[sivu
1294]
KORKEIN JA PERIMMÄINEN
-- AJALLISUUS JA AVARUUS
JUMALUUDEN eri
olemuksista on sanottavissa, että
1. Isä on
itsestään olemassa oleva minuus.
2. Poika on
rinnan olemassa oleva minuus.
3. Henki on
myötäolemassa oleva minuus.
4. Korkein on evolutionaaris-kokemuksellinen minuus.
5. Seitsenkertainen on minuuttaan jakava jumalallisuus.
6. Perimmäinen on transsendentaalis-kokemuksellinen minuus.
7. Absoluuttinen on
eksistentiaalis-kokemuksellinen minuus.
Kun Seitsenkertainen Jumala on välttämätön
kehityksen kautta tapahtuvalle Korkeimman saavuttamiselle, Korkein on samalla
tavoin välttämätön lopulta tapahtuvalle Perimmäisen esiintulolle. Ja Korkeimman
ja Perimmäisen kaksinainen läsnäolo on absoluuttisen alapuolella olevan ja
johdannaisen Jumaluuden perusyhteenliittymä, sillä päämäärän saavuttamisen
suhteen he ovat toisistaan riippuvaisina toisiaan täydentäviä. Yhdessä he ovat
se kokemuksellinen silta, joka yhdistää kaiken kokonaisuniversumissa tapahtuvan
luovan kasvun alkamiset ja täyttymykset.
Luova kasvu on loputonta, mutta alati tyydytystä tuottavaa, se on ulottuvuudeltaan loputonta, mutta sitä täplittävät vähän väliä sellaiset persoonallisuudelle tyydytystä tuottavat hetket, jotka merkitsevät taas uuden välitavoitteen saavuttamista ja jotka toimivat varsin tehokkaina alkutahteina kerättäessä voimia uusia löytöretkiä varten. Nämä vievät kosmiseen kasvuun, universumin tutkimiseen ja Jumaluuden saavuttamiseen.
Vaikka matematiikan maailmaa vaivaavatkin laadulliset rajoitukset, siitä huolimatta se toki tarjoaa finiittiselle mielelle käsitteellisen perustan infiniittisyyden pohdiskelemiselle. Lukuja ei koske mikään määrällinen rajoitus, ei edes siinä, minkä finiittinen mieli kykenee käsittämään. Kuvittelitpa mielessäsi miten suuren luvun hyvänsä, voit silti aina kuvitella lisääväsi siihen vielä yhden. Ja voit myös käsittää, että tätä tietä ei päästä äärettömyyteen, sillä lisäätpä tätä lukua miten monta kertaa hyvänsä, siihen on silti aina lisättävissä vielä yksi.
Äärettömät lukusarjat voidaan toisaalta myös laskea yhteen missä hyvänsä annetussa kohdassa, ja tämä loppusumma (oikeammin se on välisumma) tuottaa jollekulle tiettynä aikana elävälle ja tietyn statuksen omaavalle henkilölle täyden määrän iloa päämäärän saavuttamisesta. Mutta ennen pitkää tämä sama henkilö alkaa isota ja kaivata uusia ja suurempia tavoitteita, ja näitä kasvuun johtavia löytöretkiä avautuu koko ajallisuuden pituudelta ja koko ikuisuuden sykleissä aina vain uusia.
Jokainen toinen toistaan seuraava universumiaikakausi
on kosmisen kasvun seuraavan jakson eteishuone, ja jokainen universumijakso
tarjoaa kaikille edeltäville vaiheille välittömän päämäärän. Havona on
itsessään ja itsestään täydellinen, mutta täydellisyyden rajoittama luomus.
Havonalainen täydellisyys, joka laajenee evolutionaarisiin superuniversumeihin,
hankkii itselleen kosmisen määränpään lisäksi myös vapautuksen kehitystä
edeltävän olemassaolon rajoituksista.
[sivu 1295]
Ihmisen suunnistautumista ajatellen on
hyödyllistä hankkia kaikki mahdollinen ymmärrys siitä, mikä on Jumaluuden suhde
kosmokseen. Koska absoluuttinen Jumaluus on olemukseltaan ikuista, Jumalat
suhteutuvat ajallisuuteen ikuisuuden kokemuksena. Evolutionaarisissa
universumeissa ikuisuus on ajallista iätijatkuvuutta -- iäti jatkuva nykyhetki.
Kuolevaisen luodun persoonallisuus voi iäistyä sisimmässä asuvaan henkeen sillä keinoin samastumalla, että hän päättää täyttää Isän tahdon. Tällainen tahdon pyhittäminen on yhtä kuin tavoitteena olevan ikuisuusrealiteetin todellistaminen. Tämä tarkoittaa, että se, mitä luotu tavoittelee, on vakiintunut suhteessa toinen toistaan seuraavien hetkien sarjaan, eli toisin sanottuna, että toinen toistaan seuraavien hetkien sarja ei tule näkemään mitään muutosta siinä, mitä luotu tavoittelee. Asiaa ei muuta se, onko hetkiä miljoona vai miljardi. Lukumäärällä ei enää ole merkitystä sen suhteen, mitä luotu tavoittelee. Näin luodun tekemä valinta yhdessä Luojan tekemän valinnan kanssa päätyvät niiksi ikuisiksi realiteeteiksi, jotka merkitsevät koskaan päättymätöntä Jumalan hengen ja ihmisolemuksen liittoa Jumalan lasten ja heidän Paratiisin-Isänsä ikuisessa palvelemisessa.
Missä hyvänsä yksilöidyssä älyllisessä olennossa vallitsee suora verrannollisuus kypsyyden ja aikatietoisuudesta kertovan mittayksikön välillä. Aikayksikkönä voi olla päivä, vuosi tai jokin pitempi jakso, mutta se on väistämättä se mittapuu, jonka mukaan tiedostava minuus arvioi elämän olosuhteet ja jonka mukaan tiedostava äly mittaa ja arvioi ajallisen olemassaolon tosiasiat.
Kokemus, viisaus ja arvostelukyky ovat kuolevaisen kokemuksessa tapahtuvan ajan mittayksikön pitenemisen seuralaiset. Kun ihmismieli käy läpi menneisyyttä, se on tekemässä arviota menneestä kokemuksesta siinä tarkoituksessa, että sellainen olisi hyödyksi jossakin nykyisessä tilanteessa. Kun mieli kurottautuu tulevaisuuteen, se koettaa arvioida mahdollisen toiminnan vastaisen merkityksen. Ja kun ihmistahto on tällä tavoin ottanut laskuissaan huomioon sekä kokemuksen että viisauden, se suorittaa arvionsa ja tekee päätöksensä nykyisyydessä, ja toimintasuunnitelmasta, joka menneisyydestä ja tulevaisuudesta näin syntyi, tulee olemassa oleva.
Kun kehittyvä minuus on saavuttanut
kypsyytensä, mennyt ja tuleva saatetaan yhteen valaisemaan sitä, mikä on
nykyisyyden todellinen merkitys. Sitä mukaa kun minuus kypsyy, se kurottautuu
yhä kauemmas menneisyyteen löytääkseen sieltä kokemusta, kun taas sen viisautta
osoittavat ennakkoarvioinnit koettavat tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan
tulevaisuuteen. Ja sitä mukaa kun käsityksiään muodostava minuus ulottaa tämän
kurottautumisen yhä kauemmas sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen,
arviointien tekeminen käy yhä vähemmän riippuvaiseksi hetkellisestä
nykyisyydestä. Tällä keinoin päätöksenteko ja toimenpiteisiin ryhtyminen alkaa
irrottautua liikkuvan nykyhetken kahleista samalla, kun se alkaa omata
piirteitä, joilla on mennyt--tulevaa merkittävyyttä.
Kärsivällisyyttä harjoittavat sellaiset
kuolevaiset, joiden aikayksiköt ovat lyhyitä; aito kypsyys nousee todellisesta
ymmärryksestä syntyneen malttavaisuuden avulla sietävyyden yläpuolelle.
Kypsyminen on sitä, että elää nykyisyydessä entistäkin väkevämmin samalla, kun vapautuu nykyisyyteen sisältyvistä rajoituksista. Menneeseen kokemukseen perustuvat kypsyyttä osoittavat suunnitelmat saavat alkunsa nykyisyydessä senlaatuisina, että ne ovat omiaan lisäämään tulevaisuuteen kuuluvia arvoja.
