[sivu
1332]
MIKAELIN LAHJOITTAUTUMISEN
AIKAISET OLOT
TOIMIN Urantian
keskiväliolentojen yhdistyneen veljeskunnan sen kaksitoistajäsenisen komission
valvonnassa, josta olentoluokkamme puheenjohtajana toimiva päällikkö ja edellä
mainittu Melkisedek ovat yhdessä vastuussa, ja olen se toisasteinen
keskiväliolento, joka aiemmin oli osoitettuna apostoli Andreaksen palvelukseen.
Minut on valtuutettu merkitsemään muistiin kertomus Jeesus Nasaretilaisen
elämän tapahtumista sellaisina kuin omaan luokkaani kuuluvat maan luodut ne
näkivät ja siten kuin ne myöhemmin se ihmiskohde osittain kirjasi, joka oli
ajallisessa varjeluksessani. Tietäessään, miten tunnontarkasti hänen Mestarinsa
vältti jättämästä jälkeensä kirjallisia merkintöjä, Andreas järkähtämättömästi
kieltäytyi valmistamasta kirjoittamistaan kertomuksista jäljennöksiä. Jeesuksen
muidenkin apostolien samankaltainen suhtautuminen tähän asiaan johti
evankeliumien kirjoittamisessa pitkään viivytykseen.
KRISTUKSENJÄLKEISELLÄ VUOSISADALLA
Jeesus ei saapunut tähän maailmaan ajankohtana, jolle olisi ollut ominaista hengellinen rappiotila, vaan hänen syntymänsä aikoihin Urantia koki sellaista hengellisen ajattelun ja uskonnollisen elämäntavan elpymistä, jollaista se ei ollut nähnyt koko aiemman Aatamia seuranneen historiansa aikana ja jollaista se ei ole kokenut minään aikakautena sen jälkeen. Kun Mikael ruumiillistui Urantialla, maailma tarjosi Luoja-Pojan lahjoittautumisen kannalta suotuisammat olosuhteet kuin ovat vallinneet milloinkaan sitä ennen tai sen jälkeen. Näitä aikoja välittömästi edeltäneinä vuosisatoina Kreikan kulttuuri ja kreikan kieli olivat levinneet länsimaihin ja lähiorienttiin, ja juutalaiset, jotka ovat levanttilainen rotu, olemukseltaan osaksi länsimaisia ja osaksi itämaisia, olivat erinomaisen soveliaita käyttämään näitä kulttuuri- ja kielellisiä oloja uuden uskonnon tehokkaaseen levittämiseen niin itään kuin länteenkin. Näiden mitä suotuisimpien olosuhteiden suotuisuutta lisäsi entisestään roomalaisten Välimeren maailmassa harjoittama suvaitseva vallanpito.
Hyvänä esimerkkinä kaikkien näiden maailmassa vaikuttaneiden tekijöiden yhteensattumisesta ovat Paavalin toiminnot. Uskonnolliselta kulttuuriltaan heprealaisista heprealaisin Paavali julisti kreikan kielellä evankeliumia juutalaisesta Messiaasta ollen itse Rooman kansalainen.
Mitään Jeesuksen aikaan verrattavaa
sivilisaatiota länsimaissa ei ole nähty ennen noita päiviä eikä niiden jälkeen.
Euroopan sivilisaatio yhdistyi ja koordinoitui tultuaan seuraavien kolmen
epätavallisen tekijän vaikutuspiiriin:
1. Rooman poliittiset ja sosiaaliset järjestelmät.
2. Kreikan kieli ja kulttuuri, ja tiettyyn määrään saakka, filosofia.
3. Juutalaisten uskonnollisten ja moraalisten
opetusten nopeasti leviävä vaikutus.
Jeesuksen syntymän aikoihin koko Välimeren
maailma oli yhtenäinen valtakunta. Ensi kertaa maailman historiassa oli hyviä
teitä, jotka yhdistivät useat merkittävät keskukset
[sivu 1333]
toisiinsa. Meret oli siivottu merirosvoista, ja suurenmoinen kaupankäynnin ja matkustamisen aikakausi eteni hyvää vauhtia. Eurooppa koki toisen vastaavanlaisen matkustelun ja kaupankäynnin aikakauden vasta yhdeksännellätoista Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla.
Kreikkalais-roomalaisen maailman sisäisestä rauhantilasta ja ulkonaisesta vauraudesta huolimatta valtakunnan asukkaiden enemmistö riutui kurjuudessa ja köyhyydessä. Pieni yläluokka oli rikasta; kurja ja köyhä alaluokka sulki piiriinsä ihmiskunnan rivijäsenet. Noina aikoina ei ollut mitään onnellista ja vaurasta keskiluokkaa. Rooman yhteiskuntaan sellainen oli alkanut ilmaantua vasta hieman tätä aikaisemmin.
Ensimmäiset
taistelut Rooman ja Parthian laajenevien valtioiden välillä olivat vast'ikään
päättyneet niin, että Syyria jäi roomalaisten käsiin. Jeesuksen aikoihin
Palestiina ja Syyria saivat nauttia aikakaudesta, joka merkitsi vaurautta,
suhteellista rauhantilaa ja laajaa kaupallista kanssakäymistä sekä idän että
lännen maiden kanssa.
Juutalaiset olivat osa vanhempaa seemiläistä rotua, johon kuuluivat myös babylonialaiset, foinikialaiset ja Rooman viimeisimmät viholliset: karthagolaiset. Kristuksen jälkeisen ensimmäisen vuosisadan alkupuoliskolla juutalaiset olivat seemiläiskansojen vaikutusvaltaisin ryhmä, ja he sattuivat pitämään hallussaan aluetta, joka tuon ajan hallintoa ja kaupankäyntijärjestelyjä ajatellen oli maailmassa maantieteelliseltä asemaltaan erityisen strateginen.
Monet muinaisajan kansakuntia yhdistäneistä suurista valtateistä kulkivat Palestiinan kautta, josta tuli näin kolmen manteren kohtauspaikka tai teiden risteys. Babylonian, Assyrian, Egyptin, Syyrian, Kreikan, Parthian ja Rooman harjoittama matkustus, kauppa ja niiden lähettämät armeijat vyöryivät toinen toisensa jälkeen Palestiinan ylitse. Ammoisista ajoista lähtien monet orientista tulevat karavaanireitit olivat kulkeneet tämän seutukunnan jonkin osan kautta niihin muutamiin Välimeren itäpään hyviin satamiin, joista laivat kuljettivat lastinsa merellisen länsimaailman jokaiseen kolkkaan. Ja yli puolet tästä karavaaniliikenteestä soljui Galileassa sijaitsevan Nasaretin pikkukaupungin kautta tai sitä sivuten.
Vaikka Palestiina olikin juutalaisten uskonnollisen kulttuurin koti ja kristinuskon synnyinpaikka, juutalaiset olivat kuitenkin hajallaan maailmassa niin, että heitä asui monien kansakuntien seassa, ja he kävivät kauppaa Rooman ja Parthian valtioiden jokaisessa maakunnassa.
Kreikan antimia olivat kieli ja kulttuuri, Rooma rakensi tiet ja yhdisti valtakunnan, mutta se, että juutalaiset olivat hajallaan sinne tänne koko roomalaiseen maailmaan sirottautuneine yli kaksinesatoine synagogineen ja hyvin järjestäytyneine uskonnollisine yhdyskuntineen, tarjosi ne kulttuurin keskukset, joissa uusi taivaan valtakunnan evankeliumi otettiin ensimmäiseksi vastaan ja joista se sittemmin levisi maailman äärimmäisiinkin osiin.
