[sivu
2069]
HELLUNTAIN JÄLKEEN
PIETARIN helluntaisaarnan seurausilmiöt ratkaisivat useimpien apostolien sen jälkeen noudattamat toimintaperiaatteet ja määräsivät heidän suunnitelmansa siltä osin, mitä he tekisivät julistaakseen valtakunnan evankeliumia. Pietari oli kristillisen kirkon varsinainen perustaja; Paavali vei kristillisen sanoman ei-juutalaisten keskuuteen, ja kreikkalaisuskovat veivät sen Rooman valtakunnan joka kolkkaan.
Vaikka perinteen kahlehtimat ja pappien komentelemat heprealaiset eivät kansana suostuneet ottamaan vastaan sen paremmin Jeesuksen evankeliumia Jumalan isyydestä ja ihmisen veljeydestä kuin Pietarin ja Paavalin julistusta Kristuksen kuolleistaheräämisestä ja taivaaseenastumisesta (sittemmin kristinuskoa), huomattiin Rooman valtakunta muilta osin vastaanottavaiseksi kehkeytymässä oleville kristillisille opetuksille. Läntinen sivilisaatio oli tuohon aikaan älyllistä, sotaan kyllästynyttä ja kaikkia olemassa olevia uskontoja ja universumifilosofioita kohtaan läpikotaisen skeptistä. Läntisen maailman kansoilla, joiden hyödyksi kreikkalainen kulttuuri oli koitunut, oli suurenmoisen menneisyyden luoma arvossapidetty perinne. Ne saattoivat tarkastella perintöä, joka edusti suurenmoisia saavutuksia filosofian, taiteen, kirjallisuuden ja poliittisen edistyksen alalla. Mutta näine kaikkine saavutuksineenkaan niillä ei ollut mitään sielun tyydytykseksi koituvaa uskontoa. Niiden hengelliset kaipaukset olivat yhä tyydyttämättä.
Tällaiselle ihmisyhteiskunnan näyttämölle
kristilliseen sanomaan sisältyvät Jeesuksen opetukset sitten yht'äkkiä
sysättiin. Näin esiteltiin läntisen maailman kansojen nälkäisille sydämille
uusi elämänjärjestys. Tämä tilanne tiesi välitöntä konfliktia toisaalta
vanhempien uskonnollisten käytäntöjen ja toisaalta Jeesuksen maailmalle
esittämästä sanomasta laaditun uuden, kristillistetyn version välillä.
Tämänlaatuisen konfliktin täytyy päätyä joko uuden tai vanhan kiistattomaan
voittoon tai sitten jonkinasteiseen kompromissiin. Historia osoittaa,
että taistelu päättyi kompromissiin. Kristinuskoa vaivasi se paha piirre, että
se sisälsi liian paljon aineksia tullakseen minkään kansan taholta yhden tai
kahdenkaan sukupolven aikana omaksutuksi. Se ei ollut sellainen yksinkertainen
hengellinen vetoomus, jollaisen Jeesus oli esittänyt ihmisten sielulle, vaan jo
varhaisessa vaiheessa se löi lukkoon ehdottoman kantansa uskonnollisista
rituaaleista, kasvatuksesta, magiasta, parantamisesta, taiteesta,
kirjallisuudesta, lainsäädännöstä, hallitustavasta, moraalista, sukupuolielämän
säätelystä, moniavioisuudesta ja rajoitetussa määrin jopa orjuudesta.
Kristinusko ei tullut vain uutena uskontona -- jollaista koko Rooman valtakunta
ja koko itäinen maailma odottivat -- vaan se tuli ihmisyhteiskunnan uuden
järjestyksen hahmossa. Ja tällaisena suurellisena hankkeena se sai nopeasti
aikaan kaikkien aikojen sosiaalis-moraalisen yhteentörmäyksen. Kreikkalaisen
filosofian uudelleen tulkitsemat ja kristinuskossa sosiaalistetut Jeesuksen
ihanteet uhmasivat nyt pelottomasti niitä ihmissuvun traditioita, jotka
sisältyivät länsimaisen sivilisaation etiikkaan, moraalisuuteen ja uskontoihin.
Kristinusko voitti käännynnäisiksi alussa
vain alempia sosio-ekonomisia väestökerroksia. Mutta toisen vuosisadan
alkupuolella kreikkalais-roomalaisen kulttuurin parhaimmisto oli yhä runsaammin
joukoin kääntymässä tämän uudenlaisen -- kristillisen -- uskon kannalle, tämän
uuden käsityksen kannalle siitä, mikä on elämisen tarkoitus ja olemassaolon
päämäärä.
[sivu 2070]
Miten tämä juutalaisperäinen uusi sanoma, joka oli synnyinmaassaan miltei kariutunut, sai Rooman valtakunnan ajatusmaailmaltaan parhaat yksilöt näin nopeasti ja tehokkaasti valtoihinsa? Kristinuskon saavuttama voitto filosofisista uskonnoista ja mysteerikulteista johtui seuraavista syistä:
1. Organisaatio. Paavali oli taitava
organisoija, ja hänen seuraajansa pysyivät hänen asettamassaan tahdissa.
2. Kristinusko oli läpikotaisen
hellenisoitunut. Siihen sisältyivät kreikkalaisen filosofian paras aines samoin
kuin heprealaisen teologian parhaat puolet.
3. Mutta parasta kaikesta: siihen sisältyi
uusi ja suuri ihanne, kaiku Jeesuksen suorittamasta elämänsä
lahjaksiantamisesta ja heijastus hänen sanomastaan koko ihmiskunnan kattavasta
pelastuksesta.
4. Kristityt johtajat olivat valmiita
tekemään niin laajoja kompromisseja mitralaisuuden kanssa, että yli puolet sen
kannattajista voitettiin antiokialaiskultin puolelle.
5. Seuraava ja myöhemmät kristittyjen
johtajien sukupolvet tekivät nekin yhä lisää sellaisia kompromisseja pakanuuden
kanssa, että Rooman keisari Konstantinuskin voitettiin uuden uskonnon puolelle.
Mutta kristityt tekivät pakanain kanssa viisaan kaupan siinä, että omaksuivat pakanoiden ritualistisen prameuden, mutta pakottivat pakanat hyväksymään paavalilaisen kristillisyyden hellenisoidun version. He tekivät pakanain kanssa paremmat kaupat kuin mitralaiskultin kanssa, mutta tuon aikaisemmankin kompromissin kohdalla he selviytyivät enemmän kuin voittajina sikäli, että he onnistuivat eliminoimaan persialaismysteerin karkeat moraalittomuudet samoin kuin lukuisat muut moitittavat käytännöt.
Viisasta vai epäviisasta, mutta nämä kristinuskon ensimmäiset johtajat tekivät kuitenkin tietoisesti myönnytyksiä Jeesuksen ihanteiden suhteen pyrkiessään pelastamaan ja edistämään monia hänen ideoistaan. Ja heidän menestyksensä oli verratonta. Mutta älkää ymmärtäkö väärin! Nämä kompromissin kohteiksi joutuneet Mestarin ihanteet ovat hänen evankeliumissaan yhä piilevinä, ja lopulta koittaa aika, jolloin ne osoittavat maailmalle täyden voimansa.
Vanha järjestys korjasi tällä kristinuskon
pakanallistumisella monia vähäisempiä voittoja luonteeltaan ritualistisella
alalla, mutta kristityt saavuttivat ylivallan siinä, että:
1. Ihmisten noudattaman moraalin alalla
kaikui uusi ja suunnattomasti korkeampi sävel.
2. Maailmalle annettiin uusi ja huomattavasti
aikaisempaa laajempi käsitys Jumalasta.
3.
Kuolemattomuuden toivosta tuli osa tunnustetun uskonnon vakuuttavuutta.
4. Jeesus
Nasaretilainen annettiin ihmisen isoavalle sielulle.
Monet Jeesuksen
opettamista suurista totuuksista joutuivat näissä alkuaikoina tehdyissä
kompromisseissa lähes kadoksiin, mutta silti ne yhä uinuvat tässä
pakanallistetussa kristinuskossa, joka puolestaan oli Paavalin versio Ihmisen
Pojan elämästä ja opetuksista. Ja jo ennen kuin kristinusko pakanallistettiin,
se ensin läpikotaisin hellenisoitiin. Kristinusko on paljon, hyvin paljon,
velkaa kreikkalaisille. Hän oli nimenomaan kreikkalainen, muuan
egyptin-kreikkalainen, joka Nikeassa niin rohkeasti piti kiinni kannastaan ja
niin pelottomasti uhmasi tätä kokousta, ettei se rohjennut hämärtää käsitystä
Jeesuksen olemuksesta niin pahasti, että totuus hänen lahjoittautumisestaan
olisi ollut vaarassa kadota maailmasta. Tämän kreikkalaisen nimi oli
Athanasios, ja ilman tämän uskovan kaunopuheisuutta ja logiikkaa Areioksen
lahkolaiset käsitykset olisivat saavuttaneet riemuvoiton.
[sivu 2071]
Kristinuskon
hellenisointi alkoi tosimielessä sinä ikimuistettavana päivänä, jolloin
apostoli Paavali seisoi Ateenan areiopagineuvoston edessä ja kertoi
ateenalaisille "Tuntemattomasta Jumalasta". Siellä, Akropoliin
varjossa, tämä Rooman kansalainen julisti näille kreikkalaisille omaa
versiotaan uudesta uskonnosta, joka oli saanut alkunsa Galilean juutalaisella
maaperällä. Ja kreikkalaisessa filosofiassa ja monissa Jeesuksen opetuksissa
oli jotakin kummallisen samankaltaista. Niillä oli yhteinen päämäärä,
molemmathan tähtäsivät yksilön esilletuloon. Kreikkalaiset tähtäsivät yksilön
sosiaaliseen ja poliittiseen, Jeesus taas moraaliseen ja hengelliseen
esilletuloon. Kreikkalaiset opettivat älyllistä vapaamielisyyttä, joka johtaa
poliittiseen vapautumiseen; Jeesus opetti hengellistä vapaamielisyyttä, joka
johtaa uskonnolliseen vapauteen. Näistä ideoista muodostui yhteen saatettuina
uusi ja mahtava ihmisen vapauden peruskirja; ne enteilivät ihmisen sosiaalista,
poliittista ja hengellistä vapautta.
Kristinusko
syntyi, ja se voitti kaikki kilpailevat uskonnot ennen muuta kahdesta syystä:
1. Kreikkalainen
ajatusmaailma oli valmis lainaamaan uusia ja hyviä ideoita vaikkapa
juutalaisilta.
2. Paavali ja
ne, jotka tulivat hänen jälkeensä, olivat auliita mutta nokkelia ja viisaita
kompromissintekijöitä; he olivat teologisessa kaupanteossa terävä-älyisiä.
Siihen aikaan,
jolloin Paavali seisoi Ateenassa saarnaten "Kristuksesta ja Hänestä
ristiinnaulittuna", kreikkalaisilla oli hengellinen nälkä. He olivat
tiedonhaluisia, kiinnostuneita, ja he olivat todellakin etsimässä hengellistä totuutta.
Älkää koskaan unohtako, että roomalaiset taistelivat aluksi kristinuskoa
vastaan, kun kreikkalaiset sen sijaan ottivat sen omakseen, ja että juuri
kreikkalaiset kirjaimellisesti pakottivat roomalaiset myöhemmin hyväksymään
kreikkalaisen kulttuurin osana tämän uuden uskonnon silloisessa muunnellussa
muodossaan.
