[sivu
1027]
MELKISEDEKIN OPETUSTEN
VAIKUTUS ITÄMAILLA
SAALEMIN
uskonnon ensimmäiset opettajat tunkeutuivat Afrikan ja Euraasian
kaukaisimpienkin heimojen luo, ja alati he saarnasivat Makiventan evankeliumia,
jonka mukaan jumalallisen suosion saavuttamisen ainoana hintana oli ihmisen
usko ja luottamus ainoaan universaaliseen Jumalaan. Melkisedekin liitto
Abrahamin kanssa toimi mallina koko sille alkuaikojen lähetyssanomalle, joka
levisi Saalemista ja muista keskuksista. Koskaan ei Urantialla ole ollut
innostuneempia ja tarmokkaampia jonkin uskonnon lähetyssaarnaajia kuin nämä
jalot miehet ja naiset, jotka veivät Melkisedekin opetukset itäisen
pallonpuoliskon jokaiseen kolkkaan. Näitä lähetyssaarnaajia värvättiin monien
kansojen ja rotujen keskuudesta, ja he levittivät opetuksiaan etupäässä
alkuperäisväestöön kuuluvien käännynnäisten välityksellä. He perustivat
maailman eri puolille koulutuskeskuksia, joissa he opettivat alkuperäisväestön
edustajille Saalemin uskontoa, ja sen jälkeen he valtuuttivat nämä oppilaat
toimimaan opettajina, kunkin oman kansansa parissa.
VEDALAISESSA INTIASSA
Melkisedekin päivinä Intia oli kosmopoliittinen maa, joka oli vast'ikään joutunut pohjoisesta ja lännestä tulleiden arjalais-andiittisten maahantunkeutujien poliittiseen ja uskonnolliseen herruuteen. Tällä kerralla arjalaiset olivat levittäytyneet runsaslukuisesti vain niemimaan pohjoisiin ja läntisiin osiin. Nämä vedalaiset tulokkaat olivat tuoneet mukanaan lukuisat heimojumalansa. Heidän uskonnolliset palvontamuotonsa noudattivat tarkoin heidän varhaisempien andiittiesi-isiensä seremoniatapoja sikäli, että isä toimi edelleenkin pappina ja äiti papittarena ja kotiliettä käytettiin yhä alttarina.
Tuolloin oli parhaillaan menossa vedakultin kasvu- ja muodonmuutosvaihe bramiinikastiin kuuluvien opettaja-pappien johdolla, jotka vähä vähältä ottivat valvontaansa laajenevan palvontarituaalin. Entisten kolmenkymmenenkolmen arjalaisjumaluuden yhteensulautuminen oli edennyt jo pitkälle, kun Saalemin lähetyssaarnaajat tunkeutuivat pohjois-Intiaan.
Näiden arjalaisten polyteismi oli heidän aiemman monoteisminsä rappeutunut muoto. Rappeutumisen oli aiheuttanut heidän hajaantumisensa heimoyksiköiksi, joista jokaisella oli oma syvästi kunnioitettu jumalansa. Tämä andiittisen Mesopotamian alkuperäisen monoteismin ja kolminaisuusopin takaperoinen kehitys oli toisen esikristillisen vuosituhannen ensimmäisinä vuosisatoina muuttumassa jälleenyhdistymisprosessiksi. Nämä monet jumalat järjestettiin jumalaperheeksi, jota kolmiyhteisesti johtivat taivaan herra Djaus pitar, ilmakehän myrskyisä herra Indra ja kolmipäinen tulenjumala Agni, maan herra ja aiemman kolminaisuuskäsitteen surkastunut eduskuva.
Selkeästi henoteistiset kehityskulut
tasoittivat tietä kehittyneelle monoteismille. Jumaluuksista ammoisin eli Agni
korotettiin usein koko panteonin isä-päämieheksi.
[sivu 1028]
Jumaluus-isä -prinsiippi, josta välillä
käytetään sanaa Pradzhapati, välillä nimeä Brahma, painui pinnan alle sen
teologisen taistelun tuoksinassa, jonka bramiinipapit myöhemmin kävivät
Saalemin opettajien kanssa. Brahmuus miellettiin koko vedalaisen jumalaperheen
aktivoivaksi energia-jumaluus -prinsiipiksi.
Saalemin lähetyssaarnaajat saarnasivat
Melkisedekin yhdestä ja ainoasta Jumalasta, taivaan Kaikkein Korkeimmasta.
Tällainen esitys ei ollut kokonaan ristiriidassa kehkeytymässä olleen
Isä-Brahma -käsitteen kanssa, jonka mukaan hän oli kaikkien jumalten alkulähde,
mutta Saalemin oppi oli epäritualistinen, joten se suuntautui suoraan
bramiinipapiston oppeja, traditioita ja opetuksia vastaan. Bramiinipapit eivät
koskaan halunneet hyväksyä saalemilaista opetusta, jonka mukaan pelastus
saavutetaan uskon kautta ja Jumalan suosioon päästään ilman ritualistisia
menoja ja uhriseremonioita.
Intialle merkitsi ratkaisevaa käännekohtaa se, että se hylkäsi Melkisedekin evankeliumin, joka puhui luottamuksesta Jumalaan ja pelastuksesta uskon kautta. Saalemin lähetyssaarnaajilla oli ollut suuri vaikutus siihen, että usko kaikkiin ikivanhoihin vedalaisjumaliin väheni, mutta johtajat, vedalaisuuden papit, kieltäytyivät hyväksymästä Melkisedekin opetusta yhdestä Jumalasta ja yhdestä, koruttomasta uskosta.
Vastustaakseen
Saalemin opettajia bramiinit seuloivat oman aikansa pyhät kirjoitukset, ja näin
aikaansaatu kokoomateos on myöhemmin tarkistetussa muodossaan säilynyt
nykyaikaan asti Rigvedana, yhtenä muinaisimpana pyhänä kirjana. Sitten
seurasivat toinen, kolmas ja neljäs Veda, kun bramiinit yrittivät kiteyttää,
kaavamaistaa ja vakiinnuttaa palvonta- ja uhrausrituaalejaan tuolloisten
kansanheimojen tarpeiden mukaisiksi. Parhailta osiltaan nämä kirjoitukset ovat
tasavertaisia minkä tahansa muun samanluontoisen kirjakokoelman kanssa, jos
mittapuuna pidetään käsitteistön kauneutta ja näkemysten totuudellisuutta.
Mutta kun tähän verrattomaan uskontoon tarttui etelä-Intian tuhansien ja taas
tuhansien taikauskojen, kulttien ja rituaalien saastetta, se koki vähittäisen
muodonmuutoksen, ja siitä tuli kirjavin teologinen järjestelmä, minkä
kuolevainen ihminen on koskaan kehitellyt. Vedojen tarkastelu tuo nähtäville
sekä korkeimpia että kaikkein ala-arvoisimpia jumaluuskäsityksiä, mitä on
koskaan sanoiksi puettu.
Sitä mukaa kun Saalemin lähetyssaarnaajat tunkeutuivat kohti etelää dravidalaiseen Deccaniin, he kohtasivat yhä laajemmalle ulottuvan kastijärjestelmän, arjalaisten luoman järjestelmän, jonka tarkoitus oli estää rodullisen identiteetin menetys toissijaisten sangik-kansanheimojen paisuvan tulva-aallon edessä. Koska bramiinien pappiskasti oli tämän järjestelmän kaikkein olennaisin osa, hidastutti tämä yhteiskuntajärjestelmä Saalemin opettajien etenemistä suuresti. Kastijärjestelmä ei kyennyt pelastamaan arjalaisrotua, mutta se onnistui säilyttämään bramiinit, jotka puolestaan ovat nykyaikaan asti säilyttäneet uskonnollisen johtoasemansa Intiassa.
Ja kun tilanne oli sellainen, että
vedalaisuus korkeamman totuuden hylkäämisen myötä heikkeni, arjalaisten kultti
joutui Deccanista käsin yhä lukuisampina vyöryvien hyökkäysten kohteeksi.
Pyrkiessään epätoivoisesti pysäyttämään tämän vuoksiaallon, joka uhkasi tuhota
rodun ja hävittää uskonnon, bramiinikasti koetti nostaa itsensä kaiken muun
yläpuolelle. He opettivat, että jumaluudelle annettu uhri jo sinänsä oli
kaikkivoipainen, että se oli voimassaan vastustamaton. He julistivat, että
universumin kahdesta jumalallisesta perusprinsiipistä toinen oli Brahmuus,
jumaluus, ja toinen oli brahmalainen papisto. Minkään muun Urantian kansan
keskuudessa papit eivät ole rohjenneet korottaa itseään peräti jumaliensa
yläpuolelle, ohjata jumalilleen kuuluvat kunnianosoitukset itselleen. Mutta
näine julkeine vaatimuksineen he menivät järjettömyydessä niin pitkälle, että
koko huojuva järjestelmä luhistui niiden madaltavien kulttien edessä, joita
[sivu 1029]
virtasi maahan ympäristön vähemmän edistyneiden sivilisaatioiden piiristä. Valtaisa vedapapisto rämpi itse siinä pysähtyneisyyden ja pessimismin mustassa tulvavedessä, jonka sen oma itsekäs ja typerä julkeus oli levittänyt niin, että sen alle peittyi koko Intia, ja sen alle tämä papisto myös itse vaipui.
