[sivu
1483]
SIIRTYMÄKAUDEN VUODET
VÄLIMEREN-matkansa aikana Jeesus oli tehnyt tarkkoja havaintoja ihmisistä, jotka hän tapasi, ja maista, joiden kautta hän kulki, ja jokseenkin näihin aikoihin hän teki myös lopullisen päätöksensä maisen elämänsä jäljellä olevan osan suhteen. Hän oli yksityiskohtia myöten harkinnut sitä suunnitelmaa, ja nyt sen lopullisesti hyväksynyt, jonka mukaan hän syntyisi juutalaisista vanhemmista Palestiinaan, ja siksi hän tarkoituksellisesti palasikin Galileaan odottamaan elämäntyönsä alkamista julkisuudessa toimivana totuuden opettajana. Hän ryhtyi laatimaan suunnitelmia julkista elämänvaihetta varten isänsä Joosefin kansalle kuuluvassa maassa, ja hän teki sen omasta vapaasta tahdostaan.
Jeesus oli
omakohtaisen ja ihmisenä saamansa kokemuksen nojalla tullut siihen tulokseen,
että Palestiina oli koko roomalaisessa maailmassa paras paikka hänen tuoda
nähtäville maisen elämänsä loppuluvut ja näytellä sen viimeiset kohtaukset.
Ensimmäistä kertaa hän tunsi täyttä tyydytystä ohjelmasta, joka merkitsi hänen
todellisen olemuksensa avointa julkituomista ja hänen jumalallisen
henkilöllisyytensä paljastamista synnyinmaansa Palestiinan juutalaisten ja
ei-juutalaisten keskuudessa. Hän teki peruuttamattoman päätöksen, jonka mukaan
hän päättäisi maan päällä elämänsä elämän ja veisi päätökseen kuolevaisen
hahmossa suorittamansa elämänuran samassa maassa, jossa hän oli avuttomana
pikkulapsena astunut ihmisen kokemusmaailmaan. Hänen Urantialla elämänsä
elämänvaihe alkoi juutalaisten keskuudessa Palestiinassa, ja hän halusi myös
päättää elämänsä Palestiinassa ja juutalaisten keskuudessa.
1. KOLMASKYMMENES VUOSI (24 jKr)
Lausuttuaan jäähyväiset Gonodille ja Ganidille Charaxissa (joulukuussa vuonna 23 jKr) Jeesus palasi Uurin kautta Babyloniin, jossa hän liittyi Damaskokseen matkalla olevaan autiomaakaravaaniin. Damaskoksesta hän meni Nasaretiin pysähtyen vain muutamaksi tunniksi Kapernaumiin, jossa hän viivähti sen verran, että kävi Sebedeuksen perheen luona. Siellä hän tapasi veljensä Jaakobin, joka oli tullut sinne joitakin aikoja aikaisemmin työskennelläkseen hänen sijastaan Sebedeuksen veneveistämöllä. Keskusteltuaan Jaakobin ja Juudan (joka sattumoisin oli Kapernaumissa) kanssa ja luovutettuaan veljelleen Jaakobille sen pikku talon, jonka Johannes Sebedeus oli onnistunut ostamaan, Jeesus jatkoi matkaansa Nasaretiin.
Välimeren-matkansa lopulla Jeesus oli saanut sen verran rahaa, että se riitti kattamaan hänen elinkustannuksensa miltei hänen julkisen toimintansa alkuun asti. Mutta lukuun ottamatta Sebedeus Kapernaumilaista ja niitä ihmisiä, jotka hän tällä epätavallisella matkallaan kohtasi, maailma ei koskaan tullut tietämään, että hän tällaisen matkan teki. Hänen perheensä luuli aina, että hän käytti tämän ajan opiskelemalla Aleksandriassa. Jeesus ei koskaan vahvistanut näitä luuloja, mutta ei hän liioin tällaisia väärinkäsityksiä avoimesti kiistänytkään.
Muutaman viikon mittaisen
Nasaretissa-oleskelunsa aikana Jeesus kävi tapaamassa perhettään ja ystäviään
ja vietti jonkin verran aikaa korjauspajalla veljensä Joosefin seurassa, mutta
eniten hän osoitti huomiotaan Marialle ja Ruutille. Ruut oli tuolloin lähes
viisitoistavuotias, ja
[sivu 1484]
tämä oli Jeesuksen ensimmäinen tilaisuus käydä hänen kanssaan pitkiä keskusteluja sen jälkeen, kun tästä oli tullut nuori nainen.
Sekä Simon että Juuda olivat jo jonkin aikaa olleet aikeissa avioitua, mutta heistä oli ollut vastenmielistä tehdä sitä ilman Jeesuksen suostumusta. Niinpä he olivat lykänneet nämä tapahtumat tuonnemmaksi toivossa, että heidän vanhin veljensä vielä palaisi. Vaikka he kaikki pitivät Jaakobia useimmissa asioissa perheenpäänä, he kuitenkin aina, kun kysymys oli avioliiton solmimisesta, halusivat sille Jeesuksen siunauksen. Niin Simon ja Juuda vihittiin kaksoishäissä tämän vuoden, vuoden 24 jKr, maaliskuun alussa. Kaikki vanhimmat lapset olivat nyt avioituneet, joten vain nuorimmainen, Ruut, oli enää kotona Marian kanssa.
Jeesus seurusteli perheensä yksittäisten jäsenten kanssa aivan normaalisti ja luonnollisesti, mutta kun he olivat koolla kaikki yhdessä, hänellä oli niin vähän sanottavaa, että he huomauttivat siitä toisilleen. Varsinkin Maria oli tästä esikoispoikansa tavattoman omituisesta käyttäytymisestä ymmällään.
Suunnilleen samaan aikaan kun Jeesus valmistautui lähtemään Nasaretista, sattui, että Nasaretin kaupungin kautta matkaavan suuren karavaanin johtaja sairastui vaikeasti, ja niin Jeesus kielitaitoisena miehenä tarjoutui astumaan hänen tilalleen. Koska tämä matka pakottaisi hänet olemaan poissa kokonaisen vuoden ajan, ja ottaen huomioon, että hänen kaikki veljensä olivat naimisissa ja hänen äitinsä asui kotona Ruutin kanssa, Jeesus kutsui koolle perheneuvottelun, jossa hän ehdotti, että hänen äitinsä ja Ruut muuttaisivat Kapernaumiin asuakseen talossa, jonka hän oli vasta vähän aikaa sitten antanut Jaakobille. Ja niin Maria ja Ruut muutamia päiviä sen jälkeen, kun Jeesus oli lähtenyt karavaanin mukana, muuttivat Kapernaumiin, jossa he Marian loppuelämän ajan asuivat Jeesuksen hankkimassa talossa. Joosef muutti perheineen vanhaan Nasaretin-kotiin.
Tämä oli yksi
epätavallisimmista vuosista Ihmisen Pojan sisäisessä kokemusmaailmassa. Siinä
kehityksessä, jonka myötä rakentui toimiva sopusointu hänen ihmismielensä ja
hänen sisäisen Suuntaajansa välille, tapahtui suurta edistymistä. Suuntaaja oli
ollut aktiivisesti mukana panemassa ajattelua uuteen järjestykseen ja
harjaannuttamassa mieltä niitä suuria tapahtumia varten, jotka tuolloin eivät
enää olleet kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Jeesuksen persoonallisuus
oli valmistumassa hänessä tapahtuneeseen suureen muutokseen siinä, miten hän
suhtautui maailmaan. Tässä oli kysymys kahden jakson välisistä ajoista, sen
olennon kokemasta siirtymävaiheesta, joka aloitti elämänsä ihmisen hahmossa
näyttäytyvänä Jumalana ja joka nyt valmistautui viemään päätökseen maisen
elämänuransa Jumalan hahmossa näyttäytyvänä ihmisenä.
2. KARAVAANIMATKA KASPIANMERELLE
Oli huhtikuun ensimmäinen päivä vuonna 24 jKr, kun Jeesus lähti Nasaretista karavaanimatkalle, joka suuntautui Kaspianmeren seutuville. Karavaani, johon Jeesus sen johtajana liittyi, oli matkalla Jerusalemista Damaskoksen ja Urmiajärven kautta Assyrian, Meedian ja Parthian halki Kaspianmeren kaakkoiskulmalle. Kului kokonainen vuosi ennen kuin hän palasi tältä matkalta.