Kreikkalaiset
pitivät suuressa kunniassa kauneutta, juutalaiset kunnioittivat pyhyyttä, mutta
molemmat kansat rakastivat totuutta. Kreikkalaiset olivat vuosisatojen ajan
uskontoa lukuun ottamatta pohtineet vakavissaan kaikkia ihmisen ongelmia --
sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja filosofisia -- ja antaumuksellisesti
niistä väitelleet. Harvat kreikkalaiset olivat kiinnittäneet paljonkaan
huomiota uskontoon. He eivät suhtautuneet edes omaan uskontoonsa järin
vakavasti. Pyhittäessään mielensä uskonnolle juutalaiset olivat vuosisatojen
ajan lyöneet laimin nämä muut ajattelun kentät. He suhtautuivat uskontoonsa
erittäin vakavasti, liian vakavasti. Jeesuksen sanoman valaisemana näiden kahden
kansan vuosisatoja jatkuneen ajattelun yhteisestä aikaansaannoksesta tuli nyt
uudenlaisen ihmisyhteiskunnan ja tiettyyn määrään saakka myös ihmisen
uudenlaisen uskonnollisen uskomusmaailman ja käytännön liikkeellepaneva voima.
Kreikkalaisen
kulttuurin vaikutus oli saavuttanut jo läntisen Välimeren maat, kun Aleksanteri
levitti hellenistisen sivilisaation lähi-idän maailmaan. Kreikkalaiset tulivat
uskontonsa ja politiikkansa kanssa oivallisesti toimeen niin kauan, kun he
elivät pienissä kaupunkivaltioissa, mutta kun Makedonian kuningas uskaltautui
laajentamaan Kreikan imperiumiksi, joka ulottui Adrianmerestä Indukselle,
alkoivat hankaluudet. Kreikan taide ja filosofia olivat täysin
imperiumiksilaajenemishankkeen tasalla, mutta samaa ei voinut sanoa kreikkalaisten
poliittisesta hallintojärjestelmästä tai uskonnosta. Kun Kreikan
kaupunkivaltiot olivat laajenneet imperiumiksi, niiden lähinnä nurkkakuntaiset
jumalat vaikuttivat hieman omituisilta. Kreikkalaiset olivat tosiaankin
etsimässä ainoaa Jumalaa, suurempaa ja parempaa Jumalaa, kun vanhemman
juutalaisen uskonnon kristillistetty versio tuli heidän tykönsä.
[sivu 2072]
Hellenistinen
maailmanvalta ei voinut sellaisenaan pysyä pystyssä. Sen hallitseva asema
kulttuurin alalla jatkui, mutta se selviytyi pitemmälle vasta, kun se oli
lännestä saanut roomalaisten omaaman poliittisen kyvyn maailmanvallan
hallitsemiseen, ja sen jälkeen kun se oli saanut idästä uskonnon, jonka
ainoalla Jumalalla oli maailmanvallalle sopiva arvoasema.
Hellenistinen
kulttuuri oli ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla jo saavuttanut
korkeimmat tasonsa; sen taantuminen oli alkanut; oppineisuus eteni, mutta
nerokkuus oli vähenemässä. Juuri ja nimenomaan tähän ajankohtaan sattui, että
kristinuskoon osittaisina sisältyvistä Jeesuksen ideoista ja ihanteista tuli
osa siitä, mikä koitui kreikkalaisten kulttuurin ja oppineisuuden
pelastukseksi.
Aleksanteri oli
käynyt idän kimppuun kulttuurilahjanaan Kreikan sivistys; Paavali hyökkäsi
lännen kimppuun mukanaan kristillinen versio Jeesuksen evankeliumista. Ja missä
hyvänsä kreikkalainen kulttuuri oli läntisen maailman piirissä vallitsevana,
sinne juurtui hellenisoitunut kristinusko.
Vaikka itäinen
versio Jeesuksen sanomasta pysyi paremmin hänen alkuperäisten opetustensa mukaisena,
se noudatti kuitenkin jatkuvasti Abnerin taipumatonta asennetta. Se ei koskaan
edennyt samalla tavoin kuin hellenisoitu versio, ja lopulta se hukkui
islamilaiseen liikkeeseen.
Roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin sellaisenaan. He korvasivat arpomiseen perustuvan hallitustavan edustuksellisella hallitustavalla. Ja tämä muutos oli ennen pitkää suosiollinen kristinuskolle sikäli, että Rooma toi koko läntiseen maailmaan uudenlaisen suvaitsevuuden vieraita kieliä, kansoja ja jopa uskontoja kohtaan.
Roomassa alkuvaiheessa esiintynyt kristittyjen vainoaminen johtui suureksi osaksi pelkästään siitä, että nämä saarnatessaan käyttivät onnettomuudekseen termiä "valtakunta". Roomalaiset suhtautuivat suvaitsevasti mihin hyvänsä ja kaikkiin uskontoihin, mutta heidän suhtautumisensa muuttui varsin nyreäksi kaikkea sellaista kohtaan, mikä tuoksahti poliittiselta kilpailuasetelmalta. Ja niin kenttä oli täysin avoin uskonnollisen propagandan harjoittamiselle sitten, kun nämä alkuvaiheessa esiintyneet ja varsin suuressa määrin väärinkäsityksestä johtuneet vainot laantuivat. Roomalaista kiinnosti poliittinen hallinnointi. Taiteesta tai uskonnosta hän välitti perin vähän, mutta kumpaankin hän suhtautui harvinaisen suvaitsevasti.
Itämainen lainkäyttö oli ankaraa ja mielivaltaista. Kreikkalainen lainkäyttö oli häilyvää ja taiteellista. Roomalainen lainkäyttö oli ylhäistä ja kunnioitusta herättävää. Roomalainen kasvatus tuotti ennenkuulumatonta ja ilmeetöntä lojaalisuutta. Alkuaikojen roomalaiset olivat poliittisesti antaumuksellisia ja ylevästi asialleen vihkiytyneitä yksilöitä. He olivat rehellisiä, intomielisiä ja ihanteilleen omistautuneita, mutta heillä ei ollut sellaista uskontoa, joka olisi ansainnut tulla sillä nimellä kutsutuksi. Ei siis ihme, että heidän kreikkalaiset opettajansa kykenivät suostuttelemaan heidät omaksumaan Paavalin kristinuskon.
Ja nämä roomalaiset olivat suurenmoinen kansa. He pystyivät hallitsemaan länsimaita siksi, että he hallitsivat itsensä. Tällainen verraton rehellisyys, antaumus ja luja itsehillintä oli kristinuskon vastaanottamisen ja kasvun kannalta ihanteellinen maaperä.
Näiden kreikkalais-roomalaisten oli helppo
ruveta hengellisessä mielessä suhtautumaan institutionaalista kirkkoa kohtaan
yhtä hartaasti kuin he suhtautuivat poliittisessa mielessä valtiota kohtaan.
Roomalaiset vastustivat kirkkoa vain, kun he pelkäsivät sitä valtion
kilpailijana. Koska Roomalta kansallinen filosofia ja omaperäinen kulttuuri
suurelta osin puuttui, se omaksui kreikkalaisen kulttuurin ja otti rohkeasti
moraalifilosofiakseen Kristuksen. Kristinuskosta tuli Rooman moraalikulttuuri,
mutta on tuskin oikein sanoa, että siitä olisi tullut Rooman uskonto siinä
mielessä, että se olisi ollut niiden ihmisten omakohtainen kokemus hengellisestä
kasvusta, jotka näin erittelemättömällä tavalla tämän uuden uskonnon
omaksuivat. On totta, että monet yksittäiset ihmiset kylläkin tunkeutuivat koko
tämän valtiouskonnon pinnan alle ja löysivät sielunsa ravinnoksi
[sivu 2073]
hellenisoidun ja pakanallistetun kristinuskon
piileviin totuuksiin sisältyvien kätkettyjen merkitysten todelliset arvot.
Stoalainen sinnikkäine "luontoon ja omaantuntoon" vetoamisineen oli vain entistäkin paremmin valmistellut Roomaa ottamaan -- ainakin älyllisessä mielessä -- vastaan Kristuksen. Roomalainen oli olemukseltaan ja kasvatukseltaan lakimies; hän suhtautui kunnioittavasti jopa luonnonlakeihin. Ja nyt hän kristinuskon piirissä näki luonnonlaeissa Jumalan lait. Kansa, joka kykeni tuottamaan Ciceron ja Vergiliuksen, oli kypsä omaksumaan Paavalin hellenisoidun kristinuskon.
Ja niin nämä roomalaistuneet kreikkalaiset pakottivat sekä juutalaiset että kristityt filosofisoimaan uskontonsa, koordinoimaan sen ideat ja systematisoimaan sen ihanteet, sovittamaan uskonnolliset käytännöt vallitsevaan elämänmenoon. Ja tässä kaikessa oli suunnatonta apua siitä, että heprealaiskirjoitukset käännettiin kreikaksi ja että Uusi testamentti sittemmin laadittiin kreikan kielellä.
Kreikkalaiset olivat juutalaisista ja monista muista kansoista poiketen jo pitemmän aikaa aina välillä uskoneet kuolemattomuuteen, jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen eloonjäämiseen, ja koska tämä oli Jeesuksen opetuksen ydinsisältö, oli selvää, että kristinusko vetoaisi heihin voimakkaasti.
Toinen toistaan seuranneet kreikkalaisen
kulttuurin ja roomalaisen politiikan menestykset olivat lujittaneet Välimeren
maat yhdeksi imperiumiksi, jolla oli yksi kieli ja yksi kulttuuri, ja
valmistaneet läntisen maailman hyväksymään ajatuksen yhdestä Jumalasta. Juudaismi
tarjosi tämän Jumalan, mutta uskontona juudaismi ei ollut näiden
roomalaistuneiden kreikkalaisten hyväksyttävissä. Filonista oli apua
joillekuille sikäli, että he lievensivät vastaväitteitään, mutta kristinusko
paljasti heille vielä sitäkin paremman käsityksen yhdestä Jumalasta, ja he
omaksuivat sen auliisti.
3. ROOMAN VALTAKUNNAN ALAISUUDESSA
Rooman poliittisen vallankäytön lujittumisen ja kristinuskon leviämisen jälkeen kristityt huomasivat, että heillä oli yksi Jumala, suurenmoinen uskonnollinen käsitys, mutta ei imperiumia. Kreikkalais-roomalaiset huomasivat, että heillä oli suuri imperiumi, mutta ei Jumalaa, joka olisi toiminut soveliaana uskonnollisena käsityksenä valtakunnanlaajuisessa palvonnassa ja valtakunnan hengellisessä yhdistämisessä. Kristityt hyväksyivät imperiumin, imperiumi omaksui kristinuskon. Roomalaisen anti oli poliittisen vallankäytön yhtenäisyys, kreikkalaisen anti oli kulttuurin ja oppineisuuden yhtenäisyys, kristinuskon anti oli uskonnollisen ajattelun ja käytännön yhtenäisyys.
Rooma voitti nationalismiin perustuneen perinteen yleisvaltakunnallisella universalismilla ja teki ensimmäisen kerran historian aikana mahdolliseksi rotujen ja kansakuntien ainakin nimellisesti hyväksyä sama uskonto.
