[sivu
922]
AVIOLIITTOINSTITUUTIO
TÄMÄ on kertomus avioliittoinstituution alkuvaiheista. Avioliiton kehittyminen on ollut vakaata aina siitä lähtien, kun se lauman harjoittamista irrallisista ja umpimähkäisistä pariutumisista alkunsa saatuaan ja monet muuntautumiset ja mukautumiset läpikäytyään päätyi niiden avioliittonormien ilmaantumiseen, jotka lopulta huipentuivat parinmuodostuksen toteutumiseen eli yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi sosiaalisessa arvojärjestyksessä korkeimmalla olevan kodin perustamiseksi.
Avioliittoinstituutio on ollut monet kerrat vaarassa, ja avioliittoa koskevat tapasäännöt ovat nojautuneet raskaasti sekä omaisuuden että uskonnon antamaan tukeen. Mutta se reaalinen tekijä, joka iäti suojelee avioliittoa ja siitä johtuvaa perhettä, on se yksinkertainen ja myötäsyntyinen biologinen tosiasia, että miehet ja naiset, olivatpa he kaikkein alkukantaisimpia villi-ihmisiä tai kaikkein sivistyneimpiä kuolevaisia, eivät kerta kaikkiaan halua elää ilman toisiaan.
Itsekäs ihminen
houkuttautuu nimenomaan sukupuolivietin ansiosta tekemään itsestään jotakin,
joka on eläintä parempaa. Harjoittajansa huomioon ottava ja hänen mielihyväänsä
tavoitteleva sukupuolisuhde tuo mukanaan vääjäämättömät kieltäymykselliset
seuraukset ja takaa altruististen velvollisuuksien sekä lukuisten rotua
hyödyttävien, kotia koskevien velvoitteiden omaksumisen. Sukupuolisuus on tässä
mielessä ollut villi-ihmisten huomaamaton ja ennalta aavistamaton sivistäjä,
sillä automaattisesti ja pettämättömästi tämä samainen sukupuolinen virike pakottaa
ihmisen ajattelemaan ja viime kädessä johdattaa hänet rakastamaan.
YHTEISKUNNALLISENA INSTITUUTIONA
Avioliitto on yhteiskunnan mekanismi, jonka
on määrä säädellä ja hallita fyysisestä kaksisukuisuudesta juontuvia ihmisten
välisiä moninaisia suhteita. Tällaisen instituution ominaisuudessa avioliitto
toimii kahdella taholla:
1. Henkilökohtaisten sukupuolisuhteiden
säätelyssä.
2. Polveutumisen, perimisen, vallanperimyksen
ja yhteiskunnallisen arvojärjestyksen säätelyssä, mikä onkin sen vanhempi ja
alkuperäinen funktio.
Avioliitosta esiin kasvava perhe on yhdessä omaisuutta koskevien tapasääntöjen kanssa jo itsessään avioliittoinstituution vakauttaja. Muita avioliiton vakauteen vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat ylpeys, turhamaisuus, ritarillisuus, velvollisuudentunto ja uskonnolliset vakaumukset. Mutta vaikka avioliittoja saatetaankin korkeuksissa hyväksyä tai olla hyväksymättä, taivaassa niitä silti tuskin rakennetaan. Ihmisperhe on nimenomaisesti ihmisen oma instituutio, evoluution tuote. Avioliitto on yhteiskunnan instituutio, ei mikään kirkon toimikenttä. Uskonnon tulisi siihen toki voimallisesti vaikuttaa, mutta uskonnon ei tule ryhtyä sitä ainoana kontrolloimaan eikä säätelemään.
Alkukantainen avioliitto oli ensi sijassa
tuotannollinen instituutio, ja vielä nykyaikanakin se on usein sosiaaliasia tai
liiketoimi. Andiittisen rotuaineksen sekoittumisen vaikutuksesta samoin kuin
edistyvän sivilisaation tapasääntöjen seurauksena avioliitosta on vähä vähältä
tulossa kahdenkeskinen, romanttinen, isyyttä ja äitiyttä korostava, runollinen,
hellä, eettinen ja jopa idealistinen. Alkukantaiseen pariutumiseen kuului
kuitenkin vain pienin mahdollinen määrä sydämen valintaa ja niin kutsuttua
romanttista rakkautta.
[sivu 923]
Ihmiskunnan
alkuaikoina mies ja vaimo eivät olleet paljonkaan toistensa kanssa, kovinkaan
usein he eivät edes aterioineet yhdessä. Mutta muinaisuuden kansojen
keskuudessa henkilökohtainen kiintymys ei ollutkaan yhtä lujasti sidoksissa
sukupuoliseen mielenkiintoon, vaan ihmiset kiintyivät toisiinsa enemmänkin
siksi, että he elivät ja työskentelivät yhdessä.
2. SEURUSTELU JA KIHLAUTUMINEN
Alkukantaiset avioliitot olivat aina pojan ja tytön vanhempien suunnittelemia. Tämän tavan ja vapaan valinnan sallivien aikojen välistä siirtymäkauden näyttämöä pitivät hallussaan naittajat eli ammattimaiset puhemiehet. Naittajan osassa toimivat ensi vaiheessa parturit, myöhemmin papit. Naimisiinmeno oli alunperin asia, joka kuului ryhmälle, sitten siitä tuli perheiden välinen asia, ja vasta hiljattain siitä on tullut henkilökohtainen riskiyritys.
