[sivu
1077]
MELKISEDEKIN OPETUSTEN
VAIKUTUS LÄNSIMAISSA
MELKISEDEKIN opetukset saapuivat Eurooppaan monia teitä, mutta valtaosaltaan ne tulivat Egyptin kautta, ja ne liitettiin länsimaiseen filosofiaan sitten, kun ne olivat jo läpikotaisin helleenistyneet ja myöhemmin kristillistyneet. Läntisen maailman ihanteet olivat pohjimmiltaan peräisin Sokrateelta, ja sen myöhemmäksi uskonnon filosofiaksi tuli Jeesuksen uskonnon filosofia siinä muodossa, jossa se oli muutosten ja kompromissien jäljiltä sen tultua kosketuksiin kehkeytyvän länsimaisen filosofian ja uskonnon kanssa, minkä kaiken huipentuma oli kristillinen kirkko.
Saalemin lähetyssaarnaajien toiminta jatkui Euroopassa kauan aikaa, ja vähitellen he sulautuivat moniin niistä kulteista ja rituaaliryhmistä, joita aika ajoin ilmaantui. Kyynikot on mainittava niiden joukosta, jotka säilyttivät Saalemin opetukset puhtaimmassa muodossa. Nämä uskoa ja luottamusta Jumalaan julistaneet saarnamiehet toimivat roomalaisessa Euroopassa vielä ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla niin, että heidät myöhemmin liitettiin vasta muotoutuvaan kristinuskoon.
Juutalaiset palkkasoturit, jotka taistelivat varsin monissa läntisen maailman sotilaallisissa yhteenotoissa, levittivät Eurooppaan paljon Saalemin opin aineksia. Juutalaiset olivat muinoin yhtä tunnettuja sotilaallisesta rohkeudestaan kuin teologisista omituisuuksistaan.
Kreikkalaisen
filosofian perusopit, juutalainen teologia ja kristillinen etiikka olivat
pohjimmiltaan aikaisempien Melkisedekin opetusten seurausilmiöitä.
KREIKKALAISTEN KESKUUDESSA
Saalemin lähetyssaarnaajat olisivat mahdollisesti pystyttäneet suurenmoisen uskonnollisen rakennelman kreikkalaisten keskuuteen, elleivät he olisi niin ahtaalla tavalla tulkinneet virkaanasettamisvalaansa, Makiventan määräämää sitoumusta, joka kielsi organisoimasta yksinomaan palvonnallisia seurakuntia ja joka vaati jokaiselta opettajalta lupauksen, ettei hän koskaan toimisi pappina, koskaan ottaisi uskonnollisesta palvelusta muuta palkkiota kuin ruokaa, vaatetusta ja majoitusta. Kun Melkisedekin opettajat tunkeutuivat esihelleeniseen Kreikkaan, he kohtasivat siellä kansan, joka vaali edelleenkin Aataminpojan ja andiittien ajan perinteitä. Mutta nämä opetukset olivat pahasti turmeltuneet niiden luulojen ja uskomusten vaikutuksesta, joita oli Kreikan rannikkoseuduille yhä suuremmin joukoin tuotetuilla heikkotasoisten orjien laumoilla. Tämän turmeltumisen seurauksena oli paluu karkeaan animismiin verisine riitteineen, niin että alemmat yhteiskuntakerrokset tekivät jopa tuomittujen rikollisten teloittamisesta seremonian.
Etelä-Euroopasta ja idästä tullut niin
kutsuttu arjalaisinvaasio miltei hävitti Saalemin opettajien vanhimman
vaikutuksen. Nämä maahan tunkeutuvat helleenit toivat mukanaan antropomorfisia
jumalakäsityksiä, jotka muistuttivat heidän arjalaistoveriensa Intiaan viemiä
käsityksiä. Näiden käsitysten maahantuonti pani alkuun
[sivu 1078]
kreikkalaisen jumalten ja jumalattarien perheen kehittymisen. Osaksi tämä uusi uskonto perustui maahan tulleiden helleenibarbaarien kultteihin, mutta oma osuutensa siinä oli myös Kreikan aikaisempien asukkaiden myyteillä.
Helleenikreikkalaiset totesivat, että äitikultti vallitsi suuressa osassa Välimeren maailmaa, ja näille kansanheimoille he nyt tyrkyttivät omaa miesjumalaansa Djaus-Zeusta, josta oli jo tullut koko kreikkalaisen alempien jumalten jumalaperheen päämies, samaan tapaan kuin Jahvesta tuli henoteististen seemiläisten keskuudessa. Zeus-käsitteen muodossa kreikkalaiset olisivat lopulta yltäneet aitoon monoteismiin, elleivät he olisi viimeiseen asti pitäneet kiinni siitä, että Sallimus loppujen lopuksi määrää, mitä tapahtuu. Jumalan, joka edustaa lopullista arvoa, tulee itsensä olla sallimuksen valtias ja kohtalon luoja.
