[sivu 986]
SHAMANISMI
-- POPPAMIEHET JA PAPIT
USKONNOLLISTEN
menojen kehittyminen eteni siten, että tyynnyttelystä, loitollapitämisestä,
poismanaamisesta, pakottamisesta, sovinnon hieromisesta ja lepyttelystä
siirryttiin uhraamiseen, sovitukseen ja lunastukseen. Uskonnollisen rituaalin
toimittamismenetelmä kehittyi alkukantaisen kultin harjoitusmuodoista fetissien
kautta magiaksi ja ihmeteoiksi; ja kun rituaali monimutkaistui vastatakseen
ihmisen yhä monimutkaisempia käsityksiä aineellisuuden tuolla puolen olevista
maailmoista, se joutui väistämättä poppamiesten, shamaanien ja pappien
hallintaan.
Kun
alkukantainen ihminen pääsi käsityksissään pidemmälle, hän alkoi lopulta uskoa,
että henkimaailma suhtautui tavalliseen kuolevaiseen nuivasti. Ihmisten
joukossa vain poikkeukselliset yksilöt saattoivat saada jumalat kallistamaan
korvansa heidän puoleensa; henget kuuntelisivat vain jotakuta eriskummallista
miestä tai naista. Näin uskonto astuu uuteen vaiheeseen, tilanteeseen, jossa se
vähitellen toimii vain välikäsien kautta: uskonnonharjoittajan ja
palvontakohteen välillä on aina poppamies, shamaani tai pappi. Ja nykyisin
useimmat Urantian järjestyneen uskonharjoituksen järjestelmät käyvät läpi tätä
asteittaisen kehityksen vaihetta.
Kehitysuskonto syntyy silkasta ja kaikkivoivasta pelosta,
joka tulvahtaa ihmismielen läpi sen joutuessa kohdakkain tuntemattoman,
selittämättömän ja käsittämättömän kanssa. Lopulta uskonto yltää varsin
yksinkertaiseen tietoisuuteen kaikkivaltiaasta rakkaudesta, siitä rakkaudesta,
joka vastustamattomasti lehahtaa ihmissielun läpi, kun se on havahtunut
ymmärtämään Universaalisen Isän rajatonta kiintymystä universumin poikia
kohtaan. Mutta uskonnollisen evoluution alun ja täyttymyksen väliin sijoittuvat
shamaanien hallitsemat pitkät aikakaudet, shamaanien, jotka uskottelevat
seisovansa ihmisen ja Jumalan välissä välimiehinä, tulkitsijoina ja
välittäjinä.
1. ENSIMMÄISET SHAMAANIT --
POPPAMIEHET
Shamaani oli
johtava poppamies, seremoniaalinen fetissi-ihminen ja kehitysuskonnon kaikkien
toimitusten keskuspersoonallisuus. Monien ryhmien keskuudessa shamaani oli
arvoasteikossa sotapäällikköä ylempänä, mikä merkitsi alkavaa kirkon ylivaltaa
valtioon nähden. Toisinaan shamaani toimi pappina ja jopa pappiskuninkaana. Joillakin
myöhempien aikojen heimoilla oli sekä aikaisempien aikojen shamaanipoppamiehiä
(tietäjiä) että myöhemmin ilmaantuneita shamaanipappeja. Ja monissa tapauksissa
shamaanin virasta tuli perinnöllinen.
Koska
entisaikaan kaiken epänormaalin syynä pidettiin hengen vallassa olemista, mikä
tahansa huomiota herättävä mentaalinen tai fyysinen poikkeavuus merkitsi
poppamiehen pätevyyttä. Monet näistä miehistä olivat epileptikkoja, monet
naisista olivat hysteerikkoja, ja näiden kahden ihmistyypin tiliin pantiin melkoinen
osa muinaisajan henkeytymisestä, samoin kuin henkien ja riivaajien vallassa
olemisesta. Melko monet näistä varhaisimpien aikojen papeista kuuluivat niiden
ihmisten luokkaan, joita on jälkeenpäin kutsuttu vainoharhaisiksi.
[sivu 987]
Vaikka shamaanit
saattoivat harjoittaa vilppiä pikkuasioissa, valtaosa heistä uskoi hengen
vallassa olemisensa tosiasiaksi. Naisista, jotka pystyivät vaivuttamaan itsensä
transsiin tai kataleptiseen kohtaukseen, tuli voimallisia shamaanittaria.
Myöhemmässä vaiheessa sellaisista naisista tuli profeettoja ja henkimeedioita.
