[sivu
1118]
USKONNOLLISEN USKON
PERUSTUKSET
EPÄUSKOISELLE materialistille ihminen on yksinkertaisesti vain evoluution oikku. Ihmisen elossasäilymisen toiveet ovat heränneet mielikuvituksellisen keksaisun pohjalta; hänen pelkonsa, rakkautensa, kaipuunsa ja uskomuksensa ovat vain reagointia, jota esiintyy tiettyjen aineen elottomien atomien joutuessa sattumoisin lähekkäin. Mikään tarmokkuuden osoitus tai luottamuksen ilmaus ei häntä voi haudan taakse viedä. Parhaidenkin ihmisten antaumukselliset ponnistukset ja innoittava nerous ovat tuomitut häviämään kuolemassa, ikuisen unohduksen ja sielun sammumisen pitkässä ja yksinäisessä yössä. Sanomaton epätoivo on ihmisen ainoa palkka siitä, että hän elää ja uurastaa kuolevaisten olemassaolon ajallisen auringon alla. Jokainen elonpäivä tiukentaa hitaasti, mutta varmasti, sen säälimättömän tuomion otetta, jonka vihamielinen ja heltymätön, aineellinen maailmankaikkeus on määrännyt kaiken kruunaavaksi loukkaukseksi kaikkea sitä kohtaan ihmisen tuntemassa kaipauksessa, mikä on kaunista, jaloa, ylevää ja hyvää.
Mutta tuollainen ei ihmisen loppu eikä ikuinen kohtalo toki ole. Moinen näkemys on vain jonkun sellaisen harhailevan sielun epätoivon huuto, joka on eksynyt hengelliseen pimeyteen ja joka monitahoisen oppineisuuden aiheuttaman hämmennyksen ja asioiden vääristymisen sokaisemana ponnistelee urheasti eteenpäin, kun hänen vastassaan ovat materiaalisen filosofian mekanistiset viisastelut. Ja koko tämän pimeyttä merkitsevän tuomion ja koko tämän epätoivoisen kohtalon karkottaa ikiajoiksi yksi ainoa rohkea uskonponnistus maan päällä asuvista Jumalan lapsista vähäisimmän ja oppimattomimman taholta.
Tämä pelastava
usko syntyy ihmissydämessä ihmisen moraalisen tietoisuuden käsittäessä, että
inhimilliset arvot ovat kuolevaisen kokemuksessa muunnettavissa aineellisista
hengellisiksi, inhimillisistä jumalallisiksi, ajallisuudesta ikuisuuteen.
1. USKON TUOTTAMAT VAKUUTTUNEISUUDET
Ajatuksensuuntaajan työ selittää ihmisen
alkeellisen ja evoluutionvaraisen velvollisuudentunnon muuttumisen edellä
mainituksi korkeammaksi ja varmemmaksi uskoksi ilmoituksen paljastamiin
ikuisiin realiteetteihin. Ihmisen sydämessä täytyy olla täydellisyyden
kaipuuta, joka varmistaa, että hänellä on kyky käsittää korkeimpaan tavoitteeseen
johtavat uskon polut. Jos joku haluaa noudattaa Jumalan tahtoa, hän on tunteva
totuuden tien. On kirjaimellisesti totta, kun sanotaan: "Olevaiset, jotka
ovat ihmisestä, on tunnettava, jotta niitä voisi rakastaa, mutta olevaisia,
jotka ovat Jumalasta, on rakastettava, jotta ne voisi tuntea." Mutta
rehelliset epäilykset ja vilpittömät kyselyt eivät ole syntiä, vaan sellaiset
asenteet tietävät vain viivytystä eteenpäin vievällä matkalla kohti
täydellisyyden saavuttamista. Lapsenomainen luottamus takaa ihmisen pääsyn
taivaallisen ylösnousemuksen valtakuntaan, mutta eteneminen riippuu kokonaan
siitä, harjoittaako matkamies täysikasvuisen ihmisen lujaa ja luottavaista
uskoa.
[sivu 1119]
Tieteen edustama järkeily perustuu havaittavissa oleviin ajallisuuden tosiasioihin. Uskonnon usko esittää väitteensä ikuisuuden henkiohjelman pohjalta. Mitä tieto ja järkeily eivät voi tehdä hyväksemme, sen suhteen oikea viisaus kehottaa, että sallisimme uskon tehdä sen uskonnollisen ymmärryksen ja hengellisen muuttumisen kautta.
Kapinan aiheuttaman eristämisen johdosta totuuden paljastaminen on Urantialla aivan liian usein sekoittunut osittaisia ja kestämättömiä kosmologioita edustaviin toteamuksiin. Totuus pysyy sukupolvesta toiseen muuttumattomana, mutta siihen liittyvät opetukset fyysisestä maailmasta vaihtelevat päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Ikuista totuutta ei tulisi väheksyä vain sen vuoksi, että se sattuu esiintymään aineellisesta maailmasta esitettyjen vanhentuneiden käsitysten seurassa. Mitä enemmän tieteen tosiasioita tiedät, sitä vähemmän voit olla varma; mitä enemmän uskontoa sinulla on, sitä vakuuttuneempi sinä olet.
Tieteen esittämien tosiasioiden lähde on äly
ja vain äly, uskonnon varmoina pitämät asiat kumpuavat koko
persoonallisuuden pohjimmaisista perustoista. Tiede vetoaa mielen
käsityskykyyn, uskonto vetoaa ruumiin, mielen ja hengen lojaalisuuteen ja
antaumukseen, jopa persoonallisuuden kokonaisuuteen.
Jumala on niin perin todellinen ja
absoluuttinen, ettei ole mahdollista esittää mitään aineellista näyttöä tai
mitään niin kutsutun ihmeen kaltaista todistusta hänen todellisuudestaan. Aina
on oleva niin, että me tunnemme hänet siksi, että me luotamme häneen, ja meidän
uskomme häneen perustuu yksinomaan henkilökohtaiseen mukanaoloomme hänen infiniittisen
todellisuutensa jumalallisissa ilmenemissä.
Ihmisen
sisimmässä oleva Ajatuksensuuntaaja herättää vääjäämättä ihmisen sielussa aidon
ja syvällisen täydellisyydenkaipuun ja pitkälle menevän selvilleottamisenhalun,
jotka voi riittävällä tavalla tyydyttää vain yhteys Jumalaan, tämän Suuntaajan
jumalalliseen lähteeseen. Ihmisen isoava sielu kieltäytyy tyytymästä mihinkään
vähempään kuin siihen, että se omakohtaisesti tajuaa elävän Jumalan. Mitä
hyvänsä enemmän Jumala lieneekin kuin korkea ja täydellinen moraalinen
persoonallisuus, ei hän isoavan ja finiittisen käsityskykymme mukaan ainakaan
voi olla mitään sitä vähäisempää.