Näiden uskonnon kehitykseen vaikuttaneiden tekijöiden johdosta kehittyi ennen pitkää kansanomainen usko Olymposvuoren huolettomiin jumaliin, jotka olivat enemmän inhimillisiä kuin jumalallisia, ja jumaliin, joihin älykkäät kreikkalaiset eivät suhtautuneet koskaan kovin vakavasti. He eivät suuresti rakastaneet, jos eivät suuresti pelänneetkään näitä itse luomiaan jumalolentoja. Heillä oli vain isänmaallisuudesta ja rodullisuudesta lähteviä tuntemuksia Zeusta ja tämän puoleksi ihmis-, puoleksi jumalolentojen perhettä kohtaan, mutta on tuskin mahdollista sanoa, että he olisivat näitä kunnioittaneet taikka palvoneet.
Aikaisemmat Saalemin opettajat kyllästivät helleenit niin hyvin pappishämäyksen vastaisin opein, ettei Kreikassa koskaan kehittynyt mitään vähänkään merkittävämpää papistoa. Jopa jumalankuvien valmistamisesta tuli enemmänkin taiteentekoa kuin palvontaan liittyvä asia.
Olymposlaiset jumalat ovat esimerkki ihmiselle
ominaisesta antropomorfismista. Mutta Kreikan mytologia oli paremminkin
esteettistä kuin eettistä. Kreikan uskonto oli hyödyksi sikäli, että se toi
esille universumin, jota hallitsee jumalten ryhmä. Mutta kreikkalainen moraali,
etiikka ja filosofia edistyivät ennen pitkää paljon jumalakäsitystä pitemmälle,
ja tämä epätasapaino älyllisen ja hengellisen kasvun välillä oli Kreikalle yhtä
vaarantäyteinen kuin se oli osoittautunut olevan Intiallekin.
2. KREIKKALAINEN FILOSOFINEN
AJATTELU
Pinnallinen
uskonto, johon vielä suhtaudutaan kevyesti, ei voi säilyä, varsinkaan kun sillä
ei ole papistoa vaalimassa sen ulkonaisia muotoja ja täyttämässä sen
kannattajien sydäntä pelolla ja kunnioituksella. Olymposlainen uskonto ei
luvannut pelastusta, eikä se myöskään sammuttanut uskoviensa hengellistä janoa.
Siksi se oli tuhoon tuomittu. Kun vuosituhat oli kulunut sen ilmaantumisesta,
niin se oli jo miltei kadonnut, ja kreikkalaiset olivat vailla kansallista
uskontoa, kun Olympoksen jumalten ote paremmista mielistä kirposi.
Tilanne oli
tällainen, kun itämaat ja Levantti kuudennen Kristusta edeltäneen vuosisadan
kuluessa kokivat hengellisen tietoisuuden elpymisen ja uuden heräämisen
yksijumalaisuuden tiedostamiseen. Mutta länsi ei ollut mukana tässä uudessa
kehityksessä. Eurooppa yhtä vähän kuin pohjois-Afrikkakaan ei suuremmin
osallistunut tähän uskonnolliseen renessanssiin. Se, missä kreikkalaiset sen
sijaan olivat täysin rinnoin mukana, oli älyllinen edistyminen. He olivat jo
alkaneet oppia hallitsemaan pelkoa eivätkä enää kaivanneet uskontoa pelon
vastamyrkyksi, mutta he eivät oivaltaneet, että todellinen uskonto on sielua
kalvavan nälän, hengellisen levottomuuden ja moraalisen epätoivon
parannuskeino. He etsivät sielulleen lohdutusta syvällisestä ajattelusta:
filosofiasta ja metafysiikasta. He kääntyivät itsensäsäilyttämisen eli
pelastuksen pohdiskelusta itsensäoivaltamiseen ja itsensäymmärtämiseen.
Kreikkalaiset
koettivat täsmällisen ajattelun avulla päästä sellaiseen tietoisuuteen
turvallisuudestaan, joka toimisi eloonjäämisuskon korvikkeena, mutta tässä he
[sivu 1079]
epäonnistuivat perin
pohjin. Vain helleenikansojen ylempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluvat, muita
älykkäämmät yksilöt pystyivät käsittämään tämän uuden opetuksen. Edellisten
sukupolvien pitämien orjien jälkeläisten syvillä riveillä ei ollut edellytyksiä
ottaa vastaan tätä uutta uskonnon korviketta.
Filosofit
halveksivat kaikkia palvonnan muotoja siitäkin huolimatta, että he melkein
kaikki pitivät löyhästi kiinni siitä taustasta, jonka tarjosi usko Saalemin
opetukseen "maailmankaikkeuden Järjestä", "Jumalan ideasta"
ja "Suuresta Lähteestä". Sikäli kuin kreikkalaiset filosofit
ylipäätään tunnustivat jumalallisen ja yliäärellisen olemassaolon, he olivat
silloin avoimesti monoteistisiä. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota
olymposlaisten jumalten ja jumalattarien tähtikaartiin.
