[sivu
1668]
TOINEN SAARNAMATKA
TOINEN julkinen Galilean-saarnamatka alkoi sunnuntaina, lokakuun 3 päivänä vuonna 28 jKr, ja se jatkui lähes kolmen kuukauden ajan päättyen joulukuun 30 päivänä. Tässä hankkeessa olivat mukana Jeesus ja hänen kaksitoista apostoliaan, joita auttoivat hiljan palvelukseen otetuista 117 evankelistasta koostunut joukkokunta ja lukuisat muut asiasta kiinnostuneet henkilöt. Tällä matkalla heidän käyntikohteisiinsa kuuluivat Gadara, Ptolemais, Jaafia, Dabaritta, Megiddo, Jisreel, Skytopolis, Tarikea, Hippos, Gamala, Beetsaida-Julias sekä monet muut kaupungit ja kylät.
Ennen tuona sunnuntaiaamuna tapahtunutta liikkeellelähtöä Andreas ja Pietari pyysivät Jeesusta antamaan lopulliset valtuutukset uusille evankelistoille, mutta Mestari ei siihen suostunut vaan sanoi, ettei ollut hänen asiansa toimittaa sellaista, minkä muutkin voisivat mainiosti suorittaa. Asian vaatiman harkinnan jälkeen päätettiin, että Jaakob Sebedeus toimittaisi valtuuksien antamisen. Jaakobin esitettyä näkökohtansa Jeesus sanoi evankelistoille: "Astukaa nyt taipaleellenne tekemään työtä, johon teidät on valtuutettu, ja sitten myöhemmin, kun olette osoittautuneet päteviksi ja uskollisiksi, haluan vihkiä teidät saarnaamaan valtakunnan evankeliumia."
Tällä matkalla Jeesuksen mukana kulkivat vain
Jaakob ja Johannes. Pietari ja muut apostolit ottivat kukin seuraansa
kymmenkunta evankelistaa ja pitivät näihin läheistä yhteyttä heidän
suorittaessaan julistus- ja opetustyötään. Heti kun uskovat olivat valmiit
astumaan valtakuntaan, apostoleilla oli tapana toimittaa heidän kastamisensa.
Näiden kolmen kuukauden aikana Jeesus ja hänen kaksi kumppaniaan matkustivat
laajalti, ja usein he kävivät saman päivän kuluessa kahdessakin kaupungissa
tekemässä huomioita evankelistojen työskentelystä ja rohkaisemassa heitä heidän
ponnistuksissaan valtakunnan perustamiseksi. Koko tämä toinen saarnamatka oli
ensisijaisesti toimenpide, jolla tarjottiin käytännön kokemusta tälle 117 vasta
koulitun evankelistan joukkokunnalle.
Koko tämän jakson ajan, ja vielä sen
jälkeenkin, aina siihen saakka, kunnes Jeesus ja kaksitoista apostolia lähtivät
viimeistä kertaa Jerusalemiin, Daavid Sebedeus piti Beetsaidassa sijaitsevassa
isänsä talossa valtakunnan työtä varten pystytettyä vakinaista päämajaa. Tämä
oli Jeesuksen maan päällä suorittaman työn selvittelytoimisto sekä sen
lähettipalvelun vaihtoasema, jota Daavid ylläpiti Palestiinan eri osissa ja sen
naapurialueilla toimivien työntekijöiden välillä. Hän teki tämän kaiken omasta
aloitteestaan mutta Andreaksen suostumuksella. Daavidin palveluksessa oli
neljästäkymmenestä viiteenkymmeneen viestinviejää, jotka toimivat tässä
nopeasti laajenevassa ja kasvavassa, valtakunnan toimintaan liittyvässä
tiedusteluosastossa. Tätä työtä suorittaessaan hän hankki elantonsa osaksi
sillä, että hän käytti jonkin verran aikaansa entisen kalastajanammattinsa
harjoittamiseen.
1. JEESUKSEN LAAJALLE KIIRINYT MAINE
Beetsaidan leirin purkamisen ajankohtaan
mennessä Jeesuksen maine, eritoten parantajana, oli levinnyt Palestiinan
kaikkiin osiin sekä kaikkialle Syyriaan ja ympäröiviin
[sivu 1669]
maihin. Vielä viikkokausia heidän Beetsaidasta-lähtönsä jälkeen sinne saapui yhä sairaita, ja kun nämä eivät löytäneet Mestaria mutta saivat Daavidilta tietää hänen olinpaikkansa, he tapasivat lähteä etsimään häntä. Käsillä olevan matkan aikana Jeesus ei tarkoituksellisesti suorittanut yhtäkään niin kutsuttua parantamisihmettä. Sen väkevän uskon sisältämän uudistavan voiman ansiosta, joka pakotti heidät etsimään tervehtymistä, kymmenet vaivatut saivat kuitenkin takaisin terveytensä ja onnellisuutensa.
Tämän lähetysmatkan aikoihin outoja ja
selittämättömiä paranemistapauksia alkoi ilmetä toinen toisensa perään, ja tätä
jatkui Jeesuksen maan päällä viettämän elämän loppuun saakka. Toista sataa
miestä, naista ja lasta Juudeasta, Idumeasta, Galileasta, Syyriasta,
Tyyroksesta ja Siidonista sekä jordanintakaisilta alueilta pääsi tämän
kolmikuisen matkan kuluessa hyötymään tästä Jeesuksen tiedostamattaan
suorittamasta parantamisesta, ja kotiin palatessaan he lisäsivät Jeesuksen
mainetta entisestään. Ja he tekivät näin siitä huolimatta, että Jeesus joka
kerran, kun huomasi tällaisen spontaanin paranemisen tapahtuneeksi, tapasi
antaa parantuneelle suoranaisen velvoitteen olla "kertomatta siitä
kenellekään".
Meille ei koskaan paljastettu, mitä näissä spontaaneissa tai tiedostamattomissa paranemistapauksissa tarkkaan ottaen tapahtui. Mestari ei koskaan selittänyt apostoleilleen näiden paranemisten aikaansaamisesta muuta kuin sen, että hän useassa yhteydessä vain totesi: "Tunnen, että minusta on virrannut voimaa." Eräässä tilanteessa, jolloin sairas lapsi oli koskettanut häntä, hän lausui: "Tunnen, että minusta on virrannut elämää."
