[sivu
1062]
JUMALAKÄSITYKSEN KEHITYS
HEPREALAISTEN KESKUUDESSA
HEPREALAISTEN hengelliset johtajat tekivät, mitä ketkään muut ennen heitä eivät milloinkaan olleet onnistuneet tekemään: he riisuivat jumalakäsityksensä ihmishahmoisuudesta muuntamatta sitä samalla Jumaluuden abstraktioksi, jollainen olisi vain filosofien käsitettävissä. Jopa tavallinen kansa kykeni pitämään kypsyneen jahvekäsitteen mukaista Jahvea Isänä, jos ei aivan yksittäisen ihmisen Isänä, niin ainakin rodun Isänä.
Vaikka
Saalemissa oli Melkisedekin päivinä opetettu selkeää käsitystä siitä, että
Jumala on persoonallinen, käsitys oli kuitenkin epämääräinen ja epäselvä
Egyptistä-paon aikoihin, ja heprealaisten mielessä se kehittyi vastauksena
hengellisten johtajien opetukseen vasta vähitellen, kun sukupolvet vaihtuivat
toisiksi. Jahven käsittäminen persoonalliseksi edistyi kehityksen myötä paljon
yhtäjaksoisemmin kuin Jumaluuden monien muiden attribuuttien käsittäminen.
Alkaen Mooseksesta ja päättyen Malakiaan heprealaisessa ajattelussa tapahtui
lähes keskeytymätöntä Jumalan persoonallisuuden käsitteellistä kasvua, ja tämän
käsityksen nostivat vihdoin korkeuksiin ja kohottivat kunniaan Jeesuksen
opetukset taivaallisesta Isästä.
HEPREALAISPROFEETOISTA ENSIMMÄINEN
Ympäröivien kansojen vihamielisyyden paine Palestiinassa opetti heprealaisille sheikeille pian, ettei heillä ollut toivoakaan selviytyä pitemmälle, elleivät he yhdistäisi heimo-organisaatioitaan yhdeksi keskitetyksi hallintojärjestelmäksi. Ja tämä hallintovallan keskitys tarjosi Samuelille entistä paremmat mahdollisuudet toimia opettajana ja uudistajana.
Samuel polveutui monta saalemilaista opettajapolvea tuottaneesta suvusta, joka oli pitänyt sinnikkäästi yllä Melkisedekin totuuksia osana palvontamuotojaan. Tämä opettaja oli miehekäs ja määrätietoinen mies. Vain hänen suuri antaumuksensa, johon liittyi hänelle ominainen tavaton päättäväisyys, mahdollisti sen, että hän pystyi kestämään sitä lähes joka taholta tulevaa vastustusta, johon hän törmäsi ryhtyessään käännyttämään koko Israelin kansaa takaisin Mooseksen aikaiseen korkeimman Jahven palvontaan. Ja tällöinkin hän onnistui vain osittain. Hän nimittäin voitti jahvekäsitteen mukaisen palvonnan kannalle vain heprealaiskansan älykkäämmän puoliskon, toinen puoli pitäytyi edelleen maan heimojumalien ja alempiarvoisten jahvekäsitysten mukaiseen palvontaan.
Samuel oli äkkipikaista mutta pystyvää
ihmistyyppiä. Hän oli käytännöllinen uudistaja, joka saattoi yhtenä kauniina
päivänä lähteä kumppaneineen kaatamaan nurin parikinkymmentä Baalin alttaria.
Se, mitä hän sai aikaan, tapahtui puhtaalla raa'alla voimalla. Hän ei paljon
saarnannut, vielä vähemmän opetti, mutta sitä enemmän hän toimi. Yhtenä päivänä
hän pilkkasi Baalin pappia, seuraavana pilkkoi vangitun kuninkaan kappaleiksi.
Hän uskoi hartaasti yhteen Jumalaan, ja hänellä oli selkeä käsitys tuosta
ainoasta Jumalasta taivaan ja maan luojana: "Maan tukipylväät ovat Herran,
ja hän on asettanut niiden päälle maanpiirin."
[sivu 1063]
Mutta se suuri panos, jonka Samuel toi jumaluuskäsityksen kehitykseen, oli hänen kauas kiirivä julistuksensa siitä, että Jahve oli muuttumaton, ikuisesti sama pettämättömän täydellisyyden ja jumalallisuuden ilmentymä. Tuohon aikaan Jahve käsitettiin epävakaaksi, epäluuloisten oikkujen vaivaamaksi Jumalaksi, joka vähän väliä katui, että oli tehnyt näin tai noin. Mutta nyt heprealaiset kuulivat ensimmäisen kerran Egyptistä-lähtönsä jälkeen nämä hätkähdyttävät sanat: "Hän, joka on Israelin väkevä, ei valhettele eikä kadu, sillä hän ei ole ihminen, että hän katuisi." Julistettiin, että vallalla oli vakaus, kun oltiin tekemisissä Jumaluuden kanssa. Samuel toisti toistamistaan, että Melkisedek teki liiton Abrahamin kanssa, ja hän julisti, että Herra, Israelin Jumala, oli kaiken totuuden, vakauden ja pysyvyyden lähde. Heprealaiset olivat aina pitäneet Jumalaansa ihmisenä, superihmisenä, tuntematonta alkuperää olevana ylevöityneenä henkenä, mutta nyt he kuulivat, kuinka entinen Horebin henki ylennettiin luojan täydellisyyden omaavaksi muuttumattomaksi Jumalaksi. Samuel auttoi kehittyvää jumalakäsitystä ihmisten vaihtelevien mielialojen ja kuolevaisen olemassaoloon kuuluvien kohtalonvaiheiden yläpuolella oleviin korkeuksiin. Hänen opetuksensa johdosta heprealaisten Jumala alkoi nousta heimojumalien tasolla olevasta ideasta koko luomakunnan kaikkivoivan ja muuttumattoman Luojan ja Valvojan ihanteeksi.
Ja hän saarnasi taas kerran, mitä oli
kerrottu Jumalan vilpittömyydestä, hänen luotettavuudestaan sopimuksen
kunnioittajana. Samuel sanoi: "Herra ei hylkää kansaansa." "Hän
on tehnyt kanssamme iankaikkisen liiton, kaikin puolin taatun ja vakaan."
Ja niin kiiri kautta Palestiinan kutsu palata taas korkeimman Jahven
palvontaan. Alituiseen tämä tarmokas opettaja julisti: "Sinä olet suuri, oi
Herra Jumala, sillä ei ole sinun vertaistasi, eikä muuta jumalaa ole kuin
sinä."
Heprealaiset olivat tähän saakka nähneet Jahven suosion vain aineellisen menestyksen valossa. Israelille se oli suuri järkytys, ja Samuelille se oli vähällä maksaa hänen henkensä, kun hän rohkeni julistaa: "Herra köyhdyttää ja rikastuttaa; hän alentaa ja hän ylentää. Hän tomusta nostaa halvat, hän loasta korottaa köyhät, pannakseen heidät ruhtinasten rinnalle ja antaakseen heidän periä kunniasijat." Sitten Mooseksen aikojen ei tällaisia vähäosaisten ja vähemmän onnekkaiden kannalta lohdullisia lupauksia ollut julistettu, ja tuhansissa toivonsa menettäneissä syttyi toive, että he sittenkin voisivat parantaa hengellistä asemaansa.
Mutta Samuel ei edennyt paljon heimojumalakäsitystä pitemmälle. Hän julisti Jahvea, joka teki kaikki ihmiset, mutta jonka ajatuksissa olivat pääasiassa heprealaiset, hänen valittu kansansa. Vaikka näin olikin, niin nyt jumalakäsitys Mooseksen päivien tapaan välitti taas kuvan Jumaluudesta, joka oli pyhä ja suoraselkäinen. "Ei kukaan ole pyhä niin kuin Herra. Kuka olisi verrattavissa tähän pyhään Herraan Jumalaan?"
Vuosien vieriessä edistyi harmaantunut, vanha
johtaja Jumalan ymmärtämisessä, sillä hän julisti: "Herra on kaikkitietävä
Jumala, ja teot hän punnitsee. Herra tuomitsee maan ääret, hän osoittaa armoa
armeliaalle, ja oikeudenmukaiselle hänkin on oikeudenmukainen." Tässä on
nähtävissä jo ensimmäinen armon pilkahdus, vaikka se koskeekin vain niitä,
jotka ovat armeliaita. Myöhemmin hän astui vielä askelen pidemmälle, kun hän
vastoinkäymisen hetkellä kehotti kansaansa: "Langetkaamme nyt Herran
käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri." "Mikään ei estä Herraa
pelastamasta monia tai vain muutaman."