Kristinusko pääsi Roomassa suosioon aikana,
jolloin stoalaisten ponnekkaiden opetusten ja mysteerikulttien
pelastuslupausten välillä käytiin suurta taistelua. Kristinusko toi tullessaan
virkistävää lohdutusta ja vapahtavaa voimaa hengellisesti nälkäiselle kansalle,
jonka kielessä ei ollut sanaa "epäitsekkyydelle".
Kristinusko sai suurimman voimansa siitä,
miten sen uskovat elivät palvelemista korostavaa elämäänsä, mutta myös siitä,
miten he alkuvaiheen räikeän vainon aikana uskonsa puolesta kuolivat.
Opetus Kristuksen tuntemasta rakkaudesta
lapsia kohtaan teki pian lopun laajalle levinneestä tavasta jättää ei-toivotut
lapset ja varsinkin tyttövauvat heitteille ja kuolemaan.
[sivu 2074]
Kristillisissä jumalanpalveluksissa
alkuaikoina noudatettu kaava omaksuttiin juutalaisesta synagogasta,
mitralaisrituaalin aineksin sitä muunnellen, ja myöhemmin siihen lisättiin
suuri määrä pakanallista prameutta. Alkukristillisen kirkon selkärangan
muodostivat juudaismiin kääntyneet mutta kristinuskon omaksuneet kreikkalaiset.
Toinen Kristuksen jälkeinen vuosisata oli koko maailmanhistorian mitassa paras ajankohta hyvän uskonnon edetä läntisessä maailmassa. Ensimmäisen vuosisadan aikana kristinusko oli kamppaillen ja kompromisseja tehden valmistautunut työntämään juurensa maahan ja sitten nopeasti leviämään. Kristinusko otti omakseen keisarin; myöhemmin keisari otti omakseen kristinuskon. Se oli uuden uskonnon leviämisen kannalta suurenmoinen aikakausi. Vallitsi uskonnonvapaus, matkustaminen oli yleismaailmallista ja ajattelu oli esteetöntä.
Hellenisoituneen kristinuskon nimellisestä vastaanottamisesta seurannut hengellinen sysäys tuli Rooman kannalta liian myöhään estääkseen hyvään alkuun päässeen moraalisen taantumisen tai kompensoidakseen jo vallalle päässeen ja pahenevan rodullisen rappeutumisen. Tämä uusi uskonto oli keisarilliselle Roomalle kulttuurinen välttämättömyys, ja on äärimmäisen valitettavaa, ettei siitä laajemmassakin mielessä tullut hengellisen pelastuksen välikappaletta.
Edes hyvä uskonto ei voinut pelastaa suurta valtakuntaa siltä, mitä vääjäämättä seurasi, kun yksilökohtainen osallistuminen hallituksen asioihin oli olematonta; kun holhoaminen oli liiallista; kun verotus oli yletöntä ja veronkannossa esiintyi räikeitä väärinkäytöksiä; kun Levantin kanssa käyty kauppa oli epätasapainossa, mikä imi tyhjiin kultavarannot; kun huvittelu oli järjetöntä; kun Rooma asetti normit kaikessa; kun nainen painettiin alennuksen tilaan; kun pidettiin yllä orjuutta ja annettiin rodun rappeutua; kun kulkutaudit raivosivat ja kun vallalla oli valtiokirkko, joka institutionalisoitui niin pitkälle, että se lähestyi hengellistä mahoutta.
Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet yhtä huonot Aleksandriassa. Varhaisvaiheen koulukunnat pitivät Jeesuksen opetukset edelleenkin suurimmaltaan kompromisseista vapaina. Pantainos opetti Klemensiä ja lähti sitten Natanaelin jalanjälkiä seuraten julistamaan Kristusta Intiassa. Vaikka jotkin Jeesuksen ihanteet kristinuskoa rakennettaessa uhrattiinkin, on rehellisyyden nimessä kuitenkin kirjattava, että toisen vuosisadan loppuun tultaessa kaikista kreikkalais-roomalaisen maailman suurista ajattelijoista oli jo tullut kristittyjä. Riemuvoitto alkoi lähestyä täyttymystään.
Ja tässä tarkasteltu Rooman valtakunta oli
riittävän pitkäikäinen varmistaakseen kristinuskon säilymisen vielä senkin
jälkeen, kun imperiumi oli luhistunut. Mutta olemme monet kerrat arvelleet,
mitä Roomassa ja maailmassa olisikaan tapahtunut, jos kreikkalaisen
kristinuskon sijasta olisikin otettu vastaan valtakunnan evankeliumi.
Yhteiskunnan lisäkkeenä ja politiikan liittolaisena kirkko oli tuomittu olemaan mukana Euroopan niin kutsuttujen "pimeiden vuosisatojen" älyllisessä ja hengellisessä alennustilassa. Tuona aikana uskonnosta tuli yhä enemmän luostarielämän, asketismin ja lakimaisuuden kaltaista. Hengellisessä mielessä kristinusko oli talvihorroksessa. Koko mainitun ajanjakson ajan tämän uinuvan ja maallistuneen uskonnon rinnalla esiintyi katkeamaton mystisismin virta, mielikuvituksellista hengellistä kokemista, joka läheni epätodellisuutta ja oli filosofisessa mielessä sukua panteismille.
Näiden pimeyden ja epätoivon vuosisatojen
kuluessa uskonnosta tuli taas itse asiassa välittäjäkeskeistä. Yksilö miltei
katosi kaiken varjollaan peittävän kirkollisen arvovallan, tradition ja sanelun
alle. Uusi hengellinen uhkatekijä muodostui siitä, että luotiin kokonainen
tähtitaivaallinen "pyhimyksiä", joilla oletettiin olevan
jumalallisissa hoveissa erityistä vaikutusvaltaa ja jotka, jos heille
esitettiin riittävän voimakas vetoomus, kykenisivät sen vuoksi puhumaan
Jumalten edessä ihmisen puolesta.
[sivu 2075]
Mutta kristinusko oli jo niin suuressa määrin
sosiaalistunutta ja pakanallistunutta, että vaikka se oli kyvytön torjumaan
näköpiirissä olleita pimeitä vuosisatoja, se oli kuitenkin sitä paremmin
valmistautunut selviytymään tästä pitkästä moraalisen pimeyden ja hengellisen
pysähtyneisyyden kaudesta. Ja se selviytyi tästä läntisen sivilisaation
pitkästä yöstä, ja renessanssin sarastaessa se toimi yhä moraalisena
vaikuttajana maailmassa. Pimeiden vuosisatojen väistymistä seurannut
kristinuskon tervehtyminen johti lukuisten kristillisille opetuksille
perustuvien lahkojen ilmaantumiseen, uskonkäsitysten, jotka soveltuivat
erityistyyppistä älyllisyyttä, tunne-elämää ja hengellisyyttä edustaville
ihmispersoonallisuuksille. Ja monet näistä kristillisistä erityisryhmistä tai
uskonnollisista perhekunnista ovat tämän esityksen laatimishetkellä edelleenkin
olemassa.
Kristinuskossa tulee esille historia, joka
kertoo, miten se sai alkunsa Jeesuksen uskonnon tahattomasta muuntumisesta
uskonnoksi Jeesuksesta. Sen lisäksi se tuo esille historian, joka kertoo, miten
sitä kohtasi hellenisoituminen, pakanallistuminen, maallistuminen,
laitostuminen, älyllinen alennustila, hengellinen rappio, moraalinen
talvihorros, sammumisen uhka, sittemmin tapahtunut elpyminen, pirstoutuminen ja
lähempänä meidän aikaamme tapahtunut suhteellinen tervehtyminen. Tällainen
menneisyyden kartoitus osoittaa, että kristinuskoon sisältyy myötäsyntyistä
elinvoimaa ja että sen omaamat toipumiseen tarvittavat voimavarat ovat
valtavat. Ja tämä sama kristinusko vaikuttaa nyt sivistyneessä länsimaisten
kansojen maailmassa ja seisoo kasvotusten sellaisen olemassaolotaistelun
kanssa, joka on jopa pahaenteisempi kuin ne monivaiheiset kriisit, jotka
luonnehtivat sen menneisyydessä käymiä taisteluja ylivallasta.
Uskonnolla on nyt haasteenaan uuden ajan
tieteelliset ajatusmaailmat ja materialistiset tendenssit. Jeesuksen uskonto
tulee tässä maallisen ja hengellisen välillä käytävässä jättiläismäisessä
taistelussa saavuttamaan lopulta riemuvoiton.
Kahdeskymmenes vuosisata on tuonut kristinuskon ja kaikkien muiden uskontojen ratkaistavaksi uusia ongelmia. Mitä korkeammalle sivilisaatio kapuaa, sitä tarpeellisemmaksi käy velvollisuus "etsiä ensin taivaan realiteetteja" kaikessa, mitä ihminen tekee yhteiskunnan tasapainottamiseksi ja sen aineellisten ongelmien ratkaisemisen helpottamiseksi.
Totuudesta tulee monasti hämmentävää ja jopa harhaanjohtavaa, kun sitä pilkotaan, kun siitä erotetaan osia, kun se irrotetaan yhteydestään tai kun sitä liiallisesti eritellään. Elävä totuus opettaa totuudenetsijää oikein vain, kun se omaksutaan kokonaisuutena ja elävänä hengellisenä realiteettina, ei materiaaliseen tieteeseen kuuluvana tosiasiana tai niiden väliin sijoittuvan taiteen innoittajana.
Uskonto on ihmiselle annettu ilmoitus hänen
jumalallisesta ja ikuisesta kohtalostaan. Uskonto on puhtaasti henkilökohtainen
ja hengellinen kokemus, ja se on ikiajat pidettävä erillään ihmisen muista
korkeista ajattelun muodoista, joita ovat:
1. Ihmisen looginen suhtautuminen aineelliseen todellisuuteen kuuluvia olevaisia kohtaan.
2. Ihmisen esteettinen kauneuden arvostaminen rumuuden vastakohtana.
3. Ihmisen sosiaalisten velvoitteiden ja poliittisen velvollisuuden eettinen tiedostaminen.
4. Ihmisen omaama inhimillisen moraalisuuden
taju ei sekään, sinänsä ja sellaisenaan, ole uskonnollista.
Uskonnon tarkoituksena on löytää universumista arvoja, jotka houkuttelevat esille uskoa, luottamusta ja vakuuttuneisuutta; uskonto huipentuu palvomiseen. Uskonto paljastaa sielulle ne korkeimmat arvot, jotka muodostavat vastakohdan mielen löytämille suhteellisille arvoille. Tällainen yli-inhimillinen ymmärrys on saavutettavissa vain aidon uskonnollisen kokemuksen kautta.
Kestävää yhteiskuntajärjestelmää ilman
hengellisiin realiteetteihin perustuvaa moraalisuutta voidaan pitää yllä yhtä
vähän kuin aurinkokuntaa voitaisiin pitää yllä ilman gravitaatiota.
[sivu 2076]
Älkää koettako tyydyttää sitä uteliaisuutta
tai päästä toteuttamaan kaikkea sitä piilevää seikkailumieltä, joka sielun
sisimmässä yhden lyhyen, lihallisen elämän aikana velloo. Olkaa kärsivällisiä!