Jeesukselle tämä karavaanimatka merkitsi taas uutta löytöretkeä, johon sisältyi paljon uusien asioiden tutkimista ja henkilökohtaista hoivaamista. Hänelle muodostui mielenkiintoiseksi kokemukseksi olla yhdessä tämän matkustajista, vartijoista ja kamelinajajista koostuvan karavaaniperheensä kanssa. Kymmenet karavaanin kulkeman matkareitin varrella asuvat miehet, naiset ja lapset elivät rikkaamman elämän sen johdosta, että he tulivat kosketuksiin Jeesuksen kanssa, Jeesuksen, joka oli heille tuiki tavallisen karavaanin epätavallinen johtaja. Eivät kaikki, joilla oli tilaisuus päästä osallisiksi hänen osoittamastaan henkilökohtaisesta huolenpidosta, käyttäneet tätä hyödykseen, mutta valtaosa niistä, jotka hänet tapasivat ja hänen kanssaan keskustelivat, olivat koko loppuelämänsä ajan entistä parempia ihmisiä.
Kaikista Jeesuksen tässä maailmassa
suorittamista matkoista tämä Kaspianmeren retki vei hänet lähimmäksi itämaita
ja antoi hänelle mahdollisuuden ymmärtää entistä paremmin kaukoidän
[sivu 1485]
kansoja. Punaista rotua lukuun ottamatta
Jeesus solmi läheisen ja henkilökohtaisen suhteen jokaiseen tuolloin vielä
Urantialla eläneeseen rotuun. Hänestä oli yhtä suuri ilo osoittaa
henkilökohtaista hoivaansa jokaiselle näistä erilaisista roduista ja
sekoittuneista kansanheimoista, ja ne kaikki olivat vastaanottavaisia sille
elävälle totuudelle, jonka hän niille toi. Kaukaisen lännen eurooppalaiset
samoin kuin kaukoidän aasialaisetkin pysähtyivät kuuntelemaan hänen sanojaan,
jotka kertoivat toivosta ja ikuisesta elämästä, ja yhtä paljon heihin vaikutti
se rakastavan palvelun ja hengellisen hoivan täyttämä elämä, jonka hän niin
ylevällä tavalla heidän keskuudessaan eli.
Karavaanimatka
oli joka suhteessa menestyksellinen. Se oli mitä mielenkiintoisin välinäytös
Jeesuksen ihmiselämässä. Hänhän toimi tämän vuoden ajan johtavassa asemassa,
koska hän oli vastuussa huostaansa uskotusta materiaalista ja niiden
matkustajien turvallisesta matkanteosta, joista karavaaniseurue koostui. Ja hän
suoritti moninaiset velvollisuutensa suurinta mahdollista uskollisuutta,
pystyvyyttä ja viisautta osoittaen.
Kaspianmeren seudulta palattaessa Jeesus luopui
karavaanin johtajan tehtävistä Urmiajärven luona, ja siellä hän viipyi runsaan
kahden viikon ajan. Hän palasi matkustajana erään myöhemmän karavaanin mukana
Damaskokseen, jossa kamelinomistajat pyytämällä pyysivät häntä jäämään heidän
palvelukseensa. Hän ei ottanut tarjousta vastaan, mutta jatkoi matkantekoaan
karavaanin mukana Kapernaumiin, jonne hän saapui huhtikuun ensimmäisenä päivänä
vuonna 25 jKr. Hän ei enää pitänyt Nasaretia kotipaikkanaan. Kapernaumista oli
tullut Jeesuksen, Jaakobin, Marian ja Ruutin kotikaupunki. Mutta Jeesus ei
koskaan enää asunut perheensä parissa, vaan Kapernaumissa ollessaan hän asui
Sebedeusten luona.
Matkustaessaan
Kaspianmerelle Jeesus oli pysähtynyt useaksi päiväksi lepäämään ja
virkistäytymään vanhaan persialaiseen Urmian kaupunkiin Urmiajärven
länsirannalla. Lähellä Urmiaa ja vain vähän matkan päässä rannasta olevan
saariryhmän suurimmalla saarella sijaitsi muuan suuri rakennus --
luentotilaisuuksia varten rakennettu amfiteatteri -- joka oli omistettu
uskonnon hengelle. Tämä rakennelma oli tosiasiassa uskontojen filosofian
temppeli.
Tämän uskonnon
temppelin olivat rakennuttaneet muuan varakas urmialaiskauppias ja hänen kolme
poikaansa. Kyseinen mies oli nimeltään Cymboyton, ja hän luki esi-isiensä
joukkoon monien eri kansojen edustajia.
Tämän
uskontokoulun luento- ja keskustelutilaisuudet alkoivat kello 10 viikon
jokaisena aamuna. Iltapäiväistunnot alkoivat kello 15, ja iltaväittelyjen
alkamisaika oli kello 20. Cymboyton tai joku hänen kolmesta pojastaan toimi
aina puheenjohtajana näissä opetus-, keskustelu- ja väittelytilaisuuksissa.
Tämän ainutlaatuisen uskontojen koulun perustaja eli ja kuoli paljastamatta
koskaan henkilökohtaisia uskonnollisia näkemyksiään.
Jeesus
osallistui useissa yhteyksissä näihin keskusteluihin, ja ennen kuin hän lähti
Urmiasta, Cymboyton sopi Jeesuksen kanssa sellaisesta järjestelystä, että tämä
paluumatkallaan viipyisi heidän luonaan kahden viikon ajan ja pitäisi
kaksikymmentäneljä luentoa aiheesta Ihmisten veljeys sekä johtaisi kaksitoista
iltakokousta, joissa olisi lupa esittää kysymyksiä, keskustella ja väitellä
hänen luentojensa pohjalta erityisesti ja ihmisten veljeydestä yleisesti.
Tämän sopimuksen
mukaisesti Jeesus keskeytti paluumatkansa ja piti mainitut luennot. Tämä oli
systemaattisin ja virallisluonteisin esitys kaiken sen joukossa, mitä Mestari
Urantialla opetti. Hän ei koskaan tätä ennen eikä koskaan tämän jälkeen sanonut
yhtä paljon yhdestä aiheesta kuin, mitä sisältyi näihin luentoihin ja
keskusteluihin ihmisten veljeydestä. Todellisuudessa nämä luennot pidettiin
aiheista "Jumalan valtakunta" ja "Ihmisten valtakunnat".
[sivu 1486]
Tämän
uskonnollisen filosofian temppelin opettajakunnassa oli edustettuna yli
kolmekymmentä uskontoa ja uskonnollista kulttia. Kunkin opettajan oli valinnut
hänen oma uskonnollinen ryhmänsä; se huolehti hänen toimeentulostaan ja oli
antanut hänelle täydet valtuudet puhua ryhmän nimissä. Tuohon aikaan
opettajakuntaan kuului noin seitsemänkymmentäviisi opettajaa, ja he asuivat
majoissa, joista kuhunkin mahtui kymmenkunta henkilöä. Aina uudenkuun aikaan
nämä ryhmät vaihdettiin arpaa heittämällä. Tapana oli, että suvaitsemattomuus,
riitaisa mielenlaatu tai mikä hyvänsä muu pyrkimys häiritä yhteisön rauhallista
menoa johti rikkomukseen syyllisen opettajan välittömään ja kaihtelemattomaan
erottamiseen. Tuollainen opettaja erotettiin muitta mutkitta, ja hänen
tilalleen asetettiin välittömästi hänen vuorossa oleva varamiehensä.
Nämä erilaisten
uskontojen opettajat tekivät parhaansa osoittaakseen, miten samanlaisia heidän
uskontonsa tämän elämän ja tulevan elämän perusasioiden osalta olivat. Oli vain
yksi opinkappale, jonka tähän opettajakuntaan haluavan tuli hyväksyä: jokaisen
opettajan piti edustaa uskontoa, joka tunnusti Jumalan -- jonkinlaisen
korkeimman Jumaluuden. Opettajakuntaan kuului viisi sellaista riippumatonta
opettajaa, jotka eivät edustaneet mitään järjestynyttä uskontoa, ja juuri
tällaisen riippumattoman opettajan ominaisuudessa Jeesus astui heidän eteensä.