Kypsymättömyyttä osoittava aikayksikkö
keskittää merkitysarvon nykyhetkeen tavalla, joka erottaa nykyisyyden oikeasta
yhteydestään ei-nykyiseen
[sivu 1296]
eli mennyt--tulevaan. Kypsyyttä osoittava aikayksikkö on mitoitettu tuomaan mennyt--nykyinen--tulevan rinnakkainen yhteys sillä tavoin julki, että minuus alkaa päästä ymmärrykseen tapahtumien kokonaisuudesta, alkaa tarkastella ajallisuuden maisemaa avartuneiden näköpiirien panoraamankaltaisesta perspektiivistä, alkaa ehkä jo pitää mahdollisena sitäkin, että on olemassa aluton ja loputon ikuinen jatkuvuus, jonka osasia kutsutaan ajaksi.
Infiniittisyyden ja absoluuttisuuden tasoilla nykyisyyden hetki sisältää kaiken menneestä samoin kuin kaiken tulevasta. MINÄ OLEN merkitsee myös MINÄ OLIN ja MINÄ TULEN OLEMAAN. Ja tämä edustaa parasta ikuisuuden ja ikuisen käsitystämme.
Absoluuttisella
ja ikuisella tasolla potentiaalinen todellisuus on aivan yhtä merkityksellinen
kuin aktuaalinenkin todellisuus. Vain finiittisellä tasolla ja ajallisuuteen
sidoksissa olevien luotujen kannalta näyttää siltä, että näiden välillä olisi
suurikin ero. Jumalalle -- absoluuttina -- ikuisen päätöksen tehnyt
ylösnousemuskuolevainen on jo Paratiisin finaliitti. Mutta ihmisessä olevan
Ajatuksensuuntaajan ansiosta Universaalinen Isä ei ole tietoisuuden osalta
tällä tavoin rajoittunut, vaan hän voi olla tietoinen myös jokaisesta
ajallisesta kamppailusta, jota käydään luodun nousuun eläimenkaltaisuuden
tasolta jumalankaltaisuuden tasolle liittyvien ongelmien kanssa, ja hän voi
itse osallistua näihin kamppailuihin.
2. OMNIPRESENSSI JA UBIKVITEETTI
Jumaluuden ubikviteettiä ei pidä sekoittaa
siihen, että Jumala on loppujen lopuksi läsnä kaikkialla eli on omnipresentti.
Universaalisen Isän tahdon mukaista on, että Korkein, Perimmäinen ja
Absoluuttinen kompensoisivat, koordinoisivat ja yhdistäisivät hänen
ajallis-avaruudellisen ubikviteettinsa ja hänen ajallisuuden ja avaruuden
tuolle puolen menevän omnipresenssinsä hänen ajattoman ja avaruudettoman
universaalisen ja absoluuttisen läsnäolonsa kanssa. Ja teidän olisi
muistettava, että vaikka Jumaluuden ubikviteetti saattaakin perin usein olla
avaruuteen liittyvää, se ei silti välttämättä ole ajallisuudesta riippuvaista.
Kuolevaisina ja morontiaalisina taivasmatkalaisina te Seitsenkertaisen Jumalan osoittaman hoivan kautta vähitellen erotatte Jumalan yhä selvemmin. Havonan kautta löydätte Korkeimman Jumalan. Paratiisissa löydätte hänet persoonana, ja sen jälkeen te finaliitteina pyritte ennen pitkää tuntemaan hänet Perimmäisenä. Näyttäisi siltä, että sitten kun olette finaliitteja, teillä Perimmäisen saavutettuanne olisi noudatettavana vain yksi kurssi, ja tämä olisi Absoluutin tavoittelun aloittaminen. Ketään kuolevaista eivät tuolloin häiritse Jumaluusabsoluutin saavuttamiseen liittyvät epävarmuudet, kohtasihan hän korkeimmuuteen ja perimmäisyyteen johtaneiden ylösnousemusten päätteeksi Jumala Isän. Nämä finaliitit uskovat epäilemättä silloin että, vaikka he onnistuisivatkin Absoluuttisen Jumalan löytämisessä, he löytäisivät vain saman Jumalan, Paratiisin-Isän, joka tällä kertaa tuo itsensä julki yhä lähempänä infiniittisyyttä ja universaalisuutta olevilla tasoilla. Absoluuttisuudessa tapahtuva Jumalan tavoittaminen paljastaisi epäilemättä universumien Primäärisen Esi-isän samoin kuin persoonallisuuksien Lopullisen Isän.
Korkein Jumala ei voi olla osoitus Jumaluuden ajallis-avaruudellisesta omnipresenssistä, mutta hän on kirjaimellisesti muuan jumalallisen ubikviteetin ilmentymä. Yhtäältä Luojan hengellisen läsnäolon ja toisaalta luomistuloksena näkyvien aineellisten ilmentymien välillä on valtava valtakunta, joka edustaa ubikviteettistä esiintulemista -- evolutionaarisen Jumaluuden maailmankaikkeudessa tapahtuvaa esiinnousua.
Jos Korkein Jumala koskaan ottaa vastatakseen
ajallisuuden ja avaruuden universumien välittömästä valvonnasta, luotamme
täysin siihen, että tällainen Jumaluuden johtama hallinto tulee toimimaan
Perimmäisen ylivalvonnassa. Tällaisessa tapauksessa Perimmäinen Jumala alkaisi
ilmetä ajallisuuden universumeille transsendentaalisena Kaikkivaltiaana
[sivu 1297]
(Omnipotenttina, Kaikkivoipana), joka Kaikkivaltiaan Korkeimman hallinnollisiin toimintoihin nähden harjoittaisi ajallisuuden ja avaruuden tuolle puolen menevää ylivalvontaa.
Kuolevaisen
mieli saattaa esittää saman kysymyksen, jonka itsekin esitämme: Jos Korkeimman
Jumalan kehitykseen suuruniversumin hallinnollisen toimivallan haltijaksi
liittyvät Perimmäisen Jumalan yhä lukuisammat ilmentymät, niin liittyykö
Perimmäisen Jumalan vastaavaan ilmaantumiseen oletetuissa ulkoavaruuden
universumeissa samanlaisia Absoluuttisen Jumalan yhä laajempia julkituloja?
Mutta tästä asiasta meillä ei todellakaan ole tietoa.
3. AJALLIS-AVARUUDELLISET YHTEYDET
Jumaluus kykeni vain ubikviteetin avulla
yhdistämään ajallis-avaruudelliset ilmenemät finiittiseksi konseptioksi eli
käsitekokonaisuudeksi, sillä aika on peräkkäisten hetkien sarja, kun avaruus
taas on toisiinsa liittyvien pisteiden järjestelmä. Viime kädessähän te
tajuatte ajan suorittamalla siitä analyysin ja tajuatte avaruuden suorittamalla
siitä synteesin. Persoonallisuuteen sisältyvän integroivan ymmärryksen avulla
te koordinoitte ja liitätte toisiinsa nämä kaksi keskenään erilaista
konseptiota. Koko eläinkunnan keskuudessa vain ihmisellä on tämä ajan ja
avaruuden tajuamisen kyky. Eläimellekin liikkeellä on merkitys, mutta liike
osoittaa arvoa vain sellaiselle luodulle, jolla on persoonallisuuden status.
Elottomat olevaiset ovat ajasta riippuvaisia, mutta totuus on ajatonta. Mitä enemmän totuutta tunnet, sitä enemmän totuutta olet, sitä enemmän voit menneestä ymmärtää ja tulevasta käsittää.
Totuus on järkähtämätöntä -- mitkään ohimenevät vaihtelut eivät siihen ikinä vaikuta, mutta koskaan se ei ole kuollutta eikä kaavamaista, vaan aina väräjävää ja mukautuvaista -- säteilevän elävää. Mutta kun totuus kytketään faktaan, silloin sekä aika että avaruus sävyttävät sen merkityksiä ja toimivat sen arvojen viitekehyksinä. Tällaiset tosiasiatietoon kytketyt totuudelliset realiteetit muuttuvat käsityksiksi, ja tämän nojalla ne siirretään suhteellisten kosmisten realiteettien valtakuntaan.
Luojan absoluuttisen ja ikuisen totuuden
kytkeminen finiittisen ja ajallisen luodun faktuaaliseen eli tosiasiapohjaiseen
kokemukseen olevaistaa uuden ja esiin nousevan, Korkeinta olevan arvon. Käsitys
Korkeimmasta on olennaisen tärkeä, jotta jumalallinen ja muuttumaton ylempi
maailma saadaan sovitetuksi yhteen finiittisen ja alati muuttuvan alemman
maailman kanssa.
Kaikista ei-absoluuttisista olevaisista avaruus tulee lähimmäksi absoluuttista. Avaruus on ilmeisesti absoluuttisen perimmäistä. Aineellisella tasolla avaruuden ymmärtämisessä kohtaamamme todellinen vaikeus johtuu siitä tosiasiasta, että kun aineelliset kappaleet ovat avaruudessa, samalla avaruuskin on näissä samaisissa aineellisissa kappaleissa. Vaikka avaruuteen kuuluu paljon sellaista, joka on absoluuttista, se ei silti merkitse, että avaruus olisi absoluuttinen.