Havainnoivat mielet ja erittelevät sielut tunnistavat kyllä uskonnon, kun he löytävät sen kaltaistensa elämästä. Uskonto ei kaipaa mitään määrittelyä, sillä me kaikki tunnemme sen sosiaaliset, älylliset, moraaliset ja hengelliset hedelmät. Ja tämä kaikki versoo siitä tosiasiasta, että uskonto on ihmisrodun omaisuutta; se ei ole kulttuurin jälkeläinen. On totta, että ihmisen uskonnonkäsittäminen on edelleenkin inhimillistä, ja sen vuoksi se joutuu helposti tietämättömyyden kahleisiin, taikauskon orjuuteen, viisastelua edustavien harhakäsitysten valtaan ja väärän filosofian harhaluulojen uhriksi.
Muuan aidon uskonnollisen vakuuttuneisuuden luonteenomaisista erikoisuuksista on se, että vakaumustensa ehdottomuudesta ja kantansa järkkymättömyydestä huolimatta sen julkitulon henki on niin luonteva ja hillitty, ettei se koskaan luo vähänkään sellaista vaikutelmaa, joka kertoisi itsetehostuksesta tai minäkeskeisestä haltioitumisesta. Uskonnollisen kokemuksen tuottama viisaus on melkeinpä paradoksi sikäli, että se on sekä ihmisperäistä että Suuntaajasta juontuvaa. Uskonnollinen voima ei ole yksilön henkilökohtaisten kykyjen tuote, vaan mieluumminkin ihmisen ja kaiken viisauden ikuisen lähteen välisen ylevän kumppanuuden aikaansaannos. Näin tulee todellisen ja tahrattoman uskonnon sanoista ja teoista kaikille valaistuneille kuolevaisille vastaansanomattoman arvovaltaisia.
On vaikea osoittaa ja eritellä uskonnolliseen
kokemukseen vaikuttavia tekijöitä, mutta ei ole vaikea havaita, että tällaiset
uskonnonharjoittajat elävät ja toimivat
[sivu 1120]
ikään kuin he jo olisivat Iankaikkisen
tykönä. Uskovat suhtautuvat tähän ajalliseen elämään ikään kuin kuolemattomuus
jo olisi heidän ulottuvillaan. Tällaisten kuolevaisten elämässä on sellaista
vahvaa omaperäisyyttä ja julkitulemisen spontaanisuutta, jotka ainiaan
erottavat heidät heidän vain maailmallista viisautta omaksuneista
kaltaisistaan. Uskonnonharjoittajat näyttävät elävän ikään kuin he olisivat
tosiasiallisesti vapautuneet häiritsevästä kiireestä ja tuskallisesta
paineesta, jotka johtuvat ajallisuuden maallisiin kehityskulkuihin luonnostaan
kuuluvista hankaluuksista. Heissä on näkyvillä sellaista persoonallisuuden
tasapainottumista ja luonteen tyyneyttä, että sitä eivät fysiologian,
psykologian eivätkä sosiologian lait selitä.
Aika on elementti, joka kuuluu poikkeuksetta
tiedon saavuttamiseen. Uskonto tuo antimensa esille välittömästi, vaikka siinä
silti onkin tärkeä armossa kasvamisen tekijä, tarkalleen määrätty edistyminen
kaikissa uskonnollisen kokemuksen osakysymyksissä. Tieto on se, mitä ikuisesti
etsitään; aina sinä opit, mutta koskaan et kykene pääsemään absoluuttista
totuutta edustavaan täyteen tietämykseen. Pelkässä tiedossa ei milloinkaan voi
olla absoluuttista varmuutta, vaan vain yhä todennäköisemmäksi käyvää
likimääräisyyttä. Mutta hengellisesti valaistunut uskonnollinen sielu tietää, ja se
tietää nyt. Eikä tämä syvällinen ja positiivinen varmuus johda tällaista
tervejärkistä uskonnonharjoittajaa silti tuntemaan yhtään sen vähempää
mielenkiintoa ihmisperäisen viisauden etenemisen nousuja ja laskuja kohtaan,
viisauden, joka aineellisen puolensa osalta on sidoksissa hitaasti etenevän
tieteen saavutuksiin.
Tieteen tekemät
löydötkin ovat inhimillisen kokemukseen kuuluvassa tietoisuudessa todellisia
vasta, kun niistä on otettu selko ja vasta, kun ne on suhteutettu, vasta kun
niihin sisältyvistä relevanteista tosiasioista aktuaalisesti tulee jotakin merkitseviä
sillä, että ne kytketään mielen ajatusvirtoihin. Kuolevainen ihminen
tarkastelee fyysistä ympäristöäänkin mielen tasolta, sen psykologisen
mieltämisen näkökulmasta. Mitään outoa ei sen vuoksi ole siinä, että ihminen
laatii universumista äärimmäisen yhtenäisen tulkinnan ja pyrkii sitten
samastamaan tämän oman tieteensä luoman energiaykseyden uskonnollisen
kokemuksensa henkiykseyteen. Mieli on ykseyttä; kuolevaisen olennon tietoisuus
elää mielen tasolla ja havaitsee universaaliset realiteetit mielivarustuksensa
silmien läpi. Mielen perspektiivi ei ulotu todellisuuden alkulähteen,
Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen, eksistentiaaliseen ykseyteen, mutta se voi
välittää ja joskus se onkin välittävä ihmiselle kuvan energian, mielen ja
hengen kokemuksellisesta synteesistä Korkeimmassa Olennossa ja Korkeimpana
Olentona. Mutta mieli ei voi tässä todellisuuden moninaisuuden yhdistämisessä
milloinkaan onnistua, ellei tällainen mieli ole vahvasti tietoinen aineellisista
olevaisista, älyllisistä merkityksistä ja hengellisistä arvoista. Vain
toiminnallista todellisuutta edustavan kolmiyhteyden harmoniassa on ykseys, ja
vain ykseydessä persoonallisuus kokee tyydytyksen kosmisen pysyvyyden ja
johdonmukaisuuden todellistumisesta.
Ykseys löytyy
ihmisen kokemuksesta parhaiten filosofian avulla. Ja vaikka filosofisen
ajattelun tuleekin valtaosaltaan aina perustua aineellisiin tosiasioihin,
kuolevaisen hengellinen ymmärrys on aidon filosofisen dynamiikan sielu ja energia.