[Kun me, keskiväliolennot, laadimme ensimmäistä kertaa
yhteenvetoa Jeesuksen Urmiassa esittämistä opetuksista, kirkkojen serafien ja
edistyksen serafien välillä ilmeni erimielisyyttä siitä, oliko viisasta
sisällyttää näitä opetuksia Urantia-ilmoitukseen. Sekä uskonnon alalla että
ihmisen valtiollisessa elämässä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
vallitsevat olosuhteet poikkeavat niin suuresti Jeesuksen aikana vallinneista
oloista, että oli tosiaankin vaikeata sovittaa Mestarin Urmiassa esittämät
opetukset Jumalan valtakuntaa ja ihmisten valtakuntia koskeviin ongelmiin, kun
ajatellaan, millaisina mainitut tämän maailman toimintakentät
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ilmenevät. Emme koskaan kyenneet
laatimaan Mestarin opetuksista esitystä, joka olisi ollut kummankin edellä
mainitun, tämän planeetan hallintoon kuuluvan serafiryhmän hyväksyttävissä.
Lopulta totuudenilmoittajakunnan Melkisedek-puheenjohtaja nimitti joukostamme
kolmijäsenisen komission muotoilemaan esityksen siitä, mikä oli meidän kantamme
Mestarin Urmia-opetuksista kahdennellakymmenennellä vuosisadalla Urantialla
vallitseviin uskonnollisiin ja poliittisiin oloihin sovellettuina. Näin me,
kolme toisasteista keskiväliolentoa, valmistimme mukaillun esityksen Jeesuksen
opetuksista muokkaamalla hänen lausumansa ajatukset uuteen asuun siten kuin me
niitä nykymaailmassa vallitseviin olosuhteisiin soveltaisimme, ja esitämme nyt
nämä näkemykset muodossa, jossa ne ovat totuudenilmoittajakunnan
Melkisedek-puheenjohtajan suorittaman toimitustyön jäljiltä.]
JUMALALLINEN JA IHMISPERÄINEN
Ihmisten veljeys
perustuu siihen, että Jumala on isä. Jumalan perhe juontuu Jumalan tuntemasta
rakkaudesta -- Jumala on rakkaus. Jumala Isä rakastaa jumalallisesti lapsiaan,
kaikkia heitä.
Taivaan
valtakunta, jumalallinen hallitusvalta, perustuu Jumalan ylivaltiuden
tosiasiaan -- Jumala on henki. Koska Jumala on henki, tämä valtakunta on
hengellinen. Taivaan valtakunta ei ole aineellinen eikä pelkästään älyperäinen,
vaan se on hengellinen suhde Jumalan ja ihmisen välillä.
Jos eri uskonnot
tunnustavat Jumala Isän henkisen suvereenisuuden, silloin kaikkien tällaisten
uskontojen keskuudessa säilyy rauha. Kun jokin uskonto luulee olevansa jollakin
tavoin kaikkia muita ylempänä ja olevansa kaikkia muita uskontoja
arvovaltaisempi, vasta silloin tuo uskonto katsoo olevansa oikeutettu
suhtautumaan suvaitsemattomasti muihin uskontoihin ja rohkenee vainota muiden
uskontojen uskovia.
[sivu 1487]
Uskonnollista
rauhaa -- veljeyttä -- ei voi koskaan olla olemassa muutoin kuin siten, että
kaikki uskonnot ovat halukkaita luovuttamaan kokonaan pois kaiken kirkollisen
määräysvaltansa ja luopumaan täydelleen koko hengellisen ylivallan
käsityksestä. Jumala yksin on henkivaltias.
Uskontojen
kesken ei voi vallita tasa-arvoisuutta (uskonnollista vapautta) ilman, että
samalla käydään uskonsotia, elleivät kaikki uskonnot suostu siirtämään kaikkea
uskonnollista suvereenisuutta jollekin ihmisen yläpuolella olevalle tasolle,
itse Jumalalle.
Ihmisten
sydämessä oleva taivaan valtakunta luo uskonnollista yhtenäisyyttä (ei
välttämättä yhdenmukaisuutta), koska mitkä tahansa ja kaikki tällaisista
uskonnollisista uskovista koostuvat ryhmät ovat vapaita kaikista kirkollisen
arvovallan, uskonnollisen ylivaltiuden, käsityksistä.
Jumala on henki,
ja Jumala antaa omasta henkiminuudestaan osasen, joka pitää asuinsijanaan
ihmissydäntä. Hengellisessä mielessä kaikki ihmiset ovat tasavertaisia. Taivaan
valtakunnassa ei ole kasteja, luokkia, yhteiskuntakerroksia eikä taloudellisia
ryhmiä. Olette kaikki veljiä.
Mutta kun
kadotatte näköpiiristänne Jumala Isän henkisen ylivaltiuden, samalla hetkellä jokin
uskonto alkaa korostaa omaa ylemmyyttään muihin uskontoihin nähden; ja silloin,
sen sijaan että maassa vallitsisi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto,
alkavatkin eripuraisuudet, keskinäiset syyttelyt, jopa uskonsodat, tai ainakin
uskonnonharjoittajien keskenään käymät sodat.
Vapaatahtoiset
olennot, jotka pitävät itseään tasavertaisina, joutuvat ennemmin tai myöhemmin
kiusaukseen kokeilla kykyään saada muut henkilöt ja ryhmät tunnustamaan heidän
valtansa ja auktoriteettinsa, elleivät he keskenään tunnusta olevansa jonkun
korkeamman vallanpitäjän alaisia, elleivät he tunnusta, että heidän
yläpuolellaan ja heihin kohdistuvana on jokin auktoriteetti. Tasavertaisuuden
käsitys ei koskaan tuo mukanaan rauhaa, muutoin kuin siinä tapauksessa, että
keskinäisesti tunnustetaan jonkin korkeampaa vallankäyttöä edustavan ja ylintä
valvontaa käyttävän voiman olemassaolo.
Urmian uskonnonharjoittajat elivät keskenään verrattain
rauhallisissa ja levollisissa oloissa, sillä he olivat luopuneet kokonaan
kaikista uskonnollisen ylivaltiuden käsityksistään. Hengellisessä mielessä he
kaikki uskoivat suvereeniin Jumalaan; sosiaalisessa mielessä taas täysi ja
kiistaton auktoriteetti kuului heidän johtavalle päällikölleen, Cymboytonille.
He olivat täysin tietoisia siitä, miten kävisi jokaiselle opettajalle, jolla
olisi otsaa ryhtyä herraksi opettajatovereidensa joukossa. Urantialla voi
vallita kestävä uskonrauha vasta, kun kaikki uskonnolliset ryhmittymät luopuvat
omaehtoisesti jumalallisen suosion, valitun kansan tai uskonnollisen
suvereenisuuden käsityksistään. Vasta kun Jumala Isästä tulee korkein, vasta
silloin ihmisistä tulee uskonveljiä ja vasta silloin he elävät keskenään maan
päällä vallitsevan uskonrauhan oloissa.
[Vaikka Mestarin
esittämä opetus Jumalan suvereenisuudesta toki on totuus -- sitä on tosin
mutkistanut se, että maailman uskontojen joukkoon myöhemmin ilmaantui
Mestarista itsestään kertova uskonto -- hänen poliittista suvereenisuutta
koskevia esityksiään mutkistaa kuitenkin suuresti valtiollisessa elämässä
viimeisten runsaan tuhannen yhdeksänsadan vuoden aikana tapahtunut poliittinen
kehitys. Jeesuksen elinaikana oli vain kaksi suurta maailmanvaltaa -- Rooman
valtakunta lännessä ja Han-keisarien valtakunta idässä --, ja niiden välissä
oli valtava alue, jossa sijaitsivat Parthian kuningaskunta ja muut Kaspianmeren
ja Turkestanin alueen maat. Olemme sen vuoksi seuraavassa esityksessä
irtautuneet varsin suuressa määrin niiden poliittista suvereenisuutta koskevien
opetusten sisällöstä, jotka Mestari Urmiassa esitti, samalla kun pyrimme
tuomaan esille näiden opetusten merkitystä, sikäli kuin ne ovat sovellettavissa
kahdennellakymmenennellä Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla vallitsevaan
poliittisen suvereenisuuden kehityksen erityisen kriittiseen vaiheeseen.]
Sotiminen ei
Urantialla milloinkaan pääty niin kauan kuin kansakunnat pitävät kiinni
kestämättömistä rajattoman kansallisen suvereenisuuden käsityksistään. Asutussa
maailmassa on vain kaksi tasoa, joilla vallitsee verrattain täydellinen
suvereenisuus:
[sivu 1488]
yksittäisen
kuolevaisen vapaa tahto hengellisellä alueella ja kokonaisuutena tarkastellun
ihmiskunnan kollektiivinen suvereenisuus. Yksittäisen ihmisen tason ja koko
ihmiskunnan tason välillä kaikki ryhmittymät ja yhteenliittymät ovat vain
suhteellisia, ohimeneviä, ja niillä on arvoa vain siinä määrin kuin ne lisäävät
yksilön ja koko planetaarisen kokonaisuuden -- ihmisen ja ihmiskunnan --
hyvinvointia, menestystä ja edistystä.