Heidän kataleptisiin transseihinsa liittyi tavallisesti luuloteltuja
viestinvaihtoja vainajahenkien kanssa. Monet naisshamaanit olivat myös
ammattitanssijoita.
Mutta kaikki
shamaanit eivät olleet itsepetoksen uhreja, monet heistä nimittäin olivat
ovelia ja kyvykkäitä tempuntekijöitä. Ammatin kehittyessä noviisien
edellytettiin poppamieheksi pätevöityäkseen palvelevan kymmenvuotinen
oppilasaika, johon kuului koettelemuksia ja itsensäkieltämistä. Shamaanit
kehittivät tälle ammatille ominaisen pukeutumistavan ja lisäksi he esiintyivät
mielellään salaperäisesti. Monasti he käyttivät huumeita tuottaakseen tiettyjä
fyysisiä tiloja, jotka tekisivät vaikutuksen heimon jäseniin ja saattaisivat
nämä ymmälle. Tavallinen kansa piti silmänkääntötemppuja yliluonnollisina, ja
vatsastapuhumista käyttivät ensimmäisinä hyväkseen ovelat papit. Monet
muinaisajan shamaaneista törmäsivät tietämättään hypnotismiin; toiset saivat
aikaan itsehypnoosin tuijottamalla pitkät tovit omaa napaansa.
Vaikka monet
shamaanit turvautuivatkin näihin temppuihin ja hämäyksiin, heidän maineensa
perustui -- koko heidän luokkaansa ajatellen -- kuitenkin ilmeisiin
saavutuksiin. Kun shamaani epäonnistui ryhtymyksissään, hänet joko alennettiin
arvossa tai tapettiin, ellei hän kyennyt esittämään uskottavantuntuista
selitystä. Rehelliset shamaanit menehtyivät tällä tavoin jo uransa
alkuvaiheessa, ja vain ovelat näyttelijät jäivät jäljelle.
Nimenomaan shamanismi riisti heimokohtaisten asioiden ohjaamisen
yksinoikeuden pois vanhusten ja voimakkaiden käsistä ja siirsi sen ovelien,
älykkäiden ja kaukokatseisten käsiin.
Henkien
manaaminen oli suurta tarkkuutta vaativa ja perin monimutkainen toimenpide,
jota voidaan verrata muinaiskielellä toimitettuihin nykyajan
kirkkorituaaleihin. Jo varsin varhaisessa vaiheessa ihmisrotu etsi apua ihmisen
yläpuolella olevalta tasolta, revelaatiota, ilmoitusta, ja ihmiset
uskoivat shamaanien todellakin saavan tällaisia ilmoituksia. Jos shamaanit
työssään käyttivät hyväkseen suggestion suurta voimaa, se oli lähes
poikkeuksetta negatiivista suggestiota. Vasta aivan viime aikoina on otettu
käyttöön positiivisen suggestion tekniikka. Jo ammattinsa kehittymisen
alkuvaiheessa shamaanit alkoivat erikoistua sellaisille aloille kuin
sateenteko, sairauksien parantaminen ja rikosten selvittäminen. Sairauksien
parantaminen ei kuitenkaan ollut shamanististen poppamiesten päätehtävä, vaan
päätehtävänä oli paremminkin elämiseen kuuluvien epävarmuustekijöiden
tunteminen ja niiden hallinta.
Muinaisaikojen
mustaa magiaa -- sekä uskonnollista että maallista -- kutsuttiin valkoiseksi
magiaksi, kun sitä harjoittivat joko papit, tietäjät, shamaanit tai
poppamiehet. Mustan magian harjoittajia kutsuttiin noidiksi, taikureiksi,
velhoiksi, lumoojattariksi, manaajiksi ja ennustajiksi. Kaikki tällainen
väitetty yhteydenpito yliluonnolliseen luokiteltiin ajan oloon joko noituudeksi
tai shamanismiksi.
Noituuteen
kuului aikaisempien, satunnaisten ja tunnistamattomien henkien suorittama magia.
Shamanismin kohdalla oltiin tekemisissä vakinaisten henkien ja heimon
tunnustamien jumalten ihmetekojen kanssa. Myöhempinä aikoina noita ja
paholainen liitettiin yhteen, ja niin oli näyttämö valmiina monille
suhteellisen äskettäin tapahtuneille uskonnollisen suvaitsemattomuuden
ilmentymille. Noituus oli monien alkukantaisten heimojen keskuudessa eräs
uskonto.
