[sivu
878]
ANDIITTIEN LEVIÄMINEN
ITÄMAIHIN
AASIA on
ihmissuvun kotimaa. Juuri tämän maanosan eräällä eteläisellä niemimaalla
syntyivät Andon ja Fonta; nykyisen Afganistanin ylängöille heidän jälkeläisensä
Badonan perusti alkeellisen sivistyskeskuksen, joka oli olemassa yli puoli
miljoonaa vuotta. Juuri täällä, ihmissukukunnan itäisessä kohtiossa, erkanivat
sangik-kansanheimot Andonin sukujuuresta, ja Aasia oli heidän ensimmäinen
kotikontunsa, heidän ensimmäinen metsästysmaansa, heidän ensimmäinen
taistelutanterensa. Lounais-Aasia näki dalamatialaisten, nodiittien,
adamiittien ja andiittien toinen toistaan seuranneet sivilisaatiot, ja juuri
näiltä seuduilta levisivät nykyajan sivilisaation potentiaalit maailmaan.
Yli kahdenkymmenenviidentuhannen vuoden ajan,
lähes vuoteen 2000 eKr asti, Euraasia oli sydänosiltaan pääasiassa, jos kohta
yhä vähemmässä määrin, andiittinen. Turkestanin alangoilta andiitit kääntyivät
länteen ja sisäjärvet kiertäen he saapuivat Eurooppaan, kun he taas tämän
alueen ylänkömailta soluttautuivat itäänpäin. Itä-Turkestan (Sinkiang) ja
vähemmässä määrin Tiibet olivat ne muinaiset porttikäytävät, joiden kautta nämä
Mesopotamian kansanheimot vuoristosolia myöten tunkeutuivat keltaisten ihmisten
pohjoisille maille. Andiittien tunkeutuminen Intiaan tapahtui Turkestanin
ylängöiltä Punjabiin ja Iranin laidunmailta Belutshistanin kautta perille. Nämä
varhaisemmat vaellukset eivät olleet missään mielessä valloituksia, vaan oli
pikemminkin kysymys andiittiheimojen jatkuvasta ajautumisesta läntiseen Intiaan
ja Kiinaan.
Lähes viidentoistatuhannen vuoden ajan jatkui
sekoittuneen andiittikulttuurin keskusten olemassaolo Tarimjoen laaksossa
Sinkiangissa ja siitä etelään Tiibetin ylänköseuduilla, jossa andiittien ja
andoniittien sekoittuminen oli laajamittaista. Tariminlaakso oli varsinaisen
andiittikulttuurin itäisin etuvartio. Sinne andiitit rakensivat
asutuskeskuksensa ja ryhtyivät kauppasuhteisiin edistyshaluisten kiinalaisten
kanssa idän suunnalla ja andoniittien kanssa pohjoisessa. Tarimin seutu oli
tuohon aikaan viljavaa maata; sateet olivat runsaita. Gobi idässä oli aavaa
laidunmaata, jossa paimenkansat olivat vähitellen siirtymässä maanviljelyn
piiriin. Tämä sivilisaatio tuhoutui sateita tuovien tuulten käännyttyä
kaakkoon, mutta omana aikanaan se kilpaili itsensä Mesopotamian kanssa.
Keski-Aasian ylänköseutujen aste asteelta
paheneva kuivuus alkoi vuoden 8000 eKr tienoilla ajaa andiitteja jokilaaksoihin
ja merenrannoille. Sen lisäksi, että yhä vaikeammaksi käyvä kuivuus ajoi heidät
Niilin, Eufratin, Induksen ja Keltaisenjoen laaksoihin, se sai aikaan uuden
käänteen andiittien sivilisaatiossa. Ilmaantui uusi ihmisluokka, kauppiaat,
joita alkoi esiintyä suurin määrin.
[sivu 879]
Kun ilmastollisten olojen vuoksi metsästys kävi vaeltaville andiiteille tuottamattomaksi, he eivät noudattaneetkaan vanhempien rotujen evolutionaarista kurssia sikäli, että heistä olisi tullut karjapaimenia. Kaupankäynti ja kaupunkilainen elämäntapa ilmaantuivat. Egyptistä Mesopotamian ja Turkestanin kautta aina Kiinan ja Intian virroille saakka korkeammin sivistyneet heimot alkoivat kerääntyä käsiteollisuudelle ja kaupankäynnille omistautuviin kaupunkeihin. Adoniasta tuli keski-Aasian kaupanharjoittajien suurkaupunki. Se sijaitsi lähellä nykyistä Ashkhabadin kaupunkia. Kiven, metallien, puutavaran ja saviastioiden kauppa vilkastui sekä maalla että vesillä.
Mutta alati yltyvä kuivuus pani vähitellen liikkeelle andiittien suuren exoduksen Kaspianmeren etelä- ja itäpuolisilta mailta. Vaellusten vuoksiaalto alkoi muuttaa suuntaa niin, että se kääntyikin pohjoisesta etelään, ja babylonialaiset ratsumiehet alkoivat tunkea Mesopotamiaan.
Keski-Aasian yhä vain pahemman vedettömyyden vaikutuksia olivat myös väkiluvun väheneminen ja näiden kansojen sotaisuuden heikkeneminen; ja kun pohjoisessa tapahtunut sademäärän väheneminen pakotti nomadiandoniitit etelään, Turkestanissa alkoi valtava andiittien maastamuutto. Tässä on kysymys niin kutsuttujen arjalaisten viimeisestä muutosta kohti Levanttia ja Intiaa. Se nosti lakipisteeseensä sen Aatamin jälkeläisten pitkäaikaisen hajaantumisen, jonka kuluessa nämä oivalliset rodut olivat ainakin johonkin määrään asti kohentaneet kaikkia Aasian ja useimpia Tyynenmeren saarien kansoja.
Samalla kun andiitit näin hajaantuivat itäisen pallonpuoliskon yli, heiltä riistettiin heidän kotimaansa Mesopotamiassa ja Turkestanissa, sillä nimenomaan tämä andoniittien laaja-alainen siirtyminen etelään harvensi keski-Aasian andiittien rivejä lähes niiden häviämiseen asti.
Mutta vielä kahdennellakymmenennelläkin Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla on turaanilais- ja tiibetiläiskansojen keskuudessa havaittavissa jälkiä andiittisesta perimästä, mistä todistavat näillä seuduin silloin tällöin tavattavat vaaleat ihmistyypit. Varhaiset kiinalaisten annaalit sisältävät merkintöjä punatukkaisten nomadien esiintymisestä Keltaisenjoen rauhallisten yhdyskuntien pohjoispuolella, ja vieläkin on jäljellä maalauksia, joissa totuudenmukaisesti tuodaan julki se, että muinaisaikojen Tariminlaaksossa esiintyi sekä vaaleita andiittisia että tummaverisiä mongolityyppejä.