Viidennen ja
kuudennen vuosisadan kreikkalaiset runoilijat, eritoten Pindaros, koettivat
uudistaa kreikkalaista uskontoa. He kohottivat sen ihanteita, mutta he olivat
enemmänkin taiteilijoita kuin uskonnonharjoittajia. He eivät onnistuneet
kehittämään menetelmää korkeampien arvojen vaalimiseksi ja säilyttämiseksi.
Xenofanes opetti
yhdestä Jumalasta, mutta hänen hahmottelemansa jumaluus oli liian panteistinen
ollakseen persoonallinen Isä kuolevaiselle ihmiselle. Anaxagoras oli mekanisti,
jos kohta hän tunnustikin Ensimmäisen Aiheuttajan eli Alkumielen olemassaolon.
Sokrates ja hänen seuraajansa Platon ja Aristoteles opettivat, että hyve on
tietoa, hyvyys sielun terveyttä; että on parempi kärsiä vääryyttä kuin
syyllistyä siihen; että on väärin maksaa paha pahalla ja että jumalat ovat
viisaita ja hyviä. He pitivät päähyveinä viisautta, rohkeutta, kohtuullisuutta
ja oikeudenmukaisuutta.
Uskonnonfilosofian
kehitys helleeni- ja heprealaiskansojen keskuudessa tarjoaa jyrkän vastakohdan
sisältävän esimerkin kirkon toiminnasta kulttuurin edistymistä muovaavana
instituutiona. Palestiinassa oli inhimillinen ajattelu siinä määrin pappien
valvomaa ja kirjoitusten ohjaamaa, että filosofia ja estetiikka peittyivät
kokonaan uskonnon ja moraaliopin alle. Kreikassa taas pappien ja "pyhien
kirjoitusten" lähes täydellinen puuttuminen jätti ihmismielen vapaaksi ja
kahlitsemattomaksi, minkä tuloksena oli hätkähdyttävän syvällisen ajattelun
kehittyminen. Mutta uskonto, omakohtaiseksi kokemukseksi ajateltuna, ei
onnistunut pysyttelemään kosmoksen olemukseen ja todellisuuteen suoritettujen
älyllisten luotausten tasalla.
Kreikassa
uskominen alistettiin ajattelulle, Palestiinassa ajattelua pidettiin
uskomisesta riippuvaisena. Kristinuskon lujuus johtuu paljolti siitä, että se
on lainannut runsaasti aineksia sekä heprealaisesta moraalisuudesta että
kreikkalaisesta ajattelusta.
Palestiinassa
uskonnollinen dogmisto jähmettyi niin pahasti, että se vaaransi kasvun
jatkumisen. Kreikassa inhimillinen ajattelu muuttui niin abstraktiksi, että
jumalakäsite hajosi sellaiseksi panteistisen spekuloinnin utuiseksi usvaksi,
joka ei oikeastaan vähääkään eronnut brahmalaisfilosofien persoonattomasta
Äärettömyydestä.
Mutta näiden
aikojen tavalliset ihmiset eivät kyenneet käsittämään kreikkalaista filosofiaa
itsensä oivaltamisesta ja abstraktista Jumaluudesta, eikä se heitä suuremmin
kiinnostanutkaan. He kaipasivat pikemminkin lupauksia pelastuksesta sekä
sellaista persoonallista Jumalaa, joka kuulisi heidän rukouksensa. He ajoivat
filosofit maanpakoon, vainosivat Saalemin kultin rippeitä -- olivathan molemmat
opit sekoittuneet laajassa mitassa keskenään -- ja valmistautuivat
kauhistavaan, orgiastiseen syöksyyn niiden mysteerikulttien mielettömyyksiin,
jotka olivat tuohon aikaan leviämässä Välimerenmaihin. Eleusiin mysteerit
versoivat olymposlaisen jumalaperheen piiristä hedelmällisyyden palvonnan
kreikkalaisena muunnelmana. Dionysoksen luonnonpalvonta kukoisti; paras kultti
oli orfilainen veljeskunta, jonka moraalisaarnat ja lupaukset pelastuksesta
puhuttelivat monia ihmisiä väkevästi.
[sivu 1080]
Koko Kreikka
joutui tekemisiin näiden uusien pelastuksen saavuttamismenetelmien, näiden
tunnepitoisten ja kiihkeiden seremonioiden, kanssa. Yksikään kansakunta ei ole
koskaan saavuttanut tällaisia taidokkaan filosofian korkeuksia näin lyhyessä
ajassa. Yksikään kansakunta ei ole koskaan luonut näin edistynyttä etiikan
järjestelmää käytännöllisesti katsoen vailla Jumaluutta ja kokonaan vailla
lupausta ihmisen pelastumisesta. Yksikään kansakunta ei ole koskaan syöksynyt
yhtä nopeasti, yhtä syvälle ja yhtä rajusti tällaisiin älyllisen
pysähtyneisyyden, moraalisen turmeluksen ja hengellisen köyhyyden syövereihin
kuin nämä samaiset kreikkalaiset kansanheimot heittäytyessään mysteerikulttien
mielettömään pyörteeseen.