Alkuaikojen avioliittoon päädyttiin pakottamalla, ei suinkaan mielenkiinnosta. Alkuaikojen nainen ei ollut seksuaalisesti mitenkään kylmäkiskoinen, hän vain tunsi tapasääntöjen häneen iskostamaa sukupuolista alemmuudentunnetta. Kuten tavaroiden ryöstely aikanaan edelsi tavarainvaihtoa, samalla tavoin ryöstöavioliitto edelsi sopimusavioliittoa. Jotkut naiset saattoivat olla ryöstäjien kanssa samassa juonessa päästäkseen sillä keinoin vapauteen oman heimonsa vanhempien miesten herruudesta. He katsoivat paremmaksi antautua toiseen heimoon kuuluvien ikäistensä miesten käsiin. Tällainen valekarkaaminen oli välivaiheena voimakeinoin tapahtuvan ryöstön ja myöhemmän, mielenkiinnon voittamiseen tähtäävän kosiskelun välillä.
Eräs kaikkein vanhimmista häämenojen muodoista oli teeskennelty pako, eräänlainen toisinto karkaamisesta, joka kerran oli ollut yleisenä tapana. Valeryöstöstä tuli myöhemmin osa säännönmukaisia häämenoja. Nykyajan tytön teeskennelty vastustelu "rengastamista" kohtaan, kainous avioliiton suhteen, ovat kaikki ikivanhojen tapojen jäänteitä. Tapa kantaa morsian kynnyksen yli palauttaa mieleen koko joukon muinaisia tapoja, muiden muassa ajoilta, jolloin vaimo hankittiin varastamalla.
Oli pitkä ajanjakso, jolloin naiselta evättiin vapaus päättää itse naimisiinmenostaan, mutta älykkäämmät naiset ovat aina osanneet järkeään nokkelasti käyttämällä kiertää tämän rajoituksen. Tavallisesti mies on toiminut kosiskelussa aloitteentekijänä, mutta ei aina. Toisinaan tekee nainen muodollisesti -- kuin myös peitellysti -- aloitteen naimisiinmenosta. Ja sitä mukaa kun sivilisaatio on edennyt, naisilla on ollut yhä suurempi rooli avioliittoa edeltävän seurustelun ja naimisiinmenon kaikissa vaiheissa.
Rakkauden, romantiikan ja henkilökohtaisen valinnan suurempi merkitys esiaviollisessa seurustelussa on andiittien anti maailman roduille. Sukupuolten väliset suhteet kehittyvät parhaillaan suotuisasti, ovathan monet edistyvät kansat vähin erin korvaamassa edellä mainittuja, vanhempia hyöty- ja omistusmotiiveja jossakin määrin idealisoiduilla sukupuolisen mielenkiinnon käsityksillä. Elämänkumppania valittaessa seksuaalinen virike ja kiintymyksentunteet alkavat syrjäyttää kylmää laskelmointia.
Kihlaus oli
alunperin samaa kuin naimisiinmeno, ja sukupuolisuhteet olivat muinaisten
kansojen keskuudessa kihlausaikana tavanomaisia. Vasta äskettäin on uskonto
määrännyt seksuaalitabun kihlauksen ja avioliiton väliseksi ajaksi.
Entisaikojen ihmiset eivät luottaneet
rakkauteen eivätkä lupauksiin, vaan kestävät liitot piti heidän mielestään
taata jollakin kouriintuntuvalla vakuudella, toisin sanoen omaisuudella. Vaimon
ostohintaa alettiin tästä syystä pitää panttina tai talletuksena, jonka
aviomies oli tuomittu menettämään siinä tapauksessa, että hän eroaisi
vaimostaan tai hylkäisi hänet. Kunhan morsiamen ostohinta oli maksettu, monet
heimot sallivat, että aviomiehen omistajamerkki poltettiin vaimon ihoon. Vielä
tänäkin päivänä afrikkalaiset ostavat vaimonsa. Rakkauden perusteella valittua
vaimoa eli valkoisen miehen vaimoa he vertaavat kissaan, koska sellainen ei
maksa mitään.
[sivu 924]
Morsiannäyttelyt olivat tilaisuuksia, joihin tyttäret puettiin parhaimpiinsa ja koristeltiin julkista esillepanoa varten, jotta heistä saataisiin vaimoina korkeampi hinta. Mutta ei heitä myyty niin kuin myydään eläimiä -- myöhempien heimojen keskuudessa ei tällainen vaimo ollut siirrettävissä toiselle omistajalle. Eikä naisen ostaminen aina suinkaan ollut pelkkä kylmäverinen rahatoimi, vaan vaimonostossa palvelus vastasi käteistä. Jos mies, joka muissa suhteissa oli haluttu, ei pystynyt maksamaan vaimostaan, tytön isä saattoi adoptoida hänet pojakseen, minkä jälkeen avioituminen kävi mahdolliseksi. Ja jos köyhä mies tavoitteli vaimoa eikä kyennyt suorittamaan ahneen isän vaatimaa hintaa, heimovanhimmilla oli usein tapana painostaa isää, joka kenties tämän johdosta tarkistikin vaatimuksiaan, koska muussa tapauksessa tytär saattoi karata.
Sivilisaation edetessä isät eivät halunneet, että näyttäisi siltä kuin he olisivat kaupanneet tyttäriään, ja niin he, vaikka edelleen ottivatkin vastaan morsiamen ostohinnan, panivat kuitenkin alulle tavan antaa pariskunnalle suunnilleen morsiamen ostohintaa vastaavia arvokkaita lahjoja. Ja morsianmaksun myöhemmin jäätyä pois käytöstä näistä lahjoista tuli morsiamen myötäjäiset.
