[sivu
711]
ENSIMMÄINEN IHMISPERHE
URANTIA rekisteröitiin asutuksi maailmaksi, kun ensimmäiset kaksi ihmistä, edellä mainitut kaksoset, olivat yhdentoista vuoden ikäisiä, ja ennen kuin heistä oli tullut varsinaisten ihmisten toisen sukupolven esikoisen vanhempia. Ja arkkienkelin Salvingtonista lähettämä viesti tässä planeetan virallisessa rekisteröimistilaisuudessa päättyi seuraaviin sanoihin:
"Ihmismieli on ilmaantunut Satanian 606:lle, ja kutsuttakoon näitä uuden rodun kantavanhempia nimillä Andon ja Fonta. Ja kaikki arkkienkelit rukoilevat, että näille luoduille annettaisiin kohta se lahja, että Universaalisen Isän henki asettuu heihin henkilökohtaisesti."
Andon on
nebadoninkielinen nimi, joka merkitsee "ensimmäinen Isän kaltainen luotu,
joka osoittaa inhimillistä täydellisyyden kaipuuta". Fonta merkitsee
"ensimmäinen Pojan kaltainen luotu, joka osoittaa inhimillistä
täydellisyyden kaipuuta". Andon ja Fonta eivät tulleet tuntemaan näitä
nimiä ennen kuin ne annettiin heille hetkellä, jolloin he fuusioituivat
Ajatuksensuuntaajaansa. Koko sen ajan, jonka he viettivät kuolevaisina
Urantialla, he kutsuivat toisiaan nimillä Sonta-an ja Sonta-en. Sonta-an
tarkoittaa "äidin rakastama", Sonta-en merkitsee "isän
rakastama". He antoivat toisilleen nämä nimet, ja niiden merkitys kertoo
heidän keskinäisestä kunnioituksestaan ja rakkaudestaan.
Andon ja Fonta olivat monissa suhteissa merkityksellisin maan päällä koskaan eläneistä ihmispareista. Tämä ihmeellinen pariskunta, nämä koko ihmiskunnan varsinaiset vanhemmat, olivat monia heistä suoraan polveutuneita jälkeläisiä kaikin tavoin korkeammalla, ja he poikkesivat perin pohjin kaikista esivanhemmistaan, niin läheisistä kuin kaukaisistakin.
Tämän ensimmäisen ihmispariskunnan vanhemmat eivät näyttäneet paljonkaan poikkeavan oman heimonsa keskitasosta, jos kohta ne kuuluivatkin sen älykkäimpiin jäseniin, siihen ryhmään, joka ensimmäisenä oppi heittämään kiviä ja käyttämään nuijaa taistelussa. Ne osasivat käyttää myös teräviä kivi-, piikivi- ja luupiikkejä.
Vielä vanhempiensa kanssa eläessään Andon oli eläimen jänteitä käyttäen kiinnittänyt terävän piikivenkappaleen nuijan päähän, ja ainakin kymmenkunnassa tilanteessa hänellä oli suurta hyötyä tästä aseesta, pelastihan hän sillä sekä oman henkensä että yhtä seikkailunhaluisen ja uteliaan sisarensa hengen, tämän seuratessa häntä uskollisesti kaikille hänen tutkimusretkilleen.
Andonin ja Fontan päätös paeta
kädellisheimojen piiristä osoittaa sellaista mielen laadukkuutta, joka oli paljon
niin monille heidän myöhemmille jälkeläisilleen ominaisen alemmantasoisen
älykkyyden yläpuolella, nämä kun alentuivat parittelemaan ihmisapinaheimoihin
kuuluvien takapajuisten serkkujensa kanssa. Mutta kun he epämääräisesti
tunsivat olevansa jotakin enemmän kuin pelkkiä eläimiä, se johtui siitä, että
heillä oli persoonallisuus, ja sitä lisäsi heihin asettuneen
Ajatuksensuuntaajan läsnäolo.
[sivu 712]
Päätettyään paeta pohjoiseen Andon ja Fonta antoivat joksikin aikaa myöten peloilleen, varsinkin pelolleen tuottaa mielipahaa isälleen ja lähimmälle perheyhteisölleen. He aavistivat vihamielisten sukulaisten käyvän heidän kimppuunsa, ja näin he tiedostivat joutuvansa mahdollisesti kohtaamaan kuoleman nyt jo kateellisten heimolaistensa käsissä. Kaksoset olivat nuoruusiässään viihtyneet enimmän aikaa toistensa seurassa, eivätkä he sen vuoksi olleet milloinkaan olleet kädellisheimoon kuuluvien eläinserkkujensa ylenmääräisessä suosiossa. Eivätkä he olleet parantaneet pisteitään heimon silmissä silläkään, että he rakensivat itselleen erillisen ja joka suhteessa verrattoman puunlatvuskodin.
Ja juuri tässä uudessa kodissa, puunlatvojen keskellä, he eräänä yönä heräsivät rajuun myrskyyn, ja pelokkaina hellästi toisiaan syleillessään he tekivät lopullisen ja peruuttamattoman päätöksensä lähteä karkuun heimon asuinpaikalta ja jättää kotoiset puunlatvat.
He olivat jo valmistaneet alkeellisen puunlatvuspakopaikan noin puolen päivämatkan päähän pohjoisen suunnalla. Se oli heidän salainen ja turvallinen piilopaikkansa ensimmäiseksi kotimetsien ulkopuolella vietettäväksi päiväksi. Siitä huolimatta, että kaksoset kädellisten tavoin pelkäsivät kuollakseen olla maassa öiseen aikaan, he lähtivät kuitenkin vähän ennen pimeäntuloa vaeltamaan pohjoista kohti. Vaikka tämä öinen matkanteko vaati heiltä epätavallista rohkeutta -- niin täydenkuun valossa kuin se tapahtuikin -- he päättelivät aivan oikein, että heidän heimolaisensa ja sukulaisensa tällöin vähemmän todennäköisesti kaipailisivat heitä ja ajaisivat heitä takaa. Ja pian keskiyön jälkeen he pääsivät turvallisesti perille aiemmin valmistamaansa piilopaikkaan.
Pohjoista kohti taivaltaessaan he löysivät pintakerrosten alta paljastuneen piikiviesiintymän ja havaitessaan monet kivet muodoltaan eri tarkoituksiin sopiviksi he poimivat niitä mukaansa vastaisen varalle. Yrittäessään lohkoa näitä piikiviä, jotta ne soveltuisivat paremmin tiettyihin tarkoituksiin, Andon huomasi kiven kipinöintiominaisuuden ja oivalsi tulenteon periaatteen. Mutta ajatus ei sillä kertaa saanut pysyväistä sijaa hänen mielessään, olihan ilmanala edelleenkin ihanteellinen, eikä tulta juuri tarvittu.
Mutta syysaurinko teki taivaalla aina vain matalamman kaaren, ja kuta pohjoisemmaksi he kulkivat, sitä kylmemmiksi yöt kävivät. Heidän oli jo ollut pakko käyttää eläinten taljoja lämmikkeinä. Ennen kuin he olivat olleet poissa kotoa täyttä kuunkiertoakaan, Andon toi kumppanilleen julki, että hän luuli voivansa piikiven avulla virittää tulen. Kahden kuukauden ajan he sitten yrittivät sytyttää tulta piikiven kipinän avulla, mutta he kokivat vain epäonnistumisia. Pariskunnalla oli tapana joka päivä iskeä kipinöitä piikivestä ja koettaa saada polttopuut syttymään. Eräänä iltana, suunnilleen auringonlaskun aikaan, oikean menetelmän salaisuus vihdoin paljastui, kun Fontan mieleen juolahti kiivetä lähellä seisovaan puuhun, josta hän otti mukaansa hylätyn linnunpesän. Pesä oli kuiva ja helposti syttyvä, ja niin se kipinän siihen osuessa hulmahti suorastaan roihuamaan. He yllättyivät ja säikähtyivät onnistumisestaan niin suuresti, että olivat vähällä päästää tulen sammumaan, mutta lisäämällä sopivaa poltettavaa nuotioon he saivat sen kuitenkin pelastetuksi. Ja sitten alkoivat koko ihmiskunnan kantavanhemmat ensimmäistä kertaa etsiä polttopuita.
Tämä oli eräs heidän lyhyen mutta vaiheikkaan elämänsä riemukkaimmista hetkistä. He valvoivat koko yön ja katselivat nuotionsa palamista samalla, kun he hämärästi tajusivat tehneensä keksinnön, joka tekisi heille mahdolliseksi uhmata ilmastoa ja sillä tavoin säilyttää ikiajat riippumattomuutensa eteläisten maiden eläinsukulaisistaan. Levättyään ja tulen lämmöstä kolmen päivän ajan nautittuaan he jatkoivat matkaansa.
Andonin kädellisesivanhemmat olivat monet
kerrat lisänneet puita salaman sytyttämään tuleen, mutta tämän maailman
luoduilla ei ollut koskaan ennen ollut
[sivu 713]
keinoa sytyttää
tulta oman mielensä mukaan. Kesti silti kauan ennen kuin kaksoset oppivat, että
kuiva sammal ja muut ainekset kelpasivat sytykkeiksi siinä kuin linnunpesätkin.
Lähes kaksi vuotta ehti kulua siitä yöstä, jona kaksoset lähtivät kotoaan, ennen kuin heidän esikoisensa syntyi. He antoivat pojalle nimeksi Sontad; ja Sontad oli ensimmäinen Urantialla syntynyt olento, joka syntymänsä hetkellä käärittiin suojaaviin peitteisiin. Ihmisrotu oli saanut alkunsa, ja tämän uuden kehitystuloksen myötä ilmaantui vaisto pitää tunnollista huolta yhä avuttomammiksi käyvistä pienokaisista, mikä olikin älyllisyyden piiriin kuuluvan mielen asteittain etenevälle kehitykselle luonteenomaista sitä puhtaammin eläimelle ominaisen mielen kehitykseen verrattaessa.
Andon ja Fonta saivat kaikkiaan yhdeksäntoista lasta, ja he elivät niin kauan, että ehtivät nauttia miltei puolen sadan lapsenlapsen ja puolen tusinan lapsenlapsenlapsen seurasta. Perhe asusti neljässä vierekkäisessä kalliosuojassa tai puoliluolassa, ja kolme niistä oli yhdistetty toisiinsa käytävin, jotka oli Andonin lasten kehittelemin piikivityökaluin louhittu pehmeään kalkkikiveen.
Näissä ensimmäisissä andoniiteissa ilmeni
varsin selkeää sukukuntahenkeä. He metsästivät ryhmissä, eivätkä he koskaan
vaellelleet kovin kauaksi kotikonnultaan. He näyttivät tajuavan, että he olivat
erillinen ja ainutlaatuinen elävien olentojen ryhmä, ja että heidän sen vuoksi
tuli välttää erilleenjoutumista. Epäilemättä tämä hyvin läheinen sukulaisuuden
tunne johtui mieleen kohdistuneen auttajahenkien toiminnan vahvistumisesta.
Andon ja Fonta eivät lakanneet uurastamasta sukukuntansa hyvinvoinnin ja kohenemisen puolesta. He elivät neljänkymmenenkahden vuoden ikään saakka, jolloin maanjäristyksen aikana heidän päälleen pudonnut kallionkieleke surmasi kummankin alleen. Heidän mukanaan menehtyi viisi heidän lastaan ja yksitoista lastenlastaan, ja kaksikymmentä heidän jälkeläistään sai vakavia vammoja.
Vanhempiensa kuoltua Sontad omaksui vaikeista
jalkavammoistaan huolimatta heti suvun johtajan tehtävät, ja hän sai kyvykästä
apua vaimoltaan, joka oli hänen vanhin sisarensa. Ensimmäisenä tehtävänään he
joutuivat vierittämään kasaan kiviä saadakseen kuolleet vanhempansa, veljensä,
sisarensa ja lapsensa kunniallisesti haudatuiksi. Tälle hautaukselle ei tulisi
antaa merkitystä, jota se ei ansaitse. Heidän käsityksensä elämän jatkumisesta
kuoleman jälkeen olivat nimittäin perin hämäriä ja epämääräisiä, ne kun
valtaosaltaan olivat peräisin heidän mielikuvituksekkaasta ja kirjavasta
unimaailmastaan.
Tämä Andonin ja Fontan suku pysyi koossa aina
kahdenteenkymmenenteen sukupolveen asti, jolloin kilpailu ravinnosta ja
yhteisön sisäiset kitkatekijät panivat alulle sen hajaantumisen.
Primitiivisellä ihmisellä -- andoniiteilla -- oli mustat silmät ja tumma ihonväri, jonkinlainen keltaisen ja punaisen ihonvärin sekamuoto. Melaniini on väriaine, jota on kaikkien ihmisten ihossa. Se on alkuperäinen andonilainen ihopigmentti. Yleiseltä olemukseltaan ja ihonvärinsä puolesta nämä alkuaikojen andoniitit muistuttivat enemmän nykyisiä eskimoita kuin mitään muuta nykyään elävää ihmistyyppiä. He olivat ensimmäiset olennot, jotka käyttivät eläinten taljoja suojatakseen itsensä kylmältä; karvoitusta heillä oli hieman nykypäivien ihmisten karvoitusta enemmän.
Näiden alkuihmisten eläinkantamuotojen
heimoelämään oli sisältynyt aavistuksenomaisesti monien sosiaalisten sovinnaistapojen
ituja, ja näiden olentojen laajenevan tunne-elämän
[sivu 714]
ja aivojen lisääntyneen suorituskyvyn myötä
tapahtui sosiaalisessa organisaatiossa välitöntä kehittymistä, ja pantiin
toimeen uusi, sukuyhteisön sisäinen työnjako. He olivat ylenmäärin hyviä
matkimaan, mutta leikkimisen tarve oli vielä heikosti kehittynyt, ja
huumorintaju heiltä puuttui lähes kokonaan. Alkukantainen ihminen hymyili
satunnaisesti, mutta hän ei milloinkaan päästänyt ilmoille oikein sydämen
pohjasta tulevaa naurua. Huumori oli vasta myöhemmän, adamiittisen rodun
perintöä. Nämä alkuaikojen ihmiset eivät olleet yhtä kipuherkkiä eivätkä
epämiellyttäviin tilanteisiin yhtä voimakkaasti reagoivia kuin monet myöhemmin
kehittyvistä kuolevaisista. Synnytys ei ollut Fontalle eikä tämän lähimmille
jälkeläisille tuskallinen eikä uuvuttava koettelemus.
He olivat todella ihmeellinen heimokunta. Heimon miehet taistelivat aina sankarillisesti puolisoidensa ja jälkeläistensä turvallisuuden puolesta; heimon naiset taas omistautuivat rakastavasti lapsilleen. Mutta heidän yhteishenkensä rajoittui tyystin vain lähimpään sukuyhteisöön. He olivat erittäin uskollisia perheelleen; lapsiaan puolustaessaan he kyllä epäröimättä antoivat henkensä, mutta he eivät kyenneet käsittämään sellaista ajatusta, että he yrittäisivät tehdä maailmasta paremman paikan lastenlapsilleen. Altruismi oli ihmissydämeen vielä syntymättä, vaikka kaikki uskonnon synnylle välttämättömät emootiot näissä Urantian alkuasukkaissa jo esiintyivätkin.