Älkää antako myöten houkutukselle suoda itsellenne vapaus mistään piittaamatta
heittäytyä halpaan ja likaiseen seikkailuun. Valjastakaa tarmonne ja
suitsittakaa intohimonne. Olkaa levolliset odottaessanne siksi, kunnes loputon
elämänvaihe, joka merkitsee aina vain pitemmälle vievää tuntemattoman kartoitusta
ja jännittävää löytöretkeä, avautuu majesteettisena edessänne.
Älkää sitä hämmästellessänne, mikä mahtaa
olla ihmisen alkuperä, kadottako näkyvistänne sitä, mikä on hänen ikuinen
määränpäänsä. Älkää unohtako, että Jeesus rakasti jopa pikkulapsia, ja että hän
piti aina kirkkaana esillä sitä, miten ihmispersoonallisuus on suuriarvoinen.
Muistakaa maailmaa tarkastellessanne, että näkemänne pahuuden mustat laikut tulevat näkyville lopullista hyvää edustavaa, valkeaa taustaa vasten. Ette vain katsele hyvyyden valkeita laikkuja, jotka tulevat säälittävästi esille pahuuden mustaa taustaa vasten.
Kun kerran on olemassa niin tavattoman paljon
hyvää totuutta, jota tehdä tunnetuksi ja julistaa, miksi pitäisi ihmisten niin
kovasti märehtiä maailmassa olevaa pahaa vain sen takia, että se näyttää
tosiasialta? Totuuteen sisältyvien hengellisten arvojen ihanuudet ovat pahuuden
ilmiötä paljon miellyttävämpiä ja ylevöittävämpiä.
Uskonnon osalta Jeesus puhui
kokemismenetelmän puolesta ja noudatti sitä, aivan kuten nykyajan tiede
noudattaa kokeilumenetelmää. Jumalan me löydämme hengellisen ymmärryksen
antamien johtolankojen avulla, mutta lähenemme tätä sielun ymmärrystä
rakastamalla kauneutta, tavoittelemalla totuutta, olemalla uskollisia
velvollisuuttamme kohtaan ja palvomalla jumalallista hyvyyttä. Mutta kaikista
tässä mainituista arvoista rakkaus on oikea opas todelliseen ymmärrykseen.
Tiedemiehet ovat tahtomattaan syösseet ihmiskunnan materialistiseen paniikkiin; heidän aikaansaannostaan on, että ihmiset mitään ajattelematta ryntäävät moraalin pankkiin nostaakseen kaiken, mitä sinne on aikojen kuluessa kertynyt. Mutta tämä ihmisten kokemuksista kertynyt pankki omaa valtavat hengelliset varannot; se selviää kaikista sille esitetyistä vaatimuksista. Vain ajattelemattomat ihmiset joutuvat paniikkiin epäillessään ihmisrodun hengellisten varojen riittävyyttä. Kun materialistis-maailmallinen paniikki on ohitse, tullaan huomaamaan, ettei Jeesuksen uskonto ole vararikossa. Taivaan valtakunnan hengellinen pankki maksaa edelleenkin uskoa, toivoa ja moraalista varmuutta kaikille, jotka sen tileiltä "Hänen nimessään" nostavat.
Olipa ilmeinen ristiriita materialismin ja Jeesuksen opetusten välillä millainen tahansa, voitte olla vakuuttuneita siitä, että Mestarin opetukset saavuttavat tulevina aikoina täysimittaisen riemuvoiton. Oikea uskonto ei todellisuudessa voi joutua mihinkään kiistaan tieteen kanssa, sillä aineelliset olevaiset eivät sitä millään tavoin kiinnosta. Uskonto suhtautuu tieteeseen mutkattomasti sanottuna välinpitämättömästi, jos kohta myötämielisesti, samalla kun se tieteenharjoittajaan suhtautuu mitä suurimmassa määrin kiinnostuneesti.
Pelkän tiedon tavoittelu ilman siihen liittyvää viisauden tuomaa tulkintaa ja uskonnollisen kokemuksen antamaa hengellistä ymmärrystä, johtaa viime kädessä pessimismiin ja inhimilliseen epätoivoon. Pieni määrä tietoa vie todellakin hämmennykseen.
Tätä kirjoitettaessa materialistisen
aikakauden pahin vaihe on jo sivuutettu, ja parempaa ymmärrystä edustava päivä
on sarastamassa. Tieteen maailman etevimmät ajattelijat eivät filosofiassaan
ole enää läpikotaisen materialistisia, mutta kansan syvät rivit ovat entisten
opetusten johdosta yhä siihen suuntaan kallellaan. Mutta tämä fyysisen
realismin aikakausi on ihmisen maan päällä viettämässä elämässä vain ohimenevä
välikohtaus. Nykytiede on jättänyt todellisen uskonnon -- Jeesuksen opetukset
siinä muodossa kuin hänen uskovansa niitä elämässään tulkitsevat --
koskemattomiksi. Muuta tiede ei ole tehnyt kuin hävittänyt elämän
väärintulkinnoista johtuneet lapselliset harhakuvitelmat.
[sivu 2077]
Tiede on määrällinen kokemus, uskonto on laadullinen kokemus, sikäli kuin kysymys on ihmisen elämästä maan päällä. Tiede käsittelee ilmiöitä; uskonto käsittelee alkuperiä, arvoja ja päämääriä. Se, että selittää fyysiset ilmiöt joistakin syistä johtuviksi, on samaa kuin tunnustaisi tietämättömyytensä perimmäisyyksistä, ja sellainen johtaa tiedemiehen vain suoraa tietä takaisin ensimmäiseen suureen syyhyn -- Paratiisin Universaaliseen Isään.
Raju siirtyminen ihmetekojen aikakaudesta koneiden aikakauteen on osoittautunut ihmisen kannalta kerrassaan järkyttäväksi. Mekanismia edustavien valheellisten filosofioiden kekseliäisyys ja nokkeluus ovat ristiriidassa näiden filosofioiden omien mekanististen väittämien kanssa. Materialistin mielen kohtalokas notkeus puhuu iäti hänen sellaisia väitteitään vastaan, että universumi olisi sokea ja tarkoitukseton energiailmiö.
Joidenkuiden oletetusti sivistyneiden ihmisten mekanistinen naturalismi ja kadunmiehen ajattelematon maailmallisuus eivät välitä muusta kuin aineellisista olevaisista; ne ovat täysin tyhjät kaikista todellisista arvoista, sanktioista ja hengellisluonteisista tyydytyksenlähteistä, samoin niistä puuttuvat usko, toivo ja ikuiset varmuudet. Yksi nykyelämän suurista ongelmista on se, että ihminen luulee olevansa liian kiireinen, jotta hänellä olisi aikaa hengelliseen mietiskelyyn ja uskonnolliseen hartauteen.
Materialismi madaltaa ihmisen sieluttomaksi
automaatiksi ja asettaa hänet pelkäksi aritmeettiseksi symboliksi, jolle
osoitetaan surkea paikka epäromanttisen ja mekanistisen universumin
matemaattisessa kaavassa. Mutta mistä tulee koko tämä valtava matematiikan
universumi ilman Mestarimatemaatikkoaan? Tiede saattaa puhua ummet ja lammet
aineen häviämättömyydestä, mutta uskonto osoittaa oikeaksi ihmisten sielun
häviämättömyyden -- kysymyksessä on heidän kokemuksensa hengellisistä
realiteeteista ja ikuisista arvoista.
Nykypäivän
materialistinen sosiologi tekee havaintoja yhteisöstä, laatii siitä selvityksen
ja jättää nämä ihmiset siihen tilaan, josta hän heidät löysi. Oppimattomat
galilealaiset tekivät tuhat yhdeksänsataa vuotta sitten havaintoja Jeesuksesta
hänen antaessaan elämänsä hengelliseksi antimeksi ihmisen sisäiseen kokemusmaailmaan,
ja sen jälkeen he menivät ja käänsivät koko Rooman valtakunnan ylösalaisin.
Mutta
uskonnolliset johtajat tekevät suuren virheen koettaessaan keskiaikaisin
torventörähdyksin kutsua nykyihmistä hengelliseen taisteluun. Uskonnon täytyy
varustautua uusin ja ajanmukaisin iskulausein. Sen paremmin demokratia kuin
mikään muukaan poliittinen ihmelääke ei korvaa hengellistä edistymistä.
Valheelliset uskonnot saattavat edustaa todellisuuden välttelemistä, mutta
Jeesus toi omassa evankeliumissaan kuolevaisen ihmisen sille kynnykselle, jonka
yli astutaan sisälle hengellistä edistymistä merkitsevään ikuiseen
todellisuuteen.
Se, että sanoo
mielen "ilmaantuneen" aineesta, ei selitä mitään. Jos
maailmankaikkeus olisi pelkästään mekanismi ja ellei mieli olisi erillään
aineesta, meillä ei mistään havaitusta ilmiöstä olisi koskaan kahta toisistaan
poikkeavaa tulkintaa. Totuuden, kauneuden ja hyvyyden käsitteet eivät kuulu
luonnostaan sen paremmin fysiikkaan kuin kemiaankaan. Kone ei pysty tietämään,
saati että se tietäisi totuuden, isoaisi vanhurskautta ja vaalisi hyvyyttä.
Tiede saattaa
olla fyysistä, mutta heti, kun puhutaan totuuden näkemiseen kykenevän
tiedemiehen mielestä, puhutaan sellaisesta, joka menee aineellisuuden yli. Aine
ei tiedä totuutta, se ei myöskään voi rakastaa armoa eikä iloita hengellisistä
realiteeteista. Hengelliseen valaistumiseen perustuvat ja ihmisen kokemukseen
juurtuneet moraaliset vakaumukset ovat aivan yhtä todellisia ja epäilyksettömiä
kuin fyysisiin havaintoihin perustuvat matemaattiset päätelmät, mutta ne ovat
sitä toisella ja korkeammalla tasolla.
Jos ihmiset
olisivat pelkkiä koneita, he reagoisivat aineelliseen maailmankaikkeuteen
enemmän tai vähemmän yhdenmukaisesti. Yksilöllisyyttä, saati persoonallisuutta,
ei olisi olemassa.
Se tosiasia,
että universumien universumin keskustassa, Toisen Lähteen ja Keskuksen
kvalifioimattoman tahtotoiminnan vaikutuspiirissä, on Paratiisin absoluuttinen
mekanismi, varmistaa ikiajoiksi sen, etteivät determinismin osatekijät ole
ainoa kosmoksessa vaikuttava laki.
[sivu 2078]
Materialismia
toki on, mutta ei pelkästään sitä; mekanismia toki ilmenee, mutta se ei ole
kvalifioimatonta; determinismiä toki esiintyy, mutta se ei ole yksinomaista.
Ainetta olevasta
finiittisestä maailmankaikkeudesta tulisi lopulta yhdenmukainen ja
deterministinen, ellei olisi mielen ja hengen yhteen kytkeytyvää läsnäoloa.
Kosmisen mielen vaikutus tuo lakkaamatta spontaanisuutta jopa aineellisiin
maailmoihin.