Uskonnot ovat säilyneet pitkiäkin aikoja ilman filosofian
tukea, mutta vain harvan filosofian olemassaolo on filosofian muodossa jatkunut
pitempään ilman jonkinlaista samastumista uskontoon. Uskonnolle filosofia
merkitsee samaa, mitä ymmärrys merkitsee toiminnalle. Mutta ihanteellinen
inhimillinen tila on sellainen, jossa filosofia, uskonto ja tiede viisauden,
uskon ja kokemuksen yhteistoimin sulautuvat mielekkääksi ykseydeksi.
3. MELKISEDEKIN OPETUKSET
ROOMASSA
Kun latinalaiset
olivat kehityksessään ohittaneet varhaisemmat uskonnolliset palvontamuotonsa
eli perhejumalien palvonnan ja siirtyneet heimokohtaiseen sodanjumalan, Marsin,
kunnioittamiseen, oli luonnollista, että heidän myöhempi uskontonsa muistutti
enemmänkin poliittista seremoniaa kuin kreikkalaisten ja brahmalaisten
älyllisiä oppirakennelmia tai useiden muiden kansojen hengellisempiä uskontoja.
Silloin kun
kuudennella Kristusta edeltävällä vuosisadalla oli meneillään Melkisedekin
evankeliumin suuri monoteistinen renessanssi, tunkeutui perin harva Saalemin
lähetyssaarnaaja Italiaan asti, eivätkä ne, jotka sinne saapuivat, kyenneet
voittamaan nopeasti levinneen etruskilaisen papiston ja sen jumalten
tähtikaartin ja temppeleiden vaikutusta, mikä kaikki sitten järjestyi Rooman
valtiouskonnoksi. Näiden latinalaisheimojen uskonto ei ollut kreikkalaisen
uskonnon tavoin merkityksetöntä ja turmeltunutta, mutta ei se myöskään ollut
ankaraa ja tyrannimaista kuten heprealaisten uskonto. Enimmältään se oli
pelkkien muodollisuuksien, lupausten ja tabujen noudattamista.
Kreikkalaisten
kulttuuriainesten maahantuonnilla oli suuri vaikutus Rooman uskontoon. Useimmat
olymposlaiset jumalat tuotiin lopulta siirrännäisinä Roomaan ja liitettiin
latinalaiseen jumalaperheeseen. Kreikkalaiset palvoivat ammoiset ajat
kotilieden tulta -- Hestia oli kotilieden neitsytjumalatar; Vesta oli
roomalainen kodin jumalatar. Zeuksesta tuli Jupiter, Afroditesta Venus, ja niin
edelleen kaikki Olympoksen monet jumaluudet läpikäyden.
Roomalaisnuorukaisten
uskonnollinen vihkimys oli tilaisuus, jossa heidät juhlallisesti vihittiin
valtion palvelukseen. Valat ja kansalaisoikeuksien myöntäminen olivat
todellisuudessa uskonnollisia seremonioita. Latinalaiset kansanheimot
ylläpitivät temppeleitä, alttareita ja pyhäkköjä, ja kriisitilanteissa niillä
oli tapana kysyä neuvoa oraakkeleilta. Ne panivat talteen sankarien, ja
myöhemmin kristillisten pyhimysten, luut.
Tämä muodollinen
ja tunteisiin vetoamaton näennäisuskonnollisen isänmaallisuuden muoto oli
tuomittu luhistumaan, aivan kuten kreikkalaisten tavattoman älyllinen ja
taiteellinen palvontamuoto oli sortunut mysteerikulttien harjoittaman kiihkeän
ja syvästi tunnepitoisen palvonnan edessä. Suurin näistä tuhoisista kulteista
oli Jumalan Äiti -lahkon mysteeriuskonto. Lahkon pääpaikka oli noina aikoina
täsmälleen nykyisen Pyhän Pietarin kirkon paikalla Roomassa.
Kehkeytyvä
Rooman valtio teki poliittisia valloituksia, mutta Rooman valloittivat
puolestaan Egyptin, Kreikan ja Levantin kultit, rituaalit, mysteerit ja jumalakäsitykset.
Näiden muualta tuotujen kulttien kukoistus jatkui koko Rooman valtion piirissä
[sivu 1081]
aina Augustuksen
aikoihin asti. Puhtaasti poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat vaikuttiminaan
Augustus teki sankarillisen ja jonkin verran menestystäkin saavuttaneen
yrityksen mysteerien hävittämiseksi ja aikaisemman, poliittisen uskonnon
elvyttämiseksi.