Ja tämä asteittain tapahtunut kehitys Jahven
luonteen käsittämisessä jatkui, kun Samuelin jälkeen tulleet saarnaajat pitivät
siitä huolen. He pyrkivät esittämään Jahven sopimuksensa pitävänä Jumalana,
mutta he eivät aivan kyenneet pitämään yllä Samuelin asettamaa vauhtia. He
eivät onnistuneet kehittelemään ajatusta Jumalan laupeudesta eteenpäin siitä,
miten Samuel sen oli vanhoina päivinään mielessään nähnyt. Ajauduttiin tasaista
vauhtia taaksepäin, kohti muiden jumalten tunnustamista,
[sivu 1064]
vaikka Jahven edelleen väitettiinkin olevan kaikkien yläpuolella. "Sinun on valtakunta, oi Herra, ja sinä olet korotettu kaiken pääksi."
Tässä käsitellyn
aikakauden avainsana oli jumalallinen valta. Tämän ajan profeetat saarnasivat
uskontoa, jonka tarkoituksena oli pitää huolta heprealaisten valtaistuimella
istuvasta kuninkaasta. "Sinun, oi Herra, on suuruus ja voima ja kunnia ja
voitto ja majesteettisuus. Sinun hallussasi on valta ja mahti, ja sinun
vallassasi on tehdä kuka tahansa suureksi ja väkeväksi." Ja tällainen oli
jumalakäsityksen tila Samuelin ja hänen lähimpien seuraajiensa aikana.
Kymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta heprealainen kansakunta jakautui kahdeksi kuningaskunnaksi. Kummankin poliittisen jakautuman piirissä useat totuudenopettajat koettivat pysäyttää taantumuksellisena hyökyaaltona vyöryneen hengellisen rappion, joka oli päässyt valloilleen ja joka valtakunnan jakautumiseen päättyneen sodan jälkeen jatkui tuhoisana. Mutta nämä ponnistukset heprealaisen uskonnon edistämiseksi eivät kohdanneet menestystä ennen kuin Elia, tuo määrätietoinen ja peloton oikeamielisyyden soturi, aloitti opetuksensa. Elia saattoi pohjoisessa kuningaskunnassa taas voimaan sellaisen jumalakäsityksen, joka oli verrattavissa Samuelin aikana vallinneeseen. Elialla ei juurikaan ollut tilaisuutta tuoda julki edistynyttä jumalakäsitystä, sillä niin kuin Samuel oli tehnyt häntä ennen, niin kulki Eliakin ahkerana kaatamassa Baalin alttareita ja hävittämässä väärien jumalten kuvia. Hän toteutti uudistuksiaan epäjumalia palvovan kuninkaan vastustusta uhmaten. Hänen tehtävänsä oli jopa jättiläismäisempi ja vaikeampi kuin se, jonka edessä Samuel oli ollut.
Kun Elia kutsuttiin pois, hänen uskollinen työtoverinsa Elisa jatkoi hänen työtään, ja vähän tunnetun Mikaian verrattomalla tuella hän piti yllä totuuden valoa Palestiinassa.
Mutta nämä eivät
olleet aikoja, jolloin jumaluuskäsitys olisi edistynyt. Vielä eivät
heprealaiset olleet kohonneet edes Mooseksen esittämän ihanteen tasolle. Elian
ja Elisan aikakauden päättyessä paremmat yhteiskuntaluokat olivat palaamassa
korkeimman Jahven palvontaan, ja tämän jakson kuluessa käsitys Universaalisesta
Luojasta saatettiin taas suunnilleen siihen vaiheeseen, johon Samuel oli sen
jättänyt.
Pitkälliseksi venyneessä kiistassa Jahveen
uskovien ja Baalin kannattajien välillä oli kysymys pikemminkin ideologioiden
sosiaalis-taloudellisesta yhteentörmäyksestä kuin uskonnollisten vakaumusten
eroavuudesta.
Palestiinan asukkaat erosivat toisistaan siinä, miten he suhtautuivat yksityiseen maanomistukseen. Eteläiset eli vaeltelevat arabialaisheimot (jahvelaiset) pitivät maata luovuttamattomana -- Jumaluuden kullekin sukukunnalle antamana lahjana. Heidän mielestään maata ei voinut myydä eikä kiinnittää. "Jahve puhui ja sanoi: 'Älköön maata myytäkö, sillä maa on minun.'"
Pohjoiset ja paremmin paikoilleen asettuneet
kanaanilaiset (baalilaiset) ostivat, myivät ja kiinnittivät tiluksiaan
vapaasti. Sana "Baal" merkitsee "omistaja". Baalkultti
perustui kahteen pääopinkappaleeseen: Ensiksikin omaisuutta koskevien
vaihtotoimien, sopimusten ja välipuheiden -- maan osto- ja myyntioikeuden --
laillistamiseen. Toiseksi oletettiin, että Baal lähettää sateen -- hän on
maaperän hedelmällisyyden jumala. Hyvät sadot olivat riippuvaisia Baalin
suosiollisuudesta. Tämän kultin pääasiallinen huomion kohde oli maa, sen
omistaminen ja sen hedelmällisyys.
[sivu 1065]
Baalilaiset omistivat yleisesti taloja,
tiluksia ja orjia. He olivat ylimystön muodostava maanomistajaluokka, joka asui
kaupungeissa. Kullakin Baalilla oli oma pyhä paikkansa, papistonsa ja "pyhät
naisensa" eli rituaaliprostituoidut.
Tästä maahan
suhtautumisessa vallinneesta peruserimielisyydestä nimenomaan sukeutuivat
kanaanilaisten ja heprealaisten väliset sosiaalisten, taloudellisten, moraalisten
ja uskonnollisten asenteiden katkerat vastakohtaisuudet. Tämä
sosiaalis-taloudellinen kiista muuttui selvästi uskonnolliseksi kysymykseksi
vasta Elian aikoina. Tämän tarmokkaan profeetan ajoista alkaen kiistaa
selvitettiin tiukemmin uskonnollisia suuntaviivoja noudatellen -- Jahve vastaan
Baal --, ja se päättyi Jahven voittoon ja myöhempään suuntautumiseen kohti
yksijumalaisuutta.
Elia siirsi Jahve--Baal -kiistan maakysymyksen piiristä
heprealaisten ja kanaanilaisten ideologioiden uskonnollisiin näkökohtiin. Kun
Ahab murhasi Naabotit osana salajuonta, jolla hän saisi haltuunsa näiden
tilukset, Elia teki muinaisista kirjoittamattomista maalaeista moraalisen
kiistakysymyksen ja aloitti voimakkaan kampanjansa baalilaisia vastaan. Kysymys
oli myös maalaisväestön taistelusta kaupunkien harjoittamaa herruutta vastaan.
Pääasiassa juuri Elian vaikutuksesta Jahvesta tuli Elohim. Profeetta aloitti
uransa maareformin puolestapuhujana ja päätti sen Jumaluuden ylevöittäjänä.
Baaleja oli monia, Jahve oli yksi -- monoteismi voitti polyteismin.
Aamos, joka
ilmestyi eteläisiltä kukkuloilta tuomitsemaan pohjoisten heimojen
rikollisuuden, juoppouden, moraalittomuuden ja näiden heimojen harjoittaman
sorron, otti tärkeän askelen tiellä, joka johti heimojumalan -- jumalan, jota
oli varsin kauan palvottu uhrein ja seremonioin, aikaisempien heprealaisten
Jahven -- muuttumiseen Jumalaksi, joka rankaisi rikollisuuden ja
moraalittomuuden myös oman kansansa keskuudessa. Sitten Mooseksen aikojen ei
näin raikuvia totuuksia Palestiinassa ollutkaan julistettu.
Aamos ei ollut
pelkästään ennallistaja tai uudistaja, vaan hän oli myös uusien
jumaluuskäsitysten löytäjä. Hän julisti Jumalasta paljon sellaista, mitä hänen
edeltäjänsäkin olivat julistaneet, ja hän hyökkäsi rohkeasti sellaiseen
Jumalalliseen Olentoon uskomista vastaan, joka sietäisi syntiä niin kutsutun
valitun kansansa keskuudessa. Ensimmäistä kertaa sitten Melkisedekin päivien
saivat ihmiskorvat kuulla, kuinka kansallisessa oikeudenkäytössä ja moraalisuudessa
esiintyvä kaksinaamaisuus tuomittiin. Omin korvin kuulivat heprealaiset ensi
kerran historiansa aikana, ettei heidän oma Jumalansa Jahve enää sietäisi
rikollisuutta eikä syntiä heidän elämässään yhtään sen enempää kuin minkään
muunkaan kansan keskuudessa. Aamos näki mielessään Samuelin ja Elian ankaran ja
oikeudenmukaisen Jumalan, mutta hän näki myös Jumalan, jonka suhtautuminen
heprealaisiin ei millään tavoin poikennut hänen suhtautumisestaan jokaiseen
muuhun kansakuntaan, kun kysymyksessä oli väärintekemisen rankaiseminen. Tämä
oli suora hyökkäys omahyväistä "valittu kansa" -opinkappaletta
vastaan, ja monet noiden aikojen heprealaiset loukkaantuivat siitä katkerasti.
