[sivu
1086]
USKONTOON LIITTYVÄT
YHTEISKUNNALLISET
KYSYMYKSET
USKONTO täyttää korkeimman yhteiskunnallisen palvelutehtävänsä silloin, kun se on vähimmässä mahdollisessa määrin yhteydessä yhteiskunnan maallisiin instituutioihin. Koska yhteiskunnalliset reformit menneinä aikoina rajoittuivat suurelta osin vain moraalin maailmoihin, ei uskonnon tarvinnut sovittaa kantaansa kauaskantoisiin talous- ja poliittisten järjestelmien muutoksiin. Uskonnon suurimpana ongelmana oli pyrkiä olemassa olevan, poliittista ja talouskulttuuria edustavan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa korvaamaan paha hyvällä. Uskonto on näin ollen ollut epäsuorasti altis pitämään yllä vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä, vaalimaan vallalla olevan kaltaisen sivilisaation voimassapysymistä.
Mutta uskonnon ei tulisi olla suoranaisesti tekemisissä sen paremmin uusien yhteiskuntajärjestysten luomisen kuin vanhojen järjestysten säilyttämisenkään kanssa. Aito uskonto toki vastustaa väkivaltaa yhteiskunnan kehittämiskeinona, mutta se ei vastusta yhteiskunnan järkeviä ponnistuksia mukauttaa perinnäistapansa ja sopeuttaa instituutionsa uusiin taloudellisiin olosuhteisiin ja uusiin sivistyksellisiin tarpeisiin.
Uskonto toki
hyväksyi menneiden vuosisatojen ajoittaiset yhteiskunnalliset reformit, mutta
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla se joutuu välttämättömyyden pakosta
löytämään paikkansa laajakantoisessa ja jatkuvassa yhteiskunnallisessa
uudistustyössä. Elinolosuhteet muuttuvat niin nopeasti, että institutionaalisia
uudelleenjärjestelyjä on merkittävästi joudutettava, ja uskonnon on vastaavasti
nopeutettava sovittautumistaan tähän uuteen ja alati muuttuvaan
yhteiskuntajärjestykseen.
1. USKONTO JA YHTEISKUNNALLINEN
UUDISTUSTYÖ
Mekaaniset keksinnöt ja tietämyksen
leviäminen muokkaavat sivilisaatiota kaiken aikaa. Mikäli halutaan välttää
kulttuurinen katastrofi, on pakko suorittaa tiettyjä taloudellisia
uudistustoimia ja sosiaalisia muutoksia. Tämä uusi ja tulossa oleva
yhteiskuntajärjestys ei vielä vuosituhanteenkaan asettaudu itsetyytyväisenä
aloilleen. Ihmisrodun on mukauduttava jatkuviin muutoksiin, järjestelyihin ja
uudelleenjärjestelyihin. Ihmiskunta on matkalla kohti uutta ja paljastamatonta
planetaarista kohtaloa.
Uskonnosta täytyy tulla sellainen moraaliseen
vankkumattomuuteen ja hengelliseen edistymiseen vaikuttava voimakas tekijä,
joka toimii dynaamisesti näiden alati muuttuvien olosuhteiden ja koskaan
päättymättömien taloudellisten järjestelyjen keskellä.
Urantian ihmisyhteisö ei voi koskaan enää
toivoa asettuvansa aloilleen, niin kuin vielä menneinä aikoina.
Yhteiskuntalaiva on höyrynnyt ulos vakiintuneen perinteen suojaisista
poukamista, ja se purjehtii nyt avomerellä kohti evoluution mukaista päämäärää.
Ja nyt enemmän kuin koskaan maailman historiassa ihmissielun on tarpeen tutkia
huolellisesti moraalin piirtämiä merikortteja ja pitää tarkasti silmällä
uskonnollisen opetuksen antamia kompassisuuntimia. Yhteiskunnallisen
vaikuttajan ominaisuudessa uskonnon tärkein tehtävä on ihmiskunnan ihanteiden
lujittaminen näinä vaarallisina aikoina, jolloin siirrytään yhdestä
sivilisaation vaiheesta toiseen, yhdeltä kulttuurin tasolta toiselle.
