[sivu 889]
ANDIITTIEN LEVIÄMINEN
LÄNSIMAIHIN
VAIKKEI Euroopan sininen ihminen omin avuin saavuttanutkaan suurta kulttuurisivilisaatiota, hän tarjosi kuitenkin sen biologisen perustan, joka sitten, kun siniset aatamilaistuneet rotukannat sekoittuivat myöhempiin andiittivalloittajiin, tuotti ne rotuainekset, jotka olivat kaikista Urantialle koskaan sitten violetin rodun ja sen andiittiseuraajien jälkeen ilmestyneistä roduista kykenevimmät luomaan eteenpäinrynnistävän sivilisaation.
Nykyisissä
valkoisissa kansoissa yhdistyvät sen aatamilaisen kannan jäljellä olevat
rotuainekset, joka sekoittui sangik-rotuihin, vähäisessä määrin punaiseen ja keltaiseen, mutta etenkin siniseen. Kaikissa valkoisissa
roduissa on melkoinen osa alkuperäistä andoniittista
rotuperimää ja vielä sitäkin enemmän alkuaikojen nodilaisaineksia.
1. ADAMIITIT SAAPUVAT EUROOPPAAN
Ennen kuin viimeisetkin andiitit karkotettiin
Eufratinlaaksosta, monet heidän veljistään olivat jo
saapuneet Eurooppaan seikkailijoina, opettajina, kauppiaina ja sotureina. Välimerenallasta
suojasivat violetin rodun varhaisimpina aikoina Gibraltarinkannas ja Sisilian
maasilta. Osa ihmisen hyvin varhaisesta meritse tapahtuneesta kaupankäynnistä
pantiin alulle näiden sisäjärvien rannoilla, joilla pohjoisesta kotoisin olevat
siniset ihmiset ja etelästä tulevat saharalaiset kohtasivat idästä tulleita
nodiitteja ja adamiitteja.
Nodilaiset
olivat perustaneet Välimeren itäiseen allaslaaksoon erään kaikkein laajimmista
sivistyskeskuksistaan, ja näistä keskuksista he olivat tunkeutuneet jonkin
matkaa etelä-Eurooppaan, mutta aivan erityisesti pohjois-Afrikkaan.
Leveäkalloiset nodiittis-andoniittiset syyrialaiset ryhtyivät hyvin varhaisessa
vaiheessa valmistamaan saviastioita ja harjoittamaan maanviljelyä niiden
siirtokuntiensa puitteissa, jotka sijaitsivat hiljalleen kohoavalla Niilin
suistomaalla. He toivat maahan myös lampaita, vuohia, nautoja ja muita
kotieläimiä. Heidän tuomisiinsa kuuluivat myös suuresti parannellut
metallintyöstömenetelmät, sillä Syyria oli tuolloin tämän teollisuudenalan
keskus.
Egypti sai yli
kolmenkymmenentuhannen vuoden ajan vastaanottaa mesopotamialaisia, joita saapui
sinne tasaisena virtana. Ja he toivat muassaan taiteensa ja kulttuurinsa
rikastuttamaan Niilinlaakson kulttuuria. Mutta laajamittainen Saharan
kansanheimojen maahanmuutto rappeutti Niilin varsien varhaiskulttuuria niin
suuresti, että Egypti noin viisitoistatuhatta vuotta sitten painui kulttuurinsa
osalta alimmalle tasolleen.
Mutta
adamiittien länteen suuntautuneelle vaellukselle ei varhaisimpina aikoina ollut
juuri mitään estettä. Sahara oli avaraa laidunmaata, joka oli kauttaaltaan
paimentolaisten ja viljelijöiden käytössä. Nämä saharalaiset eivät koskaan
ryhtyneet harjoittamaan käsiteollisuutta, eivätkä he liioin olleet
kaupunkienrakentajia. He olivat indigonmusta ryhmä, jossa oli laajasti
rotuominaisuuksia sukupuuttoon kuolleilta vihreältä ja oranssilta rodulta.
Mutta he saivat kuitenkin hyvin pienen määrän violettia rotuperimää ennen kuin
maan kohoaminen ja sadetuulten kääntyminen ajoivat hajalle tämän kukoistavan ja
rauhanomaisen sivilisaation jäännökset.
[sivu 890]
Useimmat
ihmisrodut ovat päässeet osallisiksi Aatamin verenperinnöstä, mutta jotkut
saivat sitä muita enemmän. Intian sekarodut ja Afrikan tummemmat kansanheimot
eivät olleet adamiittien mielestä houkuttelevia. Adamiitit olisivat mieluusti
sekoittuneet punaisten ihmisten kanssa, elleivät nämä olisi olleet niin kaukana
Amerikoissa, ja he suhtautuivat ystävällisesti keltaiseen ihmiseen, mutta tämä
oli kaukaisessa Aasiassa yhtä vaikeasti tavoitettavissa. Niinpä kun adamiitit
joko seikkailunhalun tai altruismin kannustamina lähtivät liikkeelle tai kun he
tulivat karkotetuiksi Eufratinlaaksosta, he varsin luontevasti katsoivat
hyväksi yhdistyä Euroopan sinisiin rotuihin.
Tuohon aikaan
Euroopassa herruutta pitäneet siniset ihmiset eivät harrastaneet mitään
sellaisia uskonnollisia tapoja, jotka olisivat herättäneet inhoa jo varhemmin
sinne muuttaneissa adamiiteissa, ja violetin ja sinisen rodun välillä vallitsi
suuri sukupuolinen vetovoima. Parhaat siniset ihmiset pitivät suurena kunniana
saada pariutua adamiittien kanssa. Jokaisen sinisen miehen kunnianhimoisena
tavoitteena oli tulla niin taitavaksi ja taiteelliseksi, että hän voittaisi
jonkun adamiittinaisen kiintymyksen, ja jokaisen oivallisen sinisen naisen
hartaimpana toiveena oli päästä jonkun adamiitin huomionosoitusten kohteeksi.
Vähin erin nämä
muuttomatkalla olevat Eedenin pojat yhdistyivät sinisen rodun korkeampiin
tyyppeihin ja toivat uutta eloa näiden kulttuuritapoihin samalla, kun he
säälimättömästi hävittivät neandertaalilaisen rodun jäljellä olevia kantoja.
Tämä rotujen sekoittamismenetelmä kelvottomien kantojen hävittämisen siihen
liittyessä sai aikaan tusinan verran oivallisten sinisten ihmisten
elinkelpoisempia ja edistyvämpiä ryhmiä, joista te olette antaneet yhdelle
nimityksen Cro-Magnonin ihminen.
