[sivu 672]
ELÄMÄN MERELLISEN MUODON AIKAKAUSI URANTIALLA
LASKEMME Urantian
historian alkaneen noin miljardi vuotta sitten ja
katsomme sen jakautuvan viiteen pääaikakauteen:
1. Elämää
edeltänyt aikakausi kattaa ensimmäiset neljäsataaviisikymmentä miljoonaa
vuotta. Se alkaa suunnilleen siitä ajasta, jolloin planeetta saavutti nykyisen kokonsa, ja päättyy
elämän juurruttamiseen. Tutkijanne ovat nimenneet tämän maailmankauden arkeotsooiseksi.
2. Elämän
aamunkoiton aikakausi käsittää seuraavat sataviisikymmentä miljoonaa vuotta. Tämä aikakausi
on aiemman, elämää edeltäneen eli
luonnonmullistusten kauden ja seuraavan, korkeammalle
kehittyneen merieliöstön ajanjakson välissä. Tutkijanne tuntevat tämän kauden proterotsooisena maailmankautena.
3. Elämän
merellisen muodon aikakausi kattaa seuraavat kaksisataaviisikymmentä
miljoonaa vuotta, ja tunnette
sen parhaiten paleotsooisena maailmankautena.
4. Varhaiseen
maaeliöstön aikakauteen
kuuluvat seuraavat sata miljoonaa vuotta, ja
se tunnetaan mesotsooisena
maailmankautena.
5. Nisäkkäiden
aikakausi käsittää viimeiset viisikymmentä miljoonaa vuotta. Tämä viime aikojen kausi
tunnetaan kenotsooisena
maailmankautena.
Elämän merellisen muodon aikakausi kattaa näin ollen noin yhden neljänneksen planeettanne historiasta. Tämä kausi on jaettavissa edelleen kuuteen pitkään jaksoon, joista jokaista luonnehtivat tietyt tarkalleen määritellyt kehityskulut sekä geologian piirissä että biologian alalla.
Tämän kauden alkaessa merenpohja, laajalle ulottuvat mannerjalustat ja lukuisat rannikon lähellä olevat matalat altaat ovat rehevän kasvillisuuden peitossa. Eläinkunnan yksinkertaisemmat ja alkeellisemmat muodot ovat jo kehittyneet edeltäneistä kasviorganismeista, ja alkuaikojen eläinorganismit ovat vähitellen levinneet eri maamassojen laajalle ulottuvia rantaviivoja myötäillen, kunnes tuonaikaiset lukuisat sisämeret kihisevät alkeellisia merieliöitä. Koska varsin harvoilla näistä varhaisajan organismeista oli kuori, ei niistä monikaan ole säilynyt fossiilina. Näyttämö on kuitenkin valmiina tuon elollisuuden aikakirjat säilyttävän suuren "kivikirjan" alkulukuja varten, johon niin järjestelmällisesti tehtiin merkintöjä tämän jälkeen seuraavina aikakausina.
Pohjois-Amerikan mantereella
on fossiileja sisältäviä kerrostumia koko merellisen elollisuuden aikakaudelta ihmeellisen runsaasti. Laajat eroosiokerrostumat erottavat aivan ensimmäiset ja
vanhimmat kerrokset edellisen kauden myöhemmistä kerroksista ja pitävät nämä
kaksi planeetan kehityksen vaihetta selvästi erillään.
[sivu 673]
MERIELIÖSTÖ
TRILOBIITTIEN AIKAKAUSI
Maan pinnalla
vallinneen, nyt puheena olevan suhteellisen rauhallisen kauden aamunkoiton
tietämissä elollisuutta esiintyy vain eri sisämerissä ja valtamerten
rantavesissä. Toistaiseksi ei vielä ole kehittynyt yhtään maalla elävän
organismin muotoa. Primitiiviset merieläimet ovat saaneet lujan jalansijan ja
ovat valmiina seuraavaan evolutionaariseen kehitysvaiheeseen. Ameebat, jotka
olivat ilmaantuneet edeltäneen siirtymäjakson loppupuolella, ovat tyypillisiä
alkukauden eläimistön nykyaikaan asti säilyneitä edustajia.
400.000.000 vuotta sitten
merieliöstö -- sekä kasvit että eläimet -- on jakautuneena jo melko hyvin
kaikkialle maailmaan. Maailman ilmasto muuttuu hieman lämpimämmäksi ja
tasaisemmaksi. Eri mantereiden rannikkokaistaleet joutuvat yleisesti veden
alle, eritoten Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Uusia valtameriä ilmaantuu, ja
vanhemmat vesistöt laajenevat suuresti.
Kasvillisuus
kipuaa nyt ensimmäistä kertaa merestä maalle, ja sen mukautuminen
ei-merelliseen elinympäristöön edistyy pian huomattavasti.
Yht'äkkisesti ja ilman asteittaisia
esivaiheita ilmaantuvat ensimmäiset monisoluiset eläimet. Trilobiitit ovat
kehittyneet, ja ne hallitsevat meriä aikakausien ajan. Elämän merellisen muodon
kannalta tämä on trilobiittien aikakausi.
Tämän ajanjakson
loppupuolella suuri osa Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa nousi merestä. Maankuori
oli väliaikaisesti vakaa; vuoria tai paremminkin korkeita maankohoumia nousi
Atlantin ja Tyynenmeren rannikoilla, Länsi-Intiassa ja etelä-Euroopassa. Koko
Karibian alue nousi huomattavan korkealle.
390.000.000 vuotta sitten maa oli
yhä korkealla. Joistakin itä- ja länsi-Amerikan sekä länsi-Euroopan osista on
löydettävissä näinä aikoina muodostuneita kivikerroksia, ja kysymys on silloin
vanhimmista trilobiittifossiileja sisältävistä kallioista. Tuolloin oli monia
pitkiä, sormenmuotoisia merenlahtia, jotka työntyivät mantereiden sisäosiin ja
joihin kerrostui tällaisia, fossiileja sisältäviä kallioita.
Muutaman
seuraavan vuosimiljoonan kuluessa Tyyni valtameri alkoi tunkeutua Amerikan
mantereille. Maan vajoaminen johtui pääasiassa maankuoren mukautumisista,
vaikka siihen vaikuttaneena tekijänä oli myös maan sivusuuntainen
levittäytyminen eli mantereen hidas liukuminen.
380.000.000 vuotta sitten Aasia oli
vajoamassa, ja kaikki muut mantereet kokivat lyhytaikaisen kohoamisen. Mutta
tämän aikakauden edetessä valtasi vasta ilmaantunut Atlantin valtameri laajoja
alueita kaikilta siihen rajoittuneilta rannikoilta. Pohjois-Atlantti eli
arktiset meret oli silloin yhteydessä eteläisiin Meksikonlahden vesiin. Kun
tämä etelän meri tunkeutui Appalakkien altaaseen, niin sen aallot löivät idässä
vasten alppienkorkuisia vuoria, mutta mantereet olivat yleisesti ottaen
mielenkiinnottomia alankoja, perin juurin vailla maisemallista kauneutta.
Näiden
aikakausien sedimenttikerrostumia on neljää lajia:
1.
Konglomeraatteja -- rantaviivan lähelle kerrostunutta ainesta.