Evolutionaarinen
ihminen ei luonnostaan pidä kovaa työntekoa herkkuna. Jotta hän elämän
kokemuksessaan pysyisi kasvavan uskonnollisen kokemuksen asettamien
kannustavien vaatimusten ja pakottavien yllykkeiden tasalla, merkitsee se
lakkaamatonta aktiivisuutta hengellisen kasvamisen, älyllisen avartumisen,
uusiin tosiasioihin yltämisen ja sosiaalisen palvelun alueilla. Ilman sangen
aktiivista persoonallisuutta mitään todellista uskontoa ei ole olemassa. Siksi
veltommat ihmiset usein koettavatkin välttyä aidon uskonnon edellyttämältä
ankaralta toiminnalta eräänlaatuisen näppärän itsepetoksen avulla eli
vetäytymällä stereotyyppisten uskonnollisten oppien ja dogmien tarjoamaan
valheelliseen suojaan. Aito uskonto on kuitenkin elävää. Uskonnollisten käsitysten
älyllinen jähmettäminen on samaa kuin hengellinen kuolema. Ideoitta ei uskonto
ole käsitettävissä, mutta heti kun uskonto
[sivu 1121]
madalletaan
pelkäksi ideaksi, se ei enää ole uskontoa, vaan siitä on tullut vain
eräs ihmisperäisen filosofian alalaji.
Lisäksi on
olemassa toisentyyppisiä epävakaisia ja kurittomia sieluja, jotka käyttävät
tunneperäisiä uskontoideoita mieluusti pakoväylänä päästäkseen ihmiselon
asettamista hermostuttavista vaatimuksista. Kun jotkut horjuvat ja pelokkaat
kuolevaiset koettavat vältellä evolutionaariseen elämään kuuluvaa alituista
painetta, näyttää uskonto -- sellaisena, jollaiseksi he sen käsittävät --
tarjoavan lähimmän turvapaikan ja parhaan pakotien. Uskonnon tehtävä on
kuitenkin valmistaa ihmistä kohtaamaan urheasti, jopa sankarillisesti, elämän
hankaluudet. Uskonto on evolutionaarisen ihmisen ylivertaisin avu, se ainoa
asia, joka antaa hänelle kyvyn jatkaa vaellustaan ja "kestää niin kuin hän
näkisi Hänet, joka on näkymätön." Mystiikka sen sijaan on usein jonkinlaista
elämästä syrjäänvetäytymistä. Siihen turvautuvat ne ihmiset, joille
uskonnollisen elämäntavan noudattamisen edellyttämät, enemmän voimia kysyvät
toiminnot ihmisyhteiskunnan ja kanssakäymisen avoimilla areenoilla eivät
maistu. Oikean uskonnon pitää toimia. Käyttäytyminen johtuu uskonnosta
silloin, kun ihmisellä aktuaalisesti on uskonto, tai paremminkin, kun uskonnon
todella annetaan pitää ihmistä vallassaan. Uskonto ei tule koskaan tyytymään
pelkkään ajattelemiseen eikä toimettomaan tunnelmointiin.
Emme ole sokeita sille tosiasialle, että uskonto toimii
usein epäviisaasti, jopa epäuskonnollisesti, mutta se toimii.
Uskonnollisen vakaumuksen harhautumat ovat johtaneet verisiin vainoihin, mutta
aina ja iäti uskonto tekee jotakin; se on dynaamista!
Älyllinen
vajavaisuus tai puutteellinen kasvatus vaikeuttaa väistämättä korkeampien
uskonnollisten tavoitteiden saavuttamista, koska tällainen köyhä hengellisen
olemuksen elinpiiri riistää uskonnolta sen tärkeimmän filosofisen yhteyskanavan
tieteellisen tiedon maailmaan. Uskonnon älylliset tekijät ovat tärkeitä, mutta
toisaalta niiden liikakehitys on joskus myös varsin vammauttavaa ja
sekoittavaa. Uskonnon täytyy alituiseen ponnistella erään paradoksaalisen
väistämättömyyden kohteena: on välttämätöntä, että se käyttää ajattelua
tehokkaasti hyödykseen, kun toisaalta on välttämätöntä, että se samanaikaisesti
suhtautuu varauksin kaiken ajattelun hengelliseen käyttökelpoisuuteen.
Uskonnollinen
spekulointi on väistämätöntä, mutta aina vahingollista, sillä tällainen
spekulointi poikkeuksetta vääristää pohdittavan asian. Spekulointi muuntaa
uskonnon helposti joksikin aineelliseksi tai humanistiseksi, ja samalla kun se
siis on suoranaisena esteenä loogisen ajattelun selkeydelle, samalla se
epäsuorasti saa uskonnon näyttämään ajallisen maailman funktiolta, sen samaisen
maailman, jonka vastakohtana sen tulisi ikuisesti olla. Paradoksit tulevat sen
vuoksi aina olemaan uskonnolle tunnusomaisia, paradoksit, jotka johtuvat
kokemuksellisen yhteyden puuttumisesta universumin aineellisen ja hengellisen
tason väliltä -- sellaisen yhdistävän tekijän puuttumisesta kuin morontiamota,
joka on filosofian tuolle puolen menevää herkkyyttä totuuden erottamista ja
ykseyden tajuamista kohtaan.
Materiaaliset
tuntemukset, ihmisen emootiot, johtavat suoraan aineellisiin toimenpiteisiin,
itsekkäisiin tekoihin. Uskonnolliset oivallukset, hengelliset motivaatiot,
johtavat suoraa tietä uskonnollisiin toimenpiteisiin, epäitsekkäisiin tekoihin,
jotka edustavat sosiaalista palvelua ja pyyteetöntä hyvänsuopaisuutta.
Uskonnollinen
kaipaus on jumalallista todellisuutta tavoittelevaa isoamista. Uskonnollinen kokemus on sen tietoisuuden todentuma,
että on löytänyt Jumalan. Ja kun ihmisolento todellakin löytää Jumalan, tuo
olento kokee sielussaan sellaista löytämisen riemusta pulppuavaa sanomatonta
levottomuutta, että hänen on pakko yrittää saada rakastava palveluyhteys
vähemmän valaistuneisiin kanssaihmisiinsä, ei toki sitä julkituodakseen, että
hän on löytänyt Jumalan, vaan paremminkin antaakseen oman sielunsa äyräiden yli
tulvivan ikuisen hyvyyden virvoittaa ja jalontaa kanssaihmisiään. Todellinen
uskonto johtaa yhä laajempaan sosiaaliseen palvelemiseen.