Keski-Aasian
andiiteissa pinnan alla piilleen sotilaallisen nerokkuuden viimeinen suuri
julkitulo tapahtui vuonna 1200 jKr, kun mongolit Tshingis-kaanin johdolla
ryhtyivät valloittamaan suurinta osaa Aasian manteresta. Ja entisajan
andiittien tavoin nämä soturit julistivat, että on olemassa "yksi Jumala
taivaassa". Heidän maailmanvaltansa varsin pikainen mureneminen
viivästytti länsimaiden ja itämaiden välisiä kulttuuriyhteyksiä pahasti ja
vaikeutti monoteistisen käsityksen leviämistä Aasiassa suuresti.
Intia on ainoa paikka, jossa kaikki Urantian rodut sekoittuivat, ja andiittien maahantunkeutuminen lisäsi sekoitukseen vielä viimeisen rotuaineksen. Sangik-rodut ilmestyivät olemassaolon piiriin Intian luoteispuolisilla ylängöillä, ja poikkeuksetta jokaisen rodun jäseniä tunkeutui Intian mannermaalle jo olemassaolonsa ensimmäisinä aikoina. Seurauksena oli heterogeenisin rotusekoitus, mikä koskaan on Urantialla esiintynyt. Muinainen Intia toimi vaeltavien rotujen pyydystysaltaana. Niemimaan tyvi oli aiemmin jonkin verran nykyistä kapeampi, sillä suuri osa Gangesin ja Induksen suistomaista on viimeisten viidenkymmenentuhannen vuoden aikaansaannosta.
Intian varhaisimmat rotusekoitukset
muodostuivat siitä, että sinne kulkeutuneet punainen ja keltainen rotu
sekoittuivat alkuperäisiin andoniitteihin. Myöhemmin tämä ryhmä heikkeni
sikäli,
[sivu 880]
että se sulatti itseensä suurehkon osan nyt
jo sukupuuttoon kuolleista itäisistä vihreistä kansoista samoin kuin suuret
määrät oranssin rodun jäsenistä; se koheni hieman siitä, että se vähäisessä
määrin sekoittui sinisen ihmisen kanssa, mutta se kärsi taas tavattomasti
siitä, että siihen sulautui suuri joukko indigonväristä rotua. Mutta Intian
niin kutsutut alkuperäiskansat eivät oikeastaan edusta näitä varhaisia
kansanheimoja, vaan ne edustavat pikemminkin kaikkein alinta eteläistä ja
itäistä reuna-alueen väestöä, jota sen paremmin varhaiset andiitit kuin heidän
myöhemmin ilmaantuneet arjalaisserkkunsakaan eivät koskaan sulauttaneet omiin
rotukantoihinsa.
Läntisen Intian väestö oli vuoteen 20.000 eKr
mennessä jo saanut aavistuksen verran Aatamin verenperintöä, eikä yhdessäkään kansassa
Urantian koko historian kuluessa ole koskaan yhdistynyt näin monta eri rotua.
Mutta oli valitettavaa, että vallitsevina olivat toissijaiset
sangik-rotuainekset, ja varsinainen onnettomuus oli se, että sekä sininen että
punainen ihminen tästä muinaisesta rotujen sulatuskattilasta niin suuressa
määrin puuttuivat. Suurempi ensisijaisten sangik-kantojen osuus olisi tuonut
mukanaan hyvin suuren lisän siihen, mikä olisi voinut olla vieläkin
suurenmoisempi sivilisaatio. Mitä nyt tapahtui oli, että punainen ihminen
hävitti itseään Amerikoissa, sininen ihminen temmelsi Euroopassa ja varhaiset
Aatamin jälkeläiset (niin myös useimmat myöhemmistä) osoittivat perin vähäistä
halukkuutta sekoittua tummempiin värilliskansoihin, olivat nämä Intiassa,
Afrikassa tai muualla.
Noin vuonna 15.000 eKr kohonnut väestöpaine kaikkialla Turkestanissa ja Iranissa aiheutti varsinaisesti ensimmäisen laajemman andiittien muuttoliikkeen kohti Intiaa. Yli viidentoista vuosisadan ajan näitä korkeammantasoisia kansanheimoja virtasi Belutshistanin ylänköjen kautta Intiaan, jossa ne levittäytyivät sekä Induksen- että Gangesinlaaksoon ja etenivät hitaasti etelään kohti Deccania. Tämä luoteesta tuleva andiittien paine ajoi monet etelän ja idän heikommat ainekset Burmaan ja etelä-Kiinaan, mutta ei sittenkään riittävässä määrin, jotta maahantunkeutujat olisivat säästyneet rodulliselta poispyyhkiytymiseltä.
Se, ettei Intian onnistunut saavuttaa johtoasemaa Euraasiassa, johtui suurelta osalta pinnanmuodostuksesta: Pohjoisesta tuleva väestöpaine nimittäin vain tunki väestön valtaosan etelään, yhä ahtaammaksi käyvälle Deccanin alueelle, jota kaikilta sivustoiltaan ympäröi meri. Jos lähellä olisi ollut maata, jonne muuttaa, heikommat ainekset olisi tungettu pois kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja paremmat rotukannat olisivat yltäneet korkeampaan sivilisaatioon.
Tuossa tilanteessa nämä varhaisemmat
andiittivalloittajat pyrkivät epätoivoisesti säilyttämään identiteettinsä ja
pysäyttämään sen rotujen vuoksiaallon, joka uhkasi hukuttaa heidät alleen,
asettamalla tiukkoja rajoituksia seka-avioliitoille. Vuoteen 10.000 eKr
mennessä andiitit olivat kuitenkin hävinneet rotujen mereen, mutta
kokonaisuutta ajatellen väestö oli tämän sulautumisen kautta selvästi
kohentunut.
Rotujen sekoittuminen on aina hyödyllistä siinä mielessä, että se edistää kulttuurin monipuolisuutta ja auttaa sivilisaation edistymistä, mutta mikäli vallalla ovat rotukantojen alempitasoiset ainekset, niin tällä tavoin saatavat tulokset jäävät lyhytikäisiksi. Monikielinen kulttuuri on säilytettävissä vain siinä tapauksessa, että korkeammantasoisten väestöainesten jälkeläistentuotannolla on turvallinen etumatka alempitasoisten lisääntymiseen verrattuna. Alempitasoisten rotuainesten hillitsemätön lisääntyminen samalla, kun korkeampitasoisten lisääntyminen vähenee, merkitsee poikkeuksetta kulttuurisivilisaation itsemurhaa.