Aamos sanoi:
"Etsikää häntä, joka on tehnyt vuoret ja luonut tuulen, häntä, joka on
tehnyt Otavan ja Kalevanmiekan ja muuttaa kuoleman varjon aamuksi ja pimentää
päivän yöksi." Ja tuomitessaan puoliuskonnolliset, silmää palvelevat ja
joskus moraalittomat lähimmäisensä hän yritti luoda kuvan muuttumattoman Jahven
heltymättömästä oikeudenmukaisuudesta, kun hän sanoi pahantekijöistä:
"Vaikka he helvettiin kaivautuisivat, sieltäkin minä tempaan heidät;
vaikka he taivaaseen nousisivat, sieltäkin minä syöksen heidät alas."
"Ja vaikka he vankeuteen vaeltaisivat vihollistensa edessä, sielläkin minä
käsken oikeuden miekan heidät tappamaan." Aamos hätkähdytti kuulijoitaan
vieläkin pahemmin, kun hän heitä moittivasti ja syyttävästi sormella osoittaen
julisti Jahven nimissä: "Totisesti, minä en ikinä unhota yhtäkään teidän
tekoanne." "Ja minä seulon Israelin huonetta kaikkien kansain seassa,
niin kuin vehnä seulalla seulotaan."
[sivu 1066]
Aamos julisti
Jahven "kaikkien kansakuntien Jumalaksi", ja varoitti israelilaisia
siitä, ettei rituaali saa korvata vanhurskautta. Ja ennen kuin tämä rohkea
opettaja kivitettiin kuoliaaksi, hän oli levittänyt riittävästi totuuden
hapatetta, jotta se pelastaisi opetuksen korkeimmasta Jahvesta; hän oli
varmistanut Melkisedekin ilmoituksen edelleenkehittymisen.
Hoosea seurasi
Aamosta ja tämän oppia universaalisesta oikeuden Jumalasta ja herätti eloon
Mooseksen käsityksen rakkauden jumalasta. Hoosea saarnasi anteeksisaamista,
joka seuraisi katumuksesta, ei uhraamisesta. Hän julisti laupeuden ja
jumalallisen armon evankeliumia sanoen: "Minä kihlaan sinut itselleni
ikiajoiksi; kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja
laupeudella. Kihlaan sinut itselleni myös uskollisuudella." "Omasta
halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani on väistynyt heistä."
Hoosea jatkoi
uskollisesti Aamoksen moraalisia varoituksia ja sanoi Jumalasta: "Haluni
mukaan minä olen heitä kurittava." Mutta israelilaiset pitivät jo
petokseen verrattavana sydämettömyytenä sitä, että hän sanoi: "Minä sanon
niille, jotka eivät ole minun kansani: 'Te olette minun kansani'; ja he
sanovat: 'Sinä olet meidän Jumalamme.'" Hän saarnasi edelleen katumuksesta
ja anteeksisaamisesta ja sanoi: "Minä parannan heidän luopumuksensa,
omasta halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani on väistynyt
heistä." Hoosea julisti aina toivoa ja anteeksisaamista. Hänen sanomansa
ydinsisältönä oli aina: "Minä armahdan kansaani. Heidän ei pidä muuta
Jumalaa tunteman kuin minut, sillä paitsi minua ei muuta pelastajaa ole."
Aamos herätti heprealaisten kansallisen omantunnon
tajuamaan, ettei Jahve suvaitsisi rikollisuutta eikä syntiä heidän
keskuudessaan, siksi että he olettivat olevansa valittu kansa, kun Hoosea sen
sijaan soitti alkutahdit niistä jumalallisen armahtavaisuuden ja laupeuden
armeliaista sävelistä, joita Jesaja ja hänen työtoverinsa myöhemmin niin
ihanasti lauloivat.
Elettiin aikoja,
jolloin toiset julistivat uhkauksia henkilökohtaisten syntien ja kansallisen
rikollisuuden rankaisemisesta pohjoisten sukukuntien keskuudessa, kun toiset
sen sijaan ennustivat suurta onnettomuutta rankaisuksi eteläisen kuningaskunnan
rikkomuksista. Juuri tämän heprealaiskansojen omantunnon ja tietoisuuden
heräämisen synnyttämässä tilanteessa ilmestyi ensimmäinen Jesaja.
Jesaja saarnasi
lakkaamatta Jumalan iankaikkisuutta, hänen loputonta viisauttaan, hänen
luotettavuutensa järkkymätöntä täydellisyyttä. Hän toi esille Israelin Jumalan,
joka sanoi: "Minä panen oikeuden mittanuoraksi ja vanhurskauden
vaa'aksi." "Herra antaa sinulle levon murheestasi ja pelostasi ja
siitä kovasta orjuudesta, johon ihminen on pantu palvelemaan." "Ja
sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan: 'Tässä on tie, sitä käykää.'"
"Katso, Jumala on minun pelastukseni; minä olen turvassa enkä pelkää,
sillä Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni." "'Niin tulkaa,
käykäämme oikeutta keskenämme', sanoo Herra, 'vaikka teidän syntinne ovat
veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset,
tulevat ne villanvalkoisiksi.'"
Puhuessaan pelon
kouraisemille ja sielussaan isoaville heprealaisille tämä profeetta sanoi:
"Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi on tullut, ja Herran kunnia on
koittanut sinun yllesi." "Herran henki on minun päälläni, sillä hän
on minut voidellut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan
särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille
kirvoitusta." "Minä iloitsen suuresti Herrasta, minun sieluni
riemuitsee minun Jumalastani, sillä
[sivu 1067]
hän on pukenut
ylleni pelastuksen vaatteet ja verhonnut minut vanhurskauden viittaansa."
"Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen
kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän
lunasti heidät."
Tämän Jesajan
jälkeen tulivat Miika ja Obadja, jotka vahvistivat ja entisestäänkin
kaunistivat hänen sielua ravitsevaa evankeliumiaan. Ja nämä kaksi urhoollista
sanansaattajaa tuomitsivat rohkeasti pappien komennossa olevan heprealaisten
rituaalin ja kävivät pelotta koko uhrijärjestelmän kimppuun.
Miika tuomitsi
"päämiehet, jotka jakavat oikeutta lahjuksia vastaan, ja papit, jotka
opettavat maksusta, ja profeetat, jotka ennustelevat rahasta." Hän opetti,
että kerran vielä tulisi päivä, jolloin vapaudutaan taikauskosta ja
pappismetkuista, sanoen: "Mutta he istuvat kukin oman viinipuunsa alla
kenenkään peljättämättä, sillä kaikki ihmiset elävät, kukin sen ymmärryksensä
mukaan, joka hänellä on Jumalasta."
Miikan sanoman pääsisältönä oli aina: "Käynkö
Jumalan eteen tuoden polttouhreja? Ovatko Herralle mieleen tuhannet oinaat vai
kymmenettuhannet öljyvirrat? Annanko esikoiseni rikoksestani, ruumiini hedelmän
sieluni syntiuhriksi? Hän on ilmoittanut minulle, oi ihminen, mikä hyvä on; ja
mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat
laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi kanssa?" Ja silloin elettiin suurta
aikakautta; kysymyksessä olivat todellakin hämmentävät ajat, kun kuolevainen
ihminen yli kaksi ja puoli vuosituhatta sitten sai kuulla tällaisia vapahtavia
sanomia, joihin jotkut myös uskoivat. Ja ellei olisi ollut pappien
itsepintaista vastarintaa, nämä opettajat olisivat kumonneet heprealaisen
palvontarituaalin koko vertatihkuvan seremoniakaavan.
Vaikka useat
opettajat jatkoivatkin Jesajan evankeliumin kehittelyä, Jeremian tehtäväksi
kuitenkin jäi ottaa seuraava rohkea askel Jahven, heprealaisten Jumalan,
kansainvälistämisessä.