Liioiteltu keskittyminen omaan minään johti vääjäämättä pelkoon siitä, että minuus jatkaisi olemassaoloaan loputtomassa ja ei-kehittyvässä peräkkäisten inkarnaatioiden kiertokulussa ihmisen, eläimen tai kasvin hahmossa. Ja kaikista niistä saastuttavista uskomuksista, jotka olisivat voineet kytkeytyä kenties kehkeytymäisillään olleeseen monoteismiin, mikään ei ollut niin lamaannuttavaa kuin tämä usko sielunvaellukseen -- oppi sielujen uudelleenruumiillistumisesta -- joka oli peräisin dravidalaisesta Deccanista. Tämä usko toistuvien sielunvaellusten näännyttävään ja yksitoikkoiseen kiertokulkuun riisti kamppailevilta kuolevaisilta heidän kauan elättelemänsä toivon siitä, että he kuolemassa löytäisivät vapahduksen ja hengellisen ylennyksen, mikä oli ollut osa aiempaa vedalaista uskontoa.
Tämän filosofisessa mielessä voimattomuuteen
johtavan opetuksen jälkeen keksittiin pian sellainen opinkappale, että
minuudesta voi vapautua ainiaaksi sillä, että antaa koko luomakunnan
ylisieluun, Brahmuuteen, tapahtuvan absoluuttisen yhdistymisen tuottaman
universaalisen levon ja rauhan virrata ylleen. Ajatus, että ihminen jotakin
haluaisi tai kuolevainen jotakin tavoittelisi, kitkettiin tarkasti pois ja itse
asiassa hävitettiin. Yli kahdentuhannen vuoden ajan Intian parhaat mielet ovat
pyrkineet pääsemään kaikenlaisesta haluamisesta, ja näin avattiin sepposen
selälleen ovi, josta pääsivät sisälle monien hindukansojen sielut
tosiasiallisesti hengellisen toivottomuuden kahleisiin kytkeneet myöhemmät
kultit ja opetukset. Kaikista sivilisaatioista vedalais-arjalainen maksoi
kaikkein kauhistuttavimman hinnan siitä, että se torjui Saalemin evankeliumin.
Kastijärjestelmä ei yksinään kyennyt
säilyttämään arjalaista uskonnollis-kulttuurista järjestelmää, ja Deccanin
ala-arvoisten uskontojen levitessä pohjoiseen siellä alkoi vähitellen epätoivon
ja toivottomuuden aikakausi. Juuri näinä pimeinä aikoina syntyi kultti, jonka
mukaan mitään elämää ei saa sammuttaa, ja se on ollut vallalla aina siitä
lähtien. Monet uusista kulteista olivat avoimesti ateistisia, ja ne väittivät,
että pelastus, sikäli kuin se on saavutettavissa, voi olla tuloksena vain
ihmisen omista ponnistuksista ilman ulkopuolista apua. Mutta suuressa osassa koko
tätä valitettavaa filosofiaa on vähän väliä nähtävissä vääristyneitä jäänteitä
Melkisedekin ja jopa Aatamin opetuksista.
Juuri näihin aikoihin koottiin hindu-uskonnon myöhemmät kirjoitukset eli Brahmanat ja Upanishadit. Torjuttuaan opetukset omakohtaisesta uskonnosta, joka syntyy siitä, että yhden ja ainoan Jumalan kanssa koetaan omakohtainen uskon kokemus, ja saastutettuaan itsensä Deccanista virranneessa madaltavien ja heikentävien kulttien ja uskonkappaleiden tulvavedessä antropomorfismeineen ja uudelleenruumiillistumisineen, bramiinipapistossa ilmeni väkevää vastaliikettä näitä turmelevia uskomuksia kohtaan. Ilmeni selvää pyrkimystä etsiä ja löytää aito todellisuus. Bramiinit ryhtyivät riisumaan intialaisen jumaluuskäsitteen ihmishahmoisuutta, mutta niin tehdessään he lankesivat siihen vakavaan erehdykseen, että he tekivät jumalakäsitteestä persoonattoman, ja saatuaan työnsä päätökseen heillä ei ollutkaan ylevää ja hengellistä ihannetta Paratiisin-Isästä, vaan etäinen ja metafyysinen idea kaiken sisäänsä sulkevasta Absoluutista.
Bramiinit olivat oman asemansa turvatakseen
hylänneet Melkisedekin yhden ja ainoan Jumalan, ja nyt he huomasivat
kehittäneensä olettamuksen, jonka mukaan oli olemassa Brahma, tuo epämääräinen
ja tavoittamaton filosofinen minuus, tuo persoonaton ja kykenemätön se,
joka on pitänyt Intian hengellisen elämän avuttomassa ja lohduttomassa tilassa
tuosta onnettomasta ajasta aina kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti.
Buddhalaisuus syntyi Intiassa Upanishadien
kirjoittamisen aikoihin. Mutta tuhatvuotisesta menestystarinastaan huolimatta
se ei kuitenkaan pystynyt kilpailemaan myöhemmän
[sivu 1030]
hindulaisuuden
kanssa. Korkeammasta moraalisuudesta huolimatta sen ensi alkuun Jumalasta
piirtämä kuva oli jopa hindulaisuudenkin esittämää kuvaa epäselvempi,
hindulaisuuden, joka tarjosi vähäisempiä ja persoonallisia jumalia. Lopulta
buddhalaisuus pohjois-Intiassa perääntyi sotaisan islamin hyökkäyksen edessä,
tällä kun oli selväpiirteinen käsitys Allahista universumin ylimpänä Jumalana.
Vaikka brahmalaisuuden korkein vaihe tuskin oli uskonto, se oli toki kuolevaisen olennon mielen ylevimpiä kurottautumisia filosofian ja metafysiikan maailmoihin. Siinä tarkoituksessa kerran liikkeelle lähdettyään, että lopullinen todellisuus löytyisi, intialainen ajattelu ei pysähtynyt ennen kuin se oli pohdiskellut lähes jokaista teologian osa-aluetta paitsi uskonnon olennaisinta kaksoiskäsitettä: universumin kaikkien luotujen Universaalisen Isän olemassaoloa ja näiden samaisten luotujen universumissa kokeman ylösnousemuksen tosiasiaa, kun luodut pyrkivät saavuttamaan ikuisen Isän, joka on käskenyt heidän olla täydellisiä, niin kuin hänkin on täydellinen.
Brahmuus-käsitteessä noiden aikojen mielet tavoittelivat vakavasti ideaa jostakin kaiken täyttävästä Absoluutista, sillä tämä postulaattina esitetty käsite identifioitiin samalla kertaa sekä luovaksi energiaksi että kosmiseksi reaktioksi. Brahmuuden käsitettiin olevan kaikenlaisen määrittelyn ulottumattomissa, ollen käsitettävissä vain kieltämällä peräjälkeen kaikki finiittiset ominaisuudet. Se oli eittämättä uskoa johonkin absoluuttiseen -- jopa infiniittiseen -- olentoon, mutta tämä käsite oli suurelta osin vailla persoonallisuuden attribuutteja, eivätkä yksittäiset uskonnonharjoittajat sen vuoksi voineet sitä kokea.
Brahmuus-Narajana miellettiin Absoluutiksi, infiniittiseksi SE ON -olevaiseksi*, potentiaalisen kosmoksen luovaksi alkuvoimaksi, Universaaliseksi Itseydeksi, joka on olemassa staattisena ja potentiaalisena läpi koko ikuisuuden. Mikäli tuolloiset filosofit olisivat kyenneet jumaluuden käsittämisessään etenemään askelen verran pitemmälle, mikäli he olisivat kyenneet mieltämään Brahmuuden yhdistäväksi ja luovaksi eli persoonallisuudeksi, joka on luotujen ja kehittyvien olentojen lähestyttävissä, silloin olisi sellaisesta opetuksesta saattanut tulla Urantialla kaikkein pisimmälle päässyt hahmotelma Jumaluudesta, sillä siihen olisivat silloin sisältyneet totaalisen jumaluusfunktion viisi ensimmäistä tasoa, ja se olisi hyvinkin saattanut aavistaa myös kaksi jäljellä olevaa tasoa.
Tietyissä osakysymyksissä Ainoan Universaalisen Ylisielun käsite kaikkien luotujen olentojen olemassaolosta tehdyn yhteenvedon kokonaistuloksena johdatti Intian filosofit hyvin lähelle totuutta Korkeimmasta Olennosta, mutta tästä totuudesta ei ollut heille mitään hyötyä siksi, että he eivät onnistuneet kehittämään mitään ymmärrettävää tai järkevää omakohtaista lähestymistietä kehittelemänsä, Brahmuus-Narajanaksi kutsutun, teoreettisen ja monoteistisen päämäärän saavuttamiseen.
Syysuhteen jatkuvuuden karma-prinsiippi taas on hyvin lähellä totuutta kaikkien ajallis-avaruudellisten toimintojen heijastuksellisesta synteesistä Korkeimman jumaluusläsnäolossa, mutta tämä postulaatti ei tarjonnut koskaan sellaista mahdollisuutta, että yksittäinen uskonnonharjoittaja sen rinnalla saavuttaisi omakohtaisesti Jumaluuden, vaan se tarjosi vain koko persoonallisuuden perimmältään tapahtuvan vaipumisen Universaaliseen Ylisieluun.
