[sivu
1548]
KAKSITOISTA APOSTOLIA
JEESUKSEN maisen elämän lumovoimasta ja vanhurskaudesta on puhuttelevana todistuksena se, että vaikka hän tämän tästä löi palasiksi apostoliensa toiveet ja murskasi säpäleiksi kaikki kunnianhimoiset haaveet heidän henkilökohtaisesta pääsystään korkealle, silti vain yksi hänet hylkäsi.
Apostolit oppivat Jeesukselta taivaan
valtakunnasta, ja Jeesus puolestaan oppi heiltä paljon siitä, millainen
ihmisten valtakunta on, millainen ihmisluonto on, sellaisena kuin se esiintyy
Urantialla ja ajallisuuden ja avaruuden muissa evolutionaarisissa maailmoissa.
Nämä kaksitoista miestä edustivat monia erityyppisiä ihmisen mielenlaatuja,
eikä heitä ollut koulutuksen avulla muovattu toistensa kaltaisiksi.
Näistä galilealaisista kalastajista monenkin suonissa virtasi Galilean
ei-juutalaisen väestön sata vuotta aiemmin pakkotoimin tapahtuneesta
käännyttämisestä johtuen varsin suuri määrä ei-juutalaista verta.
Älkää tehkö sitä virhettä, että pidätte apostoleja täysin tietämättöminä ja oppimattomina. Alfeuksen kaksosia lukuun ottamatta he olivat kaikki käyneet synagogakoulun, jossa he olivat saaneet perinpohjaista opetusta heprealaiskirjoituksissa ja hyvin paljossa siinä, mitä tuohon aikaan yleensä tiedettiin. Seitsemän heistä oli valmistunut Kapernaumin synagogakouluista, eikä koko Galileassa ollut parempia juutalaisia kouluja.
Kun
kirjoituksissanne puhutaan näistä valtakunnan sanansaattajista ja sanotaan
heidän olleen "tietämättömiä ja oppimattomia", tämän maininnan
tarkoitus oli viestittää lukijalle, että he olivat maallikoita eli että he
eivät olleet saaneet opetusta siinä, mikä kuului rabbien tietämykseen, eikä
heitä ollut harjaannutettu käyttämään menetelmiä, joilla rabbit tulkitsivat
pyhiä kirjoituksia. Heiltä puuttui niin kutsuttu korkeampi koulutus. Nykyään
heitä varmasti pidettäisiin oppimattomina ja joissakin yhteiskuntapiireissä
heitä pidettäisiin jopa sivistymättöminä. Yksi asia on kuitenkin varma,
nimittäin se, etteivät he olleet kaikki käyneet läpi samaa jäykkää ja
kaavamaista opetusohjelmaa. Nuoruusvuosistaan saakka heillä oli ollut erilainen
kokemus elämään oppimisesta.
Valtakunnan apostolikunnan puheenjohtaja
Andreas syntyi Kapernaumissa. Hän oli viisilapsisen perheen vanhin lapsi.
Perheeseen kuuluivat hänen lisäkseen hänen veljensä Simon ja kolme sisarta.
Hänen tuolloin jo kuollut isänsä oli ollut Sebedeuksen yrityskumppani
kalankuivatusalalla Beetsaidassa, Kapernaumin kalasatamassa. Kun Andreaksesta tuli
apostoli, hän oli naimaton, mutta hän piti kotinaan naimisissa olevan veljensä,
Simon Pietarin, kotia. He olivat molemmat kalastajia ja Sebedeuksen poikien
Jaakobin ja Johanneksen yhteistyökumppaneita.
Vuonna 26 jKr,
jolloin Andreas valittiin apostoliksi, hän oli 33-vuotias, kokonaisen vuoden
Jeesusta vanhempi ja apostoleista vanhin. Hän polveutui erinomaisista
[sivu 1549]
esivanhemmista
ja oli kahdestatoista apostolista kyvykkäin. Puhetaitoa lukuun ottamatta hän
oli tovereidensa vertainen melkein kaikissa taidoissa, jotka kuvitella saattoi.
Jeesus ei antanut Andreakselle koskaan lempinimeä, veljellistä luonnehdintaa.
Mutta kuten apostolit kohta alkoivat kutsua Jeesusta Mestariksi, he käyttivät
Andreaksesta nimitystä, joka sanana tarkoittaa päällikköä.
Andreas oli hyvä
organisoija mutta vieläkin parempi hallintomies. Hän kuului neljän apostolin
muodostamaan sisäpiiriin, mutta Jeesuksen nimitettyä hänet apostoliryhmän
esimieheksi hän joutui väistämättä pysyttelemään apostoliveljiensä parissa ja
pitämään huolta näistä, kolmen muun ollessa hyvin läheisessä yhteydessä
Mestariin. Hamaan loppuun saakka Andreas pysyi apostolikunnan vanhimpana.
Vaikkei Andreas
koskaan ollutkaan mikään vaikuttava saarnamies, hän oli toki pystyvä
henkilökohtaisen työn tekijä, olihan hän valtakunnan lähetyssaarnaajapioneeri
sikäli, että hän toi ensimmäiseksi valitun apostolin asemassaan Jeesuksen
luokse heti veljensä Simonin, josta sittemmin tuli eräs valtakunnan
suurenmoisimmista julistajista. Andreas oli koko voimallaan tukemassa Jeesuksen
toimintaperiaatetta, jonka mukaan he käyttäisivät henkilökohtaista työtä
keinona kouluttaa kahdestatoista apostolista valtakunnan sanansaattajia.
Opettipa Jeesus
yksityisesti apostoleja tai saarnasipa hän väkijoukolle, Andreas oli
tavallisesti perillä siitä, mitä oli menossa. Hän oli ymmärtäväinen
toimeenpanija ja tehokas hallintomies. Hän antoi ripeästi päätöksen jokaisesta
tietoonsa saatetusta asiasta, ellei hän katsonut ongelman menevän omien
valtuuksiensa rajojen ulkopuolelle, missä tapauksessa hän esitti asian suoraan
Jeesuksen ratkaistavaksi.
Andreas ja
Pietari olivat luonteeltaan ja temperamentiltaan hyvin erilaisia, mutta heidän
kunniakseen on ikuisesti luettava, että he tulivat keskenään loistavasti
toimeen. Andreas ei ollut koskaan kateellinen Pietarin puhetaidollisista
kyvyistä. Kovinkaan usein ei satu, että Andreaksen tyyppisellä vanhemmalla
miehellä olisi niin perinpohjainen vaikutusvalta nuorempaan ja lahjakkaaseen
veljeen. Andreas ja Pietari eivät milloinkaan tuntuneet olevan vähänkään kateellisia
toistensa kyvyistä tai saavutuksista. Myöhään Helluntaipäivän iltana, kun
valtakunnan jäsenmäärä suureksi osaksi Pietarin tarmokkaan ja innoittavan
saarnaamisen ansiosta lisääntyi kahdellatuhannella sielulla, Andreas sanoi
veljelleen: "Minä en olisi kyennyt sitä tekemään, mutta olen iloinen, että
minulla on veli, joka siihen kykeni." Tähän Pietari vastasi: "Ja
ellet sinä olisi tuonut minua Mestarin luokse ja omalla päättäväisyydelläsi pitänyt
minua hänen luonaan, en olisi ollut täällä tätä tekemässä." Andreas ja
Pietari olivat poikkeus säännöstä, sillä he osoittivat veljestenkin voivan elää
rauhanomaisesti keskenään ja tehdä tuloksellista työtä yhdessä.
Helluntain
jälkeen Pietari oli kuuluisa, muttei vanhempaa Andreasta milloinkaan ärsyttänyt
se, että hänet koko hänen loppuelämänsä ajan esiteltiin "Simon Pietarin
veljenä".
Andreas oli
kaikista apostoleista paras ihmistuntija. Hän tiesi, että Juudas Iskariotin
sydämessä vallitsi rauhattomuus, ja hän tiesi sen jo ennen kuin kukaan muu
apostoli epäili, että heidän rahastonhoitajansa asiat eivät olleet kaikilta
osin kohdallaan. Mutta hän ei kertonut pahoista aavistuksistaan yhdellekään
heistä. Andreaksen valtakunnan hyväksi tekemä suuri palvelus oli siinä, että
hän neuvoi Pietaria, Jaakobia ja Johannesta niiden ensimmäisten
lähetyssaarnaajien valitsemisessa, jotka lähetettiin julistamaan evankeliumia,
samoin kuin siinä, että hän antoi näille ensimmäisille johtajille neuvoja
valtakunnan hallinnollisten asioiden järjestämisestä. Andreas oli hyvin lahjakas
löytämään nuorten ihmisten piilevät voimavarat ja paljastumattomat kyvyt.
Varsin pian sen
jälkeen kun Jeesus oli noussut korkeuksiin, Andreas alkoi kirjoittaa
henkilökohtaisia muistiinpanoja sisällyttäen niihin monia edesmenneen
Mestarinsa lausumia ja tekoja. Andreaksen kuoleman jälkeen tästä yksityisestä
kirjoituksesta tehtiin lisää kopioita, ja ne kiersivät vapaasti kristillisen
kirkon ensimmäisten opettajien keskuudessa. Myöhemmin näitä Andreaksen
epämuodollisia muistiinmerkintöjä muokattiin, korjailtiin, muutettiin ja niihin
tehtiin lisäyksiä niin, että niistä lopulta muodostui melko yhtäjaksoinen
kertomus Mestarin elämästä maan päällä. Viimeinenkin
[sivu 1550]
näistä
muutamista muutetuista ja korjatuista kopioista tuhoutui Aleksandriassa sattuneessa
tulipalossa noin sata vuotta sen jälkeen, kun kahdestatoista apostolista
ensimmäisenä valittu oli kirjoittanut alkuperäiskappaleen.
Andreas oli
mies, jolla oli selkeä ymmärrys, jonka ajattelu oli loogista, joka teki lujia
päätöksiä ja jonka luonteen suuri vahva puoli oli hänen verraton
tasapainoisuutensa. Hänen mielenlaatunsa heikko kohta oli se, että häneltä
puuttui innostusta; monet kerrat hän unohti rohkaista työtovereitaan sillä,
että olisi lausunut heille hyvin harkitut kiitoksen sanat. Ja tämä hänen
vaitonaisuutensa, milloin olisi ollut aihetta kiittää ystäviä kiitoksen
ansaitsevista aikaansaannoksista, versoi hänen kammostaan imartelua ja
epärehellisyyttä kohtaan. Andreas kuului niihin vaatimattomiin ihmisiin, jotka
ovat monitaitoisia, luonteeltaan tasaisia, omilla ansioillaan asemansa luovia
ja menestyviä.
Jokainen
apostoli rakasti Jeesusta, mutta totta on myös, että jokainen kahdestatoista
apostolista tunsi vetoa häntä kohtaan siksi, että jokin tietty Jeesuksen
persoonallisuuden piirre vetosi erityisesti juuri tähän yksittäiseen
apostoliin. Andreas ihaili Jeesusta siksi, että tämä oli johdonmukaisen
vilpitön; siksi, että Jeesuksessa oli teeskentelemätöntä arvokkuutta. Kunhan
ihmiset vain tulivat tuntemaan Jeesuksen, heidät valtasi halu jakaa ystäviensä
kanssa tämä kokemus Jeesuksesta; he todella halusivat koko maailman tuntevan
hänet.
Kun myöhemmät vainot ajoivat apostolit lopullisesti pois
Jerusalemista, Andreas vaelsi Armeniaan, Vähään-Aasiaan ja Makedoniaan, ja kun
hän oli saattanut monet tuhannet ihmiset valtakuntaan, hänet lopulta vangittiin
ja ristiinnaulittiin Akaian Patraksessa. Kului kaksi kokonaista päivää ennen
kuin tämä vankkarakenteinen mies heitti henkensä ristillä, ja kaikki nämä
traagiset tunnit hän yhä voimallisesti saarnasi taivaan valtakunnan ilosanomaa
pelastuksesta.
Simon oli
apostoleihin liittyessään kolmikymmenvuotias. Hän oli naimisissa, hänellä oli
kolme lasta, ja hän asui Beetsaidassa Kapernaumin lähellä. Hänen veljensä,
Andreas, ja hänen anoppinsa asuivat hänen luonaan. Sekä Pietari että Andreas
olivat Sebedeuksen poikien kalastajakumppaneita.
Mestari oli
tuntenut Simonin jo jonkin aikaa ennen kuin Andreas esitteli hänet
järjestyksessä toisena apostolina. Antaessaan Simonille nimen Pietari Jeesus
teki sen hymyssä suin; sen oli määrä olla jonkinlainen lempinimi. Kaikki
Simonin ystävät tunsivat hänet arvaamattomana ja impulsiivisena kaverina. On
totta, että Jeesus myöhemmin liitti uuden ja tärkeän merkityksen tähän kevyesti
annettuun lempinimeen.