Myötäjäisten
ajatuksena oli luoda vaikutelma morsiamen riippumattomuudesta. Tarkoitus oli
osoittaa, että oli edetty kauas niistä ajoista, jolloin vaimot olivat orjia ja
elämänkumppanit omaisuutta. Mies ei voinut ottaa eroa myötäjäiset mukanaan
tuoneesta vaimosta, ellei hän maksanut myötäjäisiä täysimääräisesti takaisin.
Joidenkin heimojen keskuudessa jätettiin sekä sulhasen että morsiamen
vanhempien haltuun keskinäinen vakuustalletus, joka menetettäisiin siinä
tapauksessa, että jompikumpi jättäisi toisen. Todellisuudessa siis kysymys oli
avioliittopantista. Elettäessä vaihetta, jolloin tapahtui siirtyminen
ostamisesta myötäjäisiin, lapset kuuluivat isälle, jos vaimo oli ostettu,
muussa tapauksessa lapset kuuluivat vaimon suvulle.
Häidenvietto on peräisin siitä tosiasiasta,
että avioliitto oli alkujaan koko yhdyskunnan asia, ei pelkästään kahden
yksilön tekemän päätöksen kruunaus. Pariutuminen oli ryhmän asia yhtä paljon
kuin se oli henkilökohtainen toimitus.
Entisaikain ihmisten elämä kietoutui kauttaaltaan magiaan, rituaaleihin ja seremonioihin, eikä avioliitto muodostanut poikkeusta. Kun sivilisaatio edistyi, kun avioliittoon alettiin suhtautua vakavammin, hääseremoniat muuttuivat aina vain suurellisemmiksi. Alkuaikojen avioliitto oli omaisuusintresseihin vaikuttava tekijä, niin kuin se on nykyisinkin, ja sen vuoksi se edellytti oikeudellista seremoniaa; sittemmin syntyvien lasten sosiaalisen statuksen puolestaan vaatiessa avioliitolle laajinta mahdollista julkisuutta. Primitiivinen ihminen ei laatinut mitään muistiinpanoja, avioliittoseremonioiden todistajina piti sen vuoksi olla monta henkilöä.
Ensi alkuun hääseremonia oli enemmän
kihlauksen kaltainen, ja sen sisältönä oli vain julkinen ilmoitus aikomuksesta
elää yhdessä. Myöhemmässä vaiheessa tähän seremoniaan kuului muodollisuuksien
mukainen yhteisateria. Joidenkin heimojen keskuudessa vanhemmat vain
yksinkertaisesti veivät tyttärensä tämän aviomiehen luo; toisessa tapauksessa
ainoana seremoniana oli virallinen lahjojenvaihto, minkä jälkeen tavallisesti
morsiamen isä luovutti hänet sulhaselle. Monien Levantin kansanheimojen
keskuudessa oli tapana tulla toimeen ilman minkäänlaisia muodollisuuksia, niin
että avioliitto sinetöitiin sukupuolisuhteilla. Mutkikkaammat häämenot kehitti
ensimmäisenä punainen ihminen.
Lapsettomuutta pelättiin suuresti, ja koska
hedelmättömyyden katsottiin aiheutuvan henkien vehkeilyistä, sikiävyyden
varmistamisponnistelut johtivat myös sellaiseen, että vihkimiseen liitettiin
eräitä maagisia ja uskonnollisia seremonioita. Ja pyrittäessä näin varmistamaan
avioliiton onnellisuus ja hedelmällisyys turvauduttiin moniin taikakaluihin.
Myös astrologeilta pyydettiin neuvoa, jotta olisi varmistuttu siitä,
[sivu 925]
että sopijapuolet olivat syntyneet onnellisten tähtien alla. Yhteen aikaan ihmisuhri kuului säännönmukaisena osana kaikkiin varakkaiden ihmisten häihin.
Onnenpäiviä haeskeltiin, ja torstaita pidettiin suotuisimpana. Häiden viettämistä täydenkuun aikana pidettiin poikkeuksellisen hyväenteisenä. Monilla lähi-idän kansoilla oli tapana viskellä jyviä vastanaineiden päälle. Tämä oli maaginen riitti, jonka oletettiin varmistavan hedelmällisyyden. Jotkin itämaiden kansat käyttivät tähän tarkoitukseen riisiä.
Tulta ja vettä pidettiin aina parhaina aaveiden ja pahojen henkien torjuntakeinoina. Siitä johtuu, että häissä tavallisesti nähtiin alttaritulia ja palavia kynttilöitä sekä kasteen merkityksessä suoritettua pyhän veden pirskottamista. Kauan aikaa oli tapana määrätä väärä hääpäivä, ja aaveiden ja henkien harhauttamiseksi sitten äkkiä siirtää se tuonnemmaksi.
Vastanaineiden kiusoittelu ja kuherruskuukaudenviettäjiin kohdistetut kujeet ovat kaikki jäänteitä niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin ajateltiin, että henkien edessä oli parasta näyttää surkealta ja kiusatulta, jottei tulisi herättäneeksi näiden kateutta. Morsiushunnun käyttö on jäänne ajoilta, jolloin pidettiin välttämättömänä pukea morsian valeasuun, jotteivät aaveet tuntisi häntä, samoin kuin pidettiin tarpeellisena kätkeä hänen kauneutensa muutoin mustasukkaisten ja kateellisten henkien katseilta. Morsiamen jalat eivät millään muotoa saaneet koskettaa maata juuri ennen vihkiseremoniaa. Vielä kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla on kristillisten tapasääntöjen mukaista levittää matto häävaunujen saapumispaikalta kirkon alttarille.