Avaruudessa vallitsevien suhteiden käsittämisen kannalta saattaa olla hyödyksi, jos otaksutte, että avaruus suhteellisesti ottaen on sittenkin muuan kaikkien aineellisten kappaleiden ominaisuus. Siispä, kun kappale liikkuu avaruuden läpi, se vie mukanaan myös kaikki ominaisuutensa, myös sen avaruuden, joka on tällaisessa liikkuvassa kappaleessa ja osa sitä.
Aineellisella tasolla kaikki todellisuutta
olevat hahmot pitävät hallussaan jotakin tilaa avaruudessa, mutta henkeä olevat
hahmot ovat olemassa vain suhteessa avaruuteen; ne eivät pidä hallussaan mitään
tilaa avaruudessa eivätkä syrjäytä avaruutta, eivätkä ne myöskään sisällä
avaruutta. Mutta mielestämme avaruuden todellinen arvoitusten arvoitus koskee
idean hahmoa. Kun astumme mielen alueelle, vastassamme on moni hämmentävä
ongelma. Täyttääkö idean hahmo -- idean todellisuusilmentymä -- jonkin tilan
avaruudessa? Emme todellisuudessa sitä tiedä, jos kohta olemmekin varmoja
siitä, että idean hahmo ei sisällä avaruutta. Mutta ei osoittaisi suurtakaan
varovaisuutta esittää sellainen olettamus, että aineeton on aina tilatonta.
[sivu 1298]
4. ENSISIJAINEN JA TOISSIJAINEN KAUSAATIO
Monet kuolevaisen ihmisen teologisista vaikeuksista ja metafyysisistä pulmakysymyksistä johtuvat siitä, että ihminen sijoittaa Jumaluuden persoonallisuuden väärään paikkaan, ja siitä, että hän näin muodoin liittää alisteiseen Jumalallisuuteen ja kehittyvään Jumaluuteen infiniittisiä ja absoluuttisia attribuutteja eli määreitä. Teidän ei pidä unohtaa, että vaikka olemassa toden totta on Ensimmäinen Aiheuttaja, olemassa on lisäksi koko joukko rinnakkaisia ja alisteisia aiheuttajia: sekä liitännäisiä että toisasteisia aiheuttajia.
Ratkaiseva ero ensimmäisten aiheuttajien ja
toisten aiheuttajien välillä on siinä, että ensimmäiset aiheuttajat saavat
aikaan alkuperäisiä seuraamuksia, joissa ei esiinny minkään sellaisen tekijän
perintöainesta, joka juontuisi jostakin edeltävästä kausaatiosta eli
syysuhteesta. Toissijaiset syyt tuovat esille seurauksia, joissa poikkeuksetta
esiintyy muusta ja edeltävästä kausaatiosta juontuvaa perimää.
Kvalifioimattomaan Absoluuttiin luontaisesti sisältyvät puhtaasti staattiset potentiaalit ovat reaktiivisia niitä Jumaluusabsoluutissa esiintyviä kausaatioita kohtaan, jotka ovat Paratiisin-Kolminaisuuden toimin aikaansaatuja. Universaalisen Absoluutin läsnä ollessa näistä kausaatiokyllästeisistä staattisista potentiaaleista tulee samalla hetkellä aktiivisia ja niiden tiettyjen transsendentaalisten toimintayksikköjen vaikutukseen reagoivia, joiden toimenpiteet johtavat näiden aktivoitujen potentiaalien statuksen muuttumiseen niin, että niistä tulee kiistämättömiä kehityksen universumimahdollisuuksia, aktuaalistuneita kasvukapasiteetteja. Juuri tällaisten kypsyneiden potentiaalien perustalta suuruniversumin luojat ja valvojat tuovat näyttämölle koskaan päättymättömän kosmisen evoluution draaman.
Jos eksistentiaaliset jätetään huomioon
ottamatta, kausaatio on peruskokoonpanoltaan kolmiosainen. Siinä muodossa,
jossa se vaikuttaa kuluvalla universumiaikakaudella, ja sikäli kuin se koskee
seitsemän superuniversumin finiittistä tasoa, se on hahmotettavissa
seuraavasti:
1. Staattisten potentiaalien aktivointi.
Jumaluusabsoluutin toimenpitein tapahtuva määränpään ankkuroiminen
Universaaliseen Absoluuttiin, kun Jumaluusabsoluutti vaikuttaa
Kvalifioimattomassa Absoluutissa ja vaikutuksensa siihen kohdistaen ja
Paratiisin-Kolminaisuuden tahdonvaraisten valtuutusten seurauksena.
2. Universumikapasiteettien
olevaistaminen. Tässä on kysymyksessä erilaistumattomien potentiaalien
muuntaminen erillisiksi ja tarkkarajaisiksi suunnitelmiksi. Tämän toimenpiteen
takana on Jumaluuden Perimmäisyys ja transsendentaalisen tason moninaiset
toimintayksiköt. Tällaiset toimet tapahtuvat koko kokonaisuniversumin tulevat
tarpeet täydellisesti ennakolta huomioon ottaen. Nimenomaan tässä yhteydessä
potentiaalien eriytymisineen Kokonaisuniversumin Arkkitehdit ovat olemassa
universumien jumaluuskäsitteen varsinaisina henkilöityminä.
Kokonaisuniversumikäsitteen ääriraja näyttää viime kädessä rajoittavan heidän
suunnitelmiensa soveltamisalan avaruuden puitteisiin, mutta suunnitelmina
ne eivät sinänsä ole muulla tavoin ajallisuudesta tai avaruudesta riippuvaisia.
3. Universumiaktuaalien luominen ja
kehitys. Juuri sellaiseen kosmokseen toimintansa kohdistaen, joka on
Jumaluuden Perimmäisyyden kapasiteettialuovan läsnäolon kyllästämä, Korkeimmat
Luojat toimivat saadakseen aikaan kypsyneiden potentiaalien ajallisuudessa tapahtuvan
muuttumisen kokemuksellisiksi aktuaaleiksi. Kokonaisuniversumin puitteissa
kaikkea potentiaalisen reaalisuuden aktuaalistumista rajoittaa se, mikä viime
kädessä on kehittymisen kapasiteetti, ja esillenousun loppuvaiheissa se on
ajallis-avaruudellisesti ehdollistettua. Paratiisista lähtevät Luoja-Pojat ovat
-- aktuaalisesti -- kosmisessa merkityksessä muuntavia luojia. Mutta
tämä ei millään muotoa kumoa sitä käsitystä, joka ihmisillä on heistä luojina,
sillä finiittisestä näkökulmasta katsottuna he mitä ilmeisimmin kykenevät
luomaan ja he myös luovat.
[sivu 1299]
JA MAHDOLLISENMYÖTÄISYYS
Jumaluuden kaikkivoipaisuus ei merkitse, että
siihen kuuluisi kyky tehdä sellaista, mikä ei ole tehtävissä. Jos pitäydytään
ajallis-avaruudellisissa puitteissa ja jos pidetään lähtökohtana sitä, että
kuolevaisen ymmärrys toimii älyllisenä viitekehyksenä, edes infiniittinen
Jumala ei voi luoda nelikulmaisia ympyröitä eikä tuottaa pahaa, joka on
luonnostaan hyvää. Jumala ei voi tehdä sellaista, mikä on ei-jumalallista.
Tällainen filosofisten termien vastakkainasettelu on yhtä tyhjän kanssa ja
osoittaa, ettei tällä tavoin saada mitään aikaiseksi. Mikään persoonallisuuden
piirre ei voi olla yhtäaikaisesti sekä jumalallinen että ei-jumalallinen.
Mahdollisenmyötäisyys on jumalallisessa vallassa luontaista. Ja tämä kaikki
juontuu siitä tosiasiasta, että kaikkivoipaisuus paitsi luo olevaisia, joilla
on olemus, on myös alkulähteenä kaikkien olevaisten ja olentojen olemukselle.