Koska Mestari ei suoranaisesti lausunut
sanaakaan siitä, mikä näiden spontaanien paranemistapausten luonne oli, olisi
meidän taholtamme julkeaa ryhtyä selittelemään, miten ne saatiin aikaan, mutta
meillä on lupa esittää oma mielipiteemme kaikista tällaisista
paranemisilmiöistä. Uskomme, että monet näistä ihmeiltä näyttäneistä
paranemisista, sellaisina kuin ne Jeesuksen maisen toiminnan kuluessa
tapahtuivat, olivat seurauksena seuraavien kolmen väkevän, voimallisen ja
toisiinsa liittyvän tekijän yhteensattumisesta:
1. Sinnikkäästi parannusta tavoitelleen
ihmisen sydämessä vaikutti vahva, hallitseva ja elävä usko yhdessä sen seikan
kanssa, että tällaista paranemista toivottiin paremminkin sen tuottamien
hengellisten siunausten kuin pelkästään fyysisen kunnon palautumisen vuoksi.
2. Se, että mainitunlaisen inhimillisen uskon
rinnalla vaikutti Jumalan ruumiillistuneen ja armeliaisuuden hallitseman
Luoja-Pojan syvä myötätunto ja sääli, Luoja-Pojan, joka persoonassaan
tosiasiallisesti omasi lähes rajattomat ja ajattomat, luovat parantamisen kyvyt
ja oikeudet.
3. Luodun olennon uskon ja Luojan elämän
ohella huomioon olisi otettava myös se, että tämä Jumala-ihminen oli Isän
tahdon personoitu ilmentymä. Jos Isä ei toisin tahtonut, niin silloin kun
inhimillinen tarve ja sen tyydyttävä jumalallinen voima sattuivat kosketuksiin,
näistä kahdesta tuli yksi, ja paraneminen tapahtui ihmis-Jeesuksen sitä
tietämättä, mutta hänen jumalallinen olemuksensa tiedosti sen välittömästi.
Monenkin tällaisen paranemistapauksen selitys täytyy siis löytää siitä suuresta
laista, joka on jo kauan ollut tiedossamme ja joka kuuluu: Mitä Luoja-Poika
haluaa ja iankaikkinen Isä tahtoo, se ON.
Niinpä käsityksemme siis on se, että milloin
Jeesus oli henkilökohtaisesti läsnä, syvän inhimillisen uskon tietyt muodot
kirjaimellisesti ja totisesti pakottivat esille tiettyjen luovien
voimien ja universumipersoonallisuuksien aikaansaaman paranemisilmiön,
[sivu 1670]
voimien ja persoonallisuuksien, jotka tuolloin olivat sangen läheisessä yhteydessä Ihmisen Poikaan. Voimme näin muodoin viedä kirjoihin sen tosiasian, että Jeesus tavan takaa salli ihmisten hänen läsnä ollessaan omalla väkevällä henkilökohtaisella uskollaan parantaa itse itsensä.
Monet muut etsivät parannusta täysin
itsekkäin tarkoituksin. Muuankin rikas tyyrolaisleski tuli seuralaisineen
hakemaan parannusta vaivoihinsa, joita oli paljon. Ja kulkiessaan Jeesuksen
perässä pitkin ja poikin Galileaa hän tarjosi tarjoamasta päästyään aina vain
enemmän rahaa, ikään kuin Jumalan voima olisi jotakin, joka on eniten tarjoavan
ostettavissa. Mutta hän ei koskaan osoittanut merkkiäkään kiinnostuksesta
valtakunnan evankeliumia kohtaan, vaan hänen ainoana tavoitteenaan oli
fyysisten vaivojensa lääkitseminen.
Jeesus ymmärsi ihmisten ajatusmaailman. Hän tiesi, mitä ihmissydämeen kätkeytyi, ja jos hänen opetuksensa olisi jätetty sellaisiksi kuin hän ne esitti, jolloin niiden ainoana kommentaarina olisi hänen maisen elämänsä tarjoama henkeytetty tulkinta, kaikki tämän maailman kansakunnat ja uskontokunnat olisivat viivyttelemättä omaksuneet valtakunnan evankeliumin. Jeesuksen ensimmäisten seuraajien hyvää tarkoittaneet ponnistelut hänen opetustensa uudelleenesittämiseksi siinä mielessä, että niistä tehtiin tietyille kansakunnille, roduille ja uskontokunnille entistäkin hyväksyttävämpiä, johti vain siihen, että he tulivat tehneeksi niistä kaikkien muiden kansakuntien, rotujen ja uskontojen kannalta sitäkin vähemmän hyväksyttäviä.
Koettaessaan saada tietyt oman aikansa ryhmät
suhtautumaan suopeasti Jeesuksen opetuksiin apostoli Paavali kirjoitti monia
ohje- ja kehotuskirjeitä. Muut Jeesuksen evankeliumin opettajat tekivät samoin,
mutta kukaan heistä ei tullut ajatelleeksi, että jotkin näistä kirjoituksista
myöhemmin koottaisiin yhteen sellaisten ihmisten toimesta, jotka toisivat ne
julkisuuteen Jeesuksen opetusten ruumiillistumana. Ja näin ollen niin kutsuttu
kristinusko, vaikka siihen sisältyy Mestarin evankeliumia enemmän kuin
mihinkään muuhun uskontoon, sisältää myös paljon sellaista, jota Jeesus ei
opettanut. Sen lisäksi, että alkuaikojen kristinuskoon sisällytettiin monia
persialaisista mysteerioista peräisin olevia opetuksia ja paljon kreikkalaista
filosofiaa, tehtiin kaksi suurta virhettä:
1. Pyrkimys yhdistää evankeliumiopetus
suoraan juutalaiseen teologiaan, mistä ovat osoituksena kristilliset
opinkappaleet sovituksesta -- oppi siitä, että Jeesus oli se uhrattu Poika,
joka tyydyttäisi Isän ankaran oikeuskäsityksen ja tyynnyttäisi jumalallisen
vihan. Näiden opetusten lähtökohtana oli kiitoksen ansaitseva yritys tehdä
valtakunnan evankeliumista epäuskoisten juutalaisten kannalta hyväksyttävämpi.