Eräs muinaisimmista häämenojen muodoista oli papin suorittama häävuoteen siunaus liiton hedelmällisyyden varmistamiseksi. Näin tehtiin jo kauan ennen kuin mitään virallista häärituaalia oli vakiinnutettu. Avioliittoa koskevien tapasääntöjen ollessa tässä kehitysvaiheessa häävieraiden odotettiin marssivan yöllä makuukamarin läpi, joten he voivat oikeudellisessa mielessä todistaa avioliiton saavuttaneen täyttymyksensä.
Se onnen oikku,
että kaikista esiaviollisista testauksista huolimatta joidenkin avioliittojen
kävi huonosti, pani alkukantaisen ihmisen etsimään vakuutusturvaa avioliiton
epäonnistumista vastaan, lähetti hänet etsimään apua papeilta ja taikuudelta.
Ja tämä kehityskulku johti suoraan nykyajan kirkkohäihin. Mutta kauan aikaa
tunnustettiin yleisesti avioliiton tulleen solmituksi, kunhan asiasta sopineet
vanhemmat -- myöhemmin pariskunta itse -- olivat niin päättäneet; kun sen
sijaan viimeisten viidensadan vuoden ajan kirkko ja valtio ovat pitäneet
hallussaan avioliittoa koskevaa oikeudenkäyttöä ja ovat ottaneet asiakseen
julistaa avioliitto solmituksi.
Avioliiton varhaishistorian aikana naimattomat naiset kuuluivat heimon miehille. Myöhemmin naisella oli kerrallaan vain yksi aviomies. Tämä yksi mies kerrallaan -käytäntö oli ensimmäinen askel poispäin lauman harrastamista vapaista sukupuolisuhteista. Vaikka naiselle sallittiin vain yksi mies, hänen aviomiehensä voi sitä vastoin rikkoa tällaisia väliaikaissuhteita mielin määrin. Mutta nämä löyhästi säädellyt liitot olivat kuitenkin ensimmäinen askel kohti pariskunnittain tapahtuvaa yhteiseloa erotukseksi laumassaelämisestä. Tässä avioliiton kehitysvaiheessa lapset kuuluivat tavallisesti äidille.
Seuraava vaihe pariutumisen kehityksessä oli ryhmäavioliitto.
Tämä avioliiton kommunaalinen vaihe tuli perhe-elämän kehkeytymisessä
pakostakin tähän väliin, sillä avioliittoa koskevilla tapasäännöillä ei ollut
riittävästi voimaa tehdä parisuhteista pysyviä. Veli- ja sisaravioliitot
kuuluivat tähän ryhmään; jonkin perheen viisi veljestä saattoi avioitua jonkin
toisen perheen viiden sisaren kanssa. Löyhemmät kommunaalisen avioliiton muodot
kehittyivät kaikkialla maailmassa vähitellen erityyppisiksi ryhmäavioliitoiksi.
[sivu 926]
Ja toteemiin liittyneet tapasäännöt säätelivät suurelta osin näitä ryhmäliittoja. Perhe-elämä kehittyi vähitellen ja varmasti, sillä sukupuolielämää ja avioliittoa säätelevät määräykset edistivät heimon itsensä säilymistä. Ne nimittäin varmistivat, että entistä suurempi määrä lapsia jää henkiin.
Ryhmäavioliitot väistyivät edistyneempien heimojen keskuudessa vähitellen käytännöksi muodostuneen moniavioisuuden, monivaimoisuuden ja monimiehisyyden, tieltä. Mutta monimiehisyys ei ollut koskaan yleistä, tavallisesti sellainen rajoittui kuningattariin ja rikkaisiin naisiin. Sitä paitsi kysymyksessä oli tavallisesti perheen sisäinen järjestely: useammalla veljeksellä oli yhteinen vaimo. Kasti- ja taloudelliset rajoitukset pakottivat toisinaan useamman miehen tyytymään yhteiseen vaimoon. Silloinkin naisen oli tapana avioitua vain yhden miehen kanssa, ja muita siedettiin löyhästi samaan perhepiiriin kuuluvina yhteisten jälkeläisten "setinä".
Juutalaisten tapa, joka vaati miestä yhtymään velivainajansa leskeen "herättääkseen veljellensä siemenen", oli käytäntönä yli puolessa muinaista maailmaa. Tämä oli jäänne ajalta, jolloin avioliitto oli enemmänkin koko sukua koskeva asia kuin yksilöiden välinen liitto.
Eri aikoina on monivaimoisuusinstituution
piirissä tunnettu neljänlaisia vaimoja:
1. Seremoniaaliset eli lailliset vaimot.
2. Kiintymyksen ja suostumuksen perusteella otetut vaimot.
3. Jalkavaimot eli konkubiinit, sopimusvaimot.
4. Orjavaimot.
Varsinainen monivaimoisuus, jolloin kaikilla vaimoilla on yhtäläinen asema ja kaikki lapset ovat tasa-arvoisia, on ollut hyvin harvinaista. Kotia hallitsi monivaimoisuuden oloissakin tavallisesti päävaimo, statuskumppani. Vain hänelle järjestettiin rituaalin mukaiset häämenot, ja perintö saattoi siirtyä vain tällaisen ostamalla hankitun tai myötäjäisten kera tulleen puolison lapsille, paitsi jos statusvaimon kanssa erikseen toisin sovittiin.