Jokainen juutalaisten synagoga suvaitsi liepeillään ryhmää ei-juutalaisia eli gentiilejä uskovaisia, "hurskaita" eli "Jumalaa pelkääväisiä" ihmisiä, ja juuri tästä proselyyteiksi kutsuttujen ryhmästä Paavali sai pääosan ensimmäisistä kristinuskoonkääntyjistään. Olipa Jerusaleminkin temppelissä oma gentiileille tarkoitettu koristeellinen pihansa. Jerusalemin ja Antiokian kulttuurin, kaupan ja uskonharjoituksen välillä vallitsi varsin läheinen yhteys. Antiokiassa Paavalin opetuslapsia kutsuttiin ensi kertaa "kristityiksi".
Juutalaisten temppelipalvonnan keskittyminen
Jerusalemiin oli yhtä hyvin heidän monoteisminsä säilymisen salaisuus kuin se
oli lupaus siitä, että tätä uutta ja avarampaa käsitystä ainoasta kaikkien
kansakuntien Jumalasta ja kaikkien kuolevaisten Isästä vaalittaisiin ja
vietäisiin se ulos
[sivu 1334]
maailmaan. Jerusalemin temppelipalvelus
edusti tietyn uskonnollisen kulttuurikäsityksen säilymistä samalla, kun kansakunnan
ei-juutalaiset valtaherrat ja rodun vainoojat olivat yksi toisensa perään
kukistuneet.
Vaikka tämän aikakauden juutalaiskansa elikin Rooman yliherruuden alaisuudessa, sillä oli kuitenkin melko laaja itsehallinto, ja muistaessaan Juudas Makkabealaisen ja tämän välittömien seuraajien, silloisesta näkökulmasta vasta äskettäin suorittamat sankarilliset urotyöt vapauttamisen hyväksi juutalaiset odottivat kiihkeästi vieläkin suuremman vapahtajan, kauan kaivatun Messiaan, välitöntä ilmestymistä.
Juutalaisten kuningaskunnan, Palestiinan,
puolittain itsenäisenä valtiona säilymisen salaisuus kätkeytyi Rooman
hallituksen ulkopolitiikkaan. Rooma nimittäin halusi pitää valvonnassaan sekä
Syyrian ja Egyptin välisen, Palestiinan kautta kulkevan valtatien että orientin
ja länsimaailman välisten karavaanireittien läntiset pääteasemat. Rooma ei
halunnut, että Levanttiin olisi noussut jokin mahti, joka saattaisi hillitä sen
vastaista laajenemista noilla seuduin. Juonittelupolitiikka, jonka tavoitteena
oli Seleukhosten Syyrian ja Ptolemaiosten Egyptin usuttaminen toistensa
kimppuun, teki välttämättömäksi vaalia Palestiinaa erillisenä ja itsenäisenä
valtiona. Rooman harjoittama politiikka, Egyptin rappeutuminen ja Seleukhosten
vähittäinen heikkeneminen Parthian nousevan mahdin edessä selittävät, miksi
pieni ja vähäväkinen juutalaisten heimo kykeni useiden sukupolvien ajan
säilyttämään riippumattomuutensa sekä pohjoisen Seleukhoksiin että etelän
Ptolemaioksiin nähden. Tämän sattuman syytä oleva vapaus ja riippumattomuus
ympäröivien ja heitä vahvempien kansojen poliittisesta vallasta johtuivat
juutalaisten mielestä siitä, että he olivat "valittu kansa", eli
Jahven suorasta puuttumisesta asioihin. Tällaisesta rodullisen ylemmyyden
asenteesta johtuen heidän oli sitäkin vaikeampi kestää Rooman yliherruutta
sitten, kun heidän maansa joutui lopullisesti sen alaisuuteen. Mutta edes tuona
surkeana hetkenä juutalaiset eivät suostuneet oppimaan, että heidän
lähetystehtävänsä maailmaa kohtaan oli hengellinen, ei poliittinen.
Jeesuksen ajan juutalaiset olivat epätavallisen pelokkaita ja epäluuloisia siksi, että heitä siihen aikaan hallitsi ulkopuolinen eli muuan Herodes Idumealainen, joka Rooman hallitsijoita ovelasti liehakoimalla oli päässyt Juudean vallanhaltijaksi. Ja vaikka Herodes toikin julki lojaalisuutensa heprealaisia seremoniatapoja kohtaan, hän ryhtyi silti rakentamaan temppeleitä monille oudoille jumalille.
Herodeksen ystävälliset suhteet Rooman hallitsijoihin tekivät maailmasta turvallisen juutalaisten matkustaa, ja näin avautui tie yhä laajemmalle juutalaisten tunkeutumiselle uusine taivaan valtakunnan evankeliumineineen mitä etäisimpiin Rooman valtakunnan ja ulkomaisten sopimusvaltioiden kolkkiin. Herodeksen hallituskausi myötävaikutti myös paljon siihen, että heprealainen ja hellenistinen filosofia sekoittuivat lisääntyvässä määrin toisiinsa.
Herodes rakennutti Kesarean sataman, mikä edisti entisestään Palestiinan muodostumista sivistyneen maailman risteyskohdaksi. Herodes kuoli vuonna 4 eKr, ja hänen poikansa Herodes Antipas hallitsi Galileaa ja Pereaa Jeesuksen nuoruuden ja hänen toimintansa aikana aina vuoteen 39 jKr. Antipas oli isänsä tavoin suuri rakentaja. Hän rakensi uudelleen useat Galilean kaupungit, muiden muassa tärkeän Sepforiin kaupankäyntikeskuksen.
Jerusalemin
uskonnolliset johtajat ja rabbiiniopettajat eivät suhtautuneet kovinkaan
suopeasti galilealaisiin. Galilea oli Jeesuksen syntymän aikoihin enemmän
ei-juutalainen kuin juutalainen.
3. TILANNE EI-JUUTALAISTEN KESKUUDESSA
Vaikkei Rooman valtion sosiaalinen ja
taloudellinen tila aivan korkeinta luokkaa ollutkaan, laajalle levinnyt
sisäinen rauhantila ja vauraus oli Mikaelin lahjoittautumisen kannalta
kuitenkin
[sivu 1335]
suotuisaa. Ensimmäisellä Kristuksen
jälkeisellä vuosisadalla Välimeren maailman yhteiskunta koostui viidestä
selvärajaisesta kerrostumasta:
1. Aristokratia. Ylemmät luokat,
joilla oli rahaa ja julkista valtaa; etuoikeutetut ja valtaa käyttävät ryhmät.
2. Liiketoimintaa harjoittavat ryhmät.
Kaupparuhtinaat ja pankkiirit, välityskaupan harjoittajat -- suuret
maahantuojat ja maastaviejät -- kansainväliset kauppiaat.
3. Vähälukuinen keskiluokka. Vaikka
tämä ryhmä oli tosiaankin vähäinen, se oli hyvin vaikutusvaltainen, ja toimi
varhaiskristillisen kirkon moraalisena selkärankana, mikä rohkaisi näitä ryhmiä
jatkamaan toimintaansa erilaisten käsityö- ja vapaiden ammattien parissa.
Juutalaisten keskuudessa monet fariseuksista kuuluivat tähän
ammatinharjoittajain luokkaan.
