[sivu
1215]
SUUNTAAJA JA SIELU
JUMALALLISEN Suuntaajan läsnäolo
ihmismielessä on syynä siihen, ettei sen paremmin tiede kuin filosofiakaan
pääse koskaan tyydyttävään käsitykseen ihmispersoonallisuuden kehittyvästä
sielusta. Morontiasielu on universumin lapsi, ja todellisuudessa se on
tunnettavissa vain kosmisen ymmärryksen ja hengellisen löytämisen tietä.
Käsitys sielusta ja ihmisen sisimmässä olevasta hengestä ei ole Urantialla uusi, sillä käsitys on esiintynyt tämän planeetan erilaisissa uskomusjärjestelmissä tavan takaa. Useat itämaiset samoin kuin jotkin länsimaisetkin uskonnot ovat tajunneet, että ihmisellä on jumalallinen perintöosa sen lisäksi, että hänellä on ihmisen perimä. Tunne siitä, että ihmisellä on sisimmässään jotakin, sen ohella että Jumaluus ihmisen ulkopuolella on läsnä kaikkialla, on jo kauan muodostanut osan monista urantialaisista uskonnoista. Ihmiset ovat jo pitkään uskoneet, että ihmisolemuksen sisällä kasvaa jokin, jokin sellainen elintärkeä, jonka on tarkoitus säilyä ajallisen elämän lyhyen kaaren tuolle puolen.
Ennen kuin ihminen oivalsi, että hänen kehittyvä sielunsa oli siinnyt jumalallisesta hengestä, sielun luultiin sijaitsevan milloin missäkin ruumiin elimessä: silmässä, maksassa, munuaisissa, sydämessä ja myöhemmin aivoissa. Villi-ihminen yhdisti sielun vereen, hengitykseen, varjoihin ja veden kalvolla näkemäänsä omaan kuvajaiseensa.
Hinduopettajat pääsivät atman-käsitteellään todella varsin lähelle ymmärrystä Suuntaajan olemuksesta ja läsnäolosta, mutta he eivät kyenneet havaitsemaan sitä, että sen rinnalla on olemassa kehittyvä ja potentiaalisesti kuolematon sielu. Kiinalaiset sitä vastoin tiedostivat kaksi ihmisolennon aspektia: jang ja jin, sielu ja henki. Egyptiläiset ja monet afrikkalaisheimot uskoivat hekin kahteen tekijään, jotka olivat ka ja ba; sielusta ei tavallisesti uskottu, että se olisi ollut olemassa ennakolta, toisin kuin uskottiin hengestä.
Niilinlaakson asukkaat uskoivat, että jokaiselle armoitetulle yksilölle oli syntymän hetkellä tai pian sen jälkeen annettu suojeleva henki, jolle he antoivat nimen ka. He opettivat, että tämä suojelushenki pysyi kuolevaiskohteensa luona koko tämän elämän ajan ja siirtyi tulevaan olotilaan hänen edellään. Erään Luksorissa olevan temppelin seinällä, kohdassa, jossa on kuvattuna Amenhotep III:n syntymä, tämä pikku prinssi on kuvattuna Niilinjumalan käsivarsilla, ja prinssin vierellä on vielä toinenkin, ulkonäöltään täysin hänen kaltaisensa lapsi, joka on egyptiläisten kaksi* kutsuman entiteetin symboli. Tämä kaiverruskuva valmistui viidennellätoista Kristusta edeltävällä vuosisadalla.
Kan* ajateltiin olevan korkea henkiolento,
joka halusi opastaa itseensä liittyvää kuolevaissielua paremmille ajallisen
elämän poluille, mutta aivan erityisesti sen uskottiin haluavan vaikuttaa
ihmiskohteensa kohtaloihin tuonpuoleisessa. Kun tuon aikakauden egyptiläinen
kuoli, hänen kansa* oletettiin olevan odottamassa häntä Suuren Virran
vastarannalla. Aluksi vain kuninkailla oletettiin olevan ka, mutta kohta
uskottiin kaikilla vanhurskailla olevan sellainen.
[sivu 1216]
Sydämessään olevasta kasta* puhuessaan muuan egyptiläishallitsija sanoi: "En halveksinut sen puhetta, kavahdin toimimasta vastoin sen opastusta. Näin menetellessäni menestykseni oli suuri. Pääsin näin pitkälle sen nojalla, mitä se pani minut tekemään. Sen antaman opastuksen turvin minusta tuli huomattu." Monet uskoivat, että ka oli "jokaisessa oleva Jumalan lähettämä oraakkeli". Monet uskoivat, että heidän oli määrä "viettää ikuisuus sydämessään ilo sisimmässä olevan Jumalan suosiosta".
Urantian
kehittyvien kuolevaisten jokaisella rodulla on sielukäsitettä vastaava sana.
Monet alkukantaiset kansanheimot uskoivat sielun katselevan maailmaa
ihmissilmien kautta. Siksi ne niin vavisten pelkäsivät pahan silmän
pahansuopaisuutta. Ne ovat pitkät ajat uskoneet, että "ihmisen henki on
Herran lamppu". Rig-Vedassa sanotaan: "Mieleni puhuu
sydämelleni."
1. VALINNAT TEHDÄÄN MIELEN AREENALLA
Vaikka Suuntaajien työskentely on luonteeltaan hengellistä, niiden on pakostakin tehtävä koko työnsä älyllisyyden perustalla. Mieli on se inhimillinen maaperä, josta Henkiopastajan täytyy yhteistyössä asuinpaikkanaan olevan persoonallisuuden kanssa kehittää morontiasielu.
Universumien universumin erilaisten
mielitasojen välillä vallitsee kosminen ykseys. Älylliset itseydet saavat
alkunsa kosmisesta mielestä paljolti samalla tavoin kuin tähtisumut syntyvät
universumiavaruuden kosmisista energioista. Älyllisten minuuksien
inhimillisellä (ja niin muodoin persoonallisella) tasolla henkikehityksen
potentiaalista tulee kuolevaismielen suostumuksella hallitseva siksi, että
ihmispersoonallisuudella on hengellisiä valmiuksia sekä siksi, että tällaisissa
ihmisminuuksissa on arvoltaan absoluuttisen entiteettipisteen luova läsnäolo.
Mutta tällaisen aineelliseen mieleen kohdistuvan henkisen herruuden
edellytyksenä on kaksi kokemusta: Kyseisen mielen on täytynyt kehittyä jo niin
pitkälle kuin se seitsemän mielenauttajahengen hoivissa voi kehittyä, ja
aineellisen (persoonallisen) minuuden täytyy tehdä päätös yhteistyöstä
sisimmässään elävän Suuntaajan kanssa morontiaminän, evolutionaarisen ja
potentiaalisesti kuolemattoman sielun, luomiseksi ja vaalimiseksi.
Aineellinen mieli on se areena, jolla
ihmispersoonallisuudet elävät, ovat itsetajuisia, tekevät päätöksiä, valitsevat
Jumalan tai hylkäävät hänet, iäistävät tai tuhoavat itsensä.
Aineellinen evoluutio on toimittanut sinulle elämän edellyttämän koneiston, ruumiisi. Isä itse on varustanut sinut puhtaimmalla universumissa tunnetulla henkirealiteetilla, Ajatuksensuuntaajallasi. Mutta sinun huostaasi, omien päätöstesi varaan, on annettu mieli, ja juuri mielen kautta sinä elät tai kuolet. Tämän mielen sisällä ja tämän mielen kanssa teet ne moraaliset päätökset, jotka antavat sinulle kyvyn päästä Suuntaajan kaltaisuuteen, ja se on Jumalan kaltaisuutta.
Kuolevaismieli on tilapäinen älyjärjestelmä,
joka on lainattu ihmisille käytettäväksi aineellisen elämän aikana, ja tätä
mieltä käyttäessään nämä joko hyväksyvät tai hylkäävät ikuisen olemassaolon
potentiaalin. Hallussasi olevasta universumitodellisuudesta mieli on lähes
kaikki, mikä on sinun tahtosi vallassa, ja sielu -- morontiaminuus -- on
uskollisesti kuvastava kuolevaisen minuuden ajallisuudessa tekemien päätösten
satoa. Ihmisen tajunta lepää kevyesti alapuolella olevalla sähkö-kemiallisella
mekanismilla ja koskettaa aavistuksenomaisesti yläpuolella olevaa
henkis-morontiaalista energiajärjestelmää. Kuolevaisena viettämänsä elämän
aikana ihmisolento ei ole koskaan täysin tietoinen kummastakaan näistä kahdesta
järjestelmästä. Siksi hänen onkin toimittava mielessä, josta hän on tietoinen.
Eikä eloonjäämistä niinkään varmista se, mitä mieli
[sivu 1217]
käsittää, kuin se, mitä mieli haluaa
käsittää. Henkeensamastumista
ei niinkään ole se, mitä mieli on, kuin se, mitä mieli pyrkii olemaan.
Universumissa tapahtuvaan ylösnousemukseen ei niinkään johda se, että ihminen
on tietoinen Jumalasta, kuin se, että ihminen kaipaa Jumalaa. Se, mitä sinä
tänä päivänä olet, ei ole yhtä tärkeää kuin se, mitä sinusta päivä päivältä ja
ikuisuudessa tulee.
Mieli on se
kosminen instrumentti, jolla ihmisen tahto voi soittaa hävityksen epäsointuja
tai josta tämä sama ihmistahto voi loihtia esiin jumalaansamastumisen ja sitä
seuraavan ikuisen eloonjäämisen ihania säveliä. Ihmiselle lahjoitettu Suuntaaja
on täysin kuuro pahuudelle ja on syntiin kykenemätön, mutta turmeltuneen ja
omaa etuaan ajavan ihmistahdon synnilliset vehkeilyt voivat tosiasiassa
väännellä ja vääristää kuolevaisen mielen ja tehdä siitä pahan ja ruman. Tästä
mielestä on Jumalaa tuntevan ihmisen henkisesti valaistuneen tahdon mukaisesti
yhtä hyvin tehtävissä jalo, kaunis, tosi ja hyvä -- eittämättömän suuri.
Evolutionaarinen
mieli on kaikin puolin vakaata ja luotettavaa vain, kun sitä esiintyy kosmisen
älyllisyyden molemmissa ääripäissä: kokonaan mekanisoidussa ja täysin
hengellistyneessä. Pelkkää mekaanista valvontaa edustavan ja toisaalta aitoa
henkiolemusta olevan älyllisyyden ääripisteiden välillä esiintyy valtava
kehittyvien ja ylöspäin nousevien mielten ryhmä, mielten, joiden tasapainoisuus
ja tyyneys ovat riippuvaisia persoonallisuuden tekemästä valinnasta ja sen
henkeensamastumisesta.
Muttei ihminen
suinkaan passiivisesti, orjamaisesti, luovuta tahtoaan Suuntaajan valtaan.
Pikemminkin hän tekee aktiivisen, positiivisen ja yhteistyöhaluisen valinnan
Suuntaajan johdatuksen seuraamisen hyväksi, silloin kun ja sikäli kuin tämä
johdatus tiedostetusti poikkeaa luonnollisen kuolevaismielen haluista ja
virikkeistä. Suuntaajat manipuloivat kyllä ihmisen mieltä, mutta ne eivät
koskaan vastoin ihmisen tahtoa sitä hallitse. Suuntaajien kannalta ihmisen
tahto on korkein vallankäyttäjä. Ja tällä tavoin ne suhtautuvat tahtoon ja
kunnioittavat sitä samalla, kun ne kehittyvän ihmisälyn lähes rajattomalla areenalla
pyrkivät saavuttamaan ajattelun suuntautumiseen ja luonteen muuttumiseen
kohdistuvat hengelliset tavoitteet.
Mieli on oma purtesi, Suuntaaja on luotsisi ja ihmistahto
on kapteeni. Tämän kuolevaisaluksen päälliköllä tulisi olla niin paljon viisautta,
että hän uskoisi jumalalliselle luotsille taivaaseen nousevan sielun
opastamisen ikuista eloonjäämistä merkitseviin morontiasatamiin. Silkkaa
itsekkyyttään, velttouttaan ja synnillisyyttään ihmistahto voi torjua tällaisen
rakastavan luotsin antaman opastuksen ja lopulta ajaa kuolevaisena elettävän
elämänvaiheen haaksirikkoon torjutusta armosta muodostuville tuhoisille
matalikoille ja omaksutusta synnistä koostuville kareille. Kun annat siihen
suostumuksesi, niin tämä uskollinen luotsi vie sinut turvallisesti ajallisuuden
esteiden ja avaruudessa kohdattavien hankaluuksien ylitse itsensä jumalallisen
mielen lähteille ja vielä senkin tuolle puolen, itsensä Suuntaajien
Paratiisin-Isän luo.
Miten paljon
kosmisen älyn mielitoimintoja onkaan, niin mielen kaikkinaisuus hallitsee
älyllisen toiminnan osia. Mieli on pohjimmiltaan toiminnallista ykseyttä.
Siksipä tämä konstitutiivinen ykseys ei mielessä koskaan jääkään
julkitulematta, ei edes silloin, kun harhautuneen minuuden epäviisaat teot ja
valinnat sitä haittaavat ja panevat sille esteitä. Ja tämä mielen ykseys pyrkii
poikkeuksetta henkikoordinaatioon kaikilla niillä tasoilla, joilla se on
yhteydessä minuuksiin, joilla on tahdollisen olennon arvoasema ja
ylösnousemuksen etuoikeus.
Kuolevaisen
ihmisen aineellinen mieli on sitä morontiakudelmaa kutovat kangaspuut, johon
sisimmässä oleva Ajatuksensuuntaaja pujottelee kestäviä arvoja ja jumalallisia
merkityksiä
[sivu 1218]
edustavat
universumiluonteen henkikuviot -- eloonjäävän sielun, jolla on perimmäinen
määränpää ja päättymätön elämänura, eli potentiaalisen finaliitin.
Ihmispersoonallisuus
samastetaan mieleen ja henkeen, jotka aineellisessa ruumiissa esiintyvä elämä
pitää toiminnallisessa yhteydessä. Mainittu tällaisen mielen ja hengen toimiva
suhde ei johda mihinkään mielen ja hengen ominaisuuksien ja attribuuttien
yhteenkietoutumiseen, vaan sen tuloksena on paremminkin kokonaan uusi,
omaperäinen ja ainutlaatuinen, kestoltaan potentiaalisesti ikuinen
universumiarvo: sielu.
Tällaisen
kuolemattoman sielun evolutionaarisessa luomisessa on mukana kolme eikä vain
kaksi tekijää. Nämä kolme morontiaihmissielua edeltävää tekijää ovat:
1. Ihmismieli
sekä kaikki sitä edeltävät ja siihen vaikuttavat kosmiset voimat.
2. Jumalallinen
henki, jonka asuinsija tämä ihmismieli on, ja kaikki tällaiseen
absoluuttista hengellisyyttä olevaan osaseen luonnostaan sisältyvät
potentiaalit sekä kaikki niihin liittyvät ihmiselämässä hengellisesti
vaikuttavat voimat ja tekijät.
3. Aineellisen
mielen ja jumalallisen hengen välinen suhde, se merkitsee sellaista arvoa
ja sillä on sellainen merkitys, joita ei ole kummassakaan tällaiseen
yhdistymään oman panoksensa antavassa tekijässä. Tämän ainutlaatuisen suhteen
todellisuus ei ole sen paremmin aineellista kuin hengellistäkään, vaan se on
morontiaalista. Se on sielu.
Keskiväliolennot
ovat nimittäneet tätä ihmisen kehittyvää sielua jo kauan välimieleksi
erotukseksi alemmasta eli aineellisesta mielestä ja korkeammasta eli kosmisesta
mielestä. Tämä välimieli on reaalisesti morontiailmiö, sillä se esiintyy
alueella, joka on aineellisen ja hengellisen välissä. Tällaisen
morontiakehittymän potentiaali sisältyy luonnostaan kumpaankin mieltä
edustavaan universaaliseen pontimeen: luodun olennon finiittisen mielen
tarpeeseen tuntea Jumala ja saavuttaa Luojan jumalallisuus sekä Luojan
infiniittisen mielen tarpeeseen tuntea ihminen ja saavuttaa luodun olennon kokemus.
Tämä
ylimaallinen toimitus, jolla kuolematon sielu kehitetään, mahdollistuu siksi,
että kuolevaisen mieli on ensiksikin persoonallinen ja on toisekseen yhteydessä
eläinten tason yläpuolella oleviin reaalisubjekteihin. Sillä on sellainen
kosmista huolenpitoa osoittava aineellisuuden ylittävä kyky, joka takaa
moraalisen olemuksen kehittymisen, ja tämä moraalinen olemus kykenee tekemään
moraalisia päätöksiä, millä keinoin mieli saa bona fide luovan yhteyden siihen
suhteessa oleviin hoivantamuotoihin ja sitä asuinsijanaan pitävään
Ajatuksensuuntaajaan.
Väistämätön tulos tällaisesta kontaktuaalisesta
ihmismielen hengellistämisestä on asteittain tapahtuva sielun synty, sielun,
joka on Jumalan tuntemista kaipaavan ihmistahdon hallitseman auttajamielen
yhdistynyt jälkeläinen, ja toimii yhdessä universumin niiden hengellisten
voimien kanssa, jotka ovat Salaperäisen Opastajan -- itsensä koko luomakunnan
Jumalan aktuaalisen osasen -- ylivalvonnassa. Ja näin minuuden aineellinen ja
kuolevainen realiteetti astuu fyysisen elämän edellyttämästä koneistosta
johtuvien aineellisten rajoitusten tuolle puolen ja saa uuden ilmenemismuodon
ja uuden identifikaation minuuden jatkuvuuden kehittyvästä ylläpitimestä,
toisin sanoen morontia- ja kuolemattomasta sielusta.
Kuolevaisen
olennon mielen tekemät erehdykset ja ihmisen käyttäytymisessä ilmenevät virheet
saattavat merkittävästi hidastaa sielun kehitystä, vaikkeivät ne voikaan
tällaista morontiailmiötä estää, kun sisimmässä oleva Suuntaaja on luodun
olennon tahdon antamalla suostumuksella sen kerran alulle pannut. Mutta ennen
fyysistä kuolemaa on samaisella aineellisella ja inhimillisellä tahdolla
milloin tahansa valta peruuttaa tällainen päätös ja torjua eloonjääminen. Vielä
eloonjäämisen jälkeenkin on ylösnousemuskuolevaisella yhä tämä oikeus tehdä
päätös
[sivu 1219]
ikuisen elämän
torjumisesta. Kehittyvä ja ylösnouseva luotu voi ennen Suuntaajaan
fuusioitumista minä hetkenä hyvänsä päättää Paratiisin-Isän tahdon
hylkäämisestä. Fuusioituminen Suuntaajan kanssa on merkki siitä, että
ylösnousemuskuolevainen on ikuisiksi ajoiksi ja varauksetta päättänyt noudattaa
Isän tahtoa.
Kehittyvällä
sielulla on lihallisen elämän aikana kyky antaa kuolevaismielen tekemille
aineellisuuden ylittäville päätöksille lisää lujuutta. Koska sielu on
aineellisuuden yläpuolella, se ei varsinaisesti toimi ihmisen kokemuksen
aineellisella tasolla. Eikä tämä hengellisen alapuolella oleva sielu myöskään
voi muutoin kuin jonkin Suuntaajan kaltaisen, Jumaluutta olevan hengen
myötävaikutuksella toimia morontiatason yläpuolella. Sielu ei myöskään tee
lopullisia päätöksiä ennen kuin kuolema tai taivaaseenotto irrottaa sen
aineellisesta yhteydestään kuolevaiseen mieleen, paitsi silloin ja sikäli kuin
tuo aineellinen mieli pakottamatta ja vapaaehtoisesti luovuttaa tällaiset
valtuudet yhteistoimintaa edustavalle morontiasielulle. Elämän aikana sijaitsee
kuolevaisen tahto, persoonallisuuden kyky tehdä päätöksiä ja valintoja,
aineellisissa mielen virtapiireissä. Sitä mukaa kuin kuolevaisen mainen kasvu
edistyy, tämä minuus kallisarvoisine valintakykyineen yhä enemmän samastuu kehkeytymässä
olevaan morontiasieluentiteettiin. Kuoleman ja mansiomaailmassa tapahtuvan
kuolleistaheräämisen jälkeen ihmispersoonallisuus samastuu kokonaan
morontiaminään. Sielu on näin ollen persoonallisuuden identiteetin tulevan
morontiaylläpitimen alkio.
Tämä kuolematon
sielu on olemukseltaan aluksi kokonaan morontiaa, mutta sillä on niin suuri
kehittymiskapasiteetti, että se nousee poikkeuksetta niille aidoille
henkitasoille, joilla ollaan arvollisia fuusioitumaan Jumaluuden henkiin,
tavallisesti siihen samaan Universaalisen Isän henkeen, joka tällaisen
luomisilmiön pani luodun mielessä alulle.
Sekä ihmismieli
että jumalallinen Suuntaaja ovat -- Suuntaaja täysin, mieli osittain --
tietoisia kehittyvän sielun läsnäolosta ja tunnusmerkillisestä olemuksesta.
Sielu käy omaa evolutionaarista kasvuaan vastaavassa suhteessa yhä
tietoisemmaksi sekä mielestä että Suuntaajasta toisiinsa liittyvinä
identiteetteinä. Sielulla on sekä ihmismielen että jumalallisen hengen
ominaisuuksia, mutta itsepintaisesti se kehittyy kohti hengen hallitsevan
aseman ja jumalallisuuden herruuden enentymistä sellaista mielen toimintaa
edistämällä, jonka merkitykset pyrkivät koordinoitumaan aidon henkisen arvon
kanssa.
Kuolevaisena
elettävä elämänvaihe, sielun kehittyminen, on paremminkin kasvatusta kuin
koettelua. Usko korkeampien arvojen säilymiseen on uskonnon ydinkysymys; aito
uskonnollinen kokemus koostuu korkeimpien arvojen ja kosmisten merkitysten
yhdistymisestä universaalisen todellisuuden ymmärtämisenä.
Mieli tietää
määrän, reaalisuuden, merkitykset. Mutta laatu -- arvot -- tuntemalla tunnetaan.
Se, joka tuntee, on tietävän mielen ja siihen liittyvän todellistavan hengen
keskinäinen luomus.
Sikäli kuin ihmisen kehittyvästä morontiasielusta tulee
jumalatietoisuuden arvotodellistumana totuuden, kauneuden ja hyvyyden
läpitunkema, niin tämän tuloksena olevasta olennosta tulee samassa määrin
hävittämättömissä oleva. Ellei ole mitään ikuisten arvojen säilymistä ihmisen
kehittyvässä sielussa, silloin kuolevaisten olemassaolo on vailla merkitystä,
ja elämä itse on traaginen harha. Mutta ikuinen totuus kuuluu: Minkä
ajallisuudessa aloitatte, sen viette varmasti päätökseen ikuisuudessa -- jos se
on loppuunsaattamisen arvoista.
Tunnistaminen on
se älyllinen prosessi, jossa ulkomaailmasta vastaanotetut aistivaikutelmat
sovitetaan yksilön muistikuvioihin.
[sivu 1220]
Ymmärtäminen
merkitsee sitä, että nämä tunnistetut aistivaikutelmat niihin liittyvine
muistikuvioineen ovat kutoutuneet eli jäsentyneet dynaamiseksi johtoaatteiden
verkostoksi.
Merkitykset
johdetaan tunnistamisen ja ymmärtämisen yhdistelmästä. Tyystin
aistihavaintoihin perustuvassa eli aineellisessa maailmassa ei esiinny mitään
merkityksiä. Merkitykset ja arvot tajutaan vasta ihmisen kokemuksen sisäisissä,
aineellisuuden ylittävissä sfääreissä.
Aitoa
sivilisaatiota merkitsevät edistysaskelet syntyvät kaikki tässä ihmiskunnan
sisäisessä maailmassa. Vain sisäinen elämä on reaalisesti luovaa. Sivilisaatio
ei pysty juurikaan edistymään, kun jonkin sukupolven nuorison enemmistö suuntaa
mielenkiintonsa ja tarmonsa aistittavan eli ulkoisen maailman materialistisiin
pyrintöihin.
Sisäisellä
maailmalla ja ulkoisella maailmalla on erilainen arvojen kokonaisuus. Mikä
tahansa sivilisaatio on vaarassa, kun sen nuorisosta kolme neljäsosaa ryhtyy
materialistisiin ammatteihin ja omistautuu ulkoisen maailman aistiärsykkeitä
tavoittelevien toimintojen harrastamiseen. Sivilisaatio on vaarassa, kun
nuoriso ei jaksa innostua etiikasta, sosiologiasta, rotuhygieniasta,
filosofiasta, taiteista, uskonnosta eikä kosmologiasta.
Vain ylitajuisen
mielen korkeammilta tasoilta, kun se hipoo ihmiskokemuksen henkistä maailmaa,
ovat löydettävissä ne korkeammat käsitykset tehokkaisiin alkuperäismalleihin
liittyneinä, jotka tulevat antamaan oman panoksensa paremman ja kestävämmän
sivilisaation rakentamiseen. Persoonallisuus on myötäsyntyisesti luovaa, mutta
se toimii luovasti vain yksilön sisäisessä elämässä.
Lumikiteet ovat
aina muodoltaan kuusikulmaisia, mutta milloinkaan niitä ei ole kahta
samanlaista. Lapset sijoittuvat tiettyihin tyyppeihin, mutta kahta täsmälleen
samanlaista lasta ei ole, ei edes kaksosissa. Persoonallisuus noudattaa
tyyppejä, mutta se on aina ainutlaatuista.
Onnellisuus ja
ilo kumpuavat sisäisestä elämästä. Et voi tuntea oikeata iloa, jos olet vain
omissa oloissasi. Yksinäisyydessä eletty elämä on onnellisuudelle kohtalokasta.
Yksinpä perheet ja kansakunnatkin nauttivat elämästä enemmän, jos ne jakavat
sen toisten kanssa.
Ulkoista
maailmaa -- ympäristöä -- et kykene täydelleen hallitsemaan. Mutta nimenomaan
sisäisen maailman luovuus on mitä suurimmassa määrin ohjauksesi alaista, sillä
siellä persoonallisuutesi on varsin laajassa määrin päässyt vapaaksi edeltävän
syysuhteen lakien kahleista. Persoonallisuuteen liittyy rajallinen tahdon
suvereenisuus.
Koska tämä
ihmisen sisäinen elämä on kiistämättä luovaa, on itse kunkin henkilön vastuulla
päätös siitä, onko tämän luovuuden määrä olla päähänpälkähdyksiin perustuvaa ja
täysin umpimähkäistä, vaiko hallittua, ohjattua ja rakentavaa. Kuinka voisi
luova mielikuvitus tuottaa arvollisia hedelmiä, kun se näyttämö, jolla se
toimii, on valmiiksi ennakkoluuloisuuden, vihan, pelkojen, kaunan, koston ja
kiihkoilun vallassa?
Ideat saattavat
saada alkunsa ulkoisen maailman tarjoamista virikkeistä, mutta ihanteet
syntyvät vain sisäisen maailman luovilla alueilla. Maailman kansakuntia
johtavat nykyään ihmiset, joilla on ylenpalttisen runsaasti ideoita, mutta
jotka ihanteiden osalta ovat rutiköyhiä. Tämä on selitys kurjuuteen,
avioeroihin, sotiin ja rotuvihaan.
Ongelma on tämä:
Jos vapaatahtoinen ihminen varustetaan sisäiseen minään sisältyvin
luomiskyvyin, meidän on silloin todettava, että vapaatahtoiseen luovuuteen
kuuluu myös vapaatahtoisen tuhoisuuden potentiaali. Ja milloin luovuus kääntyy
tuhoisuudeksi, silloin olette kasvotusten pahuuden ja synnin matkaansaattaman
hävityksen -- sorron, sodan ja tuhon -- kanssa. Paha on luovuuden osa-alue,
joka kääntyy helposti
[sivu 1221]
hajottamiseksi
ja lopulta tuhoamiseksi. Kaikkinainen ristiriita on pahaa sikäli, että se estää
sisäisen elämän luovan toiminnan -- se on eräänlaista persoonallisuudessa
käytävää sisällissotaa.
Sisäinen luovuus myötävaikuttaa persoonallisuuden
eheytymisen ja minuuden yhdistymisen kautta luonteen jalostumiseen. On iäti
totta, kun sanotaan: Mennyttä ei voi muuttaa, vain tuleva on sisäisen minän
tämänhetkisen luovuuden toimin muutettavissa.
Jumalan tahdon
täyttäminen ei ole enempää eikä vähempää kuin osoitus luodun halukkuudesta
jakaa sisäinen elämänsä Jumalan kanssa -- sen saman Jumalan kanssa, joka on
mahdollistanut tällaisen sisäistä merkitysarvoa omaavan luodun olennon elämän.
Jakaminen on Jumalan kaltaista -- jumalallista. Jumala jakaa kaiken Iankaikkisen
Pojan ja Äärettömän Hengen kanssa, kun nämä puolestaan jakavat kaiken
universumien jumalallisten Poikien ja Henkityttärien kanssa.
Jumalan jäljitteleminen on avain täydellisyyteen. Hänen tahtonsa täyttäminen on eloonjäämisen ja eloonjäämisessä tapahtuvan täydellistymisen salaisuus.
Kuolevaiset elävät Jumalassa, ja samalla tavoin on Jumala tahtonut elää kuolevaisissa. Niin kuin ihmiset uskoutuvat hänen haltuunsa, niin on hänkin -- jo sitä ennen -- uskonut osasen itsestään olemaan ihmisten kanssa; hän on suostunut elämään ihmisissä ja asumaan ihmisissä ihmistahdon alaisena.
Rauha tässä elämässä, eloonjääminen kuolemassa, täydellisyys seuraavassa elämässä, palvelu ikuisuudessa -- kaikki nämä saavutetaan (hengessä) tällä hetkellä, kunhan luodun persoonallisuus suostuu alistamaan -- päättää alistaa -- luodun olennon tahdon Isän tahdolle. Ja Isä on jo katsonut hyväksi alistaa osasen itsestään luodun olennon persoonallisuuden tahdon alaiseksi.
Tällainen luodun tekemä päätös ei merkitse, että luotu luopuisi tahdostaan. Kysymys on tahdon pyhittämisestä, tahdon laajentamisesta, tahdon ylevöittämisestä, tahdon täydellistämisestä. Ja tällainen valinta kohottaa luodun olennon tahdon ajallisen merkittävyyden tasolta siihen korkeampaan asemaan, jossa luotu-pojan persoonallisuus on kanssakäymisissä henki-Isän persoonallisuuden kanssa.
Tässä Isän
tahdon valitsemisessa on kysymys kuolevaisen ihmisen toimin tapahtuvasta
henki-Isän hengellisestä löytämisestä, olkoonkin että kokonainen aikakausi
kuluu ennen kuin luotu-poika aktuaalisesti seisoo Paratiisissa olevan Isän
tosiasiallisten kasvojen edessä. Tässä valinnassa ei niinkään ole kysymys
luodun olennon tahdon kieltämisestä -- "Tapahtukoon sinun tahtosi, ei
minun" -- kuin luodun antamasta myönteisestä vakuutuksesta: "Minun
tahtoni on, että sinun tahtosi tapahtuu." Ja jos tämä valinta
tehdään, niin Jumalan valinnut poika on ennemmin tai myöhemmin kokeva sisäisen
yhdistymisen (fuusion) sisimmässään elävään Jumalan osaseen samalla, kun tämä
täydellistyvä poika tulee kokemaan persoonallisuuden tuntemaa korkeinta
tyydytystä ihmisen persoonallisuuden ja hänen Tekijänsä persoonallisuuden
palvontayhteydestä, kahden sellaisen persoonallisuuden kanssakäymisestä, joiden
luovat attribuutit ovat ikiajoiksi yhtyneet heidän itsensä tahtomassa
ilmentymän keskinäisyydessä -- ihmisen tahdon ja Jumalan tahdon taas uuden
ikuisen kumppanuussuhteen syntymässä.
Monet kuolevaisen ihmisen ajallisista
vaikeuksista versovat hänen kaksinaisesta suhteestaan kosmokseen. Ihminen on
osa luontoa -- hän on olemassa luonnon keskellä -- ja kuitenkin hän kykenee
nousemaan luonnon yläpuolelle. Ihminen on finiittinen, mutta hänen sisimmässään
on kipinä infiniittisyyttä. Paitsi että tällainen kaksinainen tilanne sisältää
pahuuden potentiaalin, se
[sivu 1222]
synnyttää myös monia sellaisia sosiaalisia ja moraalisia tilanteita, joita kuormittavat paljo epävarmuus ja melkoinen ahdistus.
Luonnon voittamiseen ja oman itsensä
ylittämiseen tarvittava rohkeus on rohkeutta, joka saattaa langeta
omahyväisyyden kiusauksiin. Kuolevainen, joka kykenee nousemaan itsensä
yläpuolelle, saattaa antaa periksi kiusaukselle jumalallistaa oma
minätietoisuutensa. Kuolevaisen pulma on siinä kaksitahoisessa tosiasiassa,
että ihminen on sidoksissa luontoon, vaikka hän samalla on ainutlaatuisen
vapauden -- hengellisen valinnan- ja toimintavapauden -- haltija. Aineellisilla
tasoilla ihminen huomaa olevansa luonnon kuuliainen palvelija, kun sen sijaan
hengellisillä tasoilla hän on luontoon ja kaikkeen ajalliseen ja finiittiseen
nähden voitokas. Tällaiseen paradoksiin liittyy pakostakin kiusausta,
potentiaalista pahaa, päätöksenteossa esiintyviä erehdyksiä, ja milloin minä
käy ylpeäksi ja ylimieliseksi, seurauksena saattaa olla synti.
Syntiongelma ei ole finiittisessä maailmassa
sinne itsestään kuuluva. Se, että joku on finiittinen, ei sinänsä ole pahaa
eikä synnillistä. Finiittisen maailman teki infiniittinen Luoja -- se on hänen
jumalallisten Poikiensa kätten työtä -- ja sen vuoksi sen täytyy olla hyvä.
Vasta finiittisen väärinkäyttö, vääristäminen ja turmeleminen saavat aikaan
pahan ja synnin.
Henki voi
vallita mieltä; samoin mieli voi hallita energiaa. Mutta mieli voi hallita
energiaa vain niitä muodonmuutoksellisia potentiaaleja itse älyllisesti käsittelemällä,
jotka kuuluvat luonnostaan fyysisten toimipiirien syiden ja seurausten
hallitsemaan matemaattiseen tasoon. Luodun mieli ei myötäsyntyisesti hallitse
energiaa, vaan se on Jumaluudelle kuuluva etuoikeus. Mutta luodun mieli voi
manipuloida ja se manipuloi energiaa juuri siinä määrin kuin siitä on tullut
fyysisen universumin energiasalaisuuksien valtias.
Kun ihminen
haluaa muokata fyysistä todellisuutta, kohdistuipa muokkaus häneen itseensä tai
hänen ympäristöönsä, hän onnistuu siinä samassa määrin kuin hän on löytänyt
keinot ja välineet aineen hallitsemiseksi ja energian ohjaamiseksi. Ellei mieli
saa apua, se ei kykene vaikuttamaan mihinkään aineelliseen paitsi omaan
fyysiseen mekanismiinsa, johon se onkin pääsemättömästi kytkettynä. Mutta ruumiin
mekanismia älyllisesti hyväksikäyttämällä mieli voi luoda muita mekanismeja,
jopa energiasuhteita ja eläviä suhteita, joita käyttämällä tämä mieli voi yhä
laajemmin valvoa ja jopa hallita fyysistä tasoaan universumissa.
Tiede on
tosiasioiden lähde, eikä mieli voi operoida ilman tosiasioita. Ne ovat niitä
viisauden rakennustyössä tarpeellisia rakennuskiviä, jotka elämän kokemus
muuraa yhteen. Ihminen voi tosiasioittakin löytää Jumalan rakkauden, ja ihminen
voi rakkaudettakin saada selville Jumalan lait, mutta koskaan ei ihminen voi
alkaa arvostaa Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen kaikenkattavan olemuksen
infiniittistä symmetriaa, ylimaallista harmoniaa, verratonta tyhjentävyyttä,
ennen kuin hän on löytänyt jumalallisen lain ja jumalallisen rakkauden ja on kokemuksellisesti
omassa kosmisessa filosofiassaan nämä yhdistänyt.
Aineellisen
tietämyksen laajeneminen mahdollistaa ideoihin sisältyvien merkitysten ja
ihanteisiin sisältyvien arvojen laajemman älyllisen arvioimisen. Ihminen voi
löytää totuutta sisäisestä kokemuksestaan, mutta hän tarvitsee selkeää
tosiasiatietoa soveltaakseen omakohtaisesti löytämänsä totuuden jokapäiväisen
elämän armottoman käytännöllisiin vaatimuksiin.
On vain
luonnollista, että kuolevaista ihmistä kiusaavat turvattomuudentunteet, kun hän
näkee itsensä erottamattomasti luontoon sidotuksi samalla, kun hänellä on
hengellisiä kykyjä, jotka nousevat täysin kaiken ajallisen ja finiittisen
yläpuolelle. Vain uskonnollinen luottamus -- elävä usko -- voi tällaisten
vaikeiden ja hämmentävien ongelmien keskellä antaa ihmiselle tukea.
[sivu 1223]
Ylpeys on suurin
kaikista niistä vaaroista, jotka piirittävät ihmisen kuolevaista olemusta ja
uhkaavat hänen hengellistä eheyttään. Rohkeus on urheaa, mutta itsekeskeisyys
on omahyväistä ja turmiollista. Kohtuullinen itseluottamus ei ole mitään, mitä
pitäisi valitella. Ihmisen itsensäylittämisen kyky on se ainoa seikka, joka
erottaa hänet eläinkunnasta.
Ylpeys on petollista, huumaavaa ja syntiä siittävää
esiintyipä sitä yksilössä, ryhmässä, rodussa tai kansakunnassa. On
kirjaimellisesti totta, että "ylpeys käy lankeemuksen edellä".
Epävarmuus
turvallisuuden keralla on, mitä Paratiisin-matka syvimmiltään on: epävarmuutta
ajallisuudessa ja mielessä; epävarmuutta sen suhteen, mitä tapahtumia edessä
aukeava Paratiisiin-nousu sisältää; turvallisuutta hengessä ja ikuisuudessa,
turvallisuutta luotu-pojan ehdottomassa luottamuksessa Universaalisen Isän
jumalalliseen myötätuntoon ja loputtomaan rakkauteen; epävarmuutta universumin
kokemattomana kansalaisena, turvallisuutta taivaaseen nousevana poikana
kaikkivoipaisen, kaikkiviisaan ja kaikkia rakastavan Isän
universumiasuinsijoilla.
Saanko kehottaa
sinua tarkkaamaan Suuntaajan sielullesi esittämän uskollisen kutsun kaukaista
kaikua? Sisimmässäsi elävä Suuntaaja ei voi pysäyttää eikä edes aineellisesti
muuttaa ajalliseen elämänvaiheeseesi kuuluvaa ponnistelua. Suuntaaja ei voi
huojentaa elämän vastoinkäymisiä taittaessasi taivalta tämän uurastuksen
maailman läpi. Jumalallinen asujain voi vain katsella kärsivällisesti vierestä,
kun käyt elämän taistelua, niin kuin elämää planeetallasi eletään. Mutta sinä
voisit, jos vain tahtoisit -- ahertaessasi ja huolehtiessasi, taistellessasi ja
uurastaessasi -- sallia urhean Suuntaajan taistella kanssasi ja puolestasi.
Ulottuvillasi olisi paljon lohduttavaa ja innoittavaa, olisit mukana paljossa
kiehtovassa ja mielenkiintoa herättävässä, jos vain sallisit Suuntaajan tuoda
jatkuvasti esille kuvia siitä, mikä on nykyisen aineellisen maailmasi
tavallisten ongelmien kanssa kivireenvetämiseltä tuntuvan painiskelemisen
todellinen motiivi, sen lopullinen tavoite ja ikuinen tarkoitus.
Mikset auta
Suuntaajaa, kun se suorittaa tehtäväänsä, joka on näyttää sinulle kaikkien
näiden rasittavien aineellisten ponnistelujen hengellinen vastinkappale? Mikset
salli Suuntaajan vahvistaa itseäsi kosmista voimaa merkitsevillä hengellisillä
totuuksilla painiskellessasi luodun olemassaoloon kuuluvien aineellisten
vaikeuksien kanssa? Mikset rohkaise taivaallista auttajaa virkistämään itseäsi
sillä, että se levittäisi kirkkaana eteesi ikuisen näkymän universaalisesta
elämästä silloin, kun hämmennyksessäsi tuijotat ohikiitävän hetken sisältämiä
ongelmia? Miksi torjut universuminäkökulman tarjoaman valaistumisen ja innoittumisen
raataessasi ajallisuuteen kuuluvien vaikeuksien keskellä ja haparoidessasi
kuolevaisena kulkemaasi elämäntaipaletta haittaavien epävarmuuksien
sokkeloissa? Miksi et sallisi Suuntaajan hengellistää ajatteluasi, vaikka
jalkojesi vielä onkin astuttava maisen yrittämisen aineellisia polkuja?
Urantian
korkeammat ihmisrodut ovat moneen kertaan sekoittuneita, ne ovat monien rotujen
ja eri lähteistä peräisin olevien kantojen sekoitus. Tämä monikoosteisuus tekee
Opastajien tehokkaan toiminnan ihmisen elämän aikana äärimmäisen vaikeaksi, ja
kuoleman jälkeen se lisää ehdottomasti sekä Suuntaajan että serafisuojelijan
ongelmia. Ei ole kauankaan siitä, kun olin Salvingtonissa ja kuulin erään
kohtalonsuojelijan esittävän puolustuksekseen virallisen selvityksen
vaikeuksista, joita hän oli kohdannut kuolevaiskohdettaan hoivatessaan. Tämä
serafi sanoi:
"Vaikeuteni
johtui paljolti kohteeni kahden eri olemuksen välisestä päättymättömästä
konfliktista: eteenpäin piiskaava kunnianhimo, jota vastaan toimi eläimelle
ominainen välinpitämättömyys;
[sivu 1224]
korkeammalle kansanheimolle ominaiset
ihanteet, joiden kanssa menivät ristiin alemmantasoiselle rodulle ominaiset
vaistot; suurenmoisen mielen ylevät tarkoitusperät, joita primitiivinen perimä
yllytti vastustamaan; kaukokatseisen Opastajan pitkälle ulottuvat näköalat,
joita vastaan toimi ajallisuuden luodun lyhytnäköisyys; ylösnousemuksellisen
olennon edistykselliset suunnitelmat, joita aineellisesta olemuksesta johtuvat
halut ja kaipaukset muuntelivat; universumiälyn leimahdukset, jotka kehittyvän
rodun kemiallis-energiaaliset käskytykset sammuttivat; enkelien kutsu, jota
eläimen emootiot vastustivat; älyn kouliintuminen, jonka vaistonvaraiset
taipumukset tekivät tyhjäksi; yksilön kokemus, jota rodun aikaa myöten
karttuneet taipumukset vastustivat; parhaaseen tähtäävät päämäärät, jotka
jäivät huonointa kohtaan tunnetun mieltymyksen varjoon; nerokkuuden
korkealentoisuus, jonka keskinkertaisuuden painovoima mitätöi; hyvän
eteneminen, jota pahan painolasti hidasti; kauneuden hienostuneisuus, jonka
pahuuden läsnäolo tahrasi; loistava terveys, joka raukesi sairauden
voimattomuuteen; uskon pulppuava kaivo, jonka pelon myrkyt saastuttivat; ilon
lähde, jonka surun vedet tekivät kitkeräksi; odotuksen ilo, jonka toteutumisen
karvaus petti; elämän ilonhetket, joita kuoleman murehtimiset aina uhkasivat.
Millaista elämää ja millaisella planeetalla! Ja kuitenkin, Ajatuksensuuntaajan
aina käsillä olevan avun ja kannustuksen ansiosta tämä sielu saavutti
kohtalaisen määrän onnea ja menestystä ja on nyt jo noussut mansonian
tuomiosaleihin."
[Esittänyt muuan Orvontonin Yksinäinen
Sanansaattaja.]
----------------
*) Sana kuuluu nominatiivissa 'ka'. [Kääntäjän huomautus]