Simon Pietari
oli mies, jossa oli impulsiivisuutta ja optimismia. Hän oli varttuessaan
antanut itselleen vapauden heittäytyä voimakkaiden tunteiden valtaan; hän
joutui alinomaa vaikeuksiin siksi, ettei malttanut luopua tavastaan puhua
ajattelematta. Tämänlaatuinen ajattelemattomuus aiheutti alituisia ikävyyksiä
myös kaikille hänen ystävilleen ja työtovereilleen, ja se oli niin ikään syynä
siihen, että hän sai monet lempeät nuhteet Mestariltaan. Ainoa seikka, joka
esti Pietaria joutumasta enempiin vaikeuksiin ajattelemattomien puheidensa
takia, oli se, että hän jo varhaisessa vaiheessa oppi keskustelemaan monista
suunnitelmistaan ja kaavailuistaan veljensä Andreaksen kanssa ennen kuin
uskaltautui tekemään ehdotuksistaan julkisia.
Pietarin pitämät
puheet olivat sujuvia, puhuttelevia ja dramaattisia. Hän osasi myös johtaa
ihmisiä luontaisella ja innostavalla tavalla. Hänen ajattelunsa oli nopeaa,
mutta hänen järkeilynsä ei ollut syvällistä. Hän esitti paljon kysymyksiä,
enemmän kuin kaikki muut apostolit yhteensä, ja vaikka nämä kysymykset
enimmäkseen olivat hyviä ja aiheeseen liittyviä, monet niistä olivat myös
ajattelemattomia ja hupsuja. Pietarin ajatusmaailma ei ollut syvällinen, mutta
hän tunsi ajatusmaailmansa koko lailla hyvin. Siksi hän olikin mies, jonka
päätökset olivat nopeita ja otteet ripeitä. Sillä aikaa kun toiset Jeesuksen
rannalla
[sivu 1551]
nähdessään
ällistyneinä keskustelivat asiasta, Pietari hyppäsi veteen ja ui rannalle
tervehtimään Mestaria.
Piirre, jota
Pietari Jeesuksessa eniten ihaili, oli tämän ylimaallinen helläsydämisyys.
Pietari ei milloinkaan kyllästynyt mietiskelemään Jeesuksen pitkämielisyyttä.
Koskaan hän ei unohtanut sitä opetusta, että väärintekijälle on annettava
anteeksi ei vain seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä ja vielä seitsemän
kertaa. Niinä synkkinä ja lohduttomina päivinä, jotka koittivat kohta sen
jälkeen, kun hän oli ylipapin pihamaalla ajattelemattomasti ja tahattomasti
kieltänyt Jeesuksen, hän ajatteli paljon näitä Mestarin anteeksiantavan
luonteen jättämiä vaikutelmia.
Simon Pietari
oli tuskastuttavan häilyväinen; hän saattoi yhdessä hetkessä heilahtaa toisesta
äärimmäisyydestä toiseen. Ensin hän ei sallinut Jeesuksen pestä hänen
jalkojaan, ja sitten hän Mestarin vastauksen kuultuaan pyysi tulla pestyksi
joka puolelta. Mutta kaiken kaikkiaan Jeesus tiesi, että Pietarin viat olivat
päästä, eivät sydämestä. Hänessä yhdistyivät rohkeus ja pelkuruus niin
selittämättömällä tavalla, että maan päällä on tässä suhteessa tuskin elänyt
toista hänen kaltaistaan. Hänen luonteensa vahvin piirre oli lojaalisuus,
ystävyys. Pietari rakasti Jeesusta todella ja totisesti. Ja tästä antaumuksensa
suunnattomasta väkevyydestä huolimatta hän suurta epävakaisuutta ja
häilyväisyyttä osoittaen antoi palvelustytön kiusoitella itseään niin, että hän
kielsi Herransa ja Mestarinsa. Pietari kykeni kestämään vainoa ja suoraan
häneen kohdistuvaa hyökkäilyä, tuli se missä muodossa hyvänsä, mutta
joutuessaan pilkanteon kohteeksi hän käpertyi kokoon ja luhistui. Hän oli urhea
soturi kohdatessaan hyökkäyksen suoraan edestä, mutta hänestä tuli pelosta
mateleva ressukka, kun hänet yllätti selustasta tuleva päällekäynti.
Pietari astui
Jeesuksen opetuslapsista ensimmäisenä puolustamaan Filippuksen toimintaa
samarialaisten keskuudessa sekä Paavalin työtä ei-juutalaisten parissa. Ja
kuitenkin hän myöhemmin Antiokiassa teki täyskäännöksen joutuessaan kohtaamaan
irvailevat juudalaistajat, joten hän vetäytyi vähäksi aikaa pois
ei-juutalaisten parista vain saadakseen niskoilleen Paavalin esittämän
pelottoman tuomion.
Hän oli
ensimmäinen apostoli, joka täydestä sydämestään tunnusti, että Jeesuksessa
kietoutuivat yhteen ihmisyys ja jumalallisuus, ja ensimmäinen -- Juudasta
lukuun ottamatta --, joka kielsi hänet. Pietari ei ollut niinkään uneksija,
mutta hänen oli vaikea lakata hellimästä itseään dramatiikalla ja laskeutua
hurmioitumisen ja innostuksen pilvilinnoista arkipäiväiseen ja vain tosiasioita
kunnioittavan todellisuuden maailmaan.
Jeesusta
konkreettisesti ja kuvaannollisesti seuratessaan hän joko kulki joukon
etunenässä tai sitten raahusti hännänhuippuna -- "seurasi kaukana
perässä". Mutta hän oli kahdentoista apostolin joukossa selvästi muista
erottuva saarnamies; hän teki Paavalia lukuun ottamatta yhden sukupolven aikana
enemmän kuin yksikään toinen ihminen valtakunnan rakentamiseksi ja lähetti sen
sananviejiä maailman neljälle kulmalle.
Mestarinsa
ajattelemattomasti kiellettyään hän löysi minuutensa, ja Andreaksen antamalla
myötätuntoisella ja ymmärtäväisellä opastuksella hän taas näytti tietä takaisin
kalaverkkojen pariin, sillä aikaa kun apostolit odottelivat saadakseen
selville, mitä ristiinnaulitsemisen jälkeen tapahtuisi. Täysin siitä
vakuututtuaan, että Jeesus oli antanut hänelle anteeksi, ja tietäessään, että
hänet oli otettu takaisin Mestarin katraaseen, valtakunnan liekit paloivat
hänen sielussaan niin kirkkaina, että hänestä tuli suuri ja pelastava valo
tuhansille, jotka kyyhöttivät pimeässä.
Jerusalemista
lähdettyään ja ennen kuin Paavalista tuli johtava henki ei-juutalaisten
kristillisten seurakuntien keskuudessa Pietari matkusteli laajalti ja vieraili
kaikissa seurakunnissa Babylonista Korinttiin. Hän kävi myös monissa Paavalin
perustamissa seurakunnissa ja hoivasi niitä. Vaikka Pietari ja Paavali
mielenlaatunsa ja saamansa opetuksen, jopa teologiansa, osalta erosivat monessa
suhteessa toisistaan, he työskentelivät myöhempinä vuosinaan harmonisesti
yhdessä seurakuntien kohentamiseksi.
[sivu 1552]
Jotakin siitä,
millaista Pietarin tyyli ja opetus oli, tulee esille Luukkaan osaksi muistiin
merkitsemissä saarnoissa samoin kuin Markuksen evankeliumissa. Hänen
voimallinen esitystyylinsä pääsi paremmin oikeuksiinsa hänen kirjoittamassaan
kirjeessä, joka tunnetaan Pietarin ensimmäisenä epistolana; ainakin näin voitiin
sanoa ennen kuin muuan Paavalin opetuslapsi sitä myöhemmin muutteli.
Mutta Pietari
toisti toistamistaan samaa virhettä: hän yritti saada juutalaiset vakuuttumaan
sellaisesta, että Jeesus sittenkin oli -- todellisuudessa ja kiistattomasti --
juutalainen Messias. Aina kuolinpäiväänsä saakka Simon Pietari kärsi jatkuvasti
siitä, että hän sekoitti mielessään käsitykset Jeesuksesta juutalaisena
Messiaana, Kristuksesta maailman lunastajana, ja Ihmisen Pojasta, joka on
ilmoitus Jumalasta, koko ihmiskunnan rakastavasta Isästä.
Pietarin vaimo
oli varsin kyvykäs nainen. Vuosikaudet hän toimi kohtalaisella menestyksellä
naisten joukon jäsenenä, ja kun Pietari karkotettiin Jerusalemista, hän kulki
Pietarin mukana kaikilla matkoilla, jotka tämä teki eri seurakuntiin, samoin
kuin kaikilla Pietarin lähetysretkillä. Ja samana päivänä, jona hänen
maineikkaan miehensä elämä päättyi, hänet heitettiin Rooman areenalla
villipetojen eteen.
Ja näin tämä mies, Pietari, Jeesuksen läheinen ystävä,
yksi sisäpiirin jäsenistä, läksi Jerusalemista julistaen valtakunnan ilosanomaa
väkevyydellä ja loistolla, kunnes hänen palveluspäiviensä luku tuli täyteen. Ja
hän katsoi, että hänelle oli suotu suuri kunnia, kun hänen kiinniottajansa
ilmoittivat hänelle, että hänen oli kuoltava niin kuin oli kuollut hänen
Mestarinsa -- ristinpuussa. Ja niin Simon Pietari naulittiin ristille Roomassa.
Jaakob, vanhempi
Sebedeuksen kahdesta apostolipojasta, joille Jeesus antoi lempinimen
"ukkosenpojat", oli kolmikymmenvuotias, kun hänestä tuli apostoli.
Hän oli naimisissa, hänellä oli neljä lasta, ja hän asui lähellä vanhempiaan
Beetsaidassa, Kapernaumin laitamilla. Hän oli kalastaja ja harjoitti ammattiaan
nuoremman veljensä Johanneksen kumppanina ja yhdessä Andreaksen ja Simonin
kanssa. Jaakobilla ja hänen veljellään Johanneksella oli se etu puolellaan,
että he olivat tunteneet Jeesuksen kauemmin kuin kukaan muu apostoleista.
Tämä kyvykäs
apostoli oli mielenlaadultaan ristiriitainen. Näytti siltä kuin hänellä
todellakin olisi ollut kaksi luonnetta, joista kummankin käyttövoimana olivat
voimakkaat tunteet. Hän oli erityisen kiivas aina, kun hänen suuttumuksensa
oikein oli saatu nousemaan. Hänellä oli tulinen luonteenlaatu, kunhan se oikein
houkuteltiin esille, ja kun myrsky oli asettunut, hänellä oli aina tapana
osoittaa vihansa oikeutetuksi ja puolustella sitä sillä perusteella, että
kysymyksessä oli ollut täysin oikeutettu närkästyksen ilmaus. Näitä ajoittaisia
vihanpuuskia lukuun ottamatta Jaakobin persoonallisuus oli paljossa Andreaksen
persoonallisuuden kaltainen. Hänellä ei ollut Andreaksen hienotunteisuutta tai
ihmisluonnon ymmärrystä, mutta hän oli Andreasta paljon parempi julkinen
puhuja. Pietarin, ja ehkä Matteuksen, jälkeen Jaakob oli kahdestatoista
apostolista paras julkisten puheiden pitäjä.
Jaakob ei ollut
missään mielessä oikukas, mutta hän saattoi silti olla yhtenä päivänä hiljainen
ja vaitelias ja seuraavana päivänä jutella vilkkaasti ja kertoa tarinoita.
Tavallisesti hän kyllä Jeesuksen kanssa keskusteli vilkkaastikin, mutta
kahdentoista apostolin parissa hän saattoi olla päiväkausia kerrallaan joukon
hiljainen mies. Hänen ainoa suuri heikko kohtansa olikin nämä selittämättömät
hiljaisuudenpuuskat.
Jaakobin
persoonallisuuden erinomainen piirre oli hänen kykynsä nähdä jonkin ehdotuksen
kaikki puolet. Koko kahdentoista apostolin joukosta juuri hän pääsi lähimmäksi
Jeesuksen opetuksen todellisen merkittävyyden ja tärkeyden ymmärtämistä. Hänkin
oli aluksi hidas käsittämään, mitä Mestari tarkoitti, mutta ennen kuin heidän
koulutuksensa päättyi, hänelle oli muodostunut erinomainen käsitys Jeesuksen
sanomasta. Jaakob kykeni ymmärtämään ihmisluontoa
[sivu 1553]
hyvin laajalta
alalta; hän tuli mainiosti toimeen monitaitoisen Andreaksen, malttamattoman
Pietarin ja sulkeutuneen veljensä, Johanneksen, kanssa.
Vaikka
Jaakobilla ja Johanneksella oli omat vaikeutensa heidän koettaessaan
työskennellä yhdessä, oli innoittavaa panna merkille, miten hyvin he tulivat
keskenään toimeen. He eivät tässä onnistuneet aivan yhtä hyvin kuin Andreas ja
Pietari, mutta paljon paremmin kuin tavallisesti odottaisi kahdelta
veljekseltä, eritoten tällaisilta itsepäisiltä ja päättäväisiltä veljeksiltä.