4. Vapaa proletariaatti. Tällä ryhmällä
ei ollut juuri minkäänlaista sosiaalista asemaa. Vaikka tähän ryhmään kuuluvat
olivatkin ylpeitä vapaudestaan, heidän asemansa oli varsin epäedullinen, sillä
heidän oli pakko kilpailla orjatyövoiman kanssa. Ylemmät luokat suhtautuivat
heihin halveksuen ja olivat sitä mieltä, että he kelpasivat vain
"siitostarkoituksiin".
5. Orjat. Puolet Rooman valtion
väestöstä oli orjia. Monet heistä olivat eteviä yksilöitä, jotka raivasivat
nopeasti tiensä vapaan proletariaatin ja jopa ammatinharjoittajain riveihin.
Valtaosa oli kuitenkin joko keskinkertaista tai hyvinkin ala-arvoista.
Orjuutus, jopa korkeatasoisten kansojen orjuutus, oli muuan Rooman sotilaalliseen valloitustoimintaan kuuluva piirre. Isännän valta orjaansa nähden oli rajoittamaton. Varhaiskristillinen kirkko koostui suurelta osin alemmista yhteiskuntaluokista ja näistä edellä mainituista orjista.
Etevimmille orjille maksettiin useinkin palkkaa, ja säästämällä ansionsa he kykenivät ostamaan itselleen vapauden. Monet tällaiset vapautuneet orjat nousivat korkeisiin asemiin valtion, kirkon ja liike-elämän piirissä. Ja juuri nämä mahdollisuudet tekivät varhaiskristillisestä kirkosta niin suvaitsevan tätä orjuuden muunnettua muotoa kohtaan.
Rooman valtakunnassa ei ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla esiintynyt mitään laajavaikutteista sosiaalista ongelmaa. Väestön valtaosa katsoi kuuluvansa ryhmään, johon oli sattunut syntymään. Aina oli olemassa avoin ovi, jonka kautta lahjakkaat ja kyvykkäät yksilöt saattoivat nousta Rooman yhteiskunnan alemmista kerrostumista ylempiin, mutta yleensä ihmiset tyytyivät omaan yhteiskunnalliseen asemaansa. He eivät olleet luokkatietoisia, eivätkä he pitäneet näitä luokkaeroja epäoikeudenmukaisina tai väärinä. Kristinusko ei missään mielessä ollut taloudellisia etuja ajava liike, jonka tarkoituksena olisi ollut sorrettujen luokkien kurjuuden lievittäminen.
Vaikka nainen
kautta Rooman valtakunnan nautti suuremmasta vapaudesta kuin rajoitetussa
asemassaan Palestiinassa, juutalaisten kiintymys perhettä kohtaan ja
luonnollinen hellyys ylittivät silti suuresti ei-juutalaisen maailman vastaavat
ilmiöt.
Ei-juutalaiset olivat asiaa moraalin kannalta
katsottaessa hieman juutalaisia alemmalla tasolla, mutta jalompien ei-juutalaisten
sydämessä oli yltä kyllin luonnollisen hyvyyden ja potentiaalisen inhimillisen
hellyyden maaperää, josta kristinuskon kylvämä siemen saattoi versoa ja tuottaa
runsaan sadon moraalista luonteenlujuutta ja hengellistä tuloksellisuutta.
Ei-juutalaista maailmaa hallitsi tuolloin neljä suurta filosofiaa, jotka kaikki
enemmässä tai vähemmässä määrin polveutuivat varhaisemmasta kreikkalaisten
platonismista. Nämä filosofiset koulukunnat olivat seuraavat:
1. Epikurolainen. Tämä ajattelun
koulukunta omistautui onnellisuuden tavoittelemiseen. Epikurolaisten joukossa
muita paremmat yksilöt eivät antautuneet ylettömiin aistinautintoihin.
[sivu 1336]
Se on joka tapauksessa sanottava, että
opettaessaan ihmisten toki voivan tehdä jotakin kohentaakseen statustaan tässä
maailmassa, tämä oppi auttoi roomalaisia vapautumaan kaikkein
pahimmanlaatuisesta fatalismista. Se taisteli tehokkaasti tietämättömyydestä
johtuvaa taikauskoa vastaan.
2. Stoalainen. Stoalaisuus oli
verraton parempien yhteiskuntaluokkien filosofia. Stoalaiset uskoivat, että
kaikkea luontoa hallitsi valvova Järki-Kohtalo. He opettivat, että ihmisen
sielu oli jumalallinen, että sielu oli teljettynä fyysistä luontoa olevaan
pahaan ruumiiseen. Ihmisen sielu saavutti vapauden eläessään sopusoinnussa
luonnon kanssa, Jumalan kanssa; näin hyve tuli olemaan itsensä palkkio.
Stoalaisuus ylsi ylevään moraalisuuteen, ihanteisiin, joita ei mikään puhtaasti
ihmisperäinen filosofian järjestelmä ole sen koommin ylittänyt. Vaikka
stoalaiset tunnustautuivatkin "Jumalan jälkeläisiksi", he eivät
kuitenkaan tunteneet häntä eivätkä siitä johtuen löytäneet häntä. Stoalaisuus
jäi filosofiaksi, siitä ei koskaan tullut uskontoa. Sen kannattajat koettivat
virittää mielensä Universaalisen Mielen harmoniaan, mutta he eivät kyenneet
näkemään itseään rakastavan Isän lapsiksi. Paavali oli vahvasti stoalaisuuteen
päin kallellaan kirjoittaessaan: "Olipa tilani mikä hyvänsä, olen oppinut
siihen tyytymään."
3. Kyyninen. Vaikka kyynikot katsoivat
filosofiansa juurien ulottuvan Diogenes Ateenalaiseen, he saivat suuren osan
opistaan kuitenkin siitä, mitä Makiventa Melkisedekin opetuksista vielä oli
jäljellä. Kyynisyys oli aiemmin ollut enemmänkin uskonto kuin filosofia.
Kyynikoista voidaan vähintäänkin sanoa, että he tekivät uskontofilosofiastaan
demokraattisen. Kedoilla ja markkinapaikoilla he saarnasivat jatkuvasti oppiaan
siitä, että "ihminen voisi, jos tahtoisi, pelastaa itsensä". He
saarnasivat yksinkertaisuutta ja hyvettä sekä kehottivat ihmisiä kohtaamaan
kuoleman pelottomasti. Näiden vaeltelevien kyynikkosaarnaajien aikaansaannokset
olivat suuret siinä mielessä, että he valmistivat hengellisessä nälässä elävää
väestöä vastaanottamaan sittemmin saapuneet kristityt lähetyssaarnaajat. Tapa,
jolla he saarnasivat kansalle, noudatti suuressa määrin Paavalin kirjeissään
käyttämää rakennetta ja tyyliä.
4. Skeptinen. Skeptisismi väitti
tiedon olevan pettävää ja vakaumuksen ja vakuuttuneisuuden olevan mahdottomia.
Kysymys oli puhtaasti kielteisestä asennoitumisesta, eikä skeptisismi koskaan
levinnyt laajalle.
Nämä filosofiat
olivat puoliuskonnollisia. Useinkin ne olivat virvoittavia, eettisiä ja
jalostavia, mutta yleensä ne olivat tavallisen rahvaan tason yläpuolella. Ne
olivat kyynisyyttä ehkä lukuun ottamatta vahvojen ja viisaiden filosofioita,
eivätkä siis köyhille ja heikoillekin tarkoitettuja pelastususkontoja.
Uskonto oli kaikkina edellisinä aikakausina
ollut pääasiassa heimon tai kansakunnan asia. Kovinkaan monissa tapauksissa se
ei ollut asia, josta yksilö olisi kantanut huolta. Jumalat olivat heimojumalia
tai kansakunnan jumalia, eivät henkilökohtaisia jumalia. Tällaiset
uskontojärjestelmät tarjosivat keskitasoisen ihmisen yksilökohtaisille
hengellisille kaipauksille varsin vähän tyydytystä.