Shamaanit
uskoivat lujasti siihen, että sattuma toimi henkien tahdon ilmoittajana, ja
monesti he heittivät arpaa saadakseen asiat ratkaistuiksi. Vielä nykyään
ilmeneviä jäänteitä tästä arvan heittoon viehättymisestä ovat monien
onnenpelien
[sivu 988]
lisäksi myös
tunnetut "pelistä pois" -lorut. Yhteen aikaan täytyi pelistä pois
joutuneen henkilön kuolla; nykyään hän on vain se jossakin lapsellisessa
leikissä. Se, mikä alkuaikojen ihmiselle oli vakava asia, jatkaa elämäänsä
nykyajan lapsen ajanvietteen muodossa.
Poppamiehet
luottivat suuresti merkkeihin ja enteisiin, sellaisiin kuin "Milloin
kuulette kahinaa silkkiäispuiden latvuksista, silloin herätkää toimimaan."
Jo ihmisrodun historian alkuaikoina shamaanit kohdistivat huomionsa taivaan
tähtiin. Alkeelliseen astrologiaan uskottiin, ja sitä harjoitettiin
maailmanlaajuisesti; unientulkitseminen levisi niin ikään laajalle. Eikä
aikaakaan, kun kaiken tämän jälkeen ilmaantuivat temperamentikkaat
shamaanittaret, jotka vakuuttivat, että heillä oli kyky pitää yhteyttä
vainajahenkiin.
Vaikka
sateentekijäin eli sääshamaanien kategoria ilmaantuikin jo hamassa
muinaisuudessa, on heitä ollut olemassa kautta aikojen. Ankara kuivuus tiesi
alkuaikojen maanviljelyn harjoittajille kuolemaa, niinpä muinainen magia
kiinnittikin paljon huomiota sään säätelemiseen. Sivistynytkin ihminen tekee
yhä säästä yleisen keskustelunaiheen. Kaikki entisaikojen kansat uskoivat
shamaanin sateentekijänkykyihin, mutta kun shamaani epäonnistui, oli tavan
mukaista, että hänet surmattiin, ellei hän kyennyt esittämään epäonnistumiselle
mitään uskottavantuntuista selitystä.
Rooman keisarit
karkottivat kerran toisensa perään astrologit valtakunnasta, mutta
poikkeuksetta he tulivat takaisin siksi, että kansa uskoi heidän kykyihinsä.
Heitä ei kyetty ajamaan pois, ja vielä kuudennellatoista Kristuksen jälkeisellä
vuosisadalla länsimaiset kirkon ja valtion johtajat olivat astrologian
suojelijoita. Tuhannet älykkäinä pidetyt ihmiset uskovat yhä, että ihminen voi
syntyä onnellisten tai epäonnen tähtien vaikutuksen alaisena, että
taivaankappaleiden vierekkäinen asema taivaankannella määrää erilaisten
maallisten hankkeiden lopputuloksen. Herkkäuskoiset käyvät yhä mieluusti
povarilla.
Kreikkalaiset
uskoivat oraakkelien neuvon pätevyyteen, kiinalaiset käyttivät magiaa suojaksi
demoneja vastaan, shamanismi kukoisti Intiassa, ja keski-Aasiassa sitä
harjoitetaan vieläkin avoimesti. Sen harjoittamisesta on suuressa osassa
maailmaa luovuttu vasta hiljattain.
Tavan takaa
ilmaantui todellisia profeettoja ja opettajia, jotka tuomitsivat ja paljastivat
shamanismin. Niinpä häviämäisillään olevan punaisen ihmisenkin keskuudessa eli
muuan tällainen profeetta viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana: shawnee
Tenskwatawa, joka ennusti vuoden 1808 auringonpimennyksen ja tuomitsi valkoisen
ihmisen paheet. Koko kehityshistorian pitkien aikakausien kuluessa eri heimojen
ja rotujen keskuuteen on ilmaantunut monia aitoja opettajia. Ja aina uudestaan
heitä on ilmaantuva uhmaamaan minkä tahansa aikakauden shamaaneja ja pappeja,
jotka vastustavat yleistä opetusta ja pyrkivät tekemään tyhjäksi tieteellisen
edistyksen.
Monin erilaisin
tavoin ja epärehellisin keinoin muinaiset shamaanit hankkivat maineensa Jumalan
äänitorvina ja kaitselmuksen suojelijoina. He vihmoivat vastasyntyneet vedellä
ja antoivat näille nimen; he ympärileikkasivat poikalapset. Kaikki
hautajaisseremoniat tapahtuivat heidän johdollaan, ja he antoivat asianmukaisen
ilmoituksen vainajain turvallisesta saapumisesta henkien maahan.