[sivu 1122]
Tiede, tieto, johtaa tosiasiatietoisuuteen;
uskonto, kokemus, johtaa arvotietoisuuteen; filosofia, viisaus, johtaa koordinoituun
tietoisuuteen; ilmoitus, revelaatio, (morontiamotan korvike) johtaa
tietoisuuteen todellisesta reaalisuudesta; kun tosiasia-, arvo- ja
todellisen reaalisuuden tietoisuuden koordinoitumisesta taas muodostuu
tietoisuus persoonallisuuden reaalisuudesta, suurimmasta mahdollisesta olemisen
määrästä, sekä usko tämän samaisen persoonallisuuden elossasäilymisen
mahdollisuuteen.
Tietämys johtaa siihen, että ihmisille osoitetaan heidän paikkansa, eli se johtaa sosiaalisten kerrosten ja kastien alkuunpanoon. Uskonto johtaa ihmisten palvelemiseen, ja sillä tavoin se luo etiikkaa ja altruismia. Viisaus johtaa sekä ideoiden että omien kanssaihmistensä korkeampaan ja parempaan yhteenkuuluvuuteen. Ilmoitus vapahtaa ihmiset ja saattaa heidät ikuisen tutkimusmatkan alkuun.
Tiede lajittelee ihmisiä; uskonto rakastaa ihmisiä, niin kuin sinä itsekin; viisaus tekee oikeutta keskenään erilaisille ihmisille; mutta ilmoitus nostaa ihmisen korkeuksiin ja paljastaa, että hän kykenee kumppanuuteen Jumalan kanssa.
Tiede ponnistelee turhaan luodakseen kulttuuriin perustuvan veljeyden; uskonto saa aikaan henkeen perustuvan veljeyden. Filosofian tavoitteena on viisauteen perustuva veljeys; ilmoitus tuo näkyville ikuisen veljeyden: Paratiisin Lopullisuuden Saavuttajakunnan.
Tieto johtaa ylpeyteen siitä tosiasiasta,
että olen persoonallisuus; viisaus on yhtä kuin tietoisuus persoonallisuuden
merkityksestä; uskonto on yhtä kuin kokemus persoonallisuuden arvon
tiedostamisesta; ilmoitus on yhtä kuin vakuutus persoonallisuuden
eloonjäämisestä.
Tieteen pyrkimyksenä on rajattoman kosmoksen lohkottaisten osien identifioiminen, analysointi ja luokittelu. Uskonto ottaa tarkasteltavakseen kokonaisidean, koko kosmoksen. Filosofia koettaa samastaa tieteen käsittelemät aineelliset lohkot hengellisen ymmärryksen mukaiseen käsitykseen kokonaisuudesta. Siinä, missä filosofia tässä yrityksessä epäonnistuu, siinä ilmoitus onnistuu vakuuttaessaan kosmisen kehän olevan universaalinen, ikuinen, absoluuttinen ja infiniittinen. Tämä Infiniittisen MINÄ OLEN -olevaisen* kosmos on sen vuoksi loputon, rajaton ja kaiken sisäänsä sulkeva -- ajaton, tilaton ja kvalifioimaton. Ja me todistamme, että Infiniittinen MINÄ OLEN on myös Nebadonin Mikaelin Isä ja ihmisen pelastuksen Jumala.
Tiede vihjaa Jumaluuteen tosiasiana, filosofia esittää idean Absoluutista, uskonto luo kuvan Jumalasta rakastavana hengellisenä persoonallisuutena. Ilmoitus vahvistaa Jumaluuden tosiasian, Absoluutin idean ja Jumalan hengellisen persoonallisuuden ykseyden ja esittää lisäksi tämän käsitteen meidän Isänämme -- olemassaolon universaalisena tosiasiana, mielen ikuisena ideana ja elämän infiniittisenä henkenä.
Tiedon tavoittelu on tiedettä, viisauden
etsintä on filosofiaa, Jumalan rakastaminen on uskontoa, totuuden isoaminen on
revelaatio, ilmoitus. Mutta ihmisen sisimmässä oleva Ajatuksensuuntaaja vasta
liittää todellisuudentunnun ihmisen hengelliseen ymmärrykseen kosmoksesta.
Tieteessä idea edeltää sen todellistumisen ilmenemää, uskonnossa todellistumisen kokemus edeltää idean ilmenemää. On valtava ero toisaalta evolutionaarisen uskomistahdon ja toisaalta valistuneen järkeilyn tuloksen, uskonnollisen ymmärryksen ja ilmoituksen -- tahdon, joka uskoo -- välillä.
Evoluution piirissä uskonto johtaa usein siihen, että ihminen luo omat käsityksensä Jumalasta; ilmoitus tuo esille sen ilmiön, että Jumala kehittää ihmistä itseään, kun sen sijaan Kristus Mikaelin maan päällä viettämässä elämässä me näemme sen ilmiön, että Jumala ilmoittaa itseään ihmiselle. Evoluutio tekee Jumalasta helposti ihmisen kaltaisen, ilmoitus taas pyrkii tekemään ihmisestä Jumalan kaltaisen.
Tiede on tyytyväinen vasta, kun se on
löytänyt ensimmäiset syyt; uskonto vasta, kun se on löytänyt korkeimman
persoonallisuuden, ja filosofia tyytyy ykseyteen. Ilmoitus vahvistaa, että nämä
kolme ovat yksi ja
[sivu 1123]
että kaikki ovat
hyviä. Ikuinen reaalinen on universumin hyvyys, ei suinkaan ajalliset
harhakuvat avaruuden pahuudesta. Kaikkien persoonallisuuksien hengellisen
kokemuksen mukaan on aina totta, että todellinen on sitä, mikä on hyvää, ja
hyvä on sitä, mikä on todellista.
Koska mielessänne on läsnä Ajatuksensuuntaaja, Jumalan mielen tunteminen ei ole teille sen suurempi mysteeri kuin on olla varma siitä, että tietää tuntevansa minkä tahansa muun mielen -- ihmismielen tai ihmisen yläpuolelle kuuluvan mielen. Uskonnolle ja sosiaaliselle tietoisuudelle on yhteistä niiden perustuminen tietoisuuteen siitä, että on muitakin mieliä. Menetelmä, jonka avulla voit hyväksyä toisen henkilön idean omaksesi, on sama, jonka avulla voit "antaa mielen, joka oli Kristuksessa, olla myös sinussa."
Mitä on ihmisen kokemus? Se on yksinkertaisesti kaikenlaista vuorovaikutusta aktiivisen ja vastauksia etsivän minuuden ja minkä tahansa muun aktiivisen ja ulkopuolisen olevaisen välillä. Kokemuksen massa määräytyy käsityksen syvyydestä ynnä minuuden ulkopuolella olevan todellisuuden tuntemisen kokonaismäärästä. Kokemuksen liike on yhtä kuin odotettavissa olevan kuvittelun voimallisuus ynnä se, miten teräviä ovat aistinvaraiset havainnot sen olevaisen ulkonaisista ominaisuuksista, johonka ollaan kosketuksissa. Kokemuksen tosiasia löytyy minätajunnasta ynnä muu-eksistensseistä -- muu-olevaisuudesta, muu-mieleydestä ja muu-henkeydestä.