Isä tekee alussa kaiken, mutta sitä mukaa kun ikuisuuden panoraama avautuu reaktiona Infiniittisen tahtoon ja toimeksiantoihin, käy yhä ilmeisemmäksi, että luoduista, jopa ihmisistä, on määrä tulla Jumalan työtovereita määränpään lopullisuuden todellistamisessa. Ja tämä pitää paikkansa jo lihallishahmoisen elämän aikana. Kun ihminen ja Jumala ryhtyvät kumppaneiksi, ei tähän kumppanuuteen sisältyville vastaisille mahdollisuuksille voi panna mitään rajoitetta. Kun ihminen oivaltaa, että Universaalinen Isä on hänen kumppaninsa kuljettaessa ikuisesti eteenpäin, kun hän fuusioituu sisimmässään olevaan Isän läsnäoloon, silloin hän on -- hengessä -- murtanut ajallisuuden kahleet ja on jo astunut vaiheisiin, jotka merkitsevät ikuista edistymistä Universaalisen Isän tavoittelussa.
Kuolevaisen
tietoisuus etenee tosiasiasta merkitykseen ja sen jälkeen arvoon. Luojan
tietoisuus etenee ajatus-arvosta sana-merkityksen kautta toiminnan tosiasiaan.
Jumalan täytyy aina toimia murtautuakseen sen kvalifioimattomasta ykseydestä
johtuvan umpikujan läpi, joka luonnostaan kuuluu eksistentiaaliseen
infiniittisyyteen. Jumaluuden on aina tarjottava se malliuniversumi, ne
täydelliset persoonallisuudet, ne alkuperäiset totuus, kauneus ja hyvyys, joita
kohti kaikki jumaluuden alapuolella olevat luomukset ponnistelevat. Aina on
Jumalan ensin löydettävä ihminen, jotta ihminen saattaisi myöhemmin löytää
Jumalan. Aina täytyy olla olemassa Universaalinen Isä ennen kuin ylipäätään voi
olla olemassa universaalista poikautta ja siitä johtuvaa universaalista veljeyttä.
6. KAIKKIVOIPAISUUS JA KAIKENTEKEVYYS
Jumala on toden totta kaikkivoipa, mutta hän ei ole kaikentekevä -- hän ei henkilökohtaisesti tee kaikkea, mitä tehdään. Kaikkivoipaisuuteen sisältyy Kaikkivaltiaan Korkeimman ja Korkeimman Olennon voimapotentiaali, mutta Korkeimman Jumalan tahtoperäiset teot eivät ole Infiniittisen Jumalan henkilökohtaisia tekoja.
Primäärisen Jumaluuden kaikentekevyyden
puolesta puhuminen olisi samaa kuin oikeuksien riistäminen kutakuinkin
miljoonalta Paratiisin Luoja-Pojalta, lukemattomista armeijakunnallisista
erilaisiin muihin luokkiin kuuluvista avustajista puhumattakaan. Koko
maailmankaikkeudessa ei ole kuin yksi aiheuttamaton Aiheuttaja. Kaikki muut
aiheuttajat ovat tämän Ensimmäisen Suuren Lähteen ja Keskuksen johdannaisia.
Eikä tämä filosofia miltään osin tee väkivaltaa eri puolille koko valtavaa
maailmankaikkeutta sirottautuneiden myriadien Jumaluuden lasten
vapaatahtoisuudelle.
Paikallisissa puitteissa saattaa näyttää siltä, että tahto toimii aiheuttamattomana aiheuttajana, mutta siinä ilmenee kumminkin poikkeuksetta sellaisia perintötekijöitä, jotka todistavat yhteydestä ainutlaatuisiin, alkuperäisiin ja absoluuttisiin Ensimmäisiin Aiheuttajiin.
Kaikki tahtotoiminta on suhteellista.
Alkuunpanoa ajatellen vain Isä--MINÄ OLEN omaa tahtotoiminnan lopullisuuden;
absoluuttisessa merkityksessä vain Isä, Poika ja Henki tuovat esiin sellaisia
tahtotoiminnan etuoikeuksia, jotka ovat riippumattomia ajallisuudesta ja joille
avaruus
[sivu 1300]
ei aseta ehtoja. Kuolevaiselle ihmiselle on annettu vapaa tahto, kyky tehdä valintoja, ja vaikkei tällainen valitseminen olekaan absoluuttista, se on finiittisellä tasolla ja siltä osin kuin se koskee valintaa tekevän persoonallisuuden kohtaloa, kuitenkin suhteellisen lopullista.
Absoluuttista tasoa lukuun ottamatta tahtotoiminta kohtaa jokaisella muulla tasolla rajoituksia, jotka ovat olennainen osa tätä nimenomaista valintakykyä käyttävää persoonallisuutta. Ihminen ei voi valita sellaista, jota valittavuus ei kata. Hän ei esimerkiksi voi päättää olla jokin muu kuin ihmisolento, mutta sen sijaan hän voi päättää, että hänestä tulee jotakin enemmän kuin ihminen; hän voi päättää lähteä sille matkalle, joka merkitsee universumiylösnousemusta. Mutta hän voi tehdä näin siksi, että ihmisen tekemä valinta ja jumalallinen tahto sattuvat tällä kohdin käymään yksiin. Ja mitä poika halajaa ja Isä tahtoo, se käy varmasti toteen.
Kuolevaisen elämässä avautuu ja sulkeutuu yhtä mittaa polkuja, jotka edustavat toisistaan eroavaa menettelyä, ja sellaisten aikojen kuluessa, jolloin valinnanteko on mahdollista, ihmispersoonallisuus tekee jatkuvasti päätöksiä näiden monien toimintatapojen välillä. Ajallinen tahtotoiminta kytkeytyy aikaan, ja sen on odotettava ajan kulumista saadakseen tilaisuuden julkitulemiseen. Hengellinen tahtotoiminta on jo alkanut saada esimakua siitä, mitä on vapaus ajan kahleista, sillä se on päässyt osittain vapaaksi ajallisesta peräkkäisyydestä, ja tämä johtuu siitä, että hengellinen tahtotoiminta on samastumassa Jumalan tahtoon.
Tahtomisen, valinnan suorittamisen, täytyy
pakostakin tapahtua niissä universumipuitteissa, jotka ovat aktuaalistuneet
reaktiona korkeampaan ja edellä käyneeseen päätöksentekoon. Ihmistahto on
alusta loppuun saakka tiukasti finiittiseen rajoittuvaa, paitsi yhden
yksityiskohdan osalta: Kun ihminen haluaa löytää Jumalan ja olla hänen
kaltaisensa, tällainen valinta menee finiittisyyden tuolle puolen, ja vain
ikuisuus voi paljastaa, meneekö tämä valinta myös absoniittisuuden tuolle
puolen.
Jumaluuden
kaikkivoipaisuuden tiedostaminen on sitä, että tunnet olosi turvalliseksi
kosmisen kansalaisen kokemuksessasi; että voit olla vakuuttunut siitä, ettei
pitkällä matkalla kohti Paratiisia mikään vaara uhkaa sinua. Mutta jos tyytyy
harhakäsitykseen Jumalan kaikentekevyydestä, se on samaa kuin hyväksyisi
panteismin, joka on kolossaalinen erehdys.
7. KAIKENTIETÄVYYS JA PREDESTINAATIO
Luojan tahdon ja luodun olennon tahdon toiminta suuruniversumissa vaikuttaa niissä rajoissa ja niiden mahdollisuuksien mukaisesti, jotka Mestariarkkitehdit ovat asettaneet. Tämä mainittujen enimmäisrajojen ennalta tapahtunut asettaminen ei kuitenkaan vähäisimmässäkään määrin kavenna luodun olennon tahdon suvereenisuutta näiden rajalinjojen sisäpuolella. Ei myöskään primäärinen ennaltatietäminen, joka suo täydet mahdollisuudet kaikenlaiselle finiittiselle valintojentekemiselle, kumoa finiittistä tahtotoimintaa. Kypsä ja kaukokatseinen ihminen saattaisi kyetä esittämään mitä tarkimman ennusteen siitä, mitä joku häntä nuorempi kumppani päättää, mutta tällainen ennaltatietäminen ei hiukkaakaan vähennä itse päätöksenteon vapautta ja aitoutta. Jumalat ovat viisaasti rajoittaneet kypsymättömän tahdon vaikutuspiiriä, mutta näiden tarkoin määriteltyjen rajojen sisäpuolella se on kaikesta huolimatta kiistatonta tahtoa.
Kaiken menneen, nykyisen ja tulevan
valitsemisen suurenmoisinkaan korreloituminen ei kumoa tällaisten valintojen
autenttisuutta. Se osoittaa paremminkin sitä, mihin suuntaan kosmos
predestinoidusti eli ennaltamäärätysti pyrkii, ja tuntuu viittaavan
ennakkotietoon siitä, ketkä tahdolliset olennot mahdollisesti päättävät ja
ketkä mahdollisesti eivät päätä, että heistä tulee koko todellisuuden
kokemukselliseen aktuaalistumiseen oman panoksensa antavia osasia.
