[sivu
2087]
JEESUKSEN USKO
JEESUKSEN usko Jumalaan oli ylevää ja varauksetonta. Hän koki kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat normaalit myötä- ja vastoinkäymiset, mutta hän ei uskonnollisessa mielessä koskaan epäillyt Jumalan huolenpidon ja ohjauksen varmuutta. Hänen uskonsa oli luonnollinen seuraus siitä syvällisestä näkemyksestä, joka syntyi jumalallisen läsnäolevan, hänen sisimmässään olleen Suuntaajan, toiminnan tuloksena. Hänen uskonsa ei ollut perinteistä eikä pelkästään älyllistä, vaan se oli täysin omakohtaista ja puhtaasti hengellistä.
Ihmis-Jeesus näki Jumalan pyhänä, oikeudenmukaisena ja suurena samoin kuin totena, kauniina ja hyvänä. Kaikki nämä jumalallisuuden attribuutit hän kokosi mielessään kokonaisuudeksi, joka oli "taivaassa olevan Isän tahto". Jeesuksen Jumala oli samalla kertaa sekä "Israelin Pyhä" että "Elävä ja rakastava Isä, joka on taivaassa". Jeesus ei ollut ensimmäinen, joka esitti käsityksen Jumalasta Isänä, mutta hän ylensi ja kohotti tämän idean yleväksi kokemukseksi saaden aikaan uuden ilmoituksen Jumalasta ja julistaen jokaisen kuolevaisen luodun olevan tämän rakkauden Isän lapsi, Jumalan poika.
Jeesus ei takertunut jumal'uskoon niin kuin takertuisi sellainen kamppaileva sielu, joka on sodassa universumin ja kuolemanpainissa vihamielisen ja synnillisen maailman kanssa. Hän ei turvautunut uskoon vain saadakseen lohtua vaikeuksien keskellä tai löytääkseen lohdutusta uhkaavan epätoivon hetkellä; usko ei ollut pelkkä harhainen hyvitys elämään kuuluvista epämiellyttävistä realiteeteista ja murheista. Kaikkien kuolevaisen olemassaoloon nimenomaan kuuluvien luontaisten vaikeuksien ja ajallisten ristiriitojen edessäkin hän koki tyyneyttä, jonka luo ääretön ja kiistaton luottamus Jumalaan, ja hän tunsi sen valtavan innoituksen, että hän eli -- uskon keinoin -- suoraan taivaallisen Isän edessä. Ja tämä voittoisa usko oli elävä aktuaalisen henkisyyden saavuttamisen kokemus. Jeesuksen suuri anti ihmisen kokemusmaailman arvoihin ei ollut siinä, että hän olisi tuonut esille kovin monia uusia ideoita taivaassa olevasta Isästä, vaan paremminkin siinä, että hän niin perin suurenmoisesti ja inhimillisesti toi julki uuden- ja korkeammantyyppistä elävää uskoa Jumalaan. Konsanaan ei Jumalasta ole missään tämän universumin maailmassa tullut yhdenkään kuolevaisen elämässä yhtä elävä realiteetti kuin hänestä tuli Jeesus Nasaretilaisen ihmiskokemuksessa.
Tämä ja kaikki muut paikallisluomuksen maailmat löytävät Mestarin Urantialla viettämästä elämästä uuden- ja korkeammantyyppisen uskonnon, sellaisen uskonnon, joka perustuu Universaalisen Isän kanssa solmittuihin henkilökohtaisiin hengellisiin suhteisiin ja jonka merkittävyyden aidon henkilökohtaisen kokemuksen korkein arvovaltaisuus täysin määrin todistaa. Tämä Jeesuksen elävä usko oli jotakin enemmän kuin älyllisen pohdinnan tulos, eikä se liioin ollut mystinen mietelmä.
Teologia voi antaa uskolle kiinteän muodon,
pukea sen sanoiksi, määritelmiksi ja dogmeiksi, mutta Jeesuksen ihmiselämässä
usko oli omakohtaista, elävää, omintakeista, spontaania ja puhtaasti
hengellistä. Tämä usko ei ollut perinteen kunnioittamista eikä sellainen pelkkä
älyllinen uskomus, jota hän olisi pitänyt pyhänä uskonkappaleena, vaan
mieluumminkin se oli sellainen ylevä kokemus ja syvällinen vakaumus, joka piti
häntä turvallisesti huomassaan. Hänen uskonsa oli niin todellista ja kaiken kattavaa,
että se
[sivu 2088]
lakaisi kaikki
hengelliset epäilykset ehdottomasti syrjään ja hävitti jokaisen sen kanssa
ristiriidassa olevan kaipauksen. Mikään ei kyennyt riuhtaisemaan häntä pois
tämän hartaan, ylevän ja lannistumattoman uskon hengellisestä ankkurista. Jopa
ilmeisen tappion edessä tai pettymyksen ja uhkaavan epätoivon tuskia
kärsiessään hän seisoi tyynenä Jumalan edessä, vapaana pelosta ja täysin
tietoisena hengellisestä voittamattomuudesta. Jeesusta tuki elähdyttävä
vakuuttuneisuus siitä, että hän omasi horjumattoman uskon, ja jokaisessa
koettelevassa elämäntilanteessa hän osoitti vankkumatonta ja kyselemätöntä
lojaalisuutta Isän tahtoa kohtaan. Eikä tätä verratonta uskoa lannistanut edes
julma ja musertava häpeällisen kuoleman uhka.
Kun kysymys on
uskonnollisesta tiennäyttäjästä, käy kovin usein niin, että voimakas
hengellinen usko vie suoraa tietä tuhoisaan fanaattisuuteen, uskonnollisen egon
suurentelemiseen, mutta näin ei käynyt Jeesuksen kohdalla. Hänen epätavallisen
voimakas uskonsa ja henkisyytensä eivät hänen käytännön elämässään vaikuttaneet
häneen epäsuotuisasti, koska tämä hengellinen ylevöityminen oli täysin
tiedostamaton ja spontaani sielullinen ilmentymä hänen henkilökohtaisesta
jumalakokemuksestaan.
Jeesuksen kaiken
voittavasta ja lannistumattomasta hengellisestä uskosta ei koskaan tullut
fanaattista, sillä se ei milloinkaan koettanut saada yliotetta hänen
tekemistään tasapainoisista älyllisistä arvioista käytännössä ilmenneiden
jokapäiväisten sosiaalisten, taloudellisten ja moraalisten elämäntilanteiden
suhteellisista arvoista. Ihmisen Poika oli oivallisella tavalla yhtenäinen
ihmispersoonallisuus; hän oli täydelliset varustukset saanut jumalallinen olento;
hän oli myös suurenmoisen koordinoitunut yhteen liittyneenä ihmis- ja
jumalolentona, joka toimi maan päällä yhtenä ja samana persoonallisuutena.