Muuan
valtiouskonnon pappi kertoi Augustukselle aikaisemmista Saalemin opettajien
yrityksistä levittää oppia yhdestä Jumalasta, lopullisesta Jumaluudesta, joka
hallitsi kaikkia yliluonnollisia olentoja. Ja tämä idea sai niin lujan otteen
keisarista, että hän rakennutti monia temppeleitä, varusti ne yltäkylläisesti
kauniilla kuvapatsailla, järjesteli uudelleen valtion pappiskunnan, saattoi taas
voimaan valtiouskonnon, nimitti itsensä kaikkien temppeleiden virkaahoitavaksi
ylipapiksi eikä hän, keisari kun oli, empinyt julistaa itseään myös ylimmäksi
jumalaksi.
Tämä uusi,
Augustusta palvova uskonto kukoisti ja sitä harjoitettiin hänen elinaikanaan
koko Rooman valtakunnan alueella Palestiinaa, juutalaisten kotimaata, lukuun
ottamatta. Ja tämä ihmisjumalain aikakausi jatkui, kunnes virallisella
roomalaiskultilla oli luettelo yli neljästäkymmenestä itsensä jumaluudeksi
korottaneesta ihmisestä, jotka kaikki väittivät, että heidän syntymänsä oli
ollut yliluonnollinen tapahtuma ja että he omasivat muitakin yli-inhimillisiä
ominaisuuksia.
Saalemin uskovien hupenevan joukon kantaa puolusti
viimeisenä muuan harras saarnaajien ryhmä: kyynikot, jotka kehottivat
roomalaisia hylkäämään hillittömät ja mielettömät uskonnolliset rituaalinsa ja
palaamaan erääseen sellaiseen palvontamuotoon, joka edusti Melkisedekin
evankeliumia siinä muodossa, jollaiseksi se oli muuttunut ja tahriutunut
tultuaan kosketuksiin kreikkalaisen filosofian kanssa. Mutta yhteinen kansa
torjui kyynikot. Se heittäytyi mieluummin mysteerien rituaaleihin, jotka sen
lisäksi, että ne tarjosivat toivon henkilökohtaisesta pelastuksesta,
tyydyttivät myös vaihtelun-, jännityksen- ja huvittelunhalun.
Kun kansan
valtaosa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa oli kadottanut primitiiviset
perhe- ja valtiouskontonsa ja kun se ei kyennyt tai ei halunnut käsittää
kreikkalaisen filosofian merkitystä, se suuntasi huomionsa Egyptistä ja
Levantista tulleisiin dramaattisiin ja tunnekylläisiin mysteerikultteihin.
Tavallinen kansa kaipasi lupauksia pelastuksesta -- uskonnollista lohdutusta
täksi päiväksi ja vakuutuksia kuolemattomuuden toivosta kuoleman jälkeen.
Suurimman suosion saavuttivat seuraavat kolme
mysteerikulttia:
1. Fryygialainen Kybelen ja hänen poikansa
Attiksen kultti.
2. Egyptiläinen Osiriksen ja hänen äitinsä
Isiksen kultti.
3. Iranilainen kultti, joka palvoi Mitraa
syntisen ihmiskunnan pelastajana ja lunastajana.
Fryygialaiset ja egyptiläiset mysteerit
opettivat, että jumalallinen poika (Attis tai vastaavasti Osiris) oli kokenut
kuoleman ja että jumalallinen voima oli hänet herättänyt kuolleista, ja
lisäksi, että kaikki, jotka asianmukaisesti vihittiin mysteeriin ja jotka syvän
kunnioituksen vallassa viettivät jumalan kuoleman ja kuolleistanousun
vuosipäivää, tulisivat sitä kautta osallisiksi hänen jumalallisuudestaan ja
hänen kuolemattomuudestaan.
Fryygialaiset
seremoniat olivat upeita, mutta madaltavia. Fryygialaiset verijuhlat
osoittavat, miten viheliäisiksi ja alkukantaisiksi nämä levanttilaiset
mysteerit muuttuivat. Kaikkein pyhin päivä oli "musta perjantai",
"veren päivä", jota vietettiin Attiksen itselleen aiheuttaman kuoleman
muistoksi. Kun Attiksen antaman uhrin ja kuoleman muistoa oli vietetty kolme
päivää, juhla muuttui ilonpidoksi hänen kuolleistanousunsa kunniaksi.
[sivu 1082]
Isiksen ja Osiriksen palvontarituaalit olivat
fryygialaisen kultin rituaaleja hienostuneempia ja vaikuttavampia. Tämä
egyptiläinen rituaali rakentui Niilin jumalasta kertovan muinaisen legendan
ympärille, jumalan, joka kuoli ja nousi kuolleista. Tämä käsitys juontui siitä
havainnosta, että kasvillisuuden kasvu pysähtyi vuosittain, mitä seurasi
kaikkien elävien kasvien keväällä tapahtuva virkoaminen. Näiden
mysteerikulttien menojen hurjuus ja niiden seremonioihin liittyneet orgiat,
joiden oletettiin johtavan jumalallisuuden tajuamisen tuottamaan
"hurmioon", olivat toisinaan tavattoman luotaantyöntäviä.
