[sivu 1509]
KASTE JA
NE NELJÄKYMMENTÄ PÄIVÄÄ
JEESUS aloitti julkisen toimintansa, kun kansan mielenkiinto Johanneksen julistusta kohtaan oli korkeimmillaan, ja aikana, jolloin Palestiinan juutalaiset odottivat innokkaasti Messiaan ilmestymistä. Johannes ja Jeesus olivat varsin vähän toistensa kaltaisia. Johannes oli intomielinen ja totinen uurastaja, Jeesus puolestaan oli tyyni ja iloinen ahertaja; hänellä oli kiire vain muutaman kerran koko elämänsä aikana. Maailmalle Jeesus oli lievittävä lohdutus ja jossakin määrin esikuva; Johannes oli tuskin sen paremmin lohdutus kuin esikuvakaan. Hän saarnasi taivaan valtakuntaa muttei juurikaan kosketellut siitä koituvaa onnellisuutta. Vaikka Jeesus puhui Johanneksesta vanhan järjestyksen suurimpana profeettana, hän sanoi myös, että vähäisinkin niistä, jotka näkivät uuden tien suuren valkeuden ja astuivat sitä kautta taivaan valtakuntaan, oli tosiasiassa suurempi kuin Johannes.
Kun Johannes
julisti tulevaa valtakuntaa, hän tahtoi viestillään sanoa: Katukaa! Paetkaa vihaa, joka on tuleva. Kun Jeesus ryhtyi
saarnaamaan, hänen sanomaansa sisältyi edelleenkin kehotus katumukseen, mutta
tällaista sanomaa seurasi aina evankeliumi, hyvä sanoma uuden valtakunnan
riemusta ja vapaudesta.
1. KÄSITYKSET ODOTETUSTA MESSIAASTA
Juutalaisilla oli monia käsityksiä odotetusta vapahtajasta, ja jokainen näistä messiasopin eri koulukunnista pystyi väitteidensä todistukseksi viittaamaan heprealaiskirjoitusten näkemyksiin. Yleisesti ottaen juutalaiset katsoivat kansakuntansa historian alkavan Abrahamista ja saavuttavan lakipisteensä Messiaassa ja Jumalan valtakunnan myötä seuraavassa uudessa aikakaudessa. Varhaisempina aikoina he olivat hahmotelleet tämän vapahtajan "Herran palvelijaksi", sitten "Ihmisen Pojaksi", kun myöhemmin jotkut taas uskaltautuivat niinkin pitkälle, että puhuivat Messiaasta "Jumalan Poikana". Mutta kutsuttiinpa häntä "Abrahamin siemeneksi" tai "Daavidin pojaksi", kaikki olivat samaa mieltä siitä, että hänen oli määrä olla Messias, "voideltu". Tällä tavoin käsitys kehittyi sitä mukaa, kun "Herran palvelijasta" tuli "Daavidin poika", "Ihmisen Poika" ja "Jumalan Poika".
Enemmän oppia saaneet juutalaiset olivat Johanneksen ja Jeesuksen aikoihin kehittäneet sellaisen käsityksen tulevasta Messiaasta, että tämä olisi täydellistynyt ja edustava israelilainen, jossa "Herran palvelijan" ominaisuudessa yhdistyi profeetan, papin ja kuninkaan kolminkertainen virka.
Juutalaiset uskoivat hartaasti, että niin
kuin Mooses oli ihmeteoillaan vapauttanut heidän isänsä Egyptin orjuudesta,
niin olisi tuleva Messiaskin vapauttava juutalaiset Rooman herruudesta sitäkin
suurempaa voimaa osoittavin ihmein ja rodullisesta riemuvoitosta kertovin
ihmeteoin. Rabbit olivat keränneet pyhistä kirjoituksista lähemmäs viisisataa tekstikohtaa,
joiden he niiden ilmeisistä ristiriitaisuuksista huolimatta väittivät
[sivu 1510]
profetoivan tulevasta Messiaasta. Ja
kaikkien näiden Messiaan tulemisen ajankohtaan, toteutumistapaan ja Messiaan
toimintaan ja tehtäviin liittyvien yksityiskohtien keskellä he kadottivat lähes
täysin näköpiiristään luvatun Messiaan persoonallisuuden. He odottivat pikemminkin juutalaisten kansallisen kunnian
palauttamista, Israelin ajallista korokkeellenostamista, kuin maailman
pelastusta. Näin ollen on selvää, ettei Jeesus
Nasaretilainen voinut koskaan tyydyttää tätä juutalaisen ajattelun
materialistista messiaskäsitystä. Kunpa he olisivatkin tarkastelleet
otaksumiinsa messiasennustuksiin sisältyviä profeetallisia sanoja kokonaan
toisessa valossa, monet niistä olisivat varsin
luonnollisella tavalla valmistelleet heidän ajatusmaailmaansa tunnistamaan
Jeesuksen yhden aikakauden päättäjäksi ja uuden ja entistä paremman
tuomiokauden alkuunpanijaksi, tuomiokauden, joka merkitsisi armoa ja pelastusta
kaikille kansakunnille.
Juutalaiset oli kasvatettu uskomaan oppiin Shekinahista. Mutta tämä otaksuttu Jumalallisen Läsnäolon symboli ei ollut nähtävillä temppelissä. He uskoivat Messiaan tulemisen saavan aikaan sen restauraation. Heillä oli hämmentäviä käsityksiä perisynnistä ja ihmisen muka pahasta ominaislaadusta. Jotkut opettivat, että Aatamin synti oli kironnut ihmisten sukukunnan, ja että Messias poistaisi tämän kirouksen ja veisi ihmisen takaisin jumalalliseen suosioon. Toiset opettivat, että Jumala oli ihmisen luodessaan pannut hänen olemukseensa sekä hyvyyden että pahuuden; että tehdessään havaintoja tällaisen järjestelyn toimivuudesta, Jumala oli hyvin pettynyt, ja että "Hän katui, että oli ihmisen tällä tavoin tehnyt." Ja jotka näin opettivat, uskoivat, että Messiaan oli määrä tulla lunastamaan ihminen tästä myötäsyntyisestä pahuudesta.
Valtaosa juutalaisista uskoi sen, että heidän riutumisensa Rooman vallan alaisuudessa aina vain jatkui, johtuvan heidän kansakuntana tekemistään synneistä ja ei-juutalaisten käännynnäisten penseydestä. Juutalaiskansakunta ei ollut katunut varauksettomasti; sen vuoksi Messias viivytti tulemistaan. Katumuksesta puhuttiin paljon; siksi Johanneksen saarna "Katukaa ja ottakaa kaste, sillä taivaan valtakunta on lähellä" saavuttikin niin voimallisesti ja niin välittömästi vastakaikua. Ja hartaalle juutalaiselle taivaan valtakunta saattoi merkitä vain yhtä asiaa: Messiaan tulemista.
Mikaelin
lahjoittautumisessa oli muuan juutalaisten messiaskäsitykselle täysin vieras
piirre, nimittäin kahden olemuksen, inhimillisen ja
jumalallisen olemuksen, yhteenliittyminen. Juutalaiset olivat luoneet
kuka minkäkinlaisen käsityksen Messiaasta täydellistyneenä ihmisenä, ihmistä
ylemmälle tasolle kuuluvana tai jopa jumalallisena,
mutta milloinkaan heidän mieleensä ei ollut juolahtanut käsitys inhimillisen ja
jumalallisen yhteenliittymisestä. Ja tästä tuli
Jeesuksen ensimmäisten opetuslasten suuri kompastuskivi. He ymmärsivät kyllä
ihmiskäsityksen Messiaasta Daavidin poikana, sellaisena kuin aikaisemmat
profeetat sen esittivät; Ihmisen Poikana, joka oli Danielin ja muutamien muiden
myöhempien profeettojen käsitys yli-inhimilliselle tasolle kuuluvasta
Messiaasta; ja jopa Jumalan Poikana, jollaiseksi Messias Heenokin kirjan
kirjoittajan ja joidenkuiden hänen aikalaistensa toimesta kuvataan. Mutta
yhdeksi pieneksi hetkeksikään heidän mieleensä ei ollut koskaan tullut oikea
käsitys kahden olemuksen -- inhimillisen ja
jumalallisen -- yhdistymisestä yhdessä maisessa persoonallisuudessa. Luojan ruumiillistumista luodun hahmossa ei ollut edeltäkäsin
paljastettu. Se paljastui vasta Jeesuksessa.
Maailma ei tiennyt tällaisista asioista mitään ennen kuin Luoja-Poika tehtiin
lihaksi ja ennen kuin hän eli tämän maailman
kuolevaisten keskuudessa.
Jeesus kastettiin hetkellä, jolloin
Johanneksen julistustyö oli korkeimmillaan, aikana, jolloin koko Palestiina oli
liekeissä hänen sanomansa -- "Jumalan valtakunta on lähellä" --
luomasta odotuksesta eli aikana, jolloin koko
juutalaisyhteisö oli antautunut vakavaan ja juhlalliseen itsetutkiskeluun.
Juutalaisten keskinäinen
[sivu 1511]
solidaarisuuden tunto oli sangen syvällekäyvää. Sen lisäksi, että juutalaiset uskoivat isän syntien saattavan
vaikuttaa hänen lapsiinsa, he uskoivat myös lujasti, että yhden yksilön tekemä
synti saattaisi kirota koko kansakunnan. Kaikki Johanneksen
kastettaviksi suostuvat eivät siis suinkaan pitäneet itseään syyllisinä niihin
nimeltä mainittuihin synteihin, jotka Johannes tuomitsi. Monet hurskaat sielut
Johannes kastoi, koska se oli Israelille hyväksi. Heidän pelkonaan oli, ettei
vain jokin synti, josta he eivät olleet tietoisia, viivyttäisi Messiaan
tulemista. He tunsivat kuuluvansa syylliseen ja synnin takia kirottuun
kansakuntaan ja tarjoutuivat kastettaviksi, jotta he niin tekemällä toisivat
julki rodullisen katumuksen hedelmiä. On siis ilmeistä, ettei Jeesus missään
mielessä ottanut vastaan Johanneksen toimittamaa kastetta katumusriittinä tai
syntien anteeksi saamiseksi. Ottaessaan vastaan Johanneksen toimittaman kasteen
Jeesus vain noudatti monien hurskaiden israelilaisten esimerkkiä.