Näistä ja muista syistä, joista vaellukseen soveliaimmat
kulkureitit olivat hyvin tärkeä syy, Mesopotamian kulttuurin varhaiset aallot
päätyivät miltei yksinomaisesti Eurooppaan. Ja juuri näistä seikoista
määräytyivät nykyajan eurooppalaisen sivilisaation aiemmat vaiheet.
2. ILMASTOLLISET JA GEOLOGISET
MUUTOKSET
Muutamat melko
äkilliset ilmastolliset ja geologiset muutokset katkaisivat lyhyeen violetin
rodun Eurooppaan-leviämisen. Lännestä puhaltavat sadetuulet kääntyivät
pohjoisten jääkenttien perääntymisen myötä pohjoiseen ja muuttivat Saharan
laajat laidunaukeat vähitellen hedelmättömäksi autiomaaksi. Tämä kuivuus
hajaannutti suuren Saharan ylätasangon lyhytvartiset, tummaveriset,
tummasilmäiset mutta pitkäkalloiset asukkaat eri suunnille.
Puhdasverisemmät
indigonväriset ainekset muuttivat etelämmäksi ja siirtyivät keski-Afrikan
metsiin, joista ne eivät sen jälkeen ole poistuneet. Sekoittuneemmat ryhmät
levittäytyivät kolmelle taholle: Lännen suunnalla eläneet korkeammantasoiset
heimot siirtyivät Espanjaan ja sieltä edelleen läheisiin Euroopan osiin, ja
niistä muodostui myöhempien aikojen pitkäkalloisten, tummaveristen välimerenrotujen
ydinryhmä. Vähimmin edistynyt ryhmä, joka eli Saharan tasangon itäpuolella,
siirtyi Arabiaan ja sieltä edelleen pohjois-Mesopotamian ja Intian kautta
kaukaiseen Ceyloniin. Keskimmäinen ryhmä muutti pohjoiseen ja itään eli
Niilinlaaksoon ja Palestiinaan.
Juuri tämä
toissijaisten sangikien pohjakerrostuma antaa sellaisen vaikutelman, että sekä
hajallaan Deccanista Iraniin ja Mesopotamiaan että Välimeren kummallakin
rannalla tavattavien nykyisten kansojen välillä vallitsee tietynasteista
sukulaisuutta.
Jokseenkin
näiden Afrikassa tapahtuneiden ilmaston muutosten aikoihin Englanti irtosi
mannermaasta ja Tanska nousi merestä, kun taas Välimeren läntistä allaslaaksoa
suojannut Gibraltarinkannas erään maanjäristyksen seurauksena petti, jolloin
tämän sisäjärven pinta nopeasti nousi Atlantin valtameren tasolle.
[sivu 891]
Jonkin ajan
päästä myös Sisilian maakannas vajosi mereen, ja näin Välimerestä muodostui
yhtenäinen meri, joka oli yhteydessä Atlanttiin. Tämä suuri luonnononnettomuus
peitti veden alle kymmenittäin ihmisyhdyskuntia, ja sen seurauksena menehtyi
enemmän ihmishenkiä kuin on koko maailman historian kuluessa menehtynyt missään
muussa tulvassa.
Välimeren allaslaakson joutuminen veden valtaan rajoitti
adamiittien länteen suuntautuneita muuttoliikkeitä välittömästi samalla, kun
saharalaisten laajamittainen maahanvirtaaminen pani heidät etsimään Eedenin
itä- ja pohjoispuolelta väyliä, joille se saattoi purkaa jatkuvasti kasvavan
väestönsä. Kun Aatamin jälkeläiset matkasivat Tigrisin ja Eufratin laaksoista
pohjoiseen, he kohtasivat vuoristoesteitä ja tuolloin aikaisempaa laajemman
Kaspianmeren. Ja monien sukupolvien ajan adamiitit metsästivät, paimensivat
karjaa ja viljelivät maata Turkestanin joka puolelle sirottautuneiden
asutuskeskustensa ympärillä. Vähä vähältä tämä suurenmoinen kansa laajensi
aluettaan kohti Eurooppaa. Mutta adamiitit saapuvat Eurooppaan tällä kerralla
idän suunnalta, ja he huomaavat sinisen ihmisen kulttuurin olevan Aasian
kulttuuria tuhansia vuosia jäljessä, sillä tämä alue oli ollut melkein kokonaan
vailla kosketusta Mesopotamiaan.
3. CRO-MAGNONIN SININEN IHMINEN
Sinisen ihmisen
kulttuurin muinaiset keskukset sijaitsivat Euroopan kaikkien jokien varsilla,
mutta vain Somme virtaa nykyään samassa uomassa kuin jääkausia edeltäneinä
aikoina.
Vaikka sanomme
sinisen ihmisen olleen Euroopan mantereella vallitsevana, siellä oli
tosiasiassa kymmeniä eri rotutyyppejä. Jo kolmekymmentäviisituhatta vuotta
sitten Euroopan siniset rodut olivat varsin sekoittunut kansa, jossa esiintyi
sekä punaisia että keltaisia rotuaineksia, kun taas Atlantin rannikkoseuduilla
ja nykyisen Venäjän alueella ne olivat sulauttaneet itseensä melkoisen määrän
andoniittista verenperintöä, ja etelän suunnalla ne taas olivat kosketuksissa
saharalaiskansoihin. Mutta näitä monia roturyhmiä olisi hyödytöntä edes pyrkiä
luettelemaan.
Tämä Aatamin
jälkeisen varhaiskauden eurooppalainen sivilisaatio oli sinisten ihmisten
elinvoiman ja taiteen sekä adamiittien luovan mielikuvituksen ainutlaatuinen
sekoittuma. Siniset ihmiset olivat erittäin elinvoimainen rotu, mutta he
madalsivat huomattavasti adamiittien kulttuurista ja hengellistä tasoa.
Jälkimmäisten oli hyvin vaikea juurruttaa uskontoaan Cro-Magnonin ihmisten
mieleen, sillä niin monilla heistä oli taipumus pettää ja vietellä neitsyitä.
Kymmenentuhannen vuoden ajan Euroopan uskonto oli Intian ja Egyptin
kehitystuloksiin verrattuna huonolla tolalla.
Siniset ihmiset
olivat kaikissa toimissaan täydellisen rehellisiä, ja heiltä puuttuivat
sekoittuneiden adamiittien sukupuoliset paheet kokonaan. He kunnioittivat
neitsyyttä ja harrastivat moniavioisuutta vain, milloin sodan seurauksena
vallitsi pula miehistä.