Vapaus eli
aloitteellisuus on olemassaolon millä hyvänsä osa-alueella suoraan
verrannollista siihen, mikä on hengellisen vaikutuksen ja kosmisen mielen
harjoittaman valvonnan määrä; se on toisin sanoen ihmisen kokemuksessa suoraan
verrannollista siihen, missä määrin "Isän tahdon" täyttäminen on
aktuaalista. Ja näin ollen, kunhan astut taipaleelle löytääksesi Jumalan, se on
lopullinen todiste siitä, että Jumala on jo löytänyt sinut.
Vilpitön
hyvyyden, kauneuden ja totuuden tavoittelu vie Jumalan luo. Ja jokainen
tieteellinen löytö osoittaa todeksi sen, että maailmankaikkeudessa on sekä
vapautta että yhdenmukaisuutta. Löydön tekijällä oli vapaus tämän löydön
tekemiseen. Löydös on todellinen ja ilmeisen yhdenmukainen, tai muussa
tapauksessa sitä ei olisi voitu tiedostaa olevaiseksi.
7. MATERIALISMIN HAAVOITTUVUUS
Miten typerää
onkaan aineellisuuteen suuntautuneen ihmisen taholta hänen antaa
maailmankaikkeuden mekanistisuudesta esitettyjen näkemysten kaltaisten
haavoittuvien teorioiden riistää itseltään todelliseen uskontoon kuuluvan
henkilökohtaisen kokemuksen antamat valtavat hengelliset voimavarat. Tosiasiat
eivät koskaan riitele todellisen hengellisen uskon kanssa; teoriat saattavat
niin tehdä. Parempi olisi, että tiede omistautuisi taikauskon hävittämiseen
kuin että se koettaa kumota uskonnollisen uskon -- ihmisen uskon hengellisiin
realiteetteihin ja jumalallisiin arvoihin.
Tieteen tulisi tehdä ihmisen hyväksi aineellisesti se, minkä uskonto tekee hänen hyväkseen hengellisesti, eli avartaa elämän näköpiiriä ja laajentaa ihmisen persoonallisuutta. Todellisella tieteellä ei voi olla mitään pysyvää riitaa todellisen uskonnon kanssa. "Tieteellinen metodi" on pelkästään älyllinen mittapuu aineellisten kokeilujen ja fyysisten saavutusten mittaamiseksi. Mutta aineellisena ja kokonaan älyyn pohjautuvana se on hengellisten realiteettien ja uskonnollisten kokemusten arvioimisessa äärimmäisen hyödytön.
Nykyajan mekanisti on epäjohdonmukainen, sillä jos universumimme olisi pelkästään ainetta ja ihminen olisi vain kone, tällainen ihminen ei mitenkään kykenisi tunnistamaan itseään sanotunkaltaiseksi koneeksi, ja tällainen koneihminen olisi niin ikään täysin tietämätön tuollaisen aineellisen maailmankaikkeuden olemassaolon tosiasiasta. Materialistista kauhua ja epätoivoa edustava mekanistinen tiede ei ole kyennyt tiedostamaan sitä tosiasiaa, että tiedemiehellä, jonka nimenomaan aineellisen ylittävä ymmärrys laatii näitä erheellisiä ja itsensä kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä materialistisesta maailmankaikkeudesta, on hengen asuttama mieli.
Totuutta, kauneutta ja hyvyyttä olevat ikuiset ja infiniittiset paratiisiarvot kätkeytyvät ajallisuuden ja avaruuden universumeissa esiintyvien ilmiöiden tosiasioihin. Mutta näiden hengellisten arvojen havaitsemiseen ja näkemiseen tarvitaan hengestä syntyneen kuolevaisen uskon silmä.
Hengelliseen edistymiseen liittyvät
realiteetit ja arvot eivät ole "psykologinen projektio" -- pelkkää
hienommalla nimellä kutsuttua materiaalisen mielen valveunta. Sellaiset asiat
ovat ihmisen sisimmässä olevan Suuntaajan, ihmismielessä elävän Jumalan hengen,
hengellisiä ennakointeja. Älkääkä antako töin tuskin vilaukselta nähtyjen
"suhteellisuuteen" liittyvien löytöjen parissa puuhastelunne
sekoittaa käsityksiänne Jumalan ikuisuudesta ja infiniittisyydestä. Ja aina kun
tavoittelette tyydytystä minuuden julkituomisen tarpeelle, älkää silloin
tehkö sitä virhettä, ettette anna tilaisuutta Suuntaajan julkitulolle,
todellisen ja paremman minuutenne esiintulemiselle.
[sivu 2079]
Jos tämä universumi olisi vain ainetta, aineellinen ihminen ei koskaan kykenisi muodostamaan käsitystä tällaisen pelkästään aineellisen olemassaolon mekanistisesta luonteesta. Juuri tämä mekanistinen universumikäsitys on itsessään ei-aineellinen mielen ilmiö, ja kaikki mieli on alkuperältään ei-aineellista, siitäkin huolimatta, kuinka perinpohjin se saattaa olla aineellisesti ehdollistunutta ja mekanistisesti kontrolloitua.
Kuolevaisen ihmisen osittain kehittynyttä mentaalista mekanismia ei ole ylikuormitettu johdonmukaisuudella ja viisaudella. Ihmisen omahyväisyys pääsee usein karkuun hänen järjeltään ja väistää hänen logiikkansa.
Kaikkein pessimistisimmänkin materialistin pessimismi on jo sinänsä ja sellaisenaan riittävä todiste siitä, että pessimistin universumi ei ole kokonaan aineellinen. Sekä optimismi että pessimismi ovat käsitysreaktioita sellaisessa mielessä, joka on tietoinen niin hyvin arvoista kuin tosiasioistakin. Jos maailmankaikkeus todellakin olisi sitä, mitä materialisti sen katsoo olevan, ihmiskoneeksi ymmärretyltä ihmiseltä puuttuisi siinä tapauksessa kokonaan tämän nimenomaisen tosiasian tiedostettu tietoisuus. Ellei hengestä syntyneen mielen sisällä olisi tietoisuutta arvojen käsitteestä, universumimaterialismin tosiasia ja universumitoiminnan mekanistiset ilmiöt olisivat ihmiselle täysin tiedostamattomia. Kone ei voi olla tietoinen toisen koneen olemuksesta tai arvosta.
Mekanistinen filosofia elämästä ja universumista ei voi olla tieteellinen, sillä tiede tunnustaa ja käsittelee vain materiaaleja ja tosiasioita. Filosofia on väistämättä ylitieteellistä. Ihminen on luonnon materiaalinen tosiasia, mutta hänen elämänsä on ilmiö, joka nousee luonnon aineellisten tasojen yläpuolelle sikäli, että siinä tulevat julki mieleen liittyvät kontrolliattribuutit ja henkeen liittyvät luovat ominaisuudet.
Kun ihminen vakavissaan yrittää tulla mekanistiksi, kysymys on sellaisesta traagisesta ilmiöstä, että tämä ihminen yrittää turhaan tehdä älyllistä ja moraalista itsemurhaa. Mutta hän ei voi sitä tehdä.
Jos maailmankaikkeus olisi pelkästään aineellinen ja ihminen vain kone, ei olisi olemassa mitään tiedettä, joka antaisi tiedemiehelle rohkeuden postuloida tämä universumin mekanisointi. Koneet eivät kykene mittaamaan, luokittelemaan eivätkä arvioimaan itseään. Tällaisen tieteellisen työn voisi suorittaa vain jokin konetta korkeamman statuksen omaava entiteetti.
Jos universumitodellisuus on vain yksi
suunnaton kone, ihmisen täytyy siinä tapauksessa olla universumin ulkopuolella
ja siitä erillään kyetäkseen tiedostamaan tällaisen tosiasian ja
tajuamaan tällaiseen arviointiin sisältyvän oivalluksen.
Jos ihminen on vain kone, niin millä keinoin
tämä ihminen päätyy uskomaan tai väittää tietävänsä, että hän on vain
kone. Kokemus oman minuuden minätietoisesta arvioimisesta ei koskaan ole pelkän
koneen attribuutti. Minuudestaan tietoinen ja vannoutunut mekanisti on paras
mahdollinen vastaus mekanismille. Jos materialismi olisi tosiasia, mitään
minuudestaan tietoista mekanistia ei voisi olla olemassa. On myös totta, että
ihmisen on oltava ensin moraalinen persoona, vasta sitten hän voi suorittaa
moraalittomia tekoja.
Jo yksistään materialismiväitteen olemassaolo tuo epäsuorasti julki, että se mieli, joka ottaa vapauden esittää tällaisia dogmeja, edustaa aineellisuuden ylittävää tietoisuutta. Mekanismi voisi vain rappeutua, mutta koskaan se ei kykenisi edistymään. Koneet eivät ajattele, luo, unelmoi, kaipaa, ihannoi, isoa totuutta tai janoa vanhurskautta. Ne eivät motivoi elämäänsä pitämällä intohimonaan toisten koneiden palvelemista, eivätkä ne ota ikuista edistymistä merkitseväksi päämääräkseen sitä ylevää tehtävää, että ne löytäisivät Jumalan ja pyrkisivät olemaan hänen kaltaisensa. Koneet eivät koskaan ole älykkäitä, emotionaalisia, esteettisiä, eettisiä, moraalisia eivätkä hengellisiä.
Taide todistaa, ettei ihminen ole mekanistinen,
mutta sitä se ei todista, että hän on hengellisesti kuolematon. Taide on
kuolevaisten morontiaa, aineellisen ihmisen ja hengellisen
[sivu 2080]
ihmisen välillä oleva kenttä. Runous on yritys irtautua aineellisista realiteeteista hengellisiin arvoihin.
Korkean sivilisaation oloissa taide humanisoi
tiedettä, kun vuorostaan taidetta hengellistää todellinen uskonto --
hengellisten ja ikuisten arvojen syvä ymmärrys. Taide edustaa todellisuuden
inhimillistä ja ajallis-avaruudellista arviointia. Uskonto on kosmisten
arvojen jumalallista syleilyä, ja se merkitsee samalla ikuista edistymistä
hengellisessä ylösnousemuksessa ja avartumisessa. Ajallinen taide on
vaarallista vain käydessään sokeaksi niitä jumalallisten mallien antamia
henkistandardeja kohtaan, joita ikuisuus heijastelee ajallisuuteen kuuluvina
todellisuuden varjoina. Elämään kuuluvien aineellisten kohteiden tehokas
manipulointi on todellista taidetta; elämään kuuluvien aineellisten
tosiasioiden jalostava muuntamnen on uskontoa, eikä uskonto koskaan lakkaa
esittämästä taiteesta hengellisiä arvioita.
Miten mieletöntä onkaan otaksua, että
automaatti kykenisi luomaan automatismia käsittelevän filosofian, ja miten
naurettavaa, että se sattuisi yltiöpäisyyksissään laatimaan sellaisen filosofian
nimenomaan muista automaateista, automaattitovereistaan!
Jokainen aineellisesta maailmankaikkeudesta
esitetty tulkinta on arvoton, ellei siinä osoiteta tieteenharjoittajalle
hänelle kuuluvaa tunnustusta. Mikään taidearviointi ei ole aito, ellei se suo
tunnustusta taiteilijalle. Moraalin arviointi ei ole minkään arvoista,
ellei arviointi koske myös moraalinharjoittajaa. Mikään filosofiaa
koskeva tunnustuksenosoitus ei ole rakentava, jos se jättää filosofin
vaille huomiota, eikä uskontoa voi olla olemassa ilman sellaisen uskonnonharjoittajan
todellista kokemusta, joka tämän nimenomaisen kokemuksen myötä ja sen kautta
yrittää löytää Jumalan ja tuntea hänet. Universumien universumi on niin ikään
vailla merkitystä, ellei mukaan oteta MINÄ OLEN -olevaista*, infiniittistä
Jumalaa, joka sen teki ja joka lakkaamatta sitä johtaa.