Brahmalaisuuden filosofia oli oivaltamaisillaan myös sen, että ihmisessä on Ajatuksensuuntaaja, mutta totuuden väärinkäsittäminen turmeli tämän ajatuksen. Opetus, jonka mukaan sielu on Brahmuuden asuinpaikka ihmisessä, olisi tasoittanut tietä edistyneelle uskonnolle, ellei tätä käsitystä olisi täysin turmellut sellainen usko, ettei tämän ihmisen sisimmässä olevan Universaalisen Ainoan ohella ole mitään inhimillistä yksilöllisyyttä.
Opinkappaleessaan minä-sielun sulautumisesta
Ylisieluun Intian filosofit eivät jättäneet mitään mahdollisuutta sellaiselle,
että jotakin inhimillistä, jotakin
[sivu 1031]
uutta ja ainutlaatuista, jotakin ihmisen tahdon ja Jumalan tahdon yhdistymisestä syntyvää, jäisi elämään. Opetus sielun palaamisesta Brahmuuteen on varsin samansuuntainen sen totuuden kanssa, että Suuntaaja palaa Universaalisen Isän poveen, mutta jokin selvästi Suuntaajasta erottuva jatkaa sekin olemassaoloaan, nimittäin kuolevaisen olennon persoonallisuuden morontiakaksoiskappale. Ja brahmalaisesta filosofiasta tämä äärimmäisen tärkeä käsitys kohtalokkaasti puuttui.
Brahmalainen
filosofia on päässyt lähelle monia maailmankaikkeuden tosiasioita ja lähestynyt
lukuisia kosmisia totuuksia, mutta se on aivan liian usein joutunut sen
erehdyksen uhriksi, ettei se ole osannut tehdä eroa todellisuuden eri tasojen,
sellaisten kuin absoluuttisen, transsendentaalisen ja finiittisen tason
välillä. Se ei ole ottanut lukuun sitä, että mikä saattaa olla
finiittis-illusorista absoluuttisella tasolla, saattaakin finiittisellä tasolla
olla absoluuttisen todellista. Se ei ole huomannut myöskään olennaisen tärkeää
Universaalisen Isän persoonallisuutta, Isän, johon on saatavissa
henkilökohtainen yhteys kaikilta tasoilta: evolutionaarisen luodun rajoitetusta
jumalakokemuksesta aina Iankaikkisen Pojan rajattomaan Paratiisin-Isän
kokemiseen saakka.
Vuosisatojen vieriessä Intian väestö tiettyyn
määrään palasi Vedojen muinaisiin rituaaleihin siinä muodossa, miten rituaalit
olivat muuttuneet Melkisedekin lähetyssaarnaajien opetusten seurauksena ja
millaisiksi myöhempien aikojen bramiinipapisto oli ne jähmettänyt. Tämä
maailman uskonnoista vanhin ja kosmopoliittisin on kokenut yhä uusia muutoksia
reagoidessaan buddhalaisuuteen ja jainalaisuuteen sekä myöhemmin ilmaantuneisiin
muhamettilaisuuden ja kristinuskon vaikutuksiin. Mutta siihen mennessä, kun
Jeesuksen opetukset saavuttivat Intian, ne olivat jo siinä määrin
länsimaistuneet, että niistä oli tullut "valkoisen miehen uskonto",
ja niin ollen ne olivat hindujen ajattelutavalle outoja ja vieraita.
Nykyisellään hindulainen teologia kuvaa neljä
jumaluuden ja jumalallisuuden alenevaa tasoa seuraavasti:
1. Brahmuus, Absoluutti, Ääretön
Ainoa, SE ON.
2. Trimurti, hindulaisuuden korkein kolminaisuus. Tässä yhdistelmässä Brahma, sen ensimmäinen jäsen, käsitetään niin, että hän on luonut itse itsensä Brahmuudesta -- infiniittisyydestä. Brahma voisi olla perustana Universaalisen Isän käsitteelle, ellei sitä olisi niin läheisesti samastettu panteistiseen Äärettömään Ainoaan. Brahma samastetaan myös kohtaloon.
Sivan ja Vishnun, toisen ja kolmannen
jäsenen, palvonta sai alkunsa ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä
vuosituhannella. Siva on elämän ja kuoleman herra, hedelmällisyyden
jumala ja hävityksen valtias. Vishnu on tavattoman suosittu siitä
syystä, että hänen uskotaan aika ajoin ruumiillistuvan ihmishahmoiseksi. Tällä
tavoin Vishnusta tulee intialaisten mielikuvitusmaailmassa todellinen ja elävä.
Jotkut ovat toisaalta sitäkin mieltä, että joko Siva tai Vishnu on kaiken muun
yläpuolella.
3. Vedalaiset ja jälkivedalaiset
jumaluudet. Monet arjalaisten muinaisista jumalista, kuten Agni, Indra ja
Soma, ovat säilyneet toissijaisina jumalina Trimurtin kolmen jäsenen rinnalla.
Lukemattomia uusia jumalia on noussut vedalaisen Intian alkuaikojen jälkeen, ja
nekin on liitetty hindulaiseen jumalaperheeseen.
4. Puolijumalat: myöhempien aikojen
kulttien yli-ihmiset, puolijumalat, sankarit, demonit, aaveet, pahat henget,
menninkäiset, hirviöt, peikot ja pyhimykset.
Vaikka hindulaisuus ei ole pitkään aikaan
onnistunut saamaan uutta eloa Intian kansaan, siitä on kuitenkin samalla
sanottava, että se on tavallisesti ollut suvaitsevainen uskonto. Sen suuri
voima on siinä, että se
[sivu 1032]
on osoittautunut Urantialla esiintyvistä uskonnoista kaikkein mukautuvimmaksi ja vähiten jähmettyneeksi. Se kykenee muuntumaan lähes rajattomasti, ja puitteet, joiden sisällä se sopeutuu joustavasti mitä erilaisimpiin käsityksiin, ulottuvat epätavallisen laajalle niin, että niiden väliin mahtuvat yhtä hyvin älykköbramiinin korkealentoiset ja puolittain monoteistiset pohdiskelut kuin alhaisiin paarialuokkiin kuuluvien tietämättömien uskovaisten peittelemätön fetisismi ja primitiiviset kulttitavat.
Hindulaisuus on säilynyt siksi, että se on mitä suurimmassa määrin erottamaton osa Intian sosiaalista perusrakennetta. Sillä ei ole mitään suurellista hierarkiaa, joka olisi järkytettävissä tai hävitettävissä, vaan se kutoutuu kansan elämänkuvioihin. Sillä on kaikkia muita kultteja parempi kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, ja se suhtautuu suvaitsevan omaksuvasti moniin muihin uskontoihin. Niinpä Gautama Buddhaa ja jopa Kristusta väitetään Vishnun inkarnoitumiksi.
Tänä päivänä
Intiassa tarvitaan ennen muuta Jeesuksen evankeliumin julkituomista -- sitä,
että Jumala on Isä ja ihminen on poika, sekä tästä johtuvaa kaikkien ihmisten
veljeyttä, mikä toteutuu henkilökohtaisella tasolla rakastavana huolenpitona ja
sosiaalisena palveluna. Tarpeellinen filosofinen käsitteistö ja tarpeellinen kulttistruktuuri
ovat Intiassa jo olemassa. Mitä tarvitaan, on Ihmisen Pojan alkuperäisessä
evankeliumissa julki tuodusta dynaamisesta rakkaudesta singahtava elävöittävä
kipinä -- edellyttäen, että tämä evankeliumi riisutaan niistä länsimaisista
dogmeista ja opinkappaleista, jotka ovat olleet omiaan tekemään Mikaelin
elämäntyönä olleesta lahjoittautumisesta valkoisen miehen uskonnon.
TOTUUDEN PUOLESTA
Vaeltaessaan Aasian halki levittäen oppia Kaikkein Korkeimmasta Jumalasta ja pelastuksesta uskon kautta Saalemin lähetyssaarnaajat omaksuivat paljon aineksia niiden eri maiden filosofiasta ja uskonnollisesta ajattelusta, joiden kautta he kulkivat. Mutta Melkisedekin ja hänen seuraajiensa valtuuttamat opettajat eivät jättäneet heille uskottua tehtävää kesken, vaan he tunkeutuivat Euraasian mantereen kaikkien kansanheimojen luo, ja Kiinaan he saapuivat toisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä. Saalemilaiset pitivät pääpaikkaansa yli sadan vuoden ajan Sii Futshissa. Siellä he kouluttivat kiinalaisia opettajia, jotka puolestaan jatkoivat opetusta koko keltaisen rodun asuttamalla alueella.
Juuri tämän opetuksen suoranaisena
seurauksena Kiinassa syntyi varhaisin taolaisuuden muoto. Se oli perin
erilainen uskonto kuin on se, joka nykyään kantaa tätä nimeä. Varhainen eli
alkutaolaisuus koostui seuraavista osatekijöistä:
1. Tuohon aikaan asti säilyneet Singlangtonin
opetukset, joiden vaikutus jatkui Shang-tin, Taivaan Jumalan, käsitteessä.