Mikäli andiittivalloittajia olisi ollut
kolminkertainen määrä tai jos he olisivat karkottaneet tai hävittäneet
epätoivottavimman kolmanneksen sekoittuneista oranssi-vihreä-indigo asukkaista,
Intiasta olisi tullut maailman kulttuurisivilisaation johtavia keskuksia, ja se
olisi ilman muuta houkutellut puoleensa suuremman osan niistä
mesopotamialaisten myöhemmistä muuttoaalloista, jotka virtasivat Turkestaniin
ja sieltä pohjoisen suunnalle eli Eurooppaan.
[sivu 881]
Intian andiittivalloittajien sekoittumisesta syntyperäiseen rotuainekseen oli lopulta tuloksena dravidalaiseksi kutsuttu sekakansa. Varhaisemmilla ja puhdasverisemmillä dravidoilla oli suurenmoinen kyky saada aikaan tuloksia kulttuurin alalla, mutta se heikkeni jatkuvasti sitä mukaa, kun heidän andiittinen perimänsä asteittain laimeni. Ja tämä ratkaisi miltei kaksitoistatuhatta vuotta sitten Intian nupuillaan olleen sivilisaation kohtalon. Mutta tämä vähäinenkin Aatamilta peräisin oleva verenlisäys sai aikaan merkittävää sosiaalisen kehityksen vauhdittumista. Tämä monikoosteinen sukukunta tuotti välittömästi tuon ajan monipuolisimman sivilisaation maan päällä.
Dravida-andiitit kadottivat pian Intian
valloittamisen jälkeen rodullisen ja kulttuurisen yhteytensä Mesopotamiaan,
mutta myöhemmin tapahtunut merireittien ja karavaaniteiden avautuminen loi nämä
yhteydet uudelleen. Eikä Intia viimeisten kymmenentuhannen vuoden aikana ole kertaakaan
ollut täysin vailla kosketusta Mesopotamiaan sen länsipuolella tai Kiinaan sen
itäpuolella, vaikka vuoriston muodostamat esteet suosivatkin etupäässä läntistä
kanssakäymistä.
Intian kansojen korkeampi kulttuuri ja uskonnolliset suuntautumiset ovat peräisin dravidain herruuden alkuajoilta, ja ne johtuvat osaksi siitä, että sekä aikaisemman andiittien että myöhemmän arjalaisten maahantunkeutumisen myötä Intiaan saapui varsin monia seetiläispappeja. Intian uskontohistorian läpi juokseva monoteismin lanka on näin ollen peräisin toisen puutarhan adamiittien opetuksista.
Niin varhain kuin 16.000 vuotta eKr Intiaan saapui sadan seetiläispapin seurue, ja se voitti tämän monikielisen kansan läntisen puoliskon miltei jo oman uskontonsa puolelle. Mutta heidän uskonnostaan ei tullut pysyvää. Viidessätuhannessa vuodessa heidän oppinsa Paratiisin-Kolminaisuudesta olivat rappeutuneet tulenjumalan kolmiyhteiseksi symboliksi.
Mutta yli seitsemäntuhannen vuoden ajan, aina
andiittivaellusten päättymiseen saakka, Intian asukkaiden uskonnollinen status
oli maailman yleistä uskonnollista statusta huomattavasti korkeammalla. Noina
aikoina näytti todennäköiseltä, että Intia tuottaisi maailman johtavan
kulttuurisen, uskonnollisen, filosofisen ja kaupallisen sivilisaation. Ja
elleivät andiitit olisi niin kokonaan hukkuneet etelän kansojen mereen, tämä
tulevaisuudenkuva olisi luultavasti toteutunutkin.
Dravidojen sivistyskeskukset sijaitsivat jokilaaksoissa, pääasiassa Induksen- ja Gangesinlaaksossa, sekä Deccanissa niiden kolmen suuren joen varrella, jotka virtaavat mereen Itä-Ghattien vuoriston kautta. Länsi-Ghatteihin rajoittuvalla rannikolla sijainneiden yhdyskuntien oivallisuus johtui puolestaan siitä, että ne pitivät meriteitse yhteyttä Sumeriaan.
Dravidat kuuluivat ensimmäisiin sellaisiin kansanheimoihin, jotka rakensivat kaupunkeja ja ryhtyivät sekä maitse että meritse harjoittamaan laajamittaista vienti- ja tuontikauppaa. Jo vuoden 7000 eKr tienoilla kamelikaravaanit tekivät säännöllisiä matkoja kaukaiseen Mesopotamiaan. Dravidojen merenkulku ulottui rannikkoa noudatellen Arabianmeren yli Persianlahden sumerilaiskaupunkeihin, ja Bengalinlahden vesillä he uskaltautuivat aina Taka-Intiaan asti. Nämä merenkävijät ja kauppamiehet toivat Sumeriasta tuomisinaan kirjaimiston ja kirjoitustaidon.
Nämä kauppasuhteet myötävaikuttivat suuresti
jo muutoinkin kosmopoliittisen kulttuurin yhä laajempaan monipuolistumiseen,
mikä johti kaupunkielämään kuuluvien monien hienouksien ja jopa ylellisyyksien
ilmaantumiseen varhaisessa vaiheessa. Kun myöhemmin ilmestyneet arjalaiset
[sivu 882]
saapuivat Intian
maaperälle, he eivät tunnistaneet dravidoja sangik-rotuihin sulautuneiksi
andiittiserkuikseen, mutta sivilisaation he toki havaitsivat pitkälle
edistyneeksi. Biologisista rajoittuneisuuksistaan huolimatta dravidat
pystyttivät oivallisen sivilisaation. Se levisi kattavasti yli koko Intian, ja
Deccanissa se on säilynyt nykyaikaan asti.
4. ARJALAISET TUNKEUTUVAT INTIAAN
Arjalaisten invaasio, jota jatkui lähes viidensadan vuoden ajan kolmannen esikristillisen vuosituhannen keskivaiheilla, oli jo toinen andiittien tunkeutuminen Intiaan. Tämä vaellus merkitsi viimeistenkin andiittien muuttoa pois kotiseuduiltaan Turkestanista.
Ensimmäiset arjalaiskeskukset sijaitsivat hajallaan Intian pohjoisen puoliskon eri puolilla, eritoten luoteessa. Nämä maahantunkeutujat eivät koskaan vieneet maan valloittamista päätökseen asti, ja tämä laiminlyönti koitui sittemmin heidän kohtalokseen, sillä lukumäärältään vähäisempinä heitä uhkasi etelän dravidojen taholta sulauttamisen vaara. Myöhemmin nämä sitten tulvivatkin Himalajan maakuntia lukuun ottamatta yli koko niemimaan.