Mekanistit -- humanistit -- ajelehtivat
helposti materiaalisten virtausten mukana. Idealistit ja spiritistit uskaltavat,
älynsä ja tarmonsa siihen pannen, käyttää myös airojaan modifioidakseen
puhtaasti aineelliselta näyttävää energiavirtojen kulkua.
Tiede elää mielen luomasta matematiikasta; musiikki ilmentää tunnetilojen tempoa. Uskonto on sitä sielun hengellistä rytmiä, joka on ajallis-avaruudellisessa harmoniassa Infiniittisyyden korkeampien ja ikuisten melodiamittojen kanssa. Uskonnollinen kokemus on jotakin sellaista ihmiselämässä olevaa, joka on kerta kaikkiaan matematiikan yläpuolella.
Kirjaimisto edustaa kielessä materialismin mukaista mekanismia, kun taas sanat, jotka ilmaisevat -- rakkautta ja vihaa, pelkuruutta ja rohkeutta kuvastavien -- tuhansien ajatusten, suurten ideoiden ja jalojen ihanteiden merkityksen, edustavat kaikkea sitä, mitä mieli tuo julki sekä aineellisen että hengellisen lain asettamissa puitteissa, persoonallisuuden tahdon esiintulon ohjaamana ja tilanteeseen vaikuttavien tekijöiden rajoittamana.
Universumi ei ole niiden tiedemiehen löytämien lakien, mekanismien ja yhdenmukaisuuksien kaltainen, joita hän tulee pitäneeksi tieteenä, vaan mieluumminkin se on sen uteliaan, ajattelevan, valintoja tekevän, luovan, yhdistelevän ja erittelevän tiedemiehen kaltainen, joka tällä tavoin tekee huomioita maailmankaikkeuden ilmiöistä ja luokittelee luomistuloksen aineellisen puolen mekanistisiin vaiheisiin luonnostaan sisältyviä matemaattisia tosiasioita. Universumi ei myöskään ole taiteilijan luoman taiteen kaltainen, vaan mieluumminkin se on sen ponnistelevan, uneksivan, halajavan ja edistyvän taiteilijan kaltainen, joka hengelliseen päämäärään päästäkseen koettaa nousta aineellisista olevaisista koostuvan maailman yläpuolelle.
Energiasta ja aineesta koostuvan kehittyvän
ja edistyvän universumin todellisuuden näkee tiedemies, ei tiede. Aineellisen
olemassaolon ja hengellisen vapauden välissä olevan välivaiheisen
morontiamaailman olemassaolon osoittaa taiteilija, ei taide. Ikuisuuden
saatossa kohdattavien henkirealiteettien ja jumalallisten arvojen olemassaolon
osoittaa uskonnonharjoittaja, ei uskonto.
[sivu 2081]
Mutta vielä senkin jälkeen, kun materialismi ja mekanismi on kutakuinkin nujerrettu, tulee kahdennenkymmenennen vuosisadan sekularismin tuhoisa vaikutus turmelemaan miljoonien pahaa aavistamattomien sielujen hengellistä kokemusta.
Nykyistä sekularismia on edistänyt kaksi maailmanlaajuisesti vaikuttanutta tekijää. Sekularismin isä oli yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan niin kutsutun tieteen -- ateistisen tieteen -- ahdasmielinen ja Jumalan poissulkeva asennoituminen. Nykyisen sekularismin äiti oli keskiajan totalitaarinen kristillinen kirkko. Sekularismi sai alkunsa siitä, että noustiin vastustamaan laitostuneen kristillisen kirkon harjoittamaa lähes täydellistä läntisen sivilisaation herruutta.
Sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen elämänmuodon piirissä vallitseva älyllinen ja filosofinen ilmasto on tämän ilmoituksen esittämisen aikaan selvästi sekularistis-humanistinen. Länsimainen ajattelu on kolmensadan vuoden ajan aste asteelta sekularisoitunut. Uskonnosta on yhä suuremmassa määrin tullut tekijä, joka vaikuttaa vain nimellisesti, siitä on tullut suurelta osin vain rituaalin harjoittamista. Useimmat läntisen sivilisaation tunnustuksellisista kristityistä ovat tietämättään itse asiassa sekularisteja.
Läntisten kansojen ajattelun ja elämän vapauttamiseen
kirkon harjoittaman totalitaarisen herruuden tukahduttavasta otteesta
tarvittiin suurta voimaa, tekijää, jolla oli valtava vaikutus. Sekularismi
tosiaankin mursi kirkon harjoittaman valvonnan kahleet, ja nyt se puolestaan
uhkaa pystyttää tyypiltään uudenlaisen ja jumalattoman herruuden, jonka
kohteina ovat nykyihmisen sydän ja mieli. Tyrannimainen ja diktatorinen
poliittinen valtio on tieteellisen materialismin ja filosofisen sekularismin
jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Sekularismi ehtii tuskin vapauttaa
ihmistä institutionalisoituneen kirkon herruudesta, kun se jo myy hänet
orjamaiseen riippuvuussuhteeseen totalitaarisesta valtiosta. Sekularismi
vapauttaa ihmisen kirkollisesta orjuudesta vain petkuttaakseen hänet siihen
tyranniaan, mitä poliittinen ja taloudellinen orjuus merkitsevät.
Materialismi kieltää Jumalan, sekularismi
jättää hänet yksinkertaisesti vaille huomiota; tai näin se ainakin aikaisemmin
asennoitui. Sekularismi on hiljattain omaksunut sotaisamman asenteen ja on suurieleisesti
ollut astumassa sen uskonnon paikalle, jonka harjoittamaa totalitaarista
orjuutusta se aikanaan vastusti. Kahdennenkymmenennen vuosisadan sekularismi
tuntuu vahvistavan, ettei ihminen tarvitse Jumalaa. Mutta varokaa! Tämä
ihmiskunnasta esitetty jumalaton filosofia tulee johtamaan vain
levottomuuksiin, vihamielisyyteen, epätoivoon, sotaan ja maailmanlaajuiseen
katastrofiin.
Sekularismi ei milloinkaan kykene tuomaan rauhaa ihmiskunnalle. Mikään ei voi ottaa Jumalan paikkaa ihmisyhteiskunnassa. Mutta olkaa tarkkoja! Älkää kiirehtikö luovuttamaan pois niitä siunauksellisia saavutuksia, jotka koituivat sekularismin kapinoinnista kirkollista totalitarismia vastaan. Läntinen sivilisaatio nauttii sekulaarisen kapinan tuloksena tänä päivänä monista vapauksista ja mielihyvän aiheista. Sekularismin suuri erehdys oli siinä, että uskonnollisen vallan harjoittamaa lähes totaalista elämän valvontaa vastaan kapinoidessaan ja moisesta kirkollisesta tyranniasta vapauduttuaan sekularistit eivät pysähtyneetkään, vaan lietsoivat -- milloin kaikessa hiljaisuudessa, milloin avoimesti -- kapinaa itseään Jumalaa vastaan.
Sekularistista kapinaa saatte kiittää Amerikan industrialismin hämmästyttävästä luovuudesta ja läntisen sivilisaation ennennäkemättömästä aineellisesta edistymisestä. Ja koska sekularistinen kapina meni liian pitkälle ja kadotti näköpiiristään Jumalan ja todellisen uskonnon, sen seurauksena korjattiin myös odottamatonta satoa maailmansotien ja kansainvälisen epävakaisuuden muodossa.
Ei ole välttämätöntä uhrata uskoa Jumalaan
saadakseen nauttia sellaisista nykyajan sekularistisen kapinan siunauksista
kuin suvaitsevuudesta, sosiaalipalveluista, demokraattisesta
[sivu 2082]
hallitustavasta ja kansalaisoikeuksista. Tiedettä tukeakseen ja sivistystä edistääkseen sekularistien ei ollut välttämätöntä tehdä todellisesta uskonnosta vastustajaansa.
Mutta sekularismi ei ole kaikkien näiden elämisen mahdollisuuksien laajentamisen alalla saavutettujen viimeisimpien voittojen ainoa vanhempi. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saavutettujen voittojen takana eivät ole vain tiede ja sekularismi, vaan myös huomiota ja tunnustusta vaille jääneet Nasaretin Jeesuksen elämän ja opetuksen hengelliset vaikutukset.
Jumalatta, uskonnotta, tieteellinen sekularismi ei voi koskaan koordinoida voimiaan, saada eri suuntiin vetäviä ja keskenään kilpailevia intressejä, rotuja ja kansallisuusaatteita sopusointuun. Tämä sekularistinen ihmisyhteiskunta on verrattomasta materialistisesta tuloksellisuudestaan huolimatta hiljalleen hajoamassa. Nationalismi on merkittävin koossa pitävä voima, joka työskentelee tätä antagonismista johtuvaa hajoamista vastaan. Ja nationalismi on pääasiallinen maailmanrauhan este.
Sekularismiin luontaisesti kuuluva heikkous on se, että se politiikan ja vallan vuoksi hylkää etiikan ja uskonnon. Ihmisten veljeyttä ei yksinkertaisesti voi saada aikaan, jos Jumalan isyys jätetään huomiotta tai kiistetään.
Sekulaari sosiaalinen ja poliittinen optimismi on illuusio. Ilman Jumalaa eivät sen paremmin vapautuminen ja vapaus kuin varallisuus ja vaurauskaan johda rauhaan.
Tieteen, kasvatuksen, elinkeinoelämän ja
yhteiskunnan täysimääräinen sekularisointi voi johtaa vain katastrofiin.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kolmanneksen aikana urantialaiset tappoivat
enemmän ihmisiä kuin siihen mennessä oli koko kristillisen aikakauden kuluessa
tapettu. Ja tämä on vasta materialismin ja sekularismin kauhean sadonkorjuun
alkua, sillä vieläkin hirveämpää hävitystä on tulossa.
Älkää jättäkö huomaamatta hengellisen perintöosanne arvoa, sitä totuuden virtaa, joka soljuu vuosisatojen halki aina materialistisen ja sekulaarin aikakauden hedelmättömiin aikoihin asti. Kaikissa sinänsä arvokkaissa pyrkimyksissänne päästä irti menneiden aikojen taikauskoisista uskonkappaleista, varmistukaa siitä, että pidätte kiinni ikuisesta totuudesta. Mutta olkaa kärsivällisiä! Kun nykyinen taikauskon vastainen kapina on ohitse, jäljellä ovat Jeesuksen evankeliumin totuudet luomassa kirkasta valoa uudelle ja paremmalle tielle.
Mutta pakanallistettu ja sosiaalistettu kristinusko tarvitsee uutta yhteyttä kompromisseilla pilaamattomiin Jeesuksen opetuksiin; se riutuu, koska siltä puuttuu uusi näkemys Mestarin elämästä maan päällä. Uusi ja täydempi ilmoitus Jeesuksen uskonnosta tulee vääjäämättä valloittamaan materialistista sekularismia edustavan imperiumin ja kumoamaan koko maailmaa otteessaan pitävän mekanistisen naturalismin. Urantia huojuu nyt erään hämmästyttävimmän ja kiehtovimman, sosiaalista uudelleensuuntautumista, moraalista elpymistä ja hengellistä valaistumista merkitsevän käännekohtansa partaalla.