[sivu 1087]
Uskonnon suoritettavana ei ole mitään uusia velvollisuuksia, mutta siihen vedotaan painokkaasti, jotta se toimisi viisaana oppaana ja kokeneena neuvonantajana kaikissa ihmisen kohtaamissa uusissa ja nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. Yhteiskunta on käymässä yhä mekaanisemmaksi, yhä lujemmin yhteen kietoutuvaksi, yhä mutkikkaammaksi, ja sen osaset ovat yhä kriittisemmin toisistaan riippuvaisia. Uskonnon on toimittava niin, että se estää näiden uusien ja läheisten riippuvuussuhteiden muuttumisen toisiaan taannuttaviksi tai jopa tuhoaviksi. Uskonnon on toimittava ikään kuin se olisi kosmista suolaa, joka estää kehityksen käyteaineita hävittämästä sivilisaation kulttuurista makua. Nämä uudet yhteiskunnalliset suhteet ja taloudelliset mullistukset voivat johtaa kestävään veljeyteen vain uskonnon hoivissa.
Humanitaarisuus ilman Jumalaa on ihmisen mittapuiden mukaan ylevä ele, mutta aito uskonto on ainoa voima, joka voi pysyvästi lisätä jonkin yhteiskunnallisen ryhmän reagointiherkkyyttä muiden ryhmien tarpeita ja kärsimyksiä kohtaan. Menneisyydessä saattoi institutionaalinen uskonto pysyä passiivisena, milloin yhteiskunnan ylemmät kerrokset olivat kuuroja avuttomien alempien kerrosten kärsimyksille ja ahdingolle, mutta nykyaikana nämä alemmat yhteiskuntaluokat eivät enää ole yhtä säälittävän tietämättömiä eivätkä poliittisesti yhtä avuttomia.
Uskonto ei saa
joutua elimellisesti mukaan maalliseen yhteiskunnan uudistustyöhön eikä
talouden uudelleenorganisointiin. Mutta sen on aktiivisesti pysyteltävä
kaikkien näiden sivilisaation edistymisilmiöiden rinnalla muotoilemalla
uudelleen, selkeällä ja voimakkaalla tavalla, moraaliset käskynsä ja
hengelliset ohjeensa sekä edistyvä filosofiansa ihmiselosta ja tämän jälkeen
seuraavasta eloonjäämisestä. Uskonnon henki on ikuinen, mutta muoto, jossa se
esitetään, on luotava uudelleen joka kerta, kun ihmiskielen sanakirja
tarkistetaan.
2. INSTITUTIONAALISEN USKONNON
HEIKKOUS
Institutionaalinen uskonto ei kykene tarjoamaan innoitusta eikä toimimaan johtajana tässä lähestyvässä maailmanlaajuisessa yhteiskunnan uudistamistyössä ja talouden uudelleenjärjestämisessä, sillä siitä on valitettavasti tullut enemmän tai vähemmän elimellinen osa sitä yhteiskuntajärjestystä ja talousjärjestelmää, jonka kohtalona on joutua uudistamistyön kohteeksi. Vain omakohtaiseen hengelliseen kokemukseen perustuva todellinen uskonto voi sivilisaation nykyisessä kriisissä toimia hyödyllisesti ja luovasti.
Institutionaalinen uskonto on nyt juuttunut
noidankehän kuolleeseen pisteeseen. Se ei voi uudistaa yhteiskuntaa
uudistamatta ensin itseään; ja kun se näinkin suuressa määrin on vakiintuneen
järjestelmän erottamaton osa, se ei voi uudistaa itseään ennen kuin yhteiskunta
on radikaalisti uudistettu.
Uskonnonharjoittajien on toimittava yhteiskunnassa, elinkeinoelämässä ja politiikassa yksilöinä, ei ryhminä, puolueina eikä instituutioina. Uskonnollisesta ryhmästä, joka ottaa asiakseen toimia muussa kuin uskonnonharjoittamisen tarkoituksessa, tulee oitis poliittinen puolue, talousjärjestö tai sosiaalinen instituutio. Uskonnollisen kollektivismin tulee rajoittaa ponnistelunsa vain uskonnollisten asioiden edistämiseen.
Uskonnonharjoittajat eivät yhteiskunnallisen
uudistustoiminnan asettamissa tehtävissä ole sen suuriarvoisempia kuin
ei-uskovatkaan, paitsi siinä, että heidän uskontonsa on antanut heille
laajempaa kosmista kaukokatseisuutta ja varustanut heidät sillä verrattomalla
sosiaalisella viisaudella, joka syntyy vilpittömästä halusta rakastaa Jumalaa
yli kaiken ja rakastaa jokaista ihmistä taivaan valtakuntaan kuuluvana
veljenään. Ihanteellinen yhteiskuntajärjestys on sellainen, jonka vallitessa
jokainen ihminen rakastaa lähimmäistään niin kuin hän rakastaa itseään.