Mitään
pelkäämättä Jeremia julisti, ettei Jahve ollut heprealaisten puolella heidän
sotilaallisissa yhteenotoissaan muiden kansojen kanssa. Hän väitti Jahven
olevan koko maailman, kaikkien kansakuntien ja kaikkien kansanheimojen Jumala.
Se, mikä nostatti Israelin Jumalan kansainvälistymiseen johtaneen hyökyaallon
huippuunsa, oli juuri Jeremian opetus. Lopullisena ja ikuisena totuutena tämä
pelkäämätön saarnaaja julisti, että Jahve oli kaikkien kansakuntien Jumala,
että ei ollut olemassa mitään Osirista egyptiläisiä varten, mitään Beliä
babylonialaisia varten, Ashuria assyrialaisia varten tai Dagonia filistealaisia
varten. Ja näin heprealaisten uskonnolla oli oma osuutensa siihen monoteismin
renessanssiin, joka vaikutti kaikkialla maailmassa suunnilleen nyt puheena
olevana aikana ja vähän sen jälkeen. Jahvekäsitys oli vihdoin noussut
planetaarisen ja jopa kosmisen arvoaseman omaavan Jumaluuden tasolle. Mutta
Jahven mieltäminen joksikin, joka ei olisi osa heprealaista kansakuntaa, oli
monille Jeremian työtovereille vaikeaa.
Jeremia saarnasi
myös Jesajan kuvailemasta oikeudenmukaisesta ja rakastavasta Jumalasta, sillä
hän julisti: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut; sen
tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni laupeudella." "Sillä hän ei
halua saattaa ihmisen lapsia vaivaan."
Tämä peloton
profeetta sanoi: "Vanhurskas on meidän Herramme, suuri neuvossa ja väkevä
teossa. Avoimin silmin hän tarkkailee kaikkia ihmislasten teitä antaakseen itse
kullekin hänen vaelluksensa ja hänen töittensä hedelmän mukaan." Mutta kun
hän Jerusalemin piirityksen aikana sanoi: "Ja nyt minä olen antanut kaikki
nämä maat Nebukadnessarin,
[sivu 1068]
Baabelin kuninkaan, palvelijani, käsiin", sitä
pidettiin pyhäinhäväistykseen verrattavana petoksena. Ja kun Jeremia antoi
sellaisen neuvon, että kaupungin pitäisi antautua, papit ja kansanjohtajat
heittivät hänet synkän vankityrmän saastaiseen kuiluun.
Heprealaiskansakunnan
tuhoutuminen ja vankeus Mesopotamiassa olisi heidän teologiansa avartumisen
kannalta osoittautunut hyvinkin hyödylliseksi, ellei heidän papistonsa olisi
ryhtynyt päättäväiseen toimintaan sitä vastaan. Heidän kansakuntansa oli
kukistunut Babylonin sotajoukkojen edessä, ja heidän kansallismielisyyteen
perustuva Jahvensa oli kärsinyt hengellisten johtajien esittämistä
kansainvälisyyttä korostavista saarnoista. Se nimenomaan, että juutalaiset
papit tunsivat mielipahaa kansallisen jumalansa menettämisestä, pani heidät
tuottamaan mahdottomat määrät keksittyjä tarinoita ja tavan takaa toistuvia
ihmeen kaltaisia heprealaisen historian tapahtumia, kun he pyrkivät
palauttamaan juutalaisille valitun kansan aseman myös sen uuden ja avartuneen
jumalakäsityksen puitteissa, jonka mukaan tämä kansainvälistynyt Jumala olisi
kaikkien kansojen Jumala.
Vankeuden aikana
babylonialaiset traditiot ja legendat vaikuttivat juutalaisiin suuresti, jos
kohta onkin huomattava, että he poikkeuksetta kohensivat omaksumiensa
kaldealaisten kertomusten moraalista sävyä ja hengellistä merkitystä. Toisaalta
he säännöllisesti myös vääristelivät näitä legendoja niin, että niistä
heijastui kunniaa ja loistoa Israelin kansan esivanhempien ja sen historian
ylle.
Näillä
heprealaisilla papeilla ja kirjureilla oli mielessään vain yksi ajatus, ja se
oli juutalaisen kansakunnan arvon palauttaminen, heprealaisten traditioiden
nostaminen kunniaan ja heidän rotunsa historian korottaminen jalustalle. Jos
joku tuntee mielipahaa siitä, että nämä papit ovat sitoneet niin suuren osan
läntistä maailmaa näihin erheellisiin aatoksiinsa, olisi muistettava, etteivät
he tehneet sitä tarkoituksellisesti. Eivät he väittäneet kirjoittavansa
henkeytyksen vallassa, eivät he väittäneet kirjoittavansa pyhää kirjaa. He
olivat valmistelemassa vain oppikirjaa, jonka tarkoituksena oli pitää yllä
heidän vankitovereidensa hupenevaa rohkeutta. Se, mitä he täsmälleen sanottuna
tavoittelivat, oli heidän maanmiestensä kansallishengen ja taistelumielen kohottaminen.
Myöhempien aikojen ihmisten asiana sitten oli näiden ja muiden kirjoitusten
kokoaminen opaskirjaksi, jonka otaksutaan sisältävän erehtymättömiä opetuksia.
Vankeuden
jälkeen juutalaispapisto käytti näitä kirjoituksia vapaasti hyväkseen, mutta
heidän vaikutustaan vankitovereihin haittasi suuresti erään nuoren ja
lannistumattoman profeetan, nimittäin toisen Jesajan, esiintyminen. Tämä oli
täysin kääntynyt vanhemman Jesajan oppiin oikeuden, rakkauden, vanhurskauden ja
armon Jumalasta. Jeremian lailla hänkin uskoi, että Jahvesta oli tullut
kaikkien kansakuntien Jumala. Hän saarnasi näitä teorioita Jumalan luonteesta
niin vastustamattoman tehokkaasti, että hän sai käännynnäisiä yhtä paljon
juutalaisten kuin näitä vankeinaan pitävienkin keskuudesta. Ja tämä nuori
saarnamies teki opetuksistaan kirjallisia muistiinpanoja, jotka vihamieliset ja
leppymättömät papit yrittivät erottaa kaikesta yhteydestään häneen, vaikka
toisaalta sula kunnioitus niiden kauneutta ja ylevyyttä kohtaan johtikin
siihen, että ne liitettiin aikaisemman Jesajan kirjoitusten joukkoon. Ja siksi
tämän toisen Jesajan kirjoitukset ovat löydettävissä samannimisestä kirjasta,
jossa ne muodostavat jakson luvusta neljäkymmentä luvun viisikymmentäviisi
loppuun.
Yksikään
profeetta tai uskonnollinen opettaja, joka esiintyi Makiventan ja Jeesuksen
ajan välillä, ei yltänyt siihen korkeaan jumalakäsitykseen, jota toinen Jesaja
julisti näiden vankeudessa vietettyjen päivien aikana. Jumala, jota tämä
hengellinen johtaja julisti, ei ollut mikään pieni, ihmishahmoinen ja
ihmistekoinen Jumala. "Katso, merensaaret hän nostaa kuin
hiekkajyvän." "Ja niin paljon korkeampi kuin taivaat ovat maata, niin
ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni korkeammat
teidän ajatuksianne."
[sivu 1069]
Vihdoinkin
Makiventa Melkisedek näki ihmisopettajien julistavan kuolevaiselle ihmiselle
todellisesta Jumalasta. Ensimmäisen Jesajan tavoin tämäkin johtaja saarnasi
Jumalasta, joka oli universaalinen luoja ja ylläpitäjä. "Minä olen
valmistanut maan ja asettanut ihmisen sen päälle. En minä sitä autioksi luonut;
asuttavaksi minä sen valmistin." "Minä olen ensimmäinen ja minä olen
viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa." Puhuessaan Herran,
Israelin Jumalan, nimessä tämä uusi profeetta sanoi: "Taivaat voivat
kadota ja maa tulla vanhaksi, mutta minun vanhurskauteni pysyy iankaikkisesti
ja minun pelastukseni sukupolvesta sukupolveen." "Älä pelkää, sillä
minä olen sinun kanssasi; äläkä arkana pälyile, sillä minä olen sinun
Jumalasi." "Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa -- ei ole vanhurskasta
Jumalaa ja Pelastajaa."
Ja juutalaisia
vankeja lohdutti, niin kuin on siitä lähtien lohduttanut tuhansia ja taas
tuhansia, kuulla sellaisia sanoja kuin "Näin sanoo Herra: 'Minä olen sinut
luonut, minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet
minun.'" "Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, koska
sinä olet minun silmissäni kallis." "Unhottaako vaimo rintalapsensa,
niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unhottaisikin, minä en
kuitenkaan unhota lapsiani, katso kätteni hipiään olen heidät piirtänyt; minä
olen kätkenyt heidät kätteni varjoon." "Syntinen hyljätköön tiensä ja
väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja
palatkoon Jumalan tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta."