Mutta niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, nämä kaksi Sebedeuksen poikaa
olivat paljon suvaitsevampia toisiaan kuin ulkopuolisia kohtaan. He olivat
kiintyneet syvästi toisiinsa; he olivat aina olleet hyvin keskenään toimeen
tulevia leikkitovereita. Juuri nämä "ukkosenpojat" halusivat, että
taivas olisi syössyt tulta ja hävittänyt ne samarialaiset, jotka julkesivat
suhtautua epäkunnioittavasti heidän Mestariinsa. Mutta Jaakobin ennenaikainen
kuolema tasoitti hänen nuoremman Johannes-veljensä kiivasta luonteenlaatua
suuresti.
Jaakobin eniten
ihailema Jeesuksen ominaispiirre oli Mestarin myötätuntoinen kiintymys.
Jeesuksen ymmärtäväinen kiinnostus niin vähäosaisia kuin mahtavia, niin
rikkaita kuin köyhiäkin kohtaan vetosi suuresti Jaakobiin.
Jaakob
Sebedeuksen ajattelu ja suunnittelu oli tasapainoista. Andreaksen rinnalla hän
oli apostoliryhmässä yksi maltillisimmista. Hän oli tarmokas yksilö, mutta
hänellä ei ollut koskaan kiire. Hän oli erinomainen vastapaino Pietarille.
Hän oli
vaatimaton ja epädramaattinen, hän hoiti tehtävänsä säntillisesti, hän teki
työnsä turhaa melua pitämättä, hän ei tavoitellut mitään erityistä
tunnustuksenosoitusta, kunhan oli käsittänyt jotakin valtakunnan todellisesta
merkityksestä. Ja myös muisteltaessa tarinaa Jaakobin ja Johanneksen äidistä,
joka pyysi, että hänen pojilleen suotaisiin sija Jeesuksen oikealla ja
vasemmalla puolella, olisi pidettävä mielessä, että tämän pyynnön esitti
nimenomaan äiti. Ja kun he antoivat ymmärtää, että he olisivat valmiit ottamaan
kantaakseen tällaiset vastuut, olisi muistettava, että he olivat tietoisia
vaaroista, jotka liittyisivät Mestarin oletettuun kapinaan Rooman valtaa
vastaan, ja että he myös olivat valmiit maksamaan hinnan, joka heidän siinä
tapauksessa olisi maksettava. Kun Jeesus kysyi, olivatko he valmiit juomaan sen
maljan, he vastasivat olevansa siihen valmiita. Ja Jaakobin kohdalla se kävikin
kirjaimellisesti toteen; hän todellakin joi saman maljan Mestarin kanssa, kun
otetaan huomioon, että hän oli apostoleista ensimmäinen, joka kärsi
marttyyrikuoleman, sillä jo toimintansa alkuvaiheessa hänet Herodes Agrippan
toimesta surmattiin miekalla. Jaakob oli näin ollen kahdestatoista apostolista
ensimmäinen, joka uhrasi elämänsä uudella valtakunnan taistelurintamalla.
Herodes Agrippa pelkäsi Jaakobia enemmän kuin kaikkia muita apostoleja. Jaakob
oli tosiaan useinkin hiljainen ja vaitelias, mutta hän oli rohkea ja
päättäväinen sitten, kun hänen vakaumuksensa olivat heränneet ja kun ne
asetettiin kyseenalaisiksi.
Jaakob eli elämänsä sen täyteen määrään saakka, ja kun
loppu tuli, hän käyttäytyi sellaista laupeutta ja sellaista lujuutta osoittaen,
että jopa se, joka häntä vastaan oli syytteen nostanut ja hänet ilmiantanut ja
joka oli läsnä hänen oikeudenkäynnissään ja teloituksessaan, liikuttui siinä
määrin, että ryntäsi pois Jaakobin kuolinpaikalta liittyäkseen itse Jeesuksen
opetuslapsiin.
Kun
Johanneksesta tuli apostoli, hän oli kahdenkymmenenneljän ikäinen ja oli
kahdestatoista apostolista nuorin. Hän oli naimaton ja asui vanhempiensa luona
Beetsaidassa. Hän oli kalastaja ja työskenteli veljensä Jaakobin keralla
yhteisessä kalastuskunnassa, joka heillä oli Andreaksen ja Pietarin kanssa.
Sekä ennen apostoliksi tuloaan että sen jälkeen Johannes toimi Jeesuksen
henkilökohtaisena edustajana asioissa, jotka koskivat Mestarin perhettä, ja hän
hoiti jatkuvasti tätä vastuutehtäväänsä niin kauan kuin Jeesuksen äiti Maria
eli.
Koska Johannes
oli kahdestatoista apostolista nuorin, ja kun hän perheasiain osalta oli
näinkin läheisissä suhteissa Jeesukseen, hän oli hyvin rakas Mestarille, mutta
jos pysytään totuudessa, ei
[sivu 1554]
voida sanoa,
että hän oli "se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti". Ette toki pitäne
mahdollisena, että Jeesuksen kaltainen jalomielinen persoonallisuus
syyllistyisi antamaan jollekulle suosikin aseman, rakastamaan yhtä apostolia
enemmän kuin muita. Se tosiasia, että Johannes oli yksi Jeesuksen kolmesta
henkilökohtaisesta avustajasta, antoi lisäväriä tälle erheelliselle
käsitykselle, sitäkään unohtamatta, että Johannes yhdessä veljensä Jaakobin
kanssa oli tuntenut Jeesuksen muita kauemmin.
Pietari, Jaakob
ja Johannes osoitettiin Jeesuksen henkilökohtaisiksi avustajiksi pian sen
jälkeen, kun heistä tuli apostoleja. Kohta kahdentoista apostolin valitsemisen
jälkeen ja nimittäessään Andreaksen toimimaan ryhmän johtajana Jeesus sanoi
hänelle: "Ja nyt haluan sinun osoittavan kaksi tai kolme työtoveriasi,
jotka olisivat kanssani ja pysyisivät rinnallani, jotka lohduttaisivat minua ja
huolehtisivat päivittäisistä tarpeistani." Ja Andreas katsoi parhaaksi valita
tähän erikoistehtävään valitsemisjärjestyksen mukaan seuraavat kolme apostolia.
Hän olisi itse halunnut tarjoutua tähän siunattuun palvelukseen, mutta koska
Mestari oli jo osoittanut hänelle hänen tehtävänsä, hän määräsi välittömästi
Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ottamaan paikkansa Jeesuksen rinnalla.
Johannes
Sebedeuksella oli monia kauniita luonteenpiirteitä, mutta oli yksi sellainenkin
piirre, joka oli vähemmän kaunis, ja se oli hänen liiallinen mutta tavallisesti
hyvin kätketty omahyväisyytensä. Se, että hän oli kauan aikaa Jeesuksen
seurassa, sai aikaan monia ja suuria muutoksia hänen luonteessaan. Tämä
omahyväisyys väheni huomattavasti, mutta kun Johanneksesta tuli vanhus ja taas
enemmän tai vähemmän lapsellinen, tämä itsensä arvostaminen ilmaantui tietyssä
määrin takaisin, joten kun iäkäs apostoli ryhtyi ohjaamaan Naatania sen
evankeliumin kirjoittamisessa, joka nyt kantaa hänen nimeään, hän ei empinyt
itsestään puhuessaan tavan takaa sanoa: "se opetuslapsi, jota Jeesus
rakasti". Kun pidetään mielessä, että Johanneksesta oli paremmin kuin
kenestäkään tämän maailman kuolevaisesta sanottavissa, että hän oli Jeesuksen
kaveri, sekä se, että hän oli Jeesuksen valitsema henkilökohtainen edustaja
varsin monissa asioissa, ei ole mitään outoa siinä, että Johannes alkoi pitää
itseään "opetuslapsena, jota Jeesus rakasti", tiesihän hän aivan
varmasti olevansa opetuslapsi, jolle Jeesus tavan takaa osoitti luottamustaan.
Johanneksen
luonteen vahvin puoli oli hänen luotettavuutensa; hän oli reipasotteinen ja
rohkea, uskollinen ja harras. Hänen suurin heikkoutensa oli tämä
luonteenomainen omahyväisyys. Hän oli isänsä perheen nuorin jäsen ja
apostoliryhmän nuorimmainen. Ehkäpä hän oli hiukkasen hemmoteltu, ehkä hänelle
oli hieman liian usein tehty mieliksi. Mutta myöhempien vuosien Johannes oli
hyvin erityyppinen henkilö kuin se itseään ihaileva ja mielivaltainen
nuorimies, joka kaksikymmentäneljävuotiaana liittyi Jeesuksen apostolien
riveihin.
Johanneksen
eniten arvostamat Jeesuksen luonteenpiirteet olivat Mestarin rakkaus ja
epäitsekkyys. Nämä ominaisuudet tekivät Johannekseen niin suuren vaikutuksen,
että hänen koko myöhempää elämäänsä tuli hallitsemaan rakkauden ja veljellisen
kiintymyksen tunne. Hän puhui rakkaudesta ja kirjoitti rakkaudesta. Tästä
"ukkosenpojasta" tuli "rakkauden apostoli". Ja kun iäkäs
piispa ei Efesoksessa enää kyennyt seisomaan saarnastuolissa ja saarnaamaan,
vaan hänet oli kannettava kirkkoon tuolissa, ja kun häntä pyydettiin
jumalanpalveluksen lopulla lausumaan uskoville muutaman sanan, hän ei
vuosikausiin sanonut muuta kuin "Lapsukaiseni, rakastakaa toisianne."
Johannes oli
vähäpuheinen mies paitsi, milloin hänen mielensä kuohahti. Hän ajatteli paljon,
mutta puhui vähän. Vanhetessaan hänen kiukkunsa pysyi paremmin aisoissa, se oli
paremmin hallinnassa, mutta puhumishaluttomuuttaan hän ei koskaan voittanut,
hän ei koskaan päässyt kokonaan eroon vaiteliaisuudestaan. Mutta hän oli saanut
lahjaksi merkittävän määrän luovaa mielikuvitusta.
[sivu 1555]
Johanneksessa
oli vielä eräs puoli, jollaista tässä hiljaisessa ja itseääntutkiskelevassa
luonnetyypissä ei odottaisi kohtaavansa. Hänessä nimittäin oli jonkin verran
yksisilmäisyyttä, ja hänen suvaitsemattomuutensa meni kohtuuttomuuksiin. Tässä
suhteessa hän ja Jaakob muistuttivat paljon toisiaan -- he halusivat kumpikin
taivaan syöksevän tulta epäkunnioittavien samarialaisten niskaan. Kohdattuaan
joitakuita muukalaisia, jotka opettivat Jeesuksen nimeen, Johannes välittömästi
kielsi heitä niin tekemästä. Muttei hän kahdentoista apostolin joukossa ollut
ainoa, johon oli tarttunut tämänlaatuinen itsensä arvossapitäminen ja
ylemmyydentunto.
Johanneksen
elämään vaikutti suunnattomasti se, että hän näki Jeesuksen kodittomana
vaeltajana, sillä hän tiesi, miten uskollisesti Jeesus oli huolehtinut äitinsä
ja perheensä toimeentulosta. Johannes tunsi Jeesusta kohtaan syvää myötätuntoa
myös sen johdosta, ettei Jeesuksen perhe häntä ymmärtänyt, olihan hän tietoinen
siitä, että Jeesuksen perheen jäsenet vähä vähältä etääntyivät hänestä. Tämä
tilanne kaikkinensa samoin kuin se, että Jeesus aina jätti pienimmänkin
toiveensa taivaassa olevan Isänsä tahdon varaan, sekä hänen päivittäinen
elämänsä, jossa kuvastui sanaton luottavaisuus, tekivät Johannekseen niin syvän
vaikutuksen, että se sai aikaan merkittäviä ja pysyviä muutoksia Johanneksen
luonteessa, muutoksia, jotka näkyivät hänessä koko hänen myöhemmän elämänsä
ajan.
Johanneksessa
ilmeni sellaista kylmäveristä ja uskaliasta rohkeutta, jollaista ilmeni vain
muutamassa apostolissa. Hän oli apostoleista se, joka seurasi Jeesuksen
kannoilla sinä yönä, kun tämä pidätettiin, ja uskalsi olla Mestarin seurassa
aina kuoleman kitaan saakka. Hän oli läsnä ja lähellä hamaan viimeiseen
Jeesuksen maan päällä viettämään hetkeen. Ja hän suoritti uskollisesti
saamaansa luottamustehtävää, jonka mukaan hänen tuli huolehtia Jeesuksen
äidistä, ja hän oli valmiina ottamaan vastaan lisäohjeet, jotka Mestarin
kuolevaisolomuodon viimeisinä hetkinä mahdollisesti annettaisiin. Yhdestä
asiasta ei ole epäilystä: Johannes oli läpikotaisen luotettava. Tavallisesti
Johannes istui Jeesuksen oikealla puolella, kun kaksitoista apostolia olivat
aterialla. Hän oli kahdestatoista apostolista ensimmäinen, jonka usko
kuolleistaheräämiseen oli todellista ja täysimääräistä. Ja hän oli ensimmäinen,
joka tunnisti Mestarin, kun tämä kuolleistanousun jälkeen tuli järvenrannalla
heidän luokseen.