2. Hiekkakiviä
-- matalaan veteen muodostuneita kerrostumia paikoissa, joissa aallokkoa
kuitenkin oli tarpeeksi estämään mudan laskeutuminen.
3. Savikiviä --
syvempään ja rauhallisempaan veteen muodostuneita kerrostumia.
4. Kalkkikiveä
-- syvässä vedessä olevat trilobiittikuorien kerrostumat mukaan luettuina.
Näiltä ajoilta
olevissa trilobiittifossiileissa esiintyy tiettyjä perusyhdenmukaisuuksia,
joiden ohella esiintyy määrättyjä selväpiirteisiä variaatioita. Kolmesta
alkuperäisestä elämän
[sivu 674]
juurrutuksesta
kehittyneillä varhaiskauden eläimillä on tunnusomaiset piirteet: läntisellä
pallonpuoliskolla ilmaantuneet olivat hiukan erilaisia kuin euraasialaiseen
ryhmään kuuluneet, ja jonkin verran ne erosivat myös austral-aasialaisesta eli
australialais-antarktisesta tyypistä.
370.000.000 vuotta sitten tapahtui
Pohjois- ja Etelä-Amerikan laaja ja miltei täydellinen mereenvajoaminen, jonka
jälkeen oli Afrikan ja Australian vuoro joutua aaltojen alle. Vain jotkin
Pohjois-Amerikan osat pysyivät näiden matalien kambrikauden merten yläpuolella.
Viisi miljoonaa vuotta myöhemmin meret olivat väistymässä kohoavan maan tieltä.
Ja kaikki nämä maan vajoamis- ja kohoamisilmiöt olivat epädramaattisia, sillä
ne tapahtuivat hitaasti vuosimiljoonien kuluessa.
Trilobiittifossiileja
sisältäviä tämän aikakauden kerrostumia esiintyy siellä täällä kaikilla
mantereilla keski-Aasiaa lukuun ottamatta. Monilla seuduin nämä kalliot ovat
vaakasuorassa, mutta vuoristoissa ne ovat paineen ja poimuttumisen johdosta
kallistuneita ja vääntyneitä. Ja
tämä paine on monin paikoin muuttanut
näiden kerrostumien alkuperäisen luonteen. Hiekkakivestä on
tullut kvartsia, savikivi on muuttunut saviliuskeeksi, kalkkikivestä taas on tullut marmoria.
360.000.000 vuotta sitten maa kohosi
edelleen. Pohjois- ja Etelä-Amerikka olivat jo varsin korkealla. Länsi-Eurooppa
ja Brittein saaret joitakin syvälle vajonneita Walesin osia lukuun ottamatta
olivat kohoamassa. Näinä kausina ei esiintynyt suuria jäätiköitä. Jääkausien
kerrostamiksi oletetut muodostumat, joita esiintyy näiden kerrosten yhteydessä
Euroopassa, Afrikassa, Kiinassa ja Australiassa, johtuvat erillisistä
vuorijäätiköistä tai myöhäisempää alkuperää olevan jäätikkösoran siirtymisestä
pois alkuperäiseltä paikaltaan. Maailman ilmasto oli merellinen, ei
mantereinen. Eteläiset meret olivat nykyisiä lämpimämpiä, ja ne ulottuivat
pohjoisen suunnalla Pohjois-Amerikan yli aina napaseuduille saakka. Golfvirta
kulki Pohjois-Amerikan keskiosan ylitse, josta se taittui itään huuhtomaan ja
lämmittämään Grönlannin rannikoita, tehden tästä nykyisin jään kammitsoimasta
mantereesta todellisen trooppisen paratiisin.
Meren eliöstö
oli varsin samanlaista kaikkialla maailmassa koostuen merilevistä,
yksisoluisista organismeista, alkeellisista sienieläimistä, trilobiiteista ja
muista äyriäisistä: katkaravuista, taskuravuista ja hummereista. Tämän jakson
loppupuolella ilmaantui kolmetuhatta lonkerojalkaisten lajia, joista on
nykyaikaan asti säilynyt vain kaksisataa. Nämä eläimet edustavat sellaista alkuaikojen
elollisuuden muunnosta, joka on meidän päiviimme saakka pysynyt
käytännöllisesti katsoen muuttumattomana.
Trilobiitit olivat kuitenkin hallitseva eliölaji. Ne olivat suvullisia
eläimiä, ja niitä oli monenmuotoisia. Koska ne olivat huonoja uimareita, ne
kelluivat laiskasti vedessä tai ryömivät meren pohjalla ja joutuessaan
myöhemmin ilmaantuvien vihollistensa hyökkäysten kohteiksi ne kiertyivät
itsesuojelutarkoituksessa kerälle. Pituutta ne kasvoivat viidestä
senttimetristä kolmeenkymmeneen senttimetriin. Ne kehittyivät neljäksi
toisistaan erottuvaksi ryhmäksi: lihansyöjiksi, kasvissyöjiksi,
kaikkiruokaisiksi ja "mudansyöjiksi". Jälkimmäisen ryhmän kyky tulla
toimeen suurimmaksi osaksi epäorgaanisen aineen varassa -- ne olivat viimeinen
monisoluinen eläin, joka siihen pystyi -- selittää niiden suuren määrällisen
kasvun sekä niiden pitkän säilymisen elollisten olentojen joukossa.
Tällainen oli Urantian biologinen kuva tuon
maailmanhistorian pitkän ajanjakson lopulla, jakson, joka jatkui
viisikymmentämiljoonaa vuotta ja jota geologinne nimittävät kambrikaudeksi.
TULVIEN VAIHE
SELKÄRANGATTOMIEN ELÄINTEN AIKAKAUSI
Näille ajoille
ominaiset maan jaksottaiset kohoamis- ja vajoamisilmiöt tapahtuivat kaikki
vähitellen ja epädramaattisesti, ja niihin liittyi vain vähän
[sivu 675]
tai ei ollenkaan
vulkaanista toimintaa. Koko tänä perättäisten maankohoamisten ja vajoamisten
aikana Aasian emämantereen historia ei ollut kaikilta osin yhteinen muiden
maanosien historian kanssa. Se koki useita mereenvajoamisia kastautuen ensin
yhdellä suunnalla ja sitten toisella, etenkin varhaisemman historiansa aikana,
mutta siellä ei esiinny sellaisia yhdenmukaisia kivikerrostumia, joita on
löydettävissä muilta mantereilta. Viimeksi kuluneet aikakaudet Aasia on ollut
kaikista mannermassoista vakain.
350.000.000 vuotta sitten alkoi
keski-Aasiaa lukuun ottamatta kaikkien mantereiden suuri tulvakausi.
Mannermassat peittyivät kerran toisensa jälkeen veden alle. Vain
rannikkoylängöt säilyivät näiden matalien mutta laajalle levinneiden,
vuorotellen nousseiden ja laskeneiden sisämerien yläpuolella. Kolme suurta
tulvakautta luonnehti tätä ajanjaksoa, mutta ennen kuin se päättyi, mantereet
kohosivat jälleen niin, että maata oli kokonaisuudessaan merenpinnan
yläpuolella viisitoista prosenttia enemmän kuin nykyään. Karibian alue oli
hyvin korkealla. Euroopassa tästä jaksosta ei ole moniakaan merkkejä, sillä
maankamaran liikkeet eivät siellä olleet niin yhtämittaisia kuin oli
vulkaaninen toiminta.