Mestari koordinoi aina sielun uskon koetellun kokemuksen myötä seuranneiden,
viisautta osoittavien arviointien kanssa. Omakohtainen usko, hengellinen toivo
ja moraalinen antaumus korreloituivat aina verrattomassa, harmonisen
yhteenliittymisen tuottamassa uskonnollisessa yhtenäisyydessä -- kaikkien
inhimillisten lojaalisuuksien -- henkilökohtaisen kunnian, perheeseen
kohdistuvan rakkauden, uskonnollisen velvollisuuden, sosiaalisen vastuun ja
taloudellisen välttämättömyyden -- todellisuuden ja pyhyyden selkeän tajuamisen
kanssa.
Jeesuksen usko
näki asian niin, että kaikki henkiarvot löytyvät Jumalan valtakunnasta; niinpä
hän sanoikin: "Etsikää ensin taivaan valtakuntaa." Jeesus näki
pitkälle ehtineessä ja ihanteellisessa valtakunnan toveriyhteisössä
"Jumalan tahdon" toteutuman ja täyttymyksen. Hänen opetuslapsilleen
opettamansa rukouksen keskeisin ajatus kuului: "Tulkoon sinun
valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi." Muodostettuaan tällä tavoin
mielessään kuvan siitä, että valtakuntaan sisältyy Jumalan tahto, hän otti
asiakseen ajaa sen toteutumista hämmästyttävää itsensäunohtamista ja rajatonta
innostusta osoittaen. Mutta niin voimaperäisesti kuin hän tehtäväänsä
suorittikin, hän ei koko epätavallisen elämänsä aikana tuonut kertaakaan julki
fanaatikon raivoisuutta eikä uskonnollisen egotistin pinnallista sanahelinää.
Tämä elävä usko,
tämä ylevä uskonnollinen kokemus, loi Mestarin koko elämälle johdonmukaiset
puitteet. Tämä hengellinen suuntautuminen hallitsi kokonaan hänen ajatteluaan
ja tunne-elämäänsä, hänen uskomistaan ja rukoiluaan, hänen opetustaan ja
julistustaan. Tämä pojan omakohtainen usko taivaallisen Isän suoman opastuksen
ja varjelun varmuuteen ja pettämättömyyteen toi hänen ainutlaatuiseen elämäänsä
sellaisen syvällisen ominaisuuden, joka edusti hengellistä todellisuutta. Ja
kuitenkin tämä galilealainen, Jumalan Galilealainen, vaikka hän oli syvästi
tietoinen läheisestä suhteesta jumaluuteen, vastasi oitis, kun häntä
puhuteltiin Hyväksi Opettajaksi: "Miksi sanot minua hyväksi?" Kun
olemme kohdatusten näin loistavan itsensä unohtamisen kanssa, alamme käsittää,
kuinka Universaalinen Isä näki mahdolliseksi niin täysimääräisesti tuoda
itsensä julki hänelle ja ilmoittaa itseään hänen kauttaan maailmojen
kuolevaisille.
Tämän maailman
ihmisenä Jeesus toi Jumalalle kaikista uhrilahjoista suurimman: hän pyhitti ja
omisti oman tahtonsa jumalallisen tahdon täyttämistä merkitsevään
majesteettiseen palveluun. Jeesus tulkitsi uskontoa aina ja johdonmukaisesti
täysin Isän tahdon näkökulmasta. Tulkitessanne Mestarin elämänuraa, älkää siltä
osin kun kysymys on rukoilemisesta
[sivu 2089]
tai mistä
tahansa muusta uskonnollisen elämän puolesta, etsikö niinkään sitä, mitä hän
opetti, kuin sitä, mitä hän teki. Jeesus ei koskaan rukoillut siksi, että se
olisi uskonnollinen velvollisuus. Hänelle rukous oli vilpitön hengellisen
asennoitumisen ilmaus; sielulojaalisuuden julkituonti; omakohtaisen antaumuksen
esilletuonti; kiitoksen osoitus; keino emotionaalisen jännityksen
välttämiseksi, konfliktin torjumiseksi, ymmärryksen voimistamiseksi,
mielihalujen jalontamiseksi, moraalisen päätöksen vahvistamiseksi, ajattelun
rikastuttamiseksi, korkeampien mieltymysten elähdyttämiseksi, virikkeen
pyhittämiseksi, näkökulman selkeyttämiseksi, uskon julkituomiseksi; tahdon
ylimaallista antautumista; ylevää luottamuksen julkituontia; rohkeuden
esilletuontia; ilmoitus löytämisestä; äärimmäisen antaumuksen tunnustamista;
vahvistus pyhittäytymisestä; keino selvittää vaikeuksia ja yhdessä vaikuttavien
sielunvoimien voimallista liikkeellepanoa, jotta ne vastustaisivat kaikkia
inhimillisiä mieltymyksiä itsekkyyteen, pahuuteen ja syntiin. Hän eli
nimenomaan sellaisen elämän, joka täyttyi rukoilevasta pyhittäytymisestä hänen
Isänsä tahdon täyttämiseen, ja hän päätti elämänsä voitokkaasti juuri
tämänmukaiseen rukoukseen. Hänen verrattoman uskonnollisen elämänsä salaisuus
oli tämä tietoisuus Jumalan läsnäolosta; ja hän saavutti sen järkevästi
rukoilemalla ja vilpittömästi palvomalla -- pitämällä yllä katkeamatonta
yhteyttä Jumalaan -- eikä johdatuksin, äänten kuulemisin, näkyjen näkemisin tai
erikoisin uskonnollisin menoin.
Uskonto oli
Jeesuksen maisessa elämässä elävä kokemus, suora ja omakohtainen siirtyminen
hengellisestä kunnioittamisesta käytännölliseen vanhurskauteen. Jeesuksen usko
tuotti jumalallisen hengen ylimaallisia hedelmiä. Hänen uskonsa ei ollut
lapsenuskon kaltaista kypsymätöntä ja sinisilmäistä uskoa, mutta monin tavoin
se kylläkin muistutti lapsen ajatusmaailman pahaa-aavistamatonta
luottavaisuutta. Jeesus luotti Jumalaan paljolti niin kuin lapsi luottaa
vanhempaansa. Hän tunsi syvää luottamusta universumia kohtaan -- juuri sellaista
luottamusta kuin lapsi tuntee vanhempiensa luomaa ympäristöä kohtaan. Jeesuksen
varaukseton usko universumin pohjimmaiseen hyvyyteen muistutti hyvin paljon
lapsen luottamusta maisen ympäristönsä turvallisuuteen. Hän luotti
taivaalliseen Isään niin kuin lapsi turvautuu maiseen vanhempaansa, eikä hänen
harras uskonsa koskaan yhtä hetkeä epäillyt, että taivaallinen Isä viime
kädessä pitää huolta kaikesta. Häntä eivät häirinneet vakavasti pelko,
epäilykset ja skeptisyys. Epäusko ei estänyt hänen elämänsä vapaata ja
omintakeista ilmettä. Hänessä yhdistyi täysikasvuisen ihmisen horjumaton ja
järkevä rohkeus uskovan lapsen vilpittömään ja luottavaiseen optimismiin. Hänen
uskonsa kasvoi sellaisiin luottavaisuuden korkeuksiin, että se oli vailla
pelkoa.