Statusvaimo ei välttämättä ollut lempivaimo, eikä hän muinaisina aikoina sitä tavallisesti ollutkaan. Lempivaimo eli sydänkäpynen ilmestyi näyttämölle vasta, kun rodut olivat edistyneet jo kohtalaisen pitkälle, ja eritoten sen jälkeen, kun evolutionaariset heimot olivat sekoittuneet nodiitteihin ja adamiitteihin.
Tabuvaimosta, eräästä laillisen aseman omanneesta vaimosta, juontuivat konkubiineja koskeneet tapasäännöt. Näiden sääntöjen mukaan miehellä sai olla vain yksi vaimo, mutta hän saattoi ylläpitää sukupuolisuhdetta miten monen jalkavaimon kanssa hyvänsä. Konkubiinijärjestelmä oli porraskivenä yksiavioisuuteen, ensimmäinen loittonema suoranaisesta monivaimoisuudesta. Juutalaisten, roomalaisten ja kiinalaisten konkubiinit olivat varsin usein vaimon palvelijattaria. Laillista vaimoa pidettiin sittemmin kaikkien aviomiehelle syntyneiden lasten äitinä, niin kuin kävi muiden muassa juutalaisten keskuudessa.
Ikivanhoilla tabuilla, jotka kielsivät sukupuolisuhteet raskaana olevan tai imettävän vaimon kanssa, oli suuri taipumus ruokkia monivaimoisuutta. Alkuaikojen vaimot ikääntyivät hyvin varhain, mikä johtui yhtämittaisista synnytyksistä, mihin vielä liittyi raskas työnteko. (Tällaiset ylirasitetut vaimot onnistuivat pysyttelemään elävien kirjoissa vain sen seikan nojalla, että heidät joka kuukausi -- milloin eivät odottaneet lasta -- suljettiin viikon ajaksi eristyksiin.) Useinkin tällainen vaimo väsyi lastensynnyttämiseen ja pyysi aviomiestään ottamaan hänen lisäkseen toisen ja nuoremman vaimon, joka kykenisi auttamaan sekä saattamalla lapsia maailmaan että tekemällä taloustöitä. Vanhemmat puolisot tervehtivät sen vuoksi uusia vaimoja tavallisesti ilolla; mistään sukupuolisen mustasukkaisuuden tapaisesta ei ollut tietoakaan.
Vaimojen lukumäärää rajoitti vain miehen kyky
elättää heitä. Varakkaat ja kyvykkäät miehet halusivat suuret määrät lapsia, ja
koska lapsikuolleisuusluvut olivat hyvin korkeat, tarvittiin suuren perheen
aikaansaamiseen kokonainen liuta vaimoja. Monet näistä samanaikaisista
vaimoista olivat pelkkiä työntekijöitä, orjavaimoja.
[sivu 927]
Ihmiskunnan
tavat kehittyvät, mutta hyvin hitaasti. Haaremin tarkoituksena oli tuottaa
voimakas ja lukuisa verisukulaisten joukko valtaistuimen tueksi. Muuan päällikkö
vakuuttui kerran siitä, ettei hänellä tulisi olla haaremia, vaan että hänen
pitäisi tyytyä vain yhteen vaimoon. Niin hän kohta laskikin haareminsa hajalle.
Tyytymättömät vaimot menivät kukin kotiinsa, ja heidän loukatut sukulaisensa
kävivät tämän päällikön kimppuun raivoisasti kuin tuulispää ja tekivät hänestä
siinä paikassa selvää jälkeä.
-- PARIAVIOLIITTO
Yksiavioisuus on yksinoikeutta; se on hyvä niille, jotka tämän halutun aseman saavuttavat, mutta sillä on taipumus aiheuttaa biologista kärsimystä niille, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Mutta kokonaan siitä riippumatta, miten yksiavioisuus vaikuttaa yksilöön, se on lasten kannalta kuitenkin ehdottomasti paras järjestely.
Varhaisimmassa vaiheessa yksiavioisuus johtui olosuhteiden pakosta: köyhyydestä. Yksiavioisuus on kulttuuri- ja yhteiskuntapohjaista, keinotekoista ja epäluonnollista; tällä tahdotaan sanoa: epäluonnollista evolutionaariselle ihmiselle. Se on täysin luonnollista puhdasrotuisemmille nodiiteille ja adamiiteille, ja kulttuurisessa mielessä se on ollut erittäin arvokasta kaikille edistyneille roduille.
Kaldealaisheimot tunnustivat, että vaimolla
on oikeus vaatia puolisoltaan ennen avioliittoa annettava sitoumus olla
ottamatta toista vaimoa tai konkubiinia; sekä kreikkalaiset että roomalaiset
suosivat yksiavioista liittoa. Esi-isienpalvonta on aina edistänyt
yksiavioisuutta, samoin kristittyjen erehdys pitää avioliittoa sakramenttina.
Myös elintason kohoaminen on johdonmukaisesti sotinut monivaimoisuutta vastaan.
Mikaelin Urantialle-saapumisen ajankohtaan mennessä käytännöllisesti katsoen
koko sivistynyt maailma oli jo yltänyt teoreettisen yksiavioisuuden tasolle.
Mutta tämä passiivinen yksiavioisuus ei merkinnyt, että ihmiskunta olisi vielä
ollut tottunut todellisen pariavioliiton käytäntöön.