Uskonnonopettajien
on aina muistettava, että Jumalan hengellinen suvereenisuus ulottuu kaikkien
niiden hengellisten uskollisuussuhteiden yläpuolelle, jotka esiintyvät Jumalan
ja ihmisen välissä. Koittaa vielä päivä, jolloin yhteiskunnalliset
vallankäyttäjät tulevat huomaamaan, että Kaikkein Korkeimmat hallitsevat
ihmisten valtakunnissa.
Tämä Kaikkein
Korkeimpien vallankäyttö ihmisten valtakunnissa ei koidu erityisesti minkään
muita suositumman kuolevaisryhmän hyväksi. Mitään sellaista kuin valittu kansa
ei ole olemassa. Kaikkein Korkeimpien, poliittisen kehityksen ylivalvojien,
vallankäyttö on hallitsemista, jonka tarkoitus on tuottaa laajinta mahdollista
hyvää kaikista ihmisistä laajimmalle mahdolliselle määrälle aikavälillä,
joka on laajin mahdollinen.
Suvereenisuus on
valtaa, ja se kasvaa organisoitumisen kautta. Tämä poliittisen vallan
organisoitumisen kasvu on hyväksi ja on asianmukaista, koska sillä on se
ominaisuus, että se sulkee piiriinsä aina vain laajemmat lohkot ihmiskunnan
kokonaisuudesta. Mutta tämä samainen poliittisten organisoitumien kasvu luo
ongelmia jokaisessa vaiheessa, joka on poliittisen vallan ensimmäisen ja
luonnollisen organisoituman -- perheen -- ja poliittisen laajenemisen
lopullisena täyttymyksenä olevan koko ihmiskunnan hallituksen välillä,
hallituksen, joka käyttää valtaa koko ihmiskunnan nimissä ja koko ihmiskunnan
hyväksi.
Lähtökohtanaan
vallankäyttö, jota vanhemmat harjoittavat yhdestä perheestä muodostuvassa
ryhmässä, poliittinen suvereenisuus kehittyy organisoitumalla perheiden
sulautuessa verisukulaisuuteen perustuviksi sukukunniksi, jotka vuorostaan eri
syistä yhdistyvät heimoiksi -- verisukulaisuuden yläpuolella oleviksi
poliittisiksi ryhmittymiksi. Ja sitten heimot tavarainvaihdon, kaupankäynnin ja
valloittamisen tuloksena yhdistyvät kansakunnaksi, ja aikanaan maailmanvalta
puolestaan yhdistää nämä kansakunnat.
Sodat vähenevät
sitä mukaa, kun suvereenisuus siirtyy pienemmiltä ryhmiltä suuremmille. Toisin
sanoen pienempien kansakuntien keskenään käymät vähäisemmät sodat vähenevät,
mutta suursotien mahdollisuus kasvaa sitä mukaa, kuin suvereenisuutta
harjoittavat kansakunnat käyvät yhä suuremmiksi. Kun koko maailma on ennen
pitkää tutkittu ja otettu haltuun, kun kansakuntia on vain muutamia ja ne ovat
vahvoja ja voimakkaita, kun nämä suuret ja oletetusti suvereenit kansakunnat
joutuvat rajakkain, kun vain valtameret erottavat niitä, silloin on näyttämö
valmis suursodille, maailmanlaajuisille selkkauksille. Niin kutsutut suvereenit
kansakunnat eivät voi elää rinnakkain ilman, että siitä aiheutuu selkkauksia ja
syttyy sotia.
Selitys siihen,
miksi poliittisen suvereenisuuden kehittyminen perheen tasolta koko ihmiskunnan
tasolle, on niin vaikeaa, piilee kaikilla näiden välissä olevilla tasoilla
ilmenevästä vitkaisuudesta johtuvassa vastustuksessa. Perheet ovat aika ajoin
uhmanneet sukukuntaa, kun sukukunnat ja heimot taas ovat useinkin kaivaneet
maata alueellisen valtion suvereenisuuden alta. Poliittisen suvereenisuuden
jokaista uutta ja eteenpäin vievää kehitysvaihetta hämmentävät ja haittaavat
(niin kuin on aina ollut) poliittisen organisoitumisen aikaisemmista
kehitysvaiheista koostuvat luurankovaiheet. Ja asia on näin siksi, että
ihmisten lojaalisuudentunteita, kun ne on kerran herätetty, on vaikea kohdistaa
toisin. Sama lojaalisuus, joka mahdollistaa heimon kehittymisen, vaikeuttaa
puolestaan heimoa ylempänä olevan rakennelman -- alueellisen valtion --
kehittymistä. Ja sama lojaalisuus (isänmaallisuus), joka mahdollistaa
alueellisen valtion kehittymisen, mutkistaa suunnattomasti koko ihmiskunnan
hallituksen evolutionaarista kehittymistä.
Poliittinen
suvereenisuus kehkeytyy itsemääräämisoikeuden luovuttamisesta; ensin niin tekee
yksilö perhepiirissä, sitten sen tekevät perheet ja suvut suhteessaan heimoon
ja sitä laajempiin ryhmittymiin. Tämä asteittain tapahtuva
itsemääräämisoikeuden siirtäminen pienemmiltä yhä suuremmille poliittisille
organisoitumille on idässä Ming- ja mogulidynastioiden perustamisesta
[sivu 1489]
alkaen yleensä
edennyt vähentymättömällä voimalla. Lännessä tämä prosessi oli käynnissä yli
tuhannen vuoden ajan, aina maailmansodan päättymiseen saakka, jolloin
valitettava takaperoinen kehityssuunta käänsi tämän normaalin kehityskulun
tilapäisesti taaksepäin palauttaessaan lukuisille Euroopan pikku ryhmille jo
pinnan alle painuneen poliittisen suvereenisuuden.
Urantia saa
nauttia kestävästä rauhasta vasta, kun niin kutsutut suvereenit kansakunnat
luovuttavat suvereenit valtaoikeutensa järkevyyttä osoittaen ja täyteen
määräänsä ihmisten veljeskunnan käsiin -- ihmiskunnan hallitukselle. Internationalismi
-- kansainliitot -- eivät voi milloinkaan tuoda pysyvää rauhaa ihmiskunnalle.
Maailmanlaajuiset valtioiden liittokunnat estävät kyllä tehokkaasti vähäisempiä
sotia ja pitävät pienempiä kansakuntia kutakuinkin aisoissa, mutta ne eivät estä
maailmansotia eivätkä hillitse maailman kolmea, neljää tai viittä voimakkainta
hallitusta. Todellisten selkkausten sattuessa jokin näistä maailmanvalloista
eroaa liitosta ja julistaa sodan. Kansakuntia ei voi estää ryhtymästä sotaan
niin kauan kuin niitä saastuttaa kansallisen suvereenisuuden petollinen myrkky.
Kansainvälisyys on askel oikeaan suuntaan. Kansainväliset poliisivoimat
estäisivät monet vähäisemmät sodat, mutta ne eivät kykene estämään suursotia,
maailman suurten sotilashallitusten välisiä selkkauksia.
Sitä mukaa kuin
varsinaisten suvereenien kansakuntien (suurvaltojen) lukumäärä vähenee, sitä
mukaa lisääntyvät myös sekä ihmiskunnan hallituksen mahdollisuudet että
sellaisen tarve. Sitten kun olemassa on enää muutama todellakin suvereeni
(suur)valta, niiden joko täytyy ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta
kansallisen (maailmanvallan) ylivaltiuden saavuttamiseksi, tai muussa
tapauksessa niiden täytyy luopua tietyistä suvereenisuuteen kuuluvista
erioikeuksista; niiden täytyy luoda ylikansallisen vallan perusydin, joka
toimii koko ihmiskunnan kattavan todellisen suvereenisuuden alkuituna.
Rauhaa ei
Urantialle saada ennen kuin jokainen niin kutsuttu suvereeni kansakunta
luovuttaa sodankäymisvaltansa koko ihmiskunnan kattavalle edustukselliselle
hallitukselle. Poliittinen suvereenisuus on maailman kansoissa myötäsyntyistä.