Arjalaisten vaikutus Intiaan oli pohjoisia maakuntia lukuun ottamatta rodullisessa mielessä varsin vähäinen. Deccanissa heidän vaikutuksensa oli kulttuurinen ja uskonnollinen paremminkin kuin rodullinen. Niin kutsutun arjalaisen verenperinnön pysyvämpi säilyminen pohjois-Intiassa ei johdu vain siitä, että heitä kyseisillä seuduin oli enemmän, vaan myös siitä, että heidän rivejään vahvistivat myöhemmät valloittajat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat. Aina ensimmäiselle esikristilliselle vuosisadalle asti Punjabiin tihkui jatkuvasti arjalaista perimää, ja viimeinen verenlisäys tuli helleenikansojen sotaretkien mukana.
Gangesin tasangolla arjalaiset ja dravidat lopulta sekoittuivat saaden aikaan korkean kulttuurin, ja tätä keskusta vahvisti myöhemmin se, mitä saatiin koillisen suunnalta Kiinasta.
Intiassa kukoistivat aikojen kuluessa monentyyppiset yhteiskuntajärjestykset: arjalaisten puolittain demokraattisista järjestelmistä aina despoottisiin ja monarkkisiin hallitustapoihin. Mutta yhteiskunnan tunnusomaisin piirre oli niiden suurten yhteiskunnallisten kastien jatkuva säilyminen, jotka arjalaiset perustivat pyrkiessään säilyttämään rodullisen identiteettinsä. Tämä mutkikas kastijärjestelmä on säilynyt nykyaikaan asti.
Neljästä suuresta kastista ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki muut muodostettiin epäonnistumaan tuomittuna yrityksenä estää arjalaisvalloittajien rodullinen sekoittuminen alempitasoisiin alamaisiinsa. Mutta korkein kasti eli opettaja-papit sai alkunsa seetiläisistä; Kristuksen jälkeisen kahdennenkymmenennen vuosisadan bramiinit ovat toisen puutarhan pappien kulttuurijälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, olkoonkin että heidän opetuksensa poikkeavat heidän maineikkaiden edeltäjiensä opetuksista suuresti.
Saapuessaan Intiaan arjalaiset toivat mukanaan jumaluuskäsityksensä siinä muodossa, jossa ne olivat säilyneet toisen puutarhan uskonnosta kertovissa, hiipuvissa perimätiedoissa. Mutta bramiinipapit eivät koskaan kyenneet pidättelemään sitä pakanallista liikevoimaa, joka kehittyi, kun arjalaisten rodullisen poispyyhkiytymisen jälkeen jouduttiin äkillisesti kosketuksiin Deccanin alemmantasoisten uskontojen kanssa. Tällä tavoin väestön laaja enemmistö joutui kelvottomien uskontojen orjuuttavien taikauskojen kahleisiin, ja niin Intia ei sitten kyennytkään tuottamaan sitä korkeaa sivilisaatiota, josta aikaisempina aikoina oli ollut enteitä.
Intiassa kuudennella vuosisadalla ennen
Kristusta tapahtunut hengellinen herääminen ei jäänyt pysyväksi, vaan se oli
sammunut jo ennen muhamettilaisten maahantunkeutumista. Mutta
[sivu 883]
jonakin päivänä saattaa nousta entistäkin suurempi Gautama, joka johtaa koko Intian elävän Jumalan etsintään. Ja silloin maailma tulee havaitsemaan, miten toteutuvat sellaiseen monitaitoiseen kansaan sisältyvät sivistyspotentiaalit, joka niin peräti kauan on levännyt tiedottomuuden tilassa edistymättömän hengellisen näkemyksen turruttavan vaikutuksen kohteena.
On totta, että
kulttuuri lepää biologisella perustalla, mutta kastilaitos ei yksinään kyennyt
pitämään arjalaiskulttuuria voimissaan, sillä uskonto, aito uskonto, on sen
korkeamman energian korvaamaton lähde, joka panee ihmiset luomaan ihmisten
veljeyteen perustuvan korkeamman sivilisaation.
JA KELTAINEN IHMINEN
Kun kertomus Intiasta on kertomus andiittien suorittamasta valloituksesta ja heidän lopuksi tapahtuneesta häviämisestään vanhempien, evolutionaaristen kansanheimojen mereen, niin itä-Aasiaa käsittelevä tarina on sen sijaan paremminkin kertomus ensisijaisista sangikeista, varsinkin punaisesta ja keltaisesta ihmisestä. Nämä kaksi rotua välttyivät suurelta osin siltä sekoittumiselta kelvottomaan Neandertalin rotuainekseen, joka niin suuresti viivästytti Euroopan sinisen ihmisen kehitystä, ja näin niissä säilyi ensisijaisen sangik-tyypin korkeatasoisempi potentiaali.
Varhaiset neandertaalilaiset levittäytyivät
Euraasiaan koko mantereen leveydeltä, kun taas itäistä sivustaa sitäkin enemmän
saastuttivat huonontuneet eläimenkaltaiset rotuainekset. Viides jäätikkö, sama
jääpeite, joka varsin pitkään esti sangikeja vaeltamasta itä-Aasiaan, työnsi
nämä ihmistä alemmat tyypit etelään. Ja kun punainen ihminen Intian ylämaat
kiertäen siirtyi koilliseen, hän havaitsi koillis-Aasian tyhjentyneen näistä
ihmisen tasoa alemmista tyypeistä. Punaiset rodut muodostivat
heimo-organisaation aiemmin kuin mitkään muut kansat, ja nämä rodut muuttivat
myös ensimmäisinä pois sangikien keski-aasialaisesta keskuksesta. Myöhemmin
liikkeellä olleet keltaiset heimot hävittivät alemmantasoiset Neandertalin
rotuainekset tai ajoivat ne pois mantereelta. Mutta punainen ihminen oli ollut
itä-Aasian valtias jo miltei sadantuhannen vuoden ajan ennen kuin sinne saapui
keltaisia heimoja.
Yli kolmesataatuhatta vuotta sitten keltaisen rodun pääjoukko saapui etelän kautta Kiinaan. He tekivät tämän matkan rannikkoa myötäillen. Vuosituhat toisensa perään he tunkeutuivat yhä syvemmälle sisämaahan mutta joutuivat kosketuksiin tiibetiläisten nomadiveljiensä kanssa vasta verrattain läheisessä menneisyydessä.