Shamanistisista
papeista ja poppamiehistä tuli perimiensä erilaisista maksuista kertyvien
varojen johdosta varsin usein varakkaita. Nämä maksut olivat näennäisesti
hengille annettuja uhreja. Ei ollut mitenkään harvinaista, että shamaanin
haltuun saattoi vähitellen joutua käytännöllisesti katsoen koko hänen heimonsa
aineellinen vauraus. Varakkaan ihmisen kuoleman jälkeen oli tapana jakaa hänen
omaisuutensa tasan shamaanin ja jonkin julkisen laitoksen tai
hyväntekeväisyyshankkeen kesken. Tällainen käytäntö on edelleenkin vallalla
eräissä osissa Tiibetiä, jossa puolet miespuolisesta väestöstä kuuluu tähän
tuottamattomien henkilöiden luokkaan.
[sivu 989]
Shamaanit
pukeutuivat hyvin, ja tavallisesti heillä oli kokonainen liuta vaimoja. He
olivat alkuperäinen aristokratia, ja heidät oli vapautettu kaikista heimon
noudattamista rajoituksista. Hyvin usein heillä oli alhainen mielenlaatu ja
heikko moraali. He estivät kilpailijoidensa esillepääsyn nimittelemällä heitä
noidiksi ja velhoiksi, eikä ollut lainkaan harvinaista, että he saavuttivat
niin suuren vaikutusvallan ja mahtiaseman, että he kykenivät pitämään päälliköt
tai kuninkaat vallassaan.
Alkukantainen ihminen piti shamaania välttämättömänä
pahana; hän kyllä pelkäsi shamaania, mutta ei tätä rakastanut. Alkuaikojen
ihminen kunnioitti tietoa, hän piti viisautta arvossa ja palkitsi sen. Shamaani
oli enimmäkseen huijari, mutta shamanismille osoitettu kunnioitus on valaiseva
esimerkki siitä, millainen oppiraha viisaudesta ihmisrodun kehityksen kuluessa
maksettiin.
SAIRAUDESTA JA KUOLEMASTA
Koska
muinaisajan ihminen suhtautui itseensä ja aineelliseen ympäristöönsä uskoen
niiden reagoivan suoraan aaveiden oikkuihin ja henkien päähänpistoihin, ei ole
mitenkään omituista, että hänen uskontonsa kiinnitti niin yksipuolisesti
huomiota aineellisiin asioihin. Nykyajan ihminen käy suoraan aineellisten
ongelmiensa kimppuun, sillä hän tajuaa, että aine reagoi mielen ohjaamaan
järkiperäiseen muokkaustoimintaan. Samalla tavalla alkukantainen ihminen halusi
saada aikaan muutoksia fyysiseen ilmiömaailmaan kuuluvien elämän ja energioiden
suhteen ja jopa hallita niitä, ja koska hänen rajallinen ymmärryksensä
kosmoksesta johdatti hänet uskomaan, että aaveet, henget ja jumalat olivat
henkilökohtaisesti ja välittömästi tekemisissä elämän ja aineen
yksityiskohtaisen säätelyn kanssa, hän suuntasi -- niin kuin loogista oli --
ponnistuksensa näiden ihmisen yläpuolella olevien voimien suosion ja tuen
saavuttamiseen.
Paljon siitä,
mikä muinaisissa kulteissa on selittämätöntä ja järjenvastaista, käy
ymmärrettäväksi, kun sitä tarkastellaan tässä valossa. Kulttiin kuuluneet
seremoniat olivat alkuaikojen ihmisen yritys hallita sitä aineellista maailmaa,
jonne hän oli joutunut. Ja monet hänen ponnistuksistaan kohdistuivat
elinpäivien määrän lisäämiseen ja terveyden turvaamiseen. Koska kaikkia
sairauksia ja itsessään kuolemaakin pidettiin alkuaan henki-ilmiönä, siitä oli
väistämättömänä seurauksena, että shamaanit samalla, kun he toimivat
poppamiehinä ja pappeina, tulisivat myös työskentelemään lääkäreinä ja
kirurgeina.
Primitiivistä
ajattelua saattaa haitata faktojen puute, mutta tällainenkin ajattelu on
kaikesta huolimatta loogista. Kun ajattelevat ihmiset tekevät havaintoja
sairaudesta ja kuolemasta, he ryhtyvät määrittämään näiden vitsausten syitä, ja
shamaanit ja tiedemiehet ovat ymmärryksensä mukaisesti tuoneet esille seuraavat
teoriat näiden vitsausten uhriksi joutumisen syistä:
1. Vainajahenget -- henkien suorat
asioihin puuttumiset. Ammoisin sairauden ja kuoleman
selitykseksi esitetty olettamus lähti siitä, että henget aiheuttivat sairauden
houkuttelemalla sielun pois ruumiista, ja ellei se osannut sinne takaisin,
seurauksena oli kuolema. Muinaisajan ihmiset pelkäsivät sairauksia aiheuttavien
aaveiden pahansuopaa toimintaa niin suuresti, että sairautta potevat henkilöt
jätettiin usein oman onnensa nojaan, monasti jopa
ilman ruokaa tai vettä. Vaikka näiden uskomusten lähtökohta oli virheellinen,
ne joka tapauksessa eristivät sairaudesta kärsivät yksilöt muista ja estivät tarttuvien tautien leviämisen.