Kun Urantian kaikki kansat ovat mukana muodostamassa maailmanhallitusta, niillä
on oikeus ja valta tehdä tällaisesta hallituksesta suvereeni. Ja kun tällainen
edustuksellinen eli demokraattinen maailmanvalta valvoo maailman maa-, ilma- ja
merivoimia, silloin voi vallita rauha maassa ja hyvä tahto ihmisten kesken --
mutta vasta silloin.
Käyttäkäämme
merkittävää yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan
esimerkkitapausta: Amerikan liittovaltion neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota
ovat jo pitkään saaneet nauttia rauhasta. Ne eivät enää sodi keskenään. Ne ovat
luovuttaneet suvereenisuutensa liittohallitukselle, ja hyväksymällä
sotaselkkausten sovittelumenettelyn ne ovat luopuneet kaikista
itsemääräämisoikeuden harhakuvaan perustuvista vaatimuksista. Vaikka jokainen
osavaltio sääteleekin omia sisäisiä asioitaan, se ei kuitenkaan puutu
ulkomaansuhteisiin, tulleihin, maahan muuttoon, sotilaallisiin asioihin eikä
osavaltioiden väliseen kauppaan. Yksittäiset osavaltiot eivät myöskään puutu
kansalaisuutta koskeviin kysymyksiin. Nämä neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota
joutuvat kärsimään sodan kauhuista vasta, kun liittohallituksen suvereenisuus
on jollakin tavoin uhattuna.
Nämä
neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota saavat nauttia valtioidenvälisestä rauhasta
ja selkkauksettomuudesta nyt, kun ne ovat luopuneet toisiinsa kietoutuvista
suvereenisuutta ja itsemääräämisoikeutta puolustavista näennäisviisauksista.
Urantian muut kansakunnat pääsevät samalla tavoin osallisiksi rauhasta, kunhan
ne oma-aloitteisesti luovuttavat kukin oman suvereenisuutensa
yleismaailmallisen hallituksen -- ihmisten välistä veljeyttä edustavan
suvereniteetin -- käsiin. Tällaisessa maailmanvaltiossa tulee pienillä
kansakunnilla olemaan yhtä paljon valtaa kuin suurillakin, aivan kuten Rhode
Islandin pienellä osavaltiolla on kaksi senaattoriaan Yhdysvaltain kongressissa
siinä kuin väkirikkaalla New Yorkin tai laaja-alaisella Teksasin
osavaltiollakin.
[sivu 1490]
Näiden
neljänkymmenenkahdeksan osavaltion rajoitetun (osavaltio)suvereenisuuden loivat
ihmiset ihmisiä varten. Amerikan liittovaltion osavaltiosuvereenisuuden
yläpuolella olevan (kansallisen) suvereenisuuden loivat alkuperäiset
kolmetoista osavaltiota omaksi hyödykseen ja ihmisten hyödyksi. Samalla tavalla
kansakunnat jonakin päivänä vielä luovat ihmiskunnan planeettahallitukselle
kuuluvan ylikansallisen suvereenisuuden omaksi hyödykseen ja kaikkien ihmisten
hyödyksi.
Kansalaiset
eivät synny hyödyttämään hallituksia, vaan hallitukset ovat organisaatioita,
jotka on luotu ja suunniteltu hyödyttämään ihmisiä. Poliittisen suvereenisuuden
kehitys jatkuu niin kauan, kunnes ilmaantuu hallitus, joka edustaa kaikkien
ihmisten suvereenisuutta. Kaikki muut suvereenisuudet ovat arvoltaan
suhteellisia, merkitykseltään vain välivaihetta edustavia ja statukseltaan
alisteisia.
Tieteen edistymisen myötä sodat muuttuvat yhä
tuhoisammiksi, kunnes ne lopulta alkavat merkitä jokseenkin samaa kuin
ihmisrodun itsemurha. Montako maailmansotaa onkaan käytävä, monenko
kansainliiton vielä pitääkään osoittautua kykenemättömäksi ennen kuin ihmiset
ovat halukkaita pystyttämään ihmiskunnan hallituksen ja ryhtyvät nauttimaan
pysyvän rauhan siunauksista ja hyvän tahdon -- maailmanlaajuisen hyvän tahdon
-- luoman selkkauksettomuuden mukanaan tuomasta kukoistuksesta.
6. LAILLISUUS, VAPAUS JA
SUVEREENISUUS
Jos joku ihminen
janoaa vapautta -- pidäkkeettömyyttä --, hänen on muistettava, että kaikki
muutkin ihmiset kaipaavat samaa vapautta. Tällaisista vapautta rakastavista
kuolevaisista koostuvien ryhmien keskuudessa ei voi vallita rauha ilman, että
ne alistuvat noudattamaan lakeja, sääntöjä ja säädöksiä, jotka suovat
jokaiselle henkilölle saman määrän vapautta ja samalla takaavat yhtäläisen
määrän vapautta kaikille hänen kuolevaistovereilleen. Mikäli jonkun ihmisen on
määrä olla ehdottoman vapaa, silloin toisesta ihmisestä tulee pakostakin
ehdoton orja. Ja se, että vapaus on luonteeltaan suhteellista, pitää paikkansa
yhtä hyvin sosiaalisessa, taloudellisessa kuin poliittisessakin mielessä.
Vapaus on se sivilisaation antama lahja, jonka laillisuuden voimaansaattaminen
tekee mahdolliseksi.
Uskonto tekee
hengellisessä mielessä mahdolliseksi ihmisten välisen veljeyden toteutumisen,
mutta tarvitaan ihmiskunnan hallitus säätelemään niitä sosiaalisia,
taloudellisia ja poliittisia pulmia, jotka liittyvät tällaiseen inhimillistä
onnea ja suorituskykyä merkitsevään tavoitteeseen.
Saatte kuulla
sotien melskettä ja sanomia sodista -- kansakunta nousee kansakuntaa vastaan --
täsmälleen yhtä kauan kuin ryhmä kansallisvaltioita jakaa keskenään maailman
poliittisen suvereenisuuden ja pitää sitä oikeudettomasti hallussaan. Englanti,
Skotlanti ja Wales taistelivat alituisesti keskenään, kunnes niistä jokainen
luopui omasta suvereenisuudestaan ja antoi sen Yhdistyneen Kuningaskunnan
haltuun.
Vielä yksi
maailmansota on antava niin kutsutuille suvereeneille kansakunnille sen
opetuksen, että ne muodostavat jonkinlaisen liittokunnan ja luovat sillä
keinoin koneiston, jolla estetään vähäisemmät sodat, pienempien kansakuntien
väliset sodat. Mutta globaalisia sotia käydään kunnes ihmiskunnan hallitus on
luotu. Globaalinen suvereenisuus on estävä globaaliset sodat -- mikään muu ei
siihen kykene.
Amerikan neljäkymmentäkahdeksan
vapaata osavaltiota elävät keskenään rauhassa. Näiden neljänkymmenenkahdeksan
osavaltion kansalaisiin kuuluu edustajia Euroopan alituiseen sotivien
kansakuntien kaikkien kansallisuuksien ja rotujen keskuudesta. Nämä
amerikkalaiset edustavat koko avaran maailman jotakuinkin kaikkia uskontoja ja
uskonnollisia lahkoja ja kultteja. Mutta täällä, Pohjois-Amerikassa, ne elävät
keskenään rauhassa. Ja kaiken tämän tekee mahdolliseksi se, että nämä
neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota ovat luopuneet suvereenisuudestaan ja
hylänneet kaikki käsitykset niin kutsutuista itsemääräämisoikeuksista.
Kysymys ei ole
siitä, harjoitetaanko asevarustelua vaiko aseidenriisuntaa. Maailmanrauhan
säilymisen kannalta ei myöskään ole merkitystä sillä, perustuuko asepalvelus
asevelvollisuuteen
[sivu 1491]
vai
vapaaehtoisuuteen. Jos vahvoilta kansakunnilta otetaan pois kaikenlaatuiset
nykyajan tarjoamat mekaaniset sotavarusteet ja kaikentyyppiset räjähteet, ne
ottavat taisteluaseikseen nyrkit, kivet ja nuijat, niin kauan kuin ne
takertuvat sellaiseen harhaluuloon, että niillä on jumalallinen kansallisen
suvereenisuuden oikeus.
Sota ei ole mikään ihmisen vaikea ja kammottava sairaus. Sota on oire, seuraus. Todellinen sairaus on kansallisen suvereenisuuden myrkky.