Nämä
Cro-Magnonin kansat olivat rohkea ja kaukokatseinen rotu. Heidän
lastenkasvatusjärjestelmänsä oli tehokas. Kummatkin vanhemmat osallistuivat
näihin ponnistuksiin, ja varttuneempien lasten palveluksia käytettiin kaikin
puolin hyväksi. Jokainen lapsi sai huolellisen koulutuksen luolienhoidossa,
taiteessa ja piikivenmuokkauksessa. Naiset olivat jo nuorella iällä hyvin
perehtyneitä taloustöihin ja alkeelliseen maanviljelyyn, kun taas miehet olivat
taitavia metsästäjiä ja rohkeita sotureita.
Siniset ihmiset
olivat metsästäjiä, kalastajia ja ruoankeräilijöitä; he olivat päteviä
veneenrakentajia. He valmistivat kivikirveitä, kaatoivat puita, pystyttivät
hirsimajoja, jotka olivat osin maanpinnan alapuolella ja nahaksin katettuja. Ja
on olemassa kansanheimoja, jotka Siperiassa rakentavat edelleenkin samanlaisia
majoja. Eteläiset Cro-Magnonin ihmiset asuivat yleensä luolissa ja
vuorenonkaloissa.
[sivu 892]
Ei ollut
epätavallista, että heidän talven tuiskuissa yövartiossa luolan suulla seisovat
vartijansa paleltuivat kuoliaiksi. Heillä oli rohkeutta, mutta he olivat ennen
kaikkea taiteilijoita. Kun heihin sekoittui adamiittista ainesta, niin luovan
mielikuvituksen lento nopeutui pian entisestään. Sinisen ihmisen taiteen
huippukausi saavutettiin noin viisitoistatuhatta vuotta sitten -- ennen aikoja,
jolloin edellä mainitut tummempi-ihoiset rodut saapuivat Espanjan kautta
Afrikasta.
Noin
viisitoistatuhatta vuotta sitten alppimetsät olivat leviämässä laajalle alalle.
Sama ilmastollinen pakotin, joka oli muuttanut maailman onnelliset
metsästysmaat kuiviksi ja karuiksi autiomaiksi, ajoi eurooppalaiset metsästäjät
jokilaaksoihin ja merenrannikoille. Kun sateita tuovat tuulet muuttivat
suuntansa pohjoiseen, Euroopan suuret laidunlakeudet metsittyivät. Nämä suuret
ja verrattain äkilliset ilmaston muutokset pakottivat Euroopan rodut muuttumaan
aukeiden seutujen metsämiehistä karjapaimeniksi ja jossakin määrin kalastajiksi
ja peltoviljelijöiksi.
Samalla kun nämä muutokset toivat tullessaan
edistysaskeleita kulttuurin alalla, ne saivat aikaan myös tiettyjä biologisia
taantumia. Aikaisempana metsästyksen aikakautena oivallisemmat heimot olivat
solmineet parisiteitä korkeammantyyppisten sotavankien kanssa ja poikkeuksetta
hävittäneet sellaiset, jotka ne katsoivat kelvottomiksi. Mutta kun ne alkoivat
perustaa yhdyskuntia ja harjoittaa maanviljelyä ja kaupankäyntiä, ne alkoivat
myös yhä useammin säästää keskinkertaisia vankeja orjikseen. Ja myöhemmin juuri
näiden orjien jälkeläiset rappeuttivat suuresti koko Cro-Magnon -tyyppiä. Tämä
kulttuurin taantuminen jatkui, kunnes se sai idästä uutta virikettä
mesopotamialaisten viimeisen joukkomittaisen maahantunkeutumisen pyyhkäistessä
yli Euroopan, sulauttaen nopeasti itseensä Cro-Magnon -tyypin ja -kulttuurin ja
pannen alulle valkoisten rotujen sivilisaation.
4. ANDIITIT TUNKEUTUVAT
EUROOPPAAN
Vaikka
andiitteja tulvi Eurooppaan tasaisena virtana, on kuitenkin erotettavissa
seitsemän suurempaa invaasiota niin, että viimeiset tulokkaat saapuivat ratsain
kolmena suurena aaltona. Jotkut saapuivat Eurooppaan Egeanmeren saarien kautta
ja Tonavanlaaksoa vastavirran suuntaan kulkien, mutta valtaosa varhaisemmista
ja puhdasverisemmistä kannoista vaelsi luoteis-Eurooppaan pohjoista reittiä eli
Volgan ja Donin laidunmaiden kautta.
Kolmannen ja
neljännen invaasion välillä Eurooppaan tunkeutui pohjoisesta lauma
andoniitteja, jotka olivat tulleet Siperiasta Venäjän jokien ja Itämeren
kautta. Pohjoiset andiittiheimot sulauttivat nämä välittömästi omaan
joukkoonsa.
Puhdasverisemmän
violetin rodun varhaisemmat levittäytymiset olivat tämän rodun myöhempien
puolisotilaallisten ja valloitushaluisten andiittijälkeläisten levittäytymisiä
huomattavasti rauhanomaisempia. Adamiitit olivat rauhantahtoisia, nodiitit
olivat sotaisia. Kun näiden rotuainesten yhdistymään myöhemmin sekoittui
sangik-rotuja, ilmaantuivat sen tuloksena ne kyvykkäät ja aggressiiviset
andiitit, jotka suorittivat varsinaisia sotilaallisia valloituksia.
Hevonen oli
kuitenkin se kehitystekijä, joka vaikutti ratkaisevasti siihen, että andiitit
saavuttivat lännen maissa valta-aseman. Hevonen antoi eri suuntiin
hajaantuville andiiteille liikkumisnopeuden suoman ennennäkemättömän etuaseman,
ja andiittien viimeiset, ratsain liikkuvat ryhmät saattoivat näin edetä
nopeasti Kaspianmeren ympäri tulvehtiakseen sitten yli koko Euroopan. Kaikki
aikaisemmat andiittien aallot olivat liikkuneet niin hitaasti, että ne vähänkin
pitemmälle Mesopotamiasta ehdittyään pyrkivät hajoamaan. Mutta nämä
viimeisemmät aallot etenivät sen verran joutuisasti, että ne pääsivät perille
Eurooppaan yhtenäisinä ryhminä, joiden hallussa oli yhä jokin määrä korkeampaa
kulttuuria.