Jeesuksen
aikoina läntisen maailman uskontoihin lukeutuivat:
1. Pakanakultit.
Nämä olivat sekoitus helleenistä ja latinalaista mytologiaa, isänmaallisuutta
ja perinnettä.
2. Keisarinpalvonta.
Juutalaiset ja alkukristityt paheksuivat erittäin voimakkaasti tätä ihmisen
jumalallistamista valtion symbolina, ja sen välittömänä seurauksena oli Rooman
hallituksen harjoittama kummankin kirkkokunnan katkera vaino.
[sivu 1337]
3.
Astrologia. Tämä babylonialainen näennäistiede kehittyi koko kreikkalais-roomalaisen
maailmanvallan kattaneeksi uskonnoksi. Kahdennellakymmenennellä
vuosisadallakaan ihminen ei ole vielä päässyt täysin eroon tästä
taikauskoisesta uskomuksesta.
4.
Mysteeriuskonnot. Edellä kerrotulla tavalla hengellisesti nälkäisen maailman
ylle oli syöksähtänyt mysteerikulttien tulva. Ne olivat Levantista levinneitä
uusia ja outoja uskontoja, jotka olivat saaneet tavallisen rahvaan lumoihinsa
ja luvanneet sille henkilökohtaista pelastusta. Näistä uskonnoista tuli
nopeasti kreikkalais-roomalaisen maailman alempien yhteiskuntaluokkien omaksuma
uskonto. Ja niiden aikaansaannokset olivat merkittäviä sikäli, että ne
raivasivat tietä verrattomasti korkeatasoisempien kristillisten opetusten
nopealle leviämiselle, opetusten, jotka esittivät majesteettisen käsityksen
Jumaluudesta, mihin vielä liittyi älykkäitä ihmisiä kiehtova teologia ja
kaikille, myös noiden aikojen tietämättömille mutta hengellisesti nälkäisille
keskitason ihmisille, osoitettu kaiken kattava pelastumisen tarjous.
Mysteeriuskonnot
ennakoivat kansallisten uskontojen loppua ja johtivat lukuisten
yksilökeskeisten kulttien syntyyn. Mysteerejä oli monia, mutta niille kaikille
oli luonteenomaista:
1. Jokin
myyttinen legenda eli mysteeri -- mistä johtuu niiden nimi. Tämä mysteeri
liittyi yleensä jonkun jumalan elämästä ja kuolemasta sekä eloonheräämisestä
kertovaan tarinaan. Tästä ovat esimerkkinä mitralaisuuden opetukset, jotka
esiintyivät Paavalin kehittämän, esiin versovan kristinuskon kultin kanssa
jonkin aikaa rinnakkain ja sen kilpailijoina.
2. Mysteerit
eivät olleet kansakuntasidonnaisia vaan rotujenvälisiä. Ne olivat omakohtaisia
ja veljellisiä, ja niiden pohjalta nousi uskonnollisia veljeskuntia ja lukuisia
lahkolaisseuroja.
3.
Palvelusmenojensa osalta niille oli luonteenomaista monimutkaiset
vihkimysseremoniat ja vaikuttavat palvontasakramentit. Niiden salaiset riitit
ja rituaalit olivat joskus kaameita ja etovia.
4. Mutta
olivatpa näiden mysteerien seremoniat luonteeltaan mitä hyvänsä, olivatpa
niiden kohtuuttomuudet minkämääräisiä tahansa, siitä huolimatta ne
poikkeuksetta lupasivat harjoittajilleen pelastuksen, "vapahduksen
pahasta, kuolemanjälkeisen eloonjäämisen ja jatkuvan elämän autuuden
maailmoissa tämän murheen ja orjuuden maailman tuolla puolen."
Mutta älkää
tehkö sitä virhettä, että sekoitatte Jeesuksen opetukset mysteereihin.
Mysteerien nauttima kansansuosio paljastaa, miten ihminen halajaa
eloonjäämistä, ja näin ne kuvastavat ihmisen tuntemaa todellista nälkää ja
janoa omakohtaista uskontoa ja yksilökohtaista vanhurskautta kohtaan.
Vaikkeivät mysteerit onnistuneetkaan tätä kaipausta tarpeellisessa määrin
tyydyttämään, ne valmistivat kuitenkin tietä sittemmin tapahtuneelle Jeesuksen
ilmaantumiselle, Jeesuksen, joka totisesti toi tähän maailmaan elämän leivän ja
elämän veden.
Pyrkiessään
hyödyntämään laajalle levinnyttä uskollisuutta paremmantyyppisiä
mysteeriuskontoja kohtaan Paavali laati Jeesuksen opetuksista tiettyjä
sovituksia saadakseen niistä yhä laajempia mahdollisia käännynnäispiirejä ajatellen
sillä keinoin hyväksyttävämpiä. Mutta Paavalin tekemä kompromissi Jeesuksen
opetuksista (kristinusko) oli sekin verrattomampaa kuin paraskin, mitä
mysteerit tarjosivat, sikäli että:
1. Paavali
opetti moraalista lunastusta, eettistä pelastusta. Kristinusko tähtäsi uuteen
elämään ja julisti uuden ihanteen. Paavali hylkäsi maagiset riitit ja
seremoniaaliset hurmiot.
2. Kristinusko
toi esiin uskonnon, joka painiskeli ihmisen ongelman lopullisten ratkaisujen
kanssa, sillä se ei tarjonnut vain pelastusta murheesta ja jopa kuolemasta,
vaan se lupasi myös vapahduksen synnistä, mitä seurasi ikuisin
eloonjäämisominaisuuksin varustetun vanhurskaan luonteen lahjaksi saaminen.
[sivu 1338]
3. Mysteerit
rakentuivat myyteille. Kristinusko, sellaisena kuin Paavali sitä saarnasi,
perustui historialliseen tosiasiaan: Mikaelin, Jumalan Pojan,
lahjoittautumiseen ihmiskunnalle.
Ei-juutalaisten
keskuudessa moraalisuudella ei välttämättä ollut yhteyttä sen paremmin
filosofiaan kuin uskontoonkaan. Palestiinan ulkopuolisessa maailmassa ihmisten
mieleen ei suinkaan aina juolahtanut, että uskontoa edustavan papin pitäisi
viettää moraalista elämää. Juutalaisten uskonto ja sittemmin Jeesuksen
opetukset ja myöhemmin Paavalin luoma kehittyvä kristinusko olivat ensimmäiset
Euroopan uskonnot, jotka tarttuivat toisella kädellä moraaliin ja toisella
kädellä etiikkaan ja vaativat uskonnonharjoittajia kiinnittämään jossakin
määrin huomiota kumpaankin.
Tällaisen ihmissukupolven pariin, sukupolven, jota
pitivät vallassaan tällaiset vaillinaiset filosofiset järjestelmät ja jota
hämmensivät tällaiset monimutkaiset uskontokultit, Jeesus syntyi Palestiinassa.
Ja tälle samaiselle sukupolvelle hän sittemmin antoi evankeliuminsa
omakohtaisesta uskonnosta -- siitä, että ihminen on Jumalan poika.