2. Väkivalta -- näkyvät syyt.
Joidenkin onnettomuuksien ja kuolemantapausten syyt
olivat niin helposti yksilöitävissä, että ne poistettiin jo aikaisessa
vaiheessa siitä kärsimysten syiden kategoriasta, johon luettiin vainajahenkien
vaikutus. Niitä kuolemantapauksia ja vammoja, jotka
olivat yhteydessä sotaan, eläinten kanssa ottelemiseen ja muihin suoralta
kädeltä tunnistettaviin tekijöihin, pidettiin luonnollisina tapahtumina. Mutta
kauan aikaa uskottiin henkien olevan kuitenkin vastuussa paranemisen
pitkittymisestä tai jopa "luonnollisesti"
aiheutuneiden haavojen tulehtumisesta. Ellei mitään havaittavaa luonnollista
tekijää kyetty löytämään, katsottiin henkiaaveiden tässäkin tapauksessa olevan
vastuussa sairauksista ja kuolemasta.
[sivu 990]
Nykyään on Afrikasta ja
muualta tavattavissa alkeellisia kansanheimoja, jotka surmaavat aina jonkun
ihmisen, kun sattuu muusta kuin väkivallasta johtuva kuolemantapaus. Heidän poppamiehensä osoittavat syylliset osapuolet. Jos
äiti kuolee synnytykseen, niin lapsi saman tien kuristetaan: henki hengestä.
3. Magia -- vihollisen vaikutus. Monen
sairastumisen syynä pidettiin noitumista, pahan silmän ja
maagisen osoittavan nyökkäyksen vaikutusta. Aikoinaan oli
tosiaan vaarallista osoittaa ketään sormella. Sormella
osoittamista pidetään sitä paitsi vieläkin sivistymättömänä. Epäselvissä
sairastumis- ja kuolemantapauksissa muinaisilla
ihmisillä oli tapana toimittaa muodollisuuksien mukainen tutkimus. He
leikkelivät ruumiin palasiksi ja julistivat jonkin
tällöin havaitsemansa seikan kuoleman aiheuttajaksi. Muussa tapauksessa kuolema
oli tapana lukea noituuden syyksi, ja se puolestaan
teki välttämättömäksi siitä vastuussa olevan noidan teloittamisen. Tällaiset muinaiset kuolemansyyntutkimukset pelastivat monen
noidaksi otaksutun ihmisen hengen. Joidenkin heimojen keskuudessa
uskottiin, että heimon jäsen voisi kuolla oman noituutensa
seurauksena, eikä sellaisessa tapauksessa pantu ketään syytteeseen.
4. Synti -- rangaistus tabun
rikkomisesta. Melko läheisessä menneisyydessä ovat vielä ne ajat, jolloin
uskottiin, että sairaus on rangaistus synnistä, yksilön tai
rodun tekemästä synnistä. Tässä kehitysvaiheessa olevien
kansojen keskuudessa vallitsee teoria, jonka mukaan ihminen ei voi joutua
kärsimään sairaudesta, ellei hän ole rikkonut jotakin tabua vastaan.
Tällaisille uskomuksille on tyypillistä, että sairautta ja
kärsimystä pidetään "Kaikkivaltiaan nuoleniskuina heidän sisällään".
Kiinalaiset ja mesopotamialaiset pitivät kauan aikaa
sairautta pahojen demonien toiminnan aiheuttamana, kun toisaalta kaldealaiset
pitivät kärsimyksen syynä myös tähtiä. Tämä teoria
sairaudesta jumalallisen vihan seuraamuksena on monen sivistyneen maineessa
olevan urantialaisryhmän keskuudessa edelleenkin vallalla.
5. Luonnollinen syysuhde. Ihmiskunta
on ollut perin hidas oppimaan syyn ja seurauksen
keskinäissuhteen aineellisia salaisuuksia energian, aineen ja elämän fyysisessä
ilmiömaailmassa. Muinaiset kreikkalaiset, jotka olivat
säilyttäneet perimätiedot Aataminpojan opetuksista, käsittivät ensimmäisinä
kaikkien sairauksien johtuvan luonnollisista syistä. Hitaasti mutta
varmasti tieteellisen aikakauden avartuminen hävittää ihmisen aikojentakaiset
teoriat sairaudesta ja kuolemasta. Kuume oli eräs
ensimmäisistä ihmisen vaivoista, joka poistettiin yliluonnollisten häiriöiden
kategoriasta, ja tieteen aikakausi on katkonut yhä
useampia niistä tietämättömyyden kahleista, jotka niin peräti kauan ovat
pitäneet ihmismieltä vankinaan. Ikääntymisen ja
tautien tarttumisen ymmärtäminen hävittää vähitellen ihmisen tuntemaa pelkoa
aaveita, henkiä ja jumalia kohtaan siinä mielessä, että nämä olisivat persoonallisia
syypäitä ihmisen kurjuuteen ja kuolevaisen kärsimiseen.
Evoluutio
saavuttaa erehtymättä tavoitteensa.
Se täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla tuntematonta kohtaan ja kammolla näkymätöntä kohtaan, ja näistä muodostuu se
rakennusteline, jonka sisälle jumalakäsite rakentuu. Ja
oltuaan todistamassa sitä, miten edistynyt Jumaluuden käsittäminen syntyi --
ilmoituksen vaikutettua saman suuntaisesti -- tämä samainen evoluutiotekniikka
panee vääjäämättä liikkeelle ne ajattelun kyvyt, jotka vähä vähältä purkavat
nämä tehtävänsä tehneet rakennustelineet.
LÄÄKINTÄTOIMI
Entisaikojen ihmisten koko elämä oli
ennaltaehkäisyä: heidän uskontonsa oli melkein viimeistä piirtoa myöten pelkkä
sairauksien ehkäisymenetelmä. Ja teorioidensa
erheellisyydestä huolimatta he olivat niitä käytäntöön soveltaessaan liikkeellä
täydestä
[sivu 991]
sydämestään. Heillä oli rajaton luottamus omiin
hoitomenetelmiinsä, ja se jo sinänsä on voimallinen
parannuskeino.
Jonkun tällaisen muinaisen
shamaanin tolkuttomien hoitokeinojen kohteena olevan henkilön paranemiseensa
tarvitsema usko ei loppujen lopuksi olennaisesti eronnut siitä, mitä tarvitaan
tervehtymisen kokemiseen joidenkuiden hänen myöhempien aikojen parantajien
käsissä, jotka harjoittavat epätieteellistä sairauksien hoitamista.
Alkeellisemmat heimot tunsivat suurta pelkoa sairaita kohtaan, ja pitkät aikakaudet oli tapana, että näitä tarkoin kartettiin. Heidät jätettiin häpeällisesti heitteille. Humaanisuuden alalla astuttiin pitkä askel eteenpäin silloin, kun shamaanikunnan kehittyminen toi muassaan sellaisia pappeja ja noitatohtoreita, jotka suostuivat hoitamaan sairauksia. Sitten muodostui tavaksi, että koko sukukunta tungeksi sairasvuoteen äärelle avustamaan shamaania sairaudenhenkien poisulvomisessa. Ei ollut harvinaista, että taudinmäärittäjäshamaani oli nainen, kun miesshamaani sen sijaan tavallisesti huolehti hoidosta. Eläimen sisälmysten tutkiminen oli tavallinen taudinmääritysmetodi.
Sairautta parannettiin messuamisella, ulvomisella, kättenpäällepanemisella, potilaan päälle henkäilemisellä ja monin muin keinoin. Myöhempinä aikoina tapa turvautua sairaan makuuttamiseen temppelissä levisi laajalle; paranemisen nimittäin oletettiin tapahtuvan tällaisen unen aikana. Lopulta poppamiehet uskaltautuivat kokeilemaan jopa varsinaista kirurgiaa potilaaseen, joka nukkui temppeliuntaan. Kallonporaus päänsärynhengen ulospäästämiseksi kuului ensimmäisiin operaatioihin. Shamaanit oppivat hoitamaan luunmurtumia ja sijoiltaanmenoja, avaamaan paiseita ja ajoksia. Shamaanittarista tuli taitavia lapsenpäästäjiä.
Eräänä yleisenä hoitokeinona oli hieroa jotakin maagista tulehtuneessa tai viallisessa ruumiin kohdassa, sen jälkeen tuo taikakalu heitettiin menemään ja sitten koettiin -- oletetusti -- tervehtyminen. Mikäli joku sattui poimimaan poisviskatun taikakalun käteensä, hänen uskottiin saavan välittömästi saman tartunnan tai vian. Paljon aikaa kului ennen kuin lääkekasvit ja muut todelliset lääkkeet otettiin käyttöön. Hieronta kehittyi loitsinnan yhteydessä, kun henkeä hierottiin ulos ruumiista, ja sitä edelsivät yritykset lääkkeen hieromiseksi ihoon, samaan tapaan kuin nykyajan ihmiset koettavat hieroa nahkaansa linimenttejä. Sairaiden kohtien kuppaamista ja imemistä pidettiin yhdessä suoneniskennän kanssa arvokkaana konstina, kun oli päästävä eroon sairautta aiheuttavasta hengestä.
Koska vesi oli väkevä fetissi, sitä käytettiin monien vaivojen hoitoon. Kauan aikaa uskottiin, että sairauden aiheuttava henki voitaisiin poistaa hikoilemalla. Höyrykylpyjä pidettiin suuressa arvossa; kuumat luonnonlähteet kukoistivat pian alkeellisina kylpylöinä. Jo alkuaikojen ihminen havaitsi, että lämpö useimmissa tapauksissa lievitti kipua, ja tässä tarkoituksessa hän käytti hyväkseen auringonvaloa, tuoreita eläinten elimiä, kuumaa savea ja kuumia kiviä, ja useat näistä menetelmistä ovat käytössä vieläkin. Kun pyrittiin vaikuttamaan henkiin, käytettiin hyväksi rytmillisyyttä: tom-tom -rummut kumisivat kaikkialla maailmassa.
Joidenkuiden ihmisten keskuudessa ajateltiin sairauksien aiheutuvan siitä, että henget ja eläimet olivat solmineet häijyn salaliiton. Tästä lähti liikkeelle uskomus, jonka mukaan jokaiselle eläinten aiheuttamalle taudille oli olemassa jokin tehoava kasviperäinen lääke. Punaiset ihmiset olivat erityisen ihastuneita teoriaan kasveista yleislääkkeinä. He tipauttivat aina pisaran verta koloon, joka muodostui nyhtäistäessä kasvi ylös maasta.
Paastoamista, tietyn ruokavalion
noudattamista ja vastaärsykkeitä käytettiin usein
lääkinnällisinä keinoina. Ihmisen eritteitä, koska ne olivat
kiistattoman maagisia, arvostettiin suuresti. Veri ja
virtsa kuuluivat sen vuoksi vanhimpien lääkkeiden joukkoon, eikä aikaakaan, kun
lääkeaineiden luetteloon lisättiin juuria ja erilaisia suoloja. Shamaanit
uskoivat, että sairaudenhenget voitaisiin karkottaa ruumiista pahanhajuisin ja pahanmakuisin lääkkein. Vatsan tyhjentämisestä tuli
varhaisessa vaiheessa rutiininomainen hoitotoimenpide, ja
raakakaakaon ja kiniinin lääkinnällisen arvon selvillesaaminen kuului ensimmäisiin
farmaseuttisiin keksintöihin.
[sivu 992]
Kreikkalaiset
kehittivät ensimmäisinä kiistatta järkiperäisiä sairaanhoitomenetelmiä. Sekä kreikkalaiset että
egyptiläiset saivat lääketieteellisen tietämyksensä Eufratinlaaksosta.
Öljy ja viini olivat hyvin varhain käyttöönotettuja
haavojenhoitoaineita. Risiiniöljy ja oopiumi olivat jo
sumerilaisten käytössä. Monet näistä ikivanhoista ja
tehokkaista salaisista lääkkeistä menettivät tehonsa, kun niistä tuli yleisesti
tunnettuja. Salaperäisyys on aina ollut petkutuksen ja
taikauskon harjoittamiselle välttämätöntä. Vain tosiasiat ja
totuus tavoittelevat täyttä ymmärryksen valoa ja riemuitsevat tieteellisen
tutkimuksen mukanaan tuomasta valaisusta ja valistuksesta.
Rituaalissa on keskeisintä se, että se toimitetaan täydellisesti; villi-ihmisten keskuudessa rituaalia on harjoitettava tiukan täsmällisesti. Vain kun rituaali on toimitettu oikein, seremonialla on voimaa, joka pakottaa henget toimintaan. Mikäli rituaali on virheellinen, se ei tee muuta kuin herättää jumalten vihan ja tyytymättömyyden. Niinpä sen jälkeen kun ihmisen hitaasti kehittyvä mieli käsitti rituaalin suoritustavan olevan se ratkaiseva tekijä, joka määräsi sen tehokkuuden, kehittyi alkuaikojen shamaaneista ennen pitkää väistämättä papisto, joka oli harjoitettu johtamaan rituaalin pikkutarkkaa toimittamista. Ja niin ovat loputtomat rituaalit kymmenientuhansien vuosien ajan olleet yhteiskunnan riesana ja sivilisaation kirouksena; ne ovat olleet sietämättömäksi taakaksi jokaiselle elämänalalle, ihmisrodun jokaiselle hankkeelle.