Vaikka nämä ponnistukset epäonnistuivat siltä osin kuin tarkoituksena oli
voittaa juutalaiset evankeliumin puolelle, ne onnistuivat hämmentämään ja vieraannuttamaan
monia rehellisiä sieluja kaikkien myöhempien sukupolvien keskuudessa.
2. Mestarin ensimmäisten seuraajien toinen
suuri kömmähdys, virhe, johon kaikki myöhemmät sukupolvet ovat itsepintaisesti
tarrautuneet, oli se, että kristinoppi organisoitiin niin kokonaan Jeesuksen persoonan
ympärille. Tämä kristinuskon teologiassa esiintyvä Jeesuksen persoonallisuuden
ylenmääräinen korostaminen on johtanut hänen opetustensa hämärtymiseen, ja
kaikki tämä on tehnyt entistäkin vaikeammaksi juutalaisten, muhamettilaisten,
hindujen ja muiden itämaisten uskonnonharjoittajien hyväksyä Jeesuksen
opetuksia. Emme haluaisi vähätellä Jeesuksen persoonalle kuuluvaa sijaa
uskonnossa, joka toki kantakoon hänen nimeään, mutta emme soisi, että sille
osoitettu huomio silti peittää varjoonsa hänen henkeytetyn elämänsä tahi
syrjäyttää hänen pelastavan sanomansa: Jumalan isyyden ja ihmisen veljeyden.
Jeesuksen uskonnon opettajien tulisi lähestyä
muita uskontoja tunnustamalla totuudet, jotka ovat yhteisiä (ja joista monet
[sivu 1671]
ovat suoraan tai epäsuorasti peräisin
Jeesuksen sanomasta), ja jättää eroavuuksien korostaminen vähemmälle.
Vaikka Jeesuksen kuuluisuus tuona nimenomaisena ajankohtana oli pääasiassa hänen parantajanmaineensa varassa, se ei silti tarkoita sitä, että tilanne jatkui tällaisena. Ajan myötä hänen puoleensa käännyttiin yhä useammin hengellisen avun saamiseksi. Mutta tavalliseen kansaan vetosivat kaikkein selkeimmin ja välittömimmin juuri fyysiset tervehtymiset. Jeesuksen puoleen kääntyivät yhä useammin henkilöt, jotka olivat orjuuttavien moraalikäsitysten ja mentaalisten ahdistusten uhreja, ja jokaiselle heistä hän opetti, mikä tie vie vapahdukseen. Isät pyysivät hänen neuvojaan siitä, miten heidän tulisi ohjata poikiaan, ja äidit tulivat saadakseen apua tyttäriensä opastamiseen. Jotka kyyhöttivät pimeydessä, tulivat hänen tykönsä, ja hän paljasti heille elämän valon. Hän ei koskaan sulkenut korvaansa ihmiskunnan murheilta, ja aina hän auttoi niitä, jotka pyysivät hänen huolenpitoaan.
Itse Luojan ollessa maan päällä kuolevaisen
lihalliseen hahmoon ruumiillistuneena oli väistämätöntä, että sattuisi joitakin
epätavallisia ilmiöitä. Mutta teidän ei pitäisi milloinkaan lähestyä Jeesusta
näiden niin kutsuttujen ihmeiden kautta. Oppikaa lähestymään ihmettä Jeesuksen
kautta, mutta älkää tehkö sitä virhettä, että lähestytte Jeesusta ihmeen
kautta. Ja tämä neuvo on oikeutettu siitäkin huolimatta, että Jeesus
Nasaretilainen on ainoa uskonnon perustaja, joka on suorittanut aineellisuuden
ylittäviä tekoja maan päällä.
Mikaelin maan päällä suorittaman lähetystehtävän hämmästyttävin ja vallankumouksellisin piirre oli hänen suhtautumisensa naisiin. Aikana ja sellaisen sukupolven keskuudessa, jonka mielestä miehen ei julkisella paikalla sopinut tervehtiä edes omaa vaimoaan, Jeesus rohkeni kolmannen Galilean-matkansa yhteydessä ottaa naisia mukaan evankeliumin opettajiksi. Ja näin menetellessään hän osoitti äärimmäistä rohkeutta, olihan sellainen vastoin rabbien opetusta, joka julisti, että oli "parempi vaikka polttaa lain sanat kuin antaa niitä naisten käsiin."
Yhden sukupolven aikana Jeesus nosti naiset
aikakausia jatkuneesta epäkunnioittavasta unohduksesta ja orjamaisesta
raadannasta. Ja yksi häpeätahra uskonnossa, jolla oli otsaa ottaa Jeesuksen
nimi, on juuri sillä kohdin, miten se sittemmin suhtautui naisiin, eli siltä
puuttunut moraalinen rohkeus seurata tätä jaloa esimerkkiä.
Kun Jeesus liikkui ihmisten parissa, nämä panivat merkille, että hän oli kokonaan vapaa tuon ajan taikauskoisista käsityksistä. Hän oli vapaa uskonnollisista ennakkoluuloista; hän ei ollut milloinkaan suvaitsematon. Hänen sydämessään ei ollut mitään, mikä olisi edes muistuttanut sosiaalista vastakkainasettelua. Noudattaessaan sitä, mikä hänen isiensä uskonnossa oli hyvää, hän ei kuitenkaan epäröinyt olla välittämättä niistä ihmistekoisista perinteistä, jotka edustivat taikauskoa ja kahlehtimista. Hänellä oli rohkeutta opettaa, etteivät luonnonkatastrofit, ajallisuuteen kuuluvat onnettomuudet ja muut tuhoisat tapahtumat ole jumalallisista tuomioista johtuvia vitsauksia tai Kaitselmuksen lähettämiä salaperäisiä koettelemuksia. Hän tuomitsi orjamaisen antautumisen tarkoituksettomiin seremonioihin ja paljasti aineellisia etuja tavoittelevan uskonharjoituksen mielettömyyden. Rohkeasti hän julisti ihmisen hengellistä vapautta ja uskalsi opettaa, että lihalliset kuolevaiset tosiaan ja totuudellisesti ovat elävän Jumalan poikia.
Jeesus astui esi-isiensä kaikkien opetusten
yläpuolelle, kun hän aidon uskonnon tunnusmerkiksi rohkeasti asetti puhtaiden
käsien sijalle puhtaan sydämen. Hän asetti todellisuuden perinnäisyyden sijalle
ja lakaisi sivuun kaikki turhamaisuudesta ja tekopyhyydestä johtuvat mahtailut.
Ja kuitenkaan tämä peloton Jumalan mies ei antanut vapaata valtaa repivälle arvostelemiselle
eikä tuonut julki äärimmäistä halveksuntaa oman aikansa uskonnollisia,
sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia menettelytapoja kohtaan. Hän ei ollut sotaisa
revolutionisti. Hän oli edistyksellinen
[sivu 1672]
evolutionisti.
Hän ryhtyi hävittämään sitä, mikä oli, vasta kun hän samalla tarjosi
kanssaihmisilleen jotakin verrattomampaa, jotakin, minkä pitäisi olla.
Jeesuksen
seuraajat olivat hänelle kuuliaisia hänen tarvitsematta sitä vaatia. Häneltä
henkilökohtaisen kutsun saaneista miehistä vain kolme kieltäytyi kutsusta tulla
hänen opetuslapsekseen. Hän käytti ihmisiin nähden erikoista vetovoimaa, mutta
hän ei ollut määräilevä. Hän herätti luottamusta, eikä kukaan koskaan pannut
pahakseen, että sai häneltä käskyn. Opetuslapsiinsa nähden hän otti itselleen
ehdottoman määräysvallan, mutta kukaan ei koskaan esittänyt sen johdosta
vastalausetta. Hän salli seuraajiensa kutsua häntä Mestariksi.
Kaikki, jotka
tapasivat Mestarin, ihailivat häntä, paitsi ne, joilla oli syvään juurtuneita
uskonnollisia ennakkoluuloja tai jotka olivat havaitsevinaan hänen
opetuksissaan poliittisia vaaratekijöitä. Ihmiset hämmästelivät hänen
opetuksensa omintakeisuutta ja arvovaltaisuutta. He ihailivat kärsivällisyyttä,
jolla hän suhtautui takapajuisiin ja kiusallisiin kyselijöihin. Hän valoi
toivoa ja luottamusta kaikkien niiden sydämeen, jotka tulivat hänen hoivansa
kohteeksi. Häntä pelkäsivät vain ne, jotka eivät olleet häntä tavanneet, ja
häntä vihasivat vain ne, jotka pitivät häntä sen totuuden esitaistelijana,
jonka oli määrä kukistaa pahuus ja erhe, se pahuus ja se erhe, jonka he olivat
päättäneet mihin hintaan hyvänsä pitää sydämessään.
Hänellä oli
vahva ja oudosti kiehtova vaikutus sekä ystäviin että vihamiehiin. Kansanjoukot
saattoivat kulkea viikosta viikkoon hänen jäljessään vain saadakseen kuulla
hänen armollisia sanojaan ja nähdäkseen, miten yksinkertaisesti hän eli.
Hartaat miehet ja naiset rakastivat Jeesusta miltei yli-inhimillistä
kiintymystä osoittaen. Ja mitä paremmin
he hänet tunsivat, sitä enemmän he häntä rakastivat. Ja tämä kaikki pitää yhä
paikkansa; niin tänä päivänä kuin kaikkina tulevinakin aikoina on niin, että
mitä enemmän ihminen tulee tuntemaan tätä Jumala-ihmistä, sitä enemmän hän on
rakastava häntä ja kulkeva hänen jäljessään.
VIHAMIELISYYS
Vaikka tavalliset ihmiset ottivat Jeesuksen ja hänen opetuksensa suopeasti vastaan, Jerusalemin uskonnollisten johtajien hätäännys ja vihamielisyys vain voimistuivat. Fariseukset olivat laatineet systemaattisen ja dogmaattisen teologian. Jeesus oli opettaja, joka opetti sen mukaan, mitä aineksia tilaisuus tarjosi; hän ei ollut systemaattinen opettaja. Jeesus ei opettanut niinkään lakikirjasta vaan elämästä, hän opetti vertauksin. (Ja kun hän käytti vertausta sanomansa valaisuksi, hänen tarkoituksenaan oli tässä mielessä käyttää hyväksi vain yhtä tarinan piirrettä. Jeesuksen opetuksista on mahdollista kehitellä moniakin vääriä ajatuksia siten, että hänen vertauksistaan pyritään tekemään allegorioita).
Jerusalemin uskonnolliset johtajat alkoivat olla jotakuinkin suunniltaan, mihin olivat syynä nuoren Abrahamin hiljattainen kääntymys ja niiden Pietarin kastamien kolmen urkkijan luopumus, jotka olivat nyt evankelistojen mukana tällä toisella Galilean-saarnamatkalla. Pelko ja ennakkoluulo sokeuttivat juutalaisjohtajia yhä pahemmin, samalla kun heidän sydämensä paatui siitä, että he kerran toisensa jälkeen torjuivat valtakunnan evankeliumin kutsuvat totuudet. Kun ihmiset torjuvat sisimmässään olevaan henkeen kohdistuvan kutsun, heidän asenteensa muuttamiseksi ei ole paljonkaan tehtävissä.
Evankelistat ensi kerran Beetsaidan leirissä
tavatessaan Jeesus sanoi heille pitämänsä puheen lopuksi: "Teidän tulisi
muistaa, että ruumiinsa ja mielensä osalta -- emotionaalisesti -- ihmiset
reagoivat kukin omalla tavallaan. Ihmisissä on yhdenmukaista vain heissä
oleva henki. Vaikka jumalallisten henkien välillä kokemuksen luonteen ja
laajuuden osalta saattaakin olla vähäisiä eroja, ne reagoivat silti
yhdenmukaisesti kaikkiin hengellisiin vetoamisiin. Vain tämän hengen kautta ja
siihen vetoamalla ihmiskunta voi koskaan päästä yhtenäisyyteen ja
veljeyteen."
[sivu 1673]
Mutta monet juutalaisten johtajat olivat
sulkeneet sydämensä ovet evankeliumin hengelliseltä kutsulta. Tästä päivästä
alkaen heidän juonittelunsa ja vehkeilynsä Mestarin turmioksi jatkuivat
taukoamatta. He olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus oli pidätettävä,
tuomittava ja teloitettava uskonnollisena lainrikkojana, juutalaisten pyhän
lain keskeisimpien opetusten häpäisijänä.
Tällä saarnamatkalla Jeesuksen julkinen
toiminta oli vähäistä, mutta hän johti monta uskoville järjestettyä
iltatilaisuutta useimmissa niistä kaupungeista ja kylistä, joissa hän sattui
Jaakobin ja Johanneksen kanssa oleskelemaan. Eräässä tällaisessa iltaistunnossa
muuan nuoremmista evankelistoista osoitti Jeesukselle kysymyksen, joka koski
suuttumusta, ja vastatessaan kysymykseen Mestari sanoi paljon muun ohessa:
"Suuttumus on aineellisen tason
ilmentymä, joka yleisesti ottaen kertoo siitä, missä määrin hengellinen olemus
on epäonnistunut yhteen kytkeytyvien älyllisen ja fyysisen olemuksen
hallintaansaamisessa. Kiukku osoittaa suvaitsevan veljellisen rakkauden
puutteesi samoin kuin itsekunnioituksen ja itsehillinnän puutteesi. Kiukku
kuluttaa terveyttä, tylsistyttää mielen ja rampauttaa ihmissielun
henkiopettajan. Ettekö ole lukeneet kirjoituksista, että 'mielettömän tappaa
viha' ja että ihminen 'raivossansa raatelee itsensä'? Ettekö lukeneet, että
'pitkämielisellä on paljon ymmärrystä', kun taas 'pikavihaisen osa on hulluus'?
Te kaikki tiedätte, että 'leppeä vastaus taltuttaa kiukun', ja että 'loukkaava
sana nostaa vihan'. 'Hienotunteisuus torjuu kiukun', kun taas 'kuin kaupunki,
varustukset hajalla, muuria vailla, on mies, joka ei mieltänsä hillitse.'
'Kiukku on julma, viha on niin kuin tulva.' 'Pitkävihaiset nostattavat riidan,
ja kiukkuiset tulevat rikkoneeksi paljon.' 'Älä ole kiivas hengessä, sillä viha
majautuu tyhmäin poveen.'" Ennen kuin Jeesus päätti puheensa, hän sanoi
vielä: "Olkoot sydämenne niin rakkauden vallassa, ettei
henkiopastajallanne ole suuriakaan vaikeuksia vapahtaa teitä taipumuksestanne
päästää valloilleen sellaisia eläimellisiä vihanpurkauksia, jotka ovat
yhteensopimattomia Jumalan pojan asemanne kanssa."
Tässä samassa tilaisuudessa Mestari puhui tälle ryhmälle myös tasapainoisen luonteen omaamisen toivottavuudesta. Hän myönsi, että useimpien ihmisten on välttämätöntä omistautua jonkin ammatin taitamiseen, mutta hän piti valitettavana kaikkinaista suuntautumista liialliseen erikoistumiseen, taipumusta ahdasmielisyyteen ja rajoittuneisuuteen elämässä harjoitettavien toimintojen alalla. Hän kehotti kiinnittämään huomiota siihen, että oli hyve mikä hyvänsä, siitä saattaa tulla pahe, jos siinä mennään äärimmäisyyksiin. Jeesus saarnasi aina kohtuullisuutta ja opetti mielekkyyttä -- elämänongelmien suhteellisuudentajuista sovittelua. Hän tähdensi, että liiallinen myötätunto ja sääli voivat rappeutua vakavaksi emotionaaliseksi epätasapainoksi, ja että innostus saattaa johtaa fanaattisuuteen. Hän kertoi eräästä heidän entisestä työtoveristaan, jonka mielikuvitus oli eksyttänyt hänet haihatteleviin ja epäkäytännöllisiin puuhasteluihin. Samalla hän varoitti heitä ylivarovaiseen keskinkertaisuuteen sisältyvän yksitotisuuden vaaroista.
Ja sen jälkeen Jeesus käsitteli rohkeuteen ja
uskoon sisältyviä vaaroja, sitä, miten nämä toisinaan johtavat ajattelemattomia
sieluja yltiöpäisyyteen ja ylimielisyyteen. Hän osoitti myös, miten varovaisuus
ja hienotunteisuus liian pitkälle vietyinä johtavat pelkuruuteen ja
epäonnistumiseen. Hän kehotti kuulijoitaan pyrkimään omaperäisyyteen samalla,
kun he kaihtaisivat kaikenlaista mieltymystä eriskummallisuuteen. Hän puhui
sellaisen myötätuntoisuuden puolesta, josta puuttuu sentimentaalisuus,
sellaisen hurskauden puolesta, joka on vapaa tekopyhyydestä. Hän opetti
kunnioitusta, josta puuttuvat pelko ja taikausko.
[sivu 1674]
Jeesuksen kumppaneihin ei niinkään vaikuttanut se, mitä hän tasapainoisesta luonteesta opetti, kuin se, että hänen oma elämänsä oli hänen opetuksensa varsin puhutteleva havainnollistus. Hän eli paineen ja myrskyn keskellä, mutta hän ei koskaan horjunut. Hänen vihamiehensä virittivät hänelle alituiseen ansoja, mutta he eivät koskaan saaneet häntä satimeen. Viisaat ja oppineet koettivat häntä kampittaa, mutta hän ei langennut. Väittelyssä he yrittivät saada hänet sotkeutumaan sanoihinsa, mutta hänen vastauksensa olivat aina valaisevia, kunnioitusta herättäviä ja vastaansanomattomia. Kun hänen esityksiään lukemattomia kysymyksiä esittämällä keskeyteltiin, hänen vastauksensa olivat aina merkityksellisiä ja tyhjentäviä. Hän ei milloinkaan turvautunut halpamaiseen taktiikkaan vastatessaan vihamiestensä jatkuvaan painostukseen. Nämä sen sijaan eivät hänen kimppuunsa käydessään kainostelleet kaikenkarvaisten petollisten, vilpillisten ja väärämielisten keinojen käyttämistä.
Vaikka onkin totta, että monien miesten ja
naisten täytyy ahkeroiden antautua jonkin tietyn ammatin harjoittamiseen
elantonsa ansaitakseen, on samalla mitä suurimmassa määrin toivottavaa, että
ihmiset viljelisivät hyvin laaja-alaista kulttuurista perehtymistä elämään,
sellaisena kuin sitä tässä maailmassa eletään. Todella sivistyneet ihmiset
eivät tyydy jäämään tietämättömiksi siitä, miten heidän kanssaihmisensä elävät
ja toimivat.
Jeesuksen käydessä tervehtimässä Simon
Selootin valvonnassa työskentelevää evankelistaryhmää sattui, että Simon kysyi
Mestarilta heidän iltakokouksensa kuluessa: "Miksi jotkut ihmiset ovat
niin paljon muita onnellisempia ja tyytyväisempiä? Liittyykö tyytyväisyys
jotenkin uskonnolliseen kokemukseen?" Paljon muun ohessa Jeesus vastasi
Simonin kysymykseen seuraavaa:
"Simon, jotkut ihmiset ovat luonnostaan onnellisempia kuin toiset. Paljon, hyvin paljon, riippuu ihmisen halukkuudesta olla sisimmässään elävän Isän hengen ohjauksessa ja opastuksessa. Etkö ole lukenut kirjoituksista viisaan sanoja: 'Ihmisen henki on Herran lamppu, joka tutkistelee sydämen kammiot kaikki'? Ja myös, että tällaiset hengen johdatuksessa olevat kuolevaiset sanovat: 'Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.' 'Vanhurskaan vähä vara on parempi kuin monen jumalattoman tavarain paljous', sillä 'itsestään löytää tyydytyksen hyvä mies.' 'Iloinen sydän kaunistaa kasvot ja on yhtämittaista juhlaa. Parempi vähä Herran pelossa kuin paljot varat levottomuudessa. Parempi yrttiruoka rakkaudessa kuin syöttöhärkä vihassa. Parempi vähä vanhurskaudessa kuin suuret voitot vääryydessä.' 'Terveydeksi on iloinen sydän, kuin konsanaan lääke.' 'Parempi on pivollinen levollisuuden kera kuin kahmalollinen murheen ja hengenkiusan kanssa.'
"Ihmisen tuntema murhe on suurimmaltaan peräisin siitä, että hän pettyy pyrkimyksissään ja että hänen ylpeytensä kärsii kolauksia. Vaikka ihmisten velvollisuutena itseään kohtaan onkin, että he ottavat maan päällä viettämästään elämästä irti parhaan mahdollisen, heidän tulisi vilpittömästi tällä tavoin parhaansa annettuaan tyytyä riemullisesti osaansa ja omaan kekseliäisyyteensä turvautuen käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen, minkä ovat haltuunsa saaneet. Ihmisen oma luonnontilainen sydän on aivan liian usein se pelon kostuttama kasvualusta, josta ihmisen vaikeudet versovat. 'Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa.' 'Jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot nostattavat pinnalle muraa ja mutaa; jumalattomille ei ole rauhaa, sanoo Jumala.'
"Älä siis tavoittele valheellista rauhaa
ja ohimenevää iloa, vaan mieluumminkin uskon luomaa varmuutta ja Jumalan pojan
aseman antamia takeita, sillä niiden hedelmiä ovat levollisuus, tyytyväisyys ja
ylivertainen ilo hengessä."
[sivu 1675]
On tuskin oikein sanoa, että Jeesus piti tätä
maailmaa "kyynelten laaksona". Hänen mielestään se mieluumminkin on
Paratiisiin nousevien ikuisten ja kuolemattomien henkien synnyinsfääri,
"laakso, jossa sielu tehdään".
Gamalassa sattui, että Filippus
ehtookokouksen kuluessa sanoi Jeesukselle: "Mestari, mistä johtuu, että
kirjoitukset neuvovat meitä 'pelkäämään Herraa', kun sinä puolestasi tahtoisit,
että suhtautuisimme taivaassa olevaan Isään pelkoa tuntematta? Millä keinoin
meidän tulisi saattaa sopusointuun nämä opetukset?" Ja Jeesus vastasi
Filippukselle sanoen:
"Lapseni, minua ei ihmetytä, että esitätte tällaisia kysymyksiä. Alussa oli niin, että ihminen kykeni oppimaan kunnioitusta vain pelon kautta. Mutta minä olen tullut tuodakseni esiin Isän rakkauden, jotta teihin tulisi halu palvoa Iankaikkista tuntiessanne vetoa sellaiseen, että pojan kiintymystä osoittaen tunnustatte Isän rakastavan teitä syvästi ja täydellisesti ja haluatte vastata tähän rakkauteen. Tahtoisin vapauttaa teidät siitä vankeudesta, että te orjamaisen pelon kautta pakottaudutte kiivaan ja kiukkuisen Kuningas-Jumalan näännyttävään palvelemiseen. Tahtoisin antaa teille sellaista opetusta Jumalan ja ihmisen välillä vallitsevasta Isän ja pojan keskinäissuhteesta, että riemumielellä johdattuisitte mainitsemaani rakastavan, oikeudenmukaisen ja armeliaan Isä-Jumalan ylevään ja ylimaalliseen, auliiseen palvontaan.
"Ilmaisulla 'Herran pelko' on aikojen saatossa ollut eri merkityksiä, niin että alussa olivat pelko, ahdistus ja kammo ja lopuksi pelonsekainen kunnioitus ja pyhittävä kunnioitus. Ja nyt haluaisin pyhittävästä kunnioituksesta lähtemällä johdattaa teidät ensin tuntemisen ja tajuamisen kautta arvostamiseen ja lopuksi rakastamiseen. Kun ihminen tunnustaa vain Jumalan teot, se johdattaa hänet pelkäämään Korkeinta, mutta kun ihminen alkaa ymmärtää ja kokea, mitä ovat elävän Jumalan persoonallisuus ja luonne, se johdattaa hänet tällaisen hyvän ja täydellisen, universaalisen ja ikuisen Isän yhä syvempään rakastamiseen. Ja juuri tämä ihmisen suhtautumisen muuttaminen Jumalaa kohtaan on selitys siihen, miksi Ihmisen Poika on maan päällä.
"Järkevät lapset eivät pelkää isäänsä saadakseen hyviä lahjoja hänen kädestään, vaan siksi, että nämä suuresti rakastetut lapset jo yltäkyllin niitä hyvyyksiä saatuaan, jotka isän poikiaan ja tyttäriään kohtaan tuntema kiintymys panee hänet heille lahjoittamaan, johdattuvat rakastamaan isäänsä sillä, että he osoittavat vastavuoroisesti arvostavansa ja pitävänsä kalliina tällaista ylenmääräistä anteliaisuutta. Jumalan hyvyys johdattaa katumukseen, Jumalan anteliaisuus johdattaa palvelemiseen, Jumalan armeliaisuus johdattaa pelastukseen, kun sen sijaan Jumalan rakkaus johdattaa älyperäiseen ja avosydämiseen palvomiseen.
"Esivanhempanne pelkäsivät Jumalaa siksi, että hän oli mahtava ja salaperäinen. Te tahdotte jumaloida häntä siksi, että hän on rakkaudessa suurenmoinen, armossa ylenpalttinen ja totuudessa ylivertainen. Jumalan voima synnyttää ihmissydämessä pelkoa, mutta hänen persoonallisuutensa jalous ja vanhurskaus saavat aikaan kunnioitusta, rakkautta ja aulista palvontaa. Kuuliainen ja rakastava poika ei pelkää tai kammoa edes mahtavaa ja ylevää isää. Olen tullut tähän maailmaan pannakseni pelon tilalle rakkauden, murheen paikalle ilon, kammon sijalle luottamuksen, orjamaisen sitoutuneisuuden ja merkityksettömien seremonioiden tilalle rakastavan palvelemisen ja arvostavan palvomisen. Pimeydessä kyyhöttävien osalta pitää kuitenkin edelleenkin paikkansa, että 'Herran pelko on viisauden alku'. Mutta sitten kun valo loistaa kirkkaammin, Jumalan pojat tuntevat tarvetta Infiniittisen ylistämiseen paremminkin sen vuoksi, mitä hän on, kuin tarvetta pelätä häntä sen vuoksi, mitä hän tekee.
"Kun lapset ovat pieniä ja
ajattelemattomia, on välttämätöntä, että heitä kehotetaan kunnioittamaan
vanhempiaan. Mutta kun he varttuvat ja alkavat vähänkin enemmän arvostaa
[sivu 1676]
vanhemmiltaan saamansa hoivan ja suojan siunauksia, he päätyvät ymmärtäväisen kunnioituksen ja yhä syvemmän kiintymyksen kautta vähitellen sille kokemuksen tasolle, jolla he tosiaankin rakastavat vanhempiaan paremminkin sen vuoksi, mitä nämä ovat, kuin sen vuoksi, mitä nämä ovat tehneet. Isä rakastaa lastaan luontaisesti, mutta lapsen on kehitettävä oma isään kohdistuva rakkautensa pelosta, jota hän tuntee sitä kohtaan, mitä isä voi tehdä, ja aluksi se on kauhua, kammoa, riippuvaisuutta ja kunnioittavaa pelkoa ja lopulta arvostavaa ja kiintymyksellistä, rakkaudesta kertovaa arvossapitämistä.
"Teille on opetettu, että teidän 'tulee pelätä Jumalaa ja pitää hänen käskynsä, sillä se on ihmisen ainoa velvollisuus.' Mutta minä olen tullut antamaan teille uuden ja ylevämmän käskyn. Tahtoisin opettaa teitä siihen, että 'rakastatte Jumalaa ja opitte noudattamaan hänen tahtoaan, sillä se on vapahdettujen Jumalan poikien ylevin etuoikeus.' Isiänne opetettiin 'pelkäämään Jumalaa -- Kaikkivaltiasta Kuningasta.' Minä opetan teitä: 'Rakastakaa Jumalaa -- kaikkilaupiasta Isää.'
"Taivaan valtakunnassa, jonka olen tullut julistamaan, ei ole suurta ja mahtavaa kuningasta, vaan tämä valtakunta on jumalallinen perhe. Tämän älyllisistä olennoista koostuvan ja kaukaisuuksiin ulottuvan veljeskunnan universaalisesti tunnustettu ja varauksitta palvottu keskus ja pää on minun Isäni ja teidän Isänne. Minä olen hänen Poikansa, ja myös te olette hänen poikiaan. On sen vuoksi ikuiset ajat totta, että te ja minä olemme taivaallisissa oloissa veljiä, ja sitäkin suuremmasta syystä olemme veljiä, koska meistä on tullut maisen elämän aikaisia lihallisia veljiä. Älkää siis enää pelätkö Jumalaa siksi, että hän on kuningas, tai palvelko häntä kuin hän olisi isäntä. Oppikaa kunnioittamaan häntä Luojana, osoittakaa hänelle kunnioituksenne siksi, että hän on henkinuoruutenne aikainen Isä; rakastakaa häntä armeliaana puolustajana; ja vihdoin palvokaa häntä siksi, että hän on kypsempään hengelliseen tajuntaanne ja arvonantoonne kuuluva rakastava ja kaikkiviisas Isä.
"Siitä, että teillä on vääriä käsityksiä taivaassa olevasta Isästä, versoavat väärät ajatuksenne nöyryydestä, ja se on myös suurin syy tekopyhyyteenne. Ihminen saattaa luonnoltaan ja alkuperänsä puolesta olla maan matonen, mutta kun tästä ihmisestä tulee Isäni hengen asuinpaikka, hänestä tulee päätymältään jumalallinen. Isäni lahjoittama henki palaa vääjäämättä jumalalliseen lähtöpaikkaansa ja alkuperäiselle universumitasolleen, eikä ole epäilystäkään siitä, että kuolevaisen ihmisen ihmissielu, josta on tullut tämän hänen sisimmässään olevan hengen uudestisyntynyt lapsi, nousee jumalallisen hengen mukana itsensä iankaikkisen Isän eteen.
"Ei käy kieltäminen, etteikö nöyryys pue kuolevaista ihmistä, joka saa kaikki nämä lahjat taivaassa olevalta Isältä, vaikka kaikissa tällaisissa uskonlapsissa, jotka ovat ehdolla astumaan taivaallisen valtakunnan ikuiseen ylösnousemukseen, onkin jumalallista arvollisuutta. Sellaiset epämielekkäät ja halvat tavat, jotka kielivät huomion herättämiseen pyrkivästä ja valheellisesta vaatimattomuudesta, eivät käy yksiin sen kanssa, että arvostatte pelastuksenne alkulähdettä ja pidätte arvossa sitä, mihin hengestä syntynyt sielunne päätyy. Nöyryys Jumalan edessä on kaikin puolin sopivaa, jos se ilmenee sydämenne syvyyksissä; vaatimattomuus ihmisten edessä ansaitsee kiitoksen, mutta tiedostettuna ja huomiota kärttävänä nöyristelynä ilmenevä tekopyhyys on lapsellista ja valtakunnan valaistuneiden poikien arvolle sopimatonta.
"On täysin paikallaan teidän olla
vaatimattomia Jumalan edessä ja hillittyjä ihmisten edessä, mutta olkoon
vaatimattomuutenne peräisin hengellisyydestä, älköönkä se olko
itsepetoksellinen näytös, joka johtuu tiedostetusta omahyväisen ylemmyyden
tunteesta. Profeetta puhui harkittuja sanoja lausuessaan: 'Vaella nöyrästi
Jumalan kanssa', sillä vaikka taivaassa oleva Isä on Infiniittinen ja
Iankaikkinen, hän asuu myös 'hänen tykönään, jolla on katuva mieli ja nöyrä
henki.' Isäni halveksii ylpeyttä, inhoaa tekopyhyyttä ja kammoksuu
paatuneisuutta. Ja nimenomaan sitä painottaakseni, mikä arvo vilpittömyydellä
ja täydellisellä luottamuksella taivaallisen Isän rakastavaa tukea ja
uskollista opastusta kohtaan on, olen niin usein pitänyt pientä lasta esimerkkinä
siitä mielen asenteesta ja
[sivu 1677]
hengen reaktiosta, jotka ovat niin tuiki välttämättömiä, jotta kuolevainen ihminen astuisi taivaan valtakunnan henkitodellisuuksiin.
"Profeetta Jeremia loi osuvan kuvan
monistakin kuolevaisista sanoessaan: 'Suussanne te olette lähellä Jumalaa,
mutta sydämessänne olette hänestä kaukana.' Ja ettekö olekin lukeneet sen
profeetan ankaraa varoitusta, joka sanoi: 'Sen papit opettavat maksusta, ja sen
profeetat ennustelevat rahasta. Samalla he teeskentelevät hurskautta ja
julistavat, että Herra on heidän kanssaan.' Eikö teille ole lausuttu oivalliset
varoituksen sanat niistä, jotka 'puhuvat lähimmäisilleen rauhan puheita, vaikka
heidän sydämessään on vahingonteko', niistä, jotka 'huulillaan liukkaasti
liehakoivat, vaikka heidän sydämensä on antautunut kaksinaamaisuudelle'? Mikään
luottavaisen ihmisen murheenaiheista ei ole yhtä kauhea kuin se, että 'häneen
lyödään haavat luotetun ystävän huoneessa.'"
Keskusteltuaan asiasta Simon Pietarin kanssa ja saatuaan Jeesukselta hyväksymisen Andreas oli antanut Beetsaidasta käsin toimivalle Daavidille ohjeet lähettää viestinviejät toimittamaan kaikille saarnaajaryhmille sanan siitä, että nämä päättäisivät matkansa ja palaisivat Beetsaidaan johonkin aikaan torstaina, joulukuun 30 päivänä. Tuon sateisen päivän illallisaikaan mennessä kaikki apostoliseurueen jäsenet ja kaikki opettavat evankelistat olivatkin sitten saapuneet Sebedeuksen kotiin.
Ryhmä majoittui eri taloihin Beetsaidassa ja läheisessä Kapernaumissa, ja se pysytteli yhdessä koko sapatin. Sen jälkeen koko seurueelle myönnettiin kahden viikon loma, jotta itse kullakin olisi tilaisuus käydä kotonaan perheensä luona, käydä ystäviään tapaamassa tai mennä kalastamaan. Heidän Beetsaidassa yhdessä viettämänsä kaksi, kolme päivää olivat kaikin puolin riemastuttavia ja innoittavia. Vanhemmatkin opettajat saivat uusia virikkeitä siitä, mitä nuoremmat saarnaajat kertoivat kokemuksistaan.
Vain osapuilleen seitsemänkymmentäviisi niistä 117 evankelistasta, jotka olivat mukana tällä toisella Galilean-saarnamatkalla, selvisi varsinaisen kokemuksen kokeesta, ja olivat paikalla määrättävissä palvelukseen kaksiviikkoisen loman päättyessä. Jeesus jäi yhdessä Andreaksen, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa Sebedeuksen kotiin, ja hän käytti paljon aikaa keskusteluihin valtakunnan menestyksestä ja laajentamisesta.