Kun yhteiskunta pyrkii kohti ihanteellisen pariavioliiton perustana olevaa yksiavioisuuden päämäärää, joka viime kädessä on kuitenkin jonkinlainen monopolistinen sukupuoliliitto, se ei saa jättää huomiotta niiden epäonnisten miesten ja naisten vähemmän kadehdittavaa asemaa, jotka eivät onnistu löytämään paikkaansa tässä uudessa ja entistä paremmassa sosiaalisessa järjestelmässä, vaikka he kuinka tekisivät parhaansa sen asettamien vaatimusten kanssa sopusoinnussa toimiakseen ja ne omikseen tunteakseen. Etteivät jotkut onnistu sosiaalisella kilpakentällä löytämään puolisoa, saattaa johtua ylitsepääsemättömistä vaikeuksista tai voimassa olevien tapasääntöjen asettamista monituisista rajoituksista. On totta, että yksiavioisuus on siinä oleville ihanteellinen ratkaisu, mutta se aiheuttaa vääjäämättömästi suurta kärsimystä niille, jotka jäävät ulkopuolelle, yksinäisen elämän kylmyyteen.
Epäonninen vähemmistö on aina saanut kärsiä,
jotta enemmistö saattaisi edistyä kehkeytymässä olevan sivilisaation
kehittyvien tapasääntöjen vallitessa. Mutta suotuisammassa asemassa olevan
enemmistön tulisi suhtautua aina ystävällisesti ja hienotunteisesti niihin
vähemmän onnekkaisiin lähimmäisiin, joiden on maksettava hinta siitä, etteivät
he ole onnistuneet saavuttamaan jäsenyyttä ihanteellisessa
sukupuolikumppanuudessa elävien riveissä tällaisten edistyvän sosiaalisen
evoluution korkeimpien tapanormien sanktioimien suhteiden tarjotessa kaikkien
biologisten viettien tyydytyksen.
Yksiavioisuus on aina ollut, on nyt ja on aina oleva ihmisen sukupuolielämän kehityksen idealistinen päämäärä. Tämä aidon pariavioliiton ihanne tekee välttämättömäksi itsensäkieltämisen, ja niinpä se usein epäonnistuukin vain sen vuoksi, että jommaltakummalta tai kummaltakin sopimuspuolelta puuttuu tuota kaikista inhimillisistä hyveistä suurinta: ankaraa itsehillintää.
Yksiavioisuus on se mittakeppi, jolla
mitataan sosiaalisen sivilisaation edistyneisyyttä erotukseksi puhtaasti
biologisesta evoluutiosta. Yksiavioisuus ei välttämättä ole biologista eikä
luonnonmukaista, mutta sosiaalisen sivilisaation välittömälle säilymiselle
[sivu 928]
ja tulevalle
kehitykselle se on ehdoton edellytys. Se edistää omalta osaltaan tunne-elämän
herkkyyttä, ihmisen moraalisen puolen hienostumista ja hengellistä kasvua,
joita moniavioisuudessa on perin mahdotonta saavuttaa. Naisesta ei koskaan voi
tulla ihanteellista äitiä niin kauan kuin hänen on pakko kaiken aikaa
osallistua kilpailuun aviomiehensä kiintymyksen osoituksista.
Pariavioliitto edistää ja vaalii sitä kahden läheisen
ihmisen välistä ymmärtämystä ja tehokasta yhteistyötä, joka vanhempien
onnellisuuden, lasten hyvinvoinnin ja sosiaalisen suorituskykyisyyden kannalta
on parasta. Karkeasta pakottamisesta alkunsa saaneesta avioliitosta on vähin
erin kehittymässä itsensäsivistämisen, itsehillinnän, itsensäilmaisemisen ja
suvunjatkamisen suurenmoinen instituutio.
Kun avioliittoa
koskevien tapasääntöjen kehitys oli vielä alkuvaiheessaan, avioliitto oli löyhä
side, joka oli katkaistavissa milloin vain, ja lapset seurasivat aina äidin
mukana. Äiti--lapsi -suhde on vaistonvarainen, ja se on vaikuttanut
tapasääntöjen kulloisestakin kehitysvaiheesta riippumatta.
Alkukantaisten
kansanheimojen keskuudessa avioliitoista vain noin puolet osoittautuivat
tyydyttäviksi. Eron syynä oli useimmissa tapauksissa hedelmättömyys, joka
pantiin aina vaimon syyksi; ja uskottiin, että lapsettomat vaimot muuttuisivat
henkien maailmassa käärmeiksi. Alkukantaisempien tapojen vallitessa avioeron
toteutumiseen tarvittiin aina miehen päätös, ja joidenkin kansojen keskuudessa
nämä normit ovat säilyneet kahdennellekymmenennelle vuosisadalle saakka.
Jotkin heimot
kehittivät tapasääntöjen kehittymisen myötä kaksi avioliiton muotoa:
tavallisen, joka salli avioeron, ja pappisavioliiton, joka ei sallinut
eroamista. Kun vaimoja ruvettiin ostamaan ja antamaan heille myötäjäisiä, se
vaikutti erojen määrään niitä suuresti vähentäen, sillä avioliiton päättyminen
epäonnistumiseen tiesi aina varallisuusseuraamuksia. Ja toden sanoaksemme tämä
ikivanha omaisuustekijä lujittaa monia nykyajankin avioliittoja.
Yhteisöllisen
aseman ja omaisuuden suomien etuoikeuksien aiheuttama sosiaalinen paine on aina
ollut voimallinen avioliittotabuja ja -tapasääntöjä ylläpitävä tekijä.
Avioliittoinstituutio on kautta aikakausien kulkenut tasaisesti eteenpäin ja on
nykymaailmassa hyvällä pohjalla siitä huolimatta, että sen kimppuun käy
uhkaavasti niiden kansojen keskuudessa laajalle levinnyt tyytymättömyys, joiden
jäsenet nauttivat laajimmin henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta -- kokonaan
uudesta vapauden lajista. Tällaisia asennoitumishäiriöitä ilmenee
edistyneempien rotujen keskuudessa äkillisesti kiihtyneen sosiaalisen
kehityksen seurauksena, kun sitä vastoin lyhyemmän matkan edenneiden kansojen
keskuudessa avioliitto jatkaa vanhempien tapasääntöjen ohjauksessa
kukoistustaan ja vähittäistä kohenemistaan.