Nämä alkuihmiset tunsivat liikuttavaa
kiintymystä tovereitaan kohtaan, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö heillä
ollut aito, vaikkakin kypsymätön käsitys ystävyydestä. Heidän tavan takaa
toistuneissa taisteluissaan alempitasoisia heimoja vastaan saattoi myöhempinä
aikoina usein nähdä, miten joku näistä alkuihmisistä kävi taistelua toisella
kädellä samalla, kun hän ponnisteli yrittäessään suojella ja pelastaa
vahingoittuneen soturitoverinsa. Näissä primitiivisissä kansoissa ilmenivät
liikuttavana ennakkoaavistuksena monet evoluution kautta myöhemmin kehittyneet
jaloimmat ja perin juurin inhimilliset ominaisuudet.
Alkuperäinen andonilainen klaani pysyi saman sukuhaaran johdossa kahdenteenkymmenenteenseitsemänteen sukupolveen saakka, jolloin kaksi klaanin johtajuutta havittelevaa kilpailijaa ryhtyi taistelemaan herruudesta, koska Sontadista suoraan polveutuneiden jälkeläisten joukossa ei ollut miespuolisia perillisiä.
Ennen andonilaisklaanien laajamittaista
hajaantumista näiden ihmisten aiempien viestintäponnistusten pohjalta oli
kehkeytynyt varsin käyttökelpoinen kieli. Tämä kieli kehittyi jatkuvasti, ja
siihen tehtiin lisäyksiä lähes päivittäin johtuen uusista keksinnöistä ja
ympäristöön sopeutumisen tuloksista, joita nämä aktiiviset, rauhattomat ja
uteliaat ihmiset tuottivat. Ja tästä kielestä tuli myöhemmin tapahtuneeseen
värillisten rotujen ilmaantumiseen saakka Urantian puhekieli, alkuaikojen
ihmissuvun kieli.
Ajan kuluessa andonilaissukukunnat kasvoivat lukumääräisesti, ja laajenevien sukukuntien välisiin suhteisiin ilmaantui kitkaa ja toraisuutta. Alkoi olla niin, että näiden kansojen mielessä liikkui vain kaksi asiaa: eränkäynti ravinnon hankkimiseksi ja sodankäynti naapuriheimojen aiheuttaman todellisen tai luulotellun vääryyden tai loukkauksen kostamiseksi.
Sukuriidat lisääntyivät, heimosotia syttyi, ja kyvykkäämpien ja edistyneempien ryhmien parhaiden ainesten keskuudessa koettiin vakavia menetyksiä. Jotkin näistä menetyksistä olivat korvaamattomia; maailma menetti ikiajoiksi joitakin kyvykkyyden ja älykkyyden osalta arvokkaimpia perintöaineksiaan. Tämä sukukuntien välinen taukoamaton sodankäynti uhkasi hävittää kokonaan tämän alkurodun ja sen primitiivisen sivilisaation.
Tällaisia alkukantaisia olentoja on mahdoton
saada kovinkaan kauan elämään toistensa kanssa sovussa. Ihminen polveutuu
taistelevista eläimistä, ja kun sivistymättömät ihmiset joutuvat läheisiin
kosketuksiin, he ärsyttävät ja loukkaavat toisiaan. Elämänkantajat tietävät
tämän
[sivu 715]
evolutionaaristen
luotujen piirissä ilmenevän taipumuksen, ja niin he varmuuden vuoksi
huolehtivat siitä, että kehittyvistä ihmisistä lopulta erottautuu vähintään
kolme ja useimmiten kuusi erilaista ja erillistä rotua.
Vanhimmat Andon-rodut eivät tunkeutuneet kovinkaan pitkälle Aasiaan, ja Afrikkaan ne eivät ensi alkuun menneet lainkaan. Tuolloin vallinneet maantieteelliset olosuhteet ohjasivat ne pohjoiseen, ja aina vain kauemmas pohjoiseen nämä ihmiset vaelsivat, kunnes hitaasti etenevä kolmannen jääkauden jää heidät pysäytti.
Ennen kuin tämä laajalle ulottunut jäätikkö saavutti Ranskan ja Brittein saaret, Andonin ja Fontan jälkeläiset olivat tunkeutuneet aina vain lännemmäksi Eurooppaan ja perustaneet suurten jokien varsille yli tuhat erillistä asutuskeskusta. Nämä joet laskivat tuolloin vielä lämminvetiseen Pohjanmereen.
Nämä andonilaisheimot olivat Ranskan ensimmäiset jokivarsiasukkaat; he asuivat Sommejoen varrella kymmeniä tuhansia vuosia. Somme on ainoa joki, jonka kulkua jäätiköt eivät muuttaneet, vaan tuohon aikaan se laski mereen suunnilleen niin kuin nykyisinkin. Ja se selittää, miksi tämän jokilaakson seutuvilta löydetään niin paljon aineistoa, joka todistaa Andonin jälkeläisten asuneen siellä.
Nämä Urantian alkuasukkaat eivät olleet puissa-asujia, vaikka he hätätilanteissa yhä etsiytyivät turvaan puunlatvoihin. Normaalisti he asuivat kallionkielekkeiden tarjoamien katosten alla jokivarsilla sekä mäenrinteiden luolissa, joista oli hyvä näköala tulosuuntaan ja jotka tarjosivat suojan luonnonvoimia vastaan. Näin menetellen he saattoivat nauttia nuotioidensa tarjoamasta mukavuudesta ilman, että savusta oli liian paljon haittaa. Eivätkä he oikeastaan olleet luola-asukkaitakaan, vaikka viimeiset jäätiköt myöhempinä aikoina tunkeutuivatkin kauemmas etelään ja ajoivat heidän jälkeläisensä luoliin. He leiriytyivät mieluiten lähelle metsänreunaa ja virran äärelle.
Jo varsin varhaisessa vaiheessa heistä tuli huomattavan taitavia osittain kätkettyjen asuinsijojensa kätkemisessä, ja he osoittivat melkoista taituruutta rakentaessaan kivisiä makuukamareitaan, kuvunmuotoisia kivimajoja, joihin he ryömivät yön ajaksi. Tällaisen majan oviaukko suljettiin vierittämällä sen eteen suuri kivi, joka oli tätä tarkoitusta varten sijoitettu majan sisälle ennen kattokivien lopullista paikalleenasettamista.
Andoniitit olivat pelottomia ja menestyksellisiä metsästäjiä, ja ellei oteta huomioon luonnonmarjoja ja joidenkin puiden hedelmiä, he elivät yksinomaan lihaa syömällä. Niin kuin Andon oli keksinyt kivikirveen, niin keksivät hänen jälkeläisensä jo varhaisessa vaiheessa bumerangin ja harppuunan, joita he myös käyttivät tehokkaasti hyödykseen. Työkaluja luova mieli toimi vihdoinkin yhdessä työkaluja käyttävän käden kanssa, ja näistä alkuihmisistä kehittyi piikivityökalujen muotoilun alalla erittäin taitavia. Piikiveä etsiessään he kulkivat maita ja mantuja, aivan kuten nykyajan ihmiset matkustavat maailman ääriin etsiessään kultaa, platinaa ja timantteja.
Ja monilla
muillakin tavoin nämä Andonin heimot osoittivat sellaista älykkyyden astetta,
jota heidän taantuvat jälkeläisensä eivät saavuttaneet puoleen miljoonaan
vuoteen, vaikka nämä erilaisia tulentekomenetelmiä yhä uudelleen keksivätkin.
TOTUUDEN OPETTAJA
Andoniittien hajaantuessa yhä laajemmalle
sukukuntien kulttuuri- ja hengellinen taso taantui lähes kymmenentuhannen
vuoden ajan aina Onagarin päiviin asti. Onagar ryhtyi näiden heimojen
johtajaksi, sai aikaan rauhan niiden
[sivu 716]
välille ja johdatti ne kaikki ensimmäistä
kertaa "ihmisten ja eläinten Henkäyksen Antajan" palvomiseen.
Andonin
filosofia oli ollut tavattoman sekavaa. Oli vähällä, ettei hänestä sen suuren
nautinnon takia, jonka hänen sattumalta keksimänsä tuli hänelle tuotti, tullut
tulenpalvojaa. Järki kuitenkin ohjasi hänet kääntämään katseensa pois omasta
keksinnöstään ja suuntaamaan sen aurinkoon verrattomampana ja kunnioitusta
herättävämpänä lämmön ja valon lähteenä, mutta aurinko oli liian etäinen, ja
niin hänestä ei tullut auringonpalvojaakaan.
Andoniiteissa
kehittyi jo aikaisessa vaiheessa pelko luonnonvoimia -- ukkosta, salamointia,
sadetta, lunta, rakeita ja jäätä -- kohtaan. Mutta nälkä oli näiden alkuaikojen
tavan takaa tuntunut kannustin, ja koska he käyttivät ravinnokseen enimmäkseen
eläimiä, he kehittivät lopulta eräänlaisen eläintenpalvontamuodon. Suuremmat
ravintoeläimet merkitsivät Andonille luomismahdin ja ylläpitävän voiman
symboleja. Aika ajoin tuli tavaksi osoittaa näiden suureläinten joukosta
palvonnan kohteeksi milloin se milloin tämä eläin. Kun jokin erityinen eläin
oli suosiossa, piirrettiin siitä karkeita hahmotelmia luolien seinille ja
myöhemmin, kun taiteiden alalla tapahtui jatkuvaa edistymistä, tällainen
eläinjumala kaiverrettiin erilaisiin koristeisiin.
Andonilaiskansat
alkoivat varhaisessa vaiheessa noudattaa sellaista tapaa, että he eivät syöneet
heimon kunnioittaman eläimen lihaa. Jotta olisi tehty soveliain vaikutus
kasvavan nuorison mieleen, andonilaiset kehittivät hyvin pian
kunnioitusseremonian, joka toimitettiin jonkin tällaisen arvossa pidetyn
eläimen ruhon ympärillä; ja vielä myöhemmin tämä primitiivinen juhlameno
kehittyi näiden kansojen jälkeläisten harjoittamiksi monimutkaisemmiksi
uhritoimituksiksi. Ja näin uhraamisesta tuli osa palvontamenoja. Mooses kehitti
tätä ideaa edelleen heprealaisen rituaalin osana, ja se säilyi periaatteessa
vielä apostoli Paavalin kehittämässä opissa synnin sovituksesta "verta
vuodattamalla".
Se, että ruoka
oli näiden alkukantaisten ihmisolentojen elämän kaikkein tärkein asia, käy ilmi
rukouksesta, jonka Onagar, näiden yksinkertaisten ihmisten suuri opettaja,
heille opetti. Ja tämä rukous kuului näin:
"Oi Elämän
Henkäys, anna meille tänä päivänä meidän päivittäinen ruokamme, päästä meidät
jään kirouksesta, varjele meitä metsissä vaanivilta vihollisiltamme ja ota
meidät armossasi vastaan Suureen Tuonpuoleiseen."
Onagar piti
päämajaansa muinaisen Välimeren pohjoisrannikolla, nykyisen Kaspianmeren
seudulla, asutuskeskuksessa, jota kutsuttiin Obaniksi ja joka oli
levähdyspaikka Mesopotamian etelämaasta pohjoiseen johtaneen matkareitin
läntisen tienhaarautuman varrella. Obanista hän lähetti opettajia etäisiin
asutuskeskuksiin levittämään hänen uusia oppejaan yhdestä Jumaluudesta ja hänen
käsitystään kuolemanjälkeisestä elämästä, jota hän nimitti Suureksi Tuonpuoleiseksi.
Nämä Onagarin lähettiläät olivat maailman ensimmäiset lähetyssaarnaajat. He
olivat myös ensimmäiset, jotka kypsensivät lihan tulella, ensimmäiset, jotka
käyttivät säännöllisesti tulta ruoanvalmistuksessa. He kypsyttivät lihan
kepinnenässä ja myös kuumien kivien päällä. Myöhemmin he paahtoivat suuria
kimpaleita tulessa, mutta heidän jälkeläisensä palasivat lähes yksinomaan
raa'an lihan käyttöön.
Onagar syntyi
983.323 vuotta sitten (laskettuna vuodesta 1934 jKr.), ja hän eli
kuudenkymmenenyhdeksän vuoden ikäiseksi. Tämän ennen Planeettaprinssin aikaa
eläneen älyn jättiläisen ja hengellisen johtajan ansioluettelo on sävähdyttävä
kertomus siitä, miten nämä alkukantaiset kansat organisoitiin todelliseksi
yhteiskunnaksi. Hän järjesti tehokkaan, heimokuntapohjaisen hallinnon, jonka
kaltaista hänen jälkeensä tulleet sukupolvet eivät saavuttaneet moniin
vuosituhansiin. Ennen Planeettaprinssin saapumista maan päällä ei enää koskaan
tämän jälkeen ollut näin korkeaa hengellistä sivilisaatiota. Näillä yksinkertaisilla
ihmisillä
[sivu 717]
oli todellinen
vaikkakin alkeellinen uskonto, mutta heidän rappeutuvien jälkeläistensä
keskuudessa se joutui sittemmin unohduksiin.
Vaikka Andon ja Fonta olivat kumpikin saaneet
Ajatuksensuuntaajan, niin kuin olivat monet heidän jälkeläisistäänkin,
Suuntaajia ja serafivarjelijoita Urantialle saapui runsain määrin vasta
Onagarin päivinä. Silloin todellakin vallitsi alkukantaisen ihmisen kulta-aika.
7. ANDONIN JA FONTAN
ELOONJÄÄMINEN
Andon ja Fonta,
ihmisrodun loistavat perustajat, saivat tunnustuksen Planeettaprinssin
saapumisen jälkeen, aikana jolloin suoritettiin Urantian tuomitseminen. Ja
Jerusemin kansalaisen aseman omaavina he aikanaan ilmestyivät mansiomaailmojen
järjestelmästä. Vaikka heidän ei ole koskaan sallittu palata Urantialle, he
tuntevat kuitenkin perustamansa rodun historian. He murehtivat Caligastian
petosta ja surivat Aatamin epäonnistumista, mutta riemuitsivat suunnattomasti,
kun tuli tietoon, että Mikael oli valinnut heidän maailmansa viimeisen
lahjoittautumisensa tapahtumapaikaksi.
Jerusemissa sekä Andon että Fonta fuusioituivat Ajatuksensuuntaajaansa, niin kuin fuusioituivat myös useat heidän lapsistaan Sontad mukaan luettuna, mutta enemmistö jopa heidän lähimmistä jälkeläisistään saavutti vain Henkeen-fuusioitumisen.
Pian Jerusemiin-saapumisensa jälkeen Andon ja
Fonta saivat Järjestelmän Hallitsijalta luvan palata ensimmäiseen
mansiomaailmaan suorittamaan palvelusta niiden morontiapersoonallisuuksien
seurassa, jotka toivottavat Urantialta taivaallisille sfääreille saapuvat
ajallisuuden pyhiinvaeltajat tervetulleiksi. Ja heidät on osoitettu tähän
palvelutehtävään määräämättömäksi ajaksi. He pyysivät saada lähettää terveisiä
Urantialle näiden ilmoitusten myötä, mutta tähän pyyntöön ei viisaasti kyllä
suostuttu.
Ja tähän päättyy selostus Urantian koko
historian sankarillisimmasta ja kiehtovimmasta luvusta, joka on kertomus koko
ihmiskunnan ainutlaatuisten kantavanhempien evoluutiosta, elinaikaisista
kamppailuista, kuolemasta ja ikuisesta eloonjäämisestä.
[Esittänyt muuan Urantialla asuva Elämänkantaja.]