Ensimmäisen
Kristusta edeltävän vuosisadan lopulle tultaessa Kreikan kulttuuriopit ja jopa
Kreikan filosofia olivat jo vaikuttaneet suunnattomasti Jerusalemin
uskonnolliseen ajatteluun ja sitä jossakin määrin muuntaneet. Pitkään
jatkuneessa heprealaisen ajattelun itäisen ja läntisen koulukunnan näkemysten
välisessä kamppailussa Jerusalem samoin kuin muu läntinen ja Levantin maailma
omaksuivat yleensä länsijuutalaisen eli muuntuneen hellenistisen näkökannan.
Jeesuksen
elinpäivinä Palestiinassa oli vallalla kolme kieltä: tavallinen rahvas puhui
jotakin monista aramean kielen murteista, papit ja rabbit puhuivat hepreaa,
oppineet luokat ja juutalaisten paremmat yhteiskuntakerrokset puhuivat
yleisesti kreikkaa. Varhaisessa vaiheessa Aleksandriassa suoritettu
heprealaisten kirjoitusten kääntäminen kreikan kielelle oli suuressa määrin
syynä siihen, että juutalaisen kulttuurin ja teologian kreikankielinen haara
oli myöhemmin niin hallitseva. Ja kristillisten opettajien kirjoitukset
ilmestyivät kohta samalla kielellä. Juudaismin renessanssi lähti liikkeelle
heprealaiskirjoitusten kreikantamisesta. Tässä oli merkittävä tekijä siinä,
miksi myöhemmin Paavalin kristillinen kultti suuntautui idän sijasta kohti
länttä.
Vaikka epikurolaisten
opetukset vaikuttivatkin hellenisoituneisiin juutalaisuskomuksiin varsin vähän,
Platonin filosofia ja stoalaisten itsensäkieltämisopit sen sijaan vaikuttivat
niihin varsin tuntuvasti. Siitä, miten vahvaa stoalaisuuden tunkeutuminen oli,
on esimerkkinä neljäs makkabealaiskirja. Niin Platonin filosofian kuin
stoalaisten opinkappaleidenkin vaikutus näkyy Salomon viisauksissa.
Hellenisoituneet juutalaiset toivat heprealaiskirjoituksiin siinä määrin
allegorisen tulkinnan, ettei heillä ollut mitään vaikeutta mukauttaa
heprealaista teologiaa syvästi kunnioittamaansa Aristoteleen filosofiaan. Mutta
tämä kaikki johti tuhoisaan sekamelskaan, joka jatkui kunnes Filon
Aleksandrialainen ryhtyi selvittämään näitä ongelmia. Hän ryhtyi harmonisoimaan
ja systematisoimaan kreikkalaista filosofiaa ja heprealaista teologiaa
uskonnollisen uskon ja käytännön tiiviiksi ja jokseenkin johdonmukaiseksi
järjestelmäksi. Ja juuri tämä kreikkalaisesta filosofiasta ja heprealaisesta
teologiasta yhdistelemällä saatu myöhempien aikojen opetus oli vallalla
Palestiinassa silloin, kun Jeesus eli ja opetti, ja Paavali käytti sitä
perustana, jolle hän rakensi edistyneemmän ja valaisevamman
kristinuskokulttinsa.
Filon oli suuri
opettaja. Sitten Mooseksen aikojen ei ollut elänyt ihmistä, jolla olisi ollut
yhtä syvällinen vaikutus läntisen maailman eettiseen ja uskonnolliseen
ajatteluun. Jos puhutaan samaan aikaan esiintyneiden eettisten ja
uskonnollisten oppijärjestelmien sisältämien parempien
[sivu 1339]
ainesten
yhdistelemisestä, niin tässä mielessä maailmassa on esiintynyt seitsemän
oivallista ihmisopettajaa: Sethard, Mooses, Zarathustra, Lao-tse, Buddha, Filon
ja Paavali.
Paavali huomasi
ja viisaasti eliminoi esikristillisestä perusteologiastaan monia, jos kohta ei
kaikkia, niitä Filonin epäjohdonmukaisuuksia, jotka johtuivat pyrkimyksestä
yhdistää Kreikan mystinen filosofia ja Rooman stoalaiset opinkappaleet
laillisuutta korostavaan heprealaisten teologiaan. Filon näytti Paavalille
tietä, niin että tämä kykeni entistä täydemmin tuomaan taas esille käsityksen
Paratiisin-Kolminaisuudesta, joka käsite oli pitkään uinunut juutalaisen
teologian piirissä. Vain yhdessä asiassa Paavali ei pysynyt Filonin tasalla
eikä kyennyt ylittämään tämän varakkaan ja oppineen aleksandrian-juutalaisen
opetuksia, nimittäin opinkappaleessa sovituksesta. Filon opetti irtautumista
opinkappaleesta, jonka mukaan anteeksianto oli mahdollinen vain verta
vuodattamalla. Mahdollisesti hänen mielessään häivähti myös Paavalin näkemystä
selkeämpi näkemys Ajatuksensuuntaajien todellisuudesta ja läsnäolosta. Mutta
Paavalin teoria perisynnistä, opinkappaleet periytyvästä syyllisyydestä ja
synnynnäisestä pahuudesta sekä siitä, että ihminen oli lunastettava synnistä ja
pahuudesta, oli alkuperältään osittain mitralainen, ja sillä oli sangen vähän
yhteistä heprealaisen teologian, Filonin filosofian tai Jeesuksen opetusten
kanssa. Jotkin Paavalin opetusten perisyntiä ja sovitusta koskevat kohdat ovat
hänen omia sepitelmiään.
Johanneksen
evankeliumi, viimeinen Jeesuksen maisesta elämästä laadittu kertomus,
osoitettiin lännen kansoille, ja se esittää sanottavansa monessa mielessä
niiden myöhempien aikojen aleksandrialaisten kristittyjen katsantokannan
valossa, jotka hekin olivat Filonin opetusten opetuslapsia.
Osapuilleen
Kristuksen elinaikaan tapahtui Aleksandriassa kummallinen muutos
suhtautumisessa juutalaisiin, ja tästä aiemmasta juutalaisten linnakkeesta
lähti liikkeelle vihamielinen vainojen aalto. Se ulottui aina Roomaan saakka,
josta karkotettiin monia tuhansia juutalaisia. Mutta tällainen
panettelukampanja oli lyhytikäinen. Varsin pian keisarillinen hallitus palautti
juutalaisille heidän suppeat oikeutensa koko valtakunnan alueella
täysimääräisinä.
Koko avaran
maailman mitassa juutalaiset, löysivätpä he itsensä mistä kolkasta hyvänsä
kaupankäynnin tai sortotoimenpiteiden hajalle heittäminä, pitivät kaikki yhtenä
miehenä ajatuksensa suunnattuina Jerusalemin pyhään temppeliin. Juutalainen
teologia säilyi kuin säilyikin sellaisena kuin sitä tulkittiin ja harjoitettiin
Jerusalemissa, olkoonkin, että sen useaan kertaan pelasti unohdukselta vain
eräiden babylonialaisopettajien oikea-aikainen väliintulo.
Peräti kahdella ja puolella miljoonalla tällaisella
hajallaan olevalla juutalaisella oli tapana tulla Jerusalemiin viettämään
kansallisia uskonnollisia juhliaan. Ja olivat itäisten (babylonialaisten) ja
läntisten (helleenisten) juutalaisten teologiset tai filosofiset näkemyserot
miten laajoja hyvänsä, he olivat kaikki silti yhtä mieltä siitä, että Jerusalem
oli heidän palvontansa keskus, sekä siitä, että he taukoamatta odottivat
Messiaan tulemista.