Urantian kansakunnat eivät ole koskaan omanneet todellista suvereenisuutta; niillä ei koskaan ole ollut sellaista suvereenisuutta, joka voisi suojella niitä maailmansotien tuholta ja hävitykseltä. Ihmiskunnan globaalista hallitusta luotaessa kansakunnat eivät niinkään paljon luovu suvereenisuudesta kuin ne itse asiassa luovat todellista, bona fide ja kestävää maailman suvereenisuutta, joka pystyy siitä lähtien tarjoamaan niille täyden suojan kaikkea sotaa vastaan. Paikallisista asioista huolehtivat silloin paikalliset hallitukset, kansallisia asioita hoitavat kansalliset hallitukset, kansainvälisistä asioista pitää huolen globaalinen hallitus.
Maailmanrauhan ylläpitäminen ei onnistu sopimusten, diplomatian, ulkopolitiikan, valtioliittojen eikä voimatasapainojen avulla, ei liioin muuntyyppisen korvikeluonteisen nationalismiin kuuluvilla suvereeneilla oikeuksilla temppuilemisen keinoin. On saatava aikaan koko maailman kattava laki, ja se pitää saattaa voimaan maailmanhallituksen -- koko ihmiskunnan suvereenisuuden edustajan -- toimesta.
Maailmanhallituksen alaisuudessa yksilöllä on huomattavasti enemmän vapautta. Nykyään suurvaltojen kansalaisia verotetaan, ohjataan ja valvotaan miltei sortamalla, ja suuri osa tästä nykyisin vallalla olevasta sekaantumisesta yksilön vapauksiin häviää, kun kansalliset hallitukset ovat halukkaita uskomaan kansainvälisiä asioita koskevan suvereenisuutensa globaalisen hallituksen käsiin.
Globaalisen hallituksen alaisuudessa kansallisille ryhmille tarjoutuu todellinen tilaisuus toteuttaa aitoon demokratiaan kuuluvat henkilökohtaiset vapaudet ja nauttia niistä. Itsemääräämisoikeuden harhakuvitelmasta tehdään loppu. Rahan ja kaupankäynnin kautta tapahtuvan yleismaailmallisen säätelyn myötä koittaa uusi aikakausi, maailmanlaajuisen rauhan aikakausi. Ei aikaakaan, kun saattaa kehittyä globaalinen kieli, ja ainakin jonkin verran toivoa tulee olemaan siitä, että kerran uskontokin olisi globaalinen -- tai ainakin, että olisi uskontoja, joilla on globaalinen näkemys.
Kollektiivinen turvallisuus ei koskaan tuo mukanaan rauhaa ennen kuin kollektiivisuus käsittää koko ihmiskunnan.
Ihmiskunnan
edustuksellisen hallituksen poliittinen suvereenisuus tuo kestävän rauhan maan
päälle, ja ihmisen hengellinen veljeys on ikiajoiksi takaava, että kaikkien
ihmisten kesken vallitsee hyvä tahto. Eikä ole mitään muuta keinoa, jolla rauha
maan päällä ja hyvä tahto ihmisten kesken voidaan aikaansaada.
***
Cymboytonin kuoleman jälkeen hänen pojillaan oli suuria vaikeuksia saada rauhantila säilymään opettajakunnan keskuudessa. Jeesuksen opetusten seurausvaikutukset olisivat olleet paljon tuntuvammat, mikäli myöhemmin ilmaantuneet kristityt opettajat, jotka liittyivät Urmian opettajakuntaan, olisivat osoittaneet suurempaa viisautta ja harjoittaneet enemmän suvaitsevuutta.
Cymboytonin vanhin poika oli vedonnut Filadelfiassa toimivaan Abneriin saadakseen häneltä apua, mutta Abnerin suorittama opettajien valinta oli mitä epäonnistunein, sillä osoittautui, etteivät nämä osanneet myönnytysten- eikä kompromissien tekemisen taitoa. Kyseiset opettajat pyrkivät saamaan oman uskontonsa hallitsevaan asemaan muihin uskonkäsityksiin nähden. Heidän mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että puheissa usein mainitut karavaaninohjaajan luennot olivat itsensä Jeesuksen pitämiä.
Kun sekasorto opettajakunnan keskuudessa vain
paheni, nämä kolme veljestä katkaisivat rahallisen tukensa, ja viiden vuoden
kuluttua koulu sulki ovensa. Myöhemmin se avattiin uudelleen
[sivu 1492]
mitralaistemppelinä,
ja lopulta se eräiden hillittömien mitralaismenojen tiimellyksessä paloi maan
tasalle.
7. KOLMASKYMMENESYHDES VUOSI (25 jKr)
Palatessaan Kaspianmeren-matkaltaan Jeesus tiesi, että hänen maailmanmatkansa olivat kutakuinkin tehdyt. Hän teki Palestiinan ulkopuolelle tämän jälkeen enää yhden matkan, ja tämä matka suuntautui Syyriaan. Kapernaumiin tekemänsä lyhyen vierailun jälkeen hän meni Nasaretiin ja viipyi siellä muutaman päivän. Huhtikuun puolivälissä hän lähti Nasaretista Tyyroon. Sieltä hän jatkoi matkaansa pohjoiseen viivähtäen muutaman päivän ajan Siidonissa, mutta hänen päämääränään oli Antiokia.
Käsillä on nyt vuosi, jolloin Jeesus vaelteli yksinään pitkin Palestiinaa ja Syyriaa. Koko tämän matkusteluvuoden ajan hänet tunnettiin maan eri osissa eri nimillä: nasaretilaisena kirvesmiehenä, kapernaumilaisena veneenrakentajana, damaskoslaisena kirjanoppineena ja aleksandrialaisena opettajana.
Antiokiassa Ihmisen Poika asui yli kahden kuukauden ajan tehden työtä, tehden huomioita, tutkaillen, suorittaen vierailuja, hoivaten ja opiskellen kaiken aikaa, miten ihminen elää, miten hän ajattelee, tuntee ja miten hän reagoi olemassaolonsa kehyksinä toimivaan ympäristöön. Tästä ajasta hän työskenteli kolme viikkoa teltantekijänä. Antiokiassa hän viipyi kauemmin kuin millään muulla tällä matkalla vierailemallaan paikkakunnalla. Kun apostoli Paavali kymmenen vuotta myöhemmin saarnasi Antiokiassa ja kuuli kannattajiensa puhuvan damaskoslaisen kirjanoppineen opeista, niin eipä hän tiennyt, että hänen oppilaansa olivat kuulleet Mestarin itsensä ääntä ja kuunnelleet hänen opetuksiaan.
Antiokiasta Jeesus taivalsi rannikkoa noudatellen kohti etelää ja Kesareaa, jossa hän viivähti muutaman viikon, ja jatkoi sitten taivallustaan rannikkoa pitkin Joppaan saakka. Joppasta hän matkasi sisämaahan: Jamniaan, Ashdodiin ja Gazaan. Gazasta hän taittoi taivalta sisämaahan johtavaa reittiä Beershebaan, jossa hän viipyi viikon ajan.
Sen jälkeen Jeesus astui viimeiselle yksityishenkilönä suorittamalleen matkaosuudelle, joka vei hänet Palestiinan sydänmaiden läpi hänen kulkiessaan etelän Beershebasta pohjoisen Daaniin. Tällä kohti pohjoista suuntautuneella matkallaan hän pysähtyi Hebronissa, Beetlehemissä (jossa hän näki oman synnyinpaikkansa), Jerusalemissa (hän ei käynyt Betaniassa), Beerotissa, Lebonassa, Syykarissa, Sikkimissä, Samariassa, Gebassa, Een-Gannimissa, Eendorissa ja Maadonissa; Magdalan ja Kapernaumin kautta kulkien hän taivalsi edelleen kohti pohjoista, ja Meeromin vesistön itäpuolitse kulkien hän tuli Karahtan kautta Daaniin eli Kesarea Filippiin.
Jeesuksen sisäinen Ajatuksensuuntaaja johdatti hänet sitten hylkäämään ihmisten asuinpaikat ja nousemaan ylös Hermonvuorelle, jotta hänellä olisi siellä tilaisuus viimeistellä työ, jonka hän oli tehnyt saadakseen ihmismielensä hallintaan, ja viedä päätökseen se tehtävä, joka hänellä oli toteuttaessaan täydellisen vihkiytymisensä maan päällä vielä jäljellä olevalle elämäntyölle.