Rituaali on
menetelmä, jolla vallitseva tapa pyhitetään. Rituaali luo ja säilyttää myyttejä
samalla, kun se on menetelmä, jolla myötävaikutetaan sosiaalisten ja
uskonnollisten tapojen säilymiseen. Toisaalta taas rituaali itse on myyttien
alkuunsaattama. Usein rituaalit ovat aluksi sosiaalisia, myöhemmin niistä tulee
taloudellisia ja lopulta ne saavat uskonnollisen seremonian pyhyyden ja
arvoaseman. Rituaali saattaa toteuttamistapojensa puolesta olla
henkilökohtaisesti tai ryhmässä suoritettava, tai kumpaakin, kuten
rukoileminen, tanssiminen ja näytteleminen havainnollisesti osoittavat.
Sanoista tulee
rituaalin osa, niin kuin "aamen" ja "seelah" -sanojen
käyttö osoittaa. Kiroilemisen tapa, rienaaminen, edustaa pyhien nimien entisen,
rituaaliin kuuluneen toistamisen arvotonta käyttöä. Pyhiinvaellusten tekeminen
pyhiin temppeleihin on ikivanha rituaali. Seuraavaksi rituaali muuttui
monimutkaisiksi puhdistautumis-, peseytymis- ja pyhittäytymisseremonioiksi.
Heimojen alkukantaisten salaseurojen vihkimysmenot olivat todellisuudessa
karkea uskonnollinen riitti. Ammoisten mysteerikulttien palvontamenetelmä oli
vain kertyneen uskonnollisen rituaalin pitkä yhtäjaksoinen esitys. Lopulta
rituaalista kehittyivät nykyisentyyppinen sosiaalinen seremonianormisto ja
uskonnollinen palvonta, meno, johon sisältyy rukoilua, laulua, vuoroluentaa
sekä muita yksittäin tai ryhmässä suoritettavia hartaudenharjoituksia.
Shamaaneista
liikkeelle lähtenyt papiston kehitys johti oraakkeleiden, ennustajien,
laulajien, tanssijoiden, sääntekijöiden, uskonnollisten pyhäinjäännösten
vartijoiden, temppelinhoitajien ja povareiden kautta uskonnollisen palvonnan
tosiasiallisen ohjaajan asemaan. Lopuksi papinvirasta tuli perinnöllinen,
syntyi sukupolvesta toiseen jatkuva pappiskasti.
Uskonnon
kehittyessä alkoi synnynnäisten lahjojen ja erityismieltymysten mukainen
pappien erikoistuminen. Toisista tuli laulajia, toisista rukoilijoita, ja
jotkut erikoistuivat uhripapeiksi. Myöhemmin ilmaantuivat puhujat eli
saarnaajat. Ja kun uskonto institutionaalistui, nämä papit väittivät
"pitävänsä hallussaan taivaan avaimia".
Papit ovat aina pyrkineet tekemän vaikutuksen
rahvaaseen ja herättämään siinä kunnioitusta sillä,
että he toimittavat uskonnollisen rituaalin muinaisella kielellä ja tekevät
kaiken maailman maagisia eleitä. Tämän tarkoituksena on hämätä palvontaan
osallistuvia ja pönkittää pappien hurskautta ja
arvovaltaa. Tähän kaikkeen sisältyvä suuri vaara on siinä,
että rituaali muuttuu helposti uskonnon korvikkeeksi.
[sivu 993]
Papistot ovat tehneet parhaansa viivyttääkseen tieteellistä kehitystä ja estääkseen hengellistä edistystä, toisaalta ne ovat myös myötävaikuttaneet sivilisaation vakiintumiseen ja tietynlaisten kulttuurien kohenemiseen. Mutta monet nykyiset papit ovat lakanneet toimimasta jumalanpalvelusrituaalin ohjaajina ja suunnanneet huomionsa sen sijaan teologiaan, yritykseen Jumalan määrittelemiseksi.
Papit ovat kieltämättä olleet myllynkivenä
rotujen kaulassa, mutta aidot uskonnolliset johtajat ovat olleet korvaamattomia
sikäli, että he ovat osoittaneet tien korkeampiin ja
parempiin todellisuuksiin.
[Esittänyt muuan Nebadonin Melkisedek.]