Institutionaalistunut kirkko on
menneisyydessä ehkä näyttänyt palvelevan yhteiskuntaa luomalla sädekehän
vakiintuneiden poliittisten ja talousjärjestelmien ympärille, mutta mikäli se
[sivu 1088]
haluaa olemassaolonsa jatkuvan, sen on tällainen toiminta kiireesti lopetettava. Kirkon ainoa oikea asenne on opettaa väkivallattomuutta, opettaa oppia rauhanomaisesta evoluutiosta väkivaltaisen revoluution sijasta -- rauhaa maan päällä ja hyvää tahtoa kaikkien ihmisten kesken.
Nykyajan uskonto
kokee vaikeaksi korjata suhtautumistaan nopeasti tapahtuviin yhteiskunnallisiin
muutoksiin vain siksi, että se ei ole estänyt itseään muuttumasta näin suuresti
perinteiden sitomaksi, dogmatisoituneeksi ja laitostuneeksi. Elävään
kokemukseen perustuvalla uskonnolla ei ole mitään vaikeuksia pysyä kaikkien
näiden yhteiskunnallisten kehitysilmiöiden ja taloudellisten mullistusten
edellä. Näiden muutosten keskellä se toimii aina moraalisena vakauttajana,
sosiaalisena oppaana ja hengellisenä luotsina. Aito uskonto siirtää yhdeltä
aikakaudelta toiselle kaiken säilyttämisen arvoisen kulttuurin ja viisauden,
joka syntyy siitä kokemuksesta, että tuntee Jumalaa ja pyrkii olemaan hänen
kaltaisensa.
3. USKONTO JA USKONNONHARJOITTAJA
Alkukristillisyys oli täysin vapaata kaikesta sekaantumisesta julkiseen elämään, kaikista yhteiskunnallisista sidonnaisuuksista ja taloudellisista kytkennöistä. Instituutioksi muodostuneesta myöhempien aikojen kristillisyydestä vasta tuli elimellinen osa länsimaisen sivilisaation poliittista ja yhteiskunnallista rakennelmaa.
Taivaan valtakunta ei ole yhteiskunta- eikä
talousjärjestelmä, vaan se on yksinomaisesti hengellinen Jumalaa tuntevien
yksilöiden veljeskunta. On totta, että tällainen veljeskunta on sinänsä uusi ja
ihmetystä herättävä yhteiskunnallinen ilmiö, johon liittyy hämmästyttäviä
poliittisia ja taloudellisia seurausilmiöitä.
Uskonnonharjoittaja ei suhtaudu sosiaaliseen kärsimykseen kylmäkiskoisesti, hän ei ole välinpitämätön yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, hän ei pysyttäydy sivussa talousajattelusta, eikä hän liioin suhtaudu poliittiseen tyranniaan ikään kuin sitä ei olisikaan. Yhteiskunnalliseen uudistustyöhön uskonto vaikuttaa välittömästi, sillä se hengellistää yksittäisen kansalaisen ja antaa hänelle ihanteita. Näiden yksittäisten uskonnonharjoittajain asennoituminen vaikuttaa epäsuorasti kulttuurisivilisaatioon silloin, kun heistä tulee monenlaisten sosiaalisten, moraalisten, taloudellisten ja poliittisten ryhmien aktiivisia ja vaikutusvaltaisia jäseniä.
Korkeatasoisen kulttuurisivilisaation saavuttaminen edellyttää ensiksikin ihannetyyppisiä kansalaisia, ja lisäksi sellaisia ihanteellisia ja tarkoitustaan vastaavia yhteiskunnallisia mekanismeja, joiden avulla tällaiset kansalaiset kykenevät hallitsemaan tämän edistyneen ihmisyhteisön taloudellisia ja poliittisia instituutioita.
Liioitellusta ja väärästä tunteilusta johtuen
kirkko on jo kauan hoivaillut kovaosaisia ja onnettomia, ja se kaikki on ollut
niin kuin pitääkin, mutta tämä sama tunteilu on johtanut siihen, että on
epäviisaasti säilytetty rodullisessa mielessä rappeutuneita aineksia, jotka
ovat tavattomasti hidastaneet sivilisaation edistymistä.