340.000.000 vuotta sitten tapahtui
taas muualla kuin Aasiassa ja Australiassa laaja-alaista maan vajoamista.
Maailman valtamerten vedet sekoittuivat yleisesti. Kysymyksessä on suuri
kalkkikivikausi, ja suuri osa tästä kivestä kerrostui kalkkia erittävien levien
toiminnan tuloksena.
Jokunen
vuosimiljoona myöhemmin laajat kaistaleet Amerikan mantereista ja Euroopasta
alkoivat nousta vedestä. Läntisellä pallonpuoliskolla säilyi Meksikon ja
nykyisten Kalliovuorten alueella vain eräs Tyynenmeren haarake, mutta tämän
aikakauden loppupuolella Atlantin ja Tyynenmeren rannikot alkoivat taas vajota.
330.000.000 vuotta sitten alkoi
kaikkialla maailmassa verrattain rauhallinen ajanjakso, jolloin paljon maata
oli jälleen vedenpinnan yläpuolella. Ainoa poikkeus tästä maan päällä
vallinneesta rauhasta oli suuren pohjois-amerikkalaisen tulivuoren purkaus
itä-Kentuckyssa. Se oli suurimpia maailman koskaan kokemia yksittäisiä
vulkaanisia ilmiöitä. Tämän tulivuoren tuhka peitti viidestä seitsemään metrin
paksuisena kerroksena tuhannen kolmensadan neliökilometrin alueen.
320.000.000 vuotta sitten sattui
tämän ajanjakson kolmas suurtulva. Tämän tulvakauden vedet peittivät kaiken sen
maan, joka jo edellisen vedenpaisumuksen aikana oli joutunut veden valtaan
samalla, kun vesi kaikkialla Amerikoissa ja Euroopassa ulottui monilla tahoilla
vieläkin kauemmaksi. Pohjois-Amerikan itäosa ja länsi-Eurooppa olivat veden
alla 3000 metristä 4500 metrin syvyydeltä.
310.000.000 vuotta sitten maailman
mannerkokonaisuudet olivat Pohjois-Amerikan eteläosia lukuun ottamatta taas
hyvän matkaa veden yläpuolella. Meksiko nousi merestä ja sai samalla aikaan
Meksikonlahden meren, joka on aina siitä lähtien säilyttänyt
tunnistettavuutensa.
Tämän kauden
eliöstö jatkaa kehittymistään. Maailma
on taas hiljainen ja verrattain
rauhallinen. Ilmasto on edelleenkin lauhaa ja tasaista.
Maalla elävät kasvit kulkeutuvat
rannikolta yhä kauemmaksi. Elollisuuden perushahmot ovat
erinomaisen kehittyneitä, vaikka näiltä ajoilta
onkin löydettävissä vain muutamia kasvifossiileja.
Tämä oli yksittäisten
eläinorganismien kehityksen
suuri aikakausi, vaikka monet
perustavaa laatua olevista muutoksista, kuten siirtymä kasvista eläimeksi, olivat tapahtuneet jo aiemmin. Merieläimistö kehittyi
niin pitkälle, että jokainen selkärankaisten
pääluokan alapuolella oleva elollistyyppi on edustettuna näinä aikoina kerrostuneiden kallioiden sisältämissä fossiileissa. Mutta kaikki nämä eläimet olivat meressä eläviä organismeja. Mitään maaeläimiä ei vielä
ollut ilmestynyt niitä muutamia matolajeja lukuun ottamatta,
[sivu
676]
jotka kaivelivat käytäviään rantaviivan tuntumassa, eivätkä maakasvit vielä olleet levinneet mantereiden kaikkiin osiin. Ilmaa hengittävien olentojen olemassaolon kannalta ilmassa oli vieläkin liikaa hiilidioksidia. Periaatteessa kaikkien eläinten olemassaolo eräitä alkeellisimpia lukuun ottamatta on suoraan tai välillisesti riippuvaista kasvillisuudesta.
Trilobiitit
olivat edelleen vahvasti edustettuina. Näitä pikku eläimiä oli kymmeniä
tuhansia eri lajeja, ja ne olivat nykyisten äyriäisten edeltäjiä. Joillakin
trilobiiteilla oli kahdestakymmenestäviidestä neljääntuhanteen pienen pientä
silmää; toisilla oli surkastuneet silmät. Tämän ajanjakson päättyessä
trilobiitit jakoivat meren herruuden useiden muiden selkärangattomien
elollismuotojen kanssa. Mutta seuraavan ajanjakson alussa ne hävisivät tyystin.
Kalkkia
erittävät levät olivat laajalle levinneitä. Korallien varhaisia esivaiheita
esiintyi tuhansina lajeina. Merimatoja oli runsaasti, samoin esiintyi myös
monia sellaisia maneettilajeja, jotka ovat sittemmin kuolleet sukupuuttoon.
Korallit ja sienieläinten myöhemmät tyypit kehittyivät. Pääjalkaisten kehitys
oli jo pitkällä, ja ne ovat säilyneet nykyisten helmiveneen, mustekalan,
meritursaan ja kalmarin hahmossa.
Vaippaeläimiä
oli monia lajeja, mutta ne eivät tuolloin tarvinneet kuortaan
puolustustarkoituksiin niin paljon kuin myöhempinä aikoina. Kotiloita esiintyi
jo muinaisten merien vesissä, ja niihin kuului yksikuorisia drillejä,
rantakotiloita ja etanoita. Kaksikuoriset kotilot ovat säilyneet meidän aikamme
ja noiden aikojen välillä olevat miljoonat vuodet kokolailla sellaisina kuin ne
jo tuolloin olivat olemassa, ja niihin kuuluvat järvisimpukat, merisimpukat,
osterit ja kampasimpukat. Yksikuorisia organismeja kehittyi niin ikään, ja nämä
lonkerojalkaiset elivät muinaisaikaisissa vesissä paljolti sellaisina kuin ne
esiintyvät nykyisinkin; niillä oli jo saranallisia, nystyräisiä ja muunlaisia
kuorensa suojamekanismeja.
Näin päättyy elämän merellisen muodon toisen suuren
ajanjakson kehityksestä kertova tarina, ajanjakson, jonka geologinne tuntevat ordoviikikautena.
KORALLIKAUSI -- LONKEROJALKAISTEN
AIKAKAUSI
300.000.000 vuotta sitten alkoi
toinen suuri maanvajoamiskausi. Muinaisten siluurikauden merten pohjoiseen ja
etelään suuntautuva laajeneminen oli hautaamaisillaan alleen suurimman osan
Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Maa ei ollut paljonkaan merenpinnan
yläpuolella, joten kerrostuminen oli rannikoiden lähistöllä vähäistä. Meret
kuhisivat kalkkikuorisia eliöitä, ja kun nämä kuoret vajosivat meren pohjalle,
muodostui vähitellen erittäin paksuja kalkkikivikerroksia. Tämä on ensimmäinen
laajalle levinnyt kalkkikivikerrostuma, ja se peittää käytännöllisesti katsoen
koko Euroopan ja Pohjois-Amerikan, mutta se näyttäytyy maan pinnalla vain
muutamin paikoin. Tämän muinaisaikaisen kivikerrostuman paksuus on keskimäärin
kolmesataa metriä, mutta monet näistä kerrostumista ovat kallistumisen,
maanpinnan kohoamisen ja murtumien johdosta sittemmin huomattavasti
vääristyneet, ja monet kerrostumat ovat muuttuneet kvartsiksi, savikiveksi ja
marmoriksi.