Finiittisessä valitsemisessa ilmenevä
erehtyminen on ajallisuuteen sidonnaista ja ajallisuuteen rajoittuvaa.
Sellaista voi esiintyä vain ajallisuudessa ja Korkeimman Olennon kehittyvän
läsnäolon puitteissa. Tällainen väärään osuva valitseminen on
mahdollista ajallisuudessa, ja se tuo esille (Korkeimman keskeneräisyyden
lisäksi) sen tietyn valintapuitteiston, jolla kypsymättömät luodut
[sivu 1301]
pitää varustaa, jotta he pääsisivät osallisiksi universumissa tapahtuvasta edistymisestä asettumalla omasta vapaasta tahdostaan yhteyteen todellisuuden kanssa.
Ajallisuuden ehdollistamassa avaruudessa esiintyvä synti on selkeä todiste finiittisen tahdon vapaudesta, jopa mielivallasta. Synti kuvastaa kypsymättömyyttä, joka on sokaistunut persoonallisuuden omaamasta verrattain täysivaltaisen tahdon vapaudesta persoonallisuuden samalla ollessa kykenemätön tajuamaan kosmiseen kansalaisuuteen sisältyviä korkeampia velvoitteita ja velvollisuuksia.
Finiittisissä toimipiireissä ilmenevä
paatuneisuus tuo esille, että kaikella Jumalaan samastumattomalla minuudella on
vain ohimenevä reaalisuus. Vasta kun luodusta tulee Jumalaan samastunut, vasta
sitten hänestä tulee universumeissa aidosti todellinen. Finiittinen
persoonallisuus ei ole luonut itseään, mutta superuniversumin areenalla, jossa
valinta tehdään, se kylläkin määrää omasta kohtalostaan.
Elämän
vuodattaminen aineellis-energiaalisiin järjestelmiin antaa niille kyvyn säilyä,
lisääntyä ja mukautua. Se, että eläville organismeille lahjoitetaan
persoonallisuus, antaa niille lisäksi oikeudet määrätä itsestään, kehittää
itseään ja samastaa itsensä Jumaluuden fuusiohenkeen.
Alipersoonalliset
elävät olevaiset ovat osoitus siitä, että mieli aktivoi energia-ainetta, ensin
fyysisinä valvojina ja sitten mielenauttajahenkinä. Persoonallisuuden lahja
tulee Isältä, ja se antaa elävälle järjestelmälle ainutlaatuiset
valintaoikeudet. Mutta jos persoonallisuudella on oikeus käyttää tahdonvaraista
todellisuuteen samastumisen valinnanvapautta ja jos tämä valinnanvapaus on
todellista ja esteetöntä, siinä tapauksessa täytyy kehittyvällä
persoonallisuudella olla toisena mahdollisena vaihtoehtona myös se, että
hänestä tulee itsensä sekasortoon saattava, itsensä hajottava ja itsensä
tuhoava. Kosmisen itsetuhon mahdollisuus ei ole vältettävissä, mikäli
kehittyvän persoonallisuuden on määrä finiittisen tahdon käyttämisen osalta
olla aidolla tavalla vapaa.
Persoonallisuuden valinnanvapauden puitteiden
kaventamisesta on olemassaolon alemmilla tasoilla kautta linjan siis
seurauksena turvallisuuden lisääntymistä. Valinnasta tulee yhä vapaampaa sitä
mukaa, kun universumeja noustaan yhä korkeammalle; valinnanvapaus lähestyy
lopulta jumalallista vapautta, kun ylösnousemuspersoonallisuus yltää statuksen
jumalallisuuteen, universumin tarkoitusperille pyhittäytymisen korkeimmuuteen,
kosmisen viisauden saavuttamisen täyteyteen ja siihen, että luotu samastuu
lopullisesti Jumalan tahtoon ja tapaan, jolla Jumala menettelee.
Ajallis-avaruudellisissa
luomistuloksissa vapaan tahdon ympärille on pystytetty pidäkkeitä ja
rajoituksia. Aineellisen elämän evoluutio on aluksi mekaanista, sitten mielen
aktivoimaa, ja siitä saattaa (sen jälkeen kun persoonallisuus on lahjoitettu)
tulla hengen ohjaamaa. Elämänkantajien suorittamiin alkuperäisiin fyysisen
elämän juurrutuksiin sisältyvät potentiaalit määräävät asuttujen maailmojen
orgaanisen evoluution fyysiset rajat.
Kuolevainen ihminen on kone, elävä mekanismi.
Hänen juurensa ovat ehdottomasti energian fyysisessä maailmassa. Monet ihmisen reaktioista
ovat luonteeltaan mekaanisia, elämässä on paljon konemaista. Mutta ihminen,
mekanismi, on paljon enemmän kuin kone, sillä hänet on varustettu mielellä ja
hänen sisimmässään asuu henki. Ja vaikkei hän koskaan koko aineellisen elämänsä
aikana voikaan vapautua olemassaoloonsa kuuluvasta kemiallisesta ja sähköisestä
mekaniikasta, hän voi silti oppia yhä paremmin alistamaan tämän fyysisen
elämänkoneiston kokemuksen mukanaan tuoman ohjaavan viisauden valtaan sillä,
että hän pyhittää ihmismielen sisimmässään asuvan Ajatuksensuuntaajan antamien
hengellisten kehotusten täytäntöönpanemiseen.
Henki vapauttaa tahdon toiminnan, ja
mekanismi rajoittaa sitä. Epätäydellinen valitseminen, jota mekanismi ei valvo
ja joka ei ole samastunut henkeen, on vaarallista ja ailahtelevaa. Mekaniikan
herruus takaa edistymisen kustannuksella vakauden, liittoutuminen hengen kanssa
vapahtaa valitsemisen fyysiseltä tasolta, ja samalla
[sivu 1302]
se varmistaa sen jumalallisen vakauden, jonka saavat aikaan entisestään lisääntynyt universumiymmärrys ja entistä laajempi kosminen käsittäminen.
Luotua uhkaava suuri vaara on siinä, ettei hän elämänmekanismin kahleista vapautuessaan korvaakaan tätä vakauden menettämistä sillä, että hän rakentaa harmonisen yhteistyösuhteen hengen kanssa. Kun luodun valintojentekeminen on jo jotakuinkin vapautunutta mekaanisesta vakaudesta, se saattaa pyrkiä entistä pitemmälle menevään itsensä vapauttamiseen erillään laajemmasta henkeen samastumisesta.
Biologisen evoluution periaate kaikkineen tekee mahdottomaksi sellaisen, että alkukantainen ihminen ilmaantuisi asuttuihin maailmoihin kovinkaan suurella itsehillinnällä varustettuna. Niinpä sama luomissuunnitelma, joka asetti tavoitteeksi evoluution, huolehtii myös siitä, että vaikuttamassa ovat sellaiset ulkoiset pidäkkeet kuin aika ja avaruus, nälkä ja pelko, jotka rajoittavat tehokkaasti sitä, miten laajat mahdollisuudet tällaisilla sivistymättömillä luoduilla on hengellisen tason alapuolella tapahtuvaan valintojen tekemiseen. Sitä mukaa kun ihmismieli selviää menestyksellisesti yhä vaikeammista esteistä, tämä luomissuunnitelma on huolehtinut myös siitä, että vähä vähältä kertyy koko ihmissukukunnalle yhteinen, vaivalla kerätyn kokemuksellisen viisauden perintö; se on toisin sanoen huolehtinut siitä, että hupenevien ulkoisten pidäkkeiden ja runsastuvien sisäisten pidäkkeiden välillä on säilynyt tasapaino.
Evoluution, ihmisen kulttuurisen edistymisen, hitaus on todistuksena sen jarrun -- aineellisen vitkaisuuden -- tehokkuudesta, joka vaikuttaa varsin tehokkaasti hidastaakseen vaarallisia etenemisnopeuksia. Tällä tavoin aika jo sinänsä vaimentaa ja hajottaa laajemmalle alalle ne muutoin tappavat seuraukset, jotka johtuvat liian varhain tapahtuvasta irtautumisesta ihmisen toimintaa välittömimmin saartavista esteistä. Sillä kun kulttuuri edistyy ylinopeudella, kun aineellinen edistyminen karkaa palvonta--viisauden kehityksen edelle, silloin sivilisaatio kantaa taantumisen siemeniä. Ja ellei tällaisia ihmisyhteisöjä pikaisesti tueta kokemuksellista viisautta lisäämällä, ne vajoavat alas korkeilta, mutta ennenaikaisesti saavuttamiltaan tasoilta, ja viisauden alalla koittava "pimeän keskiajan" interregnum tulee olemaan todisteena vääjäämättömästä tasapainottomuuden restauraatiosta itsensävapauttamisen ja itsehillinnän välillä.