Jeesuksen usko
saavutti puhtauden, joka on ominaista lapsen luottavaisuudelle. Hänen uskonsa
oli niin ehdotonta ja epäilemätöntä, että se reagoi kaltaisiinsa kosketuksissa
olon tenhoon ja maailmankaikkeuden ihmeisiin. Hän tunsi olevansa riippuvainen
jumalallisesta, ja tämä tunne oli niin täysimääräinen ja luottavainen, että sen
satona oli ilo ja vakuuttuneisuus ehdottomasta henkilökohtaisesta
turvallisuudesta. Hänen uskonnollisessa kokemuksessaan ei ollut mitään
epäröivää teeskentelyä. Tässä täysikasvuisen miehen jättiläismäisessä älyn
maailmassa lapsenusko hallitsi korkeimpana kaikissa uskonnolliseen
tietoisuuteen liittyvissä asioissa. Eipä ihme, että hän kerran sanoi:
"Ellette tule pikkulapsen kaltaisiksi, ette astu sisälle
valtakuntaan." Vaikka Jeesuksen usko oli lapsenomaista, ei se
missään mielessä ollut lapsellista.
Jeesus ei vaadi
opetuslapsiaan uskomaan häneen, vaan mieluumminkin uskomaan hänen kanssaan,
uskomaan Jumalan rakkauden todellisuuteen, ja täysin luottavaisesti hyväksymään
turvallisuuden, jonka luo vakuuttuneisuus siitä, että he ovat taivaallisen Isän
poikia. Mestari haluaa, että kaikki hänen seuraajansa jakaisivat
täysimääräisesti hänen ylimaallisen uskonsa. Mitä koskettavimmin Jeesus haastoi
seuraajansa paitsi uskomaan, mitä hän uskoi, uskomaan myös niin kuin hän
uskoi. Se on hänen ainoan ja suurenmoisimman "seuraa minua"
-vaatimuksensa koko merkitys.
[sivu 2090]
Jeesuksen mainen
elämä palveli yhtä ja ainoaa suurta tarkoitusta: Isän tahdon täyttämistä,
ihmiselämän elämistä uskonnollisesti ja uskon keinoin. Jeesuksen usko oli
luottavaista, kuin lapsen uskoa, mutta se oli täysin vailla
vapauksienottavaisuutta. Hän teki haihattelemattomia ja miehekkäitä päätöksiä,
hän kohtasi moninaiset pettymykset rohkeasti, hän selviytyi tavattomistakin
vaikeuksista päättäväisesti ja kohtasi velvollisuuden asettamat vaatimukset
sivuilleen vilkuilematta. Vaati voimakasta tahtoa ja ehtymätöntä
luottavaisuutta uskoa, mitä Jeesus uskoi, ja niin kuin hän uskoi.
Jeesuksen
antaumuksellisuus Isän tahtoa ja ihmisen palvelemista kohtaan oli jotakin
enemmän kuin kuolevaisen päätöksentekoa ja ihmisen päättäväisyyttä. Se oli
ehdotonta minuutensa pyhittämistä tällaiseen varauksettomaan rakkauden
osoittamiseen. Olipa tosiasia Mikaelin suvereenisuudesta miten suuri hyvänsä,
teidän ei pidä riistää ihmisiltä ihmis-Jeesusta. Mestari on noussut korkeuksiin
ihmisenä samoin kuin Jumalana; hän kuuluu ihmisille; ihmiset kuuluvat hänelle.
Miten onnetonta onkaan, että itse uskonto piti tulkita niin pahasti väärin, että
se riistää kilvoittelevilta kuolevaisilta ihmis-Jeesuksen! Älkää salliko
Kristuksen ihmisyydestä tai jumaluudesta käytyjen keskustelujen hämärtää sitä
pelastavaa totuutta, että Jeesus Nasaretilainen oli uskonnollinen ihminen, joka
uskon keinoin pääsi tietämään ja tekemään sen, mikä on Jumalan tahto; hän oli
totisimmin uskonnollinen ihminen, joka konsanaan on Urantialla elänyt.
Aika on kypsä
näkemään ihmis-Jeesuksen kuvaannollinen kuolleistanousu hautakammiostaan
keskelle yhdeksäntoista vuosisadan aikana kertyneitä teologisia perinteitä ja
uskonnollisia dogmeja. Nasaretin Jeesusta ei pidä enää pitempään uhrata edes
loistavalle käsitykselle kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Mikä ylimaallinen
palvelus se olisikaan, jos Ihmisen Poika tämän ilmoituksen välityksellä
mahdollisesti taas löydettäisiin perinteisen teologian hautakammioista ja
esiteltäisiin elävänä Jeesuksena hänen nimeään kantavalle kirkolle ja kaikille
muille uskonnoille! Eihän uskovien muodostama kristillinen yhteisö toki epäröi
tehdä sellaisia uskon ja elämäntapojen tarkistuksia, jotka antavat sille kyvyn
"seurata" Mestaria niin, että se tuo nähtäville hänen todellisen
elämänsä, joka merkitsi uskonnollista omistautumista hänen Isänsä tahdon
täyttämiseen ja pyhittäytymistä ihmisen epäitsekkääseen palvelemiseen.
Pelkäävätkö tunnustukselliset kristityt, että itseriittoinen ja
pyhittäytymätön, yhteiskunnallista arvostusta nauttiva sekä itsekästä ja huonoa
taloudellista sovittautumista edustava yhteisö paljastuu? Pelkääkö
institutionaalinen kristillisyys, että perinteinen kirkollinen auktoriteetti
joutuu kenties uhatuksi tai tulee jopa kumotuksi, jos Galilean Jeesus asetetaan
taas paikalleen kuolevaisten ihmisten mielessä ja sielussa omakohtaisen
uskonnollisen elämän ihanteena? Kristilliseen sivilisaatioon kohdistuvat
sosiaaliset uudelleenjärjestelyt, taloudelliset muodonmuutokset, moraaliset
virvoitustoimenpiteet ja uskonnolliset tarkistukset olisivat toden totta
syvällekäyviä ja vallankumouksellisia, jos Jeesuksen elävä uskonto yht'äkkiä
syrjäyttäisi teologisen uskonnon Jeesuksesta.