Kohonnut väestöpaine johti siihen, että kohti pohjoista liikkeessä ollut keltainen rotu työntyi punaisen ihmisen metsästysmaille. Tämä tunkeileva oikeuksien loukkaus, johon vielä liittyi luontaista rodullista vihamielisyyttä, johti lopulta yhä lukuisampiin vihollisuuksiin, ja näin alkoi kauko-Aasian viljavista maista käyty ratkaiseva kamppailu.
Kertomus tästä loputtoman pitkästä
taistelusta punaisen ja keltaisen rodun välillä on yksi Urantian historian
sankarirunoelmista. Yli kahdensadantuhannen vuoden ajan nämä kaksi oivallista
rotua kävivät katkeraa ja hellittämätöntä sotaa. Punaiset ihmiset olivat
alkuaikojen taisteluissa yleensä menestyksekkäitä, ja heidän rynnäkköosastonsa
levittivät hävitystä keltaisten ihmisten yhdyskuntien keskuuteen. Mutta
sodankäyntitaidon alalla keltainen ihminen oli lahjakas oppilas, ja jo
varhaisessa vaiheessa hän osoitti ilmeistä kykyä elää rauhanomaisesti maanmiestensä
kanssa; kiinalaiset oppivat ensimmäisinä, että yhtenäisyydessä on voimaa.
Punaiset heimot jatkoivat sisäisiä yhteenottojaan, ja ennen pitkää ne alkoivat
kärsiä toistuvia tappioita säälimättömien kiinalaisten lujissa käsissä,
kiinalaisten, jotka jatkoivat hellittämätöntä marssiaan kohti pohjoista.
Satatuhatta vuotta sitten taistelivat
väkimäärältään harvenneet punaisen rodun heimot selkä viimeisen jäätikön
perääntyvää reunaa vasten, ja kun Beringinkannasta myöten itään johtanut
maayhteys tuli kulkukelpoiseen kuntoon, nämä heimot
[sivu 884]
eivät empineet jättää Aasian manteren tylyjä rantoja. On kulunut kahdeksankymmentäviisituhatta vuotta siitä, kun viimeiset puhdasveriset punaisen rodun edustajat lähtivät Aasiasta, mutta pitkään jatkunut taistelu painoi geneettisen leimansa voitokkaaseen keltaiseen rotuun. Pohjoiskiinalaiset kansanheimot samoin kuin andonilais-siperialaiset sulauttivat itseensä paljon punaista rotuainesta hyötyen siitä melkoisesti.
Pohjois-Amerikan intiaanit eivät koskaan tulleet kosketuksiin Aatamin ja Eevan andiittijälkeläistenkään kanssa, sillä heidät oli karkotettu kotiseuduiltaan Aasiasta jokseenkin viisikymmentätuhatta vuotta ennen Aatamin saapumista. Andiittivaellusten aikana olivat puhtaat punaiset rotukannat levittäytymässä ympäri Pohjois-Amerikkaa nomadiheimoina -- metsästäjinä, jotka harjoittivat vähäisessä määrin maanviljelyä. Nämä rodut ja omaa kulttuuriaan edustavat ryhmät pysyivät lähes täysin muusta maailmasta eristyksissä siitä lähtien, kun ne Amerikkoihin saapuivat, aina kristillisen aikakauden ensimmäisen vuosituhannen lopulle saakka, jolloin Euroopan valkoiset rodut ne löysivät. Aina mainittuun ajankohtaan asti eskimot olivat niiden ihmisten joukossa lähimpänä valkoista ihmistä, joita punaisten ihmisten pohjoiset heimot olivat koskaan nähneet.
Punainen ja keltainen rotu ovat ainoat ihmisen rotukannat, jotka ilman andiittien vaikutuksia koskaan ylsivät korkea-asteiseen sivilisaatioon. Amerikan intiaanien vanhinta kulttuuria edusti Onamonalontonin keskus Kaliforniassa, mutta vuoteen 35.000 eKr mennessä tämä oli jo kauan sitten hävinnyt. Meksikon, Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan vuoristojen myöhemmät ja pysyvämmät sivilisaatiot perusti rotu, joka oli valtaosaltaan punaista, mutta johon oli sekoittunut melkoinen määrä keltaista, oranssia ja sinistä.
Nämä
sivilisaatiot olivat sangikien evolutionaarisia aikaansaannoksia siitäkin
huolimatta, että andiittien verenperintöä pääsi aavistuksen verran Peruun asti.
Pohjois-Amerikan eskimoita ja muutamaa Etelä-Amerikan polynesialaisandiittia
lukuun ottamatta läntisen pallonpuoliskon kansoilla ei ollut mitään yhteyttä
muuhun maailmaan, ennen kuin ensimmäisen kristillisen vuosituhannen lopulla.
Melkisedekien alkuperäisessä Urantian rotujen kohennussuunnitelmassa oli
säädetty, että miljoona puhdasveristä Aatamin jälkeläistä lähtisi kohentamaan
Amerikan mantereiden punaisia ihmisiä.
AAMUNKOITTO
Vähän sen jälkeen kun levittäytyvät kiinalaiset olivat ajaneet punaisen ihmisen meren yli Pohjois-Amerikkaan, he puhdistivat itä-Aasian jokilaaksot andoniiteista työntämällä nämä Siperiaan pohjoisessa ja Turkestaniin lännessä, jossa nämä pian tulivat kosketuksiin andiittien korkeamman kulttuurin kanssa.
Burmassa ja Indokiinan niemimaalla Intian ja Kiinan kulttuurit sekoittuivat ja yhdistyivät tuottaen noiden seutujen toinen toistaan seuranneet sivilisaatiot. Nyt jo kadonnut vihreä rotu on täällä säilynyt suurempana rodullisena ainesosana kuin missään muualla maailmassa.
Monet eri rodut pitivät hallussaan
Tyynenmeren saaria. Eteläisiä ja tuolloin nykyistä suurempia saaria asuttivat
yleensä kansanheimot, joiden verenperintö sisälsi suuren määrän vihreää ja
indigoa. Pohjoisia saaria asuttivat andoniitit ja myöhemmin sellaiset rodut,
joihin sisältyi suuri osuus punaista ja keltaista rotuainesta. Japanilaisten
esi-isät ajettiin pois mannermaalta vasta vuoden 12.000 eKr tienoilla, jolloin
pohjois-kiinalaisten heimojen voimakas etelärannikkoa myötäilevä
levittäytyminen ajoi nämä asuinsijoiltaan. Heidän lopullinen maastamuuttonsa ei
johtunut niinkään väestöpaineesta kuin erään sellaisen heimopäällikön
aloitteesta, jota he alkoivat pitää jumalallisena henkilöhahmona.