Tämän kauden
kivikerrostumissa ei esiinny tuliperäisiä kiviä eikä laavaa paitsi se, mikä on
peräisin etelä-Euroopan ja itä-Mainen suurista tulivuorista ja Quebecin
laavavirroista. Vulkaaninen toiminta oli enimmältään lakannut. Tämä oli
veteenkerrostumisen suuri huippukausi. Vuortenmuodostusta tapahtui vain vähän
tai ei ollenkaan.
290.000.000 vuotta sitten meri oli
jo suurelta osin väistynyt mantereilta, ja ympäröivien valtamerten pohja oli
vajoamassa. Mantereet eivät ehtineet paljonkaan muuttua, kun ne joutuivat
uudelleen veden valtaan. Varhainen vuorten liikehdintä
[sivu 677]
oli alkamassa
kaikilla mantereilla, ja suurimmat näistä maankuoren kohoamista olivat Aasian
Himalaja ja suuret Kaledonianvuoret, jotka ulottuivat Irlannista Skotlannin
kautta Huippuvuorille.
Juuri tämän
kauden kerrostumista löydetään paljon kaasua, öljyä, sinkkiä ja lyijyä. Kaasu
ja öljy ovat peräisin niistä suunnattoman suurista kasvi- ja eläinainesten
kasaantumista, jotka kulkeutuivat alaspäin edellisen maanvajoamisen aikana, kun
taas mineraalikerrostumat edustavat hidasjuoksuisissa vesistöissä tapahtunutta
kerrostumista. Monet vuorisuolakerrostumista ovat nekin tältä ajanjaksolta.
Trilobiitit
taantuivat nopeasti, ja suuremmat nilviäiset eli pääjalkaiset valtasivat
näyttämön keskustan. Nämä eläimet kasvoivat viiden metrin pituisiksi ja olivat
läpimitaltaan noin kolmekymmentä senttimetriä. Niistä tuli merten valtiaita.
Tämä eläinlaji ilmaantui yht'äkkiä ja otti herruuden merieliöstön
keskuudessa.
Tämän aikakauden
suuri vulkaaninen toiminta tapahtui Euroopan puolella. Vuosimiljooniin
vuosimiljoonien jälkeen ei ollut sattunut niin rajuja ja laajamittaisia
tulivuorenpurkauksia kuin nyt sattui Välimeren altaan ympärillä ja eritoten
Brittein saarten naapurustossa. Tämä laavavirtaus Brittein saarten alueella
näkyy nykyisin noin 8000 metrin paksuisena, vuorottain laavaa ja kiveä
sisältävänä kerrostumana. Nämä kalliot muodostuivat toistuvista
laavavirtauksista, jotka levittäytyivät matalalle merenpohjalle työntyen näin
kivikerrostumien väliin. Ja tämä kokonaisuus nousi myöhemmin korkealle
merenpinnan yläpuolelle. Pohjois-Euroopassa, varsinkin Skotlannissa, sattui
rajuja maanjäristyksiä.
Meri-ilmasto
pysyi lauhana ja yhdenmukaisena, ja lämpimät meret huuhtelivat napamaiden
rantoja. Lonkerojalkaisten ja muiden merieliöiden fossiileja on löydettävissä
näistä kerrostumista aina pohjoisnapaa myöten. Kotilo-, lonkerojalkais-,
sienieläin- ja riuttakorallikannat runsastuivat edelleen.
Tämän vaiheen
lopulla siluurikauden meret etenevät toistamiseen maalle, ja seuraa eteläisten
ja pohjoisten valtamerten vesien uusi sekoittuminen. Pääjalkaiset hallitsevat
merellistä elollisuutta samalla, kun muut samantyyppiset elollisuuden muodot
asteittain kehittyvät ja eriytyvät.
280.000.000 vuotta sitten mantereet olivat jo enimmältään kohonneet siluurikauden toisen tulvan alta. Tämän vajoamisen aikana muodostuneet kerrostumat tunnetaan Pohjois-Amerikassa Niagaran kalkkikivenä, sillä kysymyksessä on se kalliokerros, jonka ylitse Niagaran putous nyt virtaa. Tämä kalliokerrostuma ulottuu itäisiltä vuorilta Mississipin jokilaakson seudulle, muttei sitä kauemmaksi länteen muualla kuin sen eteläpuolella. Useat kerrokset levittäytyvät eri puolille Kanadaa, osiin Etelä-Amerikkaa, Australiaa ja suurimpaan osaan Eurooppaa. Tämän Niagaran kalkkikivimuodostuman keskimääräinen paksuus on noin kaksisataa metriä. Aivan Niagara-kerrostuman päältä on monilta seuduin löydettävissä konglomeraatti-, savikivi- ja vuorisuolakertymää. Tämä kertymä on peräisin toissijaisista vajoamisista. Suola laskeutui suuriin laguuneihin, jotka olivat vuoroin yhteydessä mereen ja vuoroin siitä erillään niin, että pohjalle veden haihtumisen myötä kerrostui suolaa ja muita liuokseen sisältyneitä aineksia. Nämä vuorisuolakerrokset ovat joillakin seuduin yli kaksikymmentä metriä paksuja.
Ilmasto on tasaista ja leutoa, ja merellisiä fossiileja kerrostuu arktisilla alueilla. Tämän aikakauden loppupuolella meret ovat käyneet niin ylenmäärin suolaisiksi, että siitä selviää vain vähäinen määrä elollisuutta.
Siluurikauden viimeisen
mereenvajoamisen lähestyessä
loppuaan runsastuvat piikkinahkaisten -- kivililjojen
-- kannat suuresti, kuten kivililjakalkkikivikerrostumat
osoittavat.
Trilobiitit ovat miltei hävinneet, ja nilviäiset
ovat edelleen merten kuninkaita. Koralliriuttojen
muodostuminen lisääntyy suuresti. Suotuisimmin sijaitsevilla paikoilla kehittyy tämän aikakauden kuluessa
[sivu 678]
ensi kerran
alkeellisia vesiskorpioneja. Pian sen jälkeen ja yht'äkkisesti
ilmaantuvat aidot skorpionit -- varsinaiset ilmaa hengittävät eläimet.
Näihin kehitystuloksiin päättyy kolmas merellisen
elollisuuden ajanjakso, joka käsittää kaksikymmentäviisi miljoonaa vuotta ja
jonka tutkijanne tuntevat siluurikautena.