Ihminen
tiedostaa varsin varhaisessa vaiheessa, ettei hän ole maailmassa eikä
universumissa yksin. Kehittyy luonnollinen ja spontaani taju siitä, että
minuuden ympäristössä on muitakin mieliä. Usko muuntaa tämän luonnollisen
kokemuksen uskonnoksi, toisin sanoen Jumala tiedostetaan muu-mieleyden
realiteetiksi -- sen lähteeksi, olemukseksi ja määränpääksi. Mutta tällainen
tieto Jumalasta on alati ja aina henkilökohtaisen kokemuksen realiteetti. Ellei
Jumala olisi persoonallisuus, hänestä ei voisi tulla ihmispersoonallisuuden
todellisen uskonnollisen kokemuksen elävää osaa.
Ihmisen
uskonnollisessa kokemuksessa mukana oleva erheen elementti on suoraan
verrannollinen siihen materialismin määrään, joka saastuttaa hengellistä
käsitystä Universaalisesta Isästä. Ihmisen universumissa esihenkenä suorittama
eteneminen muodostuu siitä kokemuksesta, että hän vapautuu näistä Jumalan
olemusta sekä puhtaan ja todellisen hengen reaalisuutta koskevista
virheellisistä käsityksistä. Jumaluus on enemmän kuin henkeä, mutta hengellinen
lähestymistie on taivaaseen nousevalle ihmiselle ainoa mahdollinen.
Rukoileminen on
kiistämättä uskonnollisen kokemuksen osa, mutta nykyajan uskonnot ovat
korostaneet sitä väärin niin, että sitä tärkeämpi palvonnallinen yhteydenpito
on lyöty pahasti laimin. Palvonta syventää ja laajentaa mielen reflektiivisiä
kykyjä. Rukoilu saattaa rikastuttaa elämää, mutta palvonta valaisee määränpään.
Ilmoitususkonto on ihmisen olemassaolon yhdentävä elementti.
Ilmoitus yhdentää historian, koordinoi geologian, astronomian, fysiikan,
kemian, biologian, sosiologian ja psykologian. Hengellinen kokemus on ihmisen
kosmoksen todellinen sielu.
5. TAVOITTEELLISEN POTENTIAALIN
YLIVALTA
Vaikkei sen
todistaminen, että uskominen on tosiasia, olekaan samaa kuin uskotun asian
todeksi osoittaminen, yksinkertaisen eliömuodon edistyminen evoluution kautta
persoonallisuuden asemaan osoittaa kuitenkin tosiasiaksi sen, että
persoonallisuuden potentiaali on alun alkaen olemassa. Ja ajallisissa
universumeissa
[sivu 1124]
potentiaali on
aktuaaliseen verrattuna aina tätä korkeammalla. Kehittyvässä kosmoksessa
potentiaalinen on sitä, mikä tulee olemaan, ja tuleva merkitsee Jumaluuden
tavoitteellisten käskytysten paljastumista.
Tämä sama
tavoitteita asettava ylivalta näkyy mielessä tapahtuvan ideainmuodostuksen
kehityksessä, kun alkukantainen eläimellinen pelko muuntuu alati syveneväksi
kunnioitukseksi Jumalaa kohtaan ja yhä laajemmaksi maailmankaikkeuden
kunnioittamiseksi. Alkukantaisella ihmisellä oli enemmän uskonnollista pelkoa
kuin uskoa, ja henkipotentiaalien ylivalta mieliaktuaaleihin nähden osoittautuu
todeksi, kun tämä pelkurin pelko muuttuu eläväksi uskoksi hengellisiin
realiteetteihin.
Voitte psykologisoida kehitysuskontoa, mutta ette
hengellistä alkuperää olevaa henkilökohtaisen kokemuksen uskontoa.
Ihmisperäinen moraalisuus saattaa tuntea arvoja, mutta vain uskonto voi
säilyttää, ylevöittää ja hengellistää tällaiset arvot. Mutta uskonto on
sanotunlaisista vaikutuksista huolimatta jotakin enemmän kuin
emootionaalistettua moraalisuutta. Uskonto on moraalisuudelle samaa, kuin mitä
rakkaus on velvollisuudelle, mitä Jumalan pojan asema on orjuudelle, mitä
olemus on substanssille. Moraalisuus tuo esille kaikkivaltiaan Valvojan,
palveltavan Jumaluuden; uskonto tuo julki kaikkia rakastavan Isän, palvottavan
ja rakastettavan Jumalan. Ja kerran vielä sanottuna tämä johtuu siitä, että
uskonnon hengellinen potentiaalisuus on kehitysperäisen moraalisuuden
velvollisuus-aktuaalisuuteen nähden hallitsevassa asemassa.
6. USKONNOLLISEN USKON VARMUUS
Filosofian
avulla tapahtuva uskonnollisen pelon eliminointi ja tieteen vakaa edistyminen
lisäävät väärien jumalten kuolleisuutta suuresti. Ja vaikka tämä ihmistekoisten
jumaluuksien rivien harveneminen saattaa hetkellisesti sumentaa hengellisen
näköalan, se lopulta kuitenkin hävittää tietämättömyyden ja taikauskon, jotka
varsin pitkään kätkivät elävän, ikuisen rakkauden Jumalan näkyviltä. Luodun ja
Luojan välinen suhde on elävä kokemus, dynaaminen uskonnollinen usko, joka ei
ole täsmällisesti määriteltävissä. Jos osa elämästä otetaan erilleen ja
nimitetään uskonnoksi, se on samaa kuin elämän pirstominen ja uskonnon
vääristäminen. Ja juuri tästä syystä palvonnan Jumala vaatiikin täyttä
uskollisuutta tai sitten ei mitään.
Alkukantaisten
ihmisten jumalat eivät saattaneet olla kuin heidän itsensä varjoja; elävä
Jumala on se jumalallinen valo, jonka katkot ovat koko avaruuden
luomistulosvarjoja.
Filosofisia
tuloksia saavuttanut uskonnonharjoittaja luottaa henkilökohtaisen pelastuksen
persoonalliseen Jumalaan, joka on jotakin enemmän kuin realiteetti, arvo,
saavutustaso, ylevä prosessi, transmutaatio, ajallisen avaruuden perimmäisyys,
ihanteellistus, energiapersonoituma, gravitaatioentiteetti, ihmisperäinen
projektio, minuuden ihanteellistuma, luonnon ylöstyöntymä, taipumus hyvyyteen,
evoluution eteenpäin kannustava yllyke tai ylevistä ylevin hypoteesi.