[sivu 885]
Intian ja Levantin kansojen tavoin myös keltaisen ihmisen voitokkaat heimot perustivat varhaisimmat keskuksensa pitkin rannikkoa ja jokivarsille. Rannikon asutuskeskuksille kävi myöhempinä vuosina huonosti, kun yhä laajemmat tulvat ja jokiuomien siirtymiset tekivät alangon kaupungeista asuinkelvottomia.
Kaksikymmentätuhatta vuotta sitten
kiinalaisten esi-isät olivat jo perustaneet tusinan verran voimakkaita
primitiivisen kulttuurin ja oppineisuuden keskuksia, eritoten Keltaisenjoen ja
Jangtsen varrelle. Ja nyt nämä keskukset alkoivat saada vahvistusta siitä, että
Sinkiangista ja Tiibetistä saapui tasaisena virtana korkeammantasoisia
sekoittumakansoja. Muuttoliike Tiibetistä Jangtsenlaaksoon ei ollut yhtä laajaa
kuin pohjoisessa, eivätkä Tiibetin keskukset myöskään olleet yhtä pitkälle
edistyneitä kuin Tarimin vesistöalueen keskukset. Mutta kummankin
muuttoliikkeen mukana kulkeutui idän jokivarsien yhdyskuntiin tietty määrä
andiittiverta.
Muinaisaikojen keltaisen rodun verrattomuus
johtui neljästä tärkeästä tekijästä:
1. Geneettinen. Euroopan sinisistä
serkuistaan poiketen sekä punainen että keltainen rotu olivat suurelta osin
välttyneet sekoittumasta kelvottomiin ihmisen rotukantoihin.
Pohjois-kiinalaiset, jotka jo olivat saaneet vahvistusta pienestä määrästä
korkeammantasoista punaista ja andonilaista rotuainesta, tulivat kohta saamaan
hyödykseen melkoisen lisäyksen andiittista verenperintöä. Etelä-kiinalaisten ei
tässä mielessä käynyt yhtä hyvin, ja he olivat pitkään kärsineet siitä, että
heihin oli sulautunut vihreää rotua, kun taas myöhemmin heitä entisestäänkin
heikensi niiden alemmantasoisten kansanheimojen laumoittainen
maahantunkeutuminen, jotka dravida-andiittien invaasio työnsi pois Intiasta. Ja
vielä nykyisessäkin Kiinassa vallitsee selvä ero pohjoisten ja eteläisten
rotujen välillä.
2. Sosiaalinen. Keltainen rotu oppi jo varhain, mikä arvo oli sillä, että rauha vallitsee sen keskuudessa. Heidän keskinäinen rauhanomaisuutensa edisti siinä määrin väestönkasvua, että se takasi heidän sivistyksensä leviämisen monien miljoonien keskuuteen. Vuodesta 25.000 vuoteen 5000 eKr Urantian korkein kansanmassojen sivistystaso vallitsi keski- ja pohjois-Kiinassa. Keltainen ihminen oli ensimmäinen, joka ylsi rodun sisäiseen solidaarisuuteen. Hän saavutti ensimmäisenä laajamittaisen kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen sivilisaation.
Vuoden 15.000 eKr kiinalaiset olivat
aggressiivisia militaristeja. Liiallinen menneisyyden kunnioittaminen ei ollut
vielä heitä heikentänyt, ja lähes kaksitoistamiljoonaisena kansana he
muodostivat yhteistä kieltä puhuvan kiinteän kokonaisuuden. Tämän kauden
kuluessa heistä kehittyi todellinen kansakunta, joka oli paljon yhtenäisempi ja
homogeenisempi kuin ovat olleet heidän poliittiset liittonsa historiallisena
aikana.
3. Hengellinen. Andiittivaellusten aikakaudella kiinalaiset kuuluivat maailman hengellisimpiin kansoihin. Kauan jatkunut uskollisuus Singlangtonin julistaman Ainoan Totuuden palvontaa kohtaan piti heidät useampien muiden rotujen edellä. Edistyvän ja pitkälle kehittyneen uskonnon tarjoama kannustin on usein kulttuurikehityksen ratkaiseva tekijä. Siinä, missä Intia riutui, siinä Kiina rynnisti eteenpäin elähdyttävänä virikkeenään uskonto, joka vaali totuutta korkeimpana Jumaluutena.
Tämä totuudenpalvonta kiihotti tutkimaan
luonnonlakeja ja ihmiskuntaan sisältyviä potentiaaleja ja ottamaan niistä
selvää. Kuusituhatta vuotta sitten eläneet kiinalaiset olivat
totuudentavoittelussaan vielä innokkaita ja tarmokkaita oppilaita.
4. Maantieteellinen. Kiinaa suojelevat
lännessä vuoret ja idässä Tyynimeri. Vain pohjoisessa on tie auki hyökkääjille,
eikä pohjoisessa punaisen ihmisen ajasta siihen, kun andiittien myöhemmät
jälkeläiset saapuivat, asunut yhtään hyökkäävää rotua.
[sivu 886]
Ja ilman
vuoriston asettamia esteitä ja hengellisen kulttuurin myöhempää taantumista
keltainen rotu olisi epäilemättä houkutellut puoleensa suurimman osan
Turkestanista liikkeelle lähteneistä andiittien vaelluksista, eikä ole
epäilystäkään siitä, että se olisi kohta hallinnut maailman sivilisaatiota.
Noin viisitoistatuhatta vuotta sitten melkoinen määrä andiitteja kulki Ti Taon solan läpi ja levittäytyi Keltaisenjoen yläjuoksun jokilaaksoon, Kansun kiinalaisasutuksen sekaan. Ennen pitkää he tunkeutuivat itään, Henaniin, jossa kaikkein edistyneimmät yhdyskunnat sijaitsivat. Osapuilleen puolet lännen suunnalta soluttautuneesta väestä oli andoniitteja, toinen puoli taas andiitteja.
Keltaisenjoen varrella pohjoisessa sijainneet
kulttuurin keskukset olivat aina olleet edistyneempiä kuin Jangtsen rantojen
yhdyskunnat etelässä. Muutamassa vuosituhannessa sen jälkeen, kun pienetkin
määrät näitä korkeammantasoisia kuolevaisia oli saapunut, olivat Keltaisenjoen
asutuskeskukset rynnistäneet Jang-tsen kylien edelle ja saavuttaneet sellaisen
etumatkan eteläisiin veljiinsä, ettei se ole jälkeenkäänpäin hävinnyt.