Se, että
vanhemman ja kauan vallalla olleen omaisuusmotiivin korvasi uutena ja
yht'äkkisenä ilmaantunut ihanteellisempi mutta äärimmäisen yksilökeskeinen
rakkausmotiivi, on vääjäämättä aiheuttanut avioliittoinstituution väliaikaista
epävakaistumista. Ihmisen avioliittomotiivit ovat aina olleet huomattavasti
kulloisenkin avioliittomoraalin yläpuolella, ja yhdeksännellätoista ja
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla länsimainen avioliiton ihanne on
äkillisesti edennyt kauas rotujen itsekeskeisistä ja vain osaksi hallituista
seksuaalisista yllykkeistä. Se, että jossakin yhteiskunnassa esiintyy suuri joukko
naimattomia henkilöitä, on merkki tapasääntöjen ohimenevästä luhistumisesta tai
niiden vaihtumisesta.
Avioliiton
todellisena koetinkivenä on kautta aikojen ollut se jatkuva läheisyyden tunne,
joka on kaikessa perhe-elämässä välttämätön. Kahdelta lellitellyltä ja pilalle
hemmotellulta nuorelta, jotka on kasvatettu niin, että he odottavat saavansa
myöten jokaisen mielihalunsa kohdalla ja voivansa tyydyttää turhamaisuuttaan ja
minäkeskeisyyttään täysin mitoin, voidaan tuskin toivoa loistavaa menestymistä
avioliitossa ja kodinrakennuksessa -- elämänikäisessä kumppanuudessa, joka
edellyttää itsensäunohtamista, kompromissien tekemistä, uhrautumista ja
epäitsekästä omistautumista lastenkasvatukseen.
[sivu 929]
Esiaviolliseen
seurusteluun tunkeutuva tavaton määrä kuvittelua ja haaveellista romantiikkaa
on suurelta osalta syypää nykyajan länsimaisten kansojen keskuudessa kasvavassa
määrin ilmenevään eroamisherkkyyteen. Ja naisen suurempi henkilökohtainen
vapaus ja lisääntynyt taloudellinen riippumattomuus mutkistavat tätä kaikkea
entisestään. Mutkaton avioero, kun ero johtuu itsehillinnän puutteesta tai
persoonallisuuden normaalin sopeutumisen epäonnistumisesta, johtaa suoraa tietä
vain takaisin niihin alkeellisiin yhteiskunnan kehitysvaiheisiin, joista ihminen
on selviytynyt vasta varsin äskettäin ja varsin paljon henkilökohtaisen
ahdistuksen ja rotukohtaisen kärsimyksen tuloksena.
Mutta täsmälleen
niin kauan kuin yhteiskunta ei kasvata lapsia ja nuoria kunnollisesti, niin
kauan kuin yhteiskuntajärjestelmä ei tarjoa riittävää avioliittoon valmistavaa
opetusta ja niin kauan kuin nuoruudelle ominainen epäviisas ja kypsymätön
ihanteellisuus toimii ratkaisevana tekijänä mentäessä naimisiin, täsmälleen
niin kauan pysyvät avioeroluvut korkeina. Ja samassa määrin kuin sosiaalinen
ryhmä jättää nuoret vaille avioliittovalmennusta, avioeron pitää toimia
sosiaalisena varaventtiilinä, joka kehittyvien tapasääntöjen nopean kasvun
aikakausina estää vieläkin pahemmat tilanteet.
Entisajan ihmiset näyttävät suhtautuneen avioliittoon
suunnilleen yhtä vakavasti kuin jotkut nykyajan ihmiset. Eikä juuri näytä
siltä, että nykyajan monet harkitsemattomat ja epäonnistuneet avioliitot
olisivat suurikaan parannus, jos niitä verrataan niihin muinaisiin tapoihin,
jotka tekivät nuorista miehistä ja naisista pariutumiskelpoisia. Nykyisen
yhteiskunnan suuri epäjohdonmukaisuus on siinä, että se ylistää rakkautta ja
ihannoi avioliittoa samalla, kun se ei hyväksy kummankaan perinpohjaista
tarkastelua.
Avioliittoinstituutio,
jonka huipentuma on koti, on totta kyllä ihmisen ylevin instituutio, mutta se
on nimenomaan ihmisen aikaansaannos. Sitä ei olisi koskaan pitänyt ruveta
kutsumaan sakramentiksi. Seetiläispapit tekivät avioliitosta uskonnollisen
rituaalin; mutta tuhannet vuodet Eedenin jälkeen pariutuminen pysyi puhtaasti
sosiaalisena ja siviili-instituutiona.
Ihmisten
välisten liittojen vertaaminen jumalallisiin liittoihin on tavattoman
valitettavaa. Aviomiehen ja -vaimon liittyminen yhteen avioliitto--koti
-suhteen puitteissa on evolutionaaristen maailmojen kuolevaisten suorittama
aineellinen toimenpide. Tosin on totta, että aviomiehen ja -vaimon
vilpittömistä ja inhimillisistä edistymispyrkimyksistä voi seurata paljonkin
hengellistä etenemistä, mutta se ei vielä merkitse, että avioliitto välttämättä
olisi pyhä. Hengellinen edistys seuraa siitä, että vakavasti paneudutaan niihin
muihin väyliin, joiden kautta ihminen pyrkii eteenpäin.
Avioliitto ei
tosiasiallisesti ole myöskään verrattavissa siihen suhteeseen, joka
Suuntaajalla on ihmiseen, eikä Kristus Mikaelin ja hänen ihmisveljiensä
väliseen veljeyteen. Tällaiset suhteet eivät juuri miltään osin ole
verrattavissa aviomiehen ja -vaimon väliseen liittoon. Ja on mitä
valitettavinta, että nämä samat suhteet väärin käsittämällä ihminen on saanut
aikaan niin paljon sekaannusta käsityksissään avioliiton asemasta.
On niin ikään
valitettavaa, että jotkin kuolevaisryhmät ovat käsittäneet avioliiton
sinetöityvän jumalallisen toimenpiteen kautta. Tällaiset uskomukset johtavat
suoraa tietä sellaiseen käsitykseen, että aviosuhde olisi purkamaton, olivat
olosuhteet tai sopimuspuolten toiveet minkälaatuiset hyvänsä. Mutta avioliiton
purkautumisen tosiasia jo itsessään osoittaa, ettei Jumaluus ole
mukaanliittyvänä osapuolena tällaisissa liitoissa. Jos Jumala kerran on
liittänyt yhteen mitkä tahansa kaksi olevaista tai persoonaa, nämä pysyvät
tällä tavoin yhdistyneinä niin kauan kunnes jumalallinen tahto määrää ne
eroamaan. Mutta kun on kysymys avioliitosta, joka on ihmisen oma instituutio,
kuka rohkenee ryhtyä tuomariksi sanoakseen, mitkä avioliitot ovat sellaisia
liittoja, jotka universumin valvojat saattaisivat hyväksyä ja mitkä avioliitot
taasen ovat luonteensa ja alkuperänsä puolesta puhtaasti ihmisperäisiä?
[sivu 930]
Avioliiton
ihanne on korkeuksien sfääreillä silti olemassa. Jokaisen paikallisjärjestelmän
pääkaupungissa Jumalan Aineelliset Pojat ja Tyttäret ilmentävät aviositein ja
jälkeläisten tuottamisen ja kasvattamisen tarkoituksin yhteen liittyneiden miehen
ja naisen liiton korkeimpia ihanteita. Loppujen lopuksi siis ihanteellinen
kuolevaisten välinen avioliitto onkin ihmisen kannalta pyhä.
Avioliitto on
aina ollut ja on edelleenkin ihmisen ajallista ihanteellisuutta edustava suurin
unelma. Jos kohta tämä kaunis unelma harvoin kokonaisuudessaan toteutuu, se
pysyy silti suurenmoisena ihanteena, joka iäti houkuttelee edistyvää
ihmiskuntaa entistä lujempiin ponnistuksiin inhimillisen onnen saavuttamiseksi.
Mutta nuorille miehille ja naisille olisi opetettava avioliiton todellisuudesta
jotakin jo ennen kuin heidät sysätään keskelle perhe-elämän keskinäisten
suhteiden asettamia ankaria vaatimuksia. Nuorelle ihmiselle ominaista
ihanteellisuutta olisi laimennettava karistamalla hänestä ainakin muutama niistä
harhakuvitelmista, joita hänellä ennen avioliiton solmimista on.
Nuoruudelle
ominaista avioliiton ihannointia ei tulisi kuitenkaan lannistaa, sillä
sellaiset haaveet ovat tulevaisuuden päämääränä olevan perhe-elämän
hahmottelua. Sellainen suhtautuminen on sekä virikkeitä antavaa että
hyödyllistä sillä edellytyksellä, että se ei johda piittaamattomuuteen
avioliiton ja myöhemmin seuraavan perhe-elämän käytännöllisten ja
arkipäiväisten vaatimusten tajuamista kohtaan.
Avioliiton ihanteet ovat viime aikoina astuneet aimo askeleen eteenpäin; joidenkin kansojen keskuudessa naisella on käytännöllisesti katsoen samat oikeudet kuin puolisollaan. Perheestä on, ainakin käsitteellisellä tasolla, tulossa jälkeläisten kasvattamiseen suuntautuva lojaali kumppanuussuhde, johon liittyy seksuaalinen uskollisuus. Muttei tämän uudemman avioliittoversionkaan tarvitsisi ottaa vapautta heilahtaa niin kauas äärimmäisyyteen, että se tuo mukanaan molemminpuolisen yksinoikeuden toisen osapuolen persoonallisuuteen ja yksilöllisyyteen. Avioliitto ei ole pelkkä yksilökeskeinen ihanne, vaan se on miehen ja naisen kehittyvä sosiaalinen kumppanuussuhde, joka on olemassa ja joka toimii nykyisten tapasääntöjen alaisena, tabujen rajoittamana sekä yhteiskunnan lakien ja säädösten voimassa pitämänä.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan avioliitot
ovat entisaikojen avioliittoihin verrattuina korkeatasoisia siitäkin
huolimatta, että koti-instituutiota juuri nyt ankarasti koetellaan. Tämä johtuu
niistä ongelmista, jotka suinpäin tapahtunut naisten vapauksien lisääminen
yht'äkkiä on sysännyt sosiaalisen organisaation kannettaviksi, oikeuksien,
jotka häneltä varsin pitkään evättiin, koska menneiden sukupolvien
tapasääntöjen kehitys oli varsin vitkaista.
[Esittänyt
Urantialle sijoitettu serafien päällikkö.]