[sivu
783]
IHMISPERÄISEN
HALLITUSJÄRJESTELMÄN
KEHITYS
IHMINEN oli tuskin ehtinyt osaksikaan ratkaista toimeentulo-ongelmaansa, kun hän jo joutui kohdakkain ihmissuhteiden säätelytehtävän kanssa. Tuotantotoiminnan kehittyminen edellytti laillisuutta, järjestystä ja yhteiskunnallista säätelyä. Yksityisomaisuus teki hallinnosta välttämättömän.
Evolutionaarisessa maailmassa ristiriidat ovat luonnollisia, rauhan pystyy turvaamaan vain jonkinlainen yhteiskunnallinen säätelyjärjestelmä. Yhteiskunnallinen säätely on erottamaton osa yhteiskuntarakennetta. Yhdessäoleminen edellyttää, että on jokin säätelevä vallanelin. Hallinto pakottaa heimojen, sukujen, perheiden ja yksilöiden välisten ristiriitojen sovittamiseen.
Hallitusjärjestelmä
on tiedostamattoman kehityksen tulos, se kehittyy yrityksen ja erehdyksen
kautta. Sillä on kestävää arvoa, siksi se sitoutuu perinteeseen. Anarkia lisäsi
kurjuutta, sen vuoksi on vähä vähältä kehkeytynyt hallitusjärjestelmä --
jonkinmääräinen laillisuus ja järjestys -- tai sellainen on kehkeytymässä.
Olemassaolotaistelun pakottavat vaatimukset kirjaimellisesti ajoivat ihmisten
sukukuntaa eteenpäin tiellä sivistykseen.
Sota on kehittyvän ihmisen luonnollinen olotila ja perintöosa. Rauha on se yhteiskunnallinen mittapuu, jolla mitataan, pitkällekö sivilisaatio on edennyt. Ennen edistyvien rotujen osittaista sosiaalistumista ihminen oli ylenmäärin yksilökeskeinen, äärimmäisen epäluuloinen ja uskomattoman toraisa. Väkivaltaisuus on luonnonlaki, vihamielisyys on luonnonlasten automaattinen reaktio, eikä sota ole muuta kuin näiden samojen asioiden suorittamista kollektiivisesti. Missä tahansa ja milloin tahansa sivilisaation kudelma joutuu yhteiskunnan etenemisestä aiheutuvien komplikaatioiden paineen alaiseksi, siellä ja silloin tapahtuu aina välitön ja tuhoisa taantuminen niihin alkukantaisiin menetelmiin, jotka merkitsevät näihin ihmisten välisiin yhteenliittymiin sisältyvien ärsyttävien tekijöiden väkivaltaista ratkaisemista.
Sota on eläimellinen reaktio väärinkäsityksiin ja ärtymyksiin. Rauha seuraa kaikkien tällaisten ongelmien ja vaikeuksien sivistyneestä ratkaisemisesta. Sangik-rodut samoin kuin myöhempien aikojen rappeutuneet adamiitit ja nodiitit olivat kaikki sotaisia. Kultainen sääntö opetettiin andoniiteille varhaisessa vaiheessa, ja heidän eskimojälkeläisensä elävät vielä nykyäänkin suuressa määrin tämän säännön mukaan, tapasäännöstö elää vahvana heidän keskuudessaan, eivätkä väkivaltaiset vastakkainasettelut heitä suuremmin kiusaa.
Andon opetti lapsiaan ratkaisemaan riidat siten, että jokainen riidan osapuoli hakkasi kepillä puunrunkoa samalla sitä sadatellen. Se jonka keppi katkesi ensimmäiseksi, oli voittaja. Myöhempien andoniittien oli tapana ratkaista riidat järjestämällä julkinen näytäntö, jossa riitapukarit pilkkasivat ja irvailivat toisiaan, ja yleisö osoitti sitten suosionosoituksillaan voittajan.
Mutta mitään sellaista ilmiötä kuin sota ei
voinut olla ennen kuin yhteiskunta oli kehittynyt niin pitkälle, että se pääsi
varsinaisesti kokemaan rauhan kausia ja että se voi antaa luvan sodankaltaisten
pakotteiden käyttämiseen. Sodan käsite merkitsee jo sinänsä, että on olemassa
jonkinasteinen organisaatio.
[sivu 784]
Yhteiskunnallisten ryhmittymien ilmaantumisen myötä yksilölliset ärsyyntymiset peittyivät vähitellen ryhmän yhteisten tuntojen alle, ja tämä edisti heimojen sisäistä rauhantilaa, mutta se tapahtui heimojen välisen rauhan kustannuksella. Rauhasta pääsi näin ollen ensimmäiseksi nauttimaan sisäryhmä eli heimo, joka aina inhosi ja vihasi ulkoryhmää eli muukalaisia. Muinainen ihminen piti vieraan veren vuodattamista hyveenä.
Muttei tämäkään heti ensi yrittämällä
toiminut. Kun muinaiset päälliköt yrittivät tasoitella erimielisyyksiä, he
monissakin tapauksissa huomasivat tarpeelliseksi ainakin kerran vuodessa sallia
heimon keskinäiset kivisodat. Silloin heimo tavallisesti jakautui kahdeksi
joukkueeksi ja aloitti koko päivän kestävän sotasillaolon. Ja näin tehtiin
vain, koska se oli hauskaa. He tosiaan nauttivat tappelemisesta.
Sotia käydään jatkuvasti siksi, että ihminen
on ihminen, eläimestä kehittynyt, ja kaikki eläimet ovat sotaisia. Ensimmäisiä
sodan syitä olivat:
1. Nälkä, joka johti ruoan
ryöstämiseen. Maan niukkuus on aiheuttanut aina sotaa, ja näiden taistelujen
kuluessa tuhottiin entisajan rauhanomaiset heimot käytännöllisesti katsoen
sukupuuttoon.
2. Naisten vähyys -- pyrkimys
helpottaa kotitalousavun puutetta. Naisenryöstö on aina aiheuttanut sotaa.
3. Turhamaisuus -- halu osoittaa
heimon miehuullisuutta. Muita voimakkaammilla ryhmillä oli tapana ryhtyä
taisteluun pakottaakseen omat elintapansa alemmantasoisille kansoille.
4. Orjat -- tarve hankkia uutta väkeä
työtätekevien riveihin.
5. Kosto oli sodan vaikuttimena, kun
heimo uskoi, että jokin naapuriheimo oli aiheuttanut heimotoverin kuoleman.
Suremista jatkettiin kunnes kotiin tuotiin irti leikattu pää. Kostosodan
arvostus oli korkealla vielä melko äskettäin.
6. Virkistäytyminen -- näiden
varhaisten aikojen nuoret miehet pitivät sotaa virkistäytymiskeinona. Ellei
mitään hyvää ja riittävää sotaretken tekosyytä ilmaantunut, oli
naapuriheimoilla tapana -- kun rauha alkoi käydä voimille, ja jotta
valetaistelusta olisi saatu vaihtelua -- ryhtyä puolittain ystävälliseen
taisteluun ryöstöretkiä tekemällä, huvittelemalla kuin lomanviettäjät ikään.
7. Uskonto -- halu voittaa
käännynnäisiä oman kultin puolelle. Kaikki alkukantaiset uskonnot hyväksyivät
sodan. Uskonto on vasta viime aikoina alkanut nyrpistellä sodalle. Muinaiset
papistot olivat ikävä kyllä tavallisesti liitossa sotilaallisen mahdin kanssa.
Eräs kaikkien aikojen suurimmista rauhanhankkeista on ollut pyrkimys erottaa
kirkko ja valtio toisistaan.
Nämä muinaisaikojen heimot ryhtyivät sotaan aina jumaliensa käskystä, päällikköjensä tai poppamiestensä määräyksestä. Heprealaiset uskoivat tällaiseen "taistojen Jumalaan", ja kertomus heidän hyökkäyksestään midianilaisten kimppuun on edustava selonteko muinaisten heimosotien hirvittävästä julmuudesta. Tämä hyökkäys, jonka kuluessa kaikki miehet teurastettiin ja jonka jälkeen kaikki poikalapset ja neitsyitä lukuun ottamatta kaikki naiset myöhemmin tapettiin, olisi tehnyt kunniaa kaksisataatuhatta vuotta sitten eläneen heimopäällikön tavoille. Ja tämä kaikki pantiin toimeen "Herran, Israelin Jumalan, nimessä."
Tämä on kertomus yhteiskunnan kehityksestä --
ihmisrotujen ongelmien luonnonmukaisesta ratkaisemisesta -- ihmisestä, joka
toteuttaa omaa kohtaloaan maan päällä. Jumaluus ei yllytä tällaisiin
hirvittäviin tekoihin, vaikka ihminen niistä vastuun pyrkiikin vierittämään
jumalilleen.
Sodassa osoitettavan armeliaisuuden ajatuksen
ihmiskunta on omaksunut varsin verkkaisesti. Silloinkin kun nainen, Debora,
hallitsi heprealaisia, jatkui sama täysimittainen julmuus. Kun
[sivu 785]
hänen kenraalinsa oli saanut voiton ei-juutalaisista, niin tämä pani "koko sotajoukon kaatumaan miekan terään; ei ainoakaan pelastunut."
Myrkkyaseita käytettiin ihmissuvun historian kuluessa hyvin varhain. Kaikenlaista silpomista harrastettiin. Saul ei empinyt vaatia sataa filistealaisten esinahkaa myötäjäisiksi, jotka Daavidin piti maksaa hänen tyttärestään Miikalista.
Alkuaikojen sodat taisteltiin kokonaisten heimojen voimin, mutta myöhempinä aikoina, milloin sattui, että kahden eri heimon yksittäiset jäsenet joutuivat riitaan, niin sen sijaan, että molemmat heimot olisivat ryhtyneet taistelemaan, pantiin molemmat riitapukarit taistelemaan kaksintaistelu. Tavaksi tuli niin ikään, että kaksi sotajoukkoa jätti ratkaisun sen varaan, mikä olisi tuloksena kummaltakin puolelta valitun edustajan keskenään käymästä kamppailusta, niin kuin esimerkiksi tehtiin Daavidin ja Goljatin tapauksessa.