Edellä kerrottu
oli yksi Mestarin Urantialla viettämään elämänvaiheeseen kuuluneista
epätavallisista ja erikoisista ajanjaksoista. Toinen ja paljossa samankaltainen
oli kokemus, joka hän kävi läpi ollessaan yksikseen Pellan lähivuorilla heti
kasteensa jälkeen. Nyt puheena oleva Hermonvuorella eristyneisyydessä vietetty
ajanjakso oli merkkinä hänen puhtaasti ihmisen hahmossa elämänsä elämänvaiheen
päättymisestä, toisin sanoen se merkitsi kuolevaisen muodossa suoritetun
lahjoittautumisen teknistä päättymistä, kun myöhempi eristäytyminen taas oli
merkkinä lahjoittautumiseen kuuluneen jumalallisemman vaiheen alkamisesta. Ja
Jeesus eli Hermonvuoren rinteillä kuuden viikon ajan yksikseen Jumalan kanssa.
Jonkin aikaa Filippuksen Kesarean tienoilla
oleskeltuaan Jeesus pani kuntoon varusteensa ja hankittuaan avukseen
kuormajuhdan ja erään Tiglath-nimisen nuorukaisen
[sivu 1493]
hän suuntasi kulkunsa Damaskoksentietä Hermonvuoren juurella sijaitsevaan kylään, jota aikanaan kutsuttiin Beit Jenniksi. Sinne hän pystytti elokuun keskivaiheilla vuonna 25 jKr tukikohtansa, ja jätettyään varusteensa Tiglathin huostaan hän nousi vuoren yksinäisille rinteille. Ensimmäisenä päivänä Tiglath nousi Jeesuksen mukana vuorelle ja siellä tiettyyn paikkaan, noin 1800 metrin korkeudelle merenpinnasta. Sinne he rakensivat kivistä säilytyspaikan, jonne Tiglathin oli määrä tuoda ruokaa kahdesti viikossa.
Ensimmäisenä päivänä Jeesus ehti Tiglathista
erottuaan nousta vuorenrinnettä vain lyhyen matkaa, kun hän pysähtyi
rukoilemaan. Muun muassa hän pyysi Isäänsä lähettämään takaisin
suojelijaserafin olemaan Tiglathin kanssa. Hän pyysi, että hänen sallittaisiin
käydä viimeiseen kamppailuunsa kuolevaisten olemassaoloon kuuluvien
realiteettien kanssa yksinään. Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Hän astui
suureen kokeeseen oppaanaan ja tukenaan vain sisäinen Suuntaajansa.
Vuorella ollessaan Jeesus nautti ravintoa vain niukasti; kokonaan syömättä hän oli silti vain päivän tai kaksi kerrallaan. Ne ihmisen yläpuoliselle tasolle kuuluvat olennot, jotka nousivat häntä vastaan tällä vuorella ja joiden kanssa hän painiskeli hengessä, ja jotka hän voitti voimassa, olivat todellisia; he olivat hänen perivihollisiaan Satanian järjestelmässä; he eivät olleet mitään mielikuvituksen luomia aaveita, jotka olisivat kehittyneet heikentyneen ja nälkiintyneen kuolevaisen älytoiminnan harhoista, kuolevaisen, joka ei enää kyennyt erottamaan todellisuutta seonneen mielen luomista harhanäyistä.
Jeesus vietti Hermonvuorella elokuun kolme viimeistä ja syyskuun kolme ensimmäistä viikkoa. Näiden viikkojen aikana hän vei päätökseen hänelle kuolevaisena kuuluneen tehtävän mielen ymmärtämisen ja persoonallisuuden hallinnan kehien saavuttamisesta. Koko tämän vaiheen ajan, jolloin hän oli yhteydessä taivaalliseen Isäänsä, myös hänen sisimmässään ollut Suuntaaja vei päätökseen saamansa palvelutehtävät. Siellä tälle tämän maan luodulle kuuluva kuolevaisen päämäärä saavutettiin. Viimeinen vaihe mielen ja Suuntaajan sopusointuun asettumisessa jäi enää lopullista kruunausta vaille.
Oltuaan katkeamattomassa yhteydessä
Paratiisin-Isäänsä yli viiden viikon ajan Jeesuksesta tuli absoluuttisen
vakuuttunut omasta olemuksestaan ja siitä, että hänen voittonsa
ajallis-avaruudellisen persoonallisuusilmentymän aineellisista tasoista oli
varma. Hän uskoi täysin siihen, eikä hän epäröinyt tuoda julki sitä, että hänen
jumalallinen olemuksensa oli noussut hänen ihmisolemuksensa yläpuolelle.
Vähän ennen kuin Jeesus päätti vuorellaoleskelunsa, hän kysyi Isältään, sallittaisiinko hänen käydä Ihmisen Pojan, Joosua Joosefinpojan, ominaisuudessa keskusteluja Sataniassa olevien vihollistensa kanssa. Tähän pyyntöön suostuttiin. Hermonvuorella vietetyn viimeisen viikon aikana tapahtui tuntemanne suuri kiusaus, universumikoettelemus. Saatana (joka edusti Luciferia) ja kapinallinen Planeettaprinssi Caligastia olivat Jeesuksen kasvojen edessä, ja heidät tehtiin hänelle täysin näkyviksi. Ja tällä kiusauksella, tällä lopullisella inhimillisen uskollisuuden koetuksella kapinallisten persoonallisuuksien esittämien vääristelyjen edessä, ei ollut mitään tekemistä ruoan, temppelinharjojen tai ylimielisten tekojen kanssa. Siinä ei ollut kysymys tämän maailman valtakunnista, vaan mahtavan ja kunniakkaan universumin hallitsijanvallasta. Kirjoituksissanne esiintyvä symboliikka oli tarkoitettu niitä takapajuisia aikakausia varten, jolloin maailman ajattelu oli vielä lapsellista. Ja jälkipolvien tulisi käsittää, minkä suurenmoisen kamppailun Ihmisen Poika tuona ikimuistettavana Hermonvuoren päivänä kävi.
Luciferin emissaarien esittämiin lukuisiin
ehdotuksiin ja vastaehdotuksiin Jeesus vastasi vain: Vallitkoon
Paratiisin-Isäni tahto, ja tuomitkoot Päivien Muinaiset sinut, kapinallisen
poikani, niin kuin on jumalallista. Minä olen Luoja-isäsi;
[sivu 1494]
minä tuskin kykenen tuomitsemaan sinua oikeudenmukaisesti, ja osoittamani armon olet jo halveksien torjunut. Jätän sinut suuremman universumin Tuomareiden tuomittavaksi.
Kaikkiin Luciferin ehdottamiin
kompromisseihin ja teennäisiin ratkaisuihin, kaikkiin tällaisiin
lihallishahmoista lahjoittautumista koskeviin oikeantuntuisiin ehdotuksiin,
Jeesus vastasi vain: Tapahtukoon Paratiisissa olevan Isäni tahto. Ja kun ankara
koettelemus päättyi, tehtävistään tilapäisesti vapautettu suojelijaserafi
palasi Jeesuksen rinnalle ja hoivasi häntä.
Eräänä myöhäiskesän iltapäivänä, puiden siimeksessä ja luonnon hiljaisuudessa Nebadonin Mikaelista tuli universuminsa hallitsijanvallan kiistaton haltija. Tuona päivänä hän vei päätökseen Luoja-Pojille määrätyn tehtävän, jonka mukaan heidän on ajallisuuden ja avaruuden evolutionaarisissa maailmoissa elettävä täysimääräinen elämä kuolevaisen lihalliseen hahmoon ruumiillistuneena. Universumille tästä suurimerkityksisestä saavutuksesta ilmoitettiin vasta hänen kastepäivänään, kuukausia myöhemmin, mutta se kaikki tapahtui todellisuudessa jo tämän vuorella vietetyn päivän aikana. Ja kun Jeesus Hermonvuorella viettämänsä ajan jälkeen taas laskeutui alas, niin Luciferin kapina Sataniassa ja Caligastian kapinaliike Urantialla olivat itse asiassa selvitetyt. Jeesus oli maksanut häneltä vaaditun viimeisen hinnan siitä, että hän saisi universumiinsa kohdistuvan hallitsijanvallan, ja tämä jo sinänsä määrittelee, mikä on kaikkien kapinallisten asema, ja määrää, että kaikki tällaiset tulevaisuuden mullistukset (mikäli sellaisia enää sattuu) on lupa käsitellä sen enempää kyselemättä ja tehokkaasti. Edellä kerrotun perusteella on tehtävissä se havainto, että Jeesuksen niin kutsuttu suuri kiusaus tapahtui vähän ennen hänen kastetilaisuuttaan eikä heti sen jälkeen.