Kuunnelkaa
toistamiseen, mitä sanoo evankeliumi, jossa tulee julki uusi ilmoitus Saalemin
Jumalasta: "Niin kuin paimen hän kaitsee laumaansa; hän kokoaa karitsat
käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään. Hän antaa väsyneelle väkeä ja
voimattomalle voimaa yltäkyllin. Ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden
voiman; he kohottavat siipensä kuin kotkat; he juoksevat eivätkä näänny; he
vaeltavat eivätkä väsy."
Tämän Jesajan
johdolla suoritettiin laajalle ulottunutta sananlevitystyötä, jolla tehtiin
tunnetuksi avartuvaa käsitystä korkeimmasta Jahvesta. Hän kilpaili
kaunopuheisuudessa Mooseksen kanssa kuvaillessaan Herran, Israelin Jumalan,
Universaaliseksi Luojaksi. Hänen esityksensä Universaalisen Isän loputtomista
ominaisuuksista oli runollinen. Kauniimmin ei taivaallista Isää ole koskaan
julki tuotu. Psalmien ohella Jesajan kirjoitukset kuuluvat ylevimpiin ja
totuudenmukaisimpiin hengellisen jumalakäsityksen esityksiin, jotka koskaan
ovat hivelleet kuolevaisen ihmisen korvia ennen Mikaelin Urantialle-saapumista.
Kuunnelkaa tätäkin hänen käsitystään Jumaluudesta: "Minä olen se korkea ja
mahtava, joka asuu ikuisuudessa." "Minä olen ensimmäinen ja minä olen
viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa." "Ja Herran käsi
ei ole liian lyhyt auttamaan eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan." Tämän
hyväntahtoisen, mutta käskevän, profeetan sinnikkäästi saarnaama totuus Jumalan
muuttumattomuudesta, Jumalan uskollisuudesta, oli juutalaisten keskuudessa aivan
uusi oppi. Hän julisti, että "Jumala ei unohtaisi, ei hylkäisi."
Tämä uskalias
opettaja julisti, että ihmisen ja Jumalan välillä vallitsee hyvin läheinen
suhde, sanoihan hän: "Jokaisen, jota kutsutaan minun nimelläni, olen
luonut omaksi kunniakseni, ja he tuovat julki minun ylistystäni. Minä, niin
minä olen se, joka pyyhkii pois heidän rikkomuksensa itseni tähden ja joka ei
heidän syntejänsä muista."
Kuunnelkaa,
miten tämä suuri heprealainen tekee lopun kansallisen Jumalan käsitteestä, kun
hän haltioituneena julistaa Universaalisen Isän jumalallisuutta, Isän, josta
hän sanoo: "Taivaat ovat minun valtaistuimeni ja maa on minun jalkojeni
astinlauta." Ja Jesajan Jumala oli silti yhtä pyhä, majesteettinen,
oikeudenmukainen ja tutkimaton. Erämaan beduiinien käsitys vihaisesta,
kostonhimoisesta ja kiivaasta Jahvesta on jo melkein kadonnut. Kuolevaisen
ihmisen mieleen on ilmaantunut uusi korkeimman ja universaalisen Jahven
käsitys, joka ei enää koskaan ole katoava ihmisen näköpiiristä. Jumalan
oikeudenmukaisuuden tajuaminen on
[sivu 1070]
alkanut hävittää
alkukantaista magiaa ja biologista pelkoa. Viimeinkin ihminen tutustutetaan
universumiin, jossa vallitsevat laki ja järjestys, ja universaaliseen Jumalaan,
jolla on luotettavia ja lopullisia ominaisuuksia.
Eikä tämä
ylivertaisen Jumalan saarnamies milloinkaan lakannut julistamasta tätä rakkauden
Jumalaa. "Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, ja myös hänen
tykönänsä, jolla on katuva ja nöyrä henki." Ja vielä muitakin lohdutuksen
sanoja puhui tämä suuri opettaja aikalaisilleen: "Ja Herra johdattaa sinua
alati ja ravitsee sinun sielusi. Sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu
puutarha, niin kuin lähde, josta vesi ei ehdy. Ja jos viholliset tulevat kuin
tulva, Herran henki on nostava puolustusmuurin heitä vastaan." Ja taas
kerran säteilivät Melkisedekin pelkoahälventävä evankeliumi ja Saalemin
luottamustakylvävä uskonto siunausta ihmiskunnalle.
Kaukokatseinen
ja rohkea Jesaja työnsi kansallismielisen Jahven tehokkaasti varjoon sillä
ylevällä kuvallaan, jonka hän hahmotteli korkeimman Jahven, rakkauden Jumalan,
universumin hallitsijan ja koko ihmiskunnan rakastavan Isän majesteettisuudesta
ja universaalisesta kaikkivaltiudesta. Aina noista muistettavista ajoista
lähtien on läntisten maiden korkeimpaan jumalakäsitteeseen sisällytetty
universaalinen oikeudenmukaisuus, jumalallinen armo ja iankaikkinen
vanhurskaus. Suurenmoisin sanamuodoin ja verrattoman hienostuneesti tämä suuri
opettaja esitti kaikkivoivan Luojan kaikkia rakastavana Isänä.
Tämä vankeuden ajan profeetta saarnasi omalle kansalleen
ja monien muiden kansakuntien edustajille, kun nämä kuuntelivat häntä joen
rannalla Babylonissa. Ja tämä toinen Jesaja teki parhaansa vastustaakseen niitä
monia vääriä ja rodullisessa mielessä itsekeskeisiä käsityksiä, joita oli
vallalla luvatun Messiaan tehtävästä. Mutta näiden ponnistusten osalta hänen
menestyksensä ei ollut täysimääräistä. Elleivät papit olisi omistautuneet
väärin käsitetyn kansallistunteen kehittämistehtävälle, olisivat molempien
Jesajain opetukset valmistaneet tietä luvatun Messiaan tunnustamiselle ja
vastaanottamiselle.
8. PYHÄ JA EPÄPYHÄ
HISTORIANKIRJOITUS
Tapa suhtautua
heprealaisten kokemuksista kertoviin kirjoituksiin ikään kuin ne olisivat pyhää
historiaa ja muun maailman tapahtumiin ikään kuin ne olisivat epäpyhää
historiaa on suurelta osalta syynä siihen sekaannukseen, joka historian
tulkitsemisen osalta ihmismielessä vallitsee. Ja tämä epäkohta johtuu siitä,
ettei ole olemassa mitään juutalaisten maallista historiankirjoitusta. Kun
Babyloniassa vietetyn maanpakolaisuuden aikaiset papit olivat laatineet uuden
esityksensä Jumalan väitetysti yliluonnollisesta käyttäytymisestä heprealaisia
kohtaan eli Vanhassa testamentissa esitetyn Israelin pyhän historian, sen
jälkeen he hävittivät huolellisesti ja viimeistä myöten kaikki olemassa olleet
muistiinmerkinnät heprealaisten kokemista vaiheista, eli sellaiset kirjat kuin
"Israelin kuningasten teot" ja "Juudan kuningasten teot",
samoin kuin monet muut enemmän tai vähemmän täsmälliset heprealaisten historian
kirjaukset.
Ymmärtääksemme,
kuinka maallisen historian musertava paine ja väistämätön pakkovalta pitivät
vangittuja ja muukalaisten hallitsemia juutalaisia sellaisessa hirmuvaltiaan
otteessa, että he koettivat kirjoittaa historiansa kokonaan uudelleen ja valaa
sen uuteen muottiin, meidän olisi luotava lyhyt katsaus heidän hämmentävään
kansalliseen kokemukseensa. On muistettava, että juutalaiset eivät kehittäneet
mielekästä ei-teologista maailmankatsomusta. He painiskelivat alkuperäisen ja egyptiläisen
käsityksen kanssa, jonka mukaan Jumala palkitsi vanhurskauden ja rankaisi
kauhealla tavalla synnin. Jobin draama oli jossain mielessä vastalause tälle
erheelliselle filosofialle. Saarnaajan kirjan peittelemätön pessimismi oli
maallisesta viisaudesta lähtevä reaktio näihin ylenmäärin optimistisiin
kaitselmususkomuksiin.