Vaikka monet yksittäiset yhteiskunnalliset uudistajat institutionalisoituneen uskonnon kiivaasti torjuvatkin, he ovat viime kädessä kuitenkin hartaan uskonnollisia puhuessaan sosiaalisten reformiensa puolesta. Ja totuus on, että omakohtainen ja enemmän tai vähemmän tiedostamaton uskonnollinen motivaatio näyttelee tärkeää osaa yhteiskunnallisen uudistustyön tämän päivän toimintaohjelmassa.
Koko tämäntyyppisen tunnistamattoman ja
tiedostamattoman uskonnollisen toiminnan suuri heikkous on siinä, ettei se
kykene hyötymään avoimesta uskonnollisesta kritiikistä ja sillä keinoin
saavuttamaan hyödyllisiä itseoikaisun tasoja. Tosiasiahan on, ettei uskonto
kasva, ellei rakentava arvostelu sitä kasvata, ellei filosofia sitä avarra,
ellei tiede sitä puhdista ja ellei uskollinen toverihenki sitä ravitse.
Aina on olemassa suuri vaara, että uskonto
vääristellään ja turmellaan valheellisten päämäärien tavoitteluksi. Näin
tapahtuu, kun kumpikin taisteleva kansakunta sodan aikana turmelee
[sivu 1089]
uskontonsa sotapropagandaksi. Rakkaudeton
intoilu vahingoittaa aina uskontoa, kun vainoaminen taas suuntaa uskonnon
toiminnat jonkin sosiologisen tai teologisen tavoitteen saavuttamiseen.
Uskonto voidaan vain seuraavien tekijöiden
avulla pitää vapaana epäpyhistä maallisista kytkennöistä:
1. Kritiikin keinoin oikaiseva filosofia.
2. Vapaus kaikista yhteiskunnallisista, taloudellisista ja poliittisista kytkennöistä.
3. Luovat, lohduttavat ja rakkautta lisäävät toverikunnat.
4. Hengellisen ymmärryksen ja kosmisten arvojen arvostuksen asteittainen enentyminen.
5. Fanaattisuuden ehkäiseminen tieteen
tarjoaman järjellisen suhtautumisen luomilla vasta-asenteilla.
Uskonnonharjoittajain ei ryhmänä tule koskaan tuntea mielenkiintoa muuta kuin uskontoa kohtaan siitä huolimatta, että kenestä tahansa tällaisesta uskonnonharjoittajasta yksityisenä kansalaisena saattaa tulla jonkin sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen uudistusliikkeen merkittävä johtaja.
Uskonnon asiana
on luoda, ylläpitää ja herättää yksittäisessä kansalaisessa sellaista kosmista
kuuliaisuutta, joka ohjaa häntä saavuttamaan menestystä kaikkien näiden
vaikeiden mutta toivottavien yhteiskunnallisten palvelusten edistämisessä.
Aito uskonto tekee uskonnonharjoittajasta
sosiaalista hyvää säteilevän, ja se luo näkemyksiä siitä, mitä on ihmisten
välinen toveruus. Mutta uskonnollisten ryhmien muodollistuminen hävittää
monesti juuri ne arvot, joiden edistämiseksi ryhmä alunperin organisoitiin.
Ihmisten välinen ystävyys ja jumalallinen uskonto hyödyttävät toisiaan, ja ne
ovat tavattoman valaisevia, jos kummankin suhteen tapahtuva kasvu on yhtäläistä
ja sopusointuista. Uskonto antaa uutta merkitystä kaikille ryhmämuodostumille:
perheille, kouluille ja kerhoille. Leikkiin se tuo uusia arvoja ja se jalostaa kaikkea todellista
huumoria.
Hengellinen
ymmärrys saa aikaan muutoksia yhteiskunnan johtamistavassa; uskonto estää
kaikkia kollektiivisia liikkeitä menettämästä näköpiiristään todellisia
tarkoitusperiään. Uskonto on lasten ohella perhe-elämän suuri yhdistäjä edellyttäen,
että se on elävää ja kasvavaa uskoa. Ilman lapsia ei voi olla mitään
perhe-elämää; sitä on toki mahdollista elää uskonnottakin, mutta sellainen
vamma tekee tämän ihmisten välisen intiimin liiton vaikeudet moninkertaisiksi.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä kärsii omakohtaisen
uskonnollisen kokemisen jälkeen eniten juuri perhe-elämä siitä rappeutumisesta,
jonka aiheuttaa siirtyminen vanhoista uskonnollisista kuuliaisuussuhteista
kehkeytymässä oleviin uusiin merkityksiin ja arvoihin.