Uskonnonharjoittaja uskoo rakkauden Jumalaan. Rakkaus on uskonnon olemus ja
nykyistä korkeamman sivilisaation alkulähde.
Usko muuntaa
filosofiaan kuuluvan ja todennäköiseksi oletetun Jumalan omakohtaiseen
uskonnolliseen kokemukseen kuuluvaksi, varmuudella tiedetyksi pelastavaksi
Jumalaksi. Skeptisyys saattaa asettaa teologian teoriat kyseenalaisiksi, mutta
luottamus omakohtaisen kokemuksen luotettavuuteen vahvistaa sen vakaumuksen
totuudellisuuden, joka on kasvanut uskoksi.
Viisaan
päättelyn kautta saatetaan päätyä Jumalaa koskeviin vakaumuksiin, mutta
yksilöstä tulee Jumalaa tunteva vain uskon välityksellä, omakohtaisen
kokemuksen kautta. Paljossa sellaisessa, mikä koskee elämää, on otettava
huomioon todennäköisyys, mutta oltaessa yhteydessä kosmiseen todellisuuteen on
mahdollista tuntea varmuutta, kun tällaisia merkityksiä ja arvoja lähestytään
elävän uskon tietä. Jumalaa tunteva sielu rohkenee sanoa
[sivu 1125]
"minä
tiedän" silloinkin, kun sellainen epäuskoinen asettaa tämän Jumalasta
tietämisen kyseenalaiseksi, joka kiistää tällaisen varmuuden siksi, ettei
älyperäinen logiikka sitä täysin tue. Jokaiselle tällaiselle epäilijälle uskova
vastaa vain: "Miten sinä muka tiedät, etten minä tiedä?"
Vaikka järki
voikin aina asettaa uskon kyseenalaiseksi, usko voi aina täydentää sekä järkeä
että logiikkaa. Järki luo sen todennäköisyyden, jonka usko voi muuntaa
moraaliseksi varmuudeksi, jopa hengelliseksi kokemukseksi. Jumala on
ensimmäinen totuus ja viimeinen tosiasia, siksi kaikki totuus saa alkunsa
hänestä, samalla kun kaikki tosiasiat ovat olemassa hänen ansiostaan. Jumala on
absoluuttinen totuus. Totuutena Jumala on tiedettävissä, mutta jotta Jumalaa
voisi ymmärtää, selittää, on tutkittava universumien universumin tosiasiaa.
Jumalan totuuden kokemisen ja Jumalan tosiasiasta vallitsevan tietämättömyyden
välillä ammottavan kuilun voi luoda umpeen vain elävä usko. Järki yksinään ei
kykene saamaan aikaan harmoniaa infiniittisen totuuden ja universaalisen
tosiasian välille.
Vakaumus ei ehkä
kykene vastustamaan epäilystä eikä pitämään puoliaan pelkoa vastaan, mutta usko
saa aina voiton epäilystä, sillä usko on sekä positiivista että elävää.
Positiivinen on aina paremmassa asemassa kuin negatiivinen, totuus paremmassa
asemassa kuin erhe, kokemus paremmassa asemassa kuin teoria, hengelliset
realiteetit paremmassa asemassa kuin ajallisuuden ja avaruuden irralliset
tosiasiat. Vakuuttava todiste tästä hengellisestä varmuudesta koostuu niistä
sosiaalisista hengen hedelmistä, joita tällaiset uskovat, uskovaiset, tämän
aidon hengellisen kokemuksen seurauksena tuottavat. Jeesus sanoi: "Jos te
rakastatte lähimmäisiänne niin kuin minä olen teitä rakastanut, niin silloin
kaikki ihmiset tietävät, että te olette minun opetuslapsiani."
Tieteelle Jumala
on yksi mahdollisuus, psykologialle hän on toivottavuus, filosofialle eräs
todennäköisyys, uskonnolle varmuus, muuan uskonnolliseen kokemukseen kuuluva
aktuaalisuus. Järki vaatii, että sellaisen filosofian, joka ei kykene löytämään
todennäköisyyden Jumalaa, tulisi suhtautua sangen kunnioittavasti siihen
uskonnolliseen uskoon, joka kykenee löytämään ja joka löytää varmuuden Jumalan.
Tieteen ei liioin tulisi suhtautua väheksyvästi uskonnolliseen kokemukseen
sillä perusteella, että tämä on herkkäuskoisuutta, ei ainakaan niin kauan, kun
se pitää kiinni olettamuksestaan, jonka mukaan ihmisen älylliset ja filosofiset
kyvyt ilmaantuivat aina vain vähäisempää älyllisyyttä edustavista eliöistä,
mitä pitemmälle menneisyyteen niiden kohdalla mennään, kunnes lopulta näiden
kykyjen alkuperäksi paljastuu sellainen alkeellinen elollisuus, josta kaikki
ajattelu ja tunteminen täysin puuttui.
Evoluution
tosiasioita ei pidä asettaa sitä totuutta vastaan, että Jumalaa tuntevan
kuolevaisen uskonnollista elämäntapaa edustavan hengellisen kokemuksen varmuus
on todellista. Älykkäiden ihmisten tulisi lakata järkeilemästä niin kuin lapset
järkeilevät ja sen sijaan pyrkiä käyttämään aikuisuuteen kuuluvaa
johdonmukaista logiikkaa, joka faktaa edustavan havainnon rinnalla sietää
totuuden käsitteen. Tieteellinen materialismi on vararikossa pitäessään
jokaisen eteentulevan universumi-ilmiön kohdalla itsepintaisesti kiinni siitä,
että se aina vain uudistaa nykyiset vastaväitteensä ja selittää sen, mikä on
eittämättä korkeampaa, johtuvan siitä, mikä on eittämättä alempaa.
Johdonmukaisuuskin jo vaatii tavoitteellisen Luojan toimien tunnustamista.
Orgaaninen
evoluutio on fakta; tavoitteellinen eli edistyvä evoluutio on totuus, joka
tekee evoluution yhä korkeammalle nouseviin saavutuksiin kuuluvista, muutoin
keskenään ristiriitaisista ilmiöistä johdonmukaisia. Mitä korkeammalle tiedemies
edistyy valitsemallaan tieteenalalla, sitä laajemmin hän hylkää materialistista
faktaa edustavat teoriat ja omaksuu kosmisen totuuden Korkeimman Mielen
valta-asemasta. Materialismi halventaa ihmiselämää. Jeesuksen evankeliumi
korottaa valtavasti ja ylevöittää verrattomasti jokaista kuolevaista.