Suuresti muunneltuinakin Jeesuksen opetukset
selviytyivät synnyinaikansa mysteerikulteista, pimeiden vuosisatojen
tietämättömyydestä ja taikauskosta, ja tälläkin hetkellä ne ovat ottamassa
hiljalleen voittoa kahdennenkymmenennen vuosisadan materialismista,
mekanismista ja sekularismista. Ja tällaiset suuren koetuksen ja uhkaavan
tappion ajat ovat aina suuren ilmoituksen aikoja.
Uskonto tosiaankin tarvitsee uusia johtajia,
hengellisiä miehiä ja naisia, jotka rohkenevat panna luottamuksensa yksinomaan
Jeesukseen ja hänen verrattomiin opetuksiinsa. Jos kristinusko yhä jatkaa
hengellisen tehtävänsä laiminlyömistä ja jatkuvasti touhuaa vain sosiaalisten
ja aineellisten ongelmien parissa, niin hengellisen renessanssin on odotettava
äsken mainittujen Jeesuksen uskonnon uusien opettajien tulemista, opettajien,
jotka omistautuvat vain ja ainoastaan ihmisten hengelliseen
uudelleenvirittämiseen. Ja silloin tulevat nämä hengestä syntyneet sielut oitis
[sivu 2083]
tarjoamaan sen johtajuuden ja inspiraation, joka maailman sosiaaliseen, moraaliseen, taloudelliseen ja poliittiseen uudelleenjärjestämiseen tarvitaan.
Nykyaika kieltäytyy hyväksymästä uskontoa,
joka on ristiriidassa tosiasioiden kanssa ja joka ei ole sopusoinnussa omien
korkeimpien totuus-, kauneus- ja hyvyyskäsitystensä kanssa. Se hetki on
koittamassa, jolloin nykypäivän vääristyneen ja kompromisseilla pilatun
kristinuskon oikeat ja alkuperäiset perustukset -- Jeesuksen reaalinen elämä ja
opetukset -- löydetään uudelleen.
Alkukantainen ihminen eli elämää, jolle oli ominaista taikauskoinen orjamaisuus uskonnollista pelkoa kohtaan. Sivistyneet nykyihmiset pelkäävät ajatusta joutua väkevien uskonnollisten vakaumusten valtaan. Ajatteleva ihminen on aina pelännyt jonkin uskonnon otteessa olemista. Kun jokin vahva ja liikuttava uskonto uhkaa päästä hänen herrakseen, hän pyrkii sen poikkeuksetta järkeistämään, traditionalisoimaan ja institutionalisoimaan ja toivoo saavansa sen tällä tavoin hallintaansa. Ilmoitususkonnostakin tulee tällä tavoin meneteltäessä ihmistekoista ja ihmisen dominoimaa. Nykyajan älykkäät miehet ja naiset karttelevat Jeesuksen uskontoa siksi, että he pelkäävät, mitä se heille tekee ja mitä se heillä teettää. Ja kaikki tällaiset pelot ovat perusteltuja. Omat uskovansa Jeesuksen uskonto tosiaankin ottaa herruuteensa ja muuttaa heidät, se edellyttää ihmisten omistavan elämänsä sille, että he etsivät tietoa taivaallisen Isän tahdosta, ja se vaatii elämiseen annettujen energioiden pyhittämistä ihmisen veljeyden epäitsekkääseen palvelemiseen.
Itsekkäät miehet ja naiset eivät yksinkertaisesti halua maksaa tällaista hintaa edes suurimmasta kuolevaiselle ihmiselle koskaan tarjotusta hengellisestä aarteesta. Vasta kun ihminen on itsekkyydelle rakentuviin mielettömiin ja pettäviin pyrintöihin liittyvien surkeiden pettymysten myötä päässyt riittävässä määrin harhakuvitelmistaan ja kun hän on havainnut kaavamaistuneen uskonnon mahouden, vasta sitten hän on halukas kääntymään täydestä sydämestään valtakunnan evankeliumin, Jeesus Nasaretilaisen uskonnon, puoleen.
Maailma tarvitsee enemmän ensikäden uskontoa.
Edes kristinusko -- kahdennenkymmenennen vuosisadan uskonnoista paras -- ei ole
vain uskonto Jeesuksesta, vaan se on varsin suuressa määrin myös
uskonto, jonka ihmiset kokevat välittäjän kautta. He ottavat uskontonsa täysin
sellaisena kuin heidän hyväksytyt uskonnonopettajansa sen heille antavat.
Millaisen heräämisen maailma kokisikaan, jos se vain voisi nähdä Jeesuksen
sellaisena kuin hän todellisuudessa eli maan päällä, ja tietää ensikäden
tietona hänen elähdyttävät opetuksensa! Sanat, jotka kuvailevat jotakin
kaunista, eivät voi sävähdyttää niin kuin sävähdyttää sen näkeminen; yhtä vähän
voivat uskonopilliset sanat inspiroida ihmisten sielua, niin kuin se kokemus,
että tietää Jumalan olevan läsnä. Mutta odottavainen usko tulee aina pitämään
ihmisen sielun toivon ovea auki tuonpuoleisten maailmojen jumalallisia arvoja
edustavien ikuisten hengellisten realiteettien astua sisälle.
Kristinusko on ottanut vapauden madaltaa ihanteitaan jouduttuaan vastaamaan inhimillisen ahneuden, sotahulluuden ja vallanhimon haasteeseen, mutta Jeesuksen uskonto pysyy puhtaana ja kaiken yläpuolelle kohoavana hengellisenä kutsuhuutona, joka kehottaa sitä, mikä ihmisessä on parasta, nousemaan kaikkien näiden eläinevoluution antamien perintöosuuksien yläpuolelle ja armon kautta yltämään niihin moraalisiin korkeuksiin, jotka kuuluvat ihmisen todelliseen kohtaloon.
Kristinuskoa uhkaa hidas kuoleminen kaavamaisuuteen, yliorganisointiin, intellektualismiin ja muihin epähengellisiin suuntauksiin. Nykyajan kristillinen kirkko ei ole sellainen dynaamisten uskovien veljeskunta, jollaiselle Jeesus antoi valtakirjan tehdä jatkuvasti työtä, jotta ihmiskunnan toinen toistaan seuraavat sukupolvet kokisivat hengellisen muodonmuutoksen.
Niin kutsutusta kristinuskosta on tullut
sosiaalinen ja kulttuurinen liike samoin kuin uskonnollinen uskonkappale ja
tottumus. Nykyajan kristinuskon virta juoksuttaa monenkin muinaisajan
pakanallisen suon ja monen barbaarisen rämeen vesiä; monen ikivanhan
kulttuurivedenjakajan vedet laskevat tähän nykyajan kulttuurivirtaan, kuten
tekevät niiden korkeiden Galilean ylätasankojen vedet, joita pidetään sen yksinomaisena
lähteenä.
[sivu 2084]
Kristinusko on toden totta tehnyt tälle maailmalle suuren palveluksen, mutta, mitä nyt eniten kaivataan, on Jeesus. Maailman tarvitsee nähdä Jeesus taas elävänä maan päällä niiden hengestä syntyneiden kuolevaisten kokemuksessa, jotka tuovat Mestarin vaikuttavalla tavalla kaikkien ihmisten tietoon. On turhanaikaista puhua alkukristillisyyden henkiinherättämisestä, sillä teidän on lähdettävä liikkeelle siitä, missä nyt olette. Nykyajan kulttuurille on annettava hengellinen kaste esittämällä sille uusi ilmoitus Jeesuksen elämästä, ja sitä on valaistava uudella ymmärryksellä hänen ikuisen pelastuksen evankeliumistaan. Ja kun Jeesus tällä tavoin korotetaan, hän vetää kaikki ihmiset luokseen. Jeesuksen opetuslasten tulisi olla enemmän kuin valloittajia: heidän tulisi olla kaikille ihmisille jopa ylitsevuotavia inspiraation ja yltäkylläisemmän elämän lähteitä. Uskonto on niin kauan vain muuan ylevä humanismin laji, kunnes siitä tehdään jumalallista huomaamalla Jumalan läsnäolo henkilökohtaisessa kokemuksessa todelliseksi.
Jeesuksen maisen elämän kauneus ja ylevyys,
sen ihmisyys ja jumalallisuus, sen yksinkertaisuus ja ainutlaatuisuus tarjoavat
niin vaikuttavan ja vetoavan kuvan ihmisen pelastamisesta ja Jumalan
ilmoittamisesta, että sen tulisi kaikkina aikoina tehokkaasti hillitä teologien
ja filosofien intoa laatia uskonkappaleita tai luoda hengelliseksi orjuudeksi
muodostuvia teologisia järjestelmiä tällaisesta ihmisen hahmossa tapahtuneesta
transsendentaalisesta Jumalan lahjoittautumisesta. Universumi tuotti
Jeesuksessa kuolevaisen ihmisen, jossa rakkauden henki sai voiton ajallisuuteen
kuuluvista aineellisista rajoitteista ja pääsi fyysisen alkuperän tosiasian
tuolle puolen.
Pitäkää aina mielessänne, että Jumala ja ihminen tarvitsevat toisiaan. He ovat toisilleen välttämättömät, jotta saavutettaisiin täysimääräisesti ja lopullisesti ikuinen persoonallisuuden kokemus universumilopullisuutta edustavasta jumalallisesta kohtalosta.
"Jumalan valtakunta on
sisimmässänne" oli kenties suurin Jeesuksen koskaan lausuma ajatus heti
sen julistuksen jälkeen, että hänen Isänsä on elävä ja rakastava henki.
Kun voitetaan sieluja Mestarille, ensimmäinen virsta, joka on pakkoa, velvollisuutta ja sovinnaisuutta, ei ole se, joka saa ihmisessä ja hänen maailmassaan aikaan muutoksen, vaan mieluumminkin vasta pakottoman palvelemisen ja vapautta rakastavan uhrautuvuuden merkeissä sujuva toinen virsta merkitsee, että jeesuslainen ojentaa kätensä tarttuakseen veljeensä rakkaudessa ja kiidättääkseen häntä hengellisessä ohjauksessa eteenpäin kohti kuolevaisen ihmisen olemassaolon korkeampaa ja jumalallista määränpäätä. Kristinusko kulkee jo nyt halullisesti ensimmäisen virstan, mutta ihmiskunta riutuu ja kompastelee eteenpäin moraalisessa pimeydessä siksi, että aitoja toisen virstan kulkijoita on niin vähän -- perin vähän on niitä Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia, jotka todellakin elävät ja rakastavat siten kuin hän opetti opetuslapsiaan elämään ja rakastamaan ja palvelemaan.
On esitetty kutsu lähteä mukaan jännittävään yritykseen uuden ja perin pohjin muotoaan muuttaneen ihmisyhteiskunnan rakentamiseksi valtakuntaa edustavan Jeesus-veljeskunnan hengellisen uudelleensyntymisen keinoin, ja tämän kutsun tulisi sykähdyttää kaikkia häneen uskovia tavalla, jolla ihmisiä ei olekaan sävähdytetty sitten niiden aikojen, jolloin he vaelsivat maan päällä hänen lihallisina kumppaneinaan.