Tämä Sebedeuksen
poika oli hyvin läheisissä suhteissa Pietariin kristillisen liikkeen
alkuaikojen toiminnoissa, ja hänestä tuli yksi Jerusalemin seurakunnan tukipilareista.
Hän tuki Pietaria tämän oikeana kätenä Helluntain päivänä.
Useita vuosia
Jaakobin marttyyrikuoleman jälkeen Johannes otti vaimokseen veljensä lesken.
Hänen elämänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta hänestä huolehti yksi hänen
rakastavista toisen polven tyttäristään.
Johannes oli
vankilassa useita kertoja, ja hänet karkotettiin Patmoksen saarelle neljän
vuoden ajaksi, kunnes Roomassa nousi valtaan uusi keisari. Ellei Johannes olisi
ollut tahdikas ja viisas, hänet olisi epäilemättä tapettu, kuten tapettiin
hänen suorapuheisempi veljensä Jaakob. Vuosien vieriessä Johannes, samoin kuin
Herran veli Jaakob, oppi esiintymään viranomaisten edessä viisaan
sovittelevasti. He huomasivat, että "leppeä vastaus taltuttaa
kiukun." He oppivat myös esittämään kirkon pikemminkin "hengellisenä
veljeskuntana, joka omistautui palvelemaan ihmiskuntaa sosiaalisesti",
kuin "taivaan valtakuntana". Heidän opetuksensa sisältönä oli
pikemminkin rakastava palvelumieli kuin hallitusvalta -- valtakunta ja valtias.
Ollessaan väliaikaisessa
karkotuspaikassaan Patmoksella Johannes kirjoitti sen Ilmestyskirjan, jonka
nykyisin tunnette kovasti lyhennetyssä ja vääristellyssä muodossa. Tämä
Ilmestyskirja sisältää jäljellä olevat katkelmalliset jäänteet suuresta
ilmoituksesta, josta on kadonnut pitkiä jaksoja ja josta toisia jaksoja on
poistettu sen jälkeen, kun Johannes sen kirjoitti. Se on siis säilynyt vain
katkelmallisessa ja turmellussa muodossa.
Johannes
matkusteli paljon, hän työskenteli taukoamatta, ja sen jälkeen kun hänestä oli
tullut Aasian seurakuntien piispa, hän asettui asumaan Efesokseen. Hän ohjasi
työtoveriaan Naatania
[sivu 1556]
niin kutsutun "Johanneksen evankeliumin"
kirjoittamisessa, mikä tapahtui Efesoksessa hänen ollessaan
yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotias. Kaikista kahdestatoista apostolista vain
Johannes Sebedeuksesta tuli lopulta merkittävä teologi. Hän kohtasi
luonnollisen kuoleman Efesoksessa vuonna 103 jKr ollessaan satayksivuotias.
Filippus oli
valituiksi tulleista apostoleista viides. Hänet kutsuttiin mukaan, kun Jeesus
ja ensimmäiset neljä apostolia olivat matkalla Jordanin rannalta, Johanneksen
kohtaamispaikalta, Galilean Kaanaan. Koska Filippus asui Beetsaidassa, hän oli
jo jonkin aikaa tiennyt Jeesuksesta, muttei hänen mieleensä ollut juolahtanut,
että Jeesus olisi todellinen suurmies, ennen kuin sinä päivänä Jordanin
laaksossa, kun tämä sanoi: "Seuraa minua." Filippukseen vaikutti
jonkin verran myös se, että Andreas, Pietari, Jaakob ja Johannes olivat hyväksyneet
Jeesuksen Vapahtajaksi.
Filippus oli
apostoleihin liittyessään kaksikymmentäseitsemänvuotias. Hän oli vähän
aikaisemmin mennyt naimisiin, mutta hänellä ei vielä tuohon aikaan ollut
lapsia. Apostolien hänelle antama lempinimi viittasi
"uteliaisuuteen". Filippus tahtoi aina, että asiat näytettiin
hänelle. Hän ei koskaan tuntunut minkään ehdotuksen osalta näkevän kovin
pitkälle. Hän ei ollut välttämättä typerä, mutta häneltä puuttui
mielikuvitusta. Tämä mielikuvituksen puute oli hänen luonteensa suuri heikkous.
Hän oli arkipäiväinen ja tosiasioihin pitäytyvä yksilö.
Kun apostolit
organisoitiin palvelua varten, Filippuksesta tehtiin isäntä. Hänen tehtävänään
oli huolehtia siitä, että heillä oli joka hetki elintarpeita. Ja hyvä isäntä
hän olikin. Hänen luonteensa vahvin puoli oli hänen järjestelmällinen
perusteellisuutensa; hän oli sekä matemaattinen että systemaattinen.
Filippus oli
lähtöisin seitsenlapsisesta perheestä, johon kuului kolme poikaa ja neljä
tyttöä. Hän oli lapsista toiseksi vanhin, ja kuolleistanousun jälkeen hän
kastoi koko perheensä valtakunnan jäseniksi. Filippuksen kotiväki oli
kalastajia. Hänen isänsä oli varsin kyvykäs mies, syvällinen ajattelija, mutta
hänen äitinsä oli perin keskinkertaisesta perheestä. Filippus ei ollut mies,
jonka voitiin odottaa tekevän suuria, mutta hän oli mies, joka osasi tehdä
pikkuasiat suurenmoisella tavalla, tehdä ne hyvin ja tyydyttävästi. Neljän
vuoden aikana sattui vain muutaman kerran, ettei hän kyennyt järjestämään
ruokaa niin, että se olisi riittänyt tyydyttämään kaikkien tarpeet. Harvoin
sattui, ettei hänellä olisi ollut jotakin tarjottavana tyydyttämään myös niitä
odottamattomien tilanteiden mukanaan tuomia monia tarpeita, jotka johtuivat
heidän erikoisesta elintavastaan. Apostoliperheen muonitusosastoa hoidettiin
järkevästi ja tehokkaasti.
Filippuksen
vahva puoli oli hänen järjestelmällinen luotettavuutensa; hänen
luonnekokonaisuutensa heikko kohta oli hänen äärimmäinen mielikuvituksen
puutteensa, se, että häneltä puuttui kyky laskea yhteen kaksi ynnä kaksi
saadakseen kokoon neljä. Hän oli abstraktisessa mielessä matemaattinen, mutta
hän ei ollut mielikuvitukseltaan konstruktiivinen. Häneltä puuttui
tietyntyyppiset mielikuvituksen lajit lähes kokonaan. Hän oli tyypillinen
arkipäiväinen ja tavallinen keskitason ihminen. Niiden väenpaljouksien
joukossa, jotka tulivat kuuntelemaan Jeesuksen opetusta ja saarnaa, oli suuri
määrä samanlaisia miehiä ja naisia, ja näitä lohdutti suuresti sellainen
havainto, että yksi heidän kaltaisensa oli korotettu kunnioitettuun asemaan
Mestarin neuvoskunnissa. He saivat rohkaisua siitä tosiasiasta, että yksi
heidän kaltaisensa oli jo päässyt korkeaan asemaan valtakunnan asiainhoidon
piirissä. Ja Jeesus oppi paljon siitä, millä tavoin joidenkuiden ihmisten mieli
toimii, kun hän suurta kärsivällisyyttä osoittaen kuunteli Filippuksen hupsuja
kysymyksiä ja niin monta kertaa suostui taloudenpitäjänsä pyyntöön siitä, että
"asia näytettäisiin hänelle".
Se Jeesuksen
ominaisuus, jota Filippus lakkaamatta ihaili, oli Mestarin pettämätön anteliaisuus.
Filippus ei kertaakaan huomannut Jeesuksessa mitään, joka olisi ollut
pikkusieluista, kitsastelevaa tai saiturimaista, ja hän palvoi tätä kaiken
aikaa näkyvää ja pettämätöntä avokätisyyttä.
[sivu 1557]
Filippuksen
persoonallisuudessa oli vähän sellaista, joka olisi ollut vaikuttavaa. Hänestä
sanottiin usein: "Filippus Beetsaidasta, kaupungista, jossa Andreas ja
Pietari asuvat." Asioista oleellisen erottava näkemys puuttui häneltä
lähes kokonaan; hän ei kyennyt käsittämään jonkin esille nousseen tilanteen
sisältämiä dramaattisia mahdollisuuksia. Hän ei ollut pessimistinen; hän oli
yksinkertaisesti proosallinen. Hänen hengellinen ymmärryksensä oli sekin perin
puutteellista. Kun Mestari kerran oli keskellä erästä syvällisimmistä
luennoistaan, Filippus ei epäröinyt keskeyttää Jeesusta esittääkseen selvästi
typerän kysymyksen. Mutta Jeesus ei milloinkaan nuhdellut häntä tällaisesta
ajattelemattomuudesta. Hän oli Filippuksen suhteen kärsivällinen ja otti
huomioon sen, ettei Filippus kyennyt käsittämään opetuksen syvempiä
merkityksiä. Jeesus oli hyvin tietoinen siitä, että jos hän vaikka vain
kerrankin nuhtelisi Filippusta näiden ärsyttävien kysymysten esittämisestä, hän
haavoittaisi tätä vilpitöntä sielua, mutta sen lisäksi tällainen moite loukkaisi
Filippusta niin pahasti, ettei tämä enää koskaan uskaltautuisi esittämään
kysymyksiä. Jeesus tiesi, että hänen avaruuden maailmoissaan oli lukemattomat
miljardit samanlaisia hidasjärkisiä kuolevaisia, ja hän halusi rohkaista heitä
kaikkia luottamaan häneen ja tuntemaan aina niin, että heillä oli vapaus
kääntyä kysymyksineen ja pulmineen hänen puoleensa. Loppujen lopuksi Jeesus oli
todellisuudessa kiinnostuneempi Filippuksen hupsuista kysymyksistä kuin
saarnasta, jota hän mahdollisesti oli pitämässä. Jeesus oli verrattoman
kiinnostunut ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä.
Julkiset puheet
eivät apostolien isännältä oikein sujuneet, mutta hänen henkilökohtainen työnsä
oli vakuuttavaa ja menestyksellistä. Hän ei helpostikaan lannistunut; hän oli
uurastaja ja hyvin sitkeä kaikessa, mihin ryhtyi. Hänellä oli se suurenmoinen
kyky, joka on vain harvoilla, että hän osasi sanoa: "Tule." Kun
Natanael, hänen ensimmäinen käännynnäisensä, halusi väitellä Jeesuksen ja
Nasaretin ansioista ja puutteista, Filippuksen vaikuttava vastaus kuului:
"Tule katsomaan." Hän ei ollut dogmaattinen saarnaaja, joka olisi
vain kehotellut kuulijoitaan: "Menkää" -- tehkää sitä ja tehkää tätä.
Hän suhtautui kaikkiin työssään esille nousseisiin tilanteisiin sanomalla: "Tule"
-- "tule kanssani; minä näytän tietä." Ja sellainen onkin aina
tuloksia tuottava menetelmä, olipa opettamisen muoto tai vaihe mikä hyvänsä.
Jopa vanhemmat voivat oppia Filippukselta paremman tavan, mitä he sanovat
lapsilleen, niin etteivät he sano: "Mene ja tee sitä ja mene ja tee
tätä", vaan että he mieluumminkin sanovat: "Tulkaa mukaamme, niin
näytämme teille paremman tien ja jaamme sen kanssanne."
Filippuksen
kykenemättömyys sovittautua uuteen tilanteeseen tuli osuvasti esille, kun
kreikkalaiset tulivat hänen luokseen Jerusalemissa ja sanoivat: "Hyvä
herra, haluaisimme tavata Jeesuksen." Kenelle tahansa tällaisen pyynnön
esittävälle juutalaiselle Filippus olisi tässä tilanteessa sanonut:
"Tule." Mutta nämä miehet olivat vierasmaalaisia, eikä Filippuksen
kyennyt muistamaan yhtään tällaisia asioita koskevia ylempiensä antamia
ohjeita. Niinpä ainoa, mitä hän keksi tehdä, oli kysyä neuvoa päälliköltä,
Andreakselta, ja sitten he molemmat yhdessä saattoivat tapaamista pyytäneet
kreikkalaiset Jeesuksen luo. Samalla tavoin kävi, kun hän meni Samariaan ja
saarnasi ja kastoi uskovia, kuten Mestari oli häntä neuvonut, mutta pidättyi
laskemasta käsiään käännynnäistensä päälle merkiksi siitä, että nämä olivat
saaneet Totuuden Hengen. Niin kuitenkin tekivät Pietari ja Johannes, jotka ennen
pitkää tulivat Jerusalemista hänen luokseen tekemään havaintoja hänen
työskentelystään emäseurakunnan hyväksi.
Filippus jatkoi
toimintaansa, kunhan oli selviytynyt Mestarin kuoleman koettelevista ajoista.
Hän osallistui kahdentoista apostolin uudelleenorganisoitumiseen ja oli
ensimmäinen, joka lähti lähimpien juutalaispiirien ulkopuolelle valloittamaan
sieltä sieluja valtakunnalle. Ja hän onnistui parhaiten samarialaisten hyväksi
tekemässään työssä sekä myöhemmin kaikissa toimissaan evankeliumin puolesta.