Kuolevaisten olemassaolo tulee hahmottaa koostuvaksi jännittävästä ja
lumoavasta kokemuksesta, jossa tajutaan ihmisen ylöskurottautumisen ja
jumalallisen ja pelastavan alaskurottautumisen kohtaamisen todellisuus.
[sivu 1126]
7. JUMALALLISEN EPÄILYKSETTÖMYYS
Itsestään
olemassa olevana Universaalinen Isä on myös itsensä selittävä; hän
aktuaalisesti elää jokaisessa järjellisessä kuolevaisessa. Mutta et voi olla
varma Jumalasta, ellet tunne häntä. Se, että kokee itsensä pojaksi, on ainoa
kokemus, joka tekee isyydestä epäilyksettömän. Maailmankaikkeus muuttuu
kaikkialla. Muuttuva universumi on riippuvuussuhteessa oleva universumi.
Sellainen luomus ei voi olla sen paremmin lopullinen kuin absoluuttinenkaan. Finiittinen
universumi on täysin riippuvainen Perimmäisestä ja Absoluutista. Universumi ja
Jumala eivät ole yksi ja sama, vaan toinen on syy ja toinen on seuraus. Syy on
absoluuttinen, infiniittinen, ikuinen ja muuttumaton. Seuraus on
ajallis-avaruudellinen ja transsendentaalinen, mutta alati muuttuva, aina
kasvava.
Jumala on
maailmankaikkeudessa yksi ja ainoa itseaiheutettu tosiasia. Hän on koko
olevaisista ja olennoista koostuvan luomistuloksen järjestyksen, suunnitelman
ja tarkoituksen salaisuus. Kaikkialla muuttuvaa universumia säätelevät ja
vakauttavat ehdottoman muuttumattomat lait, muuttumattoman Jumalan tavat.
Jumalan tosiasia, jumalallinen laki, on muuttumaton; Jumalan totuus, hänen
suhteensa maailmankaikkeuteen, on suhteellinen revelaatio, ilmoitus, joka on
aina mukautettavissa lakkaamatta kehittyvään universumiin.
Ne, jotka
tahtoisivat keksiä uskonnon, josta puuttuu Jumala, ovat kuin ne, jotka
tahtoisivat kerätä hedelmiä ilman, että heillä on hedelmäpuita, saada lapsia
ilman vanhempia. Seurauksia ei voi saada ilman syitä; vain MINÄ OLEN on vailla
alkusyytä. Uskonnollisen kokemuksen tosiasia sisältää jo itsessään ajatuksen
Jumalasta, ja tällaisen omakohtaisen kokemuksen Jumalan täytyy olla
persoonallinen Jumaluus. Et voi rukoilla kemiallista kaavaa, kääntyä nöyrästi
matemaattisen yhtälön puoleen, palvoa hypoteesia, uskoutua postulaatille,
vaihtaa ajatuksia prosessin kanssa, palvella abstraktiota etkä pitää yllä
rakastavaa kumppanuutta lain kanssa.
On totta, että
monia ulkonaisesti uskonnollisia ominaisuuksia voi versoa ei-uskonnollisista
juurista. Ihminen voi -- älyllisellä tasolla -- kieltää Jumalan ja olla silti
moraalisessa mielessä hyvä, lojaali, kuuliainen, rehellinen, jopa
ihanteellinen. Ihminen saattaa ympätä monia puhtaasti humanistisia oksia
hengelliseen perusolemukseensa ja siten näennäisesti osoittaa oikeiksi
väitteensä, joita hän on esittänyt jumalattoman uskonnon puolesta, mutta
tällaisesta kokemuksesta puuttuvat eloonjäämisarvot: Jumalan tunteminen ja
nousu kohti Jumalaa. Tällainen kuolevaisen kokemus tuottaa vain sosiaalisia
hedelmiä, ei hengellisiä. Ympätty oksa määrää hedelmien laadun, olkoonkin että
elävä ravintoliuos nousee juurista, jotka ovat alkuperäinen jumalallinen anti:
mieli ja henki.
Uskonnon
älyllinen tunnusmerkki on varmuus, filosofinen ominaispiirre on
johdonmukaisuus, sosiaaliset hedelmät ovat rakkaus ja palveleminen.
Jumalaa tunteva
yksilö ei ole sellainen, joka on sokea niitä vaikeuksia kohtaan tai
välinpitämätön niiden esteiden suhteen, jotka ovat Jumalan löytämisen tiellä
taikauskon, perinteen ja nykyajan materialististen mieltymysten muodostamassa
sokkelossa. Hän on kohdannut kaikki nämä esteet ja voittanut ne, elävän uskon
avulla noussut niiden yläpuolelle ja niistä huolimatta saavuttanut hengellisen
kokemuksen ylängöt. Mutta on totta, että monet, jotka ovat sisimmässään varmoja
Jumalasta, pelkäävät puolustaa tällaisia varmuudentunteita niiden ihmisten
paljouden ja nokkeluuden takia, jotka kokoavat vastaväitteitä jumalaanuskomista
vastaan ja suurentelevat siihen liittyviä vaikeuksia. Mitään kovin syvää
älyllisyyttä ei vaadita puutteiden esiinkaivamiseen, kysymysten tekemiseen tai
vastaväitteiden esittämiseen. Mutta näihin kysymyksiin vastaaminen ja näiden
vaikeuksien ratkaiseminen edellyttää kyllä erinomaista älykkyyttä. Uskon luoma
varmuus on suurenmoisin keino selviytyä kaikista tällaisista pinnallisista
kiistoista.
[sivu 1127]
Jos tiede,
filosofia tai sosiologia tohtii todellisen uskonnon profeettojen kanssa
kiistellessään käydä dogmaattiseksi, silloin tulisi Jumalaa tuntevien ihmisten
vastata tällaiseen epäoikeutettuun dogmaattisuuteen sillä kaukonäköisemmällä
dogmatismilla, joka edustaa omakohtaisen hengellisen kokemuksen luomaa
varmuutta: "Tiedän, mitä olen kokenut, sillä minä olen hänen poikansa, joka
on MINÄ OLEN." Mikäli dogmin on määrä kiistää uskovaisen omakohtainen
kokemus, silloin tämä uskosta syntynyt koettavissa olevan Isän poika voi
vastata äskeisellä, kiistämättömissä olevalla dogmilla eli toteamuksella
aktuaalisesta Universaalisen Isän pojan asemastaan.
Vain
kvalifioimaton realiteetti, absoluutti, voisi ottaa vapauden olla
johdonmukaisesti dogmaattinen. Niiden, jotka ovat olevinaan dogmaattisia, on
johdonmukaisia ollakseen ennemmin tai myöhemmin ajauduttava energian
Absoluutin, totuuden Universaalin ja rakkauden Infiniitin käsivarsille.