[sivu 893]
Koko Kiinan ja
Eufratin seutujen ulkopuolisen asutun maailman edistyminen kulttuurin alalla
oli kymmeneentuhanteen vuoteen kaiken kaikkiaan varsin rajoittunutta, kunnes
kuudennella ja seitsemännellä vuosituhannella ennen Kristusta ilmaantuivat
vauhdikkaasti etenevät andiittiratsastajat. Kun he Venäjän tasangot ylitettyään
siirtyivät länteen ja ottivat omiin joukkoihinsa sinisistä ihmisistä parhaat ja
hävittivät kelvottomimmat, niin he sekoittuivat yhdeksi kansaksi. Kysymyksessä
olivat niin kutsuttujen pohjoismaisten rotujen esivanhemmat: skandinaavisten,
germaanisten ja anglosaksisten kansojen esi-isät.
Ei kestänyt kauankaan, kun andiitit olivat koko
pohjois-Euroopan alueella sulauttaneet itseensä kaikki korkeammantasoiset
siniset rotukannat. Vain Lapissa (ja jossakin määrin Bretagnessa) rodullisesti
heitä vanhemmat andoniitit säilyttivät vielä jonkinlaisen tunnistettavuuden.
POHJOIS-EUROOPAN
Pohjoisen
Euroopan heimot saivat jatkuvaa vahvistusta ja kohennusta Mesopotamiasta
Turkestanin ja etelä-Venäjän alueiden kautta tasaisena soljuneesta muuttajien
virrasta, ja andiittien ratsujoukkojen viimeisten aaltojen pyyhkäistyä Euroopan
yli tällä alueella oli jo enemmän andiittien rotuperimää omaavia ihmisiä kuin
missään muualla koko maailmassa.
Kolmentuhannen
vuoden ajan pohjois-andiittien sotilaallinen keskus oli Tanskassa. Tästä
keskuspisteestä lähtivät toinen toistaan seuranneet valloitusaallot, jotka
muuttuivat yhä vähemmän andiittisiksi ja yhä enemmän valkoisiksi sitä mukaa,
kun mesopotamialaiset valloittajat vuosisatojen vieriessä lopullisesti
sekoittuivat valloittamiinsa kansoihin.
Samanaikaisesti
kun sininen ihminen oli pohjoisessa rodullisesti sulautettu ja kun hän lopulta
oli taipunut etelään tunkeutuneiden valkoisten, ratsain liikkuneiden
hyökkääjien edessä, sekoittuneen valkoisen rodun edistyneet heimot kohtasivat
itsepäistä ja pitkällistä vastarintaa Cro-Magnonin ihmisten taholta. Mutta
korkeamman älykkyytensä ja alati kertyneiden biologisten reserviensä turvin ne
kykenivät pyyhkäisemään vanhemman rodun olemattomiin.
Ratkaisevat
taistelut valkoisen ihmisen ja sinisen ihmisen välillä käytiin Sommen
jokilaaksossa. Siellä sinisen rodun parhaimmisto teki katkeraa vastarintaa
kohti etelää levittäytyville andiiteille, ja yli viisisataa vuotta nämä
Cro-Magnonin ihmiset puolustivat menestyksellisesti alueitaan ennen kuin
antoivat periksi valkoisten maahantunkeutujien paremmalle sotataidolle.
Pohjoisesta tulleiden voitokkaiden sotajoukkojen komentajana Sommen
ratkaisevassa taistelussa toimineesta Thorista tuli Pohjolan valkoisten
heimojen sankari, ja jotkin näistä heimoista kunnioittivat häntä myöhemmin
jumalana.
Sinisen ihmisen
kauimmin säilyneet pesäkkeet sijaitsivat etelä-Ranskassa, mutta viimeinen
laajempi sotilaallista vastarintaa tehnyt pesäke voitettiin Sommen varrella.
Maan myöhempi haltuunotto sujui kaupankäynnin muodossa tapahtuneen
soluttautumisen, jokivarsien väestöpaineen ja korkeammantasoisten kanssa
jatkuvasti solmittujen aviositeiden avulla, mihin kaikkeen liittyi
alemmantasoisten säälimätön hävittäminen.
Milloin
andiittivanhimpain heimoneuvosto oli arvioinut alemmantasoisen sotavangin
kelvottomaksi, hänet luovutettiin mutkikkain seremonioin shamaanipappien
haltuun. Nämä taluttivat hänet joen rannalle, jossa he toimittivat
"autuaille metsästysmaille" menevän vihkimysmenot -- kuolemaan
päättyvän veteenupottamisen. Euroopan valkoiset valloittajat hävittivät tällä
tavoin kaikki kohtaamansa kansanheimot, joita he eivät nopeasti saaneet
sulautetuiksi omiin riveihinsä, ja näin sininen ihmissuku tuli tiensä päähän --
ja se tapahtui nopeasti.
Cro-Magnonin
sininen ihminen oli nykyajan eurooppalaisten rotujen biologinen perusta, mutta
rotu on säilynyt vain siinä muodossa, jossa se sulautui heidän kotiseutujensa
myöhempiin
[sivu 894]
ja miehuullisiin
valloittajiin. Sininen rotukanta antoi omalta osaltaan Euroopan valkoisille
roduille monia jykeviä rotupiirteitä ja paljon fyysistä elinvoimaa, mutta
sekoittuneiden eurooppalaisten kansojen huumorintaju ja mielikuvituksekkuus
ovat peräisin andiiteilta. Tämä andiittien ja sinisten yhdistyminen, josta
tuloksena ovat pohjoiset valkoiset rodut, oli syynä andiittien sivistystason
välittömään laskuun, luonteeltaan ohimenevään jälkeenjääneisyyteen. Lopulta
näiden pohjoisten barbaarien piilevä ylivertaisuus kuitenkin tuli esille ja
saavutti huippunsa nykyajan eurooppalaisena sivilisaationa.
Kehittyvät valkoiset rodut olivat vuoteen 5000 eKr
mennessä jo saavuttaneet valta-aseman koko pohjois-Euroopan alueella
pohjois-Saksa, pohjois-Ranska ja Brittein saaret mukaan luettuina.
Keski-Eurooppaa hallitsivat jonkin aikaa siniset ihmiset ja pyöreäkalloiset
andoniitit. Jälkimmäiset asuttivat pääasiassa Tonavanlaaksoa, eivätkä andiitit
koskaan tunkeneet heitä täysin syrjään.