Kun Jeesus
Nasaretilainen astui Jordaniin tullakseen kastetuksi, hän oli tämän maailman
kuolevainen, joka oli päässyt ihmisen evoluutionmukaisen kehityskaaren huipulle
kaikessa sellaisessa, jossa oli kysymys mielen hallintaansaamisesta ja itsensä
henkeensamastamisesta. Hän, joka sinä päivänä seisoi Jordanissa, oli
ajallisuuden ja avaruuden evolutionaaristen maailmojen täydellistynyt
kuolevainen. Jeesuksen kuolevaismielen ja hänen sisimmässään olleen
henki-Suuntaajan, hänen Paratiisissa olevan Isänsä antaman jumalallisen lahjan,
välille oli rakentunut täydellinen synkronia ja katkeamaton yhteys. Ja aivan
samanlainen Suuntaaja on kaikkien Urantialla elävien normaaleiden olentojen sisimmässä
siitä lähtien, kun Mikael nousi universuminsa johtajaksi, paitsi että Jeesuksen
Suuntaajaa oli tähän erityistehtävään edeltäkäsin valmennettu sillä, että tämä
oli samalla tavoin pitänyt asuinsijanaan Makiventa Melkisedekiä, joka oli muuan
toinen kuolevaisen lihalliseen hahmoon ruumiillistunut ihmisen yläpuoliselle
tasolle kuuluva olento.
Tavallisissa
oloissa, kun maailman kuolevainen saavuttaa näin korkeat persoonallisuuden
täydellistymisen tasot, tapahtuu sellaisia korkeammille hengellisille tasoille
nousua ennakoivia ilmiöitä, jotka lopulta päätyvät tuon kuolevaisen kypsyneen
sielun fuusioitumiseen siihen liittyvän jumalallisen Suuntaajan kanssa. Ja
sellaisen muutoksen olisi ilmeisesti kuulunut tapahtua myös Jeesus
Nasaretilaisen persoonallisuuden kokemusmaailmassa sinä nimenomaisena päivänä,
jolloin hän kahden veljensä kanssa astui Jordaniin tullakseen Johanneksen
toimesta kastetuksi. Tämä seremonia oli hänen Urantialla viettämänsä puhtaasti
inhimillisen elämän loppukohtaus, ja monet ihmistä korkeampaa tasoa edustavat
tarkkailijat odottivat näkevänsä, miten Suuntaaja fuusioituisi asuinsijanaan
olleeseen mieleen, mutta he kaikki joutuivat kokemaan pettymyksen. Tapahtuikin
jotakin uutta ja suurenmoisempaa. Kun Johannes asetti kätensä Jeesuksen päälle
hänet kastaakseen, Jeesuksen sisimmässä asuva Suuntaaja poistui lopullisesti
Joshua ben Josefin täydellistyneestä ihmissielusta. Ja muutamassa hetkessä tämä
jumalallinen entiteetti palasi Diviningtonista Personoituna Suuntaajana ja
kautta Nebadonin paikallisuniversumin toimivien kaltaistensa päällikkönä. Näin
ollen Jeesus siis näki oman entisen jumalallisen henkensä laskeutuvan, kun tämä
personoidussa hahmossa palasi hänen luokseen. Ja hän kuuli tämän saman
Paratiisista peräisin olevan hengen lausuvan nyt nämä sanat: "Tämä on
rakastettu Poikani, joka on minulle suuresti mieleen." Ja myös Johannes ja
Jeesuksen kaksi veljeä kuulivat nämä sanat. Vesirajassa seisovat Johanneksen
opetuslapset eivät näitä sanoja kuulleet, eivätkä he myöskään nähneet
Personoidun Suuntaajan ilmestymää. Vain Jeesuksen silmät näkivät Personoidun
Suuntaajan.
Kun palannut ja
nyt jo korotettu Personoitu Suuntaaja oli lausunut nuo sanat, vallitsi
täydellinen hiljaisuus. Ja näiden neljän vielä seistessä vedessä Jeesus katsoi
ylös lähellä olevaan Suuntaajaan ja rukoili: "Isäni, joka hallitset
taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi!
Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa." Kun hän oli
rukoillut, "taivaat aukenivat", ja Ihmisen Poika
[sivu 1512]
näki tuolloin jo
Personoidun Suuntaajan esittämän näyn, jossa hän näki itsensä Jumalan Poikana,
sellaisena kuin hän oli ollut ennen kuin hän tuli maan päälle kuolevaisen
lihalliseen hahmoon pukeutuneena, ja sellaisena kuin hän olisi sitten, kun
ruumiillistuneena eletty elämä olisi päättynyt. Tämän taivaallisen näyn näki
vain Jeesus.
Johanneksen ja
Jeesuksen kuulemma ääni oli Personoidun Suuntaajan ääni, kun tämä puhui
Universaalisen Isän nimissä, sillä Suuntaaja on Paratiisin-Isästä ja niin kuin
Paratiisin-Isä. Koko Jeesuksen maan päällä viettämän elämän loppuajan tämä
Personoitu Suuntaaja oli hänen kanssaan kaikissa hänen ponnisteluissaan. Jeesus
oli jatkuvasti yhteydessä tähän korotettuun Suuntaajaan.
Kun Jeesus
kastettiin, hän ei katunut mitään pahoja tekoja; hän ei tehnyt
synnintunnustusta. Hänen kasteessaan oli kysymys vihkiytymisestä taivaallisen
Isän tahdon täyttämiseen. Kasteessaan hän kuuli Isänsä kutsun, josta ei voinut
erehtyä. Se oli lopullinen kehotus ryhtyä hoitamaan hänen Isänsä asioita, ja
hän poistui neljäksikymmeneksi päiväksi yksinäisyyteen pohtimaan näitä
moninaisia ongelmia. Vetäytyessään näin joksikin aikaa sivuun siitä
aktiivisesta yhteydenpidosta, jota hänen persoonallisuutensa piti maisiin
kanssaihmisiinsä, Jeesus -- sellaisena kuin hän oli ja niin että se tapahtui
Urantialla -- noudatti samaa käytäntöä, joka vallitsee morontiamaailmoissa
aina, kun taivaaseen nouseva kuolevainen fuusioituu sisimmässään olevaan
Universaalisen Isän läsnäoloon.
Tämä kastepäivä
päätti Jeesuksen puhtaasti ihmisenä viettämän elämän. Jumalallinen Poika on
löytänyt Isänsä, Universaalinen Isä on löytänyt ruumiillistuneen Poikansa, ja
he puhuvat toinen toisilleen.
(Jeesus oli miltei kolmenkymmenenyhden ja puolen vuoden
ikäinen, kun hänet kastettiin. Kun Luukas sanoo, että Jeesus kastettiin keisari
Tiberiuksen hallituskauden viidentenätoista vuotena, joka olisi vuosi 29 jKr,
sillä Augustus kuoli vuonna 14 jKr, olisi muistettava, että Tiberiuksella oli
yhteiskeisarius Augustuksen kanssa kahden ja puolen vuoden ajan ennen
Augustuksen kuolemaa, ja että hän oli lokakuussa vuonna 11 jKr lyöttänyt rahoja
omaksi kunniakseen. Näin ollen hänen tosiasiallisen hallituskautensa
viidestoista vuosi oli juuri puheena oleva vuosi 26 jKr, Jeesuksen kastevuosi.
Ja se oli myös sama vuosi, jolloin Pontius Pilatuksen virkakausi Juudean
maaherrana alkoi.)
Jeesus oli
selviytynyt kuolevaislahjoittautumisensa suuresta kiusauksesta jo ennen
kastepäiväänsä, kun kasteen kostuttamat Hermonvuoren rinteet olivat häntä
kuuden viikon ajan kastelleet. Siellä, Hermonvuorella, hän oli ilman apua
toimivana tämän maailman kuolevaisena kohdannut ja kukistanut Urantian
vallantavoittelijan, Caligastian, joka oli tämän maailman prinssi. Tuona ikimuistettavana
päivänä Jeesus Nasaretilaisesta oli universumin aikakirjojen mukaan tullut
Urantian Planeettaprinssi. Ja tämä Urantian Prinssi, joka kohta julistettaisiin
Nebadonin korkeimmaksi Hallitsijaksi, vetäytyi nyt neljänkymmenen päivän
yksinäisyyteen laatimaan suunnitelmia ja päättämään keinoista, joiden avulla
hän julistaisi ihmisten sydämessä olevasta uudesta Jumalan valtakunnasta.
Neljänkymmenen
päivän ajan kasteensa jälkeen hän sovittautui Suuntaajansa personoitumisen
aiheuttamiin muuttuneisiin maailman ja universumin olosuhteisiin.
Eristäytyessään muusta maailmasta Perean kukkuloille hän teki päätökset siitä,
mitä toimintatapaa hän noudattaisi ja millaisia keinoja käyttäisi maisen elämän
uudessa ja muuttuneessa vaiheessa, jonka hän oli kohta aloittava.