Filippuksen
vaimo, joka oli naisten ryhmän pystyvä jäsen, kulki aktiivisesti aviomiehensä
rinnalla tämän tehdessä evankelioimistyötään, sen jälkeen kun he olivat
lähteneet pakoon Jerusalemin vainoja. Hänen vaimonsa oli peloton nainen. Hän
seisoi Filippuksen ristin juurella ja rohkaisi tätä julistamaan ilosanomaa jopa
murhaajilleen, ja Filippuksen voimien ehtyessä hän ryhtyi esittämään kertomusta
Jeesukseen uskomisen kautta
[sivu 1558]
saatavasta
pelastuksesta, ja hänet saatiin hiljenemään vasta, kun raivostuneet juutalaiset
syöksyivät hänen kimppuunsa ja kivittivät hänet kuoliaaksi. Pariskunnan vanhin
tytär, Lea, jatkoi heidän työtään, ja hänestä tuli myöhemmin Hierapoliin
maineikas naisprofeetta.
Filippus, kahdentoista apostolin entinen isäntä, oli
valtakunnan piirissä voimallinen mies, joka valloitti sieluja minne hyvänsä hän
meni. Ja hänet ristiinnaulittiin lopulta uskonsa tähden ja haudattiin
Hierapolikseen.
Natanaelin,
Mestarin itsensä valitsemista apostoleista kuudennen ja viimeisen, toi
Jeesuksen luo hänen ystävänsä Filippus. Natanael oli ollut Filippuksen
liiketuttava useissa liikeyrityksissä ja oli hänen kanssaan matkalla tapaamaan
Johannes Kastajaa, kun he kohtasivat Jeesuksen.
Liittyessään
apostoleihin Natanael oli kaksikymmenviisivuotias ollen ryhmän toiseksi nuorin.
Hän oli seitsenlapsisen perheen nuorimmainen, hän oli naimaton ja iäkkäiden ja
sairaalloisten vanhempiensa ainoa tuki ja turva. Hän asui vanhempiensa luona
Kaanassa; hänen veljensä ja sisarensa olivat joko jo avioituneet tai kuolleet,
eikä näistä kukaan enää asunut Kaanassa. Natanael ja Juudas Iskariot olivat
kahdentoista apostolin joukossa kaksi parhaiten koulutettua miestä. Natanael
oli aikonut ryhtyä kauppiaaksi.
Jeesus ei itse antanut
Natanaelille lisänimeä, mutta kaksitoista apostolia alkoivat kohta puhua
hänestä sanoilla, jotka viittasivat rehellisyyteen, vilpittömyyteen. Hänessä
"ei ollut viekkautta". Ja se olikin hänen suuri hyveensä; hän oli
sekä rehellinen että vilpitön. Hänen luonteensa heikko kohta oli hänen
ylpeytensä. Hän oli erittäin ylpeä perheestään, kaupungistaan, maineestaan ja
kansakunnastaan, eikä sellaisessa ole mitään pahaa, ellei sitä viedä liian
pitkälle. Mutta Natanael osoitti taipumusta mennä henkilökohtaisten
ennakkoluulojensa osalta äärimmäisyyksiin. Sangen mieluusti hän muodosti
yksilöistä ennakkokäsityksen omien henkilökohtaisten mielipiteidensä mukaan.
Hän ei arastellut kysyä jo ennen kuin oli Jeesusta tavannutkaan: "Voiko
Nasaretista tulla mitään hyvää?" Mutta Natanael ei ollut itsepäinen,
vaikka ylpeä olikin. Hän teki nopean täyskäännöksen heti, kun oli katsonut
Jeesusta kasvoihin.
Natanael oli
kahdentoista apostolin joukossa monissa suhteissa vertaistaan vailla oleva
nero. Hän oli apostolien filosofi ja uneksija, mutta hän oli hyvin
käytännönläheinen uneksija. Hänellä oli milloin syvällisen filosofoinnin
kausia, milloin harvinaisen ja hullunkurisen huumorin kausia; sopivalla
tuulella ollessaan hän oli kahdentoista apostolin joukossa luultavasti paras jutunkertoja.
Jeesus nautti suuresti kuunnellessaan Natanaelin esitelmöivän milloin
vakavista, milloin joutavanpäiväisistä asioista. Natanael suhtautui Jeesukseen
ja valtakuntaan vähä vähältä yhä vakavammin, mutta itseensä hän ei koskaan
suhtautunut vakavasti.
Kaikki apostolit
rakastivat ja kunnioittivat Natanaelia, ja Juudas Iskariotia lukuun ottamatta
hän tuli heidän kanssaan loistavasti toimeen. Juudaksen mielestä Natanael ei
suhtautunut apostoliuteensa riittävän vakavasti, ja kerran hänellä jopa oli otsaa
mennä vaivihkaa Jeesuksen luokse esittämään valitus Natanaelista. Jeesus sanoi:
"Juudas, katso tarkasti, minne astut; älä tee virastasi tärkeämpää kuin se
on. Kuka meistä on kelvollinen tuomitsemaan veljensä? Isän tahto ei ole, että
hänen lapsensa tulisivat nauttineeksi vain elämän vakavista puolista. Salli
minun toistaa, että minä olen tullut, jotta lihallishahmoisilla veljilläni
olisi runsaammin mitoin riemua, iloa ja elämää. Mene siis, Juudas, ja tee hyvin
se, mikä on uskottu työsaraksesi, mutta anna veljesi Natanaelin itsensä tehdä
Jumalalle tili itsestään." Ja muisto tästä tapauksesta yhdessä monien
muiden samankaltaisten kokemusten kanssa säilyi kauan aikaa Juudas Iskariotin
itsepetoksellisessa sydämessä.
[sivu 1559]
Kun Jeesus oli
Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa poissa vuorella, ja kun apostolien
keskinäisissä suhteissa alkoi sillä välin ilmetä jännitteitä ja ne alkoivat
mennä solmuun ja kun jopa Andreas oli pulassa tietämättä, mitä sanoa
lohduttomille veljilleen, niin monta kertaa jännityksen saattoi laukaista
Natanael sillä, että hän hiukkasen filosofoi tai esitti humoristisen
älynväläyksen, joka sitä paitsi oli hyvää huumoria.
Natanaelin
velvollisuutena oli huolehtia kahdentoista apostolin perheistä. Hän oli usein
poissa apostolien neuvonpidoista, sillä milloin hän kuuli, että joku hänen
vastuullaan olevista oli sairastunut tai että jollekulle oli tapahtunut jotakin
muuta tavatonta, hän ei aikaillut, vaan riensi heti asianomaiseen kotiin.
Kaksitoista apostolia olivat turvallisin mielin tietäessään perheidensä
hyvinvoinnin olevan Natanaelin pätevissä käsissä.
Jeesuksessa
Natanael kunnioitti eniten hänen suvaitsevuuttaan. Hän ei milloinkaan
kyllästynyt mietiskelemään Ihmisen Pojan avarakatseisuutta ja ylitsevuotavaa
myötätuntoa.
Natanaelin isä (Bartolomeus) kuoli pian Helluntain
jälkeen, minkä jälkeen tämä apostoli meni Mesopotamiaan ja Intiaan julistaen
ilosanomaa valtakunnasta ja kastaen uskovia. Hänen veljensä eivät milloinkaan
tulleet tietämään, mitä heidän entisestä filosofistaan, runoilijastaan ja
humorististaan tuli. Mutta myös hän oli valtakunnan piirissä suuri ihminen, ja
hän teki paljon Mestarinsa opetusten levittämiseksi, vaikkei hän
osallistunutkaan sittemmin syntyneen kristillisen kirkon organisoimiseen.
Natanael kuoli Intiassa.
Seitsemäs
apostoli, Matteus, oli Andreaksen valitsema. Matteus kuului sukuun, jonka
jäsenet olivat veronkantajia eli publikaaneja, mutta hän itse toimi
tullimaksujenkerääjänä Kapernaumissa, joka oli hänen asuinpaikkansa. Hän oli
kolmekymmentäyksivuotias, hän oli naimisissa ja hänellä oli neljä lasta. Hän
oli kohtalaisen varakas mies ja apostolien joukossa ainoa, jolla oli jonkin
verran varoja. Hän oli hyvä liikemies, mainio seuraihminen, ja hänellä oli kyky
ystävystyä ja tulla helposti toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.
Andreas teki
Matteuksesta apostolien varainhankkijan. Hän oli tavallaan apostolijärjestön
raha-asiainvaltuutettu ja suhdetoimintamies. Hän oli hyvä ihmistuntija ja
erittäin tehokas propagandisti. Hänen persoonallisuuttaan on vaikea hahmottaa,
mutta opetuslapsena hän oli erittäin harras, ja aikaa myöten hän uskoi yhä
lujemmin Jeesuksen lähetystehtävään ja valtakunnan epäilyksettömyyteen. Jeesus
ei antanut Leeville koskaan lisänimeä, mutta hänen apostolitoverinsa kutsuivat
häntä yleisesti "rahantekijäksi".
Leevin vahvana
puolena oli hänen ehdoton antaumuksensa asialle. Se, että Jeesus ja hänen
apostolinsa olivat ottaneet hänet, publikaanin, omaan joukkoonsa, oli entiselle
tullimaksujenkantajalle suunnattoman kiitollisuuden aihe. Kesti kuitenkin
jonkin aikaa ennen kuin muut apostolit, eritoten Simon Selootti ja Juudas
Iskariot, sopeutuivat ajatukseen, että heidän keskuudessaan oli publikaani.
Matteuksen heikkoutena oli hänen lyhytnäköinen ja materialistinen
elämänkatsomuksensa. Mutta sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, sitä pitemmälle
edistyi myös Matteus kaikissa edellä mainituissa asioissa. Hän joutui
olosuhteiden pakosta olemaan poissa monista kaikkein arvokkaimmista
opetustilaisuuksista, sillä hänen velvollisuutenaanhan oli pitää kassa täynnä.
Mestarin
anteeksiantava asennoituminen oli se, jota Matteus eniten arvosti. Milloinkaan
hän ei lakannut kertomasta, että pelkkä usko oli tarpeen yritettäessä löytää
Jumala. Valtakunnasta puhuessaan hän sanoikin mielellään "se on sitä, että
yritetään löytää Jumala."
[sivu 1560]
Vaikka Matteus
oli mies, jolla oli tietty menneisyys, hän kunnostautui oivallisella tavalla,
ja ajan myötä publikaanin aikaansaannokset olivat hänen tovereilleen ylpeyden aihe.
Hän oli yksi niistä apostoleista, jotka laativat laajoja muistiinpanoja siitä,
mitä Jeesus oli sanonut, ja näitä Matteuksen muistiinmerkintöjä käytettiin
pohjana, kun Isador myöhemmin laati kertomuksen Jeesuksen lausumista ja
teoista, ja nämä kertomukset tulivat myöhemmin tunnetuiksi evankeliumina
Matteuksen mukaan.
Kapernaumilaisen
liikemiehen ja tullimaksujenkerääjä Matteuksen suurenmoinen ja hyödyllinen
elämäntaival on ollut keinona, jolla on johdatettu tuhansia ja taas tuhansia
muita liikemiehiä, viranhaltijoita ja poliitikkoja kaikkina myöhempinä aikoina
niin ikään kuuntelemaan toimintaan kehottavaa Mestarin ääntä, kun tämä sanoo:
"Seuraa minua." Matteus oli toden totta taitava poliitikko, mutta hän
oli äärimmäisen lojaali Jeesukselle, ja hän suoritti tavattoman
antaumuksellisesti saamansa tehtävän, jonka mukaan hänen tuli huolehtia siitä,
että tulevan valtakunnan sanansaattajilla oli riittävästi varoja.
Matteuksen
mukanaolo kahdentoista apostolin joukossa oli keino pitää valtakunnan ovet
selkosen selällään niille masentuneiden ja hyljeksittyjen sielujen
joukkokunnille, jotka olivat jo kauan aikaa katsoneet, ettei uskonnon tarjoama
lohdutus ulottunut heihin saakka. Hyljeksittyjä ja epätoivoisia miehiä ja
naisia kerääntyi joukoittain kuuntelemaan Jeesusta, eikä hän koskaan
käännyttänyt yhtäkään pois.
Uskovilta
opetuslapsilta ja Mestarin opetuksia itse paikan päällä seuraavilta Matteus sai
vapaaehtoisesti tarjottuja lahjoituksia, mutta kansanjoukoilta hän ei varoja
koskaan avoimesti pyytänyt. Koko varainhankintatyönsä hän toimitti
huomaamattomalla ja henkilökohtaisella tavalla, ja suurimman osan rahoista hän
keräsi kiinnostuneiden uskovien varakkaamman osan keskuudesta. Hän antoi
käytännöllisesti katsoen koko vaatimattoman omaisuutensa Mestarin ja tämän
apostolien työhön, mutteivät he koskaan tienneet tästä anteliaisuudesta, paitsi
Jeesus, joka tiesi siitä kaiken. Matteus empi avoimesti avustaa apostolien
kassaa, koska hän pelkäsi, että Jeesus ja hänen työtoverinsa saattaisivat pitää
hänen rahaansa likaisena. Niinpä hän monet kerrat teki lahjoituksensa muiden
uskovien nimissä. Alkukuukausien aikana, jolloin Matteus tiesi, että hänen
läsnäolonsa heidän joukossaan oli enemmän tai vähemmän koettelemus, hän tunsi
voimakasta houkutusta saattaa kaikkien tietoon, että heidän päivittäinen
leipänsä oli monet kerrat hankittu hänen varoillaan, mutta hän ei antanut
houkutukselle myöten. Milloin sattui, että publikaaneja kohtaan tunnettu
halveksunta nousi pinnalle, Leevi paloi halusta paljastaa heille oma anteliaisuutensa,
mutta joka kerta hänen onnistui pysytellä hiljaa.