Niistä ajoista
alkaen, jolloin andiittien viimeinen maastamuutto tapahtui, Eufratinlaakson
kulttuurin suunta kääntyi laskuun, ja tästä kulttuurista välittömästi
juontuneen sivistyksen keskus siirtyi Niilinlaaksoon. Egyptistä tuli
Mesopotamian seuraaja maailman edistyneimmän ryhmän tyyssijana.
Niilinlaakso
alkoi kärsiä tulvista hieman ennen Mesopotamian laaksoja, mutta se selviytyi
niistä paljon paremmin. Tämän varhaisen vastoinkäymisen korvasi
andiittimaahanmuuttajien katkeamaton virta niin yltäkylläisesti, että Egyptin
kulttuuri, vaikka se todellisuudessa olikin peräisin Eufratinseuduilta, näytti
rynnistävän sen edelle. Mutta vuonna 5000 eKr, Mesopotamian tulvien
aikakaudella, Egyptissä oli seitsemän toisistaan erottuvaa ihmisryhmää, jotka
yhtä lukuun ottamatta olivat kaikki peräisin Mesopotamiasta.
Kun viimeinen
exodus Eufratinlaaksosta tapahtui, Egyptiä onnisti sikäli, että se sai osalleen
niin monet taitavimmista taiteilijoista ja käsityöläisistä. Nämä
andiittikäsityöläiset olivat siinä suhteessa kuin kotonaan, että he olivat
perinpohjaisen perehtyneitä jokielämään, sen tulviin, keinokasteluun ja kuiviin
kausiin. He antoivat arvoa Niilinlaakson turvatulle asemalle; siellä he olivat
paljon vähemmän alttiina vihamielisille ryöstöretkille ja hyökkäyksille kuin he
olivat olleet Eufratin varrella. Ja he lisäsivät egyptiläisten
metallinkäsittelytaitoa huomattavasti. Egyptissä he työstivät Siinainvuorelta
tuotettua rautamalmia Mustanmeren seuduilta tuotetun sijasta.
Jo varsin
varhaisessa vaiheessa egyptiläiset kokosivat kaupunkijumalansa mutkikkaaksi
kansalliseksi jumalten järjestelmäksi. He kehittivät laajamittaisen teologian,
ja heillä oli aivan yhtä laaja mutta rasitukseksi käynyt papisto. Useat eri
johtajat pyrkivät puhaltamaan uutta henkeä siihen, mitä seetiläisten
muinaisista uskonnollisista opetuksista oli jäljellä, mutta nämä yritykset
olivat lyhytikäisiä. Andiitit rakensivat Egyptin ensimmäiset kivirakennelmat.
Ensimmäisen ja erikoisimman kivipyramidin pystytti muuan nerokas
andiittiarkkitehti Imhotep pääministerikaudellaan. Aikaisemmat rakennukset oli
valmistettu tiilestä, ja vaikka eri puolille maailmaa oli pystytetty monia
kivirakennelmia, Egyptissä se oli ensimmäinen. Mutta tämän suuren arkkitehdin
ajoista rakennustaito sitten tasaisesti taantui.
Tämän loistavan
kulttuurikauden lopetti lyhyeen Niilin varsilla käyty sisällissota, ja kohta
tämänkin maan ylitse tulvehti, kuten aikoinaan oli tulvehtinut Mesopotamian
yli, karun Arabian alemmantasoisia heimoja ja etelän mustia. Tämän seurauksena
sosiaalinen kehitys taantui tasaista vauhtia yli viidensadan vuoden ajan.
[sivu 895]
Aikana, jolloin
kulttuuri rappeutui Mesopotamiassa, korkeampi sivilisaatio säilytti jonkin
aikaa asemansa itäisen Välimeren saarilla.
Noin vuonna
12.000 eKr muuan etevä andiittiheimo siirtyi Kreetalle. Kysymyksessä oli ainoa
saari, joka jo näin aikaisessa vaiheessa sai asukkaikseen tällaisen verrattoman
kansanryhmän. Ja kului miltei kaksituhatta vuotta ennen kuin näiden
merenkulkijoiden jälkeläiset levittäytyivät naapurisaarille. Tämä ryhmä koostui
kapeakalloisista, melko lyhytvartisista andiiteista, jotka olivat keskinäisten
naimakauppojen kautta tulleet sukulaisuussuhteisiin pohjois-nodiittien
vanilaisen alaryhmän kanssa. He olivat pituudeltaan kaikki alle
satakahdeksankymmentäsenttimetrisiä, ja heidän kookkaammat ja alemmantasoiset
toverinsa olivat kirjaimellisesti ajaneet heidät pois mantereelta. Nämä
Kreetalle päätyneet maastamuuttajat olivat varsin taitavia tekstiili- ja
metallitöissä, savenvalannassa, putkitöissä sekä kiven käyttämisessä
rakennusaineena. He olivat kirjoitustaitoisia ja harjoittivat karjanhoitoa ja
maanviljelyä.
Melkein
kaksituhatta vuotta Kreetan asuttamisen jälkeen eräs Aataminpojan kookkaiden
jälkeläisten ryhmä matkasi pohjoisten saarien kautta Kreikkaan ja saapui sinne
melkein suoraan Mesopotamian pohjoispuolella sijainneelta ylämaan
kotiseudultaan. Sato, joka oli Aataminpojan ja Rattan jälkeläinen suoraan
alenevassa polvessa, johdatti nämä kreikkalaisten kantaisät länteen.
Siinä ryhmässä,
joka lopulta asettui Kreikkaan, oli kolmesataaseitsemänkymmentäviisi valikoitua
ja korkeammantasoista ihmistä. He edustivat Aataminpojan jälkeläisten toisen
sivilisaation jälkijaksoa. Näiden Aataminpojan myöhempien poikien mukana
kulkivat ilmaantumassa olleiden valkoisten rotujen tuohon aikaan arvokkaimmat
perintöainekset. He olivat älyllisesti korkeatasoisia ja fyysisessä mielessä
kaikkein kauneimmat ihmiset sitten ensimmäisen Eedenin aikojen.