7. JUUTALAISET JA EI-JUUTALAISET
Jeesuksen aikaan mennessä juutalaiset olivat päässeet vakiintuneeseen käsitykseen alkuperästään, historiastaan ja kohtalostaan. He olivat rakentaneet lujan erotusmuurin itsensä ja ei-juutalaisen maailman välille. He suhtautuivat kaikkiin ei-juutalaisiin tapoihin äärimmäisen halveksivasti. He palvoivat lain kirjainta ja hemmottelivat itseään eräänlaisella omahyväisyydellä, joka pohjautui aiheettomaan ylpeyteen heidän syntyperästään. He olivat muodostaneet ennakkokäsitykset siitä, millainen luvattu Messias olisi, ja useimmat näistä odotuksista loivat kuvan Messiaasta, joka saapuisi heidän kansansa ja rotunsa historiaan kuuluvana osana. Noiden aikojen heprealaisille juutalainen teologia oli jo peruuttamattomasti vakiintunut ja ikuisesti lukkoon lyöty.
Suvaitsevuutta ja ystävällisyyttä koskevat
Jeesuksen opetukset ja käytännön toimet suuntautuivat kaikkea sitä vastaan,
miten juutalaiset olivat jo pitkään suhtautuneet muihin
[sivu 1340]
-- pakanoiksi katsomiinsa -- kansoihin. Juutalaiset olivat sukupolvien ajan ruokkineet ulkopuolista maailmaa kohtaan sellaista asennetta, joka teki heille mahdottomaksi hyväksyä Mestarin opetukset ihmisten hengellisestä veljeydestä. He olivat haluttomia jakamaan Jahvea samoin ehdoin ei-juutalaisten kanssa, eivätkä he myöskään halunneet hyväksyä Jumalan Pojaksi jotakuta, joka opetti moisia uusia ja outoja oppeja.
Kirjanoppineet, fariseukset ja papisto pitivät juutalaisia hirvittävässä ritualismin ja lain kirjaimeen pitäytymisen orjuudessa, joka oli monin verroin todellisempaa kuin konsanaan Rooman harjoittama poliittinen vallanpito. Paitsi, että Jeesuksen ajan juutalaisia pidettiin lain ikeessä, heitä sitoivat sen lisäksi yhtä paljon perinteiden orjuuttavat vaatimukset, jotka puuttuivat ja jotka tunkeutuivat henkilökohtaisen ja sosiaalisen elämän jokaiseen yksityiskohtaan. Nämä yksityiskohtaisen tarkat käyttäytymissäännöt seurasivat jokaista uskollista juutalaista kaikkialle ja pitivät häntä vallassaan. Mitään outoa ei sen vuoksi ole siinä, että he heti paikalla erottivat joukostaan sellaisen, joka rohkeni jättää heidän pyhät perinteensä vaille huomiota, ja sellaisen, jolla oli uskallusta pitää pilkkanaan heidän kauan kunnioittamiaan sosiaalisen käyttäytymisen normeja. He kykenivät tuskin suhtautumaan suopeasti sellaisen opettajan opetuksiin, joka kävi rohkeasti dogmien kimppuun, dogmien, jotka heidän mielestään olivat itsensä Isä Abrahamin säätämiä. Mooses oli antanut heille heidän lakinsa, eivätkä he halunneet tehdä myönnytyksiä.
Tunnustettujen opettajien eli kirjanoppineiden suullisesta laintulkinnasta oli ensimmäiselle Kristuksen jälkeiselle vuosisadalle tultaessa tullut itseään kirjoitettua lakiakin suurempi auktoriteetti. Ja tämä kaikki teki tietyille juutalaisten uskonnollisille johtajille helpommaksi saada kansa asettumaan uuden evankeliumin hyväksymistä vastaan.
Nämä olosuhteet tekivät juutalaisille mahdottomaksi täyttää jumalallista osaansa uuden, uskonnollisesta vapahduksesta ja hengellisestä vapaudesta kertovan evankeliumin sanansaattajina. He eivät kyenneet murtamaan perinteiden kahleita. Jeremia oli kertonut "laista, joka kirjoitettaisiin ihmisten sydämiin", Hesekiel oli puhunut "uudesta hengestä, joka eläisi ihmisen sielussa", ja psalmista oli rukoillut, että Jumala "loisi sisimpäämme puhtaan sydämen ja herättäisi oikean hengen." Mutta kun hyviin tekoihin ja lain orjuuteen perustuva juutalainen uskonto joutui traditionalistisen jähmeyden aiheuttaman pysähtyneisyyden uhriksi, uskonnollisen kehityksen liikevoima siirtyi kohti länttä, Euroopan kansojen pariin.
Ja näin kutsuttiin toinen kansa viemään
maailmalle edistyvä teologia, oppirakennelma, joka sulki sisäänsä
kreikkalaisten filosofian, roomalaisten lain, heprealaisten moraalisuuden sekä
Paavalin muotoileman ja Jeesuksen opetuksiin perustuvan evankeliumin
persoonallisuuden pyhyydestä ja hengellisestä vapaudesta.
Paavalin luoma kristinuskon kultti kantoi moraalisuuttaan juutalaisena syntymämerkkinä. Juutalaiset suhtautuivat historiaan ikään kuin se olisi Jumalan toimipiiri -- Jahve työnsä ääressä. Kreikkalaisten antimia uudelle opille olivat selkeämmät käsitykset ikuisesta elämästä. Paavalin oppeihin vaikuttivat teologian ja filosofian osalta paitsi Jeesuksen opetukset myös Platon ja Filon. Etiikan alalla hän sai innoitusta paitsi Kristukselta myös stoalaisilta.
Jeesuksen evankeliumi, siinä muodossa kuin se
sisältyi Paavalin antiokialaisen kristillisyyden kulttiin, sekoittui seuraaviin
opetuksiin:
1. Juudaismiin kääntyneiden kreikkalaisten
harjoittama filosofinen pohdiskelu, mihin kuului myös joitakin heidän
käsityksiään ikuisesta elämästä.
2. Vallitsevien mysteerikulttien
houkuttelevat opetukset, eritoten mitralaiset opinkappaleet lunastuksesta,
sovituksesta ja pelastuksesta jonkun jumalan suorittaman uhrin kautta.
3. Vakiintuneen juutalaisen uskonnon vankka
moraalisuus.
[sivu 1341]
Välimerellisellä
Rooman valtakunnalla, Parthian kuningaskunnalla ja Jeesuksen aikaisilla lähiseutujen
kansanheimoilla oli kaikilla karkeita ja alkeellisia käsityksiä maailman
maantieteestä samoin kuin astronomiasta, terveydestä ja sairaudesta; ja niitä
luonnollisestikin ällistyttivät nasaretilaispuusepän uudet ja hätkähdyttävät
julistukset. Käsitykset siitä, että jotkut olivat henkien, hyvien tai pahojen,
vallassa, eivät koskeneet vain ihmisiä, vaan monien mielestä jokainen kallio ja
puu oli hengen vallassa. Tuolloin elettiin lumouksen aikakautta, ja jokainen
uskoi ihmeisiin ikään kuin ne olisivat jokapäiväisiä tapahtumia.
KIRJALLISET ESITYKSET
Siinä määrin kuin on mahdollista, ja saamaamme toimeksiantoa noudattaen, olemme pyrkineet käyttämään hyväksi ja tiettyyn määrään saakka koordinoimaan niitä olemassa olevia esityksiä, jotka kertovat Jeesuksen elämästä Urantialla. Vaikka olemme saaneet käyttöömme apostoli Andreaksen hävinneet muistiinmerkinnät ja vaikka meitä on hyödyttänyt harjoittamamme yhteistyö taivaallisten olentojen valtavan armeijakunnan niiden jäsenten kanssa, jotka olivat Mikaelin lahjoittautumisen aikoihin maan päällä (eritoten hänen nyttemmin Personoidun Suuntaajansa kanssa), tarkoituksemme on kuitenkin ollut käyttää hyväksi myös niin kutsuttuja Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeja.