Caligastian syntinä oli se, että hän sivuutti aikatekijän, joka säätelee asteittain etenevää ihmisen vapauttamista; se, että hän perusteettomasti hävitti hillitsevät esteet, esteet, joita noiden aikojen kuolevaismielet eivät vielä olleet kokemuksellisesti ylittäneet.
Sellainen mieli, joka kykenee saamaan aikaan ajan ja avaruuden osittaisen lyhenemisen, osoittaa tällä nimenomaisella teolla omaavansa ne viisauden siemenet, jotka voivat toimia tehokkaasti ilman, että pidäke-esteen ylittäminen olisi välttämätöntä.
Lucifer pyrki samalla tavoin murtamaan aikatekijän, joka toimii paikallisjärjestelmässä tiettyjen vapauksien ennenaikaisen saavuttamisen pidäkkeenä. Valoon ja elämään asettunut paikallisjärjestelmä on kokemuksen tietä yltänyt niihin näkökantoihin ja oivalluksiin, jotka antavat mahdollisuuden käyttää monia kyseisen toimipiirin vakiintumista edeltävinä aikoina hajottavina ja tuhoisina tuntuvia menetelmiä.
Kun ihminen karistaa yltään pelon kahleet,
kun hän koneillaan kytkee mantereet ja valtameret toisiinsa, kun hän
historiankirjoituksellaan kytkee sukupolvet ja vuosisadat toisiinsa, hänen on
pantava jokaisen ylitetyn pidäkkeen sijalle uusi ja vapaaehtoisesti omaksuttu
pidäke, joka on laajenevan ihmisviisauden asettamien moraalisääntöjen mukainen.
Nämä ihmisen itselleen asettamat pidäkkeet ovat kaikkien ihmisperäiseen
sivilisaatioon vaikuttavien tekijöiden -- oikeuskäsitysten ja veljeysihanteiden
-- joukossa samalla kertaa sekä kaikkein voimallisimmat että kaikkein
heiveröisimmät. Ihminen tekee itsestään jopa kelvollisen kantamaan häntä
hillitsevän armeliaisuuden vaatteita uskaltaessaan rakastaa kanssaihmisiään
samalla, kun hän pääsee hengellisen veljeyden alkutaipaleelle päättäessään
osoittaa näille sellaista kohtelua, jollaista hän toivoisi itsekin kohtaavansa,
ellei peräti sellaista kohtelua, jollaista Jumala hänen käsityksensä mukaan
näille osoittaisi.
[sivu 1303]
Automaattinen
universumireaktio on vakaa, ja jossakin muodossa se on kosmoksessa jatkuvaa.
Persoonallisuus, joka tuntee Jumalaa ja haluaa tehdä hänen tahtonsa,
persoonallisuus, jolla on henkiymmärrystä, on jumalallisesti vakaa ja ikuisesti
olemassa oleva. Ihmisen universumissa suorittama suuri löytöretki on siinä,
että hänen kuolevaismielensä siirtyy mekaanista staattisuutta merkitsevästä
vakaudesta hengellisen dynaamisuuden jumalallisuuteen. Ja tämän muodonmuutoksen
hän saa aikaan niiden omien persoonallisuuspäätöstensä voimalla ja lujuudella,
jotka jokaisessa elämäntilanteessa julistavat: "Minun tahtoni on, että
Sinun tahtosi tapahtuu."
9. MAAILMANKAIKKEUDEN MEKANISMIT
Ajallisuus ja avaruus ovat muuan yhden kokonaisuuden muodostava kokonaisuniversumin mekanismi. Ne ovat ne välineet, joiden avulla käy mahdolliseksi finiittisten luotujen olla kosmoksessa rinnan Infiniittisen kanssa. Finiittiset luodut pidetään ajallisuuden ja avaruuden avulla tehokkaasti erillään absoluuttisesta tasosta. Mutta nämä eristeet, joiden puuttuessa yksikään kuolevainen ei voisi olla olemassa, vaikuttavat finiittisen toiminnan vaikutuspiiriä välittömästi rajoittaen. Ilman niitä ei yksikään luotu voisi toimia, mutta jokaisen luodun tekoja niillä ehdottomasti rajoitetaan.
Korkeampien mielellisten olentojen tuottamat mekanismit toimivat vapauttaakseen luovat lähteensä, mutta jossakin määrin ne poikkeuksetta rajoittavat kaikkien alistussuhteessa olevien älyllisten olentojen toimintaa. Universumeissa eläville luoduille tämä rajoitus paljastuu universumien mekanismina. Ihmisellä ei ole kahlitsematonta vapaata tahtoa, vaan hänen valinnanvapaudellaan on omat rajansa, mutta tämän vapaan valintaoikeuden kattamalla alueella hänen tahtonsa on verrattain suvereeni.
Kuolevaispersoonallisuuden elämänmekanismi, ihmisruumis, on kuolevaisen tason yläpuolelta olevan luomissuunnitelman tuote. Niinpä ihminen itse ei voikaan sitä koskaan täydelleen hallita. Vasta kun taivaaseen nouseva ihminen yhdessä fuusioituneen Suuntaajan kanssa itse luo persoonallisuuden julkituomiseen tarvittavan mekanismin, vasta sen hän saa täydellisesti hallintaansa.
Suuruniversumi on mekanismia siinä kuin organismiakin, se on mekaaninen ja elävä -- Korkeimman Mielen aktivoima elävä mekanismi, joka koordinoituu Korkeimman Hengen kanssa ja saavuttaa julkitulonsa Korkeimpana Olentona laajinta mahdollista voiman ja persoonallisuuden yhdistymistä edustavilla tasoilla. Mutta finiittisen luomistuloksen mekanismin kiistäminen on samaa kuin tosiasian kiistäminen ja todellisuuden huomiotta jättäminen.
Mieli on saanut aikaan mekanismit: luova mieli, joka vaikuttaa kosmisiin potentiaaleihin ja kosmisissa potentiaaleissa. Luojan ajattelu on kiteyttänyt mekanismit tiettyä tarkoitusta varten, ja iäti ne toimivat uskollisina sille tahtoperäiselle konseptiolle, josta ne ovat lähtöisin. Mutta jokaisen mekanismin olemassaolon tarkoitus kätkeytyy sen alkuperään, ei sen toimintaan.
Näistä mekanismeista ei tulisi ajatella niin, että ne rajoittavat Jumaluuden toimintaa; mieluumminkin on totta, että Jumaluus näiden nimenomaisten mekaniikkojen muodossa on vienyt päätökseen ikuisen julkitulon yhden vaiheen. Universumien perusmekanismit ovat ilmaantuneet olemassaolon piiriin reaktiona Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen absoluuttiseen tahtoon. Siksi ne ikuisesti toimivatkin täydellisessä sopusoinnussa Infiniittisen laatiman suunnitelman kanssa. Ne ovat toden totta juuri tuon suunnitelman mukaisia ei-tahdollisia hahmoja.
Ymmärrämme jotakin siitä, miten Paratiisin
mekanismi korreloituu Iankaikkisen Pojan persoonallisuuteen; kysymyksessähän on
Myötätoimijan funktio. Ja meillä on teorioita, jotka koskevat Universaalisen
Absoluutin toimintoja suhteessa Kvalifioimattoman Absoluutin teoreettisiin
mekanismeihin ja Jumaluusabsoluutin potentiaaliseen persoonaan. Mutta
kehittyvien Korkeimman Jumaluuden ja Perimmäisen Jumaluuden osalta panemme
merkille, että tietyt persoonattomat vaiheet ovat aktuaalisesti yhdistymässä
tahdollisiin vastapuoliinsa, ja näin on kehittymässä uusi suhde hahmon ja
persoonan välille.
[sivu 1304]
Menneisyyden ikuisuudessa Isä ja Poika
muodostivat liiton siinä ykseydessä, jonka julkitulo oli Ääretön Henki. Jos
tulevaisuuden ikuisuudessa sattuisi niin, että paikallisuniversumien
Luoja-Pojat ja Luovat Henget pääsevät luovaan liittoon ulkoavaruuden
maailmoissa, mitä loisikaan heidän ykseytensä heidän jumalallisen olemuksensa
yhteisilmentymäksi? On hyvinkin mahdollista, että saamme nähdä tähän saakka
vielä paljastumattoman ilmentymän Perimmäisestä Jumaluudesta: hallintoasiain
ylihoitajan uuden olentotyypin. Tällaisissa olennoissa ilmenisi ainutlaatuisia
persoonallisuudelle kuuluvia etuoikeuksia, sillä heissähän yhdistyvät
persoonallisen Luojan, persoonattoman Luovan Hengen ja kuolevaisluodun kokemus
sekä Jumalallisen Hoivaajan asteittain etenevä personoituminen. Nämä olennot
voisivat olla perimmäisiä sikäli, että he liittyisivät persoonalliseen ja
persoonattomaan todellisuuteen samalla, kun heissä yhdistyisivät Luojan ja
luodun kokemukset. Ovatpa näiden otaksuttujen ulkoavaruuden luomusten toimivien
kolminaisuuksien kolmansille persoonille kuuluvat attribuutit mitä hyvänsä, he
joka tapauksessa ylläpitävät Luoja-Isiinsä ja Luoviin Äiteihinsä jossakin
määrin samanlaista suhdetta kuin Äärettömällä on Universaaliseen Isään ja
Iankaikkiseen Poikaan.
Korkein Jumala
on kaiken universumikokemuksen personoituma, koko finiittisen evoluution
kohdentuma, koko luotujen olentojen todellisuuden maksimaatio, kosmisen
viisauden täyttymys, ajallisuuden galakseihin sisältyvien harmonisten
kauneusarvojen henkilöitymä, kosmisia mieli-merkityksiä edustava totuus,
korkeimpia henkiarvoja edustava hyvyys. Ja Korkein Jumala tulee ikuisessa
tulevaisuudessa syntesoimaan nämä moninaiset finiittiset erilaisuudet yhdeksi
kokemuksellisesti merkitseväksi kokonaisuudeksi, samaan tapaan kuin ne nyt ovat
absoluuttisilla tasoilla Paratiisin-Kolminaisuudessa eksistentiaalisesti yhdistyneitä.
Kaitselmus ei tarkoita, että Jumala olisi
päättänyt kaiken puolestamme ja etukäteen. Jumala rakastaa meitä aivan liian
paljon niin tehdäkseen, sillä sellainen olisi silkkaa kosmista tyranniaa. Ei
ole epäilystäkään siitä, että ihmisellä on verrattain esteetön valta tehdä
valintoja. Jumalallinen rakkaus ei myöskään ole sellaista lyhytnäköistä
hempeilyä, joka lellittelisi ja hemmottelisi ihmislapsia.
Isä, Poika ja Henki -- Kolminaisuutena -- eivät ole Kaikkivaltias Korkein, mutta Kaikkivaltiaan korkeimmuus ei voi koskaan tulla julki ilman heitä. Kaikkivaltiaan kasvu keskittyy aktuaalisuuden Absoluutteihin ja perustuu potentiaalisuuden Absoluutteihin. Mutta Kaikkivaltiaan Korkeimman toiminnot suhteutuvat Paratiisin-Kolminaisuuden toimintoihin.
Tuntuisi siltä, että universumiaktiviteetin kaikki osa-alueet ovat Korkeimmassa Olennossa tämän kokemuksellisen Jumaluuden persoonallisuuden toimesta osittain jälleenyhdistymässä. Niinpä kun haluamme suhtautua Kolminaisuuteen ikään kuin se olisi yksi Jumala, ja jos rajoitamme tämän käsitystavan tällä haavaa tunnettuun ja organisoituun suuruniversumiin, teemme sen havainnon, että kehittyvä Korkein Olento on osittainen kuvastuma Paratiisin-Kolminaisuudesta. Ja lisäksi huomaamme, että tämä Korkein Jumaluus on kehittymässä suuruniversumin finiittistä ainetta, mieltä ja henkeä edustavaksi persoonallisuussynteesiksi.
Jumalilla on attribuutteja, mutta
Kolminaisuudella on toimintoja, ja Kolminaisuuden tavoin kaitselmuskin on
toiminto, universumien universumiin kohdistuvan muun kuin persoonallisen
ylivalvonnan yhdistelmä, joka ulottuu Kaikkivaltiaan voimassa syntesoituvan
Seitsenkertaisen evolutionaarisilta tasoilta Jumaluuden Perimmäisyyden
transsendentaalisten maailmojen kautta edelleen ylöspäin.
Jumala rakastaa jokaista luotua niin kuin
lasta, ja tämä rakkaus lepää jokaisen luodun yllä kautta kaiken ajallisuuden ja
ikuisuuden. Kaitselmus toimii suhteessa kokonaisuuteen
[sivu 1305]
ja on tekemisissä jokaisen luodun olennon toiminnan kanssa siinä määrin kuin tämä toiminta liittyy kokonaisuuteen. Kaitselmuksellinen asioihin puuttuminen kenenkä hyvänsä olennon kohdalla osoittaa tuon olennon toiminnan olevan jonkin kokonaisuuden evolutionaarisen kasvun kannalta tärkeää. Tällainen kokonaisuus saattaa olla kokonainen rotu, kokonainen kansakunta, kokonainen planeetta tai jopa jokin korkeampi kokonaisuus. Luodun olennon toiminnan tärkeys juuri on se, joka aiheuttaa kaitselmuksellisen asioihin puuttumisen, ei suinkaan se, miten tärkeä luotu on persoonana.
Isä voi siitä huolimatta persoonana milloin tahansa puuttua isällisellä kädellä kosmisten tapahtumien virtaan täysin Jumalan tahdon mukaisesti ja sopusoinnussa Jumalan viisauden kanssa ja niin kuin Jumalan tuntema rakkaus antaa aihetta.
Mutta se, mitä ihminen kutsuu kaitselmukseksi, on aivan liian usein hänen oman mielikuvituksensa tuote, satunnaisten olosuhteiden onnekas yhteensattuminen. Universumiolemassaolon finiittisessä valtakunnassa vaikuttaa kuitenkin todellinen ja esiin nouseva kaitselmus: avaruuden energioiden, ajallisuuden liikkeiden, älyllisten ajatusten, luonnetta osoittavien ihanteiden, hengellisistä olemuksista kumpuavien toiveiden ja kehittyvien persoonallisuuksien tavoitteellisten tahtoperäisten tekojen eittämätön ja aktuaalistuva korreloituminen. Aineellisissa maailmoissa vallitsevat olosuhteet saavuttavat lopullisen finiittisen integroitumisen Korkeimman ja Perimmäisen toisiinsa limittyvissä läsnäoloissa.
Sitä mukaa kun suuruniversumin mekanismit ovat täydellistyneet niin pitkälle, että ne ovat mielen harjoittaman ylivalvonnan kautta saavuttaneet lopullisen täsmällisyytensä, ja sitä mukaa kun luotujen mieli nousee täydellisyyteen viedyn henkeen integroitumisen kautta jumalallisuuden saavuttamista merkitsevään täydellisyyteen ja kun Korkein tämän seurauksena nousee esiin kaikkien näiden universumi-ilmiöiden aktuaalisena yhdistäjänä, kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi.
Jotkin evolutionaarisissa maailmoissa aika ajoin esiintyvistä hämmästyttävän onnekkaista olosuhteista saattavat johtua asteittain esiin nousevasta Korkeimman läsnäolosta, esimakuna hänen tulevista universumitoiminnoistaan. Suurin osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu kaitselmuksesta johtuvaksi, ei sitä ole. Se, että häneltä puuttuu kaukokatseinen näkemys elämän olosuhteiden oikeista merkityksistä, haittaa suuresti hänen arviotaan tällaisista asioista. Suuri osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu hyväksi onneksi, saattaakin todellisuudessa olla huonoa onnea. Se, että onni hymyilee ja ihmiselle koituu ansaitsematonta joutoaikaa ja varallisuutta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut ponnistella, saattaakin osoittautua ihmistä koettelevista kärsimyksistä suurimmaksi. Nurjan kohtalon näennäinen julmuus sen kasatessa koettelemuksia jonkun kärsivän kuolevaisen päälle saattaa todellisuudessa olla se karkaiseva tuli, joka vähitellen muuntaa pehmeän raudan kaltaisen kypsymättömän persoonallisuuden karkaistun teräksen kaltaiseksi todelliseksi luonteenlujuudeksi.
Kehittyvissä universumeissa vaikuttaa kyllä kaitselmus, ja luodut voivat päästä siitä perille täsmälleen siinä määrin kuin heissä on kehittynyt kykyä kehittyvien universumien tarkoituksen käsittämiseen. Täysimääräinen universumitarkoitusten havaitsemisen kyky on yhtä kuin luodun evolutionaarinen täysimittaistuminen, ja se on ilmaistavissa myös toisin sanomalla, että kysymys on Korkeimman saavuttamisesta keskeneräisten universumien nykyisen tilan tarjoamissa rajoissa.
Isän osoittama rakkaus toimii suoraan yksilön
sydämessä -- kaikkien muiden yksilöiden vaikutuksista ja vastavaikutuksista
riippumattomana. Suhde on persoonallinen -- ihminen ja Jumala. Jumaluuden
persoonaton läsnäolo (Kaikkivaltias Korkein ja Paratiisin-Kolminaisuus)
osoittaa huomiota, joka kohdistuu kokonaisuuteen, ei osaan. Korkeimmuuden
ylivalvontana ilmenevä kaitselmus käy sitä ilmeisemmäksi mitä pitemmälle
maailmankaikkeuden toinen toistaan seuraavat osat etenevät finiittisten
päämäärien saavuttamisessa. Sitä mukaa kun järjestelmät, konstellaatiot,
universumit ja superuniversumit asettuvat valoon ja elämään, Korkein tulee yhä
enemmän esille kaiken tapahtumassa olevan mielekkäänä korreloijana samalla, kun
Perimmäinen nousee vähitellen esille kaiken olevaisen transsendentaalisena
yhdistäjänä.
[sivu 1306]
Aineellisuuden piiriin kuuluvat luonnolliset
tapahtumat näyttävät evolutionaarisen maailman alkuvaiheissa useinkin asettuvan
sovittamattomasti toisiaan vastaan. Siinä, mitä kehittyvässä maailmassa
tapahtuu, on paljon sellaista, jota kuolevaisen ihmisen on kohtalaisen vaikea ymmärtää
-- luonnonlaki on perin usein ilmeisen julma, sydämetön ja piittaamaton kaikkea
sitä kohtaan, mikä ihmiskäsityksen mukaan on totta, kaunista ja hyvää. Mutta
kun ihmiskunta edistyy planetaarisessa kehityksessään, havaitsemme tämän
katsantokannan muuttuvan seuraavien tekijöiden vaikutuksesta:
1. Ihmisen näköpiirin laajeneminen --
hän ymmärtää jatkuvasti yhä enemmän maailmaa, jossa hän elää. Hänen kykynsä
ajallisuuden aineellisten faktojen, ajattelun tuottamien merkityksellisten
ideoiden ja hengellisen ymmärryksen tuottamien arvokkaiden ihanteiden
käsittämiseen laajenee. Niin kauan kuin ihmiset mittaavat vain mittatikulla,
joka edustaa fyysisluontoisia olevaisia, heillä ei ole toivoakaan koskaan
löytää ajallisuudesta ja avaruudesta ykseyttä.
2. Ihmisen harjoittaman valvonnan
laajeneminen -- asteittain tapahtuva tietämyksen karttuminen aineellisen
maailman laeista, hengellisen olemassaolon tarkoituksista ja näiden kahden
todellisuuden filosofisen koordinoinnin mahdollisuuksista. Villi-ihminen oli luonnonvoimien
hyökkäysten edessä avuton; omien sisäisten pelkojensa julman herruuden edessä
hän mateli kuin orja. Puolittain sivistynyt ihminen alkaa jo availla
luonnonmaailmoihin kätkeytyvien salaisuuksien aarreaitan lukkoja, ja hänen
tieteensä alkaa hitaasti mutta tehokkaasti hävittää hänen taikauskoisia
käsityksiään tarjotessaan uuden ja entistä laajemman tosiasiapohjaisen perustan
filosofisten merkitysten ja aidon hengellisen kokemuksen sisältämien arvojen
käsittämiseen. Sivistynyt ihminen saa planeettansa fyysiset vahvuudet jonakin
päivänä koko lailla hallintaansa; hänen sydämessään olevaa Jumalan rakkautta
vuodatetaan tehokkaasti kanssaihmisiä kohtaan tunnetun rakkauden muodossa
samalla, kun ihmisolemassaoloon sisältyvät arvot alkavat lähestyä kuolevaisen
olennon kapasiteetin äärirajoja.
3. Ihmisen integroituminen universumiin
-- ihmisen omaaman ymmärryksen lisääntyminen, mihin vielä liittyy ihmisen
kokemuksellisten saavutusten runsastuminen, saattaa hänet läheisempään
harmoniaan Korkeimmuutta olevien yhdistävien läsnäolojen --
Paratiisin-Kolminaisuuden ja Korkeimman Olennon -- kanssa. Ja tämä juuri pitää
huolen siitä, että Korkein on täysivaltainen maailmoissa, jotka jo kauan sitten
ovat asettuneet valoon ja elämään. Tällaiset pitkälle ehtineet planeetat ovat
toden totta kuin harmonisia runoelmia, kuin kuvia siitä saavutetun hyvyyden
kauneudesta, johon on päästy kosmista totuutta tavoittelemalla. Ja jos jotakin
tällaista voi tapahtua jo planeetalle, jotakin paljon suurenmoisempaa voi
silloin tapahtua järjestelmälle ja suuruniversumin laajemmille yksiköille
sitten, kun nekin saavuttavat vakiintuneisuuden, joka kertoo finiittisen kasvun
potentiaalien ehtymisestä.
Tämänlaatuisella edistyneellä planeetalla kaitselmuksesta on tullut aktualiteetti, elämän olosuhteet ovat korreloituneita, mutta tämä ei johdu pelkästään siitä, että ihminen on päässyt oman maailmansa aineellisten ongelmien herraksi, vaan se johtuu myös siitä, että hän on ruvennut elämään sen mukaisesti, mikä on universumeissa vallitseva suuntaus; hän kulkee Korkeimmuuden tietä kohti Universaalisen Isän saavuttamista.
Jumalan valtakunta on ihmisten sydämessä, ja kun tästä valtakunnasta tulee maailman jokaisen yksilön sydämessä aktuaalinen, silloin Jumalan hallitusvallasta on tullut tuolla planeetalla aktuaalista. Ja kysymys on silloin siitä, että Korkeimman Olennon suvereenisuus on saavutettu.
Jotta ihminen käsittäisi, mitä kaitselmus ajallisuudessa on, hänen on vietävä päätökseen täydellisyyden saavuttamistehtävänsä. Mutta ihminen voi jo nyt tuntea esimakua tästä kaitselmuksesta -- sen ikuisuusmerkityksessä -- pohtiessaan sitä maailmankaikkeuden tosiasiaa, että kaikki olevaiset, olivatpa ne hyviä tai pahoja, antavat oman panoksensa siihen, että Jumalaa tuntevat kuolevaiset edistyvät kaikkien Isän tavoittelemisessaan.
Kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi,
kun ihmiset kurottautuvat ylöspäin aineellisuudesta hengellisyyteen.
Täysimittaistuneen hengellisen ymmärryksen saavuttaminen antaa
[sivu 1307]
ylös nousevalle persoonallisuudelle kyvyn
nähdä harmoniaa siinä, missä vielä äsken vallitsi kaaos. Jo morontian mota
merkitsee todellista edistymistä tähän suuntaan.
Kaitselmus on osaltaan sitä ylivalvontaa,
jota keskeneräisissä universumeissa julkitullut keskeneräinen Korkein harjoittaa,
ja siksi sen on aina oltava:
1. Osittaista -- Korkeimman Olennon
aktuaalistumisen keskeneräisyydestä johtuen, ja
2. Ennalta arvaamatonta -- mikä johtuu
luotujen asennoitumisessa ilmenevistä häilyväisyyksistä, se kun vaihtelee aina
tasolta toiselle ja aiheuttaa niin ollen vastaavalla tavalla vaihtelevalta
näyttävää reagoimista Korkeimmassa.
Kun ihmiset rukoilevat kaitselmuksellista
puuttumista elämän olosuhteisiin, monet kerrat heidän rukoukseensa on
vastauksena heidän omien asenteidensa muuttuminen elämää kohtaan. Mutta kaitselmus ei ole
oikullista, eikä se liioin ole fantasiaa eikä magiaa. Se on finiittisten
universumien mahtavan hallitsijan hidasta ja varmaa esiintuloa, hallitsijan,
jonka majesteettisen läsnäolon kehittyvät luodut silloin tällöin panevat
merkille universumia eteenpäin kulkiessaan. Kaitselmus on avaruuden galaksien
ja ajallisuuden persoonallisuuksien vakaata ja varmaa marssia kohti niitä
ikuisia päämääriä, jotka aluksi ovat Korkeimmassa, sitten Perimmäisessä ja
kenties Absoluuttisessa. Ja uskomme, että infiniittisyydessä vaikuttaa sama
kaitselmus, ja tämä on Paratiisin-Kolminaisuuden tahto, sen toiminnat ja sen
tarkoitus, jotka näin esittävät perustelut sille, miksi on olemassa
universumeista universumien perään koostuva kosminen panoraama.
[Toimittamisesta
huolehti muuan Urantialla tilapäisesti oleskeleva Voimallinen Sanansaattaja.]