MAALLA ELÄVÄN KASVIKUNNAN AJANJAKSO
KALOJEN AIKAKAUSI
Aikakaudesta
toiseen jatkuneessa maan ja veden välisessä kamppailussa meri on pitkät
ajanjaksot ollut verrattain voitokas, mutta ajat, jolloin maa on voitolla, ovat
kohta käsillä. Eikä mantereiden liukuminen ole edennyt niin pitkälle,
etteivätkö kapeat kannakset ja kaidat maasillat ajoittain yhdistäisi
käytännöllisesti katsoen kaikkia maailman maamassoja.
Kun maa kohoaa
viimeisestä siluurikauden vedenpaisumuksesta, sen myötä päättyy tärkeä
ajanjakso maailman kehityksessä ja elämän evoluutiossa. Maan päällä sarastaa
uusi aikakausi. Menneiden aikojen paljas ja mielenkiinnoton maisema on
verhoutumassa rehevään vehreyteen, ja kohta ilmaantuvat ensimmäiset mahtavat
metsät.
Varhain
tapahtuneesta lajeiksijakautumisesta johtuen tämän aikakauden merieliöstö on
varsin moninaista, mutta myöhemmin ilmeni kaikkien näiden erilaisten tyyppien
esteetöntä sekoittumista ja yhdistymistä. Lonkerojalkaiset pääsivät pian
kehityksensä huipulle, ja niitä seurasivat niveljalkaiset. Hanhenkaulasimpukat
suorittivat ensi esiintymisensä. Mutta kaikkein suurin tapahtuma oli kalojen
heimon yht'äkkinen ilmaantuminen. Jaksosta muodostui kalojen aikakausi, se
maailman historian ajanjakso, jolle oli ominaista selkärankainen
eläintyyppi.
270.000.000 vuotta sitten kaikki
mantereet olivat merenpinnan yläpuolella. Miljooniin ja taas miljooniin vuosiin
ei näin paljon maata ollut ollut yht'aikaisesti veden yläpuolella. Kysymyksessä
oli yksi laajimmista kuivan maan kausista maailman koko historiassa.
Viisi miljoonaa
vuotta myöhemmin Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Euroopan, Afrikan, pohjois-Aasian
ja Australian maa-alueet joutuivat lyhytaikaisesti aaltojen alle.
Pohjois-Amerikka oli ajoittain lähes kokonaan veden peitossa. Ja tämän
seurauksena muodostuneet kalkkikivikerrokset vaihtelevat vahvuudeltaan 150 ja
1500 metrin välillä. Nämä monet devonikauden meret levittäytyivät ensin yhteen
suuntaan ja sitten toiseen suuntaan niin, että Pohjois-Amerikan suunnaton
arktinen sisämeri puhkaisi pohjois-Kalifornian kautta lasku-uoman
Tyyneenmereen.
260.000.000 vuotta sitten, tämän
maanvajoamiskauden loppupuolella, Pohjois-Amerikkaa peittivät osin meret, jotka
olivat samanaikaisesti yhteydessä Tyyneenmereen, Atlanttiin, arktisiin ja
Meksikonlahden vesiin. Näissä devonikauden ensimmäisen tulvan loppuvaiheissa
muodostuneet kerrostumat ovat vahvuudeltaan noin kolmesataa metriä. Näille
ajoille luonteenomaiset koralliriutat osoittavat sisämerten olleen
kirkasvetisiä ja matalia. Tällaisia korallikerrostumia on näkyvillä Ohiojoen
rantatöyräissä lähellä Kentuckyn Louisvilleä, jossa ne ovat paksuudeltaan noin
kolmekymmentä metriä ja sisältävät yli kaksisataa lajimuunnelmaa. Nämä
korallimuodostumat ulottuvat Kanadan ja pohjois-Euroopan kautta arktisille
seuduille saakka.
Näiden
mereenvajoamisten jälkeen monet rannikkokaistaleet nousivat huomattavan
korkealle niin, että aikaisemmat kerrostumat peittyivät mutaan tai savikiveen.
Eräälle devonikauden
[sivu 679]
sedimentaatiolle
on luonteenomaista myös punainen hiekkakivikerros, ja tämä kerros ulottuu
laajalle alalle maanpintaa niin, että sitä tavataan Pohjois- ja
Etelä-Amerikasta, Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Afrikasta ja Australiasta.
Tällaiset punaiset kerrostumat kertovat kuivista tai puolittain kuivista
olosuhteista, mutta tämän aikakauden ilmasto oli yhä lauha ja yhtenäinen.
Cincinnatin
saaren kaakkoispuolella koko tämän ajanjakson ollut maa pysyi hyvän matkaa
vedenpinnan yläpuolella. Mutta hyvin suuri osa länsi-Euroopasta -- Brittein
saaret mukaan luettuina -- oli upoksissa. Walesissa, Saksassa ja Euroopan
muilla seuduilla devonikauden kalliot ovat paksuudeltaan noin 6000 metriä.
250.000.000 vuotta sitten oli aika,
jolloin ilmaantui kalojen heimo, selkärankaiset, mikä oli eräs tärkeimmistä
edistysaskelista koko ihmistä edeltäneessä evoluutiossa.
Niveljalkaiset
eli äyriäiset olivat ensimmäisten selkärankaisten edelläkävijöitä. Kalojen
heimon airuina toimi kaksi niveljalkaisesivaiheista muunnosta. Toisella oli
pitkä ruumis, joka yhdisti pään ja pyrstön; toinen taas oli selkäruodoton ja
leuaton alkukala. Mutta nämä edelläkävijälajit menehtyivät nopeasti, kun kalat
-- eläinkunnan ensimmäiset selkärankaiset -- ilmaantuivat yht'äkkisesti
pohjoisesta.
Monet
varsinaisten kalojen suuremmista lajeista ovat peräisin tältä kaudelta; eräät
hampaalliset lajit olivat pituudeltaan kahdeksasta kymmeneen metriä. Nykyiset
hait ovat näiden muinaisten kalojen edelleen esiintyviä muotoja. Keuhko- ja
panssarikalat saavuttivat evoluutionsa lakipisteen, ja kalat olivat ennen tämän
aikakauden päättymistä jo sopeutuneet sekä makeaan että suolaiseen veteen.
Tämän jakson
loppupuolella muodostuneista kerrostumista on löydettävissä todellisia
kalanhammas- ja -luurankopetejä, ja pitkin Kalifornian rannikkoa esiintyy
runsaita fossiilikerroksia, sillä monet Tyynenmeren suojaisat lahdet
levittäytyivät kyseisellä seudulla maalle.
Uudenlainen
maakasvillisuus alkoi nopeasti peittää maan pintaa. Tähän saakka oli maalla --
aivan veden partaalla kasvaneita lukuun ottamatta -- kasvanut vain muutamaa
kasvia. Nyt ja yht'äkkisesti ilmestyy rehevä saniaisten heimo,
joka kohta levisi hyvää vauhtia nopeasti kohonneen maan kamaralle maailman
kaikissa osissa. Kohta kehittyi puulajeja, jotka olivat kuusikymmentä
senttimetriä paksuja ja kaksitoista metriä korkeita. Myöhemmin kehittyivät
puuhun lehdet, mutta näillä varhaisilla lajeilla oli vain alkeellinen lehvästö.
Monia pienempiäkin kasveja oli olemassa, mutta niiden fossiileja ei löydy,
koska vieläkin aiemmin ilmaantuneet bakteerit ovat ne tavallisesti hävittäneet.