Mainitut Uuden testamentin kertomukset
syntyivät seuraavanlaisissa olosuhteissa:
1. Markuksen evankeliumi. Johannes
Markus kirjoitti (Andreaksen muistiinpanoja lukuun ottamatta) varhaisimman,
lyhyimmän ja yksinkertaisimman esityksen Jeesuksen elämästä. Hän esitti
Mestarin hoivaajana, ihmisenä ihmisten joukossa. Vaikka Markus toki oli se
nuori poikanen, joka vietti aikaansa monien kuvaamiensa tapahtumien
näyttämöllä, hänen kertomuksensa on todellisuudessa evankeliumi Simon Pietarin
mukaan. Markus toimi jo varhaisesta vaiheesta yhdessä Pietarin kanssa,
myöhemmin Paavalin kanssa. Markus kirjoitti tämän kertomuksen Pietarin
kehotuksesta ja Rooman seurakunnan hartaasta pyynnöstä. Tietäessään, miten
johdonmukaisesti Mestari lihallisessa hahmossa maan päällä eläessään kieltäytyi
kirjoittamasta muistiin opetuksiaan, Markus apostolien ja muiden johtavassa
asemassa olevien opetuslasten tavoin epäröi saattaa niitä kirjalliseen asuun.
Mutta Pietarista tuntui, että Rooman seurakunta tarvitsi tällaisen kirjallisen
kertomuksen tukea, ja Markus suostui ottamaan tehtäväkseen sellaisen
valmistamisen. Hän laati monia luonnostelmia ennen Pietarin kuolemaa vuonna 67
jKr, ja Pietarin hyväksymien suuntaviivojen mukaisesti ja Rooman seurakunnan
tarpeita ajatellen hän ryhtyi kirjoitustyöhön pian Pietarin kuoleman jälkeen.
Evankeliumi valmistui vuoden 68 jKr viimeisinä päivinä. Markus kirjoitti
kokonaan omasta muististaan sekä sen, mitä Pietari muisti. Tätä kirjoitusta on
sen jälkeen melkoisesti muuteltu, lukuisia kohtia on poistettu ja loppuun on
lisätty lyhyt, myöhemmin kirjoitettu jakso alkuperäisen evankeliumin viimeisen
viidenneksen tilalle. Viimeinen viidennes katosi ensimmäisestä
käsikirjoituksesta ennen kuin sitä oli ehditty jäljentää. Tämä Markuksen
kirjoittama kertomus muodosti yhdessä Andreaksen ja Matteuksen muistiinpanojen
kanssa kirjallisen pohjan kaikille sittemmin ilmestyneille
evankeliumikertomuksille, jotka pyrkivät kuvaamaan Jeesuksen elämää ja
opetuksia.
2. Matteuksen evankeliumi. Niin kutsuttu evankeliumi Matteuksen mukaan on Mestarin elämää käsittelevä esitys, joka kirjoitettiin juutalaiskristittyjen mielenylennykseksi. Kyseisen esityksen laatija pyrkii Jeesuksen elämän osalta alituiseen osoittamaan, että suuri osa hänen tekemisistään tapahtui, "jotta profeetan sanat kävisivät toteen." Matteuksen evankeliumi esittää Jeesuksen Daavidin poikana ja kuvaa hänet lakia ja profeettoja suuresti kunnioittavana.
Apostoli Matteus ei tätä evankeliumia
kirjoittanut. Sen kirjoitti Isador, eräs hänen opetuslapsistaan, jota tässä
työssä auttoivat Matteuksen näihin tapahtumiin liittyneiden omakohtaisten
[sivu 1342]
muistikuvien lisäksi myös muuan esitys, jonka tämä oli heti ristiinnaulitsemisen jälkeen laatinut Jeesuksen lausumista. Tämä Matteuksen esitys oli kirjoitettu arameaksi, Isador kirjoitti kreikaksi. Esityksen kirjaaminen Matteuksen nimiin ei tapahtunut petkuttamisen tarkoituksessa. Tuohon aikaan vain oli tapana, että oppilaat osoittivat tällä tavoin kunnioitusta opettajilleen.
Matteuksen alkuperäistä esitystä muokattiin ja siihen tehtiin lisäyksiä vuonna 40 jKr, vähän ennen kuin hän lähti Jerusalemista ryhtyäkseen saarnaamaan evankeliumia. Tämä oli yksityinen kirjoitus, josta tehty viimeinenkin jäljennös tuhoutui vuonna 416 jKr erään syyrialaisluostarin tulipalossa.
Isador pakeni Jerusalemista vuonna 70 jKr,
kun Tituksen armeijat olivat saartaneet kaupungin. Isador vei mukanaan Pellaan
jäljennöksen Matteuksen tekemistä muistiinpanoista. Vuonna 71 Isador Pellassa
asuessaan kirjoitti Matteuksen evankeliumin. Hänellä oli hallussaan myös
Markuksen kertomusten ensimmäiset neljä viidesosaa.
3. Luukkaan evankeliumi. Pisidian Antiokiasta kotoisin ollut lääkäri Luukas oli Paavalin käännyttämä ei-juutalainen, ja hän kirjoitti Mestarin elämästä aivan erilaisen tarinan. Hän alkoi kulkea Paavalin mukana vuonna 47 jKr, ja sai tässä yhteydessä kuulla Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Luukas säilyttää omassa kirjoituksessaan paljon aineistoa, joka kertoo "Herran Jeesuksen Kristuksen armeliaisuudesta" siinä muodossa, jossa hän nämä tiedot Paavalilta ja muilta keräsi. Luukas tuo esille Mestarin, joka oli "publikaanien ja syntisten ystävä". Hän muotoili kirjoittamansa monet muistiinmerkinnät evankeliumiksi vasta Paavalin kuoleman jälkeen. Luukas kirjoitti evankeliuminsa vuonna 82 Akaiassa. Hän suunnitteli kolmea kirjaa, jotka käsittelisivät Kristuksen ja kristinuskon historiaa, mutta hän kuoli vuonna 90 jKr, juuri kun hän olisi saanut valmiiksi toisen näistä teoksista, "Apostolien teot".
Evankeliumiaan kokoonpannessaan Luukas käytti
aineistona aluksi Jeesuksen elämäntarinaa sellaisena kuin Paavali oli sen
hänelle kertonut. Luukkaan evankeliumi on sen vuoksi tavallaan evankeliumi
Paavalin mukaan. Mutta Luukkaalla oli muitakin tietolähteitä. Paitsi, että hän
haastatteli kymmeniä henkilöitä, jotka olivat olleet silminnäkijöinä lukuisissa
hänen kertomissaan Jeesuksen elämän tapahtumissa, hänellä oli lisäksi
hallussaan kopio Markuksen evankeliumista, toisin sanoen sen ensimmäiset neljä
viidesosaa, Isadorin kertomus, sekä lyhyt selonteko, jonka muuan Cedes-niminen
uskova oli laatinut Antiokiassa vuonna 78 jKr. Luukkaalla oli myös muuan
turmeltunut ja suuresti muokattu jäljennös muistiinpanoista, joita väitettiin
apostoli Andreaksen laatimiksi.