Kun viikkokassa
ei riittänyt kattamaan arvioitua varaintarvetta, sattui usein, että Leevi
verotti raskaasti omia henkilökohtaisia rahavarojaan. Koska hän tunsi syvää
kiinnostusta Jeesuksen opetusta kohtaan, kävi joskus myös niin, että hän
mieluummin jäi muiden joukkoon kuuntelemaan opetusta, vaikka tiesikin, että
hänen piti omista varoistaan hyvittää se, että hän jätti tarvittavat varat
hankkimatta. Mutta Leevi kyllä toivoi kovasti, että Jeesus saisi tietää suuren
osan rahoista tulevan hänen taskustaan! Hän ei osannut aavistaa, että Mestari
tiesi siitä kaiken. Kaikki apostolit kuolivat tietämättä, että Matteus oli
heidän hyväntekijänsä jopa niin pitkälle, että kun hän vainojen alettua lähti
julistamaan valtakunnan evankeliumia, hän oli käytännöllisesti katsoen
pennitön.
Kun uskovaiset
näiden vainojen johdosta joutuivat lähtemään Jerusalemista, Matteus vaelsi
pohjoiseen saarnaten valtakunnan evankeliumia ja kastaen uskovia. Hänen
aikaisemmat apostolitoverinsa eivät tienneet hänestä mitään, mutta hän jatkoi
kulkuaan saarnaten ja kastaen, ja tie vei hänet Syyriaan, Kappadokiaan,
Galatiaan, Bityniaan ja Traakiaan. Ja juuri Traakian Lysimakkiassa sattui, että
muutamat ei-uskovat juutalaiset toimivat salaliitossa roomalaissotilaiden
kanssa saadakseen hänet hengiltä. Ja tämä uudestisyntynyt publikaani kuoli
tuntien riemua siitä pelastuksen uskosta, jonka hän oli niin varmaksi oppinut
Mestarin antamista opetuksista silloin, kun tämä vähän aikaisemmin oli
oleskellut maan päällä.
[sivu 1561]
Tuomas oli
kahdeksas apostoli, ja hänet valitsi Filippus. Myöhempinä aikoina hän on tullut
tunnetuksi "epäilevänä Tuomaana", mutta hänen apostolitoverinsa
tuskin koskaan pitivät häntä parantumattomana epäilijänä. On totta, että hänen
mielenlaatunsa oli loogista, skeptistyyppistä, mutta hänessä oli sellaista
rohkeaa lojaalisuutta, joka esti hänet paremmin tuntevia henkilöitä pitämästä
häntä vähättelevänä skeptikkona.
Apostoleihin liittyessään Tuomas oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, hän oli naimisissa ja hänellä oli neljä lasta. Aiemmin hän oli ollut kirvesmies ja kivenhakkaaja, mutta sittemmin hänestä oli tullut kalastaja, ja hän asui Tarikeassa, joka sijaitsi Jordanin länsirannalla, kohdassa, josta Jordan erkanee Galileanmerestä. Häntä pidettiin tämän pikkukylän johtavana asukkaana. Oppia hän ei ollut suuremmin saanut, mutta hänellä oli terävä, looginen mieli, ja hän oli Tiberiaassa asuvien lahjakkaiden vanhempien poika. Tuomas oli kahdentoista apostolin joukossa ainoa, jonka ajattelu oli todellisen analyyttistä; hän oli apostoliryhmän todellinen tiedemies.
Kotielämä Tuomaksen lapsuudenkodissa oli ollut onnetonta. Hänen vanhempansa eivät olleet täysin onnellisia avioliitossaan, ja tämä heijastui Tuomaksen aikuisiän kokemuksissa. Hän varttui seuranaan erittäin epämiellyttävä ja toraisa luonteenlaatu. Hänen vaimonsakin oli vain iloinen, kun näki hänen liittyvän apostoleihin. Tätä huojensi ajatus, että hänen pessimistinen aviomiehensä olisi enimmän aikaa poissa kotoa. Tuomaksessa oli myös aimo annos epäluuloisuutta, minkä johdosta hänen kanssaan oli varsin vaikeaa tulla toimeen rauhanomaisesti. Pietari oli alussa Tuomaksesta hyvinkin tuohduksissa valitellen veljelleen Andreakselle, että Tuomas oli "ilkeä, inhottava ja aina epäluuloinen". Mutta mitä paremmin Tuomaksen toverit häntä tunsivat, sitä enemmän he hänestä pitivät. He huomasivat, että hän oli ylen määrin rehellinen ja järkähtämättömän lojaali. Hän oli täydellisen vilpitön ja kiistattoman totuudellinen, mutta hän oli synnynnäinen vikojen etsijä, ja hänestä oli varttunut todellinen pessimisti. Hänen analyyttisen mielensä kiroukseksi oli muodostunut epäluuloisuus. Hän oli hyvää vauhtia menettämässä uskonsa kanssaihmisiinsä, kun hän liittyi kahdentoista apostolin seuraan ja tuli näin kosketuksiin Jeesuksen jalon luonteen kanssa. Tämä yhdessäolo Mestarin kanssa alkoi välittömästi muuttaa Tuomaksen koko asennoitumista ja saada aikaan suuria muutoksia siinä, miten hän mentaalisesti reagoi kanssaihmisiinsä.
Tuomaksen vahvin puoli oli hänen verraton analyyttinen mielensä, mihin vielä liittyi hänen järkkymätön rohkeutensa -- kunhan hän oli päätöksensä tehnyt. Hänen suuri heikko kohtansa oli hänen epäluuloinen epäilevyytensä, josta hän ei koko lihallisen elämänsä aikana koskaan täysin vapautunut.
Kahdentoista apostolin organisaatiossa
Tuomaksen osalle lankesi matkasuunnitelmien tekeminen ja hoitaminen, ja hän
johti kyvykkäästi apostolikunnan työskentelyä ja liikkumista. Hän oli hyvä
toimeenpanija, oivallinen liikemies, mutta hänelle oli paljon haittaa hänen
mielialansa ailahtelevaisuudesta. Hän oli yhtenä päivänä yhdenlaatuinen mies,
seuraavana päivänä taas jotakin muuta. Hänellä oli apostoleihin liittyessään
taipumusta melankoliseen asioiden hautomiseen, mutta kun hän tuli kosketuksiin
Jeesuksen ja apostolien kanssa, se paransi hänet suurelta osin tästä
sairaalloisesta itsetutkiskelusta.
Jeesus nautti suuresti Tuomaksen seurasta ja
kävi hänen kanssaan monia pitkiä ja henkilökohtaisia keskusteluja. Hänen
kuulumisensa apostolien joukkoon oli suuri lohdutus kaikille rehellisille
epäilijöille ja rohkaisi monia rauhattomia mieliä tulemaan sisälle
valtakuntaan, vaikk'eivat he kyenneetkään täysin ymmärtämään kaikkea, mikä
sisältyi Jeesuksen opetusten hengellisiin ja filosofisiin puoliin. Tuomaksen
jäsenyys kahdentoista apostolin joukossa oli pysyvä julistus siitä, että Jeesus
rakasti myös rehellisiä epäilijöitä.
[sivu 1562]
Muut apostolit suhtautuivat Jeesukseen
kunnioituksella hänen täysimittaisen persoonallisuutensa jonkin erityisen ja
esiinpistävän piirteen johdosta, mutta Tuomas kunnioitti Mestariaan tämän
verrattoman tasapainoisen luonteen tähden. Yhä enemmän ja enemmän Tuomas ihaili
ja kunnioitti häntä, joka oli niin rakastavan armelias ja kuitenkin niin
taipumattoman oikeudenmukainen ja rehti; niin luja, muttei koskaan itsepäinen;
niin tyyni, muttei koskaan välinpitämätön; niin avulias ja niin myötätuntoinen,
muttei koskaan tungetteleva eikä diktatorinen; niin vahva, mutta samalla
kuitenkin niin lempeä; niin varmakäytöksinen, muttei koskaan karkea eikä
töykeä; niin hellä, muttei koskaan häilyvä; niin puhdas ja viaton, mutta
samalla niin miehekäs, tarmokas ja voimaperäinen; niin aidosti rohkea, muttei
koskaan äkkipikainen tai tyhmänrohkea; suuri luonnonihailija, mutta kuitenkin
täysin vailla taipumusta luonnon palvomiseen; niin humoristinen ja leikillinen,
mutta kuitenkin täysin vailla pintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä. Juuri tämä
persoonallisuuden verraton sopusuhtaisuus viehätti suuresti Tuomasta.
Kahdentoista apostolin joukossa hän oli se, jonka älyllinen Jeesuksen
ymmärtäminen ja Jeesuksen persoonallisuuden arvostaminen oli suurinta.
Kahdentoista apostolin kokouksissa Tuomas oli aina varovainen, ja hän puhui aina sellaisen menettelytavan puolesta, joka asetti turvallisuusnäkökohdat etusijalle, mutta jos hänen varovainen näkökantansa äänestettiin nurin tai hylättiin, hän oli aina ensimmäinen, joka lähti pelottomasti toteuttamaan päätettyä ohjelmaa. Kerran toisensa jälkeen saattoi sattua, että hän nousi vastustamaan jotakin hanketta sillä perusteella, että se oli hänestä uhkarohkea ja suurellinen; hän tapasi väitellä asiasta katkeraan loppuun saakka, mutta kun Andreas sitten tapansa mukaan äänestytti asiasta ja kun kaksitoista apostolia mahdollisesti olivat päättäneet tehdä juuri sitä, mitä hän niin sinnikkäästi oli vastustanut, Tuomas oli ensimmäisenä sanomassa: "No niin, mennäänpä sitten!" Hän oli hyvä häviäjä. Hän ei kantanut kaunaa eikä jäänyt lääkitsemään loukattuja tunteita. Ei ollut kerran eikä kahdesti, kun hän asettui vastustamaan sellaista, että Jeesuksen sallittiin asettua alttiiksi vaaralle, mutta kun Mestari sitten päätti ottaa sellaiset riskit, juuri Tuomas oli se, joka sai apostolit liikkeelle rohkeilla sanoillaan: "Tulkaahan nyt toverit, menkäämme ja kuolkaamme hänen kanssaan."
Joissakin suhteissa Tuomas oli Filippuksen
kaltainen; hänkin nimittäin halusi, että "asia näytetään hänelle",
mutta hänen ulospäin näkyneet epäilyksen ilmauksensa perustuivat kokonaan
toisenlaisiin älyllisiin asetelmiin. Tuomas oli analyyttinen, ei pelkästään
skeptinen. Ja kun kysymys oli omakohtaisesta fyysisestä rohkeudesta, hän oli
kahdentoista apostolin joukossa yksi rohkeimpia.
Tuomaksella oli muutamia erittäin huonoja päiviä; hän oli ajoittain alakuloinen ja allapäin. Se, että hän oli yhdeksänvuotiaana menettänyt kaksossisarensa, oli aiheuttanut hänessä paljon nuoruusiän surumielisyyttä ja tuonut oman lisänsä hänen myöhemmän elämänsä mielenlaadullisiin ongelmiin. Milloin sattui, että Tuomas kävi alakuloiseksi, niin toisinaan Natanaelin onnistui saada hänet toipumaan, toisinaan siinä onnistui Pietari, eikä harvinaista ollut sekään, että siinä onnistui jompikumpi Alfeuksen kaksosista. Masentuneimmillaan ollessaan hän valitettavasti aina pyrki välttämään tulemista välittömään kosketukseen Jeesuksen kanssa. Mutta Mestari oli kaikesta tästä tietoinen ja tunsi ymmärtäväistä myötätuntoa tällaisen masentuneisuuden vaivaamaa ja epäilysten kiusaamaa apostoliaan kohtaan.
Toisinaan Tuomas saattoi saada Andreakselta luvan vetäytyä päiväksi tai kahdeksi omaan yksinäisyyteensä. Mutta varsin pian hän huomasi, ettei ollut viisasta menetellä sillä tavoin; jo varhaisessa vaiheessa hän havaitsi, että hänen oli allapäin ollessaan parasta pysytellä tiukasti työnsä parissa ja jäädä työtovereittensa lähelle. Mutta siitä riippumatta, mitä hänen tunne-elämässään oli meneillään, hän piti kiinni siitä, että hän oli apostoli. Sitten kun tosissaan tuli aika lähteä liikkeelle, juuri Tuomas oli aina se, joka sanoi: "No niin, mennäänpä sitten!"