Vuorellaoleskelunsa
lopuksi, kun Jeesus jo oli laskeutumassa rinnettä alas, hän kohtasi Tiglathin,
joka oli matkalla kohtauspaikalle viedäkseen sinne ruokaa. Käännyttäessään
tämän takaisin hän sanoi vain: Levon aika on ohitse; minun on palattava
hoitamaan Isäni asioita. Hän oli hiljainen ja paljossa muuttunut mies, kun he taivalsivat
takaisin Daaniin, jossa Jeesus lausui nuorukaiselle hyvästit ja luovutti tälle
aasinsa. Sitten hän jatkoi matkaansa etelään samaa tietä, jota oli tullutkin ja
joka vei hänet Kapernaumiin.
Kesä oli jo lopuillaan, sovituspäivän ja lehtimajajuhlan aika oli kohta käsillä. Kapernaumissa Jeesus kävi sapattina neuvonpidon perheensä kanssa, ja seuraavana päivänä hän lähti Sebedeuksen pojan Johanneksen kanssa Jerusalemiin. He kulkivat järven itäpuolitse Gerasaan ja sieltä edelleen Jordaninlaaksoa alaspäin. Kun Jeesus matkan varrella jonkin verran keskusteli toverinsa kanssa, Johannes pani merkille Jeesuksessa tapahtuneen suuren muutoksen.
Jeesus ja Johannes yöpyivät Betaniassa Lasaruksen ja tämän sisarten luona, ja varhain seuraavana aamuna he menivät Jerusalemiin. He viettivät lähes kolme viikkoa kaupungissa ja sen ympäristössä, tai ainakin Johannes vietti. Useina päivinä Johannes meni Jerusalemiin ilman seuraa, sillä Jeesus kuljeskeli lähikukkuloilla ja asettui tavan takaa hengelliseen yhteyteen taivaassa olevaan Isäänsä.
He olivat kumpikin läsnä sovituspäivän
juhlavissa jumalanpalveluksissa. Kaikista juutalaisten uskonnolliseen
rituaaliin kuuluvista päivistä Johannekseen vaikuttivat syvimmin juuri tuon
päivän seremoniat, mutta Jeesus pysyi ajatuksiinsa vaipuneena ja hiljaisena
sivustakatsojana. Ihmisen Pojasta kyseinen esitys oli säälittävä ja
ylitunteellinen. Hänen mielestään se kaikki esitti hänen taivaallisen Isänsä
olemuksen ja ominaisuudet aivan väärässä valossa. Hänestä tuon päivän
toimitukset olivat irvikuva jumalallisen oikeudenmukaisuuden tosiasioista ja
loputtoman armeliaisuudn totuuksista. Hän paloi halusta päästä julistamaan
todellista totuutta Isänsä rakastavasta luonteesta ja armeliaasta menettelystä
maailmankaikkeudessa, mutta hänen uskollinen Opastajansa huomautti hänelle,
ettei hänen aikansa ollut vielä tullut. Mutta samana
[sivu 1495]
iltana Jeesus kylläkin esitti Betaniassa lukuisia huomioita, jotka hämmensivät Johannesta suuresti; eikä Johannes koskaan ymmärtänyt Jeesuksen tuona iltana heidän kuullensa lausumien sanojen todellista merkitystä.
Jeesus aikoi pysyä Johanneksen seurassa koko lehtimajajuhlaviikon ajan. Tämä juhla oli koko Palestiinassa vuotuinen vapaapäiväjakso; se oli juutalaisten lomakausi. Vaikkei Jeesus osallistunutkaan tilaisuuteen liittyneeseen ilonpitoon, hän näytti silti saavan mielihyvää ja kokevan tyydytystä katsellessaan nuorten ja vanhojen hilpeää ja riemullista huolettomuutta.
Juhlaviikon keskivaiheilla, ennen juhlamenojen päättymistä, Jeesus erkani Johanneksen seurasta ja sanoi haluavansa vetäytyä kukkuloille, jossa hän paremmin kuin muualla saattoi pitää yhteyttä Paratiisin-Isäänsä. Johannes olisi halunnut tulla hänen mukaansa, mutta Jeesus piti kiinni siitä, että tämän olisi oltava juhlilla niiden loppuun saakka, ja sanoi: Sinun ei edellytetä kantavan Ihmisen Pojan taakkaa; vain vartijan on pidettävä vartiota sillä aikaa, kun kaupunki nukkuu kaikessa rauhassa. Jeesus ei palannut Jerusalemiin. Oleskeltuaan lähes viikon ajan yksinäisyydessä Betanian lähikukkuloilla hän suuntasi kulkunsa Kapernaumiin. Kotimatkalla hän vietti yhden päivän ja yhden yön yksinäisyydessä Gilboan rinteillä, lähellä paikkaa, jossa kuningas Saul oli riistänyt hengen itseltään. Ja kun hän saapui Kapernaumiin, hän näytti iloisemmalta kuin, miltä hän oli näyttänyt erotessaan Johanneksesta Jerusalemissa.
Seuraavana aamuna hän kävi arkullaan, joka sisälsi hänen henkilökohtaiset varusteensa ja joka oli jäänyt Sebedeuksen työpajalle. Hän puki ylleen esiliinansa ja ilmoittautui työhön sanoen: Minun kuuluu pysyä puuhakkaana niin kauan, kun odotan hetkeni koittavan. Ja hän työskenteli veljensä Jaakobin rinnalla veneveistämöllä monta kuukautta, aina seuraavan vuoden tammikuulle asti. Tämän ajanjakson Jeesuksen kanssa työskenneltyään Jaakob ei koskaan enää tosiasiassa eikä kokonaan lakannut uskomasta Jeesuksen lähetystehtävään, vaikka jos jonkinlaisia epäilyksiä ilmaantuikin hämärtämään hänen ymmärrystään Ihmisen Pojan elämäntehtävästä.
Nyt kun Jeesus työskenteli veneveistämöllä
viimeistä kertaa, hän käytti aikansa enimmäkseen muutamien suurehkojen alusten
sisätilojen viimeistelyyn. Kaiken, mikä hänen käsistään lähti, hän teki
suurella huolella, ja saatuaan jonkin kiitettävästi suoritetun työn valmiiksi
hän näytti saavan suurta tyydytystä siitä, mitä hän oli ihmisenä saanut aikaan.
Vaikkei hän turhuuksiin aikaa tuhlannutkaan, hän oli tunnontarkka työntekijä,
kun kysymys oli johonkin työtehtävään liittyvistä olennaisista seikoista.
Kun aika kului, Kapernaumiin kantautui kuulopuheita jostakusta Johanneksesta, joka saarnasi ja samalla kastoi katuvaisia Jordanissa, ja Johannes saarnasi: Taivaan valtakunta on lähellä. Katukaa ja ottakaa kaste. Jeesus sai kuulla näitä kertomuksia sitä mukaa, kun Johannes lähinnä Jerusalemia olevalta kahluupaikalta lähdettyään kulki Jordaninlaaksoa hitaasti ylöspäin. Mutta Jeesus jatkoi työskentelyään ja valmisti veneitä aina siihen saakka, kunnes Johannes seuraavan vuoden, eli vuoden 26, tammikuussa oli taivaltanut jokivartta ylöspäin tietylle Pellan lähellä olevalle paikalle. Tällöin Jeesus laski työkalut käsistään ja julisti: Hetkeni on tullut, ja pian sen jälkeen hän esittäytyi Johannekselle saadakseen kasteen.
Mutta suuri muutos oli tehnyt tuloaan Jeesuksessa. Harvat niistä ihmisistä, jotka olivat saaneet nauttia hänen vierailuistaan ja palveluksistaan hänen kulkiessaan maata ristiin rastiin, enää myöhemmin tunnistivat julkisesti toimivassa opettajassamme saman henkilön, jonka he olivat aikaisempina vuosina yksityishenkilönä tunteneet ja jota he olivat rakastaneet. Ja siihen oli oma syynsä, etteivät ne, jotka olivat aikanaan saaneet nauttia hänen antimistaan, enää kyenneet tunnistamaan häntä hänen myöhemmässä osassaan julkisena ja arvovaltaisena opettajana. Tämä mielen ja hengen muodonmuutos oli ollut meneillään vuosikausia, ja se vietiin päätökseen ikimuistettavan Hermonvuorella-oleskelun aikana.