"Jeesuksen
seuraaminen" merkitsee hänen uskonnollisen uskonsa omakohtaista jakamista
ja astumista sisälle Mestarin elämän henkeen, joka tarkoittaa epäitsekästä
palvelemista ihmisen hyväksi. Yksi ihmiselämän tärkeimmistä asioista on saada
selville, mitä Jeesus uskoi, löytää hänen ihanteensa ja pyrkiä toteuttamaan
hänen ylevä elämäntarkoituksensa. Mitä kaikkea ihminen tietääkin, suurin arvo
on kuitenkin sillä, että tuntee Jeesuksen uskonnollisen elämän ja tietää, miten
hän sen eli.
Kansanihmiset
kuuntelivat Jeesusta kernaasti, ja heissä tulee jälleen saavuttamaan
vastakaikua sellainen esitys, joka kertoo hänen vilpittömästä -- vihkiytynyttä
uskonnollista motivoitumista edustaneesta -- ihmiselämästään, jos tällaisia
totuuksia on määrä taas julistaa maailmalle. Ihmiset kuuntelivat häntä
mieluusti, koska
[sivu 2091]
hän oli yksi
heistä, vaatimaton maallikko; maailman suurin uskonnonopettaja oli tosiaankin
maallikko.
Valtakuntaan
uskovien tavoitteena ei tulisi olla Jeesuksen lihallisessa hahmossa viettämän
elämän ulkonaisten puolien kirjaimellinen jäljitteleminen, vaan paremminkin se,
että heillä olisi sama usko; se, että he luottaisivat Jumalaan niin kuin hän
luotti Jumalaan, ja uskoisivat ihmisiin niin kuin hän uskoi ihmisiin. Jeesus ei
koskaan väitellyt sen paremmin Jumalan isyydestä kuin ihmisten veljeydestäkään;
hän oli elävä esimerkki toisesta ja syvällinen havaintoesitys toisesta.
Aivan kuten
ihmisten täytyy edetä siitä, että he tiedostavat inhimillisen, siihen, että he
käsittävät jumalallisen, niin nousi Jeesuskin ihmisen olemuksesta tietoisuuteen
Jumalan olemuksesta. Ja Mestari toteutti tämän suuren nousun ihmisyydestä
jumalallisuuteen oman, kuolevaiselle ominaisen älytoimintansa luomalla uskolla
ja hänen sisimmässään asuneen Suuntaajan toimenpitein, kun nämä vaikuttivat
yhdessä tämän tuloksen saavuttamiseksi. Tähän jumalallisuuden totaalisuuden
saavuttamisen faktaksi tiedostamiseen (kaiken aikaa täysin tietoisena
ihmisyyden todellisuudesta) liittyi seitsemän uskotietoisuuden vaihetta, jotka
merkitsivät asteittain etenevää jumalallistumista. Näiden asteittain edistyvän
itsensätiedostamisen vaiheiden erottavina rajamerkkeinä olivat seuraavat
Mestarin lahjoittautumiskokemukseen liittyneet erikoiset tapahtumat:
1.
Ajatuksensuuntaajan saapuminen.
2. Immanuelin
sanansaattaja, joka ilmestyi hänelle Jerusalemissa hänen ollessaan suunnilleen
kaksitoistavuotias.
3. Hänen
kasteeseensa liittyneet ilmentymät.
4. Kokemukset
Kirkastusvuorella.
5.
Morontiaherääminen.
6.
Henkiylösnousemus.
7. Paratiisin
Isän lopullinen syleily, joka antoi Mikaelille hänen omaan universumiinsa
nähden rajoittamattoman hallitsijanvallan.
Jonakin päivänä
saattaa kristillisessä kirkossa toimeenpantava uskonpuhdistus kouraista
riittävän syvältä, jotta palataan Jeesuksen, uskomme alkuunpanijan ja
viimeistelijän, väärentämättömiin uskonnollisiin opetuksiin. Saatatte julistaa
uskontoa Jeesuksesta, mutta teidän on pakostakin elettävä
Jeesuksen uskonto. Helluntaipäivän innostuksessaan Pietari pani
tahtomattaan alulle uuden uskonnon, uskonnon ylösnousseesta ja kunnialla
kruunatusta Kristuksesta. Apostoli Paavali muunsi tämän uuden evankeliumin
myöhemmin kristinuskoksi, uskonnoksi, jossa ruumiillistuvat hänen omat teologiset
näkemyksensä ja joka kuvailee hänen omaa henkilökohtaista kokemustaan
Damaskoksentien Jeesuksesta. Valtakunnan evankeliumi perustuu Galilean
Jeesuksen henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen; kristinusko perustuu
miltei yksinomaan apostoli Paavalin henkilökohtaiseen uskonnolliseen
kokemukseen. Uusi testamentti on melkein kokonaan omistettu, ei Jeesuksen
tärkeän ja innoittavan uskonnollisen elämän kuvaamiseen, vaan Paavalin
uskonnollisen kokemuksen käsittelemiseen ja hänen omakohtaisten uskonnollisten
vakaumustensa kuvailemiseen. Ainoan merkittävän poikkeuksen äsken sanotusta
muodostavat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin muutamien osien
lisäksi Heprealaiskirje ja Jaakobin kirje. Pietarikin muisteli kirjoituksissaan
Mestarinsa henkilökohtaista uskonnollista elämää vain yhden kerran. Uusi
testamentti on verraton kristillinen dokumentti, mutta se on vain vähäiseltä
osin jeesuslainen.
Jeesuksen elämä
lihallisen hahmossa välittää kuvan ylimaallisesta uskonnollisesta kasvusta
alkukantaista pelkoa ja inhimillistä kunnioitusta ilmentäneistä ideoista
henkilökohtaisen hengellisen
[sivu 2092]
yhteydenpidon
vuosien kautta siihen, että hän lopuksi päätyi tuntemaamme, pitkälle
edistyneeseen ja ylevöityneeseen tietoisuuden tilaan, jossa hän tiedosti
ykseytensä Isän kanssa. Ja näin Jeesus yhden lyhyen elämän aikana kävi läpi sen
kokemuksen uskonnollis-hengellisestä edistymisestä, jonka ihminen aloittaa maan
päällä ja suorittaa loppuun tavallisesti vasta Paratiisia edeltävään
elämänvaiheeseen kuuluvien toinen toistaan seuraavien tasojen henkiopetuksen
kouluissa tapahtuneen pitkän oleskelunsa päätteeksi. Jeesus eteni
uskonnolliseen kokemukseen kuuluvien uskonvarmuuksien puhtaasti ihmiselle
ominaisesta tietoisuudesta niin yleviin hengellisiin korkeuksiin, että hänellä
oli vuorenvarma käsitys jumalallisesta olemuksestaan ja universumin johtamisen
osalta tietoisuus läheisestä yhteydestään Universaaliseen Isään. Hän edistyi
kuolevaisen riippuvuutta ilmentäneeltä matalalta tasolta, joka pani hänet
spontaanisti sanomaan jollekulle häntä Hyväksi Opettajaksi sanoneelle
"Miksi sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä muu kuin Jumala",
siihen ylevään tietoisuuteen jumalallisuuden saavuttamisesta, joka sai hänet
huudahtamaan: "Kuka teistä voi osoittaa minut syypääksi syntiin?" Ja
tämä edistyvä nousu inhimillisestä jumalalliseen oli puhtaasti kuolevaisen
saavutus. Ja kun hän oli tällä tavoin saavuttanut jumalallisuuden, hän oli yhä
sama ihmis-Jeesus, Ihmisen Poika yhtä hyvin kuin Jumalan Poika.