[sivu 1071]
Mutta viisisataa
vuotta muukalaishallitsijoiden herruutta oli liikaa jopa kärsivällisille ja
pitkämielisille juutalaisille. Alkoi kuulua profeettojen ja pappien valituksia:
"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?" Kun juutalainen vilpittömin
sydämin tutki kirjoituksia, hänen hämmennyksensä oli sitäkin suurempi.
Muinainen näkijä lupasi, että Jumala suojelisi "valittua kansaansa"
ja vapauttaisi sen. Aamos oli uhannut, että Jumala hylkäisi Israelin, elleivät
he saattaisi taas voimaan kansallisen vanhurskauden normejaan. Viidennen
Mooseksen kirjan kirjoittaja oli tuonut esille sen suuren valintatilanteen,
jossa oltiin: valinnan hyvän ja pahan, siunauksen ja kirouksen välillä.
Ensimmäinen Jesaja oli saarnannut siunauksellisesta pelastajakuninkaasta.
Jeremia oli julistanut sisäisen vanhurskauden aikakautta -- sydämen
kivitauluihin kirjoitettua liittoa. Toinen Jesaja puhui pelastuksesta uhrin ja
lunastuksen kautta. Hesekiel julisti vapautusta antaumuksellisen palvelun
avulla ja Esra lupasi menestystä niille, jotka noudattaisivat lakia. Mutta
kaikesta tästä huolimatta he yhäkin riutuivat orjuudessa, ja vapahdus siirtyi
aina vain tuonnemmaksi. Silloin Daniel toi esiin draaman lähestyvästä
"kriisistä" -- suuren kuvapatsaan murskaksilyömisestä ja välittömästi
tapahtuvasta vanhurskauden ikiaikaisen hallitusvallan, Messiaan valtakunnan,
perustamisesta.
Ja kaikki tämä
perusteeton toivo sai koko rodun pettymään ja turhautumaan siinä määrin, että
juutalaisten johtajat olivat niin hämmennyksissä, että he eivät tunnistaneet
eivätkä hyväksyneet Paratiisin jumalallisen Pojan tehtävää ja toimintaa, kun
tämä kohta saapui heidän luokseen kuolevaisen lihallisessa hahmossa eli Ihmisen
Pojaksi ruumiillistuneena.
Kaikki nykyiset
uskonnot ovat pahasti hakoteillä, kun ne koettavat esittää yliluonnollisen
tulkinnan tietyistä ihmiskunnan historian aikakausista. Jos toki onkin totta,
että Jumala on työntänyt kaitselmuksellista asioihinpuuttumista merkitsevän
Isän kätensä ihmiskunnan asioiden tapahtumavirtaan, on silti virhe pitää
teologisia dogmeja ja uskonnollista taikauskoa sellaisena yliluonnollisena
kerrostumana, joka ilmaantuu tähän ihmiskunnan historian virtaan ihmetekojen
vaikutuksesta. Se, että "Kaikkein Korkeimmat hallitsevat ihmisten
valtakunnissa", ei muuta maallista historiaa niin kutsutuksi pyhäksi
historiaksi.
Uuden
testamentin laatijat ja myöhemmät kristilliset kirjoittajat pahensivat
heprealaisen historiankirjoituksen vääristymistä vielä lisää sillä, että he
hyvää tarkoittaen koettivat transsendentalisoida juutalaisten profeetat. Näin
sekä juutalaiset että kristityt kirjoittajat ovat häikäilemättä ja tuhoisin
seurauksin käyttäneet hyväkseen heprealaisten historiaa. Heprealaisten maallinen
historia on läpikotaisin dogmatisoitu. Siitä on tehty pyhää
historiankirjoitusta edustava sepitelmä, ja se kytkeytyy niin kutsuttujen
kristittyjen kansakuntien moraalikäsityksiin ja uskonkappaleisiin niin
kiinteästi, ettei tämä vyyhti enää ole selvitettävissä.
Suppea selostus heprealaisten historian kohokohdista
valaisee sitä, miten menneisyyden tosiasiat muuntuivat juutalaisten pappien
käsissä Babylonissa niin, että heidän kansansa arkipäiväinen, ei-uskonnollinen
historia kääntyi sepitteelliseksi ja pyhäksi historiaksi.
Koskaan ei ole
ollut kahtatoista israelilaisheimoa, vaan Palestiinaan asettui vain kolme tai
neljä heimoa. Heprealainen kansakunta muotoutui niin kutsuttujen israelilaisten
ja kanaanilaisten yhdistymisestä. "Israelin lapset asuivat siis
kanaanilaisten joukossa. Ja he ottivat näiden tyttäriä vaimoikseen ja antoivat
omia tyttäriään kanaanilaisten pojille." Heprealaiset eivät koskaan
ajaneet kanaanilaisia pois Palestiinasta, vaikka pappien näistä asioista
laatimat kertomukset silmääkään räpäyttämättä vakuuttavatkin heidän niin
tehneen.
Tietoisuus
israelilaisuudesta sai alkunsa Efraimin mäkiseudulla. Myöhempi juutalainen
tietoisuus oli peräisin eteläisestä Juudan sukukunnasta. Juutalaiset
[sivu 1072]
(juudalaiset)
yrittivät aina halventaa ja mustata pohjoisessa asuvien israelilaisten
(efraimilaisten) mainetta.
Mahtaileva
heprealainen historiankirjoitus alkaa siitä, kun Saul kokosi pohjoisten
sukukuntien voimat vastustamaan ammonilaisten hyökkäystä heidän heimoveljiään,
gileadilaisia, vastaan Jordanin itäpuolella. Vähän yli kolmetuhantisine
armeijoineen hän löi vihollisen, ja nimenomaan tämä uroteko sai kukkulaheimot
tekemään hänestä kuninkaan. Kun maanpakolaispapit kirjoittivat uudelleen tämän
kertomuksen, he nostivat Saulin armeijan miesvahvuuden 330.000:ksi ja lisäsivät
"Juudan" taisteluun osallistuneiden heimojen luetteloon.
Heti
ammonilaisten kukistamisen jälkeen Saulin joukot valitsivat hänet
kansanäänestyksellä kuninkaaksi. Yhdelläkään papilla tai profeetalla ei ollut
mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mutta myöhemmin papit lisäsivät
kertomukseen sellaisen maininnan, että profeetta Samuel jumalallisia määräyksiä
noudattaen kruunasi Saulin kuninkaaksi. He tekivät näin siksi, että Daavidin
juudalaiselle kuninkuudelle saataisiin "jumalallinen sukutaulu".
Kaikkein
mittavimmat juutalaisten historian vääristelyt tehtiin Daavidin kohdalla. Sen
jälkeen kun Saul oli voittanut ammonilaiset (minkä hän luki Jahven ansioksi),
filistealaiset hätääntyivät ja ryhtyivät hyökkäilemään pohjoisten sukukuntien
kimppuun. Daavid ja Saul eivät koskaan tulleet toimeen keskenään. Daavid
liittyi kuusinesatoine miehineen filistealaiseen liittokuntaan ja marssi
rannikkoa pohjoiseen, Esdraeloniin. Gathissa filistealaiset komensivat Daavidin
poistumaan taistelukentältä, sillä he pelkäsivät, että tämä saattaisi mennä
Saulin puolelle. Daavid vetäytyikin sotanäyttämöltä; filistealaiset hyökkäsivät
ja kukistivat Saulin. He eivät olisi siihen kyenneet, jos Daavid olisi ollut
uskollinen Israelille. Daavidin armeija oli monikielinen valikoima tyytymätöntä
väkeä, jonka enemmistön muodostivat yhteiskuntaan sopeutumattomat ja oikeutta
pakoilevat ainekset.
Saulin Gilboassa
filistealaisten käsissä kärsimä traaginen tappio pudotti lähiseudun
kanaanilaisten silmissä Jahven varsin matalalle sijalle jumalten joukossa.
Tavallisissa oloissa Saulin tappio olisi pantu jahvestaluopumisen tiliin, mutta
tällä kertaa juudalaiset kirjoittajat katsoivat sen johtuneen rituaalien
toimittamisessa sattuneesta virheestä. He tarvitsivat Saulin ja Samuelin
traditiota Daavidin kuninkuuden taustaksi.
Piskuisine
sotajoukkoineen Daavid pystytti päämajansa ei-heprealaiseen Hebronin
kaupunkiin. Eikä aikaakaan, kun hänen maanmiehensä julistivat hänet uuden
Juudan kuningaskunnan kuninkaaksi. Juuda koostui etupäässä ei-heprealaisista
aineksista, kuten keeniläisistä, kaalebilaisista, jebuslaisista ja muista
kanaanilaisista. He olivat nomadeja,
paimentolaisia, ja siksi he kannattivat heprealaisten kantaa maan omistamisesta.