Singlangtonin aikaan kiinalaisista tuli käytännöllisesti katsoen monoteistisiä.
He keskittivät palvontansa Ainoaan Totuuteen, joka myöhemmin tunnettiin Taivaan
Henkenä, universumin hallitsijana. Eikä keltainen rotu koskaan täysin
kadottanut tätä alkuaikojen jumaluuskäsitystä, vaikka sen uskontoon myöhempinä
aikoina pujahtikin monia alisteisia jumalia ja henkiä.
2. Saalemin uskonto Kaikkein Korkeimmasta
Luojajumalasta, joka vuodattaisi suosionsa ihmiskunnalle vastauksena ihmisen
uskoon. Mutta on liiankin totta, että siihen mennessä, kun Melkisedekin
lähetyssaarnaajat olivat tunkeutuneet keltaisen rodun maille, heidän
alkuperäinen sanomansa oli muuttunut melkoisesti Makiventan aikojen Saalemin
yksinkertaisista opeista.
3. Intian filosofien Brahmuus-Absoluutin
käsite, johon kytkeytyi halu välttyä kaikelta pahalta. Saalemin uskonnon idän
suunnalle levinneessä haarassa ehkä merkittävimpänä tuntunut ulkopuolinen
vaikutus oli peräisin intialaisilta vedauskonnon opettajilta, jotka ujuttivat
saalemilaisten pelastuskeskeiseen ajatteluun oman käsityksensä Brahmuudesta --
Absoluutista.
[sivu 1033]
Tämä monikoosteinen usko levisi keltaisen ja ruskean rodun asuttamien maiden joka puolelle uskonnollis-filosofisen ajattelun pohjimmaisena ajatuksena. Japanissa tämä alkutaolaisuus tunnettiin shintona, ja tässäkin, hyvin kaukana Palestiinan Saalemista sijaitsevassa maassa kansanheimot tulivat tietämään Makiventa Melkisedekin inkarnoitumisesta, Makiventan, joka eli maan päällä, jottei ihmiskunta unohtaisi Jumalan nimeä.
Kiinassa kaikki nämä uskonnot sekoittuivat
keskenään ja yhdistyivät myöhemmin alati laajenevaan esi-isienpalvontakulttiin.
Mutta Singlangtonin ajan jälkeen kiinalaiset eivät ole koskaan joutuneet
pappishämäyksen avuttomiksi orjiksi. Keltainen rotu nousi ensimmäisenä
barbaarisesta orjuudesta järjestyneeksi sivilisaatioksi, sillä se saavutti
ensimmäisenä edes jonkinmääräisen vapauden säälittävästä jumaltenpelosta. He
eivät myöskään pelänneet edes vainajahenkiä sillä tavoin kuin muut rodut niitä
pelkäsivät. Kiina kärsi tappion siksi, että se ei edennyt jo varhain
tapahtunutta pappisvallasta vapautumista pitemmälle vaan lankesi lähes yhtä
kohtalokkaaseen erehdykseen: esi-isien palvomiseen.
Mutta saalemilaisten ponnistelu ei ollut turhaa. Juuri
heidän evankeliuminsa perustalle kuudennen vuosisadan Kiinan suuret filosofit
rakensivat omat opetuksensa. Lao-tsen ja Konfutsen aikojen moraalinen ilmapiiri
ja hengelliset näkemykset versoivat varhaisemman aikakauden Saalemin
lähetyssaarnaajien opetuksista.
Noin kuusisataa
vuotta ennen Mikaelin saapumista näytti Melkisedekistä, joka jo kauan sitten
oli poistunut lihallisesta hahmostaan, että hänen maan päällä esittämiensä
opetusten puhtautta vaaransi turhan suuressa määrin yleinen sekoittuminen
vanhempiin urantialaisiin uskomuksiin. Jonkin aikaa näytti siltä, että hänen
Mikaelin edelläkävijänä suorittamansa lähetystehtävä saattoi olla vaarassa
jäädä tuloksettomaksi. Ja kuudennella Kristusta edeltäneellä vuosisadalla
hengellisten vaikuttajien epätavallisen koordinoitumisen kautta, joista
voimista kaikkia eivät edes planeettakohtaiset valvojat ymmärrä, Urantia sai
olla todistamassa mitä epätavallisinta moninaisen uskonnollisen totuuden
esilletuomista. Eri ihmisopettajien toimiessa välikätenä Saalemin evankeliumi
tuotiin julki toistamiseen ja siihen puhallettiin uutta elinvoimaa. Ja siitä,
minkä muodon se silloin sai, on säilynyt monia aineksia tämän kirjan
kirjoittamisen aikoihin saakka.
Tälle
ainutlaatuiselle hengellisen edistymisen vuosisadalle olivat ominaisia kaikkialla
sivistyneessä maailmassa esiintyneet uskonnon, moraalin ja filosofian suuret
opettajat. Kaksi Kiinassa toiminutta merkittävää opettajaa olivat Lao-tse ja
Konfutse.
Lao-tse rakensi suoraan Saalemin
traditioista peräisin oleville käsityksille julistaessaan Taon olevan koko
luomakunnan Ainoa Ensimmäinen Aiheuttaja. Lao oli mies, jolla oli suurenmoinen
hengellinen näkemys. Hän opetti, että "ihmisen ikuinen määränpää oli
iäinen liitto Taon, Korkeimman Jumalan ja Universaalisen Kuninkaan, kanssa."
Hän ymmärsi perimmäisen syy-seuraus -suhteen mitä tarkkanäköisimmin, sillä hän
kirjoitti: "Ykseys saa alkunsa Absoluuttisesta Taosta, ja Ykseydestä
ilmestyy kosminen Kaksinaisuus, ja tällaisesta Kaksinaisuudesta ponnahtaa
olevaisuuden piiriin Kolminaisuus, ja Kolminaisuus on kaiken todellisuuden
alkulähde." "Koko todellisuus on aina tasapainossa kosmoksen
potentiaalien ja aktuaalien välillä, ja jumalallisuuden henki pitää ne ajasta
aikaan sopusoinnussa."
Lao-tse esitti
myös yhtenä ensimmäisistä oppia pahan kostamisesta hyvällä: "Hyvyys
siittää hyvyyttä, mutta hänelle, joka on läpikotaisen hyvä, hänelle pahuuskin
siittää hyvyyttä."
Hän opetti, että
luotu palajaa Luojan tykö, ja hän piirsi elämästä kuvan, jonka mukaan se on
persoonallisuuden puhkeamista esiin kosmisista potentiaaleista; kuolema taas
oli ikään kuin tämän
[sivu 1034]
luodun olennon
persoonallisuuden kotiinpaluu. Hänen käsityksensä aidosta uskosta oli
epätavallinen, ja hänkin vertasi sitä "pienen lapsen suhtautumiseen".
Hänen
ymmärryksensä Jumalan ikuisesta tarkoituksesta oli selkeä, sillä hän sanoi:
"Absoluuttinen Jumaluus ei taistele, mutta on aina voitokas; hän ei pakota
ihmiskuntaa, vaan on aina valmis vastaamaan ihmisen todellisiin toiveisiin;
Jumalan tahto on ikuinen kärsivällisyydessä ja iäinen julkitulonsa
väistämättömyydessä." Ja aidosta uskonnonharjoittajasta hän lausui
totuuden tuodessaan julki, että on autuaampaa antaa kuin ottaa: "Hyvä
ihminen ei pyri pitämään totuutta omanaan, vaan koettaa mieluumminkin
lahjoittaa näitä rikkauksia lähimmäisilleen, sillä se on totuuden
todellistamista. Absoluuttisen Jumalan tahto tuo aina siunausta, se ei koskaan
tuhoa; todellisen uskovan tarkoituksena on aina toimiminen, mutta ei koskaan
pakottaminen."
Laon opettama
vastarinnasta pidättyminen ja hänen tekemänsä ero toimimisen ja pakottamisen
välillä vääristyi myöhemmin uskomuksiksi, joiden mukaan ei pidä "nähdä,
tehdä eikä ajatella mitään". Mutta Lao ei koskaan opettanut moista
erhettä, vaikka hänen esittämänsä vastarinnasta pidättyminen on osaltaan vaikuttanut
kiinalaisten kansanheimojen rauhanomaisten mieltymysten voimistumiseen.
Mutta
kahdennenkymmenennen vuosisadan Urantian kansanomaisella taolaisuudella on
perin vähän yhteistä tämän muinaisen filosofin ylevien näkemysten ja kosmisten
käsitysten kanssa, filosofin, joka opetti totuutta sellaisena kuin hän sen
mielessään näki: Että usko Absoluuttiseen Jumalaan on sen jumalallisen energian
lähde, joka on uudistava maailman ja jonka avulla ihminen nousee hengelliseen
liittoon Taon, ikuisen Jumaluuden ja universumien Luoja-Absoluutin, kanssa.