Aito uskonto on
mielekäs tapa elää dynaamisesti oltaessa kasvokkain jokapäiväisen elämän
arkisten realiteettien kanssa. Mutta jos uskonnon halutaan antavan virikkeitä
yksilölliselle luonteen kehitykselle ja lisäävän persoonallisuuden eheytymistä,
sitä ei pidä standardisoida. Mikäli sen on määrä antaa virikkeitä kokemuksen
arvioimiselle ja toimia arvohoukuttimena, sitä ei saa kaavamaistaa. Mikäli
uskonnon on määrä edistää korkeimpia kuuliaisuussuhteita, sitä ei pidä
muodollistaa.
Liittyypä sivilisaation
sosiaaliseen ja taloudelliseen kasvuun millaisia mullistuksia hyvänsä, niin
uskonto on aitoa ja arvokasta, jos se vaalii yksilössä kokemusta, jossa
vallitsee totuuden, kauneuden ja hyvyyden yksinvalta, sillä sellainen on aito
hengellinen käsitys korkeimmasta todellisuudesta. Ja rakkauden ja palvonnan
kautta tästä tulee mielekästä, koska kysymyksessä on lähimmäisen suhde ihmiseen
ja pojan suhde Jumalaan.
[sivu 1090]
Loppujen lopuksi
pikemminkin se, mitä ihminen uskoo, kuin se, mitä hän tietää, määrää
käyttäytymisen ja hallitsee henkilökohtaisia tekoja. Pelkällä tosiasiatiedolla
on hyvin vähän vaikutusta keskitason ihmiseen, ellei siitä tule
emotionaalisesti aktivoitua. Mutta uskonnon aktivoiva vaikutus menee
tunne-elämän tuolle puolen, sillä se yhdistää ihmisen koko kokemuksen
transsendentaalisilla tasoilla sillä yhteydellä, joka sillä on kuolevaisen
elämään sisältyviin hengellisiin energioihin, ja sillä, että se vapauttaa nämä
energiat.
Kahdennenkymmenennen
vuosisadan psykologisesti epävakaisina aikoina, keskellä tieteen aikakauden
pyörremyrskyn kaltaisten siirtymävaiheiden aiheuttamia taloudellisia
mullistuksia, moraalin akanvirtoja ja sosiologisia ristiaallokoita ovat
tuhannet ja taas tuhannet miehet ja naiset joutuneet hämmennyksiin, niin kuin
ihminen vain voi joutua. He ovat huolestuneita, levottomia, pelokkaita ja
epävarmoja, eivätkä he osaa asettua aloilleen. Enemmän kuin koskaan ennen
maailman historiassa he tarvitsevat terveen uskonnon suomaa lohdutusta ja
tasapainottavaa vaikutusta. Ennennäkemättömistä tieteellisistä saavutuksista ja
mekaanisesta kehityksestä huolimatta vallalla on hengellinen pysähtyneisyys ja
filosofinen kaaos.
Mitään vaaraa ei
kätkeydy siihen, että uskonto muuttuu yhä enemmän yksityisasiaksi,
henkilökohtaiseksi kokemukseksi, niin kauan kuin uskonto ei menetä
epäitsekkääseen ja rakastavaan sosiaaliseen palveluun kannustavaa vaikutustaan.
Uskonto on kärsinyt monista siihen vaikuttaneista toissijaisista tekijöistä:
kulttuurien äkillisestä toisiinsa sulautumisesta, uskonkäsitysten keskinäisestä
sekoittumisesta, kirkollisen arvovallan vähenemisestä ja kaupungistumisen ja
koneellistumisen myötä seuranneesta perhe-elämän muuttumisesta.
Ihmiseen
kohdistuva suurin hengellinen uhkatekijä sisältyy edistymisen osittaisuuteen,
keskeneräisen kasvun muodostamaan vaaratilanteeseen, joka aiheutuu siitä, että
hylätään pelkoon perustuvat kehityksenvaraiset uskonnot ilman, että samalla
välittömästi tartutaan rakkauteen perustuvaan ilmoitususkontoon. Nykyajan
tiede, erityisesti psykologia, on heikentänyt vain niitä uskontoja, jotka ovat
suuressa määrin pelosta, taikauskosta ja tunne-elämästä riippuvaisia.
Siirtymävaiheen
seuralaisena on aina hämmennys, eikä uskonnon maailmassa tule olemaan
paljonkaan levollisuutta ennen kuin taistelu kolmen kilpailevan
uskonnonfilosofian välillä on päättynyt. Ja
nämä filosofiat ovat:
1. Monien uskontojen spiritistinen usko (kaitselmuksenomaiseen Jumaluuteen).
2. Monien filosofioiden humanistinen ja idealistinen usko.
3. Monien tieteiden mekanistiset ja
naturalistiset käsitykset.