Fryygialaiset ja
egyptiläiset mysteerit väistyivät viimein kaikista mysteerikulteista suurimman
eli Mitran palvonnan tieltä. Mitrakultti vetosi mitä eriluontoisimpiin
ihmisiin, ja vähitellen se syrjäytti kummatkin edeltäjänsä. Mitralaisuus levisi
Levantista värvättyjen roomalaislegioonien harjoittaman sananlevitystyön
tuloksena Rooman valtakunnan joka puolelle. Levantissa tämä uskonto nimittäin
oli yleisesti vallalla, ja legioonalaiset veivät tätä uskoa kaikkialle, minne
heidän tiensä johti. Tämä uusi uskonnollinen rituaali merkitsi aikaisempiin
mysteerikultteihin verrattuna suurta parannusta.
Mitrakultti
syntyi Iranissa, ja kotimaassaan se oli Zarathustran kannattajien sotaisasta
vastustuksesta huolimatta vallalla pitkän aikaa. Mutta siihen mennessä, kun se
saapui Roomaan, siinä oli tapahtunut merkittävää kehitystä parempaan suuntaan
siksi, että se oli omaksunut monia Zarathustran opetuksia. Pääasiassa juuri
mitrakultin välityksellä Zarathustran uskonto pääsi vaikuttamaan myöhemmin
ilmaantuneeseen kristinuskoon.
Mitrakultin
esillä pitämä sotaisa jumala oli syntynyt suuresta kalliosta. Hän teki urheita
sankaritekoja ja sai veden ryöppyämään nuoliensa lävistämästä paadesta. Kultin
mukaan kerran oli ollut myös tulva, josta vain yksi mies selviytyi erityisesti
rakennetussa veneessä. Kultti kertoi myös viimeisestä illallisesta, jonka Mitra
nautti aurinkojumalan seurassa ennen kuin hän nousi taivaisiin. Kyseinen
aurinkojumala, Sol Invictus, oli rappeutunut muoto zarathustralaisuuden
Ahura-Mazda -jumaluuskäsitteestä. Mitra käsitettiin eloonjääneeksi
aurinkojumalan esitaistelijaksi tämän kamppailusta pimeyden jumalaa vastaan. Ja
tunnustukseksi siitä, että Mitra surmasi myyttisen pyhän härän, hänestä tehtiin
kuolematon ja hänet korotettiin ihmisrodun puolestapuhujan asemaan korkeuksissa
asuvien jumalten keskuuteen.
Tämän kultin
kannattajat toimittivat palvontamenonsa luolissa ja muissa salaisissa
paikoissa, joissa he lauloivat ylistyslauluja, mutisivat taikojaan, söivät
uhrieläinten lihaa ja joivat niiden verta. He palvoivat kolmasti päivässä ja
viettivät erityistä viikkoseremoniaa aurinkojumalan päivänä ja kaikkein
mutkikkaimpia juhlamenoja Mitran vuotuisena juhlapäivänä, joulukuun 25:ntenä.
Uhrisakramentin nauttimisen uskottiin turvaavan iäisen elämän, välittömästi
kuoleman jälkeen tapahtuvan siirtymisen Mitran povelle, jossa viivyttäisiin
autuuden tilassa aina tuomiopäivään asti. Tuomiopäivänä Mitran taivaanavaimet
aukaisisivat Paratiisin portit, joista uskolliset astuisivat sisään. Sen
jälkeen hävitettäisiin elävien ja kuolleiden keskuudesta kaikki kastamattomat,
kunhan Mitra oli palannut maan päälle. Opetettiin, että ihminen meni kuoltuaan
Mitran eteen tuomiolle ja että maailman lopulla Mitra kutsuisi kaikki
haudoistaan kohtaamaan viimeisen tuomion. Pahat hävitettäisiin tulella ja
vanhurskaat hallitsisivat Mitran rinnalla ikuisesti.
Aluksi se oli
vain miesten uskonto, ja siihen kuului seitsemän eri luokkaa, ja uskovat
voitiin vihkiä näihin toinen toistaan seuraaviin luokkiin. Uskovien vaimot ja
[sivu 1083]
tyttäret päästettiin myöhempinä aikoina Suuren Äidin
temppeleihin, jotka sijaitsivat Mitran temppeleiden vieressä. Naisten kultti
oli mitralaisen rituaalin ja fryygialaisen Kybele- eli Attiksen äiti -kultin
seremonioiden sekoitus.