Ennen pitkää
Kreikka ja Egeanmeren saarten alue seurasivat Mesopotamiaa ja Egyptiä kaupan,
taiteen ja kulttuurin länsimaisena keskuksena. Mutta niin kuin oli asianlaita
jo Egyptissä, niin olivat myös koko egealaisen maailman taide ja tiede itse
asiassa peräisin Mesopotamiasta, ellei oteta lukuun kreikkalaisten Aataminpojan
jälkeläisedeltäjien kulttuuria. Tämän jälkimmäisen kansan koko taide ja
nerokkuus on perintöä suoraan Aataminpojan, Aatamin ja Eevan esikoisen, ja tuon
hänen erikoislaatuisen toisen vaimonsa jälkeläisiltä, joka oli suoraan
alenevassa polvessa Prinssi Caligastian nodiittiesikunnan jäsenten
puhdasverinen tytär. Ei ole ihme, että kreikkalaisilla oli mytologisia
perimätietoja, joiden mukaan he polveutuivat suoraan jumalista ja ihmistä
korkeammalla olevista olennoista.
Egean alue koki
viisi toisistaan erottuvaa kulttuurijaksoa, joista jokainen oli edellistä
vähemmän hengellinen. Ja ennen pitkää viimeinenkin loistava taiteen aikakausi
tuhoutui myöhempien kreikkalaissukupolvien Tonavan seuduilta maahan tuottamien
orjien nopeasti lisääntyneiden ja lahjoiltaan keskinkertaisten jälkeläisten
painon alle.
Kreetalla Kainin
jälkeläisten äitikultti saavutti suurimman suosionsa juuri tämän
aikakauden kestäessä. "Suurta äitiä" palvoessaan kyseinen kultti
jumaloi Eevaa. Eevan kuvia oli kaikkialla. Julkisia alttareita pystytettiin
tuhansittain jokaiseen Kreetan ja Vähän-Aasian kolkkaan. Ja tämä äitikultti
jatkui aina Kristuksen aikoihin asti tullen myöhemmin liitetyksi varhaiseen
kristinuskoon Marian, Jeesuksen maisen äidin, jumaloinnin ja palvonnan
valepuvussa.
Noin vuoteen
6500 eKr mennessä se, mitä andiitit olivat hengellisyyden alalla perineet, oli
jo merkittävässä määrin rapistunutta. Aatamin jälkeläiset olivat hajallaan
laajalla alueella, ja vanhemmat ja väekkäämmät ihmisrodut olivat
sananmukaisesti nielaisseet heidät. Ja tämä andiittien sivilisaation
rappeutuminen
[sivu 896]
sekä heidän
uskonnollisten normiensa katoaminen jättivät maailman hengellisesti köyhtyneet
rodut säälittävään tilaan.
Vuoden 5000 eKr
tienoilla kolme Aatamin jälkeläisten puhdasrotuisinta kantaa olivat Sumeriassa,
pohjois-Euroopassa ja Kreikassa. Mesopotamiaa vei kaikkinensa vähä vähältä
huonompaan suuntaan Arabiasta soljunut sekoittuneiden ja tummempi-ihoisten
rotujen virta, ja näiden alemmantasoisten kansanheimojen saapuminen edisti
andiittien biologisen ja kulttuurisen jäänteen eri tahoille hajaantumista
entisestään. Koko hedelmällisen puolikuun alueelta virtasivat seikkailunhaluisemmat
kansat kohti lännessä sijaitsevia saaria. Nämä siirtolaiset kasvattivat sekä
viljaa että kasviksia, ja he toivat mukanaan kotieläimiä.
Noin vuonna 5000
eKr mahtava joukko etenemishaluisia mesopotamialaisia muutti pois
Eufratinlaaksosta ja asettui asumaan Kyproksen saarelle. Pohjoisesta tulleet
barbaarilaumat pyyhkäisivät noin kaksituhatta vuotta myöhemmin tämän
sivilisaation olemattomiin.
Toinen suuri
siirtokunta asettui asumaan Välimeren rannalle, sen paikan lähelle, jossa
myöhemmin sijaitsi Karthago. Ja suuret määrät andiitteja siirtyi
pohjois-Afrikasta Espanjaan ja sekoittui myöhemmin Sveitsissä niihin veljiinsä,
jotka olivat jo aiemmin tulleet Italiaan Egeanmeren saarilta.
Kun Egypti
seurasi Mesopotamiaa kulttuurin rappeutumisessa, monet kyvykkäämmistä ja
edistyneemmistä perheistä pakenivat Kreetalle. Näin tehdessään ne kohensivat
siellä jo entuudestaan ollutta pitkälle edistynyttä sivilisaatiota suuresti. Ja
kun Kreetan sivilisaatiota myöhemmin uhkasi alemmantasoisten ryhmien saapuminen
Egyptistä, sivistyneemmät perheet muuttivat kauemmaksi länteen eli Kreikkaan.
Kreikkalaiset eivät olleet vain suuria opettajia ja
taiteilijoita, vaan he olivat myös maailman etevimpiä kauppiaita ja
siirtokuntien perustajia. Ennen kuin he sortuivat siihen ala-arvoisten
rotuainesten tulvaan, joka lopulta hukutti alleen heidän taiteensa ja
kaupankäyntinsä, he onnistuivat pystyttämään länteen niin monta sivistyksen
etuvartiota, että sangen monet varhaisen kreikkalaisen sivilisaation
saavutukset säilyivät etelä-Euroopan myöhempien kansanheimojen keskuudessa, ja
monet näiden Aataminpojan lasten sekoittuneista jälkeläisistä liittyivät
läheisten manneralueiden heimoihin.
Eufratinlaakson
andiittikansat vaelsivat pohjois-Eurooppaan, jossa he sekoittuivat sinisiin
ihmisiin, sekä länteen, Välimeren rantaseuduille, jossa he sekoittuivat jo
aikaisemmin sekoittuneisiin saharalaisten ja eteläisten sinisten ihmisten
rodullisiin jäänteisiin. Ja näillä keski-Euroopan alueilla asuneet varhaisemmista
andoniittiheimoista jäljelle jääneet pyöreäkalloiset vuoristolaiset erottivat
silloin, kuten ne erottavat nykyäänkin, nämä valkoisen rodun kaksi haaraa
laajoilla alueilla toisistaan.
Puheena olevia
Andonin jälkeläisiä asui hajallaan valtaosassa keski- ja kaakkois-Euroopan
vuoristoseutuja. He saivat usein vahvistusta Vähästä-Aasiasta, jota aluetta he
pitivät hallussaan huomattavan runsaslukuisina. Muinaiset heettiläiset
polveutuivat suoraan andoniittien rotukannasta; heidän vaalea ihonvärinsä ja
leveä kallonsa olivat tuolle rodulle tyypillisiä. Tätä rotuainesta oli
Abrahamin esi-isissä, ja se vaikutti suuresti hänen myöhempien
juutalaisjälkeläistensä tunnusomaisiin kasvojenpiirteisiin. Vaikka juutalaisten
kulttuuri ja uskonto olivat peräisin andiiteilta, he puhuivat silti täysin eri
kieltä. Heidän kielensä oli selvästi andoniittinen.