Jos
ei-uskonnolliset tavat lähestyä kosmista todellisuutta julkeavat asettaa uskon
varmuuden kyseenalaiseksi sillä perusteella, ettei sellaista tilaa ole todeksi
osoitettu, hengen kokija voi silloin samalla tavoin turvautua tieteen
tosiasioiden ja filosofian uskomusten dogmaattiseen kiistämiseen sillä
perusteella, että ne ovat yhtälailla todistamattomia, ne ovat yhtälailla vain
tiedemiehen tai filosofin tietoisuuden kokemuksia.
Kaikkiin universumikokemuksiin verrattuna meillä on
oikeus olla kaikkein varmimpia Jumalasta, onhan hän kaikista läsnäolevista
väistämättömin, kaikista tosiasioista todellisin, kaikista totuuksista elävin,
kaikista ystävistä rakastavin ja kaikista arvoista jumalallisin.
Arvokkaimpana
todisteena uskonnon todellisuudesta ja tehokkuudesta on inhimillisen
kokemuksen tosiasia; nimittäin se, että ihminen, joka luonnostaan on
pelokas ja epäluuloinen, ihminen, joka syntymälahjanaan on saanut vahvan
itsesäilytysvaiston ja kaipauksen kuolemanjälkeiseen eloonjäämiseen, on halukas
uskomaan nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan koskevat syvimmät intressinsä
kokonaan sen voiman ja persoonan huomaan ja ohjaukseen, jota hänen uskonsa
nimittää Jumalaksi. Tämä on koko uskonnon keskeisin totuus. Kun sitten
kysytään, mitä tämä voima tai persoona edellyttää ihmiseltä vastapalvelukseksi
tästä huolenpidosta ja lopullisesta pelastuksesta, niin ei ole kahtakaan
uskontoa, jotka antaisivat siihen saman vastauksen; itse asiassa ne ovat tässä
suhteessa kaikki enemmän tai vähemmän eri mieltä.
Kun on puhe
minkä hyvänsä uskonnon statuksesta kehityksen asteikolla, sitä voi arvostella
parhaiten sen tekemien moraalisten arvioiden ja sen esittämien eettisten
normien mukaan. Mitä korkeammantyyppisestä uskonnosta on kysymys, sitä enemmän
se rohkaisee alituiseen kohenevaa sosiaalista moraalisuutta ja eettistä
kulttuuria, ja nämä puolestaan rohkaisevat sitä. Emme voi arvioida uskontoa sen
seurassa kulkevan sivilisaation tilan mukaan, vaan meidän on viisainta arvioida
sivilisaation todellista luonnetta siihen liittyvän uskonnon puhtauden ja
ylevyyden mukaan. Monet tämän maailman huomattavimmat uskonnonopettajat ovat
olleet käytännöllisesti katsoen oppimattomia. Maailmallinen viisaus ei ole
välttämätöntä ikuisiin realiteetteihin uskovan pelastavan uskon
harjoittamiselle.
Eri aikakausien
uskontojen välinen erilaisuus riippuu kokonaan siitä, miten eri tavalla ihminen
ymmärtää todellisuuden, ja siitä, miten ihmiset eroavat moraalisten arvojen,
eettisten suhteiden ja henkirealiteettien tunnistamisessa.
Etiikka on
ulkoinen sosiaalinen tai rodullinen kuvastin. Se heijastaa mitään
vääristelemättä sitä muutoin huomaamatta jäävää edistymistä, joka koostuu
ihmisen sisäisistä hengellisistä ja uskonnollisista kehityskuluista. Ihminen on
ollut aina sitä mieltä Jumalasta, että Jumala on parasta, mitä ihminen on
tiennyt; hän on pitänyt Jumalaa syvimpinä käsityksinään ja korkeimpina
ihanteinaan. Historiallinenkin uskonto on aina luonut jumalakäsityksensä
korkeimmiksi tunnustamistaan arvoista. Jokainen älykäs luotu antaa Jumalan
nimen parhaalle ja ylevimmälle, mitä hän tietää.
[sivu 1128]
Kun uskonto
madalletaan järkeilyn ja älyllisen toiminnan julkituonnissa käytetyiksi
termeiksi, se on aina rohkaistunut arvostelemaan sivilisaatiota ja
evolutionaarista etenemistä sen mukaan, miltä nämä näyttävät uskonnon omien,
eettistä kulttuuria ja moraalista edistystä mittaavien normien mukaan
arvioituina.
Vaikka
omakohtainen uskonto edeltääkin ihmisen moraalin kehittymistä, on samalla
valitettavasti todettava, että institutionaalinen uskonto on poikkeuksetta
laahannut ihmisrotujen hitaasti muuttuvien tapasääntöjen perässä. Järjestynyt
uskonto on osoittautunut vanhoillisen vitkastelevaksi. Uskonnollisen kehityksen
osalta profeetat ovat tavallisesti johdattaneet kansaa, teologit ovat
tavallisesti sitä pidätelleet. Uskonto, joka on sisäinen eli henkilökohtainen
kokemus, ei voi koskaan kehittyä kovin pitkälle rotujen älyllisen kehityksen
edelle.
Mutta uskontoa ei koskaan kohoteta niin
kutsuttuun yliluonnolliseen vetoamalla. Ihmeiden tavoittelu merkitsee paluuta
primitiivisiin magiauskontoihin. Oikealla uskonnolla ei ole mitään tekemistä
niin kutsuttujen ihmeiden kanssa, eikä ilmoitususkonto koskaan viittaa
ihmeisiin arvovaltansa todisteena. Iäti ja aina uskonto on lujasti kiinni
omakohtaisessa kokemuksessa. Ja teidän ylevin uskontonne -- Jeesuksen elämä --
oli juuri tällainen henkilökohtainen kokemus: ihminen, kuolevainen ihminen,
joka etsi Jumalaa ja täyteen määrään saakka löysi hänet, yhden ainoan
lihallisessa hahmossa eletyn elämän aikana, samalla kun tämän saman
inhimillisen kokemuksen kuluessa ilmaantui Jumala, joka etsi ihmistä ja löysi
hänet infiniittistä ylivaltiutta olevan täydellisen sielun täydeksi
tyydytykseksi. Ja kysymys on uskonnosta, vieläpä korkeimmasta uskonnosta, mikä
on tähän mennessä Nebadonin universumissa julki tuotu -- Jeesus Nasaretilaisen
maisesta elämästä.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]
------------------
*) Alkutekstissä ei ole sanaa "olevainen". [Kääntäjän huomautus]