6. MITRALAISUUS JA KRISTINUSKO
Ennen mysteerikulttien ja kristinuskon saapumista ei omakohtainen uskonto itsenäisen instituution ominaisuudessa sanottavastikaan kehittynyt pohjois-Afrikan ja Euroopan sivistyneissä maissa. Uskonto oli enemmänkin perheen tai kaupunkivaltion asia, poliittinen tai valtakunnallinen asia. Helleenikreikkalaiset eivät koskaan kehittäneet keskitettyä palvontajärjestelmää, vaan rituaali oli paikallinen. Heillä ei ollut papistoa eikä "pyhää kirjaa". Aivan kuten puuttui roomalaisilta, heidänkin uskonnollisista instituutioistaan puuttui vahva pakottava voima korkeampien moraalisten ja hengellisten arvojen säilyttämiseksi. Vaikka onkin totta, että uskonnon institutionalisoituminen on tavallisesti vähentänyt sen hengellisyyttä, on tosiasia kuitenkin myös se, ettei yksikään uskonto tähän mennessä ole onnistunut säilymään ilman jonkinasteisen -- suuremman tai pienemmän -- laitosmaisen organisaation apua.
Länsimainen uskonto riutui tällä tavoin aina
skeptikkojen, kyynikkojen, epikurolaisten ja stoalaisten aikoihin asti. Mutta
kaikkein tärkeintä on, että sen heikkeneminen päättyi vasta aikana, jolloin
käytiin suuri voimainmittelö mitralaisuuden ja Paavalin kehittämän uuden
uskonnon, kristinuskon, välillä.
Kolmannella Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla mitralaiset ja kristilliset kirkot olivat sekä ulkonäöltään että rituaalinsa luonteen puolesta varsin samankaltaisia. Tällaiset palvontapaikat sijaitsivat useimmiten maan alla, ja kummankin uskonnon palvontapaikoissa oli alttareita, ja näiden taustat kuvasivat eri tavoin sen vapahtajan kärsimyksiä, joka oli tuonut synnin kiroamalle ihmisrodulle pelastuksen.
Mitranpalvojilla oli aina temppeliin
astuessaan ollut tapana kastaa sormensa pyhään veteen. Ja koska joillakin
seuduin oli paljon ihmisiä, jotka kuuluivat samanaikaisesti kumpaankin
uskontoon, he toivat tämän tavan mukanaan useimpiin kristillisiin kirkkoihin
Rooman lähiympäristössä. Kumpikin uskonto käytti kastetta ja nautti leivästä ja
viinistä koostuvan sakramentin. Ainoa suuri eroavaisuus mitralaisuuden ja
kristinuskon välillä -- ellei Mitran ja Jeesuksen luonteen välistä eroa oteta
lukuun -- oli se, että toinen rohkaisi militarismia, kun sen sijaan toinen oli
äärimmäisen rauhanomainen. Mitralaisuuden suvaitsevaisuus muita uskontoja (paitsi
myöhempää kristinuskoa) kohtaan johti lopulta sen hajoamiseen. Mutta ratkaiseva
tekijä näiden kahden välisessä kamppailussa oli naisten pääsy kristillisen
uskonyhteisön täyteen jäsenyyteen.
Viimein kävi
niin, että nimellinen kristillinen usko oli vallitsevana länsimaissa. Kreikan
filosofiasta saatiin eettisen arvon käsitykset, mitralaisuus antoi
palvontamenojen rituaalin, ja itse kristinusko menetelmän moraalisten ja
sosiaalisten arvojen säilyttämiseksi.
Luoja-Poika ei ruumiillistunut kuolevaisen
lihallisessa hahmossa ja lahjoittautunut Urantian ihmiskunnalle lepyttääkseen
kiukkuista Jumalaa, vaan mieluumminkin saadakseen koko ihmiskunnan tajuamaan,
että Isä rakastaa heitä, ja ymmärtämään, että he ovat Jumalan poikia. Loppujen
lopuksihan sovitusopin suuri puolestapuhujakin oivalsi jotakin tästä
totuudesta, sillä hän julisti: "Kristuksessa Jumala sovitti maailman
itsensä kanssa."
[sivu 1084]
Tämän luvun aihepiiriin ei kuulu kristinuskon alkuperän ja leviämisen käsittely. Riittäköön, kun sanotaan, että se rakentuu Jeesus Nasaretilaisen, ihmiseksi ruumiillistuneen Nebadonin Mikael-Pojan, ympärille. Urantia tuntee hänet Kristuksena, voideltuna. Kristinuskon levittivät Levantin ja länsimaiden joka kolkkaan tämän galilealaisen seuraajat, ja heidän lähetysintonsa oli heidän maineikkaiden edeltäjiensä, seetiläisten ja saalemilaisten, samoin kuin heidän hartaiden aasialaisaikalaistensa, buddhalaisten opettajien, intoon täysin verrattavissa.
Urantialaisen uskonjärjestelmän merkityksessä
kristinusko syntyi seuraavien opetusten, vaikutusten, vakaumusten, kulttien ja
henkilökohtaisten näkemysten yhteennivoutumisesta:
1. Melkisedekin opetukset, jotka ovat
perusvaikuttimena kaikissa viimeisten neljäntuhannen vuoden aikana
ilmaantuneissa länsimaiden ja itämaiden uskonnoissa.