Markuksella,
Matteuksella ja Luukkaalla on tallessa jotakin siitä ihmis-Jeesuksen kuvasta,
joka esittää hänen suurenmoista kamppailuaan Jumalan tahdon selville saamiseksi
ja tämän tahdon täyttämiseksi. Johannes piirtää kuvan voitokkaasta Jeesuksesta
vaeltamassa maan päällä täysin jumaluudestaan tietoisena. Mestarin elämää
tutkineiden tekemä suuri virhe on siinä, että jotkut ovat muodostaneet hänestä
kuvan, joka esittää hänet kokonaan ihmisenä, kun toiset taas ovat ajatelleet
hänen olevan pelkästään jumalallinen. Kokemuksensa alusta sen loppuun saakka
hän oli kiistattomasti sekä ihmis- että jumalolento, ja on sitä edelleen.
Mutta suurin
virhe tehtiin siinä, että vaikka ihmis-Jeesuksella tiedostettiin olevan
uskonto, jumalallisesta Jeesuksesta (Kristuksesta) tuli silti miltei yhdessä
yössä uskonto. Paavalin kristinusko varmisti jumalallisen Kristuksen palvonnan,
mutta se kadotti näköpiiristään lähes kokonaan kamppailevan ja urhean Jeesus
Galilealaisen, joka omakohtaisen uskonnollisen uskonsa pelottomuuden ja hänen
sisimmässään vaikuttaneen Suuntaajan sankaruuden ansiosta nousi matalilta
ihmisyyden tasoilta niin, että hänestä tuli yhtä jumalallisuuden kanssa, ja
siten hänestä tuli se uusi ja elävä tie, jonka kautta kaikki kuolevaiset voivat
samalla tavoin nousta ihmisyydestä jumalallisuuteen. Kaikissa hengellisyyden
vaiheissa ja kaikissa maailmoissa olevat kuolevaiset voivat löytää Jeesuksen
henkilökohtaisesta elämästä sen, mikä heitä vahvistaa ja innoittaa heidän
edetessään alimmilta henkitasoilta korkeimpiin jumalallisiin arvoihin, koko
omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen alusta sen loppuun.
Uutta
testamenttia kirjoitettaessa sen kirjoittajat uskoivat kuolleistanousseen
Kristuksen jumalallisuuteen mitä syvimmin, mutta sen lisäksi he uskoivat
hartaasti ja vilpittömästi myös siihen, että hän tulisi välittömästi takaisin
maan päälle viedäkseen päätökseen taivaallisen valtakunnan pystytystyön. Tämä
vahva usko Herran välittömään paluuseen oli hyvin paljossa syynä siihen, miksi
teksteistä jätettiin herkästi pois viittaukset, jotka olisivat tuoneet esille
Mestarin puhtaasti inhimilliset kokemukset ja ominaisuudet. Koko kristillinen
liike kallistui poispäin kuvasta, joka esitti Jeesus Nasaretilaisen ihmisenä,
kohti kuolleistanousseen Kristuksen, kunnialla kruunatun ja kohta palaavan
Herran Jeesuksen Kristuksen, ihannointia.
Jeesus perusti
uskonnon, jonka sisältönä on Jumalan tahdon täyttämisessä ja ihmisten
veljeskunnan palvelemisessa saatu henkilökohtainen kokemus. Paavali puolestaan
perusti uskonnon, jossa kunnialla kruunatusta Jeesuksesta tuli palvonnan kohde
ja jossa veljeskunta koostui jumalalliseen Kristukseen uskovista
uskovaistovereista. Jeesuksen lahjoittautumisessa nämä kummatkin käsitykset
olivat hänen jumalallis-inhimillisessä elämässään potentiaalisina, ja on
todella sääli, etteivät hänen seuraajansa onnistuneet luomaan yhtenäistä
uskontoa, joka olisi saattanut asianmukaisella tavalla tunnustaa
[sivu 2093]
Mestarin sekä
ihmis- että jumalallisen olemuksen sillä tavoin kuin ne hänen maisessa
elämässään kietoutuivat erottamattomasti yhteen ja sillä tavoin kuin ne niin
loistavalla tavalla tuotiin esille alkuperäisessä valtakunnan evankeliumissa.
Jotkin Jeesuksen
väkevin sanoin julkituomista ajatuksista eivät teitä järkyttäisi eivätkä
hämmentäisi, jos muistaisitte hänen olleen maailman varauksettomin ja
antaumuksellisin uskonnonharjoittaja. Hän oli viimeiseen asti pyhittäytynyt
kuolevainen, omistautunut täyttämään Isänsä tahdon ehdoitta. Monet hänen
näennäisesti kovasanaiset lausumansa olivat luonteeltaan enemmänkin henkilökohtaista
uskontunnustusta ja antaumuksen vakuutusta kuin hänen seuraajilleen annettuja
käskyjä. Ja juuri tämä tarkoitusperien yksiselitteisyys ja epäitsekäs antaumus
tekivät mahdolliseksi hänen päästä yhden lyhyen elämän kuluessa niin tavattoman
pitkälle ihmismielen valloittamisessa. Moni hänen julistuksistaan tulisi katsoa
mieluumminkin tunnustukseksi siitä, mitä hän vaati itseltään, kuin siitä, mitä
hän edellytti kaikilta seuraajiltaan. Valtakunnan asialle omistautuessaan
Jeesus poltti kaikki sillat takanaan; hän uhrasi kaiken, mikä esti Isän tahdon
täyttämisen.
Jeesus siunasi
köyhiä, koska nämä tavallisesti olivat vilpittömiä ja hurskaita; hän tuomitsi
rikkaat, koska nämä olivat tavallisesti siveettömiä ja epäuskonnollisia. Yhtä
lailla hän kuitenkin tuomitsisi epäuskonnollisen köyhäläisen ja ylistäisi
pyhittäytynyttä ja harrasta rahamiestä.