He kannattivat erämaaklaanien ideologioita.
Pyhän ja epäpyhän historian välistä eroa valaisevat mainiosti ne kaksi toisistaan poikkeavaa Vanhan testamentin kertomusta, jotka käsittelevät Daavidin kuninkaaksitekemistä. Maalliseen historiankirjoitukseen kuuluva tarina siitä, kuinka Daavidin lähimmät kannattajat (hänen armeijansa) huusivat hänet kuninkaaksi, jäi papeilta epähuomiossa myös lopulliseen esitykseen, kun he myöhemmin laativat pitkähkön ja yksivakaisen, pyhään historiaan kuuluvan selonteon, jossa kuvaillaan, miten profeetta Samuel Jumalan johdatuksesta valikoi Daavidin tämän veljien joukosta ja sitten virallisesti monimutkaisin ja juhlallisin menoin voiteli hänet heprealaisten kuninkaaksi ja sen jälkeen julisti hänet Saulin seuraajaksi.
Kun papit olivat laatineet sepitetyt
kertomuksensa Jumalan yliluonnollisesta menettelystä Israelin suhteen, sattui
perin usein, että he eivät muistaneetkaan pyyhkiä pois kaikkia aikakirjoihin jo
vietyjä kaunistelemattomia ja todellisuuspohjaisia mainintoja.
Daavid pyrki parantamaan poliittisia asemiaan
naimalla ensin Saulin tyttären, sitten rikkaan edomilaisen Naabalin lesken ja
sen jälkeen Gesurin kuninkaan Talmain tyttären. Hän otti itselleen kuusi vaimoa
Jebusin naisten joukosta, eikä sovi unohtaa heettiläisen vaimoa Bathshebaa.
[sivu 1073]
Ja juuri tällaisin menettelytavoin ja tällaisista ihmisistä Daavid rakensi tarun Juudan jumalallisesta kuningaskunnasta efraimilaisen Israelin katoamassa olleen pohjoisen kuningaskunnan perinnön ja perinteiden seuraajana. Daavidin monikansallinen Juudan heimo oli enemmän ei-juutalainen kuin juutalainen. Sorretut Efraimin vanhimmat tulivat siitä huolimatta "voitelemaan hänet Israelin kuninkaaksi". Erään sotilaallisen selkkauksen uhan jälkeen Daavid sitten solmi sopimuksen jebuslaisten kanssa ja pystytti yhdistynyttä kuningaskuntaa hallitsevan pääkaupunkinsa Jebusiin (Jerusalemiin), joka oli lujamuurinen kaupunki puolitiessä Juudan ja Israelin välillä. Filistealaiset havahtuivat ja hyökkäsivät kohta Daavidin kimppuun. Kiivaan taistelun jälkeen heidät lyötiin, ja jälleen kerran Jahve todistettiin "Sotajoukkojen Herraksi Jumalaksi".
Mutta Jahven oli pakostakin jaettava osa tästä kunniasta kanaanilaisten jumalten kanssa, sillä Daavidin armeijan pääosa oli muita kuin heprealaisia. Ja niin aikakirjoissanne esiintyy tällainenkin paljastava toteamus (joka jäi juudalaisilta uudelleenkirjoittajilta huomaamatta): "Jahve on murtanut viholliseni minun edessäni. Siitä sen paikan nimeksi tuli Baal-Perasim." Ja he tekivät näin siksi, että kahdeksankymmentä prosenttia Daavidin sotilaista oli baalilaisia.
Daavid selitti Saulin Gilboassa kärsimän tappion huomauttamalla, että Saul oli hyökännyt kanaanilaiseen kaupunkiin, Gibeoniin, jonka asukkailla oli rauhansopimus efraimilaisten kanssa. Tämän takia Jahve hylkäsi hänet. Jo Saulin aikana Daavid oli puolustanut kanaanilaista Keilahin kaupunkia filistealaisia vastaan, ja sitten hän teki kanaanilaisen kaupungin pääkaupungikseen. Kanaanilaisten suhteen noudattamansa kompromissipolitiikan mukaisesti Daavid luovutti seitsemän Saulin jälkeläistä gibeonilaisten hirtettäviksi.
Filistealaisten kärsimän tappion jälkeen Daavid sai haltuunsa "Jahven arkin", tuotatti sen Jerusalemiin ja virallisti jahvenpalvonnan valtakunnassaan. Seuraavaksi hän määräsi raskaat pakkoverot naapuriheimoille: edomilaisille, moabilaisille, ammonilaisille ja syyrialaisille.
Daavidin turmeltuneen poliittisen koneiston
jäsenet alkoivat heprealaisten tapasääntöjen vastaisesti hankkia valtakunnan
pohjoisosan maa-alueita henkilökohtaiseen omistukseensa. Ennen pitkää he saivat
valvontaansa karavaanitullien keräämisen, mikä oikeus oli aiemmin kuulunut
filistealaisille. Ja sen jälkeen seurasi joukko hirmutekoja, jotka huipentuivat
Uriahin murhaan. Kaikki oikeudelliset vetoomukset käsiteltiin Jerusalemissa;
enää eivät "vanhimmat" voineet jakaa oikeutta. Ei siis ole mikään
ihme, että puhkesi kapina. Nykyään Absalomia saatettaisiin kutsua
kansankiihottajaksi; hänen äitinsä oli kanaanilainen. Bathsheban pojan, Salomon,
lisäksi valtaistuimen tavoittelijoita oli puolisen tusinaa.
Daavidin kuoleman jälkeen Salomo puhdisti
poliittisen koneiston kaikista pohjoisista vaikutuksista, mutta hän harjoitti
edelleen isänsä hallituksen ylläpitämää tyranniaa ja verotusta. Tuhlaavaisella
hovielämällään ja laajamittaisella rakennustoiminnallaan Salomo saattoi
kansakunnan vararikkoon: Oli Libanonin taloa, oli faaraon tyttären palatsia,
Jahven temppeliä, kuninkaan palatsia ja monien kaupunkien ympärysmuurien
entistämistä. Salomo loi suuren heprealaisen laivaston, joka oli syyrialaisten
merimiesten hoidossa ja joka kävi kauppaa koko maailman kanssa. Hänen
haareminsa oli lähes tuhatpäinen.
Näihin aikoihin Jahven temppeli Shilohissa joutui huonoon huutoon, ja kansakunnan koko uskonnollinen toiminta keskitettiin Jebusin loisteliaaseen kuninkaan kappeliin. Pohjoinen kuningaskunta palasi yhä laajemmin Elohimin palvontaan. He nauttivat faaraoiden suosiota, faaraoiden, jotka myöhemmin orjuuttivat Juudan ja määräsivät eteläiselle kuningaskunnalle pakkoveron.
Oli nousu- ja laskukausia, oli Israelin ja
Juudan välisiä sotia. Neljä vuotta jatkuneen kansalaissodan ja kolmen dynastian
jälkeen Israel joutui kaupunkidespoottien valtaan, jotka alkoivat käydä
maakauppaa. Kuningas Omrikin yritti ostaa Semerin maatilan.
[sivu 1074]
Mutta loppu lähestyi joutuin, kun Shalmaneser III päätti saada valvontaansa Välimeren rannikon. Efraimin kuningas Ahab keräsi kymmenen muuta ryhmää ja asettui vastarintaan Karkarissa. Taistelu oli ratkaisematon. Assyrialainen pysäytettiin, mutta liittolaiset kärsivät suuria tappioita. Tätä suurta taistelua ei Vanhassa testamentissa edes mainita.
Uusi vaiva alkoi, kun kuningas Ahab yritti
ostaa maata Naabotilta. Ahabin foinikialainen vaimo väärensi Ahabin nimen
asiakirjoihin, jotka määräsivät Naabotin maat takavarikoitaviksi sellaisen
syytöksen nojalla, että tämä oli häpäissyt "Elohimin ja kuninkaan"
nimet. Hänet ja hänen poikansa teloitettiin oitis. Näyttämölle astui ponteva
Elia, joka tuomitsi Ahabin Naabotien murhasta. Näin Elia, joka oli profeetoista
suurimpia, aloitti opetuksensa vanhojen tapaoikeudellisten maalakien
puolustajana maan myymisen sallivaa baalilaisten kantaa vastaan ja sitä
vastaan, että kaupungit pyrkivät hallitsemaan maaseutua. Mutta uudistus
onnistui vasta, kun maaseudun tilanomistaja Jeehu ja mustalaisheimopäällikkö
Jehonadab yhdistivät voimansa hävittääkseen Baalin profeetat
(kiinteistönvälittäjät) Samariasta.