[sivu 897]
Ne heimot, jotka
asuivat Italian, Sveitsin ja etelä-Euroopan järviin paalujen varaan tai
hirsilaitureille rakennetuissa taloissa, olivat afrikkalaisten, egealaisten ja
aivan erityisesti tonavalaisten muuttoliikkeiden yhä kauemmas työntyneitä
etäisryhmiä.
Tonavalaiset
olivat andoniitteja eli viljelijöitä ja paimenia, jotka olivat tulleet
Eurooppaan Balkanin niemimaan kautta ja jotka siirtyivät Tonavanlaaksoa myöten
hitaasti pohjoiseen. He valmistivat saviastioita, viljelivät maata ja asuivat
mieluiten laaksoissa. Tonavalaisten pohjoisin yhdyskunta oli Liègessä
Belgiassa. Nämä heimot rappeutuivat nopeasti sitä mukaa, kun ne siirtyivät
kauemmaksi kulttuurinsa keskuksesta ja alkulähteeltä. Paras keramiikka on
heidän varhaisempien yhdyskuntiensa tuotantoa.
Tonavalaisista tuli kreetalaislähetyssaarnaajien
toiminnan seurauksena äidinpalvojia. Näihin heimoihin sulautui myöhemmin
andoniittipurjehtijoiden ryhmiä, joita saapui veneillä Vähän-Aasian rannikolta
ja jotka hekin olivat äidinpalvojia. Näin ollen suurta osaa keski-Eurooppaa
pitivät jo aikaisessa vaiheessa hallussaan nämä leveäkalloisten valkoisten
rotujen sekoittumatyypit, jotka harjoittivat äidinpalvontaa ja uskonnollisen
riitin kaltaista vainajien polttohautausta, sillä äitikultin kannattajat
tapasivat polttaa vainajansa kivimajoissa.
Andiittivaellusten
loppupuolella Euroopan rotusekoittumat kehkeytyivät kolmeksi valkoiseksi
roduksi seuraavaan tapaan:
1. Pohjoinen
valkoinen rotu. Tämä niin kutsuttu pohjoismainen rotu koostui pääasiassa
sinisistä ihmisistä ja andiiteista, mutta siihen sisältyi myös melkoinen määrä
andoniittista verenperintöä samoin kuin pienempiä määriä punaista ja keltaista
sangik-ainesta. Pohjoinen valkoinen rotu sisälsi siis näitä neljää
toivottavinta ihmisen rotukantaa. Mutta laajin perintöaines tuli siniseltä
ihmiseltä. Tyypillinen muinaispohjoismaalainen oli pitkäkalloinen, kookas ja
vaalea. Mutta jo kauan sitten tämä rotu sekoittui läpikotaisin kaikkiin
valkoisten kansojen eri haarautumiin.
Se Euroopan
alkukantainen kulttuuri, jonka maahantunkeutuvat pohjoismaalaiset kohtasivat,
oli siniseen rotuun sekoittuneiden, taantuvien tonavalaisten kulttuuri. Pohjoismaalais-tanskalainen
ja tonavalais-andoniittinen kulttuuri kohtasivat ja sekoittuivat Reinin
rannoilla, minkä osoituksena Saksassa on tänäkin päivänä kaksi eri roturyhmää.
Kauan aikaa
pohjoismaalaiset harjoittivat Itämeren rannikolta keräämänsä meripihkan kauppaa
ja loivat Brennersolan kautta laajat kauppasuhteet Tonavanlaakson
leveäkalloisiin asukkaisiin. Tämä pitkäaikainen kosketus tonavalaisiin johdatti
nämä pohjoismaalaiset äidinpalvontaan, ja usean vuosituhannen ajan ruumiiden
polttohautaus oli lähes joka puolella Skandinaviaa vallitseva käytäntö. Tämä
selittää, miksei varhaisempien valkoisten rotujen jäännöksiä, vaikka niitä on
hautautuneina kaikkialle Eurooppaan, ole löydettävissä -- vaan löydettävissä on
pelkästään heidän tuhkaansa kivi- ja saviuurnissa. Nämä valkoiset ihmiset myös
rakensivat itse asumuksena; he eivät nimittäin koskaan asuneet luolissa. Ja
tämä taas selittää, miksi on olemassa niin vähän todisteita valkoisen ihmisen
varhaiskulttuurista, vaikka sitä edeltävä Cro-Magnon -ihmisen kulttuurityyppi
on säilynyt hyvin siellä, missä se on ollut turvallisesti luoliin ja
vuorenonkaloihin kätkettynä. Ja tilanne antaa siis sellaisen vaikutelman, että
pohjois-Euroopassa yhtenä päivänä on taantuvien tonavalaisten ja sinisten
ihmisten alkeellinen kulttuuri ja seuraavana päivänä yht'äkkiä ilmestyvän ja
valtavan ylivertaisen valkoisen ihmisen kulttuuri.
2. Keskialueiden
valkoinen rotu. Vaikka tähän ryhmään kuuluukin sinisiä, keltaisia ja
andiittisia rotuaineksia, se on valtaosaltaan silti andoniittista. Kyseiset
ihmiset ovat leveäkalloisia, tummia ja tanakoita. He muodostavat ikään kuin
pohjoismaisten
[sivu 898]
ja
välimerenrotujen väliin lyödyn kiilan, jonka kanta on Aasiassa ja jonka kärki
tunkeutuu itä-Ranskaan.
Lähes
kahdenkymmenentuhannen vuoden ajan andiitit olivat työntäneet andoniitteja
keski-Aasiasta yhä kauemmaksi pohjoiseen. Vuoden 3000 eKr tienoilla paheneva
kuivuus ajoi näitä andoniitteja takaisin Turkestaniin. Tätä andoniittien
etelääntyöntymistä jatkui yli tuhat vuotta. Heidän joukkonsa jakautui
Kaspianmerta ja Mustaamerta kiertäessään kahtia, ja se työntyi Eurooppaan sekä
Balkanin että Ukrainan kautta. Tässä invaasiossa olivat mukana Aataminpojan
jälkeläisten jäljellä olleet ryhmät, ja invaasiokauden jälkipuoliskolla sen
mukana kulkeutui huomattavat määrät Iranin andiitteja sekä runsaasti
seetiläispappien jälkeläisiä.