Jeesus sai ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi maailmassa; hän vapahti heidät tabujen orjuudesta ja opetti heille, ettei maailma pohjimmiltaan ole paha. Hän ei kaivannut päästä pakoon maista elämäänsä; hän hallitsi keinon, jolla lihallishahmoisina täytetään oivallisesti Isän tahto. Hän ylsi idealistiseen uskonnolliseen elämään keskellä realistista maailmaa. Jeesus ei jakanut Paavalin pessimististä ihmiskuntanäkemystä. Mestari piti ihmisiä Jumalan poikina, ja hänellä oli ennakkonäkemys siitä, että eloonjäämisen valinneita odotti suurenmoinen ja ikuinen tulevaisuus. Hän ei ollut moraalinen skeptikko, vaan hän näki ihmisen myönteisesti, ei kielteisesti. Useimmat ihmiset olivat hänestä pikemminkin heikkoja kuin pahoja, enemmänkin vailla mieltä kuin vailla hyveellisyyttä. Mutta oli heidän tilansa mikä hyvänsä, he olivat kaikki Jumalan lapsia ja hänen veljiään.
Hän opetti ihmisiä arvostamaan itsensä korkealle ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Kun Jeesuksella oli näin korkea käsitys ihmisistä, niin juuri siitä johtuu, että hän oli valmis uhraamaan voimansa väsymättömään ihmiskunnan palvelemiseen. Ja juuri tämä finiittisen infiniittinen arvo olikin se, joka teki kultaisesta säännöstä hänen uskonnossaan elintärkeän tekijän. Missä on kuolevainen, jota Jeesuksen häntä kohtaan tuntema tavaton luottamus ei ylentäisi?
Jeesus ei esittänyt mitään sääntöjä, jotka
olisivat palvelleet sosiaalista edistystä, sillä hänen tehtävänsä oli uskonnollinen,
ja uskonto on puhtaasti yksilökohtainen kokemus. Ei ole toivoakaan siitä, että
yhteiskunnan kaukaisintakaan tavoitetta edustava perimmäinen päämäärä voisi
koskaan nousta Jumalan isyyden tunnustamiseen perustuvan Jeesuksen veljeskunnan
yläpuolelle. Kaiken sosiaalisen tavoitteellisuuden ihanne voi todellistua vain
tämän jumalallisen valtakunnan tulemisessa.
Henkilökohtainen, hengellinen uskonnollinen
kokemus on tehokas ratkaisu useimpiin kuolevaisen kohtaamiin vaikeuksiin. Se on
kaikkien inhimillisten ongelmien tehokas lajittelija, arvioija ja muokkaaja.
Uskonto ei poista tai hävitä inhimillisiä vaikeuksia, mutta se kylläkin
hälventää, suodattaa ja valottaa niitä ja nousee niiden yläpuolelle. Todellinen
uskonto yhdistää persoonallisuuden niin, että se sopeutuu tehokkaasti kaikkiin
kuolevaiseen kohdistuviin vaatimuksiin. Uskonnollinen usko -- ihmisen
sisimmässä olevan jumalallisen läsnäolevan positiivinen johdatus -- antaa
Jumalaa tuntevalle ihmiselle poikkeuksetta kyvyn päästä sen kuilun yli, joka
ammottaa toisaalta Universaalisen Ensimmäisen Syyn käsitteenä Se
tiedostavan älyllisen logiikan ja toisaalta
[sivu 2094]
sielun antamien positiivisten vakuutusten välillä, jotka todistavat tämän Ensimmäisen Syyn olevan Hän, Jeesuksen evankeliumin taivaallinen Isä, ihmisen pelastuksen persoonallinen Jumala.
Universaalisessa todellisuudessa on täsmälleen kolme elementtiä: tosiasia, idea ja suhde. Uskonnollinen tietoisuus identifioi nämä realiteetit tieteeksi, filosofiaksi ja totuudeksi. Filosofia tuntisi mieltymystä pitää näitä toimintoja järkenä, viisautena ja uskona -- fyysisenä todellisuutena, älyllisenä todellisuutena ja hengellisenä todellisuutena. Meillä on tapana nimittää näitä realiteetteja esineelliseksi olevaiseksi, merkitykseksi ja arvoksi.
Yhä pitemmälle pääsevä todellisuuden käsittäminen merkitsee samaa kuin Jumalaa lähestyminen. Jumalan löytäminen, tietoisuus samastumisesta todellisuuteen, merkitsee samaa kuin minuutensa täysimääräistymisen -- minuuden kaikkeuden, minuuden totaalisuuden -- kokeminen. Totaalisen todellisuuden kokeminen on yhtä kuin Jumalan täysimääräinen tajuaminen, jumalantuntemiskokemuksen lopullisuus.
Täysimääräinen yhteenveto ihmiselämästä on tieto siitä, että ihmistä opettaa tosiasiatieto, että häntä jalontaa viisaus ja että hänet pelastaa -- vanhurskauttaa -- uskonnollinen usko.
Fyysisen varmuuden pohjana on tieteen logiikkaa, moraalisen varmuuden perustana on filosofian viisaus, hengellisen varmuuden perustana on aidon uskonnollisen kokemuksen totuus.
Ihmisen mieli voi saavuttaa korkeita
hengellisen ymmärryksen tasoja ja vastaavia arvojen jumalallisuuden sfäärejä
siksi, ettei se ole kokonaan aineellinen. Ihmisen mielessä on henkiydin --
jumalallista läsnäoloa edustava Suuntaaja. On olemassa kolme erillistä
todistetta siitä, että ihmismielessä asuu henki:
1. Humanitaarinen yhteenkuuluvuus -- rakkaus.
Puhtaasti eläinperäinen mieli saattaa itsepuolustuksen takia olla
laumahakuinen, mutta vain hengen asuttama äly on epäitsekkäästi altruistinen ja
varauksettomasti rakastava.
2. Universumin tulkitseminen -- viisaus. Vain
hengen asuttama mieli kykenee käsittämään, että universumi on yksilöä kohtaan
ystävällinen.
3. Elämän hengellinen arvioiminen --
palvonta. Vain hengen asuttama ihminen voi tajuta jumalallisen läsnäolevan ja
koettaa päästä täysimääräisempään kokemukseen tästä jumalallisuuden esimausta
ja sen suhteen.
Ihmismieli ei luo todellisia arvoja, ihmisen kokemus ei tuota universumiymmärrystä. Mitä tulee ymmärrykseen, moraalisten arvojen tiedostamiseen ja hengellisten merkitysten erottamiseen, ihmismieli ei niiden osalta voi tehdä muuta kuin löytää, tiedostaa, tulkita ja valita.
Maailmankaikkeuden moraalisista arvoista
tulee älyllisesti haltuun otettuja käytettäessä kuolevaismielen kolmea oikeutta
perusratkaisujen tai -valintojen tekemiseen:
1. Minää koskeva ratkaisu -- moraalinen valinta.
2. Sosiaalista yhteisöä koskeva ratkaisu -- eettinen valinta.
3. Jumalaa koskeva ratkaisu -- uskonnollinen
valinta.
Tästä käy ilmi, että kaikki inhimillinen edistyminen tapahtuu menetelmällä, jossa yhdistyvät ilmoitus ja evoluutio.
Ellei ihmisessä asuisi jumalallista
rakastajaa, hän ei kykenisi epäitsekkääseen ja hengelliseen rakastamiseen.