Ja nämä kolme
osittaista tapaa lähestyä kosmoksessa vallitsevaa todellisuutta on lopulta
saatettava sopusointuun sellaisen uskonnon, filosofian ja kosmologian
ilmoituksenomaisella esittämisellä, joka piirtää kuvan siitä, että hengen,
mielen ja energian kolmiyhteinen olemassaolo kumpuaa
Paratiisin-Kolminaisuudesta ja saavuttaa ajallis-avaruudellisen yhdistymisen
Korkeimman Jumaluudessa.
5. USKONNON SOSIAALISET ASPEKTIT
Vaikka uskonto on pelkästään henkilökohtainen
hengellinen kokemus -- Jumalan tuntemista Isäksi --, tämän kokemuksen
luonnollinen seuraus -- ihmisen tunteminen veljeksi -- edellyttää, että minuus
määrittelee suhteensa muihin minuuksiin, ja tällöin mukaan tulee uskonnollisen
elämän sosiaalinen eli ryhmäaspekti. Uskonto on ensiksi sisäistä eli
henkilökohtaista sovittautumista, ja sitten siitä tulee sosiaaliseen palveluun
eli ryhmäasennoitumiseen liittyvä kysymys. Se seikka, että ihmisellä on
taipumus laumanmuodostukseen, johtaa pakostakin uskonnollisten ryhmien
ilmaantumiseen. Miten näiden uskonnollisten ryhmien käy, riippuu hyvin paljon
siitä, että niitä johdetaan järkevästi. Uskonnollinen ryhmä ei alkukantaisessa
yhteisössä aina
[sivu 1091]
suurestikaan eroa taloudellisista tai poliittisista ryhmistä. Uskonto on aina ollut moraalinen säilyttäjä ja yhteiskunnan vakauttaja. Ja monien nykyajan sosialistien ja humanistien päinvastaisista opetuksista huolimatta tämä pitää edelleenkin paikkansa.
Pidä aina mielessäsi, että todellinen uskonto
on sitä, että tunnet Jumalan Isäksesi ja ihmisen veljeksesi. Uskonto ei ole
orjamaista uskomista rangaistusuhkauksiin tai maagisiin lupauksiin tulevista
mystisistä palkinnoista.
Jeesuksen uskonto on dynaamisin ihmisrotua
milloinkaan aktivoinut voima. Jeesus murskasi perinteet, hävitti dogmit ja
kutsui ihmiskuntaa nousemaan ajallisuudessa ja ikuisuudessa korkeimpien
ihanteidensa tasalle -- olemaan täydellinen, niin kuin taivaallinen Isä on
täydellinen.
Uskonnolla ei juurikaan ole toimintamahdollisuutta ennen kuin uskonnollinen ryhmä erottautuu kaikista muista ryhmistä -- ennen kuin tapahtuu sosiaalinen yhdistyminen taivaan valtakunnan hengellisen jäsenyyden omaavien kesken.
Oppi ihmisen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta hävitti suurelta osin uskonnon omaaman potentiaalin sellaisten seurausilmiöiden tuottamiseen, jotka ovat luonteeltaan kohottavia ja joilla on inspiroivaa arvoa. Julistaessaan kaikkien ihmisten olevan Jumalan lapsia Jeesus koetti palauttaa ihmiselle hänen omanarvontuntonsa.
Jokainen uskonnollinen käsitys, joka kykenee uskovan hengellistämiseen, tulee ehdottomasti saamaan aikaan voimallisia seuraamuksia tällaisen uskonnonharjoittajan sosiaalisessa elämässä. Uskonnollinen kokemus tuottaa tämän hengen johdatuksessa olevan kuolevaisen jokapäiväisessä elämässä vääjäämättä "hengen hedelmiä".