Ensimmäinen askel sodan inhimillistämisessä oli sotavankien otto. Seuraavana askeleena naiset suljettiin vihollisuuksien ulkopuolelle, ja sitten seurasi taisteluun osallistumattomien tunnustaminen. Pian kehkeytyivät erityiset sotilaskastit ja vakinaiset armeijat, jotta olisi pysytty taistelutoimien jatkuvan monimutkaistumisen tasalla. Tällaisilta sotilailta kiellettiin jo varhaisessa vaiheessa naissuhteet, ja naiset lakkasivat kauan sitten sotimasta, vaikka he ovatkin aina ruokkineet ja hoivanneet sotilaita ja kannustaneet näitä jatkamaan taistelua.
Sodanjulistamiskäytäntö merkitsi suurta edistystä. Tällaiset taisteluaikomuksen julkituomiset osoittivat eräänlaisen oikeudenmukaisuudentajun vallallepääsyä, ja sitä seurasi "sivistyneen" sodankäynnin sääntöjen vähittäinen kehittyminen. Hyvin varhain tavaksi tuli pidättyä taistelemasta uskonnollisten paikkojen läheisyydessä, ja vielä myöhemmin taistelutoimista luovuttiin tietyiksi pyhäpäiviksi. Seuraavaksi alettiin yleisesti tunnustaa turvapaikkaoikeus, poliittisia pakolaisia suojeltiin.
Näin sodankäynti
vaihe vaiheelta kehittyi alkeellisesta ihmismetsästyksestä myöhempien aikojen
"sivistyneiden" kansakuntien jossakin määrin säännönmukaisemmaksi
järjestelmäksi. Mutta ystävällisyyttä ilmentävä sosiaalinen asenne syrjäyttää
vihamielisyyttä uhkuvan asenteen vain hitaasti.
2. SODAN YHTEISKUNNALLINEN ARVO
Menneinä aikoina saattoi kiihkeä sota panna alulle sellaisia yhteiskunnallisia muutoksia ja helpottaa sellaisten uusien ajatusten omaksumista, joita luonnollista tietä ei olisi ilmaantunut tai omaksuttu kymmeneentuhanteen vuoteen. Kauhistuttava hinta, joka näistä tietyistä sodan mukanaan tuomista eduista maksettiin, oli se, että yhteiskunta syöstiin väliaikaisesti takaisin raakalaisuuteen; sivistyneen järkiperäisyyden oli väistyttävä. Sota on väkevää lääkettä, hyvin kallista ja äärimmäisen vaarallista. Vaikka se tiettyjä yhteiskunnallisia sairauksia usein parantaakin, toisinaan se kuitenkin tappaa potilaan, hävittää yhteiskunnan.
Alituinen välttämättömyys huolehtia kansallisesta puolustuksesta luo monia uusia ja edistyneitä yhteiskunnallisia järjestelyjä. Yhteiskunta saa nykyään nauttia siitä hyödystä, joka on peräisin pitkästä rivistä hyödyllisiä keksintöjä, jotka ensi alkuun olivat pelkästään sotilaallisia. Ja sodalle se on kiitollisuudenvelassa jopa tanssimisesta, tanssin erästä varhaista lajia nimittäin käytettiin sotilaallisena harjoitusmuotona.
Sodalla on ollut
yhteiskunnallista arvoa menneisyyden sivilisaatioille, sillä se:
1. Pakotti
kuriin ja yhteistyöhön.
2. Kannusti
miehuullisuuteen ja rohkeuteen.
3. Edisti ja
lujitti kansallistunnetta.
4. Hävitti
heikkoja ja epäkelpoja kansoja.
5. Hävitti
primitiivisen tasa-arvoisuuden harhakuvan ja jakoi yhteiskunnan valikoivasti
kerrostumiin.
Kehitystä ja
valikoitumista ajatellen sodalla on ollut tiettyä arvoa, mutta niin kuin piti
luopua orjuudesta, niin on sodastakin sivilisaation hitaasti edistyessä kerran
luovuttava. Muinaiset sodat edistivät matkustelua ja kulttuurista
kanssakäymistä. Nyt näitä tarkoitusperiä palvelevat
[sivu 786]
paremmin
nykyaikaiset kuljetus- ja viestintämenetelmät. Muinaiset sodat vahvistivat
kansakuntia, mutta nykyajan taistelut repivät sivistyneen kulttuurin hajalle.
Entisaikaisen sodankäynnin seurauksena oli alemmantasoisten kansanheimojen
rivien harveneminen, nykyajan yhteenottojen lopputuloksena on parhaan
ihmisaineksen valikoitunut tuhoutuminen. Muinaisaikojen sodat edistivät
organisoitumista ja tehokkuutta, mutta näistä päämääristä on nyt tullut
nykyajan teollisuuden tavoitteita. Menneinä aikoina sota oli yhteiskunnallista
käyteainetta, joka sysi sivilisaatiota eteenpäin, nyt tämä tulos saavutetaan
paremmin kunnianhimon ja kekseliäisyyden avulla. Entisaikainen sodankäynti piti
yllä taistojen Jumalan käsitettä, mutta nykyihmiselle on kerrottu, että Jumala
on rakkaus. Sota on menneisyydessä palvellut monia arvokkaita tarkoitusperiä, se
on ollut tarpeellinen rakennusteline sivilisaation rakentamisessa, mutta nyt se
on kulttuuria ajatellen ajautumassa nopeasti vararikkoon -- se on menettämässä
kykynsä jakaa yhteiskunnallista hyötyä merkitseviä osinkoja, jotka edes
vähäisessä määrin olisivat siihen turvautumisesta koituvien hirvittävien
tappioiden kanssa yhteismitallisia.
Yhteen aikaan
lääkärit uskoivat suoneniskentään monien sairauksien parannuskeinona, mutta he
ovat sen jälkeen löytäneet useimmille tällaisille vaivoille paremmat hoitokeinot.
Ja samoin täytyy sodan muodossa tapahtuvan kansainvälisen suoneniskennän
totisesti väistyä, kun kansakuntien potemille sairauksille keksitään parempia
hoitokeinoja.
Urantian
kansakunnat ovat jo ryhtyneet jättiläismäiseen kamppailuun kansallismielisen militarismin
ja industrialismin välillä, ja tämä taistelu on monessa suhteessa
samansisältöistä sen aikakausia jatkuneen kamppailun kanssa, jota kävivät
toisella puolen paimentolais-metsästäjä ja toisella puolen viljelijä. Mutta jos
industrialismin on määrä saavuttaa voitto militarismista, sen on vältettävä
itseään uhkaavat vaarat. Orastavaa teollisuutta Urantialla uhkaavat vaarat ovat
1. Voimallinen
ajautuminen kohti materialismia, hengellinen sokeus.
2. Varallisuuden
kaikkivoipaisuuden palvonta, arvojen vääristyminen.
3. Ylellisyyden
paheet, kulttuurinen epäkypsyys.
4.
Joutilaisuuden jatkuvasti enentyvät vaarat, palvelualttiuden puute.
5.
Epätoivottavan rodullisen pehmeyden lisääntyminen, biologinen rappeutuminen.
6. Normittuneen
teollisen orjuuden uhka, persoonallisuuden lamaantuminen. Työnteko jalostaa,
raataminen sen sijaan turruttaa.
Militarismi on
yksinvaltaista ja julmaa -- barbaarista. Se edistää yhteiskunnallista
organisoitumista voittajien keskuudessa, mutta ajaa voitetut hajaannuksen valtaan.
Industrialismi on sivistyneempää, ja sitä pitäisi harjoittaa niin, että se
edistää aloitteellisuutta ja rohkaisee yksilöllisyyttä. Yhteiskunnan tulisi
kaikin mahdollisin tavoin vaalia omintakeisuutta.
Älkää tehkö sitä
virhettä, että ihannoitte sotaa. Tarkastelkaa mieluummin, mitä se on tehnyt
yhteiskunnan hyväksi, jotta voisitte muodostaa tarkemman mielikuvan siitä, mitä
sodan sijalle asetettavan instituution on tarjottava jatkaakseen sivilisaation
edistymistä. Ja ellei tällaisia sopivia sijaistoimintoja järjestetä, saatte
olla varmat, että sotiminen jatkuu vielä pitkään.
Koskaan ei
ihminen ole hyväksyvä rauhaa normaaliksi elämäntavaksi ennen kuin hän on kaikin
puolin ja yhä uudelleen tullut vakuuttuneeksi siitä, että rauha palvelee
parhaiten hänen aineellista hyvinvointiaan, eikä ennen kuin yhteiskunta on
viisautta osoittaen hankkinut rauhanomaisia sijaistoimintoja tyydyttämään sitä
luontaista tarvetta, joka vaatii silloin tällöin päästämään valloilleen sen
kollektiivisen pyrkimyksen, jonka tarkoituksena on vapauttaa ihmislajin
itsesäilytysvaistosta johtuvista reaktioista aiheutuvat, alituiseen kasautuvat
tuntemukset ja energiat.
Mutta vaikka
vain ohimennenkin, sotaa olisi kuitenkin pidettävä arvossa kokemuksen kouluna,
joka pakotti ylimielisistä individualisteista koostuvan rodun alistumaan
äärimmilleen keskitetyn esivallan -- ylipäällikön -- alaisuuteen. Entisaikojen
sota todellakin valikoi luontaiset suurmiehet johtotehtäviin, mutta
nykyaikainen sota ei tätä enää tee. Löytääkseen johtajia yhteiskunnan täytyy
nyt suuntautua rauhanomaisiin valloituksiin, joita se saavuttaa
elinkeinoelämän, tieteen ja sosiaalisten toimintojen alalla.