Jeesus ei
vetäytynyt yksinäisyyteen paastotakseen ja sieluaan piinatakseen. Hän ei ollut
askeetti, vaan hän tuli tekemään ikiajoiksi lopun kaikista sellaisista
käsityksistä, että ne muka olisivat keino lähestyä Jumalaa. Syyt, joiden vuoksi
hän etsiytyi tähän yksinäisyyteen,
[sivu 1513]
olivat täysin
erilaiset kuin ne syyt, jotka olivat olleet Mooseksen ja Elian, vieläpä
Johannes Kastajankin, vaikuttimina. Jeesus oli tuolloin täysin tietoinen siitä,
mikä hänen suhteensa oli luomaansa universumiin ja myös Paratiisin-Isän, hänen
taivaassa olevan Isänsä, valvomaan universumien universumiin. Hänellä oli nyt
täysimääräinen muistikuva lahjoittautumisvaltuutuksesta ja siihen liittyvistä
ohjeista, jotka hänen vanhempi veljensä Immanuel oli antanut ennen kuin hän
ryhtyi toteuttamaan Urantialla tapahtunutta ruumiillistumistaan. Hän ymmärsi
nyt selkeästi ja täysimääräisesti kaikki nämä laaja-alaiset suhdekokonaisuudet,
ja hän halusi olla jonkin aikaa poissa, tekemässä hiljaista ajatustyötä,
voidakseen harkita niitä suunnitelmia ja päättää niistä menetelmistä, joilla
hän veisi läpi julkisen toimintansa tämän maailman ja paikallisuniversuminsa
kaikkien muiden maailmojen hyväksi.
Kukkuloilla
vaellellessaan ja sopivaa suojapaikkaa etsiskellessään Jeesus kohtasi
universuminsa toimeenpanopäällikön, Nebadonin Kirkkaan Aamutähden Gabrielin.
Gabriel rakensi nyt uudelleen henkilökohtaisen yhteydenpitokanavan universumin
Luoja-Poikaan. He tapasivat ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin sen jälkeen,
kun Mikael oli lausunut hyvästit työtovereilleen Salvingtonissa mennessään
Edentiaan hänen Urantialla tapahtuvan lahjoittautumisensa valmisteluna.
Immanuelin määräyksestä ja Uversan Päivien Muinaisten valtuuttamana Gabriel toi
nyt Jeesukselle tiedot siitä, että hänen Urantialla läpikäymänsä
lahjoittautumiskokemus oli käytännöllisesti katsoen loppuun suoritettu siltä
osin kuin siinä oli kysymys hänen universumiinsa kohdistuvasta täydelliseksi
saatetun hallitsijanvallan ansaitsemisesta ja Luciferin kapinan kukistamisesta.
Edellinen toteutui hänen kastepäivänään hänen Suuntaajansa personoimisen
osoitettua, että hänen kuolevaisen olennon lihallisessa hahmossa suorittamansa
lahjoittautuminen oli ollut täydellinen ja täysimääräinen, ja jälkimmäisestä
oli tullut historian tosiasia päivänä, jolloin hän laskeutui Hermonvuorelta
liittyäkseen häntä odottavan nuorukaisen, Tiglathin, seuraan. Jeesukselle
ilmoitettiin nyt paikallisuniversumin ja superuniversumin korkeimpien
viranomaisten toimesta, että hänen lahjoittautumistehtävänsä oli suoritettu
siltä osin kuin se vaikutti hänen henkilökohtaiseen asemaansa suhteessa
hallitsijanvaltaan ja kapinaan. Tämän vakuutuksen hän oli jo saanut suoraan
Paratiisista näyssään, jonka hän näki kastetilaisuudessa, ja oman sisäisen
Ajatuksensuuntaajansa personoitumisilmiössä.
Kun Jeesus vielä
viipyi vuorella Gabrielin kanssa keskustellen, Edentian Konstellaation Isä
ilmestyi omassa persoonassaan Jeesuksen ja Gabrielin luokse ja sanoi:
"Kirjaanviennit on tehty. Mikaelin, numero 611.121, hallitsijanvalta omaan
Nebadonin universumiinsa on täysimääräisenä Universaalisen Isän oikealla
puolella. Tuon sinulle Urantia-inkarnoitumisen tukijaveljesi, Immanuelin,
myöntämän lahjoittautumisvapautuksen. Sinulla on vapaus, sen mukaan minkä itse
katsot parhaaksi, joko nyt heti tai minä vastaisuuden hetkenä hyvänsä päättää
ruumiillistumalla suorittamasi lahjoittautuminen, nousta Isäsi oikealle
puolelle, ottaa vastaan hallitsijanvaltasi ja ottaa haltuusi hyvin ansaitsemasi
ehdoton hallitsijan asema koko Nebadoniin nähden. Todistan myös, että Päivien
Muinaisten antaman valtuutuksen nojalla on kirjoitettu valmiiksi ne
superuniversumin asiakirjat, jotka koskevat koko syntikapinan päättymistä
universumissasi ja jotka myöntävät sinulle täydet ja rajattomat valtuudet
hoitaa mitkä tahansa ja kaikki mahdolliset tämänlaatuiset mullistukset
tulevaisuudessa. Tehtäväsi Urantialla ja kuolevaisen luodun lihallisessa
hahmossa on teknisessä mielessä päättynyt. Minkä kulkusuunnan tämän jälkeen
valitset, on vapaasti päätettävissäsi."
Edentian Kaikkein
Korkeimman Isän jätettyä hyvästit Jeesus kävi pitkän keskustelun Gabrielin
kanssa siitä, mikä olisi hyväksi universumille, ja lähettäessään terveisensä
Immanuelille hän esitti vakuutuksensa siitä, että hän työssä, johon hän kohta
Urantialla ryhtyisi, pitäisi aina mielessään hänelle Salvingtonissa ennen
lahjoittautumista annetun valtuutuksen yhteydessä lausutut neuvot.
[sivu 1514]
Kaikki nämä neljäkymmentä eristäytyneisyyden päivää
Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes olivat etsiskelleet Jeesusta. Monta kertaa
he olivat hyvinkin lähellä hänen olinpaikkaansa, mutta koskaan he eivät häntä
löytäneet.
TOIMINTAA VARTEN
Päivän toisensa
perään Jeesus laati ylhäällä kukkuloilla suunnitelmia Urantialla suorittamansa
lahjoittautumisen loppuosaa varten. Ensiksi hän päätti, ettei hän opettaisi
niin kauan kuin Johanneksen opetustoiminta vielä jatkui. Hän aikoi pysytellä
verrattain syrjässä, kunnes Johanneksen toiminta olisi täyttänyt tarkoituksensa
tai Johanneksen vangitseminen äkillisesti katkaisisi hänen toimintansa. Jeesus
tiesi hyvin, että Johanneksen peloton ja tahditon saarnaaminen ennen pitkää
herättäisi vallanpitäjien pelot ja vihamielisyyden. Johanneksen vaaranalaisen
aseman huomioon ottaen Jeesus ryhtyi laatimaan täsmällistä ohjelmaa julkiselle
toiminnalleen kansansa ja maailman hyväksi, jokaisen asutun maailman hyväksi
koko hänen valtavassa universumissaan. Mikaelin kuolevaisen hahmossa suorittama
lahjoittautuminen tapahtui Urantialla, mutta se suoritettiin Nebadonin
kaikkien maailmojen hyväksi.
Pohdittuaan
perusteellisesti yleissuunnitelmaa, jonka mukaan hän koordinoisi oman
ohjelmansa Johanneksen nostattaman liikkeen kanssa, Jeesus kävi ensimmäiseksi
mielessään läpi Immanuelin antamat ohjeet. Hän pohdiskeli huolellisesti
saamiaan ohjeita, jotka koskivat hänen työskentelymenetelmiään ja sitä, ettei
hänen tullut jättää planeetalle mitään säilyvää kirjoitusta. Mitä Jeesus tämän
jälkeen kirjoitti, hän teki sen aina hiekkaan. Seuraavalla
Nasaretin-käynnillään Jeesus veljensä Joosefin suureksi suruksi hävitti kaikki
säilyneet kirjoituksensa; niitä oli laudanpätkillä, joita oli ympäri
puusepänverstasta ja riippui vanhan kodin seinillä. Ja Jeesus pohdiskeli paljon
Immanuelin antamia neuvoja, jotka koskivat hänen taloudellista, sosiaalista ja
poliittista suhtautumistaan maailmaan, sellaisena kuin hän sen kohtaisi.
Jeesus ei
paastonnut näiden eristyneisyydessä viettämiensä neljänkymmenen päivän aikana.
Pisin aika, jonka hän oli ruoatta, oli hänen vuorilla viettämänsä kaksi
ensimmäistä päivää, jolloin hän oli niin syventynyt ajatuksiinsa, että syöminen
unohtui häneltä kokonaan. Mutta kolmantena päivänä hän jo etsiskeli ruokaa.
Tänä aikana häntä eivät myöskään kiusanneet mitkään tätä maailmaa tai mitään
muutakaan maailmaa asemapaikkanaan pitävät pahat henget tai kapinalliset
persoonallisuudet.
Nämä
neljäkymmentä päivää olivat tilaisuus, jossa hänen ihmismielensä ja
jumalallinen mielensä kävivät viimeisen neuvonpitonsa, tai paremminkin kysymys
oli näiden kahden, nyt yhdeksi tehdyn mielen ensimmäisestä reaalisesta
toiminnasta. Tämän suurimerkityksisen mietiskelyjakson tuottamat tulokset
osoittivat lopullisesti, että jumalallinen mieli oli voitokkaasti ja
hengellisesti päässyt ihmisälyn herraksi. Ihmisen mielestä on tästä hetkestä
lähtien tullut Jumalan mieli, ja vaikka ihmismielen minuus onkin aina läsnä,
tämä hengellistynyt ihmismieli sanoo kuitenkin aina: "Tapahtukoon ei minun
tahtoni, vaan sinun."