Yhtä varmasti kuin ihmiset kertovat toisilleen uskonnollisista käsityksistään, aivan yhtä varmasti he luovat jonkinlaisen uskonnollisen ryhmän, joka lopulta päätyy luomaan yhteisiä tavoitteita. Uskonnonharjoittajat kokoontuvat jonakin päivänä yhteen ja ryhtyvät aktuaalisesti yhteistyöhön pikemminkin ihanteiden ja tarkoitusperien yhtenäisyyden pohjalta kuin koettamalla saada aikaan yhteistyötä psykologisten mielipiteiden ja teologisten uskomusten pohjalta. Päämäärien, mieluummin kuin uskonkappaleiden, tulisi yhdistää uskonnonharjoittajia. Koska aidossa uskonnossa on kysymys henkilökohtaisesta hengellisestä kokemuksesta, on väistämätöntä, että jokaisella yksittäisellä uskonnonharjoittajalla on oma ja henkilökohtainen tulkintansa siitä, miten hän tämän hengellisen kokemuksen käsittää. Annettakoon sanan "usko" merkitä mieluumminkin yksilön suhdetta Jumalaan kuin sellaista opillista sanamuotoa, jonka jokin kuolevaisryhmä on kyennyt sopimaan yhteiseksi uskonnolliseksi kannanmäärityksekseen. "Onko sinussa uskoa? Pidä se silloin omanasi."
Että uskossa on kysymys vain ihanteellisten arvojen tajuamisesta, sen osoittaa Uuden testamentin antama määritelmä, joka sanoo, että usko on toivottujen asioiden substanssi ja todiste asioista, joita ei nähdä.
Alkukantainen ihminen ei juurikaan vaivautunut pukemaan uskonnollisia vakaumuksiaan sanoiksi. Hänen uskontonsa puhkesi pikemmin tanssiksi kuin ajatuksiksi. Nykyajan ihmiset ovat pusertaneet ajatuksistaan esille monet uskonnäkemykset ja luoneet monet uskonnollisen uskon koetinkivet. Tulevien aikojen uskonharjoittajain on elämällä elettävä uskonsa, heidän on omistauduttava ihmisten välisen veljeyden edellyttämään varauksettomaan palvelemiseen. Ihmisen olisi korkea aika omata sellainen uskonnollinen kokemus, joka olisi niin omakohtainen ja niin ylevä, että sen voisi käsittää ja ilmaista vain "tuntein, jotka ovat liian syvällä sanoin kuvattaviksi."
Jeesus ei edellyttänyt seuraajiltaan, että
nämä määräajoin kokoontuisivat lausumaan kaavan mukaisia sanoja, jotka tuovat
julki heidän yhteiset uskonkäsityksensä. Hän määräsi vain, että heidän tulisi
kokoontua yhteen tosiasiallisesti tekemään jotakin: osallistumaan
yhteiselle illalliselle hänen Urantialla elämänsä lahjoittautumisvaiheen muistoksi.
Minkä erehdyksen kristityt tekevätkään, kun
he esittävät Kristuksen korkeimmaksi hengellisen johtajuuden ihanteeksi ja
julkeavat samalla vaatia jumalatietoisia miehiä ja
[sivu 1092]
naisia
hylkäämään niiden jumalaatuntevien ihmisten historiallisen johtajuuden, jotka
menneiden aikojen kuluessa ovat myötävaikuttaneet heidän yksittäisen
kansakuntansa tai rotunsa valaistumiseen.
Lahkolaisuus on institutionaalisen uskonnon sairaus ja dogmaattisuus on hengellisen olemuksen orjuuttamista. On paljon parempi, että on uskonto ilman kirkkoa kuin että on kirkko ilman uskontoa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan uskonnollinen kuohunta ei sellaisenaan eikä sinänsä osoita hengellistä rappiota. Sekasorto käy yhtä hyvin kasvun kuin tuhonkin edellä.
Uskonnon sosiaalistamisella on todellinen tarkoituksensa. Uskonnollisten ryhmätoimintojen tarkoituksena on tuoda vaikuttavalla tavalla esille uskonnon kuuliaisuussuhteet; moninkertaistaa totuuden, kauneuden ja hyvyyden houkuttelevuus; vaalia korkeampien arvojen puoleensa vetäviä aspekteja; lisätä epäitsekkääseen toveruuteen kuuluvaa palvelevaisuutta; nostaa perhe-elämään sisältyvät potentiaalit kunniaan; edistää uskonnollista kasvatusta; tarjota viisaita neuvoja ja hengellistä opastusta; ja rohkaista ryhmässä tapahtuvaa palvontaa. Ja kaikki elävät uskonnot rohkaisevat ihmisten välistä ystävyyttä, säilyttävät moraalisuutta, edistävät keskinäistä hyvinvointia ja luovat hyvät edellytykset oman ikuisen pelastuksen sanomansa kannalta keskeisen evankeliumin levitystyölle.