Syynä ei ollut se, että andiitteja oli
lukumääräisesti kovin paljon, eikä se, että heidän kulttuurinsa oli paljon
korkeammalla, vaan se, että heihin sekoittuminen tuotti monipuolisemman
rotukannan. Pohjoiskiinalaiset saivat juuri sopivasti andiittista rotuperimää
niin, että siitä koitui lievää kiihoketta heidän luontaisesti kyvykkäälle
mielelleen, mutta ei niin paljon, että se olisi sytyttänyt heihin sen
levottoman, tutkivan tiedonhalun, joka on niin luonteenomainen pohjoisen
valkoisille roduille. Tämä rajoittuneempi andiittisen perintöaineksen lisäys ei
kovinkaan pahasti järkyttänyt sangik-tyypin synnynnäistä tasapainoisuutta.
Myöhemmät andiittien muuttoaallot toivat mukanaan joitakin Mesopotamian sivistyksen antimia; tämä pitää paikkansa erityisesti viimeisiin lännestä tulleisiin vaellusaaltoihin nähden. Ne edistivät pohjoiskiinalaisten talous- ja opetuskäytäntöjä suuresti. Ja vaikka niiden vaikutus keltaisen rodun uskonnolliseen kulttuuriin olikin lyhytaikainen, oli andiittien myöhemmillä jälkeläisillä suuri vaikutus sittemmin tapahtuneeseen hengelliseen heräämiseen. Mutta andiittien perimätiedot Eedenin ja Dalamatian kauneudesta vaikuttivat kylläkin kiinalaisten traditioihin; muinaiset kiinalaiset tarinat sijoittavat "jumalten maan" länteen.
Kiinalaiset aloittivat kaupunkien rakentamisen ja käsiteollisuuden harjoittamisen vasta vuoden 10.000 eKr jälkeen eli vasta, kun Turkestanissa oli tapahtunut ilmastollisia muutoksia ja kun myöhemmät andiittisiirtolaiset olivat saapuneet. Tämä uuden rotuaineksen lisäys ei tuonut keltaisen ihmisen sivilisaatioon niinkään mitään oleellisesti uutta, mutta se kannusti oivallisemmissa kiinalaiskannoissa piilleiden taipumusten kehittymistä pitemmälle ja joutuisammin. Henanista Shensiin ulottuvalla alueella alkoivat edistyneen sivilisaation potentiaalit tuottaa hedelmää. Metallinmuokkaus ja kaikki teolliset taidot ovat peräisin näiltä ajoilta.
Yhtäläisyydet tiettyjen muinaiskiinalaisten
ja mesopotamialaisten ajanlasku-, astronomisten ja julkishallinnollisten
menetelmien kesken johtuvat näiden kahden kaukana toisistaan sijaitsevan
keskuksen välisistä kauppasuhteista. Kiinalaiset kauppiaat matkustivat jo
sumerilaisten aikoina maitse Turkestanin kautta Mesopotamiaan. Eikä tämä
vaihtotoiminta ollut suinkaan yksisuuntaista -- Eufratinlaakso hyötyi siitä
melkoisesti, niin kuin hyötyivät myös Gangesin tasankojen kansat. Mutta
ilmastolliset muutokset ja nomadien hyökkäykset kolmannella vuosituhannella
ennen Kristusta supistivat keski-Aasian karavaanipolkuja myöten käydyn kaupan
määrää suuresti.
[sivu 887]
8. MYÖHEMPI KIINALAINEN SIVISTYS
Ei liene aivan väärin sanoa, että samalla kun punainen ihminen kärsi liiallisesta sodankäynnistä, kiinalaisten osoittama perinpohjaisuus Aasian valloittamisessa viivytti valtiollisuuden kehittymistä heidän keskuuteensa. Heillä oli suuri rodun sisäisen solidaarisuuden potentiaali, mutta sen kunnollinen kehittyminen jäi toteutumatta, sillä ei ollut olemassa sellaista ulkoisen hyökkäyksen aina tuntuvasta uhasta johtuvaa kannustinta, joka olisi pakottanut yhtämittaiseen etenemiseen.
Kun itä-Aasian valloitus oli viety päätökseen, ikivanha sotilasvaltio vähitellen mureni, menneet sodat unohdettiin. Sankarirunoelman kaltaisesta taistelusta punaista rotua vastaan oli jäänyt jäljelle pelkkä hämärä perimätieto jousimiesten kansanheimon kanssa muinoin käydystä voimainmittelöstä. Kiinalaiset ryhtyivät jo varhaisessa vaiheessa harrastamaan maataloushankkeita, mikä vain lisäsi heidän rauhanomaisia taipumuksiaan, ja kun väestömäärä oli selvästi alle ihmisen ja maatalousmaan suhdeluvun, se edisti maan rauhanomaisuuden kasvua vielä lisää.
Tarvittiin vain tietoisuus menneisyyden saavutuksista (jotka nykyisyydessä jo olivat jonkin verran väljähtyneitä), valtaosaltaan maata viljelevän kansan vanhoillisuus ja kehittynyt perhe-elämä ja niin esi-isienkunnioitus sai alkunsa, ja tämä huipentui lopulta tavaksi osoittaa niin suuresti kunnioitusta menneisyyden ihmisiä kohtaan, että se lähenteli palvomista. Varsin samantapainen suhtautuminen oli vallalla Euroopassa valkoisten rotujen keskuudessa noin viidensadan vuoden ajan kreikkalais-roomalaisen sivilisaation luhistumisen jälkeen.
Usko "Ainoaan Totuuteen" ja sen
palvominen Singlangtonin opettamalla tavalla ei koskaan täysin sammunut. Mutta
ajan myötä yhä yleisemmäksi käynyt pyrkimys kunnioittaa sellaista, joka jo oli
vakiintunutta, peitti alleen uuden ja korkeamman totuuden etsinnän. Keltaisen
rodun hengenviljely suuntautui vähä vähältä pois tuntemattoman tavoittelusta ja
asettui säilyttämään sitä, mikä oli tunnettua. Ja tämä on syynä siihen, että
aikanaan maailman nopeimmin edistynyt sivilisaatio lamaantui.
Vuosien 4000 ja 500 eKr välillä vietiin keltaisen rodun poliittinen jälleenyhdistyminen päätökseen, mutta Jangtsen ja Keltaisenjoen keskusten kulttuurin yhdistäminen oli toteutettu jo sitä ennen. Tämä myöhempien heimoryhmien poliittinen jälleenyhdistyminen ei sujunut ristiriidatta, mutta sodalla oli yhteisön näkemyksissä edelleen huono kaiku. Esi-isienpalvonta, kielen hajoaminen yhä useammiksi murteiksi sekä se, ettei tuhansiin ja taas tuhansiin vuosiin ollut mitään tarvetta kutsua väestöä sotilaalliseen toimintaan, olivat tehneet tästä kansasta äärimmäisyyteen asti rauhanomaisen.