4. Johanneksen evankeliumi. Evankeliumi
Johanneksen mukaan kertoo paljon sellaista Jeesuksen toiminnasta Juudeassa ja
Jerusalemin ympäristössä, jota ei sisälly muihin esityksiin. Kysymyksessä on
niin kutsuttu evankeliumi Sebedeuksen pojan Johanneksen mukaan, ja vaikkei
Johannes sitä kirjoittanutkaan, hän toimi kuitenkin sen innoittajana. Sen
jälkeen kun se ensimmäistä kertaa kirjoitettiin, sitä on useaan kertaan
muokattu, jotta se vaikuttaisi Johanneksen itsensä kirjoittamalta. Tätä
esitystä laatiessaan Johanneksella oli käytössään muut evankeliumit, ja hän
havaitsi niissä monen seikan sivuutetuksi maininnatta. Niinpä hän vuonna 101
jKr rohkaisi työtoveriaan Naatania, muuatta Kesarean kreikankielistä
juutalaista, ryhtymään kirjoitustyöhön. Johannes esitti aineistonsa muististaan
ja käytti taustatietona kolmea tuolloin jo olemassa olevaa esitystä. Hänellä ei
ollut mitään itse laatimiaan kirjallisia muistiinpanoja. "Johanneksen
ensimmäisenä" tunnetun epistolan Johannes kirjoitti saatekirjeeksi
Naatanin hänen johdollaan aikaansaamaan teokseen.
Kaikki mainitut kirjoittajat esittivät
rehellisiä kuvauksia Jeesuksesta, sellaisena kuin he hänet näkivät, hänet
muistivat tai olivat hänestä kuulleet, ja siinä muodossa, jollaisiksi heidän
käsityksensä näistä kaukaisista tapahtumista olivat muokkautuneet sen jälkeen,
kun he olivat omaksuneet Paavalin laatiman kristinuskon teologian. Ja niin
epätäydellisiä kuin nämä esitykset ovatkin, ne ovat kuitenkin kyenneet
muuttamaan Urantian historian kulkua lähemmäs kahdentuhannen vuoden ajan.
[sivu 1343]
[Tunnustuksenosoitus: Suorittaessani saamaani tehtävää, jonka mukaan minun on määrä esittää uudelleen Jeesus Nasaretilaisen opetukset ja kertoa uudelleen hänen teoistaan, olen ammentanut vapaasti kaikista muistiinmerkintöjä sisältävistä ja planeettaa koskevista tietolähteistä. Johtavana tarkoituksenani on ollut valmistaa esitys, joka sen lisäksi, että se on valistukseksi nyt elävälle ihmisten sukupolvelle, saattaisi olla avuksi myös kaikille tuleville sukupolville. Saatavilleni asetetusta valtavasta tietoaineistosta olen valikoinut sen, mikä soveltuu parhaiten tämän tarkoitusperän saavuttamiseen. Niin pitkälle kuin suinkin on ollut mahdollista, olen johtanut tietoaineistoni puhtaasti ihmisperäisistä lähteistä. Vain milloin tällaisia lähteitä ei ole ollut, olen turvautunut ihmistä ylempänä olevilta tasoilta peräisin olevaan aineistoon. Milloin ihmismieli on tuonut hyväksyttävällä tavalla esille ideoita ja käsityksiä Jeesuksen elämästä ja opetuksista, olen poikkeuksetta antanut etusijan tällaisille selkeästi inhimillisille ajatuskuvioille. Vaikka olen koettanut muokata sanallisen ilmaisun sellaiseksi, että se olisi entistä paremmin meidän käsityksemme mukainen siltä osin, mitkä olivat Mestarin elämän ja opetusten todellinen tarkoitus ja eittämätön merkitys, olen silti, niin pitkälle kuin se vain on ollut mahdollista, pitäytynyt kaikissa kertomuksissani siihen, mikä oli asianomaisen ihmisen tosiasiallinen käsitys ja ajatuskuvio. Tiedän hyvin, että käsitykset, jotka ovat syntyneet ihmismielessä, osoittautuvat muiden ihmismielten vastaanottokykyä ajatellen muita hyväksyttävämmiksi ja käyttökelpoisemmiksi. Siinä tapauksessa, etten ole kyennyt löytämään tarvittavia käsityksiä ihmisten kirjoituksista tahi ihmisten lausumista, olen seuraavaksi turvautunut tässä maailmassa elävien luotujen oman olentoluokkani, keskiväliolentojen, muistitietoihin. Ja milloin tämä toissijainen tietolähde on osoittautunut riittämättömäksi, olen empimättä turvautunut planeettaa ylempänä oleviin tietolähteisiin.
Muistiinpanoihin, jotka olen kerännyt ja joista olen laatinut tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ja opetuksista, sisältyy apostoli Andreaksen kertomukseen sisältyvän muistiaineiston lisäksi ajattelun helmiä ja ylivertaisia käsityksiä Jeesuksen elämästä, ja ne on koottu yli kahdeltatuhannelta maan päällä eläneeltä ihmiseltä Jeesuksen päivistä aina näiden ilmoitusten -- tai oikeammin uudelleenesitysten -- laatimisen aikaan saakka. Ilmoituksen mahdollistavaa lupaa on käytetty vain, milloin ihmisten tekemät muistiinmerkinnät ja ihmisperäiset käsitykset eivät ole tarjonneet tilanteeseen sopivaa ajatushahmoa. Ilmoituksen mahdollistava toimeksiantoni kielsi minua turvautumasta ihmiskunnan ulkopuolisiin tieto- ja ilmaisulähteisiin ennen kuin kykenin todistamaan epäonnistuneeni ponnistuksissani löytää tarvittava käsiteilmaisu puhtaasti ihmisperäisistä lähteistä.
Jos kohta olenkin yhteistyössä seuraani osoitettujen yhdentoista keskivälikumppanini kanssa ja edellä mainitun Melkisedekin valvonnassa tuonut julki tämän kertomuksen sen mukaisesti, mikä käsittääkseni on tällaisen teoksen tehokas esittämisjärjestys ja minkälaisen välittömän sanamuodon sille valitsin, valtaosa tällä tavoin käyttämistäni ideoista ja jopa jotkin tosiasiallisista sananvalinnoista ovat siitä huolimatta alunperin lähtöisin niiden monia eri rotuja edustavien ihmisten mielestä, jotka ovat eläneet maan päällä noiden aikojen ja meidän päiviemme välisten sukupolvien keskuudessa, jopa ihmisten, jotka ovat tämän hankkeen toteutumisaikana yhä elossa. Olen monessakin mielessä toiminut paremminkin kokoajana ja toimittajana kuin alkuperäisenä kertojana. Olen mitään kaihtamatta ottanut käyttööni -- mieluiten ihmisperäiset -- ideat ja käsitykset, jotka antaisivat minulle mahdollisuuden välittää teille parhaiten vaikuttava kuva Jeesuksen elämästä ja jotka tekisivät minusta pätevän hänen verrattomien opetustensa uudelleenesittämiseen osuvimmalla tavalla hyödyksi olevin ja yleismaailmallisesti kohottavin sanakääntein. Urantian yhdistyneiden keskiväliolentojen veljeskunnan nimissä tuon julki kiitollisuudenvelkamme kaikille lähteille, joilta olemme saaneet asia-aineistoa ja käsityksiä eli aineistoa, jota olemme jäljempänä käyttäneet edetessämme toimitustyössä, jonka tarkoituksena on esittää uusi kertomus Jeesuksen elämästä maan päällä.]