Mutta uskonnon institutionalisoituessa sen kyky hyvään supistuu, samalla kun mahdollisuudet pahaan moninkertaistuvat. Kaavamaistuneen uskonnon vaarat ovat: uskonkäsitysten juuttuminen paikoilleen ja näkemysten jähmettyminen; valvottavien etujen kartuttaminen ja siitä seuraava maallistumisen lisääntyminen; totuuden standardisoitumis- ja kivettymisalttius; uskonnon harhautuminen Jumalan palvelemisesta kirkon palvelemiseen; uskonnollisten johtajien viehtymys hoivaamistehtävien sijasta hallintotehtäviin; alttius lahkojen ja keskenään kilpailevien jakautumien muodostumiseen; tyrannimaisen kirkollisen vallankäytön pystyttäminen; ylimyksellisen "valittu kansa" -asenteen luominen; valheellisten ja liioiteltujen pyhyyskäsitysten elättely; uskonnon rutiininomaistuminen ja palvonnan kaavoihinkangistuminen; mieltymys menneisyyden kunnioittamiseen, samalla kun jätetään nykyiset tarpeet vaille huomiota; kyvyttömyys laatia uskonnosta ajanmukaisia tulkintoja; sotkeutuminen maallisten instituutioiden tehtäviin; se luo uskonnollisten kastien vahingollista syrjintää; siitä tulee suvaitsematon puhdasoppisuuden tuomari; se ei kykene pysymään uusia uria etsivän nuorison mielenkiinnon kohteena, ja vähä vähältä se kadottaa ikuisen pelastuksen evankeliumin julistaman vapahtavan sanoman.
Kaavamainen
uskonto rajoittaa ihmisiä heidän omakohtaisissa hengellisissä toiminnoissaan
sen sijaan, että se vapauttaisi heidät entistä tehokkaampaan palveluun
valtakunnanrakentajina.
Vaikka kirkkojen ja kaikkien muiden uskonnollisten ryhmien tulisikin pysytellä sivussa kaikista maallisista toiminnoista, uskonto ei samalla kuitenkaan saa tehdä mitään estääkseen tai viivyttääkseen ihmisinstituutioiden sosiaalista koordinoitumista. Elämän mielekkyyttä täytyy jatkuvasti lisätä. Ihmisen täytyy jatkaa filosofian uudistamistyötään ja uskonnon selkeyttämistoimiaan.
Valtiotieteen täytyy panna toimeen
talouselämän ja teollisuuden uudistustyö sellaisin menetelmin, jotka se oppii
yhteiskuntatieteiltä, ja käyttämällä hyväkseen niitä oivalluksia ja motiiveja,
jotka uskonnollinen elintapa tarjoaa. Kaikessa yhteiskunnallisessa
rakennustyössä uskonto pitää esillä tasapainottavan kuuliaisuussuhteen
transsendenttistä tavoitetta kohtaan -- vakaannuttavaa päämäärää, joka on
välittömän ja ajallisen tavoitteen tuolla puolen ja sen yläpuolella.
Kuolevainen ihminen tarvitsee nopeasti muuttuvan ympäristön luomien
hämmentävien tilanteiden keskellä laajaulotteisen kosmisen perspektiivin suomaa
tukea.
[sivu 1093]
Uskonto innoittaa ihmistä elämään maan päällä rohkeasti ja riemullisesti. Kiihkeyteen se liittää kärsivällisyyden, innostukseen se yhdistää ymmärryksen, vallankäyttöön se kytkee myötätuntoisuuden ja tarmokkuuteen se tuo ihanteita.
Ajallisia kysymyksiä ihminen ei voi koskaan ratkaista viisaasti eikä päästä henkilökohtaisena eduntavoitteluna ilmenevän itsekkyyden yli, ellei hän mietiskele asioita Jumalan kaikkivaltiuden edessä ja ota laskuissaan huomioon jumalallisten merkitysten ja hengellisten arvojen realiteetteja.
Keskinäinen taloudellinen riippuvuus ja
sosiaalinen veljellisyys johtavat lopulta veljeyteen. Ihminen on luonnostaan
uneksija, mutta tiede vakavoittaa häntä niin, että uskonto voi ennen pitkää
aktivoida hänet, jolloin vaara hänen sortua fanaattisiin reaktioihin on paljon
vähäisempi. Taloudelliset välttämättömyydet sitovat ihmisen todellisuuteen, ja
henkilökohtainen uskonnollinen kokemus saattaa tämän saman ihmisen kasvotusten
alituisesti laajenevaan ja edistyvään kosmiseen kansalaisuuteen kuuluvien
ikuisten realiteettien kanssa.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]