Vaikkei keltainen rotu täyttänytkään toiveita pitkälle ehtineen valtiollisuuden varhaisessa vaiheessa tapahtuvasta kehittymisestä, vähitellen se silti edistyi sivilisaatioon kuuluvien taitojen hallinnassa, varsinkin maanviljelyn ja puutarhanhoidon alalla. Viljelijöiden Shensissä ja Henanissa kohtaamien vesirakennusteknisten ongelmien ratkaiseminen edellytti ryhmien välistä yhteistyötä. Tällaiset kastelun ja maaperän säilyttämisen alalla kohdatut vaikeudet vaikuttivat osaltaan hyvinkin suuressa määrin keskinäisen riippuvuuden kehittymiseen ja sen seurauksena rauhan edistymiseen maataviljelevien ryhmien keskuudessa.
Kirjoitustaidon alalla otetut edistysaskelet
samoin kuin koulujen perustaminen myötävaikuttivat tiedon leviämiseen
sellaisessa mittakaavassa, joka ei ole verrattavissa mihinkään aikaisempaan.
Mutta varsin varhain tapahtuneesta kirjapainotaidon ilmaantumisesta huolimatta
käsitemerkkejä käyttävän kirjoitusjärjestelmän vaivalloisuus rajoitti
oppineiden luokkien lukumääräistä kasvua. Ja mikä pahinta, sosiaalisen
standardisoitumisen ja uskonnollis-filosofisen dogmatisoitumisen prosessit
etenivät hyvää vauhtia. Esi-isäinkunnioittamisen uskonnollinen kehitys
monimutkaistui entisestään, sillä siihen tulvehti mukaan monenlaista
luonnonpalvontaan liittyvää taikauskoa. Mutta koko keisarikunnanlaajuisessa Shang-tin
palvonnassa säilyi vielä pitkään jäänteitä todellisesta jumalakäsitteestä.
[sivu 888]
Esi-isien kunnioittamiseen sisältyvä suuri heikkous on siinä, että se edistää taaksepäin katsovaa filosofiaa. Vaikka olisi hyvinkin järkevää kerätä viisauden kultajyviä menneisyydestä, on silti mieletöntä pitää menneisyyttä totuuden ainoana lähteenä. Totuus on suhteellista ja laajentuvaa. Se elää aina nykyisyydessä, ja se tulee uudella tavalla esille jokaisessa ihmisten sukupolvessa -- jopa jokaisessa ihmiselämässä.
Esivanhempien kunnioittamisen merkittävä vahva puoli taas on siinä, että se antaa suuren arvon perheelle. Kiinalaisen kulttuurin hämmästyttävä järkkymättömyys ja pysyvyys ovat seurauksena siitä, että perheelle annetaan ensiarvoisen tärkeä asema, sivilisaation kohtalo riippuu nimittäin suoraan siitä, miten tehokkaasti perheinstituutio toimii; ja Kiinassa perhe sai sellaisen sosiaalisen tärkeyden, jopa sellaisen uskonnollisen merkityksen, että lähellekään sitä eivät ole päässeet kuin muutamat muut kansat.
Yhä laajemmaksi käyneen esi-isienpalvonnan
edellyttämä kiintymys omia vanhempia ja lojaalisuus perhettä kohtaan takasivat
verrattomien perhesuhteiden ja kestävien perheryhmien muodostumisen, ja nämä
kaikki tasoittivat tietä seuraaville sivilisaation säilymiseen vaikuttaville
tekijöille:
1. Omaisuuden ja varallisuuden säilyttäminen.
2. Useamman kuin yhden sukupolven kokemuksen
yhdistyminen.
3. Menneisyyden taitojen ja tietojen tehokas
opettaminen lapsille.
4. Voimakkaan velvollisuudentunteen
kehittyminen, moraalisuuden koheneminen ja eettisen herkkyyden kasvu.
Kiinalaisen sivilisaation muotoutumisvaihe, joka alkaa andiittien saapumisesta, jatkuu kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta tapahtuneeseen suureen eettiseen, moraaliseen ja puolittain uskonnolliseen heräämiseen asti. Ja kiinalainen perimätieto kuljettaa mukanaan hämäräksi käynyttä kertomusta evoluution mukaisesta menneisyydestä, johon kuuluvat siirtyminen äitikeskeisestä isäkeskeiseen perheeseen, maanviljelyn vakiintuminen, arkkitehtuurin kehittyminen ja teollisuuden alkuunsaattaminen -- kaikki tämä on vaihe vaiheelta kerrottu. Ja tämä kertomus tuo eteemme -- tarkempana kuin mikään muu samankaltainen selvitys -- kuvan suurenmoisen kansan loistavasta noususta barbaarisuuden tasoilta sivistykseen. Tänä aikana kiinalaiset siirtyivät alkeellisesta maatalousyhteiskunnasta korkeampaan sosiaaliseen järjestelmään, jonka ilmentymiä olivat kaupungit, teollisuus, metallinmuokkaus, kaupallinen tavarainvaihto, hallitus, kirjoitustaito, matematiikka, taide, tiede ja kirjapainotaito.
Ja niin keltaisen rodun ikivanha sivilisaatio onkin säilynyt halki vuosisatojen. Siitä, kun ensimmäiset tärkeät edistysaskelet kiinalaisen kulttuurin alalla otettiin, on kulunut lähes neljäkymmentätuhatta vuotta, ja monista taantumistakin huolimatta Hanin poikien sivilisaatio antaa paremmin kuin mikään muu sivilisaatio yhtäjaksoisen kuvan katkeamattomasta eteenpäinmenosta halki aikakausien aina kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti. Valkoisten rotujen mekaaniset ja uskonnolliset aikaansaannokset ovat olleet korkeata luokkaa, mutta koskaan nämä rodut eivät ole voittaneet kiinalaisia lojaalisuudessa perhettä kohtaan, ryhmän sisäisessä eettisyydessä eivätkä henkilökohtaisessa moraalisuudessa.
Tämän ikivanhan kulttuurin anti ihmisen
onnellisuuden hyväksi on runsas. Miljoonat ihmisolennot ovat eläneet ja
kuolleet sen saavutusten siunaamina. Tämä suuri sivilisaatio on vuosisatojen
ajan levännyt menneisyyden laakereilla, mutta nyt se on taas heräämässä
muodostaakseen itselleen kuvan kuolevaisen olennon olemassaolon ylimaallisista
päämääristä, ryhtyäkseen taas kerran hellittämättömään kilvoitteluun koskaan
päättymättömän edistymisen hyväksi.
[Esittänyt muuan Nebadonin Arkkienkeli.]