[sivu 787]
YHTEENLIITTYMÄT
Kaikkein
primitiivisimmässä yhteiskunnassa on lauma kaikki kaikessa, jopa lapset ovat
sen yhteistä omaisuutta. Perheen kehittyminen syrjäytti lauman
lastenkasvatuksen alalta, ja kun klaanit ja heimot olivat ilmestyneet
näyttämölle, ne astuivat sosiaalisena yksikkönä lauman tilalle.
Sukupuolinen tarve ja äidinrakkaus ovat
perheen perustana. Mutta mitään varsinaista hallitusjärjestelmää ei ilmaannu
ennen kuin on alkanut muodostua perhettä laajempia ryhmiä. Perheinstituutiota
edeltäneinä laumaelämän aikoina lauman johtajat olivat epämuodollisesti
valikoituneita yksilöjä. Afrikkalaiset bushmannit eivät ole koskaan edenneet
tätä primitiivistä vaihetta pidemmälle. Heidän laumassaan ei ole päällikköjä.
Perheet yhdistyivät verisitein sukukunniksi, sukulaisryhmittymiksi, ja näistä kehittyi myöhemmin heimoja, tiettyä aluetta hallussaan pitäviä yhteisöjä. Sodankäynti ja ulkonainen paine pakottivat sukulaisuuteen perustuvat klaanit omaksumaan heimo-organisaation, mutta vasta kauppa ja tavarainvaihto pitivät nämä vanhimmat ja alkukantaiset ryhmät yhdessä niin, että vallalla olivat edes jonkinlaiset rauhanomaiset suhteet.
Kansainväliset kauppaorganisaatiot edistävät Urantian rauhaa huomattavasti enemmän kuin sitä konsanaan edistää haihattelevien rauhanhankkeiden koko tunteileva viisastelu. Kauppasuhteita ovat helpottaneet kielen kehittyminen ja viestintämenetelmien paraneminen samoin kuin entistä parempi kuljetuslaitos.
Yhteisen kielen puuttuminen on aina haitannut
rauhanryhmien muodostumista, mutta rahasta on tullut se nykyaikaisen
kaupankäynnin kieli, jota kaikki ymmärtävät. Nykyajan yhteiskunta pysyy
suurelta osin koossa tavarantuotannon luomien markkinoiden avulla.
Hyötymismotiivi on voimallinen sivistäjä, kun siihen lisätään palveluhalukkuus.
Vanhimpina aikoina jokaista heimoa ympäröivät yltyvän pelon ja epäluuloisuuden samankeskiset kehät. Niinpä yhteen aikaan oli tapana tappaa kaikki muukalaiset, myöhemmin tavaksi tuli heidän orjuuttamisensa. Muinainen ajatus ystävyydestä tarkoitti suvun jäseneksi ottamista; ja klaanin jäsenyyden uskottiin jatkuvan kuoleman taakse -- mikä on eräs varhaisimmista ikuisen elämän käsityksistä.
Jäseneksiottoseremoniaan
kuului toistensa veren juominen. Verenjuonnin sijasta joidenkin ryhmien
keskuudessa vaihdettiin sylkeä. Ja tämä oli seuratapoihin kuuluvan
suutelukäytännön muinainen alkulähde. Ja kaikki liittymismenot, koskivatpa ne
sitten naimakauppaa tai jäseneksiottamista, päättyivät aina juhlimiseen.
Myöhempinä
aikoina käytettiin punaviinillä laimennettua verta, ja lopulta juotiin pelkkää
viiniä jäseneksiottamismenojen sinetöimiseksi, josta merkkinä oli viinimaljojen
kilistäminen, ja sen kruunasi itse juoman nauttiminen. Heprealaisilla oli
käytössään näiden jäseneksiottoseremonioiden muunneltu muoto. Heidän
arabi-esi-isänsä käyttivät tähän tarkoitukseen valaa, joka annettiin samalla,
kun jäseneksi otettavan käsi lepäsi suvun syntyperäisen jäsenen sukupuolielimen
päällä. Heprealaiset kohtelivat heimon jäsenyyteen liitettyjä muukalaisia
ystävällisesti ja veljellisesti. "Muukalainen, joka asuu teidän luonanne,
olkoon kuin keskuudessanne syntynyt, ja teidän tulee rakastaa häntä niin kuin
itseänne."
"Kestiystävyys"
oli tilapäistä vieraanvaraisuutta edustava suhde. Kun käymässä olleet vieraat
lähtivät, tapana oli murtaa ruokavati kahtia ja antaa toinen puolisko
poistuvalle ystävälle, jotta se olisi sopivana suosituksena kolmannelle
henkilölle, joka joskus myöhemmin saattaisi saapua vierailulle. Oli tavallista,
että vieraat maksoivat kestityksestään kertomalla tarinoita matkoistaan ja
seikkailuistaan. Entisaikain tarinankertojista tuli niin suosittuja, että
tapasäännöt lopulta kielsivät heidän toimintansa joko metsästys- tai
sadonkorjuuaikoina.
[sivu 788]
Ensimmäiset
rauhansopimukset olivat "veriliittoja". Kahden sotaa käyvän heimon
rauhanlähettiläät tapasivat, tervehtivät toisiaan kunnioittavasti ja ryhtyivät
sitten pistelemään ihoaan, kunnes se vuosi verta, tämän jälkeen he imivät
toistensa hurmetta ja julistivat rauhan.
Varhaisimmat rauhanlähetystöt olivat miesten
valtuuskuntia, jotka toivat mukanaan valikoituja neitsyitään ja antoivat nämä
entisille vihollisilleen sukupuolisesti nautittaviksi. Näin siis
sukupuoliviettiä käytettiin sotimishalun torjumiseen. Tällaisen
kunnianosoituksen kohteeksi tullut heimo tapasi sitten suorittaa vastavierailun
ja tarjota omia neitojaan. Rauha oli tämän jälkeen lujalla pohjalla. Ja kohta
sallittiin päälliköiden perheiden väliset avioliitot.
Ensimmäinen
rauhantilaan perustunut ryhmä oli perhe, sitten tulivat suku, heimo ja
myöhemmin kansa, josta vihdoin tuli nykyajan alueellinen valtio. Se, että
nykyajan rauhanryhmät ovat kauan sitten laajentuneet verisiteitä laajemmalle
niin, että niiden piiriin kuuluvat nyt kansakunnatkin, on varsin rohkaisevaa
siitäkin huolimatta, että Urantian kansat kuluttavat yhä suunnattomia rahamääriä
sotavarusteluihin.
Suvut olivat
heimojen sisäisiä verisidosryhmiä, ja niiden olemassaolo johtui tietyistä
yhteisistä mielenkiinnon kohteista, joihin kuuluivat muiden muassa:
1. Polveutuminen
yhteisestä esi-isästä.
2. Saman
uskonnollisen toteemin kunnioittaminen.
3. Saman murteen puhuminen.
4. Yhteinen asuinpaikka.
5. Samoihin vihollisiin kohdistuva pelko.
6. Yhteiset sotakokemukset.
Sukujen päämiehet olivat aina heimopäällikön alaisia samalla, kun ensimmäiset heimohallitukset olivat löyhiä sukukuntien välisiä liittoja. Australian alkuasukkaat eivät koskaan kehittäneet kokonaisen heimon kattavaa hallintomuotoa.
Suvun
rauhanaikaiset päälliköt hallitsivat tavallisesti äidinpuoleisen
perimysjärjestyksen mukaan, heimokohtaiset sotapäälliköt vasta vakiinnuttivat
isänpuoleisen perimysjärjestyksen. Heimopäälliköiden ja ensimmäisten
kuninkaiden hovi koostui sukujen päämiehistä, jotka kutsuttiin kuninkaan eteen
tavan mukaan useita kertoja vuodessa. Tällainen menettely antoi kuninkaalle
mahdollisuuden pitää heitä silmällä ja saada heidät paremmin yhteistyöhön
kanssaan. Paikallista itsehallintoa ajatellen sukukunnat palvelivat arvokasta
tarkoitusperää, mutta ne hidastivat merkittävästi kansakuntien kasvua suuriksi
ja voimakkaiksi.
5. HALLITUSJÄRJESTELMÄN ALKUVAIHEET
Jokaisella ihmisen instituutiolla oli alkuvaiheensa, ja siviilihallinto on asteittain etenevän evoluution tulos yhtä paljon kuin avioliitto, tuotantoelämä ja uskonto. Alkuaikojen sukukunnista ja alkuheimoista kehittyivät vähin erin ja yksi toisensa jälkeen ihmisen muovaamat hallitusjärjestelmät, jotka ovat tulleet ja menneet, kunnes on päädytty kahdennenkymmenennen vuosisadan toiselle kolmannekselle ominaisiin yhteiskunnallisen ja kansalaissäätelyn muotoihin.
Perheyksiköiden asteittaisen ilmaantumisen
myötä laskettiin perusta sukukunnan, verisukulaisuuteen pohjautuvien perheiden
muodostaman ryhmittymän, puitteissa tapahtuvalle hallinnolle. Ensimmäinen
varsinainen hallituselin oli vanhimpainneuvosto. Tämä säätelevä ryhmä
koostui vanhoista miehistä, jotka olivat kunnostautuneet jollakin vaikuttavalla
tavalla. Sivistymätönkin ihminen arvosti jo varhaisessa vaiheessa viisautta ja
kokemusta, ja seurasi pitkään
[sivu 789]
jatkunut aikakausi, jolloin vanhimmat olivat hallitsevassa asemassa. Tästä vanhusten harvainvallasta kehkeytyi vähitellen patriarkaalisuuden idea.