Tämän
vaiheikkaan ajan tapahtumat eivät olleet mitään nälkiintyneen ja heikentyneen
mielen luomia mielikuvituksellisia näkyjä, ne eivät liioin olleet sellaisia
sekavia ja lapsekkaita vertauskuvia, jollaisina ne jälkeenpäin pääsivät
kirjoihin "Jeesuksen erämaassa kokemina kiusauksina". Mieluumminkin
tämä oli kausi, jonka kuluessa hän saattoi käydä ajatuksissaan läpi koko sitä
tapahtumaintäyteistä ja monipolvista elämänvaihetta, josta hänen Urantialla
suorittamansa lahjoittautuminen koostui, ja laatia huolellisesti sellaiset
suunnitelmat huolenpidon jatkumista varten, jotka parhaalla tavalla
palvelisivat tätä maailmaa ja joilla olisi myös jokin anti kaikkien muiden
kapinan eristämien sfäärien kohennukseksi. Jeesus kävi ajatuksissaan läpi koko
sen aikavälin, jolloin Urantialla on ollut ihmiselämää: Andonin ja Fontan
ajoista Aatamin lankeemukseen ja edelleen Saalemin Melkisedekin suorittamaan
palvelukseen saakka.
Gabriel oli
muistuttanut Jeesusta, että oli olemassa kaksi tapaa, joilla hän saattoi
ilmoittaa itsestään maailmalle siinä tapauksessa, että hän päättäisi viipyä
jonkin aikaa Urantialla. Ja
[sivu 1515]
Jeesukselle
tehtiin selväksi, että hänen tässä asiassa tekemänsä päätös ei millään tavalla
vaikuttaisi sen kummemmin hänen universumin hallitsijan asemaansa kuin
Luciferin kapinan päättämiseenkään. Nämä kaksi maailmanhoivaamisen tapaa
olivat:
1. Hänen oma
tapansa -- tapa, joka saattaisi näyttää miellyttävimmältä ja tuloksellisimmalta
tämän maailman välittömien tarpeiden ja hänen oman universuminsa senhetkisen
kohennuksen kannalta.
2. Isän tapa --
toimia esimerkkinä luodun olennon elämän kaukonäköisestä ihanteesta, sellaisena
kuin universumien universumin Paratiisissa toimivaan hallintoon kuuluvat
korkeat persoonallisuudet sen mielessään näkevät.
Näin Jeesukselle
selvitettiin, että oli olemassa kaksi tapaa, joiden mukaan hän voisi järjestää
maisesta elämästään vielä jäljellä olevan ajan. Kummassakin tavassa oli
jotakin, joka puhui tuon tavan puolesta, kun sitä sai tarkastella senhetkisen
tilanteen valossa. Ihmisen Poika ymmärsi toki, ettei sillä, millaisen valinnan hän
näiden kahden menettelytavan välillä tekisi, olisi mitään tekemistä sen kanssa,
että hän saisi haltuunsa universumin hallitsijan aseman; se oli asia, joka oli
jo ratkaistu ja sinetöity universumien universumin asiakirjoissa ja joka vain
odotti, että hän omakohtaisesti esittäisi sitä merkitsevän vaatimuksen. Mutta
Jeesuksen annettiin ymmärtää, että hänen Paratiisin-veljelleen, Immanuelille,
tuottaisi syvää tyydytystä, jos hän, Jeesus, katsoisi sopivaksi päättää
ruumiillistuneena elämänsä maisen elämänvaiheensa samalla tavoin kuin hän sen
niin ylevästi oli aloittanutkin eli noudattamalla aina Isän tahtoa.
Eristyneisyytensä kolmantena päivänä Jeesus lupasi itselleen, että hän menisi
takaisin maailmaan viemään päätökseen maisen elämänvaiheensa ja että hän tilanteessa,
jossa olisi valittava kahden tavan välillä, tekisi valintansa aina Isän tahdon
hyväksi. Ja hän eli maisesta elämästään jäljellä olleen osan alusta loppuun
aina uskollisena tälle ratkaisulle. Hamaan katkeraan loppuun saakka hän
poikkeuksetta alisti oman suvereenin tahtonsa sille, mikä on taivaallisen Isän
tahto.
Vuoristoerämaassa
vietetyt neljäkymmentä päivää eivät olleet mikään suuren kiusauksen kausi, vaan
kysymyksessä oli paremminkin Mestarin suurten päätösten kausi. Näiden
päivien kuluessa, jolloin hän yksinäisyydessään kävi vuoropuhelua itsensä ja
Isänsä välittömän läsnäolon, Personoidun Suuntaajan, kanssa (hänellä ei enää
ollut henkilökohtaista serafisuojelijaa), hän päätyi päätös päätökseltä niihin
suuriin ratkaisuihin, jotka sittemmin ohjasivat hänen menettelytapojaan ja
käyttäytymistään koko sen ajan, joka hänen maisesta elämänvaiheestaan vielä oli
jäljellä. Myöhempinä aikoina perimätieto suuresta kiusauksesta tuli kytketyksi
tähän eristyneisyydessä vietettyyn ajanjaksoon siksi, että se sekoittui
katkelmallisiin kertomuksiin Hermonvuoren kamppailuista, ja myös siksi, että
kertomuksissa oli tapana panna kaikki suuret profeetat ja ihmisjohtajat
aloittamaan julkinen uransa siten, että he kävivät läpi näitä oletettuja
paastoamiseen ja rukoilemiseen käytettyjä ajanjaksoja. Aina kun Jeesus oli
joutunut tekemään mitä tahansa uusia tai vakavia päätöksiä, hänen tapanaan oli
ollut vetäytyä erilleen ja asettua yhteyteen oman henkensä kanssa, jotta
hänellä olisi mahdollisuus saada tietää, mikä on Jumalan tahto.
Kaikessa, mitä
Jeesus maisen elämänsä loppuajaksi suunnitteli, hän joutui ihmissydämessään
aina ristiriitaan kahden vastakkaisen toimintalinjan kanssa:
1. Hänellä oli
voimakas halu saada oma kansansa -- ja koko maailma -- uskomaan häneen ja ottamaan
vastaan hänen uusi hengellinen valtakuntansa. Ja hän tiesi hyvin kansansa
käsitykset tulevasta Messiaasta.
2. Elää ja
toimia tavalla, jonka hän tiesi Isänsä hyväksyvän, suorittaa työnsä muiden
hädässä olevien maailmojen hyväksi ja valtakuntaa perustaessaan jatkaa Isänsä
tunnetuksitekemistä ja hänen rakkaudentäyteisen jumalallisen luonteensa
esilletuomista.
Kaikki nämä
tapahtumaintäyteiset päivät Jeesus eli muinaisessa kallioluolassa, kukkuloiden
kupeessa olevassa suojassa, lähellä aikoinaan Beit Adisiksi kutsuttua kylää.
Hän joi pienestä lähteestä, joka pulppusi kukkulan kupeesta tämän kalliosuojan
lähellä.
[sivu 1516]
Kolmantena
päivänä sen jälkeen, kun Jeesus oli ryhtynyt tähän neuvonpitoon itsensä ja
Personoidun Suuntaajansa kanssa, hänelle esitettiin näyssä yhteen kerääntyneet
Nebadonin taivaalliset sotajoukot, jotka niiden komentajat olivat lähettäneet
toimittamaan, mitä ikinä heidän rakastettu Hallitsijansa tahtoisi. Tähän
mahtavaan armeijakuntaan kuului kaksitoista serafilegioonaa ja samassa
suhteessa kaikkia muita universumin älyllisiä olentoja. Ja Jeesuksen
ensimmäinen eristyneisyydessä tekemä suuri päätös koski sitä, turvautuisiko hän
näiden voimallisten persoonallisuuksien apuun Urantialla tapahtuvaa julkista
toimintaansa koskevan ja kohta alkavan ohjelman yhteydessä vai jättäisikö hän
sen tekemättä.
Jeesus päätti,
että hän ei turvautuisi yhdenkään tähän valtavaan joukkokuntaan kuuluvan
persoonallisuuden apuun, ellei kävisi selvästi ilmi, että sellainen olisi hänen
Isänsä tahto. Tästä yleisluontoisesta päätöksestä huolimatta tämä
valtava joukkokunta jäi hänen luokseen koko hänen maisen elämänsä päätösjakson
ajaksi ja oli aina valmiina noudattamaan Hallitsijansa vähäisintäkin tahdon
ilmausta. Vaikkei Jeesus ihmissilmillään näitä hänen lähellään pysytteleviä
persoonallisuuksia kaiken aikaa nähnytkään, hänen seurassaan oleva Personoitu
Suuntaaja sen sijaan näki heidät koko ajan ja kykeni pitämään heihin yhteyttä,
jokaiseen heistä.
Ennen kuin Jeesus
astui alas kukkuloilta neljänkymmenen päivän eristyneisyydestään, hän asetti
tämän häntä palvelemaan asettuneen universumipersoonallisuuksien armeijan
vast'ikään Personoidun Suuntaajansa välittömään komentoon, ja nämä valitut
persoonallisuudet universumin älyllisten olentojen jokaisesta jakautumasta
toimivat kuuliaisesti ja kunnioittavasti tämän korotetun ja kokeneen
Personoidun Salaperäisen Opastajan viisaassa ohjauksessa Urantian ajanlaskun
mukaan yli neljän vuoden ajan. Ottaessaan komentoonsa tämän mahtavan
joukkokunnan Suuntaaja, joka kerran oli ollut olemuksellinen osa
Paratiisin-Isää, vakuutti Jeesukselle, ettei näille ihmisen yläpuolista tasoa
oleville voimille annettaisi missään tapauksessa lupaa palvella tai tuoda
itseään julki hänen maisen elämänuransa yhteydessä tai sen hyväksi, ellei
osoittautuisi Isän sellaista väliintuloa tahtovan. Näin Jeesus yhdellä suurella
päätöksellä riisti vapaaehtoisesti itseltään mahdollisuuden turvautua ihmisen
yläpuolella olevalta tasolta saatavaan apuun kaikissa asioissa, jotka
liittyivät hänen kuolevaisena elämänsä elämänvaiheen jäljellä olevaan osaan,
ellei Isä sattuisi hänestä riippumatta päättämään, että hän osallistuu johonkin
tiettyyn Pojan maisen toiminnan tapahtumaan tai välinäytökseen.