Maan kohottua
Pohjois-Amerikka sai Grönlantiin ulottuneiden maakannasten kautta yhteyden
Eurooppaan. Nykyään näiden varhaisten maakasvien jäännökset ovat Grönlannin
jääkuoren alla.
240.000.000 vuotta sitten maa alkoi
vajota sekä osissa Eurooppaa että Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Tämä vajoaminen
merkitsi devonikauden viimeisen ja vähäisimmän tulvajakson alkua. Arktiset
meret levittäytyivät taas etelään ja peittivät suuren osan Pohjois-Amerikasta,
Atlantti tulvehti laajalle alalle Eurooppaa ja länsi-Aasiaa samalla, kun taas
etelän Tyynimeri peitti enimmän osan Intiaa. Tämä tulva nousi hitaasti, ja yhtä
hitaasti se myös väistyi. Hudsonjoen länsirannan Catskillvuoret ovat eräs
Pohjois-Amerikan kamaralta löydettävistä tämän aikakauden suurimmista
geologisista muistomerkeistä.
230.000.000 vuotta sitten merten
vetäytyminen jatkui. Pohjois-Amerikka oli suurelta osin vedenpinnan
yläpuolella, ja St. Lawrencen alueella oli voimakasta vulkaanista toimintaa.
[sivu 680]
Montrealin Mont
Royal -vuori on erään silloisen tulivuoren eroosion kuluttama kaula. Koko
kyseisen kauden laskeumakerrokset ovat hyvin näkyvillä Pohjois-Amerikan
Appalakkien vuoristossa siellä, missä Susquehannajoki on uurtanut jokilaakson
ja paljastanut nämä toistensa päällä olevat kerrokset. Ne saavuttivat yli 4000
metrin paksuuden.
Mannerten
kohoaminen eteni, ja ilmakehä muuttui happipitoisemmaksi. Maata peittivät
laajat, kolmenkymmenen metrin korkuiset saniaismetsät ja noiden aikojen
erikoiset puut, hiljaiset lehdot; ääntäkään ei kuulunut, ei edes lehtien
havinaa, sillä nämä puut olivat lehdettömiä.
Ja näin lähestyi loppuaan eräs merellisen elollisuuden
evoluution pisimpään jatkuneista jaksoista, kalojen aikakausi. Tämä
maailmanhistorian kausi kesti lähes viisikymmentä miljoonaa vuotta;
tutkijoidenne piirissä se tunnetaan devonikautena.
SANIAISMETSIEN HIILTYMISJAKSO
SAMMAKOIDEN AIKAKAUSI
Edellisen jakson
kuluessa tapahtunut kalojen ilmaantuminen merkitsi merellisen elollisuuden
evoluution taitekohtaa. Tästä ajankohdasta lähtien maaeliöstön evoluutio käy
yhä tärkeämmäksi. Ja tämän kauden alkaessa olosuhteet ovat ensimmäisten
maaeläinten ilmestymistä ajatellen lähes ihanteelliset.
220.000.000 vuotta sitten monet
mantereiset maa-alueet, muiden muassa enin osa Pohjois-Amerikkaa, olivat
vedenpinnan yläpuolella. Maata peitti rehevä kasvillisuus; jakso oli ennen
kaikkea saniaisten aikakausi. Ilmassa oli yhä hiilidioksidia, mutta sen
määrä oli vähenemässä.
Pian tämän
jälkeen Pohjois-Amerikan keskiosa joutui veden alle, ja sinne muodostui kaksi
suurta sisämerta. Sekä Atlantin että Tyynenmeren rannikkoylängöt sijaitsivat
heti nykyisten rantaviivojen takana. Ennen pitkää nämä kaksi merta yhdistyivät
sekoittaen erilaiset elollismuotonsa keskenään. Ja näiden merieläimistöjen
yhdistyminen merkitsi merellisen eliömaailman nopean ja maailmanlaajuisen
taantumisen alkua ja seuraavan, maaeliöstön, kauden avautumista.
210.000.000 vuotta sitten peittivät
lämminvetiset arktiset meret suurimman osan Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.
Eteläiset napavedet tulvivat Etelä-Amerikkaan ja Australiaan, kun taas sekä
Afrikka että Aasia nousivat hyvin korkealle.
Merten ollessa
laajimmillaan sattui yht'äkkisesti uusi evolutionaarinen
kehitystapahtuma. Yllättäen ilmaantuivat ensimmäiset maaeläimet. Näitä maalla
tai meressä elämään kykeneviä eläimiä oli lukuisia lajeja. Nämä ilmaa hengittävät
sammakkoeläimet kehittyivät niveljalkaisista, joiden uimarakko oli kehittynyt
keuhkoiksi.
Merten
suolavesistä ryömi maalle etanoita, skorpioneja ja sammakoita. Sammakot kutevat
vielä nykyäänkin veteen, ja niiden poikaset ovat aluksi pieniä kaloja, nuijapäitä.
On hyvä syy nimittää tätä ajanjaksoa sammakoiden aikakaudeksi.
Varsin pian
tämän jälkeen ilmestyivät ensimmäiset hyönteiset, ja yhdessä hämähäkkien,
skorpionien, torakoiden, kotisirkkojen ja heinäsirkkojen kanssa ne levisivät
pian maailman mantereille. Sudenkorentojen siipien kärkiväli oli jopa
seitsemänkymmentäviisi senttimetriä. Torakoita kehittyi tuhat eri lajia, ja
jotkin niistä kasvoivat kymmenen senttimetrin mittaisiksi.
Kaksi
piikkinahkaisten ryhmää kehittyi erityisen hyvin, ja ne ovatkin tämän
aikakauden johtofossiileja. Äyriäisiä syövät suurikokoiset hait kehittyivät
niin ikään
[sivu 681]
merkittävästi,
ja yli viiden miljoonan vuoden ajan ne pitivät hallussaan valtamerten
herruutta. Ilmasto oli edelleenkin lauhkea ja tasainen. Merieliöstössä ei
tapahtunut moniakaan muutoksia. Makeanveden kalalajeja oli kehittymässä ja
trilobiitit olivat kuolemassa sukupuuttoon. Koralleja oli niukasti, ja
suurimman osan kalkkikivestä valmistivat merililjat. Hienommat
rakennuskalkkikivet muodostuivat tänä kautena.
Monien
sisämerten vesi oli siinä määrin kalkin ja muiden mineraalien kuormittamaa,
että se haittasi useiden merellisten eliölajien edistymistä ja kehittymistä
suuresti. Lopulta meret laajan kivikerrostuman muodostumisen myötä
kirkastuivat. Tämä kerros sisältää paikka paikoin sinkkiä ja lyijyä.
Tämän varhaisen
kivihiilikauden kerrostumat ovat paksuudeltaan 150:stä 600:aan metriä, ja ne
koostuvat hiekkakivestä, savikivestä ja kalkkikivestä. Vanhimmat juonteet
sisältävät runsaiden sora- ja allassedimenttien ohella sekä maa- että
merieläinten ja kasvien fossiileja. Näissä vanhemmissa kerroksissa ei
louhintakelpoista kivihiiltä esiinny paljonkaan. Kaikkialla Euroopassa nämä
kerrostumat ovat varsin samanlaisia kuin Pohjois-Amerikkaan muodostuneet kerrostumat.