Muinaiseen vanhimpainneuvostoon kätkeytyi jo kaikkien hallitustoimintojen -- toimeenpanevan, lainsäädännällisen ja tuomiovallan -- potentiaali. Milloin neuvosto tulkitsi vallitsevia tapasääntöjä, se oli tuomioistuin; kun se loi uusia sosiaalisen käytännön muotoja, se oli lakiasäätävä elin; siinä laajuudessa kuin tällaisia päätöksiä saatettiin voimaan, se oli toimeenpanoelin. Tämän neuvoston puheenjohtaja oli eräs myöhemmän heimopäällikköinstituution edeltäjistä.
Joidenkin heimojen neuvostot koostuivat
naisista, ja monilla heimoilla oli ajoittain naishallitsijoita. Muutamat
punaisen ihmisen heimot pysyivät uskollisina Onamonalontonin opetukselle ja
tottelivat "seitsenjäsenisen neuvoston" yksimielistä hallintoa.
Ihmiskunnan on ollut vaikea oppia, että
keskustelukerho ei voi johtaa sen kummemmin rauhaa kuin sotaakaan.
Primitiivisistä "palavereista" oli perin harvoin mitään hyötyä.
Ihmisrotu oppi jo alkuvaiheessa, että sukujen päämiehistä koostuvan ryhmän
johtamalla sotajoukolla ei ollut mitään mahdollisuuksia vahvaa, yhden miehen
johtamaa armeijaa vastaan. Sota on aina ollut kuninkaantekijä.
Ensi alkuun sotapäälliköt valittiin vain sotatoimia varten, ja rauhan aikana heillä oli tapana luopua osasta valtaoikeuksiaan. Tällöin heidän tehtävänsä olivat luonteeltaan enemmänkin yhteiskunnallisia. Mutta vähitellen he alkoivat valtaansa väärinkäyttäen sekaantua asioihin myös sotien välisenä rauhan aikana niin, että he pyrkivät hallitsemaan keskeytyksettä sodasta toiseen. Usein he pitivät huolen siitä, ettei yhdestä sodasta kulunut kauankaan, kun jo oltiin seuraavassa. Nämä varhaiset sotaherrat eivät rauhantilaa suuremmin rakastaneet.
Myöhempinä aikoina valittiin joitakuita päälliköitä muuhun kuin sotapalvelukseen, ja heidät valikoitiin epätavallisen fyysisen kunnon tai erinomaisten henkilökohtaisten kykyjen perusteella. Punaisilla ihmisillä oli usein kahdenlaisia päälliköitä: sachemit, rauhanajan päälliköt, ja perinnölliset sotapäälliköt. Rauhanajan hallitsijat olivat myös tuomareita ja opettajia.
Joitakin varhaisia yhdyskuntia hallitsivat poppamiehet, jotka usein toimivat myös päällikköinä. Yksi mies saattoi toimia pappina, lääkärinä ja ylimpänä toimeenpanijana. Alkuaikojen kuninkaalliset arvomerkit ovat varsin usein olleet alunperin papinkaapuun kuuluneita symboleja tai tunnuskuvioita.
Ja juuri näiden
vaiheiden kautta hallinnon toimeenpaneva haara vähitellen kehkeytyi. Suku- ja
heimoneuvostot jatkoivat toimintaansa neuvonantajan ominaisuudessa ja myöhemmin
ilmaantuvien lainsäädännällisen ja oikeudellisen hallinnonhaaran edeltäjinä.
Afrikassa kaikki nämä primitiivisen hallinnon muodot ovat monien heimojen
keskuudessa vielä tämänkin päivän todellisuutta.
Tehokas valtionhallinto syntyi vasta sellaisen päällikön ilmaantuessa, jolla oli täysimääräinen toimeenpanovalta. Ihminen havaitsi, että tehokas hallinto oli aikaansaatavissa vain luovuttamalla valta jollekulle persoonallisuudelle, ei jotakin aatetta ylläpitämällä.
Valtius versoi perheen arvovallan tai varallisuuden ideasta. Kun patriarkaalisesta pikkukuninkaasta tuli todellinen kuningas, häntä kutsuttiin joissakin tapauksissa "kansansa isäksi". Myöhemmin ajateltiin kuninkaiden polveutuneen sankareista. Ja vieläkin myöhempinä aikoina hallitsijan tehtävästä tuli perinnöllinen, mikä johtui uskosta kuninkaiden jumalalliseen alkuperään.
Kuninkuuden perinnöllisyydellä vältyttiin
siltä anarkialta, joka oli ennen aiheuttanut peräti paljon hävitystä kuninkaan
kuoleman ja hänen seuraajansa valinnan väliaikana. Perheellä oli biologinen
päämies, sukukunnalla oli valittu luonnollinen johtaja, heimolla ja myöhemmin
valtiolla ei ollut mitään luonnollista johtajaa, ja se oli toinen syy tehdä
[sivu 790]
päällikkö-kuninkaista perinnöllisiä. Ajatus kuninkaallisista perheistä ja aristokratiasta perustui myös sukukuntien keskuudessa vallinneeseen "nimen omistamisen" tapasääntöön.
Kuninkaiden vallanperimystä pidettiin lopulta yliluonnollisena, sillä kuninkaallisten sukujuurien ajateltiin ulottuvan aina Prinssi Caligastian aineellistetun esikunnan aikoihin asti. Kuninkaista tuli näin fetissipersoonallisuuksia ja heitä pelättiin kohtuuttomasti niin, että hovikäyttöön omaksuttiin oma erityinen puheenpartensakin. Vielä äskettäin uskottiin, että kuninkaiden kosketus parantaisi sairauden, ja jotkin Urantian kansat katsovat yhä, että heidän hallitsijoidensa alkuperä on jumalallinen.
Entisaikojen
fetissikuningas pidettiin usein erossa muusta maailmasta. Häntä pidettiin niin
pyhänä, että oli sopimatonta edes saada nähdä häntä muulloin kuin juhla- ja
pyhäpäivinä. Tavallisesti valittiin joku edustaja esittämään hänen osaansa, ja
tämä tapa on pääministerien virka-aseman alkulähde. Ensimmäinen kuninkaan
kabinetin viranhaltija oli ruokavarojenhoitaja, muita viranhaltijoita ilmaantui
kuitenkin pian. Hallitsijat nimittivät kohta edustajia, jotka olivat vastuussa
kaupankäynnistä ja uskonnosta; ja kabinetin kehittyminen oli askel suoraan sitä
kohti, että toimeenpanovalta muuttui persoonattomaksi. Näistä alkuaikojen
kuninkaiden avustajista muodostui tavanomainen aatelisto, ja kuninkaan vaimo
nousi vähitellen kuningattaren arvoasemaan sitten, kun naisia alettiin pitää
suuremmassa arvossa.
Häikäilemättömät hallitsijat saavuttivat myrkyn
keksimisen myötä suuren vallan. Hoveissa muinoin harjoitettu taikuus oli
paholaismaista: kuninkaan viholliset vain yht'äkkiä kuolla kupsahtivat. Mutta
despoottisintakin tyrannia koskivat tietyt rajoitukset, ainakin alituiseen
vaanivan salamurhan pelko häntä hillitsi. Poppamiehet, noitatohtorit ja papit
ovat aina olleet voimakkaina pidäkkeinä kuninkaille. Maanomistajilla,
aristokraateilla, oli myöhemmin samanlainen hillitsevä vaikutus. Ja tuon
tuostakin suvut ja heimot yksinkertaisesti vain nousivat kapinaan ja syöksivät
despoottinsa ja tyranninsa vallasta. Kun vallasta syöstyt hallitsijat
tuomittiin kuolemaan, heille suotiin usein mahdollisuus tehdä itsemurha. Siitä
sai alkunsa muinainen sosiaalinen tapa turvautua tietyissä tilanteissa
itsemurhaan.
7. ALKUAIKOJEN KLUBIT JA
SALASEURAT
Ensimmäiset
sosiaaliset ryhmät perustuivat verisukulaisuuteen, yhteenliittyminen laajensi
sukulaisuuspohjaista klaania. Sukujen väliset avioliitot olivat seuraava vaihe
ryhmän laajenemisessa, ja tästä seurannut monihaarainen heimo oli ensimmäinen
varsinaisesti poliittinen yksikkö. Seuraava edistysaskel yhteiskunnallisessa
kehityksessä oli uskonnollisten kulttien ja poliittisten klubien kehittyminen.
Ensi vaiheessa nämä ilmaantuivat salaseurojen muodossa, ja alunperin ne olivat
tyystin uskonnollisia, myöhemmin niistä tuli sääteleviä. Aluksi ne olivat
miesten kerhoja, myöhemmin ilmaantui naisten ryhmiä. Ne jakautuivat ennen
pitkää kahteen luokkaan: yhteiskunnallis-poliittiseen ja uskonnollis-mystiseen
luokkaan.
Oli monia syitä
siihen, miksi nämä seurat olivat salaisia:
1. Pelko joutua
jonkin tabun rikkomisen vuoksi hallitsijain epäsuosioon.
2.
Vähemmistöuskonnon riittien harjoittaminen.
3. Arvokkaiden
"henki-" tai ammattisalaisuuksien säilyttäminen.
4. Jonkin erityisen taikuuden tai magian
harrastaminen.
Se juuri, että nämä seurat olivat salaisia,
antoi niiden jäsenille salaperäisyyden mukanaan tuomaa, heimon muihin jäseniin
kohdistuvaa valtaa. Salamyhkäisyys vetoaa myös turhamaisuuteen; salaisuuteen vihityt
olivat oman aikansa yhteiskunnan aristokratiaa. Initiaation jälkeen pojat
metsästivät
[sivu 791]
miesten seurassa, kun he sitä ennen olivat
keräilleet kasviksia naisten mukana. Ja pojalle oli mitä suurin nöyryytys,
häpeä koko heimon silmissä, jos hän epäonnistui puberteettikokeiden
läpäisemisessä ja joutui sen vuoksi pakosta jäämään miestentalon ulkopuolelle,
naisten ja lasten joukkoon, eli jos häntä pidettiin naismaisena.
Initioimattomien ei sitä paitsi ollut lupa mennä naimisiin.
Alkukantaiset ihmiset opettivat keskenkasvuisille nuorukaisilleen jo hyvin varhaisessa vaiheessa sukupuolielämän säätelyä. Tuli tavaksi pitää pojat poissa vanhempiensa luota puberteetti-iästä aina heidän naimisiinmenoonsa saakka niin, että heidän opettamisensa ja harjaannuttamisensa uskottiin miesten salaseurojen huoleksi. Ja yksi näiden klubien päätehtävistä olikin vahtia nuoria miehiä ja sillä keinoin pitää huoli siitä, ettei syntyisi aviottomia lapsia.
Kaupallinen prostituutio sai alkunsa, kun nämä miesten klubit maksoivat rahalla muiden heimojen naisten käytöstä. Mutta varhaisempien ryhmien keskuudessa sukupuolista leväperäisyyttä ei juurikaan esiintynyt.
Puberteettiin liittyvät initiaatiomenot jakaantuivat tavallisesti viisi vuotta kestäneelle ajanjaksolle. Näihin menoihin liittyi paljon itsekidutusta ja tuskallista viiltelyä. Ympärileikkausta harrastettiin ensi kertaa vihkimysriittinä, jolla liityttiin erääseen tällaiseen salaiseen veljeskuntaan. Heimon tunnusmerkit viillettiin vartaloon osana puberteettivihkimystä. Tatuointi sai alkunsa tällaisesta jäsenyyden merkistä. Moinen kiduttaminen yhdessä monien kieltäymysten kanssa oli tarkoitettu karaisemaan näitä nuorukaisia, teroittamaan heidän mieleensä elämän todellisuutta ja sen väistämätöntä ankaruutta. Tämä tavoite saavutetaan paremmin myöhemmässä vaiheessa tavaksi tulleiden urheilukilpailujen ja fyysisten voimainkoetusten avulla.
Nuorukaisten
moraalin kohentaminen kiinnosti salaseuroja suuresti. Yksi
puberteettiseremonioiden päätarkoituksista oli juurruttaa pojan mieleen, että
hänen täytyy jättää muiden miesten vaimot rauhaan.
Näiden ankaran
kurin ja koulutuksen vuosien jälkeen nuoret miehet tavallisesti laskettiin
vapauteen viettämään lyhyttä joutenolon ja vapauden jaksoa vähän ennen
naimisiinmenoa. Tämän jälkeen he
palasivat heimon piiriin mennäkseen naimisiin ja astuakseen eliniäkseen heimon
tabujen alaisuuteen. Ja tämä muinainen tapa on jatkunut nykyaikaan asti
typeränä "aikansa hurjastelemisen" -käsitteenä.
Monet myöhemmät heimot hyväksyivät naisten salaseurojen muodostamisen. Näiden tarkoituksena oli keskenkasvuisten tyttöjen valmentaminen vaimon rooliin ja äitiyteen. Initiaation jälkeen tytöt olivat naimakelpoisia ja heillä oli lupa osallistua "morsiannäyttelyyn", noiden aikojen seuraelämäänastumisjuhlaan. Jo aikaisessa vaiheessa ilmaantui sisarkuntia, joiden jäsenet sitoutuivat pidättymään avioliitosta.
Ennen pitkää ilmaantui julkisia seuroja, kun
naimattomien miesten ryhmät ja vapaiden naisten ryhmät muodostivat erilliset
järjestönsä. Nämä yhteenliittymät olivat itse asiassa ensimmäisiä kouluja. Ja
kun miesten ja naisten kerhot olivat usein taipuvaisia kiusaamaan toisiaan,
jotkin pidemmälle edistyneet heimot kokeilivat -- sen jälkeen, kun ne olivat
olleet kosketuksissa Dalamatian opettajiin, -- yhteisopetusta pitämällä yllä
molemmille sukupuolille tarkoitettuja sisäoppilaitoksia.
Salaseurat myötävaikuttivat sosiaalisten
kastien muodostumiseen pääasiassa vihkimysmenojensa mystisen luonteen
välityksellä. Näiden seurojen jäsenet käyttivät aluksi naamioita pelotellakseen
uteliaat pois heidän sururiiteistään, esi-isienpalvontamenoista. Tästä
rituaalista kehittyi myöhemmin puolittain spiritistinen istunto, josta
väitettiin, että henget olivat siellä ilmestyneet. Muinaiset "uuden
syntymän" seurat käyttivät tunnuksia ja ottivat käyttöön erityisen
salakielen. Niiden jäsenet pidättyivät nauttimasta tiettyjä ruokia ja juomia.
Seurojen jäsenet toimivat yöpoliiseina ja toimivat muutoinkin laajalla
yhteiskunnallisen toiminnan rintamalla.
[sivu 792]
Kaikki salaiset yhteisöt pakottivat vannomaan valan, teroittivat toimintansa luottamuksellisuutta ja opettivat salaisuuksien säilyttämistä. Nämä järjestöt herättivät rahvaassa kunnioittavaa pelkoa ja pitivät sen aisoissa. Ne toimivat myös rikollisuuden vastustamisseuroina ja sovelsivat siinä yhteydessä lynkkauslakia. Ne toimivat ensimmäisinä vakoilijoina heimojen käydessä sotaa ja ensimmäisenä salaisena poliisina rauhan aikana. Ja mikä parasta, ne pitivät häikäilemättömät kuninkaat epävarmoina asemastaan. Näiden seurojen vastapainoksi kuninkaat ylläpitivät omaa salaista poliisiaan.
Näistä seuroista saivat alkunsa ensimmäiset poliittiset puolueet. Ensimmäisessä puolueista kokoonpannussa hallituksessa olivat vastakkain "vahvat" ja "heikot". Muinaisina aikoina hallitus vaihtui vain sisällissodan tuloksena; se riitti todistamaan, että heikoista olikin tullut vahvoja.
Kauppiaat käyttivät näitä seuroja saatavienperijöinä ja kuninkaat veronkantajina. Verotuksesta on käyty pitkä kamppailu. Eräs sen varhaisimmista muodoista oli kymmenys, yksi kymmenesosa metsästys- tai sotasaaliista. Veroja kannettiin alunperin kuninkaan talouden ylläpitoon, mutta sitten havaittiin, että niiden kerääminen oli helpompaa, kun ne naamioitiin temppelipalvelun tukemiseen annettaviksi uhrilahjoiksi.
Vähä vähältä
nämä salaseurat kehittyivät ensimmäisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi, ja
myöhemmin niistä kehittyi varhaisemman ajan uskonnollia seuroja -- kirkkojen
edeltäjiä. Lopulta joistakin tällaisista yhteisöistä tuli heimojenvälisiä,
ensimmäisiä kansainvälisiä veljesliittoja.
Ihmisten mentaalinen ja fyysinen epätasa-arvoisuus takaa sen, että ilmaantuu yhteiskuntaluokkia. Ainoat maailmat, joissa sosiaalisia kerrostumia ei esiinny, ovat kaikkein alkeellisimmat ja kaikkein edistyneimmät maailmat. Sivilisaation sarastuksen vaiheessa oleva maailma ei ole vielä aloittanut sosiaalisten tasojen eriyttämistä, kun taas valoon ja elämään asettunut maailma on suurelta osin jo hävittänyt nämä ihmiskunnan jakautumat, jotka ovat niin tunnusomaisia kaikille näiden kummankin välissä oleville kehitysvaiheille.
Kun yhteiskunta kohosi luonnontilasta
barbariaan, sen inhimilliset rakennusosaset pyrkivät seuraavista yleisistä
syistä johtuen ryhmittymään luokiksi:
1. Luonnolliset syyt --
kosketuksissaolo, sukulaisuus ja avioliitto; ensimmäiset yhteiskunnalliset
eroavuudet perustuivat sukupuoleen, ikään ja verisiteisiin -- sukulaisuuteen
päällikön kanssa.
2. Yksilökohtaiset syyt --
kyvykkyyden, kestävyyden, taitavuuden ja rohkeuden tunnustaminen; näitä
seurasivat pian kielitaidon, tietämyksen ja kaikinpuolisen älykkyyden
tunnustaminen.
3. Sattumasta johtuvat syyt -- sota ja
poismuutto johtivat ihmisryhmien erilleenjoutumiseen. Valloitukset, voittajan
suhde voitettuun, vaikuttivat voimakkaasti luokkakehitykseen, sillä orjuus toi
mukanaan yhteiskunnan ensimmäisen pääjakautuman: jaon vapaisiin ja
orjuutettuihin.
4. Taloudelliset syyt -- rikkaat ja
köyhät. Varallisuus ja orjienomistus oli erään yhteiskuntaluokan
syntyperustana.
5. Maantieteelliset syyt -- luokkia
syntyi sen mukaan, sijaitsiko yhteisö kaupungissa vai maaseudulla. Kaupunki ja
maaseutu ovat kumpikin osaltaan myötävaikuttaneet näkökannoiltaan ja
reaktioiltaan eriävien paimentolainen-maanviljelijän ja kauppias-teollisuudenharjoittajan
erillistymiseen.
6. Sosiaaliset syyt -- luokkia on
vähitellen muodostunut myös siltä pohjalta, miten eri ryhmiä on väestön
piirissä arvostettu. Eräs varhaisimmista tämänlaatuisista jakautumista oli
rajankäynti pappi-opettajien, hallitsija-sotureiden, kapitalisti-kauppiaiden,
[sivu 793]
tavallisten työtätekevien ja orjien välillä.
Orjasta ei koskaan voinut tulla kapitalistia, vaikka palkannauttija joskus
saattoikin päättää liittyä kapitalistien riveihin.
7. Ammatilliset syyt -- kun ammattien
lukumäärä moninkertaistui, niillä oli taipumus luoda kasteja ja kiltoja.
Työläiset jakautuivat kolmeen pääryhmään: vapaiden ammattien harjoittajain
luokkiin, joihin myös poppamiehet kuuluivat; sitten ammattitaitoisiin
työläisiin, joiden jälkeen tulivat ammattitaidottomat työläiset.
8. Uskonnolliset syyt -- varhaiset
kulttiseurat loivat omat luokkansa sukujen ja heimojen sisälle, ja pappien
hurskaus ja salaperäisyys ovat jo pitkään pitäneet heidät erillisenä
sosiaalisena ryhmänä.
9. Rodulliset syyt -- kahden tai
useamman rodun esiintyminen tietyn kansan tai alueellisen yksikön sisällä luo
tavallisesti ihonväriin perustuvia kasteja. Intian alkuperäinen
kastijärjestelmä perustui ihonväriin, johon perustui myös muinais-Egyptin
kastilaitos.
10. Iästä johtuvat syyt -- nuoruus ja
kypsyys. Heimojen keskuudessa poika jäi isänsä silmälläpidon alaiseksi niin
kauaksi aikaa kuin isä eli, kun tytär taas jäi naimisiinmenoonsa saakka äitinsä
helmoihin.
Joustavat ja muuttuvat yhteiskuntaluokat ovat kehittyvän sivilisaation kannalta välttämättömiä, mutta kun luokasta tulee kasti, kun sosiaaliset tasot kivettyvät, ostetaan yhteiskunnallisen vakauden lisääntyminen omakohtaisen aloitteellisuuden vähenemisellä. Sosiaalinen kasti ratkaisee kyllä yksilön ongelman sikäli, että hän löytää paikkansa tuotantotoiminnan piirissä, mutta se myös rajoittaa jyrkästi yksilön kehitystä ja itse asiassa estää yhteiskunnallisen yhteistoiminnan.
Luonnollista tietä muodostuneet
yhteiskuntaluokat säilyvät niin kauan, että ihminen ne kehityksen myötä
vähitellen hävittää edistyvään sivilisaatioon sisältyvien biologisten,
älyllisten ja hengellisten voimavarojen älyperäisellä hyväksikäytöllä, kuten:
1. Rotukantojen
biologisella uudistamisella -- alemmantasoisen rotuaineksen valikoivalla
eliminoimisella. Tämä on omiaan kitkemään kuolevaisten keskuudessa esiintyvät
monet epätasa-arvoisuudet.
2. Tällaisesta
biologisesta kohentumisesta koituvan aivokapasiteetin lisäyksen
opetuksellisella harjoittamisella.
3. Kuolevaisten
välillä vallitsevan sukulaisuuden ja veljeyden uskonnollisella
elähdyttämisellä.
Mutta nämä toimenpiteet voivat tuottaa varsinaiset
hedelmänsä vasta tulevaisuuden kaukaisina vuosituhansina, jos kohta paljon
sosiaalista kohenemista onkin välittömänä seurauksena näiden sivistyksellistä
edistystä nopeuttavien tekijöiden älykkäästä, viisaasta ja kärsivällisestä
hyväksikäytöstä. Uskonto on se mahtava vipusin, joka nostaa sivilisaation
kaaoksesta, mutta se on voimaton, ellei terve ja normaali mieli voi turvallisesti
tukeutua terveeseen ja normaaliin perinnöllisyyteen.
Luonto ei anna
ihmiselle mitään oikeuksia; se antaa vain elämän ja maailman, jossa elämä
eletään. Luonto ei anna edes elämisen oikeutta, niin kuin on pääteltävissä siitä,
mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos aseeton ihminen joutuisi aarniometsässä
kohdakkain nälkäisen tiikerin kanssa. Yhteiskunnan tärkein anti ihmiselle on
turvallisuus.
Vähä vähältä
yhteiskunta toi esille tarjoamansa oikeudet, ja tällä hetkellä ne ovat:
1.
Ravinnonsaannin varmuus.
2. Sotilaallinen
puolustus -- varustautumisen tuottama turvallisuus.
3. Yhteiskunnan
sisäisen rauhan säilyttäminen -- yksilön harjoittaman väkivallan ja
yhteiskunnallisen epäjärjestyksen ehkäiseminen.
[sivu 794]
4. Sukupuolisuhteiden
kontrolli -- avioliitto, perheinstituutio.
5. Omaisuus --
omistamisen oikeus.
6. Yksilöiden
välisen ja ryhmien välisen kilpailun edistäminen.
7. Huolehtiminen
nuorison opettamisesta ja kouluttamisesta.
8. Tavaranvaihdon ja kaupan edistäminen -- teollinen kehitys.
9. Työolojen ja
maksettavien palkkioiden saattaminen paremmalle tolalle.
10.
Uskonnonharjoittamisen vapauden takaaminen siinä tarkoituksessa, että kaikki
nämä muut yhteiskunnalliset toiminnot jalostuisivat, kun niistä tulee
hengellisesti motivoituja.
Kun oikeudet
ovat niin vanhoja, ettei niiden alkuperästä enää ole tietoa, niitä kutsutaan
usein luontaisiksi oikeuksiksi. Mutta ihmisoikeudet eivät
todellisuudessa ole luontaisia, vaan ne ovat täysin yhteiskunnallisia. Ne ovat
suhteellisia ja alituiseen muuttuvia, eiväthän ne ole muuta kuin pelisääntöjä
-- yhteisesti tunnustettuja kanssakäymisen säätelykeinoja, jotka hallitsevat
ihmisten välisen kilpataistelun alati muuttuvia ilmiöitä.
Mitä jonain
aikakautena pidetään oikeana, sitä ei aikojen muututtua ehkä enää pidetäkään
oikeana. Se, että yhä edelleen on olemassa suuret määrät vajavaisia ja
rappeutuneita yksilöjä, ei johdu siitä, että heillä olisi jokin luontainen
oikeus tällä tavoin kuormittaa kahdennenkymmenennen vuosisadan sivilisaatiota,
vaan se johtuu yksinkertaisesti siitä, että aikakauden yhteiskunta --
tapasäännöt -- niin määrää.
Tunnustettuja
ihmisoikeuksia oli Euroopan keskiajalla vain muutamia. Jokainen ihminen kuului
tuolloin jollekin toiselle, ja oikeudet olivat vain valtion tai kirkon
myöntämiä etuoikeuksia tai suosionosoituksia. Ja tätä erhettä vastaan noussut
kapina oli yhtä lailla erheellinen johtaessaan uskomukseen, jonka mukaan kaikki
ihmiset syntyisivät tasavertaisina.
Heikot ja
alempitasoiset ovat aina taistelleet yhtäläisistä oikeuksista. He ovat aina
vaatimalla vaatineet, että valtio pakottaisi vahvat ja korkeammantasoiset
täyttämään heidän tarpeensa ja muutoinkin hyvittämään niitä puutteita, jotka
aivan liian usein ovat luonnollinen tulos heidän omasta
välinpitämättömyydestään ja velttoudestaan.
Tämä tasa-arvoisuuden ihanne on kuitenkin sivilisaation
lapsi, sellaista ei tavata luonnosta. Kulttuuri itsekin osoittaa
vastaansanomattomasti ihmisten perinnöllisen eriarvoisuuden sillä, miten perin
epätasa-arvoisia ihmisten kulttuuriset kyvyt ovat. Luontaiseksi otaksutun
tasa-arvoisuuden äkillinen ja evoluutioon perustumaton toteuttaminen syöksisi
sivistyneen ihmisen nopeasti takaisin primitiivisten aikojen karkeisiin
tapoihin. Yhteiskunta ei voi tarjota yhtäläisiä oikeuksia kaikille, mutta se
voi antaa lupauksen siitä, että se oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta
noudattaen huolehtii itse kunkin erilaisista oikeuksista. Yhteiskunnan
tehtävänä ja velvollisuutena on tarjota luonnonlapselle kohtuullinen ja rauhanomainen
mahdollisuus saada elantonsa, osallistua suvunjatkamiseen ja samalla päästä
osalliseksi jonkinmääräisestä halujen tyydyttymisestä. Ja näiden kaikkien
kolmen yhteissummasta koostuu ihmisen onnellisuus.
Luonnonoikeus on
ihmistekoinen teoria, se ei ole fakta. Luonnossa nähty oikeudenmukaisuus on
puhtaasti teoreettista, täysin kuvitteellista. Luonto tarjoaa vain yhdenlaista
oikeutta: syiden ja seurausten vääjäämättömän vastaavuuden.
Oikeudenmukaisuus
sellaisena, millaiseksi ihminen sen käsittää, tarkoittaa sitä, että ihminen saa
hänelle kuuluvat oikeudet, ja tästä johtuen se on ollut riippuvaista evoluution
etenemisestä. Oikeudenmukaisuuden käsitys saattaa hyvinkin olla perusainesosana
hengellä varustetussa mielessä, mutta avaruuden maailmoissa se ei noin vain
yht'äkkiä ilmesty olemassaolon piiriin täyteen muotoonsa kehittyneenä.
Alkuihminen
uskoi jokaisen ilmiön johtuvan aina jostakusta henkilöstä. Kun joku kuoli,
villi-ihminen ei kysynyt, mikä hänet tappoi, vaan kuka. Tahattoman
tapon mahdollisuutta ei sen vuoksi tunnustettu, ja rangaistusta rikoksesta
määrättäessä
[sivu 795]
jätettiin
rikoksentekijän motiivi kokonaan vaille huomiota. Tuomio langetettiin
aiheutetun vahingon mukaan.
Yleinen
mielipide toimi varhaisimmassa alkukantaisessa yhteisössä ilman välikäsiä,
oikeudenpalvelijoita ei tarvittu. Alkukantainen elämänmuoto ei tunnustanut
yksityiselämää. Ihmisen naapurit olivat vastuussa hänen käyttäytymisestään, ja
siitä juontui heidän oikeutensa urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan.
Yhteisöä säänneltiin sen teorian pohjalta, että ryhmän jäsenistön tuli olla
kiinnostunut ryhmän jokaisen yksittäisen jäsenen käyttäytymisestä ja että sillä
tuli olla tietynmääräinen oikeus tämän valvomiseen.
Jo hyvin varhain
uskottiin, että aaveet jakoivat oikeutta poppamiesten ja pappien välityksellä.
Tämä uskomus teki näistä säädyistä ensimmäisiä rikostutkijoita ja
oikeudenpalvelijoita. Heidän muinoin käyttämiinsä menetelmiin rikosten selville
saamiseksi kuului epäiltyjen koetteleminen myrkyillä, tulella ja kivulla. Nämä
julmat koettelut eivät olleet muuta kuin karkeita välimiesmenettelyn keinoja.
Ne eivät välttämättä ratkaisseet kiistaa ollenkaan oikeudenmukaisesti. Jos
syytetty erimerkiksi oksensi hänelle myrkkyä juotettaessa, hän oli viaton.
Vanha
testamentti kertoo yhdestä tällaisesta koettelusta -- aviorikoksen
paljastamiseksi suoritetusta syyllisyyskokeesta. Jos mies epäili vaimonsa
olleen hänelle uskoton, hän vei tämän papin eteen ja toi julki epäilyksensä.
Tämän jälkeen pappi valmisti sotkun, johon pantiin pyhää vettä ja temppelin
lattialta lakaistua tomua. Asian vaatiman seremonian jälkeen, johon kuului
uhkaavia kirouksia, syytetty vaimo pantiin juomaan tämä inhottava litku. Jos
hän oli syyllinen, niin "menee kirovesi häneen, hänelle tuskaksi, ja hänen
vatsansa paisuu ja lanteensa kuihtuvat ja vaimon nimi on oleva kirouksena
kansan keskuudessa." Mikäli joku nainen jonkin ihmeen kautta onnistui
saamaan tämän iljettävän ryypyn alas kurkustaan eikä osoittanut fyysisen sairauden
oireita, hänet vapautettiin mustasukkaisen aviomiehensä esittämistä
syytöksistä.
Miltei kaikki
kehittyvät heimot käyttivät johonkin aikaan näitä hirmuisia keinoja rikosten
selvittämiseksi. Kaksintaistelu on nykyaikaan asti säilynyt koetteluoikeudenkäynnin
jäänne.
Mitään
ihmeteltävää ei ole siinä, että heprealaiset ja muut puoliksi sivistyneet
heimot kolmetuhatta vuotta sitten harrastivat tällaisia primitiivisiä
oikeudenkäytön muotoja, mutta sangen hämmästyttävää sen sijaan on, että
ajattelevat ihmiset myöhemmin säilyttäisivät tällaisen barbaarisen jäänteen
pyhien kirjoitusten kokoelman sivuilla. Asiaa järjellä ajatellen luulisi olevan
itsestään selvää, ettei kukaan jumalallinen olento ole koskaan antanut
kuolevaiselle ihmiselle tällaisia kohtuuttomia ohjeita epäillyn aviollisen
uskottomuuden selvillesaamisesta ja oikeuskäsittelystä.
Kostamisen
osalta yhteiskunta omaksui jo varhain samalla mitalla maksamisen periaatteen:
silmä silmästä, henki hengestä. Kaikki kehittyvät heimot tunnustivat tämän
verikoston oikeutuksen. Kostosta tuli primitiivisen elämän tavoite, mutta
uskonto on sittemmin suuresti muunnellut näitä varhaisia heimotapoja.
Ilmoitususkonnon opettajat ovat aina julistaneet: "'Kosto on minun', sanoo
Herra." Muinaisina aikoina ei kostoksi suoritettu tappo kovinkaan paljon
poikennut niistä nykyaikojen murhista, joita suoritetaan kirjoittamattoman lain
varjolla.
Itsemurha oli
yleinen kostamisen muoto. Jos joku ei eläessään kyennyt kostamaan kärsimäänsä
vääryyttä, hän kuoli siinä uskossa, että hän aaveen hahmossa voisi palata
vuodattamaan vihansa vihollisen päälle. Ja koska tämä uskomus oli hyvin
yleinen, pelkkä uhkaus suorittaa itsemurha vihamiehen kynnyskivellä riitti
yleensä lisäämään tämän sovinnonhaluja. Alkuihminen ei pitänyt elämää kovin kallisarvoisena.
Vähäpätöisen asian vuoksi suoritettu itsemurha oli varsin tavallinen, mutta
dalamatialaisten opetukset vähensivät suuresti tätä tapaa, kun lähempänä
nykypäivää olevina aikoina taas vapaa-aika, hyvät olot, uskonto ja filosofia
ovat yhdessä tehneet elämän
[sivu 796]
miellyttävämmäksi
ja haluttavammaksi. Nälkälakot ovat kuitenkin tämän ammoisen kostomenetelmän
nykyaikainen vastine.
Eräs vanhimmista
edistyneen heimolain sanamuotoon puetuista määräyksistä koski verikoston
ottamista koko heimon asiaksi. Mutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin, niin
vielä silloinkin mies sai rangaistuksetta tappaa vaimonsa edellyttäen, että hän
oli tämän jo kokonaan maksanut. Nykyiset eskimot jättävät kuitenkin yhä
rikoksen, jopa murhan, rankaisemisen vääryyttä kärsineen perheen päätettäväksi
ja toimeenpantavaksi.
Toinen
edistysaskel oli sakkojen määrääminen taburikkomuksista, määräys
varallisuusrangaistuksista. Tällaisista sakoista muodostuivat julkisen vallan
ensimmäiset tulot. Niin ikään tapa maksaa "verirahaa" tuli käytäntöön
verikoston sijalle. Tällaiset vahingonkorvaukset maksettiin tavallisesti
naisina tai karjana. Kesti kauan ennen kuin rikoksen rangaistukseksi määrättiin
varsinainen sakko eli rahallinen korvaus. Ja koska rangaistuksen ajatuksena nimenomaan
oli aiheutetun vahingon korvaaminen, kävi niin, että kaikelle -- myös
ihmiselämälle -- muotoutui lopulta oma hintansa, joka oli maksettavissa
vahingonkorvauksena. Heprealaiset poistivat ensimmäisinä verirahan
maksukäytännön. Mooses opetti, ettei heidän pitänyt "ottaa mitään
lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka oli tehnyt hengen rikoksen,
vaan rangaistakoon hänet kuolemalla."
Oikeutta jakoi
näin ollen ensi vaiheessa perhe, sitten suku ja myöhemmin heimo. Sanan
varsinaisessa merkityksessä oikeudenkäyttö alkaa siitä, kun kostaminen otetaan
pois yksityisiltä ja sukulaisten muodostamilta ryhmiltä ja luovutetaan
sosiaalisen ryhmän, valtion, käsiin.
Rankaiseminen
polttamalla elävältä oli yhteen aikaan yleinen käytäntö. Sen tunsivat monet
muinaiset hallitsijat, heidän joukossaan Hammurabi ja Mooses, joista
jälkimmäinen määräsi monista rikoksista -- eritoten vakavista
sukupuolirikoksista -- rangaistukseksi roviollapolttamisen. Jos "papin
tytär" tai muu johtava kansalainen antautui julkiseen prostituutioon,
heprealaisten tapana oli "polttaa hänet tulessa".
Kavaltaminen --
oman heimotoverin "myyminen" tai pettäminen -- oli ensimmäinen
kuolemalla rangaistava rikos. Karjavarkaudesta tuomittiin yleisesti muitta
mutkitta kuolemaan, ja vielä äskettäin on hevosvarkaudesta rangaistu samalla
tavalla. Mutta ajan kuluessa saatiin huomata, ettei rangaistuksen ankaruus
ollut yhtä tehokas rikollisuutta ehkäisevä pelote kuin rangaistuksen varmuus ja
nopeus.
Milloin yhteiskunta jättää rikokset rankaisematta,
silloin ryhmän tuntema suuttumus tavallisesti purkautuu esille lynkkauslakina.
Määräys turvapaikasta oli keino välttyä tältä äkkinäiseltä ryhmävihalta.
Lynkkaus ja kaksintaistelu osoittavat, ettei yksilö ole halukas luovuttamaan
valtiolle omatoimista hyvityksen hankkimista.
Tarkan eron
tekeminen tapasäännösten ja lakien välillä on aivan yhtä vaikeata kuin on aamun
sarastaessa sanoa, milloin yö muuttuu päiväksi. Tapasäännökset ovat
muotoutumisvaiheessa olevia lakeja ja järjestyssääntöjä. Kauan sitten
vakiintuneet, määrittelemättömät tavat pyrkivät kiteytymään täsmällisiksi
laeiksi, konkreettisiksi säännöiksi ja tarkoin määritellyiksi
yhteiskunnallisiksi sopimuksiksi.
Laki on aina
ensi alkuun negatiivista ja kieltoja asettavaa. Edistyvien sivilisaatioiden
piirissä siitä tulee yhä myönteisempää ja yhä enemmän suuntaa antavaa.
Varhainen yhteiskunta toimi kieltojen varassa, se takasi yksilölle oikeuden
elämään pakottamalla kaikki muut noudattamaan käskyä "älä tapa".
Jokainen yksilölle myönnetty oikeus tai vapaus merkitsee samalla kaikkien
muiden yksilöiden vapauksien rajoittamista, ja tämä saadaan aikaan tabun,
alkukantaisen lain, avulla. Koko tabu-ajatus on luonnostaan kieltävä, sillä
alkukantaisen
[sivu 797]
yhteisön koko
järjestyminen perustui kieltoihin, ja alkuaikojen lainkäyttö oli tabujen
voimassapitämistä. Mutta alunperin nämä lait koskivat vain heimotovereita.
Tästä ovat esimerkkinä myöhempien aikojen heprealaiset, jotka noudattivat
toisenlaista eettistä säännöstöä ollessaan tekemisissä ei-juutalaisten kanssa.
Valan vannominen
tuli käyttöön Dalamatian aikoina, kun pyrittiin saamaan todistajainlausunnoista
totuudenmukaisempia. Tällaiseen valaan kuului itseään vastaan lausuttu kirous.
Ennen ei kukaan yksilö olisi todistanut sitä ryhmää vastaan, johon hän
syntyperänsä mukaan kuului.
Rikos oli
hyökkäys heimon tapoja vastaan, synti oli rikkomus niitä tabuja vastaan, joiden
tukena oli henkien määräämä rangaistusseuraamus, ja pitkän aikaa oli vallalla
hämminki sen johdosta, ettei rikosta ja syntiä osattu erottaa toisistaan.
Oli oman edun
mukaista, että tappamisesta tuli tabu, yhteiskunta vahvisti tämän tabun
perinnäistapoihin kuuluvaksi samalla kun uskonto pyhitti tämän käytännön
moraalilakina, ja niin kaikki kolme vaikuttivat yhdessä siihen suuntaan, että
ihmiselämästä tuli turvatumpi ja pyhempi. Yhteiskunta ei varhaisina aikoina
olisi pysynyt koossa, ellei oikeuksilla olisi ollut uskonnon määräämiä
pakotteita. Taikausko oli pitkien evolutionaaristen aikakausien siveys- ja
yhteiskunnallinen poliisi. Kaikki muinaiset kansat väittivät, että jumalat
olivat heidän esi-isilleen antaneet heidän ikivanhat lakinsa, heidän tabunsa.
Laki on pitkästä
inhimillisestä kokemuksesta kodifioitu asiakirja, yleinen mielipide kiteytettynä
ja lain muotoon puettuna. Tapasäännökset olivat karttuneen kokemuksen tuottamaa
raaka-ainetta, josta myöhempien vallanpitäjien ajattelu muovasi kirjoitetut
lait. Muinaisella tuomarilla ei ollut käytettävissään mitään lakeja.
Julistaessaan päätöksen hän sanoi yksinkertaisesti: "Näin on tapa."
Tuomioistuimen
päätöksissä tehty viittaus ennakkotapauksiin edustaa tuomareiden pyrkimystä
sovittaa kirjoitetut lait yhteiskunnan muuttuviin oloihin. Tämä antaa
mahdollisuuden asteittain tapahtuvaan mukautumiseen muuttuviin
yhteiskunnallisiin oloihin, ja siihen kytkeytyy se vaikuttavuus, joka on
perinteen jatkuvuudella.
Omaisuusriitoja
hoidettiin monella tapaa, kuten
1. Hävittämällä
riidanalainen omaisuus.
2. Väkivalloin
-- osapuolet selvittivät asian tappelemalla.
3.
Välimiesmenettelyllä -- kolmas henkilö ratkaisi asian.
4. Vetoamalla
heimon vanhimpiin -- myöhemmin tuomioistuimiin.
Ensimmäiset
käräjät olivat sääntöjä noudattaen käytyjä nyrkkitappeluja, tuomarit olivat
tuskin muuta kuin kehä- tai erotuomareita. He huolehtivat siitä, että nujakka
käytiin hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti. Käräjätappeluun saapuessaan
kumpikin osapuoli teki tuomarille talletuksen, josta maksettaisiin kulut ja
sakot sen jälkeen, kun toinen olisi voittanut toisen. "Vahvemman
oikeus" oli edelleen voimassa. Fyysiset iskut korvattiin myöhemmin
sanallisilla sivalluksilla.
Koko muinaisen oikeuskäytännön perusajatuksena ei
niinkään ollut oikeudenmukaisuuden toteutuminen kuin se, että kiista saatiin
pois päiväjärjestyksestä, ja yleinen epäjärjestys ja yksityinen voimankäyttö
saatiin sillä keinoin estetyksi. Mutta alkukantainen ihminen ei niin kovasti
pannut pahakseen sellaisesta, mitä nyt pidettäisiin epäoikeudenmukaisuutena.
Pidettiin itsestään selvänä, että ne, joilla oli voimaa, käyttäisivät sitä
itsekkäästi. Minkä hyvänsä sivilisaation tila on kuitenkin hyvin tarkasti
määriteltävissä sen oikeusistuinten perusteellisuuden ja tasapuolisuuden sekä
sen tuomareiden rehellisyyden perusteella.
Hallinnon
evoluution puitteissa on käyty suuri taistelu vallan keskityksestä. Universumin
hallintoviranomaiset ovat kokemuksesta oppineet, että asuttujen maailmojen
evolutionaarisia kansoja säännellään parhaiten
[sivu 798]
edustuksellistyyppisen
siviilihallinnon avulla, kunhan ylläpidetään sopivaa vallan tasapainoa hyvin
yhteen sovitettujen toimeenpano-, lainsäädäntä- ja oikeudellisen
hallinnonhaaran välillä.
Kun
primitiivinen valta perustui väkivahvuuteen, fyysiseen voimaan, ihanteellinen
hallinto puolestaan on edustuksellinen järjestelmä, jossa johtajuus perustuu
kyvykkyyteen. Mutta barbarian vaiheessa ilmeni aivan liikaa sotimista, jotta
edustuksellisen hallituksen tehokas toiminta olisi ollut mahdollista. Siitä
pitkästä taistelusta, jota käytiin vallan jakamisen ja käskyvallan
jakamattomuuden välillä, selvisi voittajana diktaattori. Alkuaikojen
vanhimpainneuvoston ammoiset ja hajanaiset valtuudet keskittyivät vähitellen
yksinvaltaisen monarkin persoonaan. Varsinaisten kuninkaiden ilmaannuttua vanhinten
ryhmät jäivät elämään näennäisinä lainsäädännällis-oikeudellisina
neuvonantajaeliminä. Myöhemmin ilmaantuivat monarkin rinnalla toimineet
lainsäädäntäelimet, ja lopulta perustettiin ylimpiä tuomioistuimia, jotka
toimivat erillään lainsäädäntäelimistä.
Kuningas oli
tapasäännösten, alkuperäisen eli kirjoittamattoman lain, täytäntöönpanija.
Myöhempinä aikoina hän saattoi voimaan lainsäädännölliset määräykset, yleisen
mielipiteen kiteytymät. Yleisen mielipiteen esilletuojana kansankokous --
vaikka se ilmaantuikin hitaasti -- merkitsi suurta yhteiskunnallista
edistysaskelta.
Varhaisimpien
aikojen kuninkaiden toimintavapautta rajoittivat suuresti tapasäännökset --
perinnäistavat tai yleinen mielipide. Viime aikoina eräät Urantian kansat ovat
kodifioineet nämä tapasäännökset hallitusjärjestelmän kirjalliseksi perustaksi.
Urantian
kuolevaisilla on oikeus vapauteen, heidän tulisi luoda omat
hallitusjärjestelmänsä, heidän tulisi hyväksyä itselleen omat perustuslakinsa
ja muut siviilihallinnon ja hallinnollisten menettelytapojen peruskirjansa. Ja
tämän tehtyään heidän olisi valikoitava pätevimmät ja arvollisimmat toverinsa
ylimmiksi toimeenpanijoiksi. Lakiasäätävien elinten jäseniksi heidän olisi
valittava vain niitä, jotka ovat älyllisesti ja moraalisesti päteviä täyttämään
tällaiset pyhät ja vastuunalaiset tehtävät. Vetoomusoikeuksiin ja korkeimpiin
tuomioistuimiin heidän tulisi valita tuomareiksi vain niitä, joilla on siihen
luontaista kykyä ja jotka ovat ammentaneet viisautta kokemuksen täyteydestä.
Jos ihmiset
mielivät säilyttää vapautensa, heidän täytyy vapauden peruskirjasta päätettyään
pitää huolta sen viisaasta, älykkäästä ja pelottomasta tulkitsemisesta, jotta
seuraavat seikat estyisivät:
1. Joko
toimeenpanevan tai lainsäädännällisen vallanelimen suorittama oikeuttamaton
vallananastus.
2.
Tietämättömien ja taikauskoisten kiihottajien vehkeilyt.
3. Tieteellisen
edistyksen jälkeenjääminen.
4.
Keskinkertaisuuden herruudesta seuraava pysähtyneisyys.
5. Häijyjen
vähemmistöjen herruus.
6. Kunnianhimoisten
ja viekkaiden diktaattorin asemaa havittelevien ylivalta.
7. Tuhoisan
paniikin valloilleenpääsy.
8.
Häikäilemättömien harjoittama ihmisten hyväksikäyttö.
9. Valtion
toimeenpanema kansalaisten vero-orjuus.
10. Sosiaalisen
ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden toteutumattajääminen.
11. Kirkon ja valtion liitto.
12. Henkilökohtaisen vapauden menetys.
Nämä ovat evolutionaarisen maailman
kansanedustukseen perustuvan hallinnon koneistojen käyttäjinä toimivien
perustuslaillisten elinten tarkoitusperät ja tavoitteet.
[sivu 799]
Ihmiskunnan ponnistelu Urantian hallinnon
täydellistämiseksi liittyy hallinnon kanavien täydellistämiseen sovittamalla ne
alati muuttuviin ajankohtaisiin tarpeisiin, parantamalla vallanjakoa
hallitusjärjestelmän sisällä ja valikoimalla sen jälkeen hallinnon
johtotehtäviin sellaisia, jotka ovat aidosti viisaita. Vaikka jumalallinen ja
ihanteellinen hallitusmuoto onkin olemassa, ei sellaista voida paljastaa, vaan
kunkin planeetan miesten ja naisten kaikkialla ajallis-avaruudellisissa
universumeissa on hitaasti ja ponnistellen se löydettävä.
[Esittänyt muuan Nebadonin Melkisedek.]