Ellei mielessä eläisi tulkitsijaa, ihminen ei kykenisi todenmukaisesti
tajuamaan maailmankaikkeuden ykseyttä. Ellei ihmisen sisimmässä asuisi
arvioijaa, hän ei voisi mitenkään arvioida moraalisia arvoja eikä tiedostaa
hengellisiä merkityksiä. Ja tämä rakastaja on peräisin itsestään infiniittisen
rakkauden lähteestä, tämä tulkitsija on osa Universaalista Ykseyttä, tämä
arvioija on jumalallisen ja ikuisen todellisuuden sisältämien kaikkien
absoluuttisten arvojen Keskuksen ja Lähteen lapsi.
[sivu 2095]
Uskonnollista merkitystä omaava moraalinen arvioiminen, hengellinen ymmärrys, merkitsee samalla yksilön tekemää valintaa hyvän ja pahan, totuuden ja erheen, aineellisen ja hengellisen, inhimillisen ja jumalallisen, ajallisuuden ja ikuisuuden välillä. Ihmisen eloonjääminen on suuressa määrin riippuvainen siitä, pyhitetäänkö ihmistahto tekemään valinta niiden arvojen hyväksi, jotka tämä henkiarvojen lajittelija, sisimmässä oleva tulkitsija ja yhdistäjä, on valikoinut. Omakohtainen uskonnollinen kokemus sisältää kaksi vaihetta: ihmismielessä tapahtuva löytäminen ja ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen hengen esittämä ilmoitus. Ihminen tai jopa kokonainen sukupolvi saattaa ylenmääräisen viisastelun tuloksena tai tunnustuksellisten uskonnonharjoittajien epäuskonnollisen käyttäytymisen seurauksena päättää lykätä tuonnemmaksi ponnistelut heissä asuvan Jumalan löytämiseksi, ja heille saattaa käydä, että he eivät edisty jumalallisessa paljastumisessa eivätkä saavuta sitä. Mutta sisimmässä asuvan Ajatuksensuuntaajan läsnäolon ja vaikutuksen vuoksi tällaiset hengellistä edistymättömyyttä edustavat asenteet eivät voi olla pitkäaikaisia.
Tämä syvällinen kokemus, joka kertoo, että jumalallisen sisimmässäolo on todellista, nousee ikiajat sen karkean materialistisen tekniikan yläpuolelle, jota fyysiset tieteet edustavat. Hengellistä iloa ei voi panna mikroskoopin linssin alle, rakkautta ei voi punnita vaakakupissa, moraalisia arvoja ei voi mitata eikä hengellisen palvonnan laatua voi arvioida.
Heprealaisilla oli moraalisen ylevyyden uskonto, kreikkalaiset kehittivät kauneuden uskonnon, Paavali ja hänen hengenheimolaisensa perustivat uskon, toivon ja lähimmäisenrakkauden uskonnon. Jeesus toi esille rakkauden uskonnon ja oli siitä esimerkkinä: turvallisuudesta Isän rakkaudessa ynnä ilosta ja tyydytyksestä, jotka seuraavat siitä, että ihmisten veljeskuntaa palvelemalla jakaa tämän rakkauden.
Joka kerta kun ihminen tekee harkintaa osoittavan moraalisen valinnan, hän kokee välittömästi, miten uusi jumalallinen aalto tulvehtii hänen sieluunsa. Moraalisen valinnan tekeminen tekee uskonnosta vaikuttimen, joka ohjaa sisäistä reagointia ulkoisiin olosuhteisiin. Mutta tällainen todellinen uskonto ei ole puhtaasti subjektiivinen kokemus. Se tuo julki sen yksilön koko subjektiivisuuden, jonka reagointi totaaliseen objektiivisuuteen -- universumiin ja sen Tekijään -- on mielekästä ja älykästä.
Herkkä ja ylimaallinen rakastamisen ja rakastettunaolemisen kokemus ei siksi, että se on varsin puhtaasti subjektiivista, ole pelkkä psyykkinen harha. Ainoa kuolevaisiin olentoihin liittyvä todella jumalallinen ja objektiivinen realiteetti, Ajatuksensuuntaaja, toimii ihmisen havaintokulmasta katsottuna näennäisesti yksinomaan subjektiivisena ilmiönä. Ihmisen yhteydenpito korkeimpaan objektiiviseen todellisuuteen, Jumalaan, tapahtuu vain sen puhtaasti subjektiivisen kokemuksen kautta, että tuntee häntä, palvoo häntä ja että tajuaa olevansa hänen poikansa.
Todellinen uskonnollinen palvonta ei ole itsepetosta merkitsevää turhanaikaista monologia. Palvonta on henkilökohtaista yhteydenpitoa siihen, mikä on jumalallisen todellista; siihen, mikä on todellisuuden varsinainen lähde. Palvonnan avulla ihminen pyrkii olemaan parempi, ja sillä keinoin hän lopulta saavuttaa parhaan.
Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihannointi ja yritys palvella niitä ei korvaa aitoa uskonnollista kokemusta -- hengellistä todellisuutta. Psykologia ja idealismi eivät merkitse samaa kuin uskonnollinen todellisuus. Ihmisälyn projektiot voivat tosiaankin kummuta vääriä jumalia -- jumalia, jotka ovat ihmisen kuvia --, mutta todellinen jumalatietoisuus ei kumpua sellaisesta lähteestä. Jumalatietoisuus piilee ihmisen sisimmässä olevassa hengessä. Monet ihmisen uskonnollisista järjestelmistä ovat peräisin ihmisälyn kehitelmistä, mutta jumalatietoisuus ei välttämättä ole osa näitä uskonnollista orjuutta edustavia irvokkaita järjestelmiä.
Jumala ei ole mikään pelkkä ihmisen
idealismin luoma keksintö, vaan hän on kaikkien tällaisten eläimellisyyden
yläpuolelle nousevien syvällisten näkemysten ja arvojen nimenomainen lähde.
Jumala ei ole hypoteesi, joka on kehitelty yhdistämään ihmiskäsitykset
totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä, vaan hän on se rakkautta oleva
persoonallisuus, josta kaikki nämä universumiilmentymät juontuvat. Kohti
paratiisirealiteetteja nousevien kuolevaisten
[sivu 2096]
kokemuksen yhä suurempi hengellisyys yhdistää ihmisen maailman totuuden, kauneuden ja hyvyyden. Totuuden, kauneuden ja hyvyyden ykseys on tajuttavissa vain Jumalaa tuntevan persoonallisuuden hengellisessä kokemuksessa.