2. Heprealainen moraaliopin, etiikan ja
teologian järjestelmä, samoin kuin heprealainen usko sekä Sallimukseen että
korkeimpaan Jahveen.
3. Zarathustralainen käsitys kosmisen hyvän
ja pahan välisestä taistelusta, joka käsitys oli jo painanut leimansa sekä
juudaismiin että mitralaisuuteen. Mitralaisuuden ja kristinuskon välisiin
kamppailuihin liittynyt ja pitkään jatkunut kosketus sai aikaan sen, että
iranilaisprofeetan opeista tuli vahva tekijä, joka vaikutti ratkaisevasti
Jeesuksen opetusten hellenisoitujen ja latinalaistettujen versioiden
sisältämien dogmien, opinkappaleiden ja kosmologian teologiseen ja filosofiseen
asuun ja rakenteeseen.
4. Mysteerikultit, eritoten mitralaisuus,
mutta myös fryygialaiseen kulttiin kuuluva Suuren Äidin palvonta. Iranilaisen
pelastajasankarin, Mitran, yliluonnollisesta syntymästä kertovan tarinan
roomalaisesta versiosta tarttui aineksia jopa kertomuksiin Jeesuksen syntymästä
Urantialla. Sen mukaan Mitran saapumista maan päälle oli muka ollut
todistamassa vain kourallinen lahjojen kera tulleita paimenia, joille enkelit
olivat ilmoittaneet tästä lähestyvästä tapahtumasta.
5. Joshua ben Josefin, Joosua Joosefinpojan,
ihmiselämän historiallinen tosiasia, se että Jeesus Nasaretilainen
todellisuudessa oli kunnialla kruunattu Kristus, Jumalan Poika.
6. Paavali Tarsoslaisen henkilökohtainen
näkökanta. Ja olisi pantava merkille, että mitralaisuus oli Paavalin
nuoruudessa Tarsoksen valtauskonto. Paavali ei osannut edes uneksia, että hänen
jälkeensä elävät kristityt jonakin päivänä pitäisivät hänen omille
käännynnäisilleen hyvässä tarkoituksessa kirjoittamiaan kirjeitä "Jumalan
sanana". Tällaisia hyvää tarkoittavia opettajia ei tule panna tilille
siitä, mihin heidän myöhempinä aikoina eläneet seuraajansa ovat heidän
kirjoituksiaan käyttäneet.
7. Hellenististen kansojen filosofinen
ajattelu Aleksandriassa, Antiokiassa, Kreikassa, Syrakuusassa ja Roomassa.
Kreikkalaisten filosofia oli sopusoinnussa kristinuskon paavalilaisen version
kanssa paremmin kuin minkään muun tuolloisen uskonnollisen järjestelmän kanssa,
ja se vaikutti merkittävästi siihen, miksi kristinusko menestyi länsimaissa.
Kreikkalainen filosofia Paavalin teologiaan yhdistyneenä muodostaa yhä
eurooppalaisen etiikan perustan.
Kun Jeesuksen alkuperäiset opetukset
tunkeutuivat länsimaihin, ne länsimaistuivat, ja länsimaistuessaan ne alkoivat
menettää potentiaalisesti yleismaailmallista, kaikkiin rotuihin ja
kaikenlaisiin ihmisiin kohdistuvaa vetovoimaansa. Tämän päivän kristinuskosta
on tullut uskonto, joka on sopeutunut mainiosti valkoisten rotujen
sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin tapoihin. Se on jo kauan sitten
lakannut olemasta Jeesuksen uskonto, jos toki se yhä pitää urheasti esillä
kaunista uskontoa Jeesuksesta sellaisille yksilöille, jotka
[sivu 1085]
vilpittömästi pyrkivät kulkemaan sen
opetusten viitoittamaa tietä. Se on ylistänyt Jeesusta Kristuksena, Jumalan
lähettämänä messiaanisena voideltuna, mutta Mestarin oman evankeliumin --
Jumalan Isyyden ja kaikkien ihmisten universaalisen veljeyden -- se on
jotakuinkin unohtanut.
Ja näin päättyy pitkä kertomus Makiventa
Melkisedekin opetuksista Urantialla. On kulunut lähes neljätuhatta vuotta
siitä, kun tämä Nebadonin Hätätilapoika lahjoittautui Urantialla, ja tänä
aikana "El Eljonin, Kaikkein Korkeimman Jumalan, papin" opetukset
ovat tunkeutuneet kaikkien rotujen ja kansojen tietoisuuteen. Ja Makiventan
onnistui saavuttaa epätavallisen lahjoittautumisensa tarkoitus; kun Mikael
valmistautui ilmestymään Urantialle, niin miesten ja naisten sydämessä oli
olemassa käsitys Jumalasta, se sama jumalakäsitys, joka yhä uudestaan leimahtaa
liekehtimään Universaalisen Isän monilukuisten lasten elävässä hengellisessä
kokemuksessa heidän eläessään jännittävää ajallista elämäänsä avaruuden
pyörivillä planeetoilla.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]