Tuomas on erinomainen esimerkki ihmisestä,
jolla on epäilyksiä, joka kohtaa ne ja selviytyy niistä voittajana. Hänellä oli
laaja sydän, hän ei ollut mikään pikkumainen arvostelija. Hän ajatteli
loogisesti; hän oli Jeesuksen ja apostolitovereidensa aitoustesti. Jos Jeesus
ja hänen työnsä eivät olisi olleet aitoja, Tuomaksen kaltainen mies ei olisi
pysynyt mukana alusta loppuun saakka. Hänellä oli tarkka ja varma taju siitä,
mikä on faktaa. Heti kun ensimmäinenkin merkki petoksesta tai vilpistä olisi
noussut esille, Tuomas olisi hylännyt heidät kaikki. Tiedemiehet eivät ehkä
[sivu 1563]
ymmärrä kaikkea Jeesuksesta ja hänen
toiminnastaan maan päällä, mutta Mestarin ja hänen ihmistovereidensa parissa
eli ja työskenteli muuan mies -- Tuomas Didymus --, jolla oli aidon tiedemiehen
ajatusmaailma, ja hän uskoi Jeesus Nasaretilaiseen.
Oikeudenkäynnin
ja ristiinnaulitsemisen päivät olivat Tuomakselle todellinen koettelemus. Hän
vaipui joksikin aikaa epätoivon syvyyksiin, mutta hän keräsi rohkeutensa,
pysytteli apostolien seurassa ja oli Galileanmeren rannalla heidän mukanaan
toivottamassa Jeesuksen tervetulleeksi. Hän antoi vähäksi aikaa myöten
epäilevälle masennukselleen, mutta hän kokosi lopulta uskonsa ja rohkeutensa.
Helluntain jälkeen hän antoi apostoleille viisaita neuvoja, ja sitten kun
vainot ajoivat uskovaiset hajalle, hän lähti matkaan käyden Kyproksella,
Kreetalla, pohjois-Afrikan rannikolla ja Sisiliassa julistaen valtakunnan
ilosanomaa ja kastaen uskovia. Ja hänen saarnaajan ja kastajan työnsä jatkui,
kunnes Rooman hallituksen asiamiehet ottivat hänet Maltalla kiinni ja
lähettivät kuolemaan. Vain muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän oli ryhtynyt
kirjoittamaan Jeesuksen elämästä ja opetuksista.
9 ja 10. JAAKOB JA JUUDAS ALFEUS
Alfeuksen pojat Jaakob ja Juudas, Heresan
lähellä asuvat kalastajakaksoset, olivat yhdeksäs ja kymmenes apostoli, ja
heidät valitsivat Jaakob ja Johannes Sebedeus. He olivat
kaksikymmenkuusivuotiaita ja olivat naimisissa. Jaakobilla oli kolme lasta ja Juudaksella
kaksi.
Näistä kahdesta perin tavallisesta kalastajasta ei ole paljonkaan sanottavaa. He rakastivat Mestariaan, ja Jeesus rakasti heitä, mutta he eivät koskaan keskeyttäneet kysymyksillään hänen luentojaan. He ymmärsivät varsin vähän apostolitovereidensa filosofisista keskusteluista tai teologisista väittelyistä, mutta he olivat riemuissaan siitä, että saivat olla mukana tällaisessa mahtimiesten ryhmässä. Ulkonäöltään, mentaalisilta ominaisuuksiltaan ja hengellisen käsityskykynsä laajuuden puolesta nämä kaksi miestä olivat lähes identtisiä. Se, mitä on sanottavissa toisesta, se olisi kirjattava myös toisen kohdalta.
Andreas osoitti heidän tehtäväkseen järjestyksen ylläpitämisen väenkokousten keskuudessa. He olivat saarnatilaisuuksien pääjärjestysmiehiä ja itse asiassa kahdentoista apostolin yleispalvelijoita ja juoksupoikia. He auttoivat Filippusta muonituksen järjestämisessä, he veivät Natanaelin puolesta rahaa apostolien perheille, ja aina he olivat valmiina ojentamaan auttavan kätensä jokaiselle apostolille.
Tavallisista ihmisistä koostuvia väkijoukkoja rohkaisi suuresti sellainen havainto, että kahdelle heidän kaltaiselleen oli suotu kunnia saada paikka apostolien joukossa. Jo yksistään näiden keskinkertaisten kaksosten hyväksyminen apostoleiksi oli keino, jolla valtakuntaan saatiin kokonainen joukkokunta arkoja uskovia. Ja tavalliset ihmiset suhtautuivat sitä paitsi suopeammin ajatukseen, että heitä ohjailivat ja opastivat viralliset järjestyksenpitäjät, jotka olivat hyvin paljon heidän itsensä kaltaisia.
Jaakobilla ja Juudaksella, joita kutsuttiin
myös Taddeukseksi ja Lebbeukseksi, ei ollut sen paremmin vahvoja kuin
heikkojakaan puolia. Opetuslasten heille antamat lempinimet olivat
hyväntahtoisia nimityksiä, jotka viittasivat keskinkertaisuuteen. He olivat
"vähäisimmät kaikista apostoleista"; he tiesivät sen ja suhtautuivat
siihen vain iloisesti.
Jaakob Alfeus rakasti Jeesusta erityisesti
Mestarin vaatimattomuuden takia. Kaksoset eivät kyenneet ymmärtämään Jeesuksen
ajatusmaailmaa, mutta sen he käsittivät, että heidän itsensä ja Mestarin
sydämen välillä oli myötätunnon side. Heidän mielensä ei kuulunut kaikkein
korkealaatuisimpiin, vaan heitä olisi kaikella kunnioituksella jopa voinut
sanoa typeryksiksi. Mutta hengellisessä olemuksessaan heillä toki oli
todellinen kokemus. He uskoivat Jeesukseen; he olivat Jumalan poikia ja
valtakunnan jäseniä.
[sivu 1564]
Juudas Alfeusta veti Jeesuksen puoleen
Mestarin koruton nöyryys. Niin suuri nöyryys niin suureen persoonalliseen
arvokkuuteen yhdistyneenä viehätti Juudasta suuresti. Se, että Jeesus aina
käski vaikenemaan epätavallisista teoistaan, teki syvän vaikutuksen tähän
yksinkertaiseen luonnonlapseen.
Kaksoset olivat hyväluontoisia, ajatusmaailmaltaan yksinkertaisia auttajia, ja jokainen rakasti heitä. Jeesus toivotti nämä yhden talentin nuoret miehet tervetulleiksi valtakunnan henkilökohtaisen esikuntansa kunniatehtäviin, sillä avaruuden maailmoissa on lukemattomat miljoonat muita heidänkaltaisiaan yksinkertaisia ja pelokkaita sieluja, jotka hän niin ikään haluaa toivottaa tervetulleiksi aktiiviseen ja uskovaan kumppanuuteen itsensä ja vuodattamansa Totuuden Hengen kanssa. Jeesus ei halveksi vähäisyyttä, hän halveksii vain pahuutta ja syntiä. Jaakob ja Juudas olivat vähäisiä, mutta he olivat myös uskollisia. He olivat yksinkertaisia ja tietämättömiä, mutta he olivat myös laajasydämisiä, ystävällisiä ja anteliaita.
Ja miten kiitollisen ylpeitä nämä nöyrät miehet olivatkaan päivänä, jolloin Mestari kieltäytyi hyväksymästä erästä rikasta miestä evankelistaksi, ellei tämä myisi tavaroitaan ja auttaisi köyhiä. Kuullessaan tämän ja nähdessään kaksoset Jeesuksen neuvonantajien joukossa ihmiset tiesivät varmuudella, ettei Jeesus katsonut henkilöön. Mutta vain jumalallinen instituutio -- taivaan valtakunta -- olisi koskaan voitu rakentaa näin keskinkertaisista ihmisistä muodostuvalle perustukselle!
Vain pari kertaa koko aikana, jonka he olivat
yhdessä Jeesuksen kanssa, kaksoset uskaltautuivat esittämään julkisesti
kysymyksiä. Mielenkiinto ajoi kerran Juudaksen esittämään Jeesukselle
kysymyksen, kun Mestari oli kertonut tuovansa itsensä avoimesti julki
maailmalle. Juudas tunsi hieman pettymystä sen johdosta, ettei enää olisi vain
apostolien keskuuteen kuuluvia salaisuuksia, ja hän rohkeni kysäistä:
"Mutta, Mestari, sitten kun tuolla tavoin ilmoitat itsesi maailmalle, niin
miten sinä suosit meitä erityisin osoituksin omasta hyvyydestäsi?"
Kaksoset
palvelivat uskollisesti loppuun saakka; oikeudenkäynnin, ristiinnaulitsemisen
ja epätoivon synkkiin päiviin saakka. He eivät koskaan kadottaneet sydämensä
uskoa Jeesukseen, ja he olivat (Johanneksen jälkeen) ensimmäiset, jotka
uskoivat hänen kuolleistaheräämiseensä. Mutta he eivät kyenneet käsittämään
valtakunnan pystyttämistä. Pian Mestarinsa ristiinnaulitsemisen jälkeen he
palasivat perheidensä ja kalaverkkojensa pariin; heidän työnsä oli tehty.
Heillä ei ollut kykyä lähteä valtakunnan monimutkaisempiin taistoihin. Mutta he
elivät ja kuolivat tietoisina siitä, että heille oli suotu se kunnia ja siunaus,
että he olivat olleet neljän vuoden ajan läheisessä ja henkilökohtaisessa
yhteydessä yhteen Jumalan Poikaan, erään universumin suvereeniin luojaan.
Simon Selootin, yhdennentoista apostolin,
valitsi Simon Pietari. Simon oli kyvykäs mies, joka oli hyvää syntyperää ja
joka asui perheineen Kapernaumissa. Apostoleihin liittyessään hän oli
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli tulisieluinen agitaattori ja
myös mies, joka puhui paljon ajattelematta. Hän oli toiminut Kapernaumissa
kauppiaana ennen kuin suuntasi koko huomionsa seloottien isänmaalliseen
järjestöön.
Simon Selootin vastuulle annettiin apostoliryhmän ajanvieton ja rentoutumisen järjestäminen. Ja hän oli kahdentoista apostolin ajanviete- ja virkistäytymistoiminnan perin tehokas organisoija.
Simonin vahva puoli oli hänen innostava
lojaalisuutensa. Milloin apostolien eteen ilmaantui mies tai nainen, joka
valtakuntaan liittymisen kohdalla häilyi kahden vaiheilla, heillä oli tapana
kutsua apuun Simon. Tältä innokkaalta esitaistelijalta, joka julisti pelastusta
Jumalaan uskomisen kautta, meni tavallisesti vain viitisentoista minuuttia
kaikkien epäilysten tyynnyttämiseen ja
[sivu 1565]
kaiken päättämättömyyden häivyttämiseen, siihen, että hän näki uuden sielun syntyvän "uskon vapahdukseen ja pelastuksen riemuun".
Simonin suuri heikkous oli hänen
aineellismielisyytensä. Yht'äkkinen muuttuminen juutalaisnationalistista
hengellismieliseksi internationalistiksi ei ollut hänelle helppoa. Neljä vuotta
oli liian lyhyt aika tehdä näin suuri ajattelun ja tunnemaailman muodonmuutos,
mutta Jeesus oli hänen suhteensa aina kärsivällinen.
Mitä Simon niin suuresti Jeesuksessa ihaili,
oli Mestarin tyyneys, hänen varmuutensa, tasapainoisuutensa ja selittämätön
mielenmalttinsa.
Vaikka Simon oli kiihkeä vallankumouksellinen, peloton levottomuuksien lietsoja, hän kuitenkin kesytti vähitellen tulisen luontonsa, kunnes hänestä lopulta tuli voimallinen ja vaikuttava saarnaaja, jonka sanomana oli "rauha maan päällä ja hyvä tahto ihmisten kesken." Simon oli oivallinen väittelijä, kiistely oli hänelle todellakin mieluisaa. Ja milloin jouduttiin tekemisiin oppineiden juutalaisten harjoittaman laillisuutta korostavan ajattelun tai kreikkalaisten viljelemien älyllisten saivartelujen kanssa, tehtävä osoitettiin aina Simonille.
Luonto oli tehnyt hänestä kapinallisen, ja
koulutus oli tehnyt hänestä kuvainkaatajan, mutta Jeesus voitti hänet taivaan
valtakunnan korkeampien käsitysten puolelle. Hän oli aina samastunut
vastalausepuolueeseen, mutta nyt hän liittyi edistyksen puolueeseen, mikä
merkitsi hengen ja totuuden rajatonta ja ikuista etenemistä. Simon oli mies,
jonka lojaalisuudentunteet olivat kiihkeitä ja jonka omakohtaiset
kiintymyksentunteet olivat lämpimiä, ja hän rakasti syvästi Jeesusta.
Jeesus ei pelännyt samastua liikemiehiin,
työläisiin, optimisteihin, pessimisteihin, filosofeihin, skeptikkoihin,
publikaaneihin, poliitikkoihin ja patriootteihin.