Mikään Jumalan todellisuuden kieltävä
yhteiskuntajärjestys tai poliittinen järjestelmä ei voi millään rakentavalla ja
kestävällä tavalla myötävaikuttaa ihmisten sivilisaation edistymiseen. Mutta
kristinusko, sellaisena kuin se tänä päivänä on moniin suuntauksiin
jakautuneena ja sekularisoituneena, on itsessään suurin yksittäinen tekijä,
joka estää sitä edistymästä nykyistä pitemmälle. Tämä pitää paikkansa eritoten
itämaista puhuttaessa.
Kirkollisuus on kerta kaikkiaan ja iäti
yhteensopimaton niiden ihmisten edellä mainitun elävän uskon, kasvavan hengen
ja ensikäden kokemuksen kanssa, jotka ovat Jeesuksen uskontovereita
[sivu 2085]
ihmisten välisessä veljeydessä taivaan valtakunnan hengellisen yhteenliittymän sisällä. Menneisyyden saavutuksia merkitsevien traditioiden säilyttämisen halu, mikä sinänsä on kiitettävää, johtaa usein aikansa eläneiden palvontajärjestelmien puolustelemiseen. Hyvää tarkoittava muinaisten ajatusrakennelmien vaalimisen halu muodostaa tehokkaan esteen sellaisten uusien ja tarvetta vastaavien keinojen ja menetelmien tukemiselle, joiden tarkoituksena olisi tyydyttää nykyihmisten avartuvan ja edistyvän mielen hengellisiä kaipauksia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan kristilliset kirkot ovat niin ikään suurina mutta asiasta täysin tietämättöminä esteinä todellisen evankeliumin -- Jeesus Nasaretilaisen opetusten -- välittömälle etenemiselle.
On monia vakavahenkisiä henkilöitä, jotka mielihyvin osoittaisivat lojaalisuutta evankeliumin Kristusta kohtaan, mutta joiden on tavattoman vaikea antaa intomielistä tukeaan sellaiselle kirkolle, jossa hänen elämänsä ja opetustensa henkeä näkyy näin vähän ja josta heille on erheellisesti opetettu, että hän oli sen perustaja. Jeesus ei perustanut niin kutsuttua kristillistä kirkkoa, mutta hän on kaikin olemuksensa kanssa sopusoinnussa olevin tavoin sitä vaalinut hänen maan päällä suorittamansa elämäntyön parhaana olemassa olevana edustumana.
Jospa kristillisellä kirkolla vain olisi rohkeutta omaksua Mestarin ohjelma, niin tuhannet näennäisen välinpitämättömät nuoret rynnistäisivät esiin tullakseen mukaan tällaiseen hengelliseen hankkeeseen, eivätkä he epäröisi heittäytyä koko painollaan tähän suurenmoiseen seikkailuun.
Kristinuskon edessä on vakavana haasteena erääseen sen omista tunnuslauseista sisältyvä tuomio: "Talo, joka riitautuu itsensä kanssa, ei voi pysyä pystyssä." Ei-kristillinen maailma tuskin antautuu lahkoiksi jakautuneen kristikunnan edessä. Elävä Jeesus on kristinuskon mahdollisen yhdistymisen ainoa toivo. Todellinen kirkko -- Jeesus-veljeskunta -- on näkymätön, hengellinen, ja sitä luonnehtii yhtenäisyys, vaan ei välttämättä yhdenmukaisuus. Yhdenmukaisuus on mekanistisluontoisen fyysisen maailman tunnusmerkki. Hengellinen yhtenäisyys seuraa uskonyhteydestä elävään Jeesukseen. Näkyväisen kirkon ei tulisi enää pitempään suostua vaikeuttamaan Jumalan valtakuntaa edustavan, näkymättömän ja hengellisen veljeskunnan edistymistä. Ja institutionalisoituneen sosiaalisen organisaation vastakohtana tästä veljeskunnasta tulee kerran vielä elävä organismi. Se saattaa vallan mainiosti käyttää hyväkseen tällaisia sosiaalisia organisaatioita, mutta ne eivät saa sitä syrjäyttää.
Muttei kahdennenkymmenennen vuosisadan kristinuskoakaan pidä halveksia. Se on monia rotuja edustaneiden Jumalaa tuntevien ihmisten monien aikakausien kuluessa yhteenkertyneen moraalisen neuvokkuuden aikaansaannos, ja se on todellakin ollut maan päällä suurimpia hyvän puolesta toimivia voimia. Yhdenkään ihmisen ei siis tulisi sen myötäsyntyisistä ja hankituista puutteista huolimatta suhtautua siihen kevyesti. Kristinusko onnistuu yhä liikuttamaan ajattelevien ihmisten mieltä voimallisilla moraalisilla emootioilla.
Mutta kirkon sekaantumista kaupankäyntiin ja politiikkaan ei voi mitenkään puolustella; tällaiset epäpyhät allianssit ovat Mestarin räikeää pettämistä. Eivätkä aidosti totuutta rakastavat ihmiset kovin nopeasti unohda sitä, että tämä mahtava ja institutionaalistunut kirkko on useinkin kaihtelematta tukahduttanut vastasyntyneen uskon ja vainonnut niitä totuudentuojia, jotka sattuivat esiintymään muussa kuin puhdasoppisuuden kaavussa.
On peräti totta, ettei moinen kirkko olisi
jäänyt pystyyn, ellei maailmassa olisi ollut ihmisiä, jotka pitivät enemmän
tämäntyylisestä palvonnasta. Monet hengellisesti veltot sielut kaipaavat
ikivanhaa ja autoritaarista rituaaliuskontoa pyhine traditioineen. Ihmisen
kehitys ja hengellinen edistyminen tuskin riittävät antamaan kaikille ihmisille
kyvyn tulla toimeen ilman uskonnollista auktoriteettia. Ja valtakuntaa edustava
näkymätön veljesyhteisö saa vallan mainiosti sulkea piiriinsä näitä erilaisiin
yhteiskunta- ja temperamenttiluokkiin kuuluvia perheryhmiä, jos niiden
jäsenillä vain on halua tulla todella hengen johdattamiksi Jumalan pojiksi.
Mutta tässä Jeesuksen veljeskunnassa ei ole sijaa lahkolaiselle
kilpataistelulle, ei ryhmien väliselle katkeruudelle eikä sellaisille väitteille,
että joku olisi moraalisesti lyömätön tai hengellisesti erehtymätön.
[sivu 2086]
Nämä erilaiset kristittyjen ryhmittymät voivat olla hyödyksi tarjoamalla kodin läntisen sivilisaation piiriin kuuluville eri kansojen mahdollisille lukuisille erityyppisille uskoville, mutta tällainen kristikunnan jakautuneisuus edustaa vakavaa heikkoutta silloin, kun se koettaa viedä Jeesuksen evankeliumia itämaisten kansojen keskuuteen. Nämä rodut eivät vielä ymmärrä, että on olemassa Jeesuksen uskonto, joka on erillään kristinuskosta ja jossain määrin siitä eroava, ja että kristinuskosta on yhä enemmän tullut uskonto Jeesuksesta.
Urantian suuri toivo on siinä mahdollisuudessa, että uusi ilmoitus Jeesuksesta uusin ja entistä laajemmin esityksin hänen pelastavasta sanomastaan hengellisesti yhdistäisi rakastavan palvelun puitteissa hänen nykyisten tunnustuksellisten seuraajiensa monilukuiset perheet.
Jopa maallisesta kasvatuksesta voisi olla apua tässä suuressa hengellisessä renessanssissa, jos se kiinnittäisi enemmän huomiota työhön, jota tehdään opetettaessa nuorisolle, miten ruveta tekemään suunnitelmia elämää varten ja kehittämään luonnetta. Kaiken kasvatuksen tavoitteena tulisi olla elämän verrattomimman tarkoituksen, majesteettisen ja tasapainoisen persoonallisuuden kehittymisen, vaaliminen ja edistäminen. Vallitsee suuri tarve opetuksesta, joka korostaisi ylenpalttisen halujentyydyttämisen sijasta moraalista kurinalaisuutta. Tällaiselta perustalta uskonto saattaa omine hengellisine virikkeineen myötävaikuttaa kuolevaisen olennon elämän avartumiseen ja rikastumiseen, jopa ikuisen elämän turvaamiseen ja kohottamiseen.
Kristinusko on uskonto, joka syntyi suuremmitta valmisteluitta, ja siksi sen on toimittava matalalla profiililla. Suurieleiset hengelliset suoritukset saavat vielä odottaa Jeesuksen todellisen uskonnon uutta julkituontia ja tämän uskonnon entistä yleisempää hyväksymistä. Mutta kristinusko on voimallinen uskonto, kun otetaan huomioon, että ristiinnaulitun puusepän tuiki tavalliset opetuslapset lähettivät liikkeelle ne opetukset, jotka kolmessasadassa vuodessa valloittivat roomalaisen maailman ja jatkoivat sitten voittokulkuaan Rooman kukistaneiden barbaarien keskuudessa. Tämä sama kristinusko valloitti -- liitti itseensä ja ylevöitti -- koko heprealaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian virran. Ja kun tämä kristillinen uskonto yliannoksen mysteereitä ja pakanuutta nautittuaan oli vaipunut yli tuhanneksi vuodeksi koomaan, se herätti itsensä henkiin ja itse asiassa valloitti uudelleen koko läntisen maailman. Kristinusko sisältää sen verran Jeesuksen opetuksia, että ne riittävät tekemään siitä kuolemattoman.
Jospa kristinusko vain voisi käsittää laajemmin Jeesuksen opetuksia, se voisi tehdä varsin paljon enemmän auttaakseen nykyihmistä ratkaisemaan uusia ja yhä monimutkaisempia ongelmiaan.
Kristinuskoa rasittaa suuresti se epäkohta, että se on koko maailman ajattelevien ihmisten mielessä samastunut osaksi läntisen sivilisaation yhteiskuntajärjestelmää, elinkeinoelämää ja moraalinormeja; ja näin kristinusko on tietämättään näyttänyt tukevan yhteiskuntaa, jonka harteita painaa raskaana taakkana syyllisyys siitä, että se sietää tiedettä, josta puuttuu ihanteellisuus; politiikkaa, josta puuttuvat periaatteet; vaurautta, joka saavutetaan työtä tekemättä; nautiskelua, jota ei mikään hillitse; tietoa, josta puuttuu vastuuntunto; valtaa, josta puuttuu omatunto, sekä elinkeinotoimintaa, josta puuttuu moraalisuus.
Nykyisen kristinuskon toivo on siinä, että se
lakkaisi tukemasta läntisen sivilisaation yhteiskuntajärjestelmiä ja
elinkeinoelämän toimintaperiaatteita samalla, kun se nöyrästi painaa päänsä
niin urheasti ylistämänsä ristin edessä saadakseen siinä uuden kerran kuulla
Nasaretin Jeesukselta suurimmat totuudet, jotka kuolevainen ihminen voi
konsanaan kuulla: elävän evankeliumin Jumalan isyydestä ja ihmisen veljeydestä.
____________________
*) Alkutekstissä ei ole sanaa "olevainen". [Kääntäjän huomautus]