Puheena olevan
kauden lähetessä loppuaan alkoi Pohjois-Amerikan maamassa kohota. Kohoaminen
keskeytyi lyhyeksi ajaksi, ja meri palasi ja peitti suunnilleen puolet
aiemmista altaistaan. Tulva oli lyhytaikainen, ja enin osa maata oli pian taas hyvänlaisesti
vedenpinnan yläpuolella. Etelä-Amerikka oli Afrikan välityksellä edelleenkin
yhteydessä Eurooppaan.
Tällä kaudella
saivat alkunsa Vogeesit, Schwarzwald ja Uralvuoristo. Muiden ja vanhempien
vuoristojen tynkiä on nähtävillä kaikkialla Isossa-Britanniassa ja Euroopassa.
200.000.000 vuotta sitten alkoivat
kivihiilikauden varsinaiset aktiiviset vaiheet. Tätä aikaa edeltäneiden
kahdenkymmenen vuosimiljoonan kuluessa muodostuivat varhaisemmat
kivihiilikerrostumat, mutta nyt olivat käynnissä entistä laajamittaisemmat
kivihiilen muodostumisprosessit. Varsinainen kivihiilen kerrostumiskausi oli
pituudeltaan vähän yli kaksikymmentäviisi miljoonaa vuotta.
Aika ajoin maa
kohosi ja laski merenpinnan vaihteluiden johdosta, jotka puolestaan aiheutuivat
valtamerten pohjalla tapahtuneista muutoksista. Tämä maankuoren rauhattomuus --
maan vajoaminen ja kohoaminen -- yhdessä rannikkosoiden rehevän kasvuston
kanssa myötävaikutti laajojen kivihiilikerrostumien muodostumiseen. Siitä
syystä tämä ajanjakso on tullut tunnetuksi kivihiilikautena. Ja ilmasto oli
koko maailmassa yhä lauhkea.
Kivihiilikerrokset
vuorottelevat savikivi-, kivi- ja konglomeraattikerrosten kanssa. Nämä
kivihiilikentät Yhdysvaltain keski- ja itäosissa vaihtelevat vahvuudeltaan
kahdentoista ja viidentoista metrin välillä. Mutta monet näistä kerrostumista
huuhtoutuivat myöhempien maankohoamisten yhteydessä pois. Joissakin osissa
Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa kivihiiltä sisältävät kerrokset ovat
paksuudeltaan 5400 metriä.
Savessa
kasvaneiden puiden juurien esiintyminen nykyisten kivihiilijuonteiden alla
olevissa kerroksissa osoittaa, että kivihiili muodostui tarkalleen siinä
paikassa, mistä sitä nyt löydetään. Kivihiili on sen rehevän kasvillisuuden
vedessä säilyneitä ja paineessa muuntuneita jäännöksiä, joka rehotti tuon
kaukaisen aikakauden rämeillä ja suorannoilla. Hiilikerrokset sisältävät usein
sekä kaasua että öljyä. Turvekerrokset, jotka ovat aiemman kasvillisuuden
jäänteitä, muuttuisivat tietyntyyppiseksi kivihiileksi, jos niihin kohdistettaisiin
sopiva paine ja lämpötila. Antrasiitti on joutunut suurempaan paineeseen ja
kuumuuteen kuin muu kivihiili.
Pohjois-Amerikassa
on eri kivihiilikentissä kerrostumia, jotka osoittavat, monestiko maa laski ja
kohosi. Näitä on vaihteleva määrä: kymmenen Illinoisissa, kaksikymmentä
Pennsylvaniassa, kolmekymmentäviisi Alabamassa ja seitsemänkymmentäviisi
Kanadassa. Kivihiilikerroksissa esiintyy sekä makean että suolaisen veden
eliöstön fossiileja.
[sivu 682]
Koko tämän
kauden ajan olivat Pohjois- ja Etelä-Amerikan vuoristot liikkeessä. Sekä Andit
että Kalliovuorten eteläinen esivaihe kohosivat. Atlantin ja Tyynenmeren laajat
ylänköiset rannikkoalueet alkoivat vajota. Lopulta eroosio kulutti niitä siinä
määrin ja ne painuivat niin alas, että kummankin valtameren rantaviivat
vetäytyivät suunnilleen nykyisille sijoilleen. Tämän veteenvajoamisen aikaiset
kerrostumat ovat paksuudeltaan keskimäärin kolmesataa metriä.
190.000.000 vuotta sitten tapahtui
Pohjois-Amerikan kivihiilikautisen meren työntyminen lännen suunnalle nykyisten
Kalliovuorten alueen yli niin, että pohjois-Kalifornian kautta muodostui
lasku-uoma Tyyneenmereen. Kivihiiltä muodostui jatkuvasti kerros kerroksen
päälle kaikkialla Amerikoissa ja Euroopassa, kun rannikkomaat näinä häilyvien
merenrantojen aikakausina nousivat ja vajosivat.
180.000.000 vuotta sitten alkaneen
jakson aikana kivihiilikausi päättyi. Sen aikana kivihiiltä oli muodostunut
kaikkialla maailmassa: Euroopassa, Intiassa, Kiinassa, pohjois-Afrikassa ja
Amerikoissa. Kivihiilen muodostumiskauden lopulla Mississipin laakson
itäpuoleinen Pohjois-Amerikka nousi, ja suurin osa tästä lohkosta on aina siitä
lähtien pysynyt merenpinnan yläpuolella. Tämä maankohoamisjakso merkitsee
Pohjois-Amerikan nykyisten vuoristojen muodostumisen alkua sekä Appalakkien
seuduilla että lännessä. Toimivia tulivuoria oli Alaskassa ja Kaliforniassa
sekä niillä Euroopan ja Aasian alueilla, joilla vuortenmuodostus oli
meneillään. Grönlannin mannermaa yhdisti itä-Amerikan länsi-Eurooppaan.
Maan kohoaminen
sai vähitellen aikaan muutoksia aiempien aikakausien meri-ilmastoon; se alkoi
korvautua vähemmän lauhkean ja vaihtelevamman mannerilmaston ensivaiheilla.
Näiden aikojen
kasvisto koostui itiökasveista, ja tuuli kykeni levittämään ne kauas ja laajalle.
Kivihiilikauden puiden rungot olivat halkaisijaltaan yleisesti yli
kaksimetrisiä ja usein lähes neljänkymmenen metrin korkuisia. Nykyiset
saniaiset ovat silti todellakin jäänteitä näiltä taakse jääneiltä aikakausilta.
Yleisesti ottaen nämä olivat makean veden organismeille
kehittymisen aikakausia; vain vähän muutoksia ilmeni aiemmassa merellisessä
elollisuudessa. Mutta tämän ajanjakson tärkeä tunnusmerkki oli sammakoiden ja
sammakon monien serkkujen yht'äkkinen ilmaantuminen. Kivihiilikauden
elollisuuden erikoispiirteitä olivat saniaiset ja sammakot.