Konfutse (Kung Fu-tze) oli Laon
nuorempi aikalainen kuudennen vuosisadan Kiinassa. Konfutse pohjasi oppinsa
keltaisen rodun pitkän historian aikana kehittyneisiin parempiin
moraaliperinteisiin, ja jonkin verran häneen vaikuttivat myös ainekset, jotka
olivat jäljellä Saalemin lähetyssaarnaajien traditioista. Hänen pääteoksensa
koostui kokoelmasta muinaisten filosofien viisaita lausumia. Opettajana häntä
ei hänen elinaikanaan hyväksytty, mutta hänen kirjoituksillaan ja opetuksillaan
on sen jälkeen, tähän päivään saakka ollut suuri vaikutus Kiinassa ja
Japanissa. Shamaaneille Konfutse osoitti uuden tien sikäli, että hän asetti
moraalisuuden magian tilalle. Mutta hän rakensi liian hyvin; hän teki järjestyksestä
uuden fetissin ja pani alulle esi-isiltä perittyjen tapojen kunnioittamisen,
jota kiinalaiset harjoittavat vielä tämän kirjan kirjoittamisen aikaankin.
Konfutselainen
moraalisuuden opetus perustui siihen teoriaan, että maallinen elämäntapa on
taivaallisen elämäntavan vääristynyt varjo, että ajallisen sivilisaation
todellinen elämänjärjestys on taivaassa vallitsevan ikuisen järjestyksen
peilikuva. Konfutselaisuuteen sisältyvä potentiaalinen jumalakäsitys oli lähes
täysin alisteinen sille, miten paljon pantiin painoa Taivaan Elämäntavalle,
kosmoksen elämänjärjestykselle.
Muutamia harvoja
kannattajia lukuun ottamatta kaikki ovat itämailla kadottaneet Laon opetukset,
mutta Konfutsen kirjoitukset ovat noista ajoista saakka muodostaneet kulttuurin
moraalikudelman peruslangat lähes kolmannekselle urantialaisista. Vaikka nämä
konfutselaiset moraalisäännöt säilyttivätkin menneisyyden parhaat antimet, ne
olivat silti tietyssä määrin vihamielisiä sille samaiselle kiinalaisten
tutkimushenkisyydelle, joka oli tuottanut nykyään niin suuresti kunnioitetut
saavutukset. Näiden opinkappaleiden vaikutusta vastaan käytiin tuloksetonta
taistelua sekä Tsh'in Shih Huang Tin keisarillisin toimenpitein että Mo Tin
opetuksin. Mo Ti julisti veljeyttä, joka ei perustuisi eettiseen velvollisuuteen,
vaan Jumalan rakkauteen. Hän koetti sytyttää uudelleen muinaisen halun etsiä
uutta totuutta, mutta Konfutsen opetuslasten voimakkaan vastustuksen johdosta
hänen opetuksensa eivät johtaneet tuloksiin.
Niin kuin on
käynyt monille muille hengellisyyden ja moraalin opettajille, niin kävi sekä
Konfutselle että Lao-tsellekin, nimittäin että heidän kannattajansa lopulta
jumalallistivat heidät
[sivu 1035]
sen Kiinassa vallinneen hengellisen pimeyden kauden
kuluessa, joka sattui taolaisen uskon taantumisen ja vääristelyn ja Intiasta
tulleiden buddhalaisten lähetyssaarnaajien saapumisen väliin. Näinä hengellisen
rappion vuosisatoina keltaisen rodun uskonto degeneroitui säälittäväksi
teologiaksi, joka vilisi paholaisia, lohikäärmeitä ja pahoja henkiä. Ja tämä
kaikki osoitti sitä, että valistumattoman kuolevaisen mielen täyttävät pelot
olivat tekemässä paluutaan. Ja Kiina, joka edistyneen uskonnon ansiosta oli
kerran ihmiskunnan eturivissä, jäi tuolloin jälkeen siksi, että se ei
toistaiseksi onnistunut etenemään sitä jumalatietoisuutta kehittävällä oikealla
tiellä, joka on ehdoton edellytys todelliselle edistymiselle ei vain
yksittäisestä kuolevaisesta puhuttaessa, vaan myös kun puhutaan niistä
monimutkaisista ja monisäikeisistä sivilisaatioista, jotka luonnehtivat
kulttuurin ja yhteiskunnan etenemistä ajallisuuden ja avaruuden
evolutionaarisella planeetalla.
Samoihin
aikoihin kuin Lao-tse ja Konfutse vaikuttivat Kiinassa, Intiassa nousi vielä
yksi suuri totuuden opettaja. Gautama Siddhartha syntyi kuudennella
esikristillisellä vuosisadalla pohjoisintialaisessa Nepalin maakunnassa. Hänen
seuraajansa ovat jälkeenpäin antaneet ymmärtää, että hän olisi ollut erään
satumaisen rikkaan hallitsijan poika, mutta todellisuudessa hän oli vähäisen
heimopäällikön vallanperijä. Tämä päällikkö hallitsi sanattoman sopimuksen
perusteella muuatta pientä ja syrjäistä vuoristolaaksoa Himalajan eteläosassa.
Teoriat, joista
kehkeytyi buddhalaisuuden filosofia, Gautama muotoili harjoitettuaan sitä ennen
turhaan joogaa kuuden vuoden ajan. Siddhartha kävi päättäväistä mutta
tuloksetonta taistelua laajenevaa kastijärjestelmää vastaan. Tässä nuoressa
profeetta-prinssissä oli sellaista ylevää vilpittömyyttä ja ainutlaatuista
epäitsekkyyttä, joka vetosi tuolloisiin ihmisiin syvästi. Hän vähensi sen
vallitsevan tavan voimaa, jonka mukaan yksilökohtaista pelastusta etsittiin
fyysisen kärsimyksen ja omakohtaisen tuskan kautta. Ja hän kehotti seuraajiaan
viemään hänen evankeliuminsa kaikkeen maailmaan.
Intian sekasorron
ja äärimmäisyyksien leimaamien kulttitapojen keskelle Gautaman tervejärkisemmät
ja maltillisemmat opetukset tulivat virkistävänä huojennuksena. Hän luki
ankaria tuomioita jumalia, pappeja ja näiden suorittamia uhreja vastaan, mutta
häneltäkin jäi oivaltamatta, että Ainoa Universaalinen on persoonallinen. Kun
Gautama ei uskonut ihmisen yksilökohtaisen sielun olemassaoloon, hän
luonnollisestikin kävi uljaaseen taistoon ikivanhaa sielunvaellususkomusta
vastaan. Hän ponnisti voimansa ylevään yritykseen vapauttaa ihmiset pelosta,
saada heidät tuntemaan olonsa huolettomaksi ja kotoisaksi suuressa
universumissa, mutta hän jätti osoittamatta heille tien, joka johtaa tuohon
ylösnousemuskuolevaisten todelliseen ja ylimaalliseen kotiin -- Paratiisiin --
ja ikuiseen olemassaoloon kuuluvaan, yhä laajempaan palvelemiseen.
Gautama oli
todellinen profeetta, ja jos hän vain olisi ottanut varteen erakko Godadin
ohjeet, hän olisi saattanut herättää koko Intian sillä innoituksella, jonka
Saalemin evankeliumi uskon kautta tapahtuvasta pelastuksesta olisi elvytettynä
tuonut mukanaan. Godad polveutui suvusta, joka ei ollut koskaan kadottanut
Melkisedekin lähetyssaarnaajien perinteitä.
Gautama perusti
koulunsa Benaresiin, ja koulun toisen toimintavuoden aikana muuan oppilas,
Bautan nimeltään, kertoi opettajalle Saalemin lähetyssaarnaajilta peräisin
olevaa perimätietoa Melkisedekin liitosta Abrahamin kanssa. Ja vaikka
Siddharthalla ei ollut mitään kovin selkeää käsitystä Universaalisesta Isästä,
hän otti silti edistyneen kannan pelastukseen uskon -- yksioikoisen uskon --
kautta. Hän toi tämän kantansa julki kannattajiensa edessä ja alkoi lähettää
oppilaitaan kuudenkymmenen hengen ryhmissä julistamaan Intian kansalle
"ilosanomaa ilmaisesta pelastuksesta; siitä, että kaikki ihmiset, niin
ylhäiset kuin alhaisetkin, voivat saavuttaa autuuden uskomalla vanhurskauteen
ja oikeamielisyyteen."
Gautaman vaimo
uskoi miehensä evankeliumiin ja perusti nunnajärjestön. Gautaman pojasta tuli
hänen seuraajansa, ja tämä levitti kulttia huomattavan laajalle. Hän
[ssivu 1036]
ymmärsi uuden
ajatuksen uskon kautta saavutettavasta pelastuksesta, mutta myöhemmällä iällään
hänen suhteensa Saalemin evankeliumiin pelkän uskon kautta tapahtuvasta
jumalalliseen suosioon pääsystä oli horjuvampi, ja korkean iän saavutettuaan
hän kuolinvuoteellaan lausui viimeisinä sanoinaan: "Olkoon jokainen oman
pelastuksensa seppä."
Kun Gautaman
evankeliumia universaalisesta pelastuksesta, johon ei liity uhraamista, piinaa,
rituaaleja eikä pappeja, julistettiin sellaisena kuin se oli parhaimmillaan, se
oli omalle ajalleen mullistava ja ällistyttävä oppi. Ja on hämmästyttävää,
miten lähellä oli, että Saalemin evankeliumi olisi tämän opin muodossa herännyt
henkiin. Se toi avun miljoonille epätoivoisille sieluille, ja siitäkin
huolimatta, että se on myöhempinä vuosisatoina irvokkaalla tavalla vääristynyt,
se pysyy edelleenkin miljoonien ihmisten toivona.
Siddhartha opetti totuutta huomattavasti enemmän kuin on
säilynyt hänen nimeään kantavissa nykyajan kulteissa. Nykyinen buddhalaisuus on
yhtä vähän Gautama Siddharthan opetuksia kuin kristinusko on Jeesus
Nasaretilaisen opetuksia.
Tullakseen
buddhalaiseksi ihmisen tarvitsi vain esittää julkinen uskontunnustus lausumalla
Turvautuminen: "Turvaudun Buddhaan; turvaudun Oppiin; turvaudun
Veljeskuntaan."
Buddhalaisuus
sai alkunsa historiallisesta henkilöstä, ei myytistä. Gautaman kannattajat
kutsuivat häntä Sastaksi, joka tarkoittaa mestaria tai opettajaa. Vaikka hän ei
omasta persoonastaan eikä opetuksistaan väittänytkään, että ne olisivat ihmisen
yläpuolella, hänen opetuslapsensa alkoivat jo varhaisessa vaiheessa kutsua
häntä valaistuneeksi, Buddhaksi; myöhemmin Sakjamuni Buddhaksi.
Gautaman
alkuperäinen evankeliumi perustui neljään jaloon totuuteen:
1. Kärsimyksen
jalot totuudet.
2. Kärsimyksen
alkulähteet.
3. Kärsimyksen
hävittäminen.
4. Tie
kärsimyksen hävittämiseen.
Oppiin
kärsimyksestä ja siltä välttymisestä liittyi läheisesti Kahdeksanosaisen Tien
filosofia: oikeat näkemykset ja toiveet, oikea puhe, käyttäytyminen,
toimeentulo, ponnistelu, tietoisuus ja mietiskely. Gautaman aikomuksena ei
suinkaan ollut pyrkiä hävittämään kaikkea ponnistelua, haluamista eikä
kiintymistä keinona kärsimisestä vapautumiseen, vaan hänen opetuksensa
tarkoituksena oli pikemminkin osoittaa kuolevaiselle ihmiselle, miten turhaa on
sitoa kaikki toivo ja kaikki toiveet yksinomaan ajallisiin päämääriin ja
aineellisiin tavoitteisiin. Kysymys ei ollut niinkään siitä, että pitäisi
karttaa kaltaistensa rakastamista, kuin siitä, että oikean uskovaisen tulisi
katsoa myös tämän aineellisen maailman ihmissuhteiden tuolle puolen, ikuisen
tulevaisuuden realiteetteihin.
Gautaman
julistukseen sisältämiä moraalikäskyjä oli luvultaan viisi:
1. Älä tapa.
2. Älä varasta.
3. Älä ole
epäsiveä.
4. Älä
valehtele.
5. Älä juo
väkijuomia.
Oli myös useita
lisä- tai toissijaisia käskyjä, joiden noudattaminen oli uskoville valinnaista.
Siddhartha ei
oikeastaan uskonut ihmispersoonallisuuden kuolemattomuuteen, vaan hänen
filosofiansa tarjosi vain jonkinlaisen toiminnallisen jatkuvuuden. Koskaan hän
ei selvästi
[sivu 1037]
määritellyt,
mitä hän tarkoitti sisältyvän oppiin nirvanasta. Se seikka, että nirvana
voitiin teoriassa kokea jo kuolevaisena eletyn olemassaolovaiheen aikana,
saattaisi osoittaa, ettei nirvanaa pidetty täydellisen häviämisen tilana. Se
viittasi korkeimman valaistumisen ja ylimaallisen autuuden tilaan, jossa kaikki
ihmistä aineelliseen maailmaan sitovat kahleet olisivat murtuneet. Tässä
tilassa ihminen olisi päässyt vapaaksi kuolevaisen elämään liittyvistä haluista
ja pelastunut kokonaan vaaralta joutua joskus vielä kokemaan lihallistuminen.
Gautaman
alkuperäisten opetusten mukaan pelastus saavutetaan ihmisen omin ponnistuksin,
ilman jumalallista apua. Siinä ei ole sijaa pelastavalle uskolle eikä
rukouksille, jotka osoitetaan ihmisen yläpuolella oleville voimille.
Pyrkiessään rajoittamaan Intian taikauskot mahdollisimman vähiin Gautama yritti
vieroittaa ihmiset räikeistä väitteistä, joiden mukaan pelastus olisi
saavutettavissa magian keinoin. Ja näin tehdessään hän antoi seuraajilleen
kaikki mahdollisuudet tulkita väärin hänen opetuksensa ja julistaa, että kaikki
inhimillinen ponnistelu jonkin päämäärän hyväksi oli vastenmielistä ja piinallista.
Hänen kannattajiltaan jäi huomaamatta se tosiasia, että korkein onni kytkeytyy
ponnistelunarvoisten päämäärien älyperäiseen ja innostuneeseen tavoittelemiseen
ja että tällaiset saavutukset merkitsevät aitoa edistymistä kosmisessa
itsensätodellistamisessa.
Siddharthan
opetukseen sisältyvä suuri totuus oli hänen julistuksensa universumin
ehdottomasta oikeudenmukaisuudesta. Hän opetti parasta vailla jumalaa olevaa
filosofiaa, mitä ihminen on koskaan sepittänyt. Se oli ihanteellista
humanismia, joka varsin tehokkaasti vei kaiken pohjan taikauskolta, maagisilta
rituaaleilta sekä vainajahenkien- ja demonienpelolta.
Buddhalaisuuden alkuperäisen evankeliumin suuri heikkous
oli se, ettei se tuottanut uskontoa, jonka ainesosana olisi ollut epäitsekäs
sosiaalinen palvelu. Buddhalainen veljeskunta oli pitkän aikaa paremminkin
oppilas-opettajien yhteisö kuin uskovien veljesliitto. Gautama kielsi heitä
ottamasta vastaan rahaa ja pyrki sillä tavoin estämään sellaisen, että heidän
keskuuteensa kehittyisi alttiutta hierarkianmuodostukseen. Gautama itse oli
tavattoman sosiaalinen. Itse asiassa hänen elämänsä oli paljon suurenmoisempi
kuin konsanaan hänen julistuksensa.
Buddhalaisuus
menestyi siksi, että se tarjosi pelastuksen Buddhaan, valaistuneeseen,
uskomisen kautta. Siinä ilmeni enemmän Melkisedekin totuuksia kuin missään
muussa uskontojärjestelmässä koko itä-Aasian alueella. Mutta uskontona
buddhalaisuus ei levinnyt kovinkaan laajalle ennen kuin alhaiseen kastiin
kuulunut monarkki Asoka sen itsesuojelutarkoituksessa omaksui. Asoka oli
Egyptin Ikhnatonin jälkeen eräs merkittävimmistä siviilihallitsijoista
Melkisedekin ja Mikaelin välillä. Asoka loi buddhalaisten lähetyssaarnaajiensa
propagandan avulla suuren intialaisen imperiumin. Kaksikymmenviisivuotisen
ajanjakson kuluessa hän koulutti yli seitsemäntoistatuhatta lähetyssaarnaajaa
ja lähetti heidät koko tunnetun maailman kaukaisimpiin ääriin. Yhden sukupolven
aikana hän teki buddhalaisuudesta hallitsevan uskonnon puolessa maailmaa. Se
sai nopeasti lujan jalansijan Tiibetissä, Kashmirissa, Ceylonilla, Burmassa,
Jaavalla, Siamissa, Koreassa, Kiinassa ja Japanissa. Ja yleisesti ottaen se oli
huomattavasti niitä uskontoja korkeammalla, jotka se syrjäytti tai joita se
kohensi.
Buddhalaisuuden
leviäminen kotimaastaan Intiasta kaikkialle Aasiaan on eräs niistä
sykähdyttävistä tarinoista, jotka kertovat vilpittömien uskonnonharjoittajien
hengellisestä antaumuksesta ja sitkeydestä lähetystehtävän täyttämisessä.
Gautaman evankeliumin opettajat uhmasivat maitse kulkevien karavaaniteiden
vaaroja, mutta sen lisäksi he kohtasivat rohkeasti myös Kiinanmerien vaarat,
kun he seurasivat lähetyskutsua kaikkialle Aasian mantereelle tuoden kaikille
kansoille oman uskonsa sanomaa. Mutta tämä buddhalaisuus ei ollut enää Gautaman
korutonta oppia, vaan se oli sitä ihmetöista kertovaa evankeliumia, joka teki
hänestä jumalan. Ja mitä kauemmas buddhalaisuus levisi kodistaan Intian
ylängöiltä, sitä vähemmän se muistutti Gautaman opetuksia ja sitä enemmän se muuttui
syrjäyttämiensä oppien kaltaiseksi.
[sivu 1038]
Myöhemmin
buddhalaisuuteen vaikuttivat paljon taolaisuus Kiinassa, shinto Japanissa ja
kristinusko Tiibetissä. Tuhannen vuoden jälkeen buddhalaisuus yksinkertaisesti
kuihtui pois ja sammui Intiasta. Se brahmalaistui, ja myöhemmin se antautui
säälittävästi islamille, samalla kun se suuressa osassa muuta itäistä maailmaa
rappeutui rituaaliksi, jota Gautama Siddhartha ei olisi konsanaan tunnistanut.
Etelässä
Siddharthan opetusten tiukan fundamentalistinen ja kaavamainen muoto säilyi
Ceylonilla, Burmassa ja Indokiinan niemimaalla. Kysymyksessä on buddhalaisuuden
hinajana-haara, joka pitäytyy varhaiseen eli ei-sosiaaliseen oppiin.
Mutta jo ennen
kuin buddhalaisuus luhistui Intiassa, Gautaman seuraajien kiinalaiset ja
pohjois-intialaiset ryhmät olivat alkaneet kehittää mahajanaksi kutsuttua oppia
pelastukseen johtavasta "suuresta tiestä" vastakohtana etelän
puhdasoppisille, jotka pitivät kiinni hinajanasta eli "pienestä
tiestä". Nämä mahajanistit irrottautuivat buddhalaiseen oppiin kuuluvista
sosiaalisista rajoituksista, ja aina siitä lähtien tämä buddhalaisuuden
pohjoisen haaran kehitys on jatkunut Kiinassa ja Japanissa.
Buddhalaisuus on tänäkin päivänä elävä ja kehittyvä
uskonto siksi, että se onnistuu säilyttämään monet kannattajiensa korkeimmista
moraalisista arvoista. Se edistää tyyneyttä ja mielenmalttia, lisää
seesteisyyttä ja onnellisuutta, ja sen ansiot ovat suuret surun ja murheen
ehkäisemisessä. Ne, jotka uskovat tähän filosofiaan, elävät parempaa elämää
kuin monet, jotka eivät usko.
Tiibetistä on
löydettävissä mitä omituisin yhdistelmä Melkisedekin opetuksia, joihin
kietoutuu buddhalaisuutta, hindulaisuutta, taolaisuutta ja kristinuskoa. Kun
buddhalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Tiibetiin, heitä odotti hyvin paljon
samanlainen ihmisten alkukantainen luonnontila, jollaisen ensimmäiset kristityt
lähetyssaarnaajat kohtasivat Euroopan pohjoisten heimojen keskuudessa.
Nämä
ajatusmaailmaltaan yksinkertaiset tiibetiläiset eivät halunneet kokonaan luopua
ikivanhasta magiastaan ja loitsuistaan. Nykytiibetiläisten rituaaleja
edustavien uskonnollisten seremonioiden tutkimus tuo nähtäville paljaspäisiksi
ajeltujen pappien ylettömän monilukuiseksi paisuneen veljeskunnan, joka
harjoittaa mutkikasta rituaalia. Rituaaliin kuuluu kellojensoittoa, veisuuta,
suitsutusta, kulkueita, rukousnauhoja, veistokuvia, taikakaluja, kuvia, pyhää
vettä, ylellisen loistavia asuja ja taidokkaita kuoroesityksiä. Heillä on
joustamattomia dogmeja ja jähmettyneitä uskonkappaleita, mystisiä riittejä ja
erityisiä paastoja. Heidän hierarkiaansa kuuluu munkkeja, nunnia, apotteja ja
suurlama. He rukoilevat enkeleitä, pyhimyksiä, Pyhää Äitiä ja jumalia. He
harrastavat ripittäytymistä ja uskovat kiirastuleen. Heidän luostarinsa ovat
laajoja ja heidän katedraalinsa suurenmoisia. He toistavat toistamasta
päästyään pyhiä rituaaleja ja uskovat, että tällaiset seremoniat tuovat
pelastuksen. Rukoukset kiinnitetään pyörään ja sen pyöriessä vetoomusten
uskotaan muuttuvan vaikuttaviksi. Minkään muun nykyajan kansan keskuudessa ei
esiinny niin monista eri uskonnoista peräisin olevien tapojen noudattamista. Ja
tällainen kumulatiivinen liturgia on väistämättä tavattoman vaivalloista ja
sietämättömän rasittavaa.
Tiibetiläisillä on aineksia kaikista johtavista
maailmanuskonnoista -- ei kuitenkaan Jeesuksen evankeliumin yksinkertaisia
opetuksia ihmisestä Jumalan poikana, ihmisten veljeydestä ja alati kohti
korkeuksia nousevasta ikuisen universumin kansalaisuudesta.
Buddhalaisuus
saapui Kiinaan ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosituhannella, ja
keltaisen rodun uskonnollisiin tapoihin se sopi mainiosti. Esi-isienpalvonnan
myötä he olivat
[sivu 1039]
jo kauan
rukoilleet vainajia, nyt he saattoivat rukoilla myös vainajien puolesta. Kohta
buddhalaisuus sulautui niihin rituaalitapoihin, joita hiipuvasta taolaisuudesta
oli jäljellä. Tästä uudesta yhdistelmäuskonnosta temppeleineen ja tarkalleen
määriteltyine uskonnollisine seremonioineen tuli pian Kiinan, Korean ja Japanin
kansojen yleisesti hyväksymä kultti.
Vaikka joissain
suhteissa onkin onnetonta, että buddhalaisuus vietiin maailmalle vasta kun
Gautaman seuraajat olivat ehtineet vääristää kultin traditiot ja opetukset ja
tehneet Gautamasta jumalallisen olennon, osoittautui kaikesta huolimatta, että
tämä myytti hänen ihmiselämästään, sellaisena kuin se lukemattomin ihmeteoin
kaunistettuna esitettiin, vetosikin niihin, jotka kuulivat buddhalaisuuden
pohjoista eli mahajana-evankeliumia.
Jotkut hänen
myöhemmistä seuraajistaan opettivat Sakjamuni Buddhan hengen palaavan elävänä
Buddhana aika ajoin maan päälle, ja näin he avasivat sulkuportit loputtomalle
Buddhan kuvien, temppeleiden, rituaalien ja "elävä Buddha"
-huijareiden tulvalle. Näin tämän suuren intialaisen protestantin uskonto
lopulta joutui juuri niiden seremoniatapojen ja rituaaliloitsujen kahleisiin,
joita vastaan hän niin pelottomasti oli taistellut ja ne niin urheasti
tuominnut.
Buddhalaisessa
filosofiassa päästiin pitkälle siinä mielessä, että tämä filosofia käsitti
kaiken totuuden olevan suhteellista. Tämän hypoteesin tarjoaman mekanismin
avulla buddhalaiset ovat kyenneet saattamaan sopusointuun ja korreloimaan
omissa uskonnollisissa kirjoituksissaan esiintyvät eroavuudet samoin kuin
erilaisuudet heidän omien kirjoitustensa ja monien muiden kirjoitusten välillä.
Opetettiin, että pieni totuus on pieniä mieliä varten, suuri totuus on suuria
mieliä varten.
Tähän
filosofiaan kuului myös sellainen käsitys, että kaikissa ihmisissä piili
Buddha- (jumalallinen) olemus; että ihminen kykeni omilla ponnistuksillaan
yltämään tämän sisäisen jumalallisuuden tajuamiseen. Ja tämä opetus on eräs
selvimpiä minkään urantialaisen uskonnon koskaan tarjoamista esityksistä siitä
totuudesta, että ihmisen sisimmässä on Suuntaaja.
Mutta
Siddharthan alkuperäiseen evankeliumiin -- niin kuin hänen seuraajansa sen
tulkitsivat -- sisältyi muuan suuri rajoittuneisuus sikäli, että se tavoitteli
ihmisminän täydellistä vapauttamista kaikista kuolevaisen olennon olemukseen
kuuluvista rajoittuneisuuksista eristämällä minuus objektiivisesta
todellisuudesta. Todellinen kosminen itsensätodellistaminen on tuloksena
samastumisesta kosmiseen todellisuuteen ja energiasta, mielestä ja hengestä
koostuvaan finiittiseen kosmokseen, jonka rajat määrää avaruus ja jolle
ajallisuus asettaa omat puitteensa.
Mutta vaikka
buddhalaisuuden seremoniat ja ulkonaiset menot saastuivatkin pahasti niiden
maiden uskonnollisista menoista, joihin se kulkeutui, tämä rappeutuminen ei
koskenut täysin samalla tavalla niiden suurten ajattelijoiden filosofista
elämää, jotka aika ajoin omaksuivat tämän ajatus- ja uskojärjestelmän. Yli
kahdentuhannen vuoden aikana monet Aasian parhaista mielistä ovat keskittyneet
ongelmaan, miten saadaan selville absoluuttista totuutta ja totuus
Absoluutista.