Uusi elämä koitti, kun Jehoas ja hänen
poikansa Jerobeam vapauttivat Israelin sen vihollisista. Mutta tähän aikaan
Samariaa hallitsi gangsteriylimystö, jonka harjoittama saalistus kilpaili
entisaikojen Daavidin dynastian harjoittaman rosvouksen kanssa. Valtio ja
kirkko kulkivat käsi kädessä. Sananvapauden tukahduttamispyrkimys sai Elian,
Aamoksen ja Hoosean aloittamaan salaisen kirjoitustyönsä, ja tästä
varsinaisesti saivat alkunsa juutalaisten ja kristittyjen Raamatut.
Mutta pohjoinen kuningaskunta katosi historiasta vasta, kun Israelin kuningas vehkeili Egyptin kuninkaan kanssa ja kieltäytyi maksamasta enempää pakkoveroa Assyrialle. Silloin alkoi kolmivuotinen piiritys, jota seurasi pohjoisen kuningaskunnan täydellinen hajoaminen. Näin katosi Efraim (Israel). Juuda -- juutalaiset, "Israelin rippeet" -- oli alkanut keskittää maaomaisuutta harvojen käsiin, Jesajan sanoin "Liittäen talon taloon ja pellon peltoon". Eikä aikaakaan, kun Jerusalemissa oli Baalin temppeli Jahven temppelin vieressä. Tämä hirmuvalta päättyi yksijumalaisuutta vaatineeseen kansannousuun, jonka johtajana oli poikakuningas Jooas. Jooas kampanjoi Jahven puolesta kolmenkymmenenviiden vuoden ajan.
Seuraavalla kuninkaalla, Amasjalla, oli
vaikeuksia kapinoivien, veroa maksavien edomilaisten ja heidän naapureittensa
kanssa. Saatuaan näistä loistavan voiton Amasja käänsi hyökkäyksensä kärjen
pohjoisia naapureitaan vastaan ja kärsi aivan yhtä loistavan tappion. Silloin
maalaisväestö nousi kapinaan. Se salamurhasi kuninkaan ja nosti valtaistuimelle
hänen kuusitoistavuotiaan poikansa. Kysymyksessä oli Asarja, jota Jesaja kutsuu
Ussiaksi. Ussian jälkeen asiat kääntyivät entistäkin huonommalle tolalle, ja
Juudan olemassaolo jatkui vielä sadan vuoden ajan vain siten, että se maksoi
pakkoveroa Assyrian kuninkaalle. Ensimmäinen Jesaja sanoi heille, että koska
Jerusalem oli Jahven kaupunki, se ei ikinä kukistuisi. Mutta Jeremia ei empinyt
julistaa sen luhistumista.
Juudan varsinaisen tuhon aiheutti poikakuningas Manassen hallituskaudella puuhaillut turmeltuneiden ja rikkaiden poliitikkojen klikki. Taloudellinen muutos loi suotuisat edellytykset Baalin palvonnan jälleentulemiselle, uskonnon, jonka sallimat yksityiset maakaupat olivat vastoin jahveideologiaa. Assyrian kukistuminen ja Egyptin vaikutusvallan kasvu toivat Juudalle hetkellistä helpotusta, ja maaseudun väki otti vallanohjat käsiinsä. Joosian johdolla se hävitti Jerusalemin turmeltuneiden poliitikkojen klikin.
Mutta tämä aikakausi päättyi murhenäytelmään,
kun Joosia rohkeni marssia estämään Nekhon mahtavaa armeijaa sen edetessä
Egyptistä rannikkoa pitkin pohjoiseen tarkoituksenaan antaa tukea Assyrialle
Babyloniaa vastaan. Joosia joukkoineen pyyhkäistiin olemattomiin, ja Juuda
joutui siitä lähin maksamaan pakkoveroa Egyptille. Jerusalemissa palasi valtaan
Baalin poliittinen puolue, ja niin alkoi todellinen Egyptin orjuus.
Sitten seurasi vaihe, jolloin sekä tuomioistuimet että papisto olivat
baalilaispoliitikkojen vallassa. Baalinpalvonta oli
[sivu 1075]
taloudellinen ja sosiaalinen järjestelmä, joka kytkeytyi sekä omaisuusoikeuksiin että maaperän tuottoisuuteen.
Kun Nebukadnessar oli syössyt Nekhon vallasta, Juuda joutui Babylonin hallintaan, ja se sai kymmenen vuotta armonaikaa, mutta nousi pian kapinaan. Kun Nebukadnessar kävi juudalaisia vastaan, niin he Jahveen vaikutuksen tehdäkseen panivat alulle orjien vapauttamisen kaltaisia sosiaalisia uudistuksia. Babylonian armeijan vetäytyessä väliaikaisesti muuanne heprealaiset riemuitsivat siitä, että heidän reformitaikansa oli vapauttanut heidät. Juuri tänä aikana Jeremia puhui heille lähestyvästä tuomiosta, eikä aikaakaan kun Nebukadnessar palasi.
Ja niin Juudan loppu tuli äkkiä. Kaupunki
hävitettiin ja kansa vietiin Babyloniin. Jahven ja Baalin välinen kamppailu
päättyi vankeuteen. Ja vankeusaika ravisteli Israelin heimon jäännökset
yksijumalaisuuteen.
Babylonissa juutalaiset tulivat siihen johtopäätökseen, etteivät he voisi säilyä Palestiinassa, jos he olisivat vain pieni ryhmä omine sosiaalisine ja taloudellisine tapoineen, ja että heidän olisi käännytettävä ei-juutalaiset, mikäli he toivoivat maailmankatsomustensa pääsevän voitolle. Tästä sai alkunsa heidän uusi käsityksensä omasta kohtalostaan -- ajatus siitä, että juutalaisista täytyy tulla Jahven valittuja palvelijoita. Vanhan testamentin juutalainen uskonto kehittyi itse asiassa Baabelin vankeuden aikana.
Oppi kuolemattomuudesta
muotoutui sekin Babylonissa. Juutalaiset olivat ajatelleet, että idea tulevasta
elämästä vähentäisi heidän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden evankeliuminsa
painokkuutta. Nyt tapahtui ensimmäisen kerran, että teologia syrjäytti
sosiologian ja talousopin. Uskonto oli muovautumassa inhimillisen ajattelun ja
käyttäytymisen järjestelmäksi, joka oli yhä enemmän erottautuva politiikasta,
sosiologiasta ja taloudellisesta toiminnasta.
Ja näin totuus juutalaisesta kansasta paljastaa, että
suuri osa siitä, mitä on pidetty pyhänä historiankirjoituksena, ei olekaan
juuri muuta kuin tavallista maallista historiaa edustava kronikka. Juudaismi
oli se maaperä, josta kristinusko versoi, mutta juutalaiset eivät olleet mikään
ylimaallinen kansa.
Israelilaisten
johtajat olivat opettaneet heille, että he olivat valittu kansa, ei minkään
erityisen suosionosoituksen nojalla eikä siksi, että heillä olisi ollut
yksinoikeus jumalalliseen suopeuteen, vaan siksi, että heidän erityisenä tehtävänään
oli saattaa totuus ainoasta Jumalasta jokaisen kansakunnan tietoisuuteen. Ja
johtajat olivat luvanneet juutalaisille, että jos he täyttäisivät tämän heille
langenneen osan, heistä tulisi kaikkien kansojen hengellisiä johtajia, ja että
tuleva Messias olisi hallitseva heitä ja koko maailmaa Rauhan Ruhtinaana.
Sitten kun
persialaiset olivat vapauttaneet juutalaiset, nämä palasivat Palestiinaan vain
joutuakseen oman, pappien komennossa olevan laki-, uhri- ja
rituaalijärjestelmänsä kahleisiin. Ja aivan kuten heprealaissukukunnat aikanaan
hylkäsivät Mooseksen jäähyväispuheessaan esittämän ihanan kertomuksen Jumalasta
ja omaksuivat sen sijaan uhri- ja katumusrituaalit, samoin nämä
heprealaiskansakunnan rippeet hylkäsivät toisen Jesajan esittämän suurenmoisen
näkemyksen ja omaksuivat sen sijaan paisuvan pappiskuntansa esittämät säännöt,
määräykset ja rituaalit.
Kansallinen
omahyväisyys, väärä usko virheellisesti käsitettyyn luvattuun Messiaaseen ja
päätyminen papiston yhä pahemmin harjoittamaan orjuutukseen ja tyranniaan
vaiensivat hengellisten johtajien äänet ikiajoiksi (Danielia, Hesekieