[sivu
33]
JUMALAN OLEMUS
KOSKA ihmisen korkein mahdollinen käsitys Jumalasta sisältyy ihmisperäiseen ideaan ja ihanteeseen alkuperäisestä ja infiniittisestä persoonallisuudesta, on luvallista ja saattaa osoittautua hyödylliseksi tarkastella tiettyjä jumalallisen olemuksen ominaispiirteitä, joista muodostuu Jumaluuden luonne. Jumalan olemus on ymmärrettävissä parhaiten sen Isää koskevan ilmoituksen avulla, jonka Nebadonin Mikael toi julki moninaisissa opetuksissaan ja kuolevaisen lihallisessa hahmossa elämänsä suurenmoisen elämän muodossa. Jumalallinen olemus on myös paremmin ihmisen ymmärrettävissä, jos hän pitää itseään Jumalan lapsena ja katsoo ylös Paratiisin-Luojaan todellisena hengellisenä Isänä.
Jumalan olemusta voidaan tutkia korkeimpien ideoiden paljastuksena, jumalalliset ominaisuudet voidaan nähdä ylivertaisten ihanteitten kuvaukseksi, mutta valaisevin ja hengellisesti rakentavin kaikista jumalallisen olemuksen julkituonneista on löydettävissä Jeesus Nasaretilaisen uskonnollisen elämän ymmärtämisestä, sekä ennen hänen saavuttamaansa täyttä jumaluutensa tiedostamista että sen jälkeen. Mikäli Mikaelin inkarnoituneena elämä elämä otetaan taustaksi ilmoitukselle, joka ihmiselle on esitetty Jumalasta, voimme pyrkiä pukemaan ihmisperäisiksi sanasymboleiksi tiettyjä ideoita ja ihanteita, jotka koskevat jumalallista olemusta ja jotka kenties tuovat lisävalaistusta ja yhtenäisyyttä ihmisten käsitykseen Universaalisen Isän olemuksesta ja persoonallisuuden luonteesta.
Kaikissa
ponnistuksissamme ihmisen jumalakäsityksen laajentamiseksi ja
hengellistämiseksi meitä haittaa tavattomasti se, että kuolevaisen mielen
kapasiteetti on varsin rajallinen. Tehtävämme suorittamista vaikeuttavat
vakavasti myös kielelliset rajoittuneisuudet ja sellaisen aineiston vähäisyys,
jota voidaan käyttää havainnollistus- tai vertailutarkoituksissa pyrkiessämme
ihmisen finiittiselle kuolevaisen mielelle kuvaamaan jumalallisia arvoja ja
esittelemään hengellisiä merkityksiä. Kaikki ponnistelumme ihmisen
jumalakäsityksen laajentamiseksi olisivat kutakuinkin turhia, ellei olisi
totta, että kuolevaisen mieli on Universaalisen Isän lahjaksi antaman
Suuntaajan asuinpaikka ja että tämä mieli on Luoja-Pojan Totuuden Hengen
läpäisemä. Luottaessani näin ollen siihen, että näiden jumalallisten henkien
läsnäolo ihmissydämessä on avuksi jumalakäsityksen laajentamisessa, ryhdyn
ilomielin toteuttamaan saamaani tehtävää, jonka mukaan minun on pyrittävä
luomaan ihmismielelle entistä laajempi kuva Jumalan olemuksesta.
"Koskettamalla
Infiniittistä me emme häntä löydä. Jumalalliset
jalansijat eivät ole tunnetut." "Hänen ymmärryksensä on loputon ja
hänen suuruutensa on mittaamaton." Isän läsnäolon sokaiseva valkeus on
niin suuri, että vähäisille luoduilleen hän näyttää "asuvan
läpitunkemattomassa pimeydessä". Tutkimattomia eivät ole vain hänen
ajatuksensa ja suunnitelmansa, vaan "hän tekee" myös "suuria ja
ihmeellisiä tekoja, määrättömästi". "Jumala on
[sivu 34]
suuri; me emme häntä ymmärrä, eikä hänen vuosiensa määrää saa kukaan selville." "Asuisiko Jumala todellakin maan päällä? Katso, taivas (universumi) ja taivaitten taivas (universumien universumi) eivät voi häntä itseensä sisällyttää." "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja hänen tiensä löytymättömissä!"
"On vain yksi Jumala, infiniittinen Isä,
joka on myös uskollinen Luoja." "Jumalallinen Luoja on myös
Universaalinen Säätäjä, sielujen alkulähde ja määränpää. Hän on Korkein Sielu,
Alkuperäinen Mieli ja koko luomistyön Rajaton Henki." "Suuri Valvoja
ei tee yhtäkään virhettä. Hän on häikäisevä majesteettisuudessa ja
kunniassa." "Luoja Jumala on kokonaan vailla pelkoa ja vihollisuutta.
Hän on kuolematon, ikuinen, itsestään olemassa oleva, jumalallinen ja
antelias." "Kuinka puhdas ja kaunis, kuinka syvä ja mittaamaton
onkaan kaiken olevaisen ylivertainen Alkuisä!" "Infiniittinen on
ylivertainen siinä, että hän antaa itsensä ihmisille. Hän on alku ja loppu,
jokaisen hyvän ja täydellisen tarkoitusperän Isä." "Jumalalle on
kaikki mahdollista; iankaikkinen Luoja on aiheuttajien aiheuttaja."
Isän ikuisen ja universaalisen persoonallisuuden häkellyttävien ilmentymien infiniittisyydestä huolimatta hän on ehdottomasti itsestään tietoinen sekä infiniittisyytensä että ikuisuutensa osalta; täysin hän niin ikään tietää täydellisyytensä ja voimansa. Hän on maailmankaikkeuden ainoa olento -- hänen jumalallisia rinnakkaisolentojaan lukuun ottamatta -- jonka kokemukseen kuuluu täydellinen, oikea ja kaiken kattava arvio omasta minuudestaan.
Isä täyttää jatkuvasti ja erehtymättömästi tarpeen erilaistaa sitä, mitä hän itseltään vaatii, sitä mukaa kuin tämä tarve ajasta toiseen hänen kokonaisuniversuminsa eri osissa muuttuu. Suuri Jumala tuntee itsensä ja ymmärtää itseään; hän on infiniittisesti itsestään tietoinen kaikkien täydellisyytensä alkuperäisten attribuuttien suhteen. Jumala ei ole kosminen sattuma; ei hän myöskään ole universumikokeilija. Universumien Hallitsijat saattavat ryhtyä ennalta arvaamattomiin hankkeisiin; Konstellaation-Isät saattavat kokeilla; järjestelmien päälliköt saattavat harjoitella; mutta Universaalinen Isä näkee lopun alusta, ja hänen jumalallinen suunnitelmansa ja ikuinen tarkoituksensa kattavat ja sisältävät itse asiassa hänen kaikkien alaistensa kaikki kokeilut ja tulokseltaan epävarmat hankkeet jokaisessa maailmassa, järjestelmässä ja konstellaatiossa hänen valtavien toimipiiriensä jokaisessa universumissa.
Jumalalle ei mikään ole uutta, eikä mikään
kosminen tapahtuma tule hänelle koskaan yllätyksenä; hän asuu ikuisuuden
kehällä. Hänelle ei ole päivien alkua eikä loppua. Jumalan kannalta ei
menneisyyttä, nykyisyyttä eikä tulevaisuutta ole olemassa; kaikki aika on läsnä
joka hetki. Hän on suuri ja ainoa MINÄ OLEN.
Universaalinen Isä on kaikkien attribuuttiensa osalta absoluuttisesti ja varauksettomasti infiniittinen. Ja tämä tosiasia, itsessään ja sinänsä, sulkee hänet automaattisesti finiittisten, aineellisten olentojen ja muiden alempiarvoisten älyllisten luotujen kanssa tapahtuvan kaiken suoran persoonallisen yhteydenpidon ulkopuolelle.
Ja kaikki tämä tekee välttämättömäksi
sellaiset yhteys- ja yhteydenpitojärjestelyt hänen moninaisten luotujensa
kanssa, jotka on ensiksikin järjestetty Jumalan Paratiisin-Poikien
persoonallisuuksissa. Nämä, vaikka ovatkin jumalallisuuden osalta täydellisiä,
pukeutuvat silti usein myös planetaaristen ihmisrotujen verta ja lihaa olevaan
hahmoon, ja heistä tulee yksi teistä ja yksi teidän joukossanne. Näin, jos niin
voidaan sanoa, Jumalasta tulee ihminen, kuten tapahtui Mikaelin
lahjoittautumisessa, Mikaelin, jota kutsuttiin milloin Jumalan Pojaksi, milloin
Ihmisen Pojaksi. Ja toiseksi, olemassa ovat Äärettömän Hengen
persoonallisuudet, serafijoukkojen ja taivaan muiden älyllisten olentojen
erilaiset ryhmät, jotka tulevat lähelle aineellisia, alempaa alkuperää olevia
olentoja ja jotka niin monin tavoin huolehtivat heistä ja palvelevat heitä. Ja
kolmanneksi, on olemassa persoonattomia Salaperäisiä Opastajia,
Ajatuksensuuntaajia. Ajatuksensuuntaajat ovat itsensä suuren Jumalan antama
todellinen lahja. Ne lähetetään Urantian ihmisten kaltaisten olentojen
sisimpään, ja ne lähetetään asiasta mitään ilmoittamatta tai asiaa
selittämättä. Loputtoman
[sivu 35]
runsaslukuisina ne laskeutuvat kunnian korkeuksista kaunistamaan ja pitämään asuinsijanaan niiden kuolevaisten vaatimatonta mieltä, joilla on kykyä Jumalan tuntemiseen tai ainakin siihen potentiaali.
Näillä ja monilla muilla tavoilla, tavoilla, jotka ovat teille tuntemattomia ja tavoilla, jotka perin juurin menevät äärellisen käsityskyvyn tuolle puolen, Paratiisin-Isä alentaa ja muutoin muuntaa, vähentää ja lieventää rakastavasti ja auliisti omaa infiniittisyyttään, jotta hän kykenisi pääsemään lähemmäksi luotujen lastensa äärellistä mieltä. Ja näin, toinen toistaan seuraavilla persoonallisuuden distribuutioilla, jotka kerta kerralta ovat yhä vähemmän absoluuttisia, käy infiniittiselle Isälle mahdolliseksi päästä läheiseen yhteyteen hänen kaukaisuuteen ulottuvan universuminsa monilukuisten maailmojen erilaisten älyllisten olentojen kanssa.
Kaiken tämän hän on tehnyt, kaikkea tätä hän tekee tälläkin hetkellä ja on ajasta aikaan tekevä ilman, että hän vähäisimmässäkään määrin vähentää oman infiniittisyytensä, ikuisuutensa ja ensisijaisuutensa tosiasiaa ja todellisuutta. Nämä asiat ovat absoluuttisen tosia, niiden käsittämisen vaikeudesta ja siitä mysteeristä huolimatta, johon ne on verhottu, tai huolimatta siitä, että niiden täydellinen ymmärtäminen on mahdotonta sellaisille olennoille, jollaisia asuu Urantialla.
Jo pelkästään siksi, että Ensimmäinen Isä on suunnitelmiensa osalta infiniittinen ja tarkoitusperiensä osalta ikuinen, on mahdotonta yhdenkään finiittisen olennon koskaan kokonaan tajuta tai käsittää näitä jumalallisia suunnitelmia ja tarkoitusperiä. Kuolevainen ihminen voi välähdyksittäin nähdä Isän tarkoitukset vain silloin tällöin ja siellä täällä, sitä mukaa kun ne paljastuvat suhteessa luodun ylösnousemusjärjestelmän toteutumiseen sen toinen toistaan seuraavilla tasoilla universumissa tapahtuvan etenemisen myötä. Vaikka ihminen ei voikaan käsittää infiniittisyyden merkitystä, infiniittinen Isä sitä vastoin mitä varmimmin ymmärtää viimeiseen asti ja sulkee rakastavasti syliinsä kaikkien universumien kaikkien lastensa koko finiittisyyden.
Isä jakaa
jumalallisuuden ja ikuisuuden Paratiisin monilukuisten korkeampien olentojen
kanssa, mutta me kysymme, jakaako infiniittisyyttä ja siitä johtuvaa
universaalista ensisijaisuutta täysimääräisesti kukaan muu kuin hänen
Paratiisin-Kolminaisuuteen kuuluvat tasavertaiset kumppaninsa.
Persoonallisuuden infiniittisyyden täytyy pakostakin kattaa persoonallisuuden
koko finiittisyys; tästä johtuu sen opetuksen totuudellisuus -- kirjaimellinen
totuus --, joka julistaa: "Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme."
Se Universaalisen Isän puhtaan Jumaluuden osanen, joka on kuolevaisen ihmisen
sisimmässä, on osa Ensimmäisen Suuren Lähteen ja Keskuksen, Isien Isän,
infiniittisyyttä.
Jo muinaiset profeettanne ymmärsivät, että Universaalisen Isän olemus on ikuinen, koskaan alkamaton, koskaan päättymätön, kehämäinen. Jumala on konkreettisesti ja ikuisesti läsnä universumien universumissaan. Hän on läsnä nykyhetkessä koko absoluuttisella majesteettisuudellaan ja ikuisella suuruudellaan. "Isällä on itsessään elämää, ja tämä elämä on ikuista elämää." Nimenomaan Isä on kautta ikuisten aikakausien ollut se, joka "antaa kaikille elämän". Jumalallisessa eheydessä on ääretöntä täydellisyyttä. "Minä olen Herra; minä en muutu." Tietomme universumien universumista ei paljasta vain sitä, että hän on valkeuksien Isä, vaan myös sen, ettei hänen planeettainvälisten asioiden hoidossaan "ole muuttuvaisuutta eikä muutoksen häivää". Hän "ilmoittaa lopun alusta asti". Hän sanoo: "Minun päätökseni pitää; minä teen kaiken mieleni mukaan" "iankaikkisen tarkoitukseni mukaan, jonka toin julki Pojassani." Näin ollen Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen suunnitelmat ja tarkoitukset ovat niin kuin hän itse: ikuisia, täydellisiä ja iäti muuttumattomia.
Isän päätöksissä ilmenee täysimääräinen
lopullisuus ja täydellinen kaikenkattavuus. "Mitä tahansa Jumala tekee, se
on oleva ikuisesti; mitään siihen ei voi lisätä, mitään siitä ei voi
poistaa."
[sivu 36]
Universaalinen Isä ei kadu viisautta ja
täydellisyyttä ilmentäviä alkuperäisiä tarkoituksiaan. Hänen suunnitelmansa ovat
vakaat, hänen päätöksensä on peruuttamaton, samalla kun hänen tekonsa ovat
jumalallisia ja erehtymättömiä. "Tuhat vuotta on hänen silmissään niin
kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niin kuin öinen vartiohetki."
Jumaluuden täydellisyys ja ikuisuuden valtavuus ovat ikiajat kuolevaisen
ihmisen rajoittuneen mielen täyden ymmärryksen tuolla puolen.
Muuttumattoman Jumalan reaktiot hänen toteuttaessaan ikuista tarkoitustaan saattavat näyttää vaihtelevan hänen luotujen älyllisten olentojensa muuttuvien asenteiden ja vaihtuvien mielialojen mukaan. Toisin sanoen, ne saattavat näennäisesti ja pinnallisesti katsottuina vaihdella, mutta pohjimmiltaan kaikkien ulkoisten ilmiöiden takana on silti läsnä muuttumaton tarkoitus, ikuisen Jumalan ikuinen suunnitelma.
Kaukana universumeissa täydellisyys on
väistämättä suhteellinen termi, mutta keskusuniversumissa ja eritoten
Paratiisissa täydellisyys on laimentamatonta; tietyillä osa-alueilla se on jopa
absoluuttista. Ilmiöt, joissa tulee esiin Kolminaisuus, muuntavat jumalallisen
täydellisyyden ilmenemistä, mutta ne eivät sitä kavenna.
Jumalan alkuperäinen täydellisyys on, ei suinkaan oletettua vanhurskautta, vaan paremminkin hänen jumalalliseen olemukseensa luonnostaan kuuluvaa hyvyyden täydellisyyttä. Hän on lopullinen, tyhjentävä ja täydellinen. Hänen vanhurskaan luonteensa kauneudesta ja täydellisyydestä ei puutu yhtään mitään. Ja koko avaruuden maailmojen elävien olentojen järjestelmä on olemassa vain sitä jumalallista tarkoitusta varten, että kaikki tahdolliset luodut viedään siihen ylevään määränpäähän, että he kokevat jakavansa Isän paratiisillisen täydellisyyden. Jumala ei ole itsekeskeinen eikä itseensä pitäytyvä. Hän ei koskaan lakkaa lahjoittamasta itseään valtavan universumien universumin kaikille tiedostaville luoduille.
Jumala on
ikuisesti ja infiniittisesti täydellinen. Hän ei henkilökohtaisesti voi tuntea
epätäydellisyyttä omana kokemuksenaan, mutta hän jakaa Paratiisin kaikkien
Luoja-Poikien evolutionaaristen universumien kaikkien eteenpäin ponnistelevien
luotujen tietoisuuden koko epätäydellisyyden kokemuksesta. Täydellisyyttä
olevan Jumalan persoonallinen ja vapauttava kosketus valloittaa sydämet ja
kytkee virtapiiriinsä kaikkien niiden kuolevaisten luotujen olemuksen, jotka
ovat nousseet sellaisille universumitasoille, että he osaavat erottaa
moraaliset kysymykset. Tällä tavalla, samoin kuin jumalallisen läsnäolevan
ylläpitämin yhteyksin, Universaalinen Isä aktuaalisesti osallistuu koko
maailmankaikkeuden jokaisen moraalisen olennon kehittyvän elämänvaiheen aikana
saatavaan kokemukseen kypsymättömyydestä ja epätäydellisyydestä.
Inhimilliset rajoittuneisuudet -- potentiaalinen paha --
eivät ole jumalallisen olemuksen osa, mutta kuolevaisen kokemus pahasta
ja kaikki ihmisen suhteet siihen ovat tietenkin osa Jumalan alati laajenevaa
todellistumista ajallisuuden lapsissa -- moraalisen vastuun omaavissa luoduissa
-- jotka itse kukin Paratiisista peräisin oleva Luoja-Poika on luonut tai
kehittänyt.
3. OIKEUDENMUKAISUUS JA
VANHURSKAUS
Jumala on
vanhurskas, siksi hän on oikeudenmukainen. "Herra on oikeamielinen
kaikissa teoissaan." "'Ilman aihetta en ole tehnyt mitään tekemääni',
sanoo Herra." "Herran tuomiot ovat oikeita ja oikeamielisiä yhtä
kaikki." Universaalisen Isän oikeudenmukaisuuteen eivät hänen luotunsa voi
teoin eivätkä tekemisin vaikuttaa, "sillä mitään pahuutta ei Herrassa
Jumalassamme ole, ei suosimista, ei lahjottavuutta".
Kuinka turhaa
onkaan esittää tällaiselle Jumalalle lapsekkaita vetoomuksia, jotta hän
muuttaisi muuttamattomia säädöksiään voidaksemme välttyä niiltä
oikeudenmukaisilta seuraamuksilta, joiden syynä on se, että hänen viisaat
[sivu 37]
luonnonlakinsa
ja oikeamieliset hengelliset päätöksensä vaikuttavat! "Älkää eksykö;
Jumalaa ei pilkata, koska mitä ikinä ihminen kylvääkin, sitä hän myös
niittää." On totta, että tätä jumalallista oikeudenmukaisuutta lieventää
aina armo, silloinkin kun oikeus toteutuu pahanteon satoa korjattaessa.
Infiniittinen viisaus on se ikuinen välitystuomari, joka määrää, missä mitassa
oikeutta ja armoa kulloiseenkin tilanteeseen sovelletaan. Suurin rangaistus
(todellisuudessa väistämätön seuraus) vääryydestä ja tahallisesta kapinoinnista
Jumalan hallintoa vastaan on olemassaolon menettäminen tämän hallinnon
yksilöllisenä alamaisena. Lopullinen tulos täysimittaisesta synnistä on yksilön
hävittäminen. Tällaiset syntiin samastuneet yksilöt ovat viime kädessä itse
tuhonneet itsensä muuttumalla pahuuteen antautumisensa kautta täysin
epätodellisiksi. Sellaisen luodun tosiasiallinen katoaminen viipyy aina
kuitenkin siihen asti kunnes kyseisen universumin voimassa oleva
oikeudenkäyttötapa on tullut kaikilta kohdin täytetyksi.
Olemassaolon
päättymisestä säädetään tavallisesti asianomaisen maailman tai asianomaisten
maailmojen tuomiokautisella tai aikakautisella tuomiolla. Urantian tapaisessa
maailmassa se tapahtuu planetaarisen tuomiokauden lopulla. Tällaisissa
tilanteissa olemassaolon lakkauttamista koskevan asian käsittelyyn osallistuvat
tasavertaisina kaikki oikeudenkäyttötribunaalit, niin että siinä ovat mukana
asianomaisen planeetan neuvosto, Luoja-Pojan oikeusistuimet ja lopulta Päivien
Muinaisten tuomioistuimet. Yksilön hävittämistä koskeva valtuutus on lähtöisin
superuniversumin korkeimmista oikeuksista sen jälkeen, kun väärintekijän asuinsfääriltä
peräisin olevalle syytteelle on saatu katkeamaton vahvistus. Kun hävitystuomio
on korkeimmassa asteessa vahvistettu, se pannaan täytäntöön niiden tuomareiden
välittömin toimenpitein, jotka asuvat superuniversumin päämajassa ja toimivat
sieltä käsin.
Kun tämä tuomio
on lopullisesti vahvistettu, syntiin samastunut olento on yhdessä hetkessä kuin
häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Sellaisesta kohtalosta ei ole
kuolleistaheräämistä. Se on ikuinen ja iäinen. Ajallisuuteen kuuluvat muutokset
ja avaruudessa ilmenevät muodonmuutokset vapauttavat identiteetin omanneet
elävät energiatekijät niiksi kosmisiksi potentiaaleiksi, joista ne kerran
ilmaantuivat. Mitä tulee pahantekijän persoonallisuuteen, niin siltä riistetään
jatkuvuuden taannut elämän ylläpitoväline luodun jätettyä tekemättä ne valinnat
ja lopulliset päätökset, jotka olisivat taanneet iäisen elämän. Kun
persoonallisuuteen liittyneen mielen jatkuva synnin syleily huipentuu
täydelliseen samastumiseen pahuuden kanssa, silloin tällainen erillinen persoonallisuus
elämän sammuttamisen jälkeen, kosmisen hajoamisen jälkeen, absorboituu
luomakunnan ylisieluun ja siitä tulee osa Korkeimman Olennon kehittyvää
kokemusta. Koskaan se ei enää ilmaannu persoonallisuudeksi. Sen yksilöllisyys
on oleva ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun kysymys on
persoonallisuudesta, jonka sisimmässä on Suuntaaja, siinä tapauksessa
kokemusperäiset hengelliset arvot säilyvät jatkuvasti elävän Suuntaajan
reaalisuudessa.
Maailmankaikkeuden
jokaisessa todellisuuden aktuaalisten tasojen välisessä kilpailutilanteessa on
korkeampaa tasoa edustava persoonallisuus lopulta saava voiton alemman tason
persoonallisuudesta. Tämä universumiristiriidan väistämätön lopputulos kuuluu
olennaisesti siihen tosiasiaan, että kvaliteetin jumalallisuus vastaa sitä,
missä määrin itse kukin tahdollinen olento on todellinen tai aktuaalinen.
Täysimääräinen pahuus, täydellinen erhe, tahallinen synti ja loputon
synnillisyys ovat luonnostaan ja automaattisesti yhtä kuin itsemurha. Tällaiset
kosmista epätodellisuutta osoittavat asenteet voivat armeliaisuuteen
perustuvasta suvaitsevuudesta johtuen säilyä maailmankaikkeudessa vain
väliaikaisesti, sillä aikaa kun odotetaan, mihin toimenpiteeseen
oikeudenmukaista asioiden käsittelyä edustavien universumitribunaalien
oikeudenmukaisuuden määrittelevät ja kohtuuden löytävät mekanismit ryhtyvät.
Luoja-Poikien
harjoittama vallankäyttö paikallisuniversumeissa on vallankäyttöä, jonka
sisältönä on luominen ja hengellistäminen. Nämä Pojat ottavat asiakseen
kuolevaisten asteittain
[sivu 38]
etenevän ylösnousemusta koskevan paratiisillisen
suunnitelman tehokkaan toteuttamisen, kapinallisten ja väärinajattelijoiden
rehabilitoinnin, mutta kun kaikki tällaiset rakastavat ponnistukset
lopullisesti ja iäksi torjutaan, niin lopullinen yksilön hävittämistä koskeva
säädös pannaan täytäntöön Päivien Muinaisten tuomiovallan alaisuudessa
toimivien voimien toimesta.
Armo on
yksinkertaisesti sanottuna sellaisen viisauden lieventämää oikeutta, joka
kasvaa tiedon täydellisyydestä ja finiittisten luotujen luonnollisten
heikkouksien ja ympäristön aiheuttamien vajavaisuuksien täysimääräisestä
tuntemisesta. "Jumalamme on täynnä sääliväisyyttä, hän on laupias,
pitkämielinen ja armossaan ylitsevuotava." Niinpä "jokainen, joka
kutsuu avukseen Herraa, on pelastuva", "sillä Herra antaa anteeksi
runsain mitoin". "Herran armo kestää iankaikkisesta
iankaikkiseen"; totisesti "hänen armonsa kestää ikuisesti".
"Minä olen Herra, joka harjoittaa laupeutta, oikeudenmukaisuutta ja
oikeamielisyyttä maan päällä, sillä niistä minä iloitsen." "Minun
mieleni mukaista ei ole tuottaa tuskaa tai tehdä ihmisenlasta
murheelliseksi", sillä minä olen "laupeudentekojen Isä ja kaiken
lohdutuksen Jumala."
Jumala on
luonnostaan hyvä, luontaisesti sääliväinen ja ikuisesti armelias. Eikä koskaan
ole välttämätöntä käyttää Isää kohtaan mitään painostusta, jotta hänen
laupeutensa tulisi esille. Muuta ei tarvita kuin luodun tarve, jotta Isän hellä
armollisuus ja pelastava laupeus virtaavat täysimääräisinä. Koska Jumala tietää kaiken lapsistaan, hänen on helppo
antaa anteeksi. Mitä paremmin ihminen tuntee lähimmäisensä, sitä helpompi on
antaa hänelle anteeksi, jopa rakastaa häntä.
Vain infiniittistä viisautta kuvastava arvostelukyky tekee oikeamieliselle Jumalalle mahdolliseksi jakaa oikeutta ja armoa samanaikaisesti ja missä tahansa maailmankaikkeuden tilanteessa. Taivaallista Isää eivät koskaan raasta keskenään ristiriidassa olevat asenteet hänen omia universumilapsiaan kohtaan. Jumala ei koskaan ole asenteellisten vastakkainasettelujen uhri. Jumalan kaikentietävyys ohjaa erehtymättömästi hänen vapaata tahtoaan valitsemaan sellaisen universumikäyttäytymisen, joka tyydyttää täydellisesti, samanaikaisesti ja tasapuolisesti hänen kaikkien jumalallisten attribuuttiensa vaatimukset ja hänen ikuista olemustaan luonnehtivat infiniittiset laatumääritteet.
Armo on hyvyyden ja rakkauden luonnollinen ja väistämätön jälkeläinen. Rakastavan Isän hyvyys ei mitenkään voisi kieltää viisasta armon osoittamista hänen universumilastensa jokaisen ryhmän jokaiselle jäsenelle. Ikuinen oikeudenmukaisuus ja jumalallinen armo muodostavat yhdessä sen, mitä ihmisen kokemuksessa kutsuttaisiin kohtuullisuudeksi.
Jumalallinen
armo edustaa menetelmää, jolla kohtuullisuus tulee huomioon otetuksi
täydellisyyden ja epätäydellisyyden universumitasoja yhteen sovitettaessa. Armo
on Korkeimmuuteen kuuluvaa oikeudenmukaisuutta sovellettuna kehittyvän
finiittisen olennon tilanteisiin, iäisyyteen kuuluvaa oikeamielisyyttä muunnettuna
siten, että se turvaa ajallisuudessa elävien lasten hyvinvoinnin
maailmankaikkeudessa ja heidän korkeimmat intressinsä. Armo ei ole rikkomus
oikeudenmukaisuutta vastaan, vaan paremminkin se on ymmärtäväinen tulkinta
korkeimman oikeudenmukaisuuden vaatimuksista, siten kuin sitä sovelletaan
kohtuutta noudattaen alisteisiin hengellisiin olentoihin ja kehittyvien
universumien aineellisiin luotuihin. Armo on Paratiisin-Kolminaisuuden
oikeudenmukaisuutta, jota osoitetaan viisaasti ja rakastavasti ajallisuuden ja
avaruuden luomakuntien moninaisille älyllisille olennoille, sellaisena,
millaiseksi jumalallinen viisaus on sen muovannut ja Universaalisen Isän ja
kaikkien hänen rinnakkaisten Luojiensa kaikkitietävä mieli ja suvereeni vapaa
tahto on sen määritellyt.
"Jumala on rakkaus", siksi hänen
ainoa persoonallinen asenteensa maailmankaikkeuden asioita kohtaan on aina
jumalallista kiintymystä osoittava reaktio. Isä rakastaa meitä kylliksi
[sivu 39]
lahjoittaakseen oman elämänsä meille.
"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja lähettää
sateen oikeamielisille ja väärämielisille."
On väärin ajatella Jumalasta, että hänet olisi hänen Poikiensa antamien uhrien vuoksi tai hänen alaistensa luotujen esittämien esirukousten voimin suostuteltu rakastamaan lapsiaan, "sillä Isä itse rakastaa sinua". Isällisestä hellyydestään Jumala lähettää ihmeelliset Suuntaajat asumaan ihmismielissä. Jumalan rakkaus on universaalista; "jokainen, joka haluaa, saa tulla". Hän haluaisi "kaikkien ihmisten pelastuvan sillä, että he saavat tietää totuuden". Hän "ei halua, että kukaan menehtyisi".
Luojat ovat ensimmäisinä yrittämässä pelastaa ihmistä jumalallisten lakien typerien rikkomusten tuhoisilta seuraamuksilta. Jumalan rakkaus on luonteeltaan isällistä hellyyttä. Sen vuoksi hän kyllä toisinaan "kurittaa meitä oman etumme nimissä, jotta me tulisimme osallisiksi hänen pyhyydestään". Kovimpienkin koettelemustesi hetkinä muista, että "kaikissa koettelemuksissamme hän kärsii kanssamme".
Jumala on jumalallisen hyvä synnintekijöille. Kun kapinalliset palaavat vanhurskauteen, heidät otetaan armollisesti vastaan, "sillä Jumalamme antaa anteeksi runsain mitoin". "Minä olen se, joka pyyhkii pois rikkomuksenne itseni tähden, enkä minä syntejänne muistele." "Katso, minkä määrän rakkautta Isä on lahjoittanut meille, jotta meitä kutsuttaisiin Jumalan pojiksi."
Loppujen lopuksi, suurin todiste Jumalan
hyvyydestä ja suurin syy rakastaa häntä on Isän antama, sisimmässänne oleva
lahja, Ajatuksensuuntaaja, joka kärsivällisesti odottaa hetkeä, jolloin teistä
molemmista tehdään ikuisiksi ajoiksi yksi. Vaikk'et voi etsimällä löytää
Jumalaa, niin jos suostut sisimmässäsi olevan hengen johdatukseen, saat
erehtymätöntä opastusta, askel askeleelta, elämä elämältä, universumista
toiseen, aikakaudesta aikakauteen, kunnes lopulta seisot Universaalisen Isän
paratiisillisen persoonallisuuden edessä.
Kuinka järjetöntä onkaan, ettet palvoisi Jumalaa siksi, että ihmisluonteen rajoitukset ja aineellisen olemuksesi puutteet tekevät mahdottomaksi sinun nähdä häntä. Itsesi ja Jumalan välillä on ylitettävänä hirvittävä etäisyys (fyysinen avaruus). Niin ikään välillänne on ylitettävänä suuri hengellisen eroavaisuuden kuilu, mutta kaikesta siitä huolimatta, mikä fyysisessä ja hengellisessä mielessä erottaa sinut Jumalan paratiisillisesta persoonallisesta läsnäolosta, pysähdy silti pohtimaan sitä juhlallista tosiasiaa, että Jumala elää sisimmässäsi; hän on omalla tavallaan jo rakentanut sillan kuilun yli. Hän on lähettänyt itseään -- henkensä -- elämään sinussa ja uurastamaan kanssasi edetessäsi ikuista universumikulkuasi.
Minusta on helppoa ja mieluista palvoa sellaista, joka on niin suuri ja samalla niin hellästi omistautunut omien alhaissyntyisten luotujensa ylöspäin kannustavaan hoivaamiseen. Rakastan luontaisesti sellaista, joka on näin voimallinen luomistyössä ja sen valvonnassa ja joka kuitenkin on niin täydellinen hyvyydessä ja niin uskollinen meitä jatkuvasti ympäröivässä rakastavassa hellyydessä. Minusta tuntuu, että rakastaisin Jumalaa aivan yhtä paljon, vaikkei hän olisikaan näin suuri ja väkevä, kunhan hän olisi yhtä hyvä ja armelias. Me kaikki rakastamme Isää enemmänkin hänen olemuksensa takia kuin kunnioituksesta hänen häkellyttäviä ominaisuuksiaan kohtaan.
Tarkkaillessani Luoja-Poikia ja heidän
alaisuudessaan toimivia hallintopersoonallisuuksia, jotka niin uljaasti
kamppailevat moninaisten ajallisten, avaruuden universumien kehittymiseen
luontaisesti kuuluvien vaikeuksien kanssa, havaitsen tuntevani näitä universumien
alempia valtiaita kohtaan suurta ja perinpohjaista kiintymystä. Minusta tuntuu
loppujen lopuksi, että me kaikki -- maailmojen kuolevaiset mukaan lukien --
rakastamme Universaalista Isää ja kaikkia muita olentoja -- jumalallisia tai
inhimillisiä --, koska huomaamme näiden persoonallisuuksien vilpittömästi
rakastavan meitä. Rakastamisen kokemus on hyvin paljossa suora reaktio
rakastetuksi tulemisen kokemukseen. Tietäessäni
[sivu 40]
Jumalan rakastavan minua minun tulisi jatkuvasti rakastaa häntä yli kaiken siinäkin tapauksessa, että hänet olisi riisuttu kaikista korkeimmuuden, perimmäisyyden ja absoluuttisuuden attribuuteistaan.
Isän osoittama rakkaus seuraa meitä nyt ja läpi ikuisten aikojen päättymättömän kehän. Pohdiskellessasi Jumalan rakastavaa olemusta on sitä kohtaan olemassa vain yksi järjellinen ja luonnollinen persoonallisuuden reaktio: Rakastat Luojaasi vieläkin enemmän; osoitat Jumalalle kiintymystä, joka on verrattavissa lapsen maiselle vanhemmalleen osoittamaan kiintymykseen. Sillä niin kuin isä, todellinen isä, oikea isä, rakastaa lapsiaan, niin rakastaa Universaalinenkin Isä luotuja poikiaan ja tyttäriään ja etsii ikuisesti heidän parastaan.
Mutta Jumalan rakkaus on viisasta ja
kaukonäköistä vanhemman kiintymystä. Jumalallinen rakkaus toimii liitossa
jumalallisen viisauden ja Universaalisen Isän täydellisen olemuksen kaikkien
muiden infiniittisten piirteiden kanssa. Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei
ole Jumala. Jumalallisen rakkauden suurin ilmentymä kuolevaisia olentoja kohtaan
on nähtävissä Ajatuksensuuntaajien lahjoittamisessa, mutta teille osoitettu
Isän rakkauden suurin ilmentymä on nähtävissä hänen Poikansa Mikaelin
lahjoittautumisessa silloin, kun hän eli maan päällä ihanteellisen hengellisen
elämän. Sisimmässä oleva Suuntaaja tekee Jumalan kullekin ihmissielulle
osoittamasta rakkaudesta henkilökohtaisen.
Ajoittain tunnen suorastaan kipua, kun minun
on pakko kuvata taivaallisen Isän maailmankaikkeuden lapsiaan kohtaan tuntemaa
jumalallista kiintymystä käyttämällä ihmisperäistä sanasymbolia rakkaus.
Vaikka tämä termi toki vastaa ihmisen korkeinta käsitystä kuolevaisten
keskinäisistä kunnioituksen ja omistautumisen suhteista, sitä käytetään
kuitenkin tavan takaa kuvaamaan niin paljoa sellaista ihmissuhteisiin
sisältyvää, joka on kauttaaltaan alhaista ja äärimmäisen sopimatonta
tunnettavaksi millään sellaisella sanalla, jota käytetään myös osoittamaan
elävän Jumalan verratonta kiintymystä universumiluotujaan kohtaan! Miten
onnetonta, etten voi käyttää jotakin ylivertaista ja vain tähän tarkoitukseen
varattua termiä, joka välittäisi ihmismielelle Paratiisin-Isän jumalallisen
kiintymyksen oikean olemuksen ja ainutlaatuisen kauniin merkityksen.
Kun ihminen
kadottaa näköpiiristään persoonallisen Jumalan rakkauden, Jumalan valtakunnasta
tulee pelkästään hyvyyden valtakunta. Jumalallisen olemuksen infiniittisestä
yhtenäisyydestä huolimatta rakkaus on hallitseva piirre Jumalan kaikissa
persoonallisissa toimissa luotujansa kohtaan.
Fyysisessä universumissa voimme nähdä jumalallisen kauneuden, älyn maailmassa voimme havaita ikuista totuutta, mutta Jumalan hyvyys on löydettävissä vain henkilökohtaisen uskonnollisen kokemuksen hengellisestä maailmasta. Oikealta olemukseltaan uskonto on uskosta johtuvaa luottamusta Jumalan hyvyyteen. Filosofiassa Jumala voisi olla suuri ja absoluuttinen, jopa jollakin tavoin älyllinen ja persoonallinen, mutta uskonnossa Jumalan täytyy olla myös moraalinen; hänen täytyy olla hyvä. Ihminen saattaisi pelätä suurta Jumalaa, mutta vain hyvään Jumalaan hän kohdistaa luottamuksensa ja rakkautensa. Tämä Jumalan hyvyys on osa Jumalan persoonallisuutta, ja se paljastuu täysimääräisesti vasta Jumalan uskovien poikien henkilökohtaisessa uskonnollisessa kokemuksessa.
Uskonto antaa ymmärtää, että hengen
supermaailma on tietoinen ihmisten maailman perustarpeista ja että se reagoi
niihin. Kehitysuskonto voi yltää eettisyyteen, mutta vasta ilmoitususkonnosta
tulee aidosti ja hengellisesti moraalista. Sen ikivanhan käsityksen, jonka
mukaan Jumala on majesteettisen moraalisuuden hallitsema Jumaluus, Jeesus nosti
sille hellyyttävän koskettavalle vanhemman ja lapsen välisen suhteen intiimin
perhemoraalin tasolle, jota hellempää ja kauniimpaa kuolevaisen kokemuksessa ei
ole.
[sivu 41]
"Jumalan hyvyyden ylenpalttisuus
johdattaa erehtyvän ihmisen katumukseen." "Jokainen hyvä lahja ja
jokainen täydellinen lahja tulee valkeuksien Isältä." "Jumala on
hyvä. Hän on ihmissielujen ikuinen turvapaikka." "Herra Jumala on armollinen
ja laupias. Hän on pitkämielinen ja hyvyydessä ja totuudessa
ylitsevuotava." "Koeta ja huomaa, että Herra on hyvä! Siunattu on
ihminen, joka häneen luottaa." "Herra on laupias ja täynnänsä
sääliväisyyttä. Hän on pelastuksen Jumala." "Hän parantaa sydämeltään
murtuneet ja sitoo sielun saamat haavat. Hän on ihmisen kaikkivaltias
hyväntekijä."
Vaikka käsitys Jumalasta kuninkaana ja
tuomarina edistikin moraalin korkeaa tasoa ja loi ryhmästä lainkuuliaisen
kansan, se jätti yksittäisen uskovaisen silti murheelliseen epävarmuuden tilaan,
mitä tulee hänen asemaansa ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Myöhemmät
heprealaisprofeetat julistivat Jumalan Israelin Isäksi; Jeesuksen antaman
ilmoituksen mukaan Jumala on joka ainoan ihmisolennon Isä. Jeesuksen elämä
valaisee transsendentaalisella tavalla kuolevaisten olentojen koko
jumalakäsitystä. Epäitsekkyys kuuluu olennaisena osana vanhemman tuntemaan
rakkauteen. Jumala ei rakasta niinkuin Isä, vaan isänä. Hän on
maailmankaikkeuden jokaisen persoonallisuuden Paratiisissa oleva Isä.
Vanhurskaus antaa ymmärtää, että Jumala on maailmankaikkeuden moraalilain alkulähde. Totuus esittää Jumalan ilmoittajana, opettajana. Mutta rakkaus antaa ja kaipaa kiintymystä, etsii sellaista ymmärtävää kumppanuutta, joka vallitsee vanhemman ja lapsen välillä. Oikeamielisyys saattaa olla se, miten Jumala ajattelee, mutta rakkaus on se, miten isä asennoituu. Erheellinen olettamus, jonka mukaan Jumalan oikeudenmukaisuus olisi yhteen sovittamaton taivaallisen Isän epäitsekkään rakkauden kanssa, antoi ymmärtää, että Jumaluuden olemuksesta puuttuisi yhtenäisyys, ja johti suoraa tietä sovitusopin kehittelemiseen. Se taas on filosofinen hyökkäys sekä Jumalan yhtenäisyyttä että hänen vapaatahtoisuuttaan vastaan.
Rakastava taivaallinen Isä, jonka henki elää
hänen maan päällä asuvissa lapsissaan, ei ole mikään jakautunut persoonallisuus
-- toisaalta oikeuden, toisaalta armon personoituma. Mitään välittäjää ei
myöskään tarvita, jotta pääsisi osalliseksi Isän suosiosta tai
anteeksiantamuksesta. Jumalallista vanhurskautta ei hallitse tiukka, hyvitystä
vaativa oikeudenmukaisuus; Isä-Jumala nousee tuomari-Jumalan yläpuolelle.
Jumala ei koskaan ole vihainen,
kostonhimoinen eikä kiukkuinen. On totta, että viisaus kyllä usein hillitsee
hänen rakkauttaan, samalla kun oikeudenmukaisuus rajoittaa sitä, missä määrin
hänen osoittamansa armon voi torjua. Hänen oikeamielisyyden rakkautensa ei voi
olla ilmenemättä yhtäläisenä vihana syntiä kohtaan. Isä ei ole
epäjohdonmukainen persoonallisuus. Jumalallinen yhtenäisyys on täydellistä. Paratiisin-Kolminaisuudessa
vallitsee absoluuttinen yhtenäisyys Jumalan kanssa tasavertaisten persoonien
ikuisesta yksilöllisyydestä huolimatta.
Jumala rakastaa synnintekijää ja vihaa
syntiä; sellainen lausuma on filosofisesti tosi, mutta Jumala on transsendentti
persoonallisuus, ja persoonat voivat rakastaa ja vihata vain muita persoonia.
Synti ei ole persoona. Jumala rakastaa synnintekijää, sillä tämä on
persoonallisuusrealiteetti (potentiaalisesti ikuinen), kun taas syntiä kohtaan
Jumalalla ei ole mitään persoonallista asennetta, sillä synti ei ole
hengellinen realiteetti. Se ei ole persoonallinen. Sen vuoksi vain Jumalan
oikeudenmukaisuus tiedostaa sen olemassaolon. Jumalan tuntema rakkaus pelastaa
synnintekijän. Jumalan laki hävittää synnin. Tämä jumalalliseen olemukseen
kuuluva asenne näyttäisi muuttuvan, jos synnintekijä lopulta samastuisi
kokonaan syntiin, sillä tavoin kuin sama kuolevainen mieli saattaa samastua
täysin myös hänessä elävään henki-Suuntaajaan. Tällainen syntiin samastunut
kuolevainen muuttuisi silloin luonteeltaan kokonaan epähengelliseksi (ja sen
vuoksi persoonaltaan epätodelliseksi) ja kokisi olemassaolonsa lopullisen
lopettamisen. Epätodellisuus, tai edes luodun olemuksen epätäydellisyys, ei voi
iänkaiken olla olemassa yhä todellisemmaksi käyvässä ja yhä hengellisemmäksi
muuttuvassa maailmankaikkeudessa.
[sivu 42]
Kun Jumala
kääntää kasvonsa persoonallisuuden maailman puoleen, hänet havaitaan
rakastavaksi persoonaksi, kun hän kääntää kasvonsa hengellisen maailman
puoleen, hän on persoonallinen rakkaus; uskonnollisessa kokemuksessa hän on
kumpaakin. Rakkaus tunnistaa sen, mikä on Jumalan tahtomaailmasta peräisin
oleva tahto. Jumalallisen vapaatahtoisuuden pohjalla -- universaalisen
rakastamisalttiuden, armon osoittamisen, kärsivällisyyden julkituomisen ja
anteeksiannon jakamisen pohjalla -- on Jumalan hyvyys.
7. JUMALALLINEN TOTUUS JA KAUNEUS
Kaikki finiittinen tieto ja luodun olennon ymmärrys on suhteellista. Informaatio ja tieto, jopa korkeallakin olevista lähteistä kerätty, on vain suhteellisen täydellistä, paikallisessa mielessä täsmällistä ja henkilökohtaisessa mielessä totta.
Fyysiset tosiasiat ovat melko yhdenmukaisia, mutta totuus on maailmankaikkeuden filosofiassa elävä ja joustava tekijä. Kehittyvät persoonallisuudet ovat kommunikaatioissaan vain osittain viisaita ja vain suhteellisen totuudellisia. He voivat olla varmoja vain siihen saakka, mihin heidän henkilökohtainen kokemuksensa ulottuu. Se, mikä saattaa olla näennäisesti täysin totta yhdessä paikassa, onkin kenties vain suhteellisen totta jollakin toisella luomakunnan lohkolla.
Jumalallinen totuus, lopullinen totuus, on
yhdenmukainen ja universaalinen. Mutta hengellisiä olevaisia käsittelevä
kertomus, sellaisena kuin erilaisilta sfääreiltä peräisin olevat monilukuiset
yksilöt sen kertovat, saattaa juuri tästä tiedon täysimääräisyyden ja
henkilökohtaisen kokemuksen tyhjentävyyden kuin myös tämän kokemuksen keston ja
laajuuden suhteellisuudesta johtuen toisinaan yksityiskohtiensa osalta
vaihdella. Vaikka Ensimmäisen Suuren Lähteen ja Keskuksen lait ja säädökset,
ajatukset ja asenteet ovat ikuisesti, infiniittisesti ja universaalisesti
tosia, samalla niiden soveltaminen ja sovittaminen itse kuhunkin universumiin,
järjestelmään, maailmaan ja luotuun älylliseen olentoon ovat mukautettuja
Luoja-Poikien suunnitelmiin ja menetelmiin näiden toimiessa kukin omassa
universumissaan, samoin kuin ne ovat sopusoinnussa Äärettömän Hengen ja
kaikkien muiden liitännäisten taivaallisten persoonallisuuksien paikallisten
suunnitelmien ja menettelytapojen kanssa.
Materialismin valheellinen tiede tuomitsisi kuolevaisen ihmisen universumin lainsuojattomaksi. Sellainen osittainen tieto on potentiaalisesti pahaa. Se on tietoa, joka koostuu sekä hyvästä että pahasta. Totuus on kaunis, sillä se on sekä täydellinen että symmetrinen. Totuutta etsiessään ihminen tavoittelee sitä, mikä on jumalallisesti todellista.
Filosofit tekevät karkeimmat virheensä eksyessään sille petolliselle maaperälle, jota abstraktio edustaa -- tapa kohdistaa huomio todellisuuden yhteen ainoaan aspektiin ja sen jälkeen julistaa sellainen yksittäinen aspekti koko totuudeksi. Viisas filosofi etsii aina sitä luovaa suunnitelmaa, joka on kaikkien universumi-ilmiöitten takana ja joka on olemassa niitä ennen. Luojan ajatus käy poikkeuksetta luovan teon edellä.
Älyllinen itsetajunta voi löytää totuuden
kauneuden, sen hengellisen laatumääreen, ei pelkästään sen käsitteiden
filosofisen johdonmukaisuuden avulla, vaan luotettavammin ja vakaammin aina
läsnä olevan Totuuden Hengen antaman erehtymättömän vastakaiun avulla.
Onnellisuus seuraa totuuden tunnistamisesta, koska totuuden mukaan voidaan toimia;
se voidaan elää. Pettymys ja murhe ovat erheen seuralaisia, sillä koska se ei
ole realiteetti, sitä ei myöskään voi toteuttaa kokemuksessa. Jumalallisen
totuuden tuntee parhaiten siitä, että siinä on hengellinen tuntu.
Ikuinen kaipuu kohdistuu yhdistymiseen,
jumalalliseen yhtenäisyyteen. Kaukaisuuksiin ulottuva fyysinen maailmankaikkeus
yhdentyy Paratiisin Saaressa. Älyllinen maailmankaikkeus yhdentyy mielen
Jumalassa -- Myötätoimijassa. Hengellinen maailmankaikkeus yhdentyy
Iankaikkisen Pojan persoonallisuudessa. Mutta ajallisuuden ja avaruuden
yksittäinen kuolevainen
[sivu 43]
yhdentyy Jumala Isässä sen suoran keskinäissuhteen
kautta, joka vallitsee ihmisessä elävän Ajatuksensuuntaajan ja Universaalisen
Isän välillä. Ihmisen Suuntaaja on Jumalan osanen, ja se etsii ikuisesti
jumalallista yhdistymistä; se yhdentyy Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen
Paratiisijumaluudessa ja sen kanssa.
Korkeimman kauneuden havaitseminen on todellisuuden löytämistä ja yhdentämistä: Havaita ikuiseen totuuteen sisältyvä jumalallinen hyvyys -- se on äärimmäistä kauneutta. Jopa ihmisperäisen taiteen viehätysvoima koostuu sen yhtenäisyyden harmoniasta.
Heprealaisten uskonnon suurin virhe oli siinä, ettei se kyennyt yhdistämään Jumalan hyvyyttä tieteen tosiasiapohjaisiin totuuksiin eikä taiteen vetoavaan kauneuteen. Kun sivistys eteni ja uskonto jatkuvasti seurasi samaa epäviisasta Jumalan hyvyyden ylikorostamisen kurssia, joka merkitsi totuuden suhteellista poissulkemista ja kauneuden laiminlyömistä, tietyntyyppisille ihmisille kehittyi alati voimistuva pyrkimys kääntää selkänsä abstraktiolle ja yhteydestään irrotetulle käsitykselle hyvyydestä. Nykypäivien uskonnon ylikorostunut ja irrallinen moraalisuus, joka ei kykene saamaan osakseen monienkaan kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisten antaumusta ja lojaalisuutta, palautuisi arvoonsa, jos se moraalisten käskyjensä lisäksi omistaisi yhtäläistä huomiota tieteen, filosofian ja hengellisen kokemuksen totuuksille sekä fyysisen luomakunnan kauneudelle, älyllisen osaamisen lumovoimalle ja suuruudelle, joka tulee esille aidon siveellisen rohkeuden saavuttamisessa.
Kuluvan aikakauden uskonnollinen haaste
kohdistuu niihin kaukonäköisiin ja eteenpäin katsoviin miehiin ja naisiin,
jotka omaavat hengellistä ymmärrystä ja uskaltavat rakentaa uuden ja kiehtovan
elämisen filosofian laajentuneista ja erinomaisen yhdentyneistä, nykyaikaisista
kosmisen totuuden, universumin kauneuden ja jumalallisen hyvyyden käsityksistä.
Sellainen uusi ja oikeamielinen moraalinäkemys on vetoava kaikkeen siihen, mikä
ihmismielessä on hyvää, ja on oleva haasteena sille, mikä ihmissielussa on
parasta. Totuus, kauneus ja hyvyys ovat jumalallisia realiteetteja, ja kun
ihminen nousee ylemmäs hengellisen elämän portaikkoa, nämä Iankaikkisen
ylivertaiset ominaisuudet käyvät yhä koordinoidummiksi ja yhtenäisemmiksi
Jumalassa, joka on rakkaus.
Kaikki totuus -- aineellinen, filosofinen tai hengellinen -- on sekä kaunista että hyvää. Kaikki todellinen kauneus -- materiaalinen taide tai hengellinen symmetria -- on sekä totuudellista että hyvää. Kaikki aito hyvyys -- olkoon se henkilökohtaista moraalisuutta, yhteiskunnallista tasapuolisuutta tai jumalallista huolenpitoa -- on yhtäläisen todellista ja kaunista. Terveys, mielenterveys ja onnellisuus ovat totuuden, kauneuden ja hyvyyden yhdentymiä, siten kuin ne sekoittuvat ihmisen kokemuksessa. Sellaiset aikaansaapaisen elämän tasot syntyvät energiajärjestelmien, ideajärjestelmien ja henkijärjestelmien yhdistymisestä.
Totuus on koossapitävää, kauneus vetoavaa,
hyvyys vakauttavaa. Ja kun nämä todelliseen olevaisuuteen kuuluvat arvot
koordinoituvat persoonallisuuskokemuksessa, tuloksena on sellaista ylevää
rakkautta, jolle viisaus antaa puitteet ja jota kuuliaisuus kvalifioi. Koko
universumiopetuksen todellinen tarkoitus on saada aikaan maailmojen yksittäisen
lapsen entistä parempi koordinoituminen hänen laajenevaan kokemukseensa
kuuluviin avarampiin realiteetteihin. Todellisuus on finiittistä inhimillisellä
tasolla, se on infiniittistä ja ikuista korkeammilla ja jumalallisilla
tasoilla.
[Esittänyt Uversan Päivien Muinaisten antamin valtuuksin toimiva Jumalallinen Neuvonantaja.]