Ottaessaan
vastaan tämän Kristus Mikaelia palvelemaan varautuneiden universumiarmeijoiden
komentajuuden Personoitu Suuntaaja näki paljon vaivaa osoittaakseen
Jeesukselle, että vaikka tällaista universumiluotujen joukkokuntaa
voitaisiinkin avaruustoimintojen osalta rajoittaa heidän Luojansa
antamin valtuuksin, tällaiset rajoitukset eivät kuitenkaan vaikuttaisi heidän ajassa
tapahtuvaan toimintaansa. Ja tämä rajoitus liittyi siihen tosiasiaan, että
sitten, kun Suuntaajat kerran on personoitu, he ovat ei-ajallisia olentoja.
Näin Jeesusta muistutettiin siitä, että vaikka Suuntaajan komentoon asetettujen
elävien, älyllisten olentojen valvonta olisi täysimääräistä ja täydellistä
kaikissa asioissa, jotka liittyivät avaruuteen, yhtä täydellisiä
rajoituksia ei voitaisi määrätä ajan suhteen. Suuntaaja sanoi:
"Minä tulen, kuten olet määrännyt, estämään tämän universumin älyllisistä
olennoista koostuvan palveluvalmiudessa olevan armeijan käytön tavalla, joka
liittyisi maiseen elämänuraasi, niitä tapauksia lukuun ottamatta, jolloin Paratiisin-Isä
käskee minun irrottaa käyttöön näitä voimia, jotta hänen jumalallinen tahtonsa
päätöksesi mukaan pääsisi toteutumaan, ja lisäksi sellaisissa tapauksissa,
jolloin sinä mahdollisesti teet jumalallis-inhimillisen tahtosi mukaisesti
jonkin ratkaisun tai teon, joka edellyttää poikkeamisia maan päällä ajan
suhteen vallitsevasta luonnollisesta järjestyksestä. Kaikissa tällaisissa
tapauksissa olen voimaton, ja yhtälailla avuttomia ovat ne luomasi olennot,
jotka ovat kokoontuneet tänne voimansa täyteydessä ja
[sivu 1517]
voimansa
yhdistäen. Jos yhdistyneillä olemuksillasi jolloinkin on tällaisia toiveita,
nämä päätöksesi mukaiset määräykset pannaan toimeen viivytyksettä. Kaikissa
tällaisissa asioissa toivomuksesi aiheuttaa ajan lyhenemisen, ja mikä oli
hankkeissa, on jo olemassa. Minun komentopiirissäni tässä on kysymys
täysimmästä mahdollisesta rajoituksesta, joka potentiaaliseen suvereenisuuteesi
on kohdistettavissa. Omassa tietoisuudessani aika on ei-olemassaolevaa, enkä
sen vuoksi voi rajoittaa luotujasi missään sellaisessa, joka liittyy
aikaan."
Tällä tavoin
Jeesus sai tietää, miten hänen päätöksensä siitä, että hän vielä jatkaisi
elämäänsä ihmisenä ihmisten joukossa, toteutuisi käytännössä. Hän oli yhdellä
ainoalla päätöksellä estänyt kaikkia palvelukseen valmiita, älyllisten
olentojen eri ryhmistä koottuja universumiarmeijoita osallistumasta hänen kohta
alkavaan julkiseen toimintaansa, paitsi asioissa, joissa ei ollut kysymys
muusta kuin ajasta. Sanotusta käynee selville, että jokaisessa Jeesuksen
hoivatyöhön liittyneessä kenties yliluonnollisessa tai niin sanotusti ihmisen
mahdollisuudet ylittäneessä sivuilmiössä olikin kysymys vain ja yksinomaan
aikatekijän eliminoimisesta, ellei sitten taivaassa oleva Isä nimenomaan toisin
määrännyt. Mikään ihmeteko, laupeudentyö, tai mikä tahansa muu mahdollinen
tapahtuma, joka tuli julki Jeesuksen jäljellä olleiden maisten ponnistusten
yhteydessä, ei mitenkään voinut olla luonteeltaan eikä olemukseltaan teko, joka
olisi ylittänyt säädetyt ja Urantialla elävän ihmisen olosuhteisiin säännön
mukaan vaikuttavat luonnonlait, paitsi tässä erikseen mainitussa aikakysymyksessä.
Mitään rajoituksia ei tietenkään voitaisi panna "Isän tahdon"
ilmenemisille. Aikatekijän eliminoituminen sellaisessa yhteydessä, että tämä universumin
potentiaalinen Hallitsija oli tuonut julki jotakin, mitä hän halusi, oli
vältettävissä vain sillä, että tämä Jumala-ihminen suoraan ja yksiselitteisesti
toi esille tahtonsa, jonka mukaan aikaa, sellaisena kuin se liittyi
kysymyksessä olevaan tekoon tai tapahtumaan, ei tulisi lyhentää eikä
eliminoida. Jeesuksen oli pysyttävä alituisesti aikatietoisena kyetäkseen
estämään selvien aikatekijästä johtuvien ihmeiden ilmaantumisen.
Jokainen tämän Luoja-Pojan taholla aikatietoisuudessa ilmennyt katkos siinä
yhteydessä, kun hänen mielessään oli jotakin, jota hän määrätietoisesti halusi,
merkitsi samaa kuin hänen mielessään siinneen asian todeksitulo, ja se tapahtui
ilman aikatekijän väliintuloa.
Mikaeliin liittyneen Personoidun Suuntaajan valvovan
kontrollin ansiosta hänen oli mahdollista rajoittaa omat maiset toimintansa
täydellisesti siltä osin kuin kysymys oli avaruudesta, mutta Ihmisen Pojan ei
ollut samalla tavoin mahdollista rajoittaa uutta maista statustaan Nebadonin
potentiaalisena Hallitsijana siltä osin kuin kysymys oli ajasta. Ja
tällainen oli Jeesus Nasaretilaisen aktuaalinen status, kun hän otti seuraavan
askeleen aloittaakseen julkisen toimintansa Urantialla.
Nyt kun Jeesus
oli ratkaissut, mikä olisi hänen toimintaperiaatteensa luomiensa älyllisten
olentojen kaikkiin luokkiin kuuluviin kaikkiin persoonallisuuksiin nähden niin
pitkälle kuin sellaisesta päättäminen oli hänen uuteen
jumalallisuusstatukseensa luontaisesti kuuluvan potentiaalin huomioon ottaen
mahdollista, Jeesus kääntyi ajattelemaan itseään. Mitä hän tekisi -- hän, joka
nyt oli kaikkien tässä universumissa esiintyvien olevaisten ja olentojen täysin
itsensä tiedostava luoja -- näillä luojan oikeuksillaan niissä esiin nousevissa
elämäntilanteissa, jotka olisivat hänen edessään heti, kun hän palaisi
Galileaan jatkamaan työtään ihmisten parissa? Itse asiassa tämä ongelma oli
noussut voimallisesti esiin jo siinä ja silloin, kun hän vielä oli yksinäisillä
kukkuloilla, missä hänen ongelmakseen nousi ruoan hankkiminen. Yksinäisyydessä
mietiskellen vietetyn ajan kolmantena päivänä hänen ihmisruumiinsa alkoi tuntea
nälkää. Olisiko hänen lähdettävä hankkimaan ruokaa, kuten kuka hyvänsä
tavallinen ihminen tekisi, vai mitä jos hän vain käyttäisi normaaleja luovia
kykyjään ja tuottaisi sopivaa ruumiinravintoa mukavasti käden ulottuville? Ja
tämä Mestarin tekemä suuri päätös on kuvailtu teille kiusauksena -- vihollisten
muka esittämänä haasteena, että hän "käskisi näiden kivien muuttua
leiviksi".
[sivu 1518]
Näin Jeesus teki
ratkaisunsa taas uudesta ja johdonmukaisesta toimintaperiaatteesta koko hänen
jäljellä olevaa maan päällä suorittamaansa toimintaa ajatellen. Milloin kysymys
olisi hänen henkilökohtaisista tarpeistaan ja ylipäätään myös hänen suhteistaan
muihin persoonallisuuksiin, niiden osalta hän teki nyt tietoisen valinnan,
jonka mukaan hän noudattaisi tietä, joka kuuluu normaaliin maalliseen
olemassaoloon; hän teki yksiselitteisen päätöksen olla noudattamatta
toimintaperiaatetta, joka merkitsisi hänen itsensä asettamien luonnonlakien
ylittämistä, rikkomista tai niille väkivallan tekemistä. Mutta hän ei voinut
luvata itselleen, kuten hänen Personoitu Suuntaajansa jo oli häntä
varoittanutkin, etteikö näitä luonnonlakeja saatettaisi tietyissä ajateltavissa
olevissa olosuhteissa suuresti nopeuttaa. Jeesus päätti, että hänen
elämäntyönsä tulisi periaatteessa järjestymään ja sujumaan luonnonlakien mukaan
ja sopusoinnussa olemassa olevan yhteiskuntaorganisaation kanssa. Tällaisen
elämänohjelman valitessaan Mestari teki itse asiassa päätöksen pidättyä
ihmeiden ja tunnustekojen tekemisestä. Ja taas hän teki päätöksen "Isän
tahdon" hyväksi; jälleen hän luovutti kaiken Paratiisin-Isänsä käsiin.
Jeesuksen
ihmisolemus saneli, että hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli itsensäsäilyttäminen;
se on ajallisuuden ja avaruuden maailmoissa elävän luonnollisen ihmisen
normaali suhtautumistapa ja on sen vuoksi Urantian kuolevaisen oikeutettu
reaktio. Mutta Jeesus ei ollut kiinnostunut pelkästään tästä maailmasta ja sen
luoduista, vaan hän eli elämän, jonka tarkoituksena oli opettaa ja innostaa
kokonaisen laajalle ulottuvan universumin moninaisia luotuja.
Jo ennen
kasteessaan kokemaansa valaistumista Jeesus oli elänyt elämäänsä taivaallisen
Isänsä tahtoa ja opastusta kaikessa viimeiseen asti noudattaen. Hän teki
ponnekkaan päätöksen osoittaa edelleenkin tällaista ehdotonta kuolevaisen
olennon luottavaisuutta Isän tahtoa kohtaan. Hän aikoi seurata luonnonvastaista
kurssia: hän päätti, ettei hänen tavoitteenaan olisi itsensäsäilyttäminen. Hän
päätti pitää edelleenkin kiinni periaatteesta, jonka mukaan hän kieltäytyi
puolustamasta itseään. Hän puki johtopäätöksensä niiksi pyhien kirjoitusten
sanoiksi, jotka olivat tuttuja hänen ihmismielelleen: "Ei ihminen elä
yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee."
Päätyessään tällaiseen ratkaisuun nälkänä ilmenevän fyysisen puolensa
ruokahalun osalta Ihmisen Poika toi julki lopullisen kantansa kaikkiin muihin
lihallisiin tarpeisiin ja ihmisolemuksen luonnollisiin herätteisiin.
Ihmisen
yläpuolella olevalle tasolle kuuluvaa valtaansa hän saattaisi kenties käyttää
muiden hyväksi, muttei milloinkaan itsensä hyväksi. Hän noudatti tätä
toimintaperiaatetta johdonmukaisesti loppuun saakka, sillä hänestä sanottiin
ivallisesti: "Muita hän kyllä pelasti, mutta itseäänpä ei pelastamaan
kykenekään." Koska hän ei tahtonut.
Juutalaiset
odottivat Messiasta, joka tekisi vielä Mooseksenkin tekemiä ihmetekoja
suurempia ihmeitä; Mooseksestahan tiedettiin kertoa, että hän oli autiomaassa
saanut veden pulppuamaan kalliosta ja erämaassa ruokkinut mannalla heidän
esi-isiään. Jeesus tiesi, minkälaatuista Messiasta hänen maanmiehensä
odottivat, ja hänellä oli kaikki kyvyt ja kaikki oikeudet täyttää heidän
hurjimmatkin odotuksensa, mutta hän päätti, ettei tällainen voimaa ja kunniaa
uhoava suurisuuntainen ohjelma olisi hänen ohjelmansa. Jeesus piti tuollaista
toimintalinjaa, joka olisi tiennyt odotettujen ihmetekojen tekemistä, paluuna
muinaisiin aikoihin, joille olivat ominaisia mistään tietämätön taikuus ja
sivistymättömien poppamiesten viheliäiset puuhastelut. Luotujensa pelastukseksi
hän saattaisi mahdollisesti nopeuttaa luonnonlain toimintaa, mutta että hän
omaksi hyödykseen tai kanssaihmisissään pelonsekaista kunnioitusta
herättääkseen rikkoisi omia lakejaan, sellaista hän ei tekisi. Ja Mestarin
päätös oli peruuttamaton.
Jeesus murehti
kansansa puolesta. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten heidät oli johdettu
odottamaan tulevaa Messiasta, aikaa, jolloin "maa tuottaisi antimiaan
kymmentuhatkertaisesti ja yhdessä viinipuussa olisi tuhat oksaa ja jokainen
oksa kantaisi tuhatta rypäleterttua ja jokainen terttu sisältäisi tuhat
rypälettä ja jokainen rypäle antaisi kannullisen viiniä." Juutalaiset
uskoivat Messiaan tuovan tullessaan satumaisen ylenpalttisuuden aikakauden.
Heprealaisia oli pitkään ruokittu ihmeistä kertovin perimätiedoin ja
ihmetekojen värittämin legendoin.
[sivu 1519]
Hän ei ollut
Messias, joka tulisi lisäämään leivän ja viinin määrän moninkertaiseksi. Hän ei
tullut huolehtimaan pelkästään ajallisista tarpeista, vaan hän tuli
ilmoittamaan taivaassa olevasta Isästään maan päällä oleville lapsilleen, ja
samalla hän koetti johdattaa maiset lapsensa tulemaan mukaansa vilpittömään
yritykseen elää elämäänsä niin, että täyttää taivaassa olevan Isän tahdon.
Tällä
päätöksellään Jeesus Nasaretilainen teki tilannetta seuraavalle universumille
selväksi, mikä mielettömyys ja synti kätkeytyy siihen, että käyttää
jumalallisia lahjojaan ja Jumalalta saamiaan kykyjä väärin oman persoonansa
korostamiseen tai puhtaasti itsekkääseen voitonpyyntiin ja kunniantavoitteluun.
Se juuri oli Luciferin ja Caligastian synti.
Tämä Jeesuksen
tekemä suuri päätös kuvastaa dramaattisella tavalla sitä totuutta, etteivät
itsekäs tyydytyksentavoittelu ja aistillinen nautiskelu yksinään ja sinänsä
kykene tuottamaan kehittyville ihmisolennoille onnea. Kuolevaisten
olemassaoloon kuuluu korkeampiakin arvoja -- älyllisiin saavutuksiin yltäminen
ja hengellisiin tuloksiin pääseminen --, jotka menevät kauas ihmisen puhtaasti
fyysisten tarpeiden ja halujen välttämättömän tyydyttämisen yli. Ihmisen
luonnolta saaman varustuksen osana olevat lahjakkuus ja kyvykkyys tulisi
omistaa etupäässä hänen korkeampien mielen ja hengen kykyjensä kehittämiseen ja
jalontamiseen.
Näin Jeesus paljasti universuminsa luoduille uutta ja
parempaa tietä merkitsevän menetelmän, elämiseen kätkeytyvät korkeammat
moraaliset arvot ja avaruuden maailmoissa esiintyvään evolutionaariseen
ihmisolemassaoloon sisältyvät syvemmät hengellisen tyydytyksen lähteet.
Tehtyään
päätöksensä sellaisista asioista kuin ravinto ja fyysinen huolenpito hänen
aineellisen ruumiinsa tarpeista sekä huoli omasta ja tovereidensa terveydestä,
jäljellä oli vielä muita ratkaisua vaativia ongelmia. Miten hän suhtautuisi
joutuessaan henkilökohtaiseen vaaraan? Hän päätti noudattaa normaalia
varovaisuutta oman ihmispersoonansa turvallisuuden suhteen ja suorittaa
järkevät varotoimenpiteet estääkseen lihallisessa hahmossa elämänsä
elämänvaiheen ennenaikaisen päättymisen mutta kieltäytyä kaikenlaisesta
yli-inhimillisestä väliintulosta sitten, kun hänen lihallista elämäänsä uhkaava
kriisi tulisi. Tätä päätöstä muovatessaan Jeesus istui puun varjossa
kallionkielekkeellä, syvä jyrkänne suoraan edessään. Hän oli täysin tietoinen siitä,
että hän voisi heittäytyä kielekkeeltä alas tyhjyyteen ilman että hänelle voisi
tapahtua mitään, mikä häntä vahingoittaisi, mikäli hän kumoaisi ensimmäisen
suuren päätöksensä olla kutsumatta taivaan älyllisiä olentojaan puuttumaan
hänen Urantialla suorittamaansa elämäntyöhön, ja mikäli hän julistaisi
mitättömäksi toisen päätöksensä, jossa oli kysymys hänen suhtautumisestaan
itsensäsäilyttämiseen.
Jeesus tiesi
maanmiestensä odottavan Messiasta, joka olisi luonnonlakien yläpuolella.
Syvälle hänen mieleensä oli syöpynyt tämä tekstikohta: "Ei kohtaa sinua
onnettomuus, eikä vitsaus lähesty sinun majaasi. Sillä hän on paneva enkelinsä
huolehtimaan sinusta, varjelemaan sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua
käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi." Tämäntapainen vapauksien
ottaminen, tällainen hänen Isänsä säätämien painovoimalakien uhmaaminen,
olisiko sellainen oikeutettua siinä tapauksessa, että hän sillä keinoin
suojelisi itseään mahdolliselta vahingoittumiselta tai mahdollisesti jopa
voittaisi väärin opetetun ja hämmentyneen kansansa luottamuksen? Mutta
tällainen toimintalinja, miten oivallisesti se merkkiä odottavia juutalaisia
tyydyttäisikin, ei olisi ilmoitus hänen Isästään, vaan kyseenalaista
leikittelyä voimassa olevilla universumien universumin laeilla.
Tämän kaiken
ymmärtäessänne ja tietäessänne, että Mestari oman käyttäytymisensä osalta
kieltäytyi toimimasta säätämiään luonnonlakeja uhmaten, tiedätte myös varmaksi,
ettei hän koskaan kävellyt veden päällä eikä tehnyt mitään muutakaan, joka
olisi loukannut hänen säätämäänsä, maailman hallitsemista koskevaa aineellista
järjestystä;
[sivu 1520]
se tietenkin
aina mielessä pitäen, ettei vielä ollut keksitty tapaa, jolla hän olisi voinut
kokonaan vapautua siitä puutteesta, että hän ei Personoidun Suuntaajan
toimivaltaan siirrettyjen asioiden yhteydessä kyennyt valvomaan aikatekijää.
Koko maisen elämänsä ajan Jeesus oli johdonmukaisen
uskollinen tälle päätökselleen. Fariseukset saivat irvaillen kehottaa häntä
antamaan merkin, sivustakatsojat saivat Pääkallonpaikalla haastaa häntä
astumaan alas ristiltä, mutta hän pysyi lujasti päätöksessä, jonka hän nyt
puheena olevana hetkenä kukkulan rinteellä teki.
Seuraavassa
suuressa ongelmassa, jonka kanssa tämä Jumala-ihminen painiskeli ja jonka hän
kohta ratkaisi taivaassa olevan Isän tahdon mukaisesti, oli kysymys siitä,
tulisiko hänen kanssaihmistensä huomion herättämiseen ja heidän kannatuksensa
saamiseen käyttää joitakin omia yli-inhimillisiä kykyjään vaiko ei. Pitäisikö hänen
jollakin tavoin turvautua universumivaltuuksiinsa sen haikailun
tyydyttämiseksi, jota juutalaiset osoittivat näyttävyyttä ja ihmeellisyyttä
kohtaan? Hän päätti, ettei hänen pidä niin tehdä. Hän päätyi sellaisen
menettelytapaperiaatteen kannalle, joka sulki pois kaikki mainitunlaiset
menettelyt keinona tuoda tehtävänsä ihmisten tietoisuuteen. Ja hän noudatti
johdonmukaisesti tätä suurta päätöstä. Jopa silloin, kun hän salli lukuisten
aikaa lyhentävien laupeudenpalvelusten tulla julki, hän miltei poikkeuksetta
kehotti parantavan hoivansa kohteita olemaan kenellekään kertomatta hyödykseen
tulleesta edusta. Ja aina hän torjui vihamiestensä ivallisen haasteen, kun nämä
sanomalla "Anna meille merkki" vaativat häntä todistamaan ja
osoittamaan jumalallisuutensa.
Suurta viisautta
osoittaen Jeesus näki ennakolta, että tunnustekojen ja ihmeiden tekeminen saisi
aikaan vain ulkokohtaista uskollisuutta sikäli, että sellainen herättäisi
aineellisessa mielessä suurta pelkoa; sellaiset esitykset eivät ilmoittaisi
Jumalasta eivätkä pelastaisi ihmisiä. Hän kieltäytyi ryhtymästä pelkäksi
ihmeidentekijäksi. Hän päätti, että hän syventyisi vain yhteen ainoaan
tehtävään: taivaan valtakunnan perustamiseen.
Koko tämän
suurimerkityksisen dialogin ajan, jolloin Jeesus kävi vuoropuhelua itsensä
kanssa, läsnä oli kyselevä ja lähes epäileväinen inhimillinen elementti, sillä
Jeesus oli ihminen yhtä hyvin kuin Jumala. Ilmeistähän oli, etteivät
juutalaiset ottaisi häntä koskaan vastaan Messiaana, ellei hän tekisi ihmeitä.
Sitä paitsi, jos hän suostuisi tekemään vaikka vain yhdenkin luonnonvastaisen
teon, silloin ihmismieli tietäisi sen tapahtuneen kiistatta jumalallisen mielen
mukaan. Olisiko sopusoinnussa "Isän tahdon" kanssa, että jumalallinen
mieli antaisi tämän verran myöten ihmismielen epäileväisyydelle? Jeesus
päätteli, että se ei sitä olisi, ja esitti Personoidun Suuntaajan läsnäolon
riittäväksi todisteeksi jumaluudesta kumppanuudessa ihmisyyden kanssa.
Jeesus oli
matkustellut paljon; hän muisti Rooman, Aleksandrian ja Damaskoksen. Hän tunsi
maailmassa vallitsevat menettelytavat -- sen, miten ihmiset kompromisseja
tekemällä ja diplomatiaa harjoittamalla pääsivät politiikassa ja
kaupankäynnissä tavoitteisiinsa. Käyttäisikö hän tätä tietoa edistääkseen
asiaa, jonka vuoksi hän oli maan päälle tullut? Ei! Hän päätti valtakuntaa
perustaessaan olla myöskään tekemättä mitään kompromisseja tämän maailman
viisauden ja varallisuuden suoman vaikutusvallan kanssa. Jälleen kerran hän
päätti luottaa yksinomaan Isän tahtoon.
Jeesus oli täysin
tietoinen oikoteistä, jotka olivat avoinna sellaiselle, jolla oli hänen
valtaoikeutensa. Hän tiesi monta tapaa, joilla hänen oman kansansa ja koko
maailman huomio saataisiin
[sivu 1521]
välittömästi
kohdistumaan häneen. Jerusalemissa vietettäisiin kohta pääsiäistä, ja kaupunki
olisi tungokseen asti täynnä vierailijoita. Hän voisi nousta temppelin harjalle
ja kävellä ilmassa ällistyksen vallassa olevan kansanpaljouden edessä.
Sellainen olisi heidän odottamansa Messias. Mutta myöhemmin hän tuottaisi
heille pettymyksen, sillä hän ei ollut tullut nostamaan Daavidin valtaistuinta
taas pystyyn. Ja hän tiesi, miten tulokseton Caligastian noudattama menetelmä
oli, joka merkitsi yritystä ohittaa se luonnollinen, hidas ja varma tapa, jolla
jumalallinen tarkoitusperä toteutetaan. Ja taas Ihmisen Poika kumarsi
kuuliaisena sille, mikä on Isän tie, Isän tahto.
Jeesus päätti
perustaa taivaan valtakunnan ihmiskunnan sydämiin luonnonmukaisin, tavallisin,
vaikein ja vaivalloisin menetelmin, täsmälleen sellaisin menettelytavoin,
jollaisia hänen maisten lastensa pitää tämän taivaan valtakunnan laajentamis-
ja edistämistyössään myöhemmin noudattaa. Sillä Ihmisen Poika tiesi hyvin, että
"vasta monen koettelemuksen kautta monikin kaikkien aikakausien lapsista
valtakuntaan astuisi." Jeesus oli nyt käymässä läpi sitä suurta koetusta,
jonka sivistynyt ihminen joutuu läpikäymään, kun hänellä on valtaa ja hän
kuitenkin lujasti kieltäytyy käyttämästä sitä puhtaasti itsekkäiden tai
henkilökohtaisten tarkoitusperien hyväksi.
Tarkastellessanne
Ihmisen Pojan elämää ja kokemusta, teidän olisi aina pidettävä mielessä, että
Jumalan Poika oli ruumiillistunut olento, jolla oli ensimmäisen vuosisadan
ihmisen mieli, ei suinkaan kahdennenkymmenennen tai minkään muunkaan vuosisadan
kuolevaisen mieli. Näin sanoessamme tarkoitamme välittää sen ajatuksen, että
Jeesuksen inhimilliset kyvyt oli saatu luonnollista tietä. Hän oli oman aikansa
perintö- ja ympäristötekijöiden ynnä saamansa opetuksen ja koulutuksen tuote.
Hänen ihmisyytensä oli aitoa, luonnollista, kokonaan peräisin tuon ajan ja
sukupolven aktuaalista älyllistä statusta ja sosiaalisia ja taloudellisia
olosuhteita edeltäneistä vaiheista ja mainittujen tilanteiden ja olosuhteiden
kasvattama. Vaikka tämän Jumala-ihmisen kokemukseen aina kuuluikin
mahdollisuus, että jumalallinen mieli nousisi ihmisälyn yläpuolelle, siitä
huolimatta hänen ihmismielensä toimiessaan, ja niin kuin se toimi, toki toimi
niin kuin tapasi tehdä varsinainenkin kuolevaisen mieli tuon ajan ihmisen
ympäristön tarjoamissa olosuhteissa.
Jeesus toi valtavan universuminsa kaikkien maailmojen
nähtäville, miten mieletöntä oli luoda keinotekoisia tilanteita vain, jotta
osoittaisi omaavansa rajoittamatonta valtaa tai päästäisi poikkeuksellisen
mahtinsa vapaasti valloilleen tarkoituksenaan moraalisten arvojen kohottaminen
ja hengellisen edistyksen vauhdittaminen. Jeesus päätti, ettei hän sallisi
käyttää sitä tehtävää, jonka vuoksi hän maan päällä oli, makkabealaisten
hallituskauden tuottaman pettymyksen toistamiseen. Hän ei suostunut käyttämään
jumalallisia attribuuttejaan väärin sellaiseen tarkoitukseen, että hän olisi
niiden avulla hankkinut ansaitsematonta kansansuosiota tai saavuttanut
poliittista vaikutusvaltaa. Hän ei suostuisi muuntamaan jumalallista ja luovaa
energiaa kansalliseksi mahdiksi tai kansainväliseksi vaikutusvallaksi. Jeesus
Nasaretilainen ei suostunut tekemään myönnytyksiä pahalle, saati
tekemään sopimusta synnin kanssa. Mestari asetti uskollisuutensa Isän tahtoa
kohtaan riemumielin jokaisen muun maisen ja ajallisen näkökohdan yläpuolelle.
Ratkaistuaan
sellaiset periaatekysymykset, jotka liittyivät hänen omakohtaisiin
asenteisiinsa luonnonlakia ja hengellistä valtaa kohtaan, hän kiinnitti
huomionsa Jumalan valtakuntaa julistettaessa ja sitä perustettaessa
käytettävien menettelytapojen valintaan. Johannes oli tämän työn jo pannut
alulle; millä tavoin hän voisi jatkaa tätä sanomaa? Millä tavoin hänen pitäisi
ottaa vastatakseen Johanneksen tehtävästä? Miten hänen pitäisi organisoida seuraajansa,
jotta näiden toiminta olisi tehokasta ja yhteistyö järkevää? Jeesus oli nyt
lähestymässä sitä lopullista päätöstä, joka estäisi häntä enää pitämästä
itseään juutalaisena Messiaana, ainakaan sellaisena Messiaana, jollaiseksi tämä
kansan parissa tuohon aikaan miellettiin.
[sivu 1522]
Juutalaiset
näkivät mielessään vapahtajan, joka saapuisi ihmeidentekijän mahteineen lyömään
maahan Israelin viholliset ja asettamaan puutteesta ja sorrosta vapautetut
juutalaiset maailman valtiaiksi. Jeesus tiesi, ettei tämä toive koskaan
toteutuisi. Hän tiesi, että taivaan valtakunnan kohdalla kysymys oli siitä,
että paha syöstään ihmissydämissä vallasta, ja että se oli puhtaasti
hengellisyyttä koskeva asia. Hän punnitsi ajatuksissaan, miten viisasta olisi hengellisen
valtakunnan alkamisen merkiksi järjestää loistava ja häikäisevä voimannäyte --
ja tällainen toimintalinja olisi ollut luvallinen ja kuulunut täysin Mikaelin
toimivallan piiriin --, mutta hän tyystin torjui tällaiset kaavailut. Hän ei
tekisi myönnytyksiä Caligastian vallankumouksellisille menettelytavoille. Hän
oli voittanut maailman potentiaalisesti sillä, että hän alistui Isän tahtoon,
ja hän aikoi päättää työnsä niin kuin hän sen oli aloittanutkin, ja tehdä sen
Ihmisen Poikana.
Pystytte tuskin
kuvittelemaan, mitä Urantialla olisi tapahtunut, jos tämä Jumala-ihminen, joka
potentiaalin osalta piti tuolloin hallussaan kaikkea valtaa taivaassa ja maan
päällä, olisi aikanaan päättänyt kääriä auki suvereenisuuden sotalipun ja
järjestää ihmeidentekijäpataljoonansa taistelujärjestykseen! Mutta hän ei
tekisi myönnytyksiä. Hän ei palvelisi pahaa, niin kuin muka sellaisesta
saattaisi kehkeytyä jumalanpalvontaa. Hän pitäytyisi siihen, mikä on Isän
tahto. Hän julistaisi tilannetta seuraavalle universumille: "Teidän tulee
palvoa Herraa, teidän Jumalaanne, ja vain häntä teidän tulee palvella."
Kun päivät
kuluivat, Jeesus tajusi aina vain selkeämmin, minkälainen totuuden julkituoja
hänestä olisi tuleva. Hän näki, ettei Jumalan tie olisi helppo tie. Hän alkoi
käsittää, että hänen ihmisen kokemuksensa loppuajan malja voisi mahdollisesti
olla katkera, mutta hän päätti juoda sen.
Nyt myös hänen
ihmismielensä sanoo hyvästit Daavidin valtaistuimelle. Askel askeleelta tämä
ihmismieli seuraa jumalallisen mielen kulkua. Ihmismieli asettaa yhä
kysymyksiä, mutta nyt se poikkeuksetta hyväksyy jumalalliset vastaukset
lopullisiksi päätöksiksi tässä elämässä, jossa yhdistyvät niin se, että hän
elää ihmisenä tässä maailmassa, kuin se, että hän kaiken aikaa varauksetta
alistuu noudattamaan Isän ikuista ja jumalallista tahtoa.
Rooma oli
läntisen maailman valtiatar. Ihmisen Poika, tuona hetkenä eristyneisyydessä ja
näitä suurimerkityksisiä päätöksiä tekemässä, taivaan sotajoukot komennossaan,
edusti juutalaisten viimeistä mahdollisuutta päästä maailman herruuteen. Mutta
tämä tästä maailmasta syntynyt juutalainen, jonka hallussa oli näin valtava
viisaus ja voima, ei suostunut käyttämään universumiavujaan sen paremmin
itsensä suureksi tekemiseen kuin kansansa valtaistuimelle nostamiseenkaan. Hän
näki niin sanotusti "tämän maailman valtakunnat", ja hänellä oli
valta valloittaa ne. Edentian Kaikkein Korkeimmat olivat luovuttaneet kaikki
nämä valtuudet hänen käsiinsä, mutta hän ei halunnut niitä. Tämän maailman
valtakunnat olivat liian vähäpätöisiä kiinnostaakseen kokonaisen universumin
Luojaa ja Hallitsijaa. Hänellä oli vain yksi tavoite: Jumalan tekeminen entistä
tunnetummaksi ihmisten keskuudessa, valtakunnan perustaminen, eli se, että
taivaallinen Isä hallitsisi ihmiskunnan sydämissä.
Ajatus
taistelusta, riitelystä ja teurastuksesta tuntui Jeesuksesta etovalta; missään
sellaisessa hän ei halunnut olla mukana. Hän tahtoi esiintyä maan päällä Rauhan
Ruhtinaana tehdäkseen tunnetuksi rakkauden Jumalaa. Ennen kastettaan hän oli
taas kerran torjunut seloottien esittämän tarjouksen, jonka mukaan hänen olisi
pitänyt johtaa heidät kapinaan roomalaisia sortajia vastaan. Ja nyt hän teki
lopullisen päätöksensä niiden kirjoitusten osalta, jotka hänen äitinsä oli
hänelle opettanut, sellaisten kuin: "Herra lausui minulle: 'Sinä olet
minun Poikani; tänä päivänä minä sinut synnytin. Ano minulta, niin minä annan
pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi. Rautaisella
valtikalla sinä ne muserrat; niin kuin saviastian sinä ne isket pirstaleiksi.'"
Jeesus
Nasaretilainen päätteli, etteivät tällaiset tekstikohdat viitanneet häneen.
Lopulta ja lopullisesti Ihmisen Pojan ihmismieli sysäsi täysin syrjään kaikki
nämä Messiaaseen liittyneet vaikeudet ja ristiriitaisuudet:
heprealaiskirjoitukset,
[sivu 1523]
vanhempien
antaman opetuksen, hashenin opetukset, juutalaisten odotukset ja ihmisperäiset
kunnianhimoiset kaipaukset. Hän teki lopullisen ja peruuttamattoman päätöksen
omasta toimintalinjastaan. Hän palaisi Galileaan ja ryhtyisi melua pitämättä
julistamaan valtakuntaa ja luottaisi siihen, että hänen Isänsä (Personoitu
Suuntaaja) päivä päivältä rakentaisi toiminnan yksityiskohdat.
Näillä
päätöksillään Jeesus näytti arvokasta esimerkkiä koko valtavan universuminsa
jokaisen maailman jokaiselle ihmiselle, kun hän kieltäytyi soveltamasta
aineellisia koettimia hengellisten ongelmien koettelemiseen ja kun hän
kieltäytyi osoittamasta ylimielistä uhmaa luonnonlakeja kohtaan. Ja hän näytti
innoittavaa esimerkkiä universumilojaalisuudesta ja moraalisesta suuruudesta
kieltäytyessään ottamasta käsiinsä ajallista valtaa hengellisen kunnian
esinäytöksenä.
Jos Ihmisen
Pojalla oli kasteensa jälkeen kukkuloille noustessaan joitakin epäilyksiä
tehtävästään ja sen luonteesta, mitään epäilyksiä hänellä ei enää ollut, kun
hän palasi tovereidensa luokse eristyneisyydessä ja päätöstenteon merkeissä
vietettyjen neljänkymmenen päivän kuluttua.
Jeesus oli laatinut ohjelman Isän valtakunnan perustamiselle. Hän ei tule huolehtimaan ihmisten fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä. Hän ei tule jakelemaan leipää väkijoukoille, kuten oli vasta vähän aikaa sitten nähnyt Roomassa tehtävän. Hän ei ihmeitä tekemällä houkuttelisi huomiota puoleensa, vaikka juutalaiset juuri senlaatuista vapahtajaa odottivatkin. Hän ei myöskään pyrkisi saamaan hengellistä sanomaa hyväksytyksi antamalla näytöksen poliittisesta vallasta tai ajallisista toimivaltuuksista.
Hylätessään nämä menetelmät, joilla hänen olisi pitänyt kohottaa tulevan valtakunnan arvoa odotuksentäyteisten juutalaisten silmissä, Jeesus varmisti samalla, että nämä samat juutalaiset epäröimättä ja lopullisesti torjuisivat kaikki hänen arvovaltaan ja jumalallisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Kaikesta tästä tietoisena Jeesus koetti kauan aikaa estää seuraajiaan puhumasta hänestä Messiaana.
Koko julkisen
toimintansa ajan hän joutui tavan takaa selviytymään kolmesta tilanteesta:
häneltä vaadittiin ruokaa, häntä vaadittiin tekemään ihmeitä ja
lopulta häneltä pyydettiin, että hän sallisi seuraajiensa tehdä hänestä
kuninkaan. Mutta Jeesus ei koskaan poikennut päätöksistä,
jotka hän teki näiden Perean kukkuloiden yksinäisyydessä viettämiensä päivien
aikana.
Tämän ikimuistettavan eristyneisyytensä viimeisenä päivänä, ennen kuin Ihmisen Poika poistui vuorelta liittyäkseen Johanneksen ja tämän opetuslasten seuraan, hän teki viimeisen päätöksensä. Ja tämän päätöksensä hän viestitti Personoidulle Suuntaajalle seuraavin sanoin: "Ja kaikissa muissa asioissa, niin kuin näissä, joista nyt on päätökset kirjattu, lupaan sinulle alistuvani Isäni tahtoon." Ja nämä sanat lausuttuaan hän laskeutui alas vuorelta. Ja hänen kasvonsa loistivat hengellisen voiton ja moraalisen tuloksiinpääsyn kirkkautta.