Ylevään
Absoluutti-käsitteen kehittymiseen päästiin monien ajattelun väylien kautta ja
järkeilyn mutkikkaita teitä pitkin. Tämän infiniittisyydestä esitetyn opin
esiinnousu ei ollut yhtä selväpiirteistä kuin jumalakäsitteen kehittyminen
heprealaisessa teologiassa. Oli kuitenkin tiettyjä yleispiirteisiä tasoja,
jotka buddhalaiset ajattelijat saavuttivat, joilla he viipyivät ja joiden
kautta he kulkivat muodostaessaan itselleen kuvaa universumien Alkulähteestä:
1. Gautama-legenda.
Tämän käsityksen pohjalla oli Intian profeetta-prinssin, Siddharthan, elämän ja
opetusten historiallinen tosiasia. Tämän legendan tarunomaisuus kasvoi sitä
mukaa, kun se taittoi matkaa läpi vuosisatojen ja halki Aasian lakeuksien, niin
kauan, ettei se luonteeltaan enää ollut käsitys Gautamasta valaistuneena, vaan
se alkoi liittää itseensä uusia attribuutteja.
[sivu 1040]
2. Monet
Buddhat. Pääteltiin, että mikäli Gautama oli ilmestynyt Intian
kansanheimojen keskuuteen, niin siinä tapauksessa ihmiskunnan rotujen
siunauksena on täytynyt olla kaukaisessa menneisyydessä ja epäilemättä tulisi
olemaan myös tulevaisuudessa muita totuuden opettajia. Tämä oli lähtökohtana
opetukselle, jonka mukaan oli olemassa monia Buddhia, rajaton ja ääretön määrä,
ja vieläpä niin, että kuka tahansa saattoi pyrkiä tulemaan Buddhaksi -- pyrkiä
saavuttamaan Buddhan jumalallisuuden.
3. Absoluuttinen
Buddha. Kun Buddhien lukumäärä jo lähestyi ääretöntä, silloiset ajattelijat
havaitsivat, että oli välttämätöntä taas yhdistää tämä kömpelö käsite. Niinpä
alettiin opettaa, että kaikki Buddhat olivat vain jonkin korkeamman olevaisen,
jonkin olemassaolonsa puolesta infiniittisen ja kvalifioimattoman Iankaikkisen
Ainoan, jonkin koko todellisuuden Absoluuttisen Lähteen ilmenemismuoto. Tästä alkaen buddhalaisuuden jumaluuskäsite --
korkeimmassa muodossa ilmetessään -- erkanee Gautama Siddharthan
ihmispersoonasta ja irrottautuu niistä antropomorfisista rajoituksista, jotka
olivat pitäneet sitä lieassaan. Tämä lopullinen käsitys Ikuisesta Buddhasta
voidaan hyvinkin identifioida Absoluutiksi, joskus jopa infiniittiseksi MINÄ
OLEN -olevaiseksi*.
Vaikkei tämä idea Absoluuttisesta Jumaluudesta koskaan suurta suosiota Aasian kansojen parissa saavuttanutkaan, antoi se kuitenkin näiden maiden älymystölle mahdollisuuden yhdentää filosofiansa ja harmonisoida kosmologiansa. Buddha-Absoluutin käsite on toisin ajoin puolittain persoonallinen, toisin ajoin taas täysin persoonaton -- jopa infiniittinen luova voima. Tämänkaltaiset käsitteet, jos kohta ne filosofiaa hyödyttävätkin, eivät kuitenkaan ole uskonnolliselle kehitykselle elintärkeitä. Yksinpä antropomorfinen Jahvekin on uskonnollisessa mielessä arvokkaampi kuin buddhalaisuuden tai brahmalaisuuden äärettömän etäinen Absoluutti.
Toisin ajoin
jopa ajateltiin Absoluutin sisältyvän infiniittiseen MINÄ OLEN -olevaiseen*.
Mutta nämä pohdiskelut olivat kalsea lohdutus isoaville kansanjoukoille, jotka
halusivat kuulla lupauksen sanoja, kuulla Saalemin yksinkertaista evankeliumia
siitä, että usko Jumalaan takaisi jumalallisen suosion ja ikuisen
eloonjäämisen.
12. BUDDHALAISUUDEN JUMALAKÄSITYS
Buddhalaisen kosmologian suuri heikkous oli
kaksinainen: ensinnäkin se saastutti itsensä monilla Intian ja Kiinan
taikauskoilla, ja toiseksi se ylensi Gautaman ensin valaistuneeksi ja sitten
Ikuiseksi Buddhaksi. Samoin kuin kristinusko on kärsinyt siitä, että se on
omaksunut paljon erheellistä ihmisfilosofiaa, samoin buddhalaisuuskin kantaa
inhimillistä syntymämerkkiään. Mutta Gautaman opetusten kehitys on jatkunut
viimeisten kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan. Valistuneelle buddhalaiselle
Buddha-käsite ei ole sen enempää Gautaman ihmispersoonallisuus kuin
Jehova-käsite on valistuneen kristityn mielessä identtinen Horebin henkidemonin
kanssa. Terminologian niukkuus yhdessä ikivanhan nimistön sentimentaalisen
säilyttämisen kanssa johtaa usein siihen, että uskonnollisten käsitteiden
kehittymisen todellinen merkitys jää ymmärtämättä.
Vähitellen buddhalaisuuden piirissä alkoi ilmetä
Absoluutista erillinen jumalakäsite. Sen alkujuuret johtavat kauas niihin
varhaisiin aikoihin, jolloin pienen tien ja suuren tien kannattajat erkanivat
toisistaan. Juuri buddhalaisuuden jälkimmäisen haaran keskuudessa kypsyi
lopulta käsitys Jumalan ja Absoluutin erillisyydestä. Askel askeleelta,
vuosisata vuosisadalta jumalakäsite on kehittynyt, kunnes tämä käsite Japanissa
Rioninin, Honen Shoninin ja Shinranin opetusten myötä lopulta tuotti
hedelmänään uskon Amida Buddhaan.
[sivu 1041]
Näiden uskovien keskuudessa opetetaan, että sielu saa kuolemankokemuksen jälkeen valita, viettääkö se jonkin aikaa Paratiisissa ennen kuin astuu nirvanaan, olemassaolon äärimmäiseen muotoon. Julistetaan, että tämä uusi pelastus saavutetaan uskomalla Amidan, lännessä sijaitsevan Paratiisin Jumalan, jumalallisiin siunauksiin ja rakastavaan huolenpitoon. Filosofiassaan amidalaiset pitäytyvät käsitteeseen Infiniittisestä Todellisuudesta, joka on kuolevaisen olennon äärelliselle käsityskyvylle täysin tavoittamaton. Uskonnossaan he pitävät kiinni uskosta ikiarmahtavaiseen Amidaan, joka niin rakastaa maailmaa, ettei salli yhdenkään ihmisen, joka aidosti uskoen ja puhtain sydämin huutaa avuksi hänen nimeään, epäonnistua Paratiisin ylimaallisen onnen saavuttamisessa.
Buddhalaisuuden suuri voima on siinä, että sen kannattajilla on vapaus valita totuutta kaikista uskonnoista. Tällainen valinnanvapaus on ollut tunnusomaista vain muutamille Urantian uskonnoille. Tässä mielessä Japanin shin-lahkosta on tullut eräs maailman edistyneimmistä uskonnollisista ryhmistä. Se on elvyttänyt Gautaman seuraajien muinaisen lähetystyön hengen ja alkanut lähettää opettajia muiden kansojen pariin. Tämä halukkuus omaksua totuutta mistä tahansa ja kaikista lähteistä on todellakin suositeltava suuntaus, joka tuli uskonnollisten uskovien keskuudessa esille kahdennenkymmenennen kristuksenjälkeisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.
Buddhalaisuus itsessään on kokemassa kahdennenkymmenennen vuosisadan renessanssia. Buddhalaisuuden tultua kosketuksiin kristinuskon kanssa sen sosiaaliset näkökulmat ovat huomattavasti laajentuneet. Veljeskunnan munkkipappien sydämessä on syttynyt taas oppimishalu, ja opetuksen leviäminen kaikkialle tämän uskonnon piiriin tulee epäilemättä antamaan pontta uusiin edistysaskeliin uskonnollisen kehityksen alalla.
Tämän kirjan kirjoittamisen aikoihin suuri
osa Aasiaa panee toivonsa buddhalaisuuteen. Haluaako tämä ylevä usko, joka on
niin urheasti säilyttänyt asemansa menneisyyden pimeiden aikakausien läpi,
vielä kerran kuulla totuuden entistä laajemmista kosmisista realiteeteista
samalla tavoin kuin Intian suuren opettajan opetuslapset aikanaan kuuntelivat
hänen julistustaan uudesta totuudesta? Onko tämä ikivanha usko vielä kerran
reagoiva siihen elvyttävään virikkeeseen, jonka tarjoaa tämän uskonnon kauan
etsimien uusien jumala- ja absoluuttikäsitteiden esilletuonti?
Koko Urantia odottaa Mikaelin jalontavan
sanoman julistamista ilman, että tätä kuormittavat ne opinkappaleet ja dogmit,
jotka ovat kertyneet yhdeksäntoista vuosisataa jatkuneesta yhteydestä
evolutionaarista alkuperää oleviin uskontoihin. Se hetki on koittamassa,
jolloin buddhalaisuudelle, kristinuskolle, hindulaisuudelle ja jopa kaikkien
uskontojen piiriin kuuluville kansoille ei enää esitetä evankeliumia Jeesuksesta,
vaan Jeesuksen evankeliumin elävää, hengellistä todellisuutta.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]
----------------
*) Alkutekstissä ei ole sanaa "olevainen". [Kääntäjän huomautus]