Andoniittien
länteen suuntautunut työntyminen saavutti vuoden 2500 eKr paikkeilla Euroopan.
Ja tämä Turkestanin kukkuloilta tulleiden barbaarien levittäytyminen koko
Mesopotamian alueelle, Vähään-Aasiaan ja Tonavan jokilaaksoon oli kaikista
kulttuuria siihen mennessä kohdanneista takaiskuista vakavin ja
pitkävaikutteisin. Nämä maahantunkeutujat muuttivat keski-eurooppalaisten
rotujen luonteen peruuttamattomasti andoniittiseksi, ja nämä ovatkin aina siitä
lähtien säilyneet tunnusomaisesti alpiinisina.
3. Eteläinen
valkoinen rotu. Tämä tummaverinen välimerenrotu koostui andiittisen ja
sinisen ihmisen sekoittumasta, jossa oli vähemmän andoniittista sukujuurta kuin
on Pohjolassa. Tähän ryhmään sulautui saharalaisten välityksellä myös melkoinen
määrä toissijaista sangik-ainesta. Myöhempinä aikoina tähän valkoisen rodun
eteläiseen lohkoon liittyi väkeviä andiittisia ainesosia, jotka olivat peräisin
itäisen Välimeren alueelta.
Andiitit
levittäytyivät kuitenkin Välimeren rannikkomaihin vasta vuoden 2500 eKr suurten
nomadihyökkäysten aikoihin. Maaliikenne ja kauppa olivat miltei pysähdyksissä
näinä vuosisatoina, jolloin nomadit tunkeutuivat itäisen Välimeren alueille.
Tämä maitse tapahtuvan matkustamisen estyminen johti meriliikenteen ja meritse
tapahtuvan kaupankäynnin valtavaan laajenemiseen; Välimerellä meritse käyty
kauppa oli täydessä vauhdissa noin neljätuhattaviisisataa vuotta sitten. Ja
tästä meriliikenteen kehittymisestä oli seurauksena andiittien jälkeläisten
äkillinen levittäytyminen kaikille Välimerenaltaan rannikkoalueille.
Nämä
rotusekoitukset laskivat perustukset etelä-eurooppalaiselle rodulle, joka on
kaikista roduista sekoittunein. Ja tässä käsitellyn ajan jälkeen tämä rotu on
sekoittunut entisestään, kun siihen on tullut mukaan Arabian
sini-kelta-andiittisia kansanheimoja. Tämä välimerenrotu on tosiaankin niin
perin pohjin sekoittunut ympäristön kansanheimoihin, että sitä on itse asiassa
mahdoton tunnistaa erilliseksi tyypiksi, mutta sen jäsenet ovat yleisesti
ottaen lyhyitä, pitkäkalloisia ja tummaverisiä.
Pohjoisessa
andiitit hävittivät siniset ihmiset sotimalla ja aviosuhteiden kautta, mutta
etelässä näitä säilyi suurehkoja määriä. Baskit ja berberit edustavat kahta
tämän rodun jäljellä olevaa haaraa, mutta nämäkin kansanheimot ovat
läpikotaisin saharalaisiin sekoittuneita.
Tällainen
tilanne vallitsi keski-Euroopan rotujen sekoittumisen suhteen noin vuonna 3000
eKr Aatamin osittaisesta sopimuksen rikkomisesta huolimattakin korkeampien
tyyppien sekoittuminen siis toteutui.
Tämä oli se
aika, jolloin neoliittinen kivikausi ja lähestyvä pronssikausi menevät
päällekkäin. Skandinaviassa elettiin pronssikautta äidinpalvontoineen.
Etelä-Ranskassa ja Espanjassa elettiin neoliittista kivikautta, johon liittyi
auringonpalvontaa. Pyöreät ja katottomat aurinkotemppelit rakennettiin tänä
aikana. Euroopan valkoiset rodut olivat tarmokkaita rakentajia, jotka tunsivat
mielihyvää pystyttäessään suuria paasia kunnianosoitukseksi auringolle,
paljolti samoin kuin heidän myöhemmät jälkeläisensä Stonehengessä.
Auringonpalvonnan suosio osoittaa, että etelä-Euroopassa elettiin suurta
maanviljelyn kukoistuskautta.
[sivu 899]
Tähän verrattain
äskettäiseen auringonpalvontakauteen kuuluvia taikamenoja kuuluu Bretagnen
kansantapoihin vieläkin. Vaikka nämä bretagnelaiset ovat olleet kristittyjä jo
yli tuhannen viidensadan vuoden ajan, he säilyttävät vieläkin neoliittisen
kivikauden aikaisia taikakaluja pahan silmän torjumiseksi. Savupiipussa he
pitävät edelleen ukonkiviä suojana salamaa vastaan. Bretagnelaiset eivät
koskaan sekoittuneet Skandinavian pohjoismaalaisiin. He ovat länsi-Euroopassa
asuneiden alkuperäisten andoniittien Välimeren rotukantaan sekoittunut jäänne.
Mutta jos oletetaan voitavan luokitella valkoiset kansat pohjoismaalaisiin, alpiineihin ja välimerellisiin, ollaan harhateillä. Sekoittumista on tapahtunut kerta kaikkiaan aivan liian paljon, jotta tällainen ryhmittely olisi mahdollinen. Oli aika, jolloin valkoinen rotu jakaantui kokolailla tarkkaan tällaisiin luokkiin, mutta sen jälkeen on laajalla rintamalla tapahtunut keskinäistä sekoittumista, eivätkä nämä eroavuudet ole mitenkään enää selkeästi tunnistettavissa. Vielä vuonna 3000 eKr muinaiset yhteisöryhmät eivät olleet sen enempää yhtä rotua kuin ovat Pohjois-Amerikan nykyiset asukkaatkaan.
Tämä eurooppalainen kulttuuri jatkoi kasvuaan
ja tietynmääräistä sekoittumistaan viidentuhannen
vuoden ajan. Mutta kielimuuri esti länsimaailman kansakuntien
täysimittaisen vuorovaikutuksen. Viimeksi kuluneen vuosisadan ajan tällä
kulttuurilla on ollut paras sekoittumismahdollisuutensa Pohjois-Amerikan
kosmopoliittisen väestön keskuudessa; ja tuon manteren
tulevaisuuden määräävät sen nykyisten ja tulevien väestöainesten sekaan
päästettävien rotutekijöiden laatu samoin kuin ylläpidettävän sosiaalisen
kulttuurin taso.
[Esittänyt muuan Nebadonin Arkkienkeli.]