6. ILMASTOLLINEN SIIRTYMÄVAIHE
SIEMENKASVIEN AJANJAKSO
BIOLOGISTEN KOETTELEMUSTEN AIKAKAUSI
Tämä jakso
merkitsee merieliöstön käänteentekevän evolutionaarisen kehityksen päättymistä
ja tämän jälkeen seuraaviin maaeläinten kausiin johtavan siirtymäjakson
alkamista.
Tämä aikakausi
oli elollisuuden huomattavan köyhtymisen kausi. Tuhannet merelliset lajit
menehtyivät, eikä elämä vielä ollut saanut kunnollista jalansijaa maalta. Tämä
oli biologisten koettelemusten aikaa, jolloin elämä miltei hävisi maan
kasvoilta ja merten syvyyksistä. Maan päällä eli merellisen elollisuuden pitkän
aikakauden loppuvaiheessa yli satatuhatta eliölajia. Tämän siirtymäjakson
lopulla niistä oli elossa vajaat viisisataa.
Tämän uuden
ajanjakson erikoispiirteet eivät niinkään johtuneet maankuoren jäähtymisestä
tai vulkaanisen toiminnan pitkäaikaisesta puuttumisesta kuin sinänsä
mielenkiinnottomien ja jo olemassa olleiden tekijöiden epätavallisesta
yhteenkytkeytymisestä -- merten rajoittumisesta ja
[sivu 683]
suunnattomien
maamassojen kaiken aikaa voimistuneesta kohoamisesta. Aiempina aikoina
vallinnut leuto, merellinen ilmasto oli katoamassa ja ankarampi mantereinen
säätyyppi oli nopeasti kehittymässä.
170.000.000 vuotta sitten tapahtui
koko maanpinnan käsittäneitä, suuria evolutionaarisia muutoksia ja
mukautumisia. Maa kohosi kaikkialla maailmassa, kun valtamerten pohja vajosi.
Ilmaantui erillisiä vuorijonoja. Pohjois-Amerikan itäosa oli korkealla meren
yläpuolella; länsiosa oli hitaasti nousemassa. Mantereita peittivät suuret ja
pienet suolajärvet ja lukuisat sisämeret, jotka olivat kapeiden salmien kautta
yhteydessä valtameriin. Tämän siirtymäjakson kerrostumien paksuus vaihtelee 300
ja 2000 metrin välillä.
Näiden maankohoamisten
aikana tapahtui laajamittaista maankuoren poimuttumista. Ellei lukuun oteta
tiettyjen maakannasten katoamista, tämä oli mannerten merestäkohoamisen aikaa;
näihin on luettava ne mannermaat, jotka varsin pitkään olivat yhdistäneet
Etelä-Amerikan Afrikkaan ja Pohjois-Amerikan Eurooppaan.
Sisämaan järvet
ja meret olivat kaikkialla maailmassa vähin erin kuivumassa. Alkoi ilmaantua
erillisiä vuoristo- ja aluejäätiköitä, eritoten eteläisellä pallonpuoliskolla,
ja näiden paikallisten jäätikkömuodostumien aikaansaamat, jäähän kerrostuneet
aineskerrokset ovat monilla seuduin löydettävissä jopa joidenkin ylempien ja
myöhempien kivihiilikerrostumien seasta. Ilmaantui kaksi uutta ilmastotekijää:
jäätiköityminen ja kuivuus. Monet maan korkeammista seuduista olivat muuttuneet
kuiviksi ja karuiksi.
Koko tämän
ilmastollisen muutosvaiheen ajan tapahtui suuria muutoksia myös maakasveissa.
Ensimmäiset siemenkasvit ilmaantuivat, ja ne tarjosivat runsaampaa
ravintoa sittemmin runsastuneelle maaeläimistölle. Hyönteiset kokivat
perinpohjaisen muutoksen. Eliöiden horrosjaksot kehittyivät vastaukseksi
talven ja kuivankauden aikaisen elintoimintojen keskeytymisen tarpeeseen.
Maaeläimistä
sammakot saavuttivat kehityksensä taitekohdan jo edellisenä aikakautena, ja ne
taantuivat nyt nopeasti mutta selviytyivät siksi, että ne pystyivät elämään
pitkiä aikoja jopa näiden tavattoman kaukaisten ja äärimmäisen koettelevien
aikojen kokonaan kuivuvissa lammikoissa ja lätäköissä. Tänä sammakoiden
taantumisen kautena astuttiin Afrikassa ensimmäinen askel tiellä, joka johti
sammakon kehittymiseen matelijaksi. Ja kun maamassat olivat vielä yhteydessä
toisiinsa, tämä ilmaa hengittävä esimatelija levisi koko maailmaan. Tähän
mennessä ilmakehän suhteen oli jo tapahtunut sellaisia muutoksia, että se
soveltui erinomaisesti eläinten hengitettäväksi. Pian näiden
esimatelijasammakoiden saapumisen jälkeen Pohjois-Amerikka oli tilapäisesti
eristyksissä, vailla yhteyttä Eurooppaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan.
Meriveden
vähittäinen viileneminen myötävaikutti siihen, että suuri osa merieliöstöä
tuhoutui. Noiden aikojen merieläimet etsiytyivät väliaikaisesti kolmeen
suotuisaan turvapaikkaan: nykyisen Meksikonlahden seutuville, Intian
Gangesinlahteen ja Välimeren altaassa sijainneeseen Sisilianlahteen. Ja juuri
näiltä kolmelta alueelta lähtivät koettelemuksiin syntyneet, uudet
merieläinlajit myöhemmin täyttämään meret.
160.000.000 vuotta sitten
maa oli laajalta
alalta maaeläimistön ylläpitoon soveltuvan kasvillisuuden peittämä, ja ilmakehä
oli muuttunut eläinten hengityksen kannalta ihanteelliseksi. Näin päättyvät merellisen elollismuodon vähenemisen jakso ja nuo biologisten vastoinkäymisten koettelevat ajat, jotka hävittivät kaikki muut elollisuuden
muodot paitsi niitä, joilla oli
eloonjäämisen puolesta puhuvaa arvoa ja
jotka sen vuoksi olivat oikeutettuja
toimimaan planetaarisen evoluution seuraavien aikakausien entistä nopeammin kehittyneen ja pitkälle erikoistuneen
elollisuuden kantaisinä.
[sivu
684]
Tämän, tutkijoidenne permikautena tunteman, biologisten koettelemusten ajanjakson päättyminen merkitsee samalla sen paleotsooisen maailmankauden loppua, joka käsittää planeetan historiasta neljäsosan, kaksisataaviisikymmentä miljoonaa vuotta.
Urantian elollisuuden
valtava merellinen lastenhuone on täyttänyt tehtävänsä. Niinä pitkinä aikakausina,
jolloin maa ei soveltunut eliöstön
ylläpitämiseen, ennen kuin ilmakehä oli
riittävän happipitoinen korkeampien maaeläinten elossapitämiseen, meri toimi maailman varhaisen elollisuuden äitinä ja
ravitsijana. Tästä lähtien meren biologinen
merkitys vähenee asteittain, kun evoluution toinen vaihe alkaa maan
kamaralla avautua.
[Esittänyt Nebadonin Elämänkantaja, eräs alkuperäisestä Urantialle osoitetusta ryhmästä.]