Moraalisuus on omakohtaiselle jumalatietoisuudelle, Suuntaajan sisäisen läsnäolon henkilökohtaiselle tajuamiselle, välttämätön ennalta olemassa oleva maaperä, mutta tällainen moraalisuus ei ole uskonnollisen kokemuksen ja siitä seuraavan hengellisen ymmärryksen lähde. Moraalinen olemus on eläimellisyyden yläpuolella, mutta hengellisyyden alapuolella. Moraalisuus merkitsee samaa kuin velvollisuuden tiedostaminen, oikean ja väärän käsitteiden olemassaolon tajuaminen. Moraalin alue on eläintyyppisen ja ihmistyyppisen mielen välissä, samalla tavoin kuin morontia toimii persoonallisuuden tuloksiinpääsyn aineellisen sfäärin ja hengellisen sfäärin välillä.
Evolutionaarinen mieli kykenee löytämään lain, moraalin ja etiikan; mutta lahjaksi annettu henki, sisimmässä oleva Suuntaaja, paljastaa kehittyvälle ihmismielelle lainsäätäjän, kaiken toden, kauniin ja hyvän Isä-lähteen. Ja tällaisella valistuneella ihmisellä on sellainen uskonto ja hänet on niin hengellisesti varustettu, että hän voi aloittaa pitkän ja jännittävän etsinnän Jumalan löytämiseksi.
Moraalisuus ei ole välttämättä hengellistä, vaan se voi olla täysin ja puhtaasti ihmisperäistä, jos kohta todellinen uskonto kohottaakin kaikkia moraalisia arvoja, tekee niistä merkityksellisempiä. Uskonnoton moraalisuus ei kykene tuomaan esille perimmäistä hyvyyttä, eikä se myöskään kykene huolehtimaan edes omien moraalisten arvojensa säilymisestä. Uskonto pitää huolen siitä, että kaikki se lisääntyy, nousee kunniaan ja tulee varmasti säilymään, minkä moraalisuus tiedostaa ja hyväksyy.
Uskonto on tieteen, taiteen, filosofian, etiikan ja moraalin yläpuolella, muttei niistä riippumaton. Ne ovat ihmiskokemuksessa -- niin omakohtaisessa kuin sosiaalisessakin kokemuksessa -- kaikki erottamattomasti toisiinsa liittyviä. Uskonto on ihmisen verrattomin kokemus kuolevaisen olemuksesta, mutta finiittinen kieli estää ikiajat sellaisen, että teologia joskus kykenisi todellisuutta vastaavalla tavalla kuvailemaan todellista uskonnollista kokemusta.
Uskonnollisella ymmärryksellä on kyky muuttaa tappio korkeammiksi kaipauksiksi ja uusiksi tavoitteiksi. Rakkaus on korkein liikkeelle paneva voima, jota ihminen voi universumiylösnousemuksensa kuluessa käyttää. Mutta totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä riisuttuna rakkaus on vain tunnetila, filosofinen vääristymä, psyykkinen harha, hengellinen harhakuva. Rakkaudelle on morontia- ja henkiedistymisen toinen toistaan seuraavilla tasoilla annettava aina uusi määritelmä.
Taide on tulos ihmisen yrityksestä paeta aineellisessa ympäristössään vallitsevaa kauneuden puutetta; se on ele morontiatason suuntaan. Tiede edustaa ihmisen pyrintöä aineellisen maailmankaikkeuden ilmeisten arvoitusten ratkaisemiseksi. Filosofia on ihmisen yritys inhimillisen kokemuksen yhdistämiseksi. Uskonto merkitsee ihmisen verrattominta elettä, hänen suurenmoista kurottautumistaan kohti lopullista todellisuutta, hänen lujaa aikomustaan löytää Jumala ja olla hänen kaltaisensa.
Uskonnollisen kokemuksen maailmassa
hengellinen mahdollisuus on potentiaalista todellisuutta. Ihmistä hengellisesti
eteenpäin kannustava halu ei ole psyykkinen harha. Saattaa olla, ettei ihan
kaikki, mitä ihminen universumista sepittää, ole tosiasiatietoa, mutta paljon,
hyvin paljon, siinä on totta.
Joidenkuiden ihmisten elämä on liian
suurenmoista ja ylevää vajotakseen sille matalalle tasolle, että se olisi
pelkästään menestyksellistä. Eläimen pitää sopeutua ympäristöönsä, mutta
uskonnollinen ihminen nousee ympäristönsä yläpuolelle, ja tällä tavoin hän
tämän jumalallisesta rakkaudesta omaamansa ymmärryksen kautta välttyy nykyisen
aineellisen maailman asettamista rajoituksista. Tämä rakkauden käsite synnyttää
ihmisen sielussa edellä mainitun eläimellisyyden yläpuolelle menevän
pyrkimyksen totuuden, kauneuden ja hyvyyden löytämiseksi; ja kun hän ne
tosiaankin löytää, hän kruunautuu niiden syleilyssä; halu elää ne, halu täyttää
vanhurskaus, palaa hänessä kuin tuli.
[sivu 2097]
Älkää lannistuko; ihmisen evoluutio on yhä
käynnissä, eikä Jeesuksessa ja Jeesuksen kautta maailmalle annettu ilmoitus
Jumalasta tule epäonnistumaan.
Nykyihmisen suurena haasteena on saada parempi yhteys ihmismielessä olevaan jumalalliseen Opastajaan. Lihallishahmoisen ihmisen suurin löytöretki on tasapainoista ja tervejärkistä pyrkimystä siirtää minätietoisuuden rajat alkioasteisen sielutietoisuuden hämärien maailmojen kautta ulommas täysin sydämin suoritettuna ponnistuksena henkitietoisuuden rajamaiden saavuttamiseksi -- yhteyden saamiseksi jumalalliseen läsnäolevaan. Tällainen kokemus on jumalatietoisuutta, kokemus, joka antaa valtavan vahvistuksen jo ennalta olemassa olevalle totuudelle uskonnollisesta Jumalan tuntemisen kokemuksesta. Tällainen henkitietoisuus merkitsee samaa kuin tieto Jumalan pojan aseman aktuaalisuudesta. Vakuuttuneisuus Jumalan pojan asemasta on muutoin uskon kokemus.
Ja jumalatietoisuus merkitsee samaa kuin minuuden integroiminen maailmankaikkeuteen, ja sen korkeimmilla hengellistä todellisuutta olevilla tasoilla. Minkä hyvänsä arvon henkisisällys vain on häviämätön. Eikä se, mikä on totta, kaunista ja hyvää, voi joutua hukkaan ihmisen kokemuksesta. Ellei ihminen valitse eloonjäämistä, eloonjäävä Suuntaaja säilyttää siinä tapauksessa ne realiteetit, jotka syntyivät rakkaudesta ja joita ravittiin palvelemisessa. Ja kaikki nämä ovat osa Universaalista Isää. Isä on elävää rakkautta, ja tämä Isän elämä on hänen Pojissaan. Ja Isän henki on hänen Poikiensa pojissa -- kuolevaisissa ihmisissä. Loppujen lopuksihan Isä-idea on yhä korkein ihmiskäsitys Jumalasta.