Mestari kävi monet keskustelut Simonin
kanssa, mutta hän ei koskaan kokonaan onnistunut tekemään internationalistia
tästä tulisieluisesta juutalaisnationalistista. Jeesus sanoi Simonille usein,
että oli oikein toimia sen puolesta, että sosiaaliset, taloudelliset ja
poliittiset olot kohenisivat, mutta sen lisäksi hänellä oli aina tapana sanoa:
"Mutta se ei ole taivaan valtakunnan asiaa. Meidän asiamme on omistautua
täyttämään Isän tahto. Meidän asiamme on toimia korkeuksissa olevan hengellisen
hallituksen lähettiläinä, eikä meidän välittömänä huolenamme tule olla mikään
muu kuin jumalallisen Isän tahdon ja luonteen edustaminen, ja tämä Isä johtaa
hallitusta, jonka valtakirja meille on annettu." Tämä kaikki oli vaikeata
Simonin käsittää, mutta vähitellen hän alkoi tajuta jotakin Mestarin opetuksen
tarkoituksesta.
Jerusalemissa toimeenpantujen vainojen seurauksena tapahtuneen hajaantumisen jälkeen Simon vetäytyi väliaikaisesti pois toiminnasta. Hän oli sananmukaisesti musertunut. Hän oli luopunut nationalistipatriootin osastaan Jeesuksen opetusten hyväksi; nyt kaikki oli mennyttä. Hän oli epätoivon vallassa. Mutta muutamassa vuodessa hän puhalsi taas toivonsa henkiin ja lähti julistamaan valtakunnan evankeliumia.
Hän meni
Aleksandriaan, ja Niilin vartta yläjuoksulle kulkien hän tunkeutui Afrikan
sydämeen saarnaten kaikkialla Jeesuksen evankeliumia ja kastaen uskovia. Näin
hän uurasti, kunnes hänestä tuli vanha ja heikko. Ja hän kuoli Afrikan
sydämessä, ja sinne hänet myös haudattiin.
Juudas Iskariotin, kahdennentoista apostolin,
valitsi Natanael. Hän oli syntynyt Keriotissa, etelä-juudealaisessa
pikkukaupungissa. Kun hän oli vielä poikanen, hänen vanhempansa muuttivat
Jerikoon, jossa hän asui ja jossa hän oli toiminut isänsä eri liikeyrityksissä,
kunnes kiinnostui Johannes Kastajan julistuksesta ja toiminnasta.
[sivu 1566]
Juudaksen vanhemmat olivat saddukeuksia, ja
kun heidän poikansa liittyi Johanneksen opetuslapsiin, he eivät enää
tunnustaneet häntä omakseen.
Kun Natanael tapasi Juudaksen Tarikeassa, tämä oli etsimässä työtä eräästä kalankuivaamosta Galileanmeren eteläpäässä. Apostoleihin liittyessään hän oli kolmekymmenvuotias ja naimaton. Kahdentoista opetuslapsen joukossa hän oli ehkä parhaiten koulutettu ja Mestarin apostoliperheessä ainoa juudealainen. Juudaksella ei ollut mitään selvästi muista erottuvaa persoonallisuuden vahvaa puolta, jos kohta hänessä olikin monia ulospäin näkyviä sivistyneisyydestä kertovia piirteitä ja koulutuksen mukanaan tuomia tapoja. Hän oli etevä ajattelija, mutta aina hän ei suinkaan ollut ihan rehellinen ajattelija. Juudas ei oikeastaan ymmärtänyt itseään; itseensä suhtautumisessa hän ei ollut todellisen vilpitön.
Andreas nimitti Juudaksen kahdentoista
apostolin rahavarojen hoitajaksi, virkaan, jota hän oli erinomaisen sopiva
hoitamaan, ja aina Mestarinsa kavaltamiseen saakka hän suoritti virkaansa
liittyvät velvollisuudet rehellisesti, uskollisesti ja erittäin tehokkaasti.
Jeesuksessa ei ollut mitään sellaista
erikoispiirrettä, jota Juudas olisi ihaillut enemmän kuin Mestarin ylipäätänsä
vetovoimaista ja erinomaisen viehättävää persoonallisuutta. Juudas ei
milloinkaan kyennyt nousemaan galilealaisia työtovereitaan kohtaan tuntemiensa
juudealaisten ennakkoluulojen yläpuolelle; mielessään hän tapasi arvostella
jopa monia Jeesukseen liittyviä seikkoja. Häntä, jota apostoleista yksitoista
piti täydellisenä ihmisenä, "läpikotaisen rakastettavana ja
kymmenentuhannen joukosta vertaansa vailla olevana", häntä tämä
omahyväinen juudealainen rohkeni omassa sydämessään useinkin arvostella.
Hänellä oli todellakin sellainen käsitys, että Jeesus oli arka ja että tämä
jossakin määrin pelkäsi puolustaa omaa valtaansa ja auktoriteettiaan.
Juudas oli hyvä liikemies. Jeesuksen kaltaisen idealistin raha-asioiden hoitaminen vaati tahdikkuutta, taitoa ja kärsivällisyyttä sekä tunnollista asialleen antautumista, siitä nyt puhumattakaan, mitä vaati painiskelu Jeesuksen joidenkuiden apostolien sekasortoisten työskentelymenetelmien kanssa. Juudas oli todellakin suurenmoinen täytäntöönpanija, kaukonäköinen ja kyvykäs finanssimies. Ja hän piti tiukasti kiinni järjestyneisyydestä. Kukaan kahdestatoista ei koskaan arvostellut Juudasta. Sikäli kuin he asiaa ymmärsivät, Juudas Iskariot oli verraton rahastonhoitaja, oppinut mies, lojaali (jos kohta välillä kriittinen) apostoli, ja sanan kaikissa merkityksissä suuri menestys. Apostolit rakastivat Juudasta; hän oli tosiaankin yksi heistä. Hänen on täytynyt uskoa Jeesukseen, mutta epäilemme, rakastiko hän todellakaan Mestaria täydestä sydämestään. Juudaksen tapaus osoittaa, miten totuudenmukainen on sanonta, jonka mukaan "on olemassa tie, joka ihmisestä näyttää oikealta, mutta jonka lopussa on kuolema". On täysin mahdollista langeta sellaiseen rauhalliseen petokseen, että sopeutuu mukavasti siihen, mikä on synnin ja kuoleman tie. Älkää epäilkökään, etteikö Juudas olisi aina raha-asioissa ollut rehellinen Mestariaan ja apostolitovereitaan kohtaan. Raha ei olisi koskaan voinut olla motiivina siihen, että hän kavalsi Mestarin.
Juudas oli epäviisaiden vanhempien ainoa
poika. Kun hän oli hyvin nuori, häntä hemmoteltiin ja lelliteltiin; hän oli
pilalle hemmoteltu lapsi. Aikuiseksi varttuessaan hänellä oli liioiteltuja
käsityksiä omasta tärkeydestään. Hän oli huono häviäjä. Hänellä oli löyhiä ja
vääristyneitä käsityksiä rehtiydestä. Hän oli taipuvainen antamaan myöten
vihalle ja epäluuloisuudelle. Hän oli taituri tulkitsemaan väärin ystäviensä
sanat ja teot. Koko elämänsä ajan Juudaksella oli ollut tapana kostaa niille,
joiden hän kuvitteli kohdelleen häntä väärin. Hänen arvojen ja lojaalisuuksien
tajunsa oli vajavaista.
Jeesukselle Juudas oli uskon uhkayritys.
Alusta alkaen Mestari ymmärsi täysin tämän apostolin heikkoudet ja tiesi hyvin
hänen yhteisöön ottamiseensa liittyvät vaarat. Mutta on Jumalan Poikien
olemuksen mukaista antaa jokaiselle luodulle olennolle täysimääräinen ja
yhtäläinen pelastumisen ja eloonjäämisen mahdollisuus. Jeesus halusi, että
eivät vain tämän maailman kuolevaiset, vaan myös tilannetta seuraavat
lukemattomien muiden maailmojen kuolevaiset tietäisivät,
[sivu 1567]
että kun on olemassa epäilyksiä jonkun luodun valtakunnalle omistautumisen vilpittömyydestä ja varauksettomuudesta, niin ne, jotka toimivat ihmisten Tuomareina, pitävät poikkeuksettomana käytäntönään ottaa epäilyksenalainen ehdokas auliisti vastaan. Ikuisen elämän ovi on selkosen selällään kaikille; "jokainen, joka tahtoo, saa tulla"; mitään muita rajoituksia tai pääsyvaatimuksia ei ole kuin tulijan usko.
Juuri tästä syystä Jeesus salli Juudaksen
jatkaa hamaan loppuun saakka, ja hän teki aina kaiken mahdollisen saadakseen
tämän heikon ja hämmentyneen apostolin muuttumaan ja pelastaakseen hänet. Mutta
kun valoa ei oteta rehellisesti vastaan eikä eletä sen mukaisesti, sielun
sisälle pyrkii laskeutumaan pimeys. Juudaksen älyllinen ymmärrys Jeesuksen
valtakunnasta esittämien opetusten osalta kasvoi, mutta hän ei edistynyt
hengellisen luonteen hankkimisessa, kuten muut apostolit tekivät. Omalta
kohdaltaan hän ei kyennyt edistymään tyydyttävästi hengellisessä kokemisessa.
Juudas alkoi yhä enemmän hautoa henkilökohtaista pettymystään, ja lopulta hän sortui kaunaisuuteen. Hänen tunteitaan oli monet kerrat loukattu, ja hän kävi luonnottoman epäluuloiseksi parhaita ystäviään, jopa Mestaria, kohtaan. Eikä aikaakaan, kun hänelle muodostui pakkomielle ajatuksesta, että hänen oli annettava takaisin, kostettava keinolla millä hyvänsä, niin, olkoonpa keinona vaikka työtovereidensa ja Mestarinsa kavaltaminen.
Mutta nämä häijyt ja vaaralliset ajatukset saivat lopullisen muotonsa vasta päivänä, jolloin muuan kiitollinen nainen rikkoi kalliin hajusteastian Jeesuksen jalkojen juuressa. Tällainen tuntui Juudaksesta tuhlaukselta, ja kun Jeesus perinjuurin torjui hänen julkisesti esittämänsä vastalauseen ja teki sen vielä kaikkien kuullen, se oli liikaa. Tuo tapahtuma määräsi, että koko elinaikana kertyneet vihan, loukkausten, kaunan, ennakkoluuloisuuden, kateuden ja kostonhalun tunteet lähtivät liikkeelle, ja hän päätti antaa takaisin samalla mitalla, vaikkei tiennytkään kenelle. Mutta hän kohdisti kaiken olemukseensa kätkeytyvän pahan yhteen ainoaan viattomaan henkilöön onnettoman elämänsä koko surkeassa draamassa vain siksi, että Jeesus sattui näyttelemään pääosaa välikohtauksessa, joka tuli merkitsemään Juudaksen siirtymistä edistyvästä valkeuden valtakunnasta hänen itsensä valitsemaan pimeyden valtakuntaan.
Mestari oli monet kerrat sekä yksityisesti että julkisesti varoittanut Juudasta siitä, että tämä oli lipeämässä, mutta jumalalliset varoitukset ovat tavallisesti hyödyttömiä, kun ollaan tekemisissä katkeroituneen ihmisluonnon kanssa. Jeesus teki kaiken mahdollisen, kaiken mikä oli sopusoinnussa sen kanssa, että ihmisellä on moraalinen vapaus, estääkseen Juudaksen päätöksen mennä väärää tietä. Suuri koetus tuli lopulta. Kaunan poika antoi periksi; hän antoi periksi liiallisen itsetärkeyden täyttämän, ylpeän ja kostonhimoisen mielen antamille katkerille ja alhaisille käskyille ja syöksyi nopeasti sekasortoon, epätoivoon ja turmelukseen.
Juudas antautui sitten halpamaiseen ja häpeälliseen vehkeilyyn kavaltaakseen Herransa ja Mestarinsa ja vei rikollisen hankkeen nopeasti päätökseen. Toteuttaessaan vihan synnyttämiä, kavalaa petosta merkitseviä suunnitelmiaan hän koki katumuksen ja häpeän hetkiä, ja näinä selväjärkisyyden hetkinään hän synnytti oman ajatusmaailmansa puolustukseksi mielessään ajatuksen siitä, että Jeesus saattaisi kenties käyttää valtaansa ja viime hetkellä vapauttaa itsensä.
Kun matalamielinen ja synnillinen hanke oli ohitse, tämä luopiokuolevainen, joka ei ollut milläänsäkään myydessään ystävänsä kolmestakymmenestä hopearahasta pitkään ruokkimansa kostonhimon tyydyttämiseksi, ryntäsi ulos ja itsemurhan tekemällä näytteli viimeisen näytöksen draamassa, jonka sisältönä oli kuolevaisen olemassaoloon kuuluvien realiteettien pakoileminen.
Yksitoista apostolia olivat kauhuissaan, tyrmistyneitä. Jeesus suhtautui kavaltajaan vain säälien. Maailmojen on ollut vaikea antaa anteeksi Juudakselle, ja hänen nimeään on alettu inhota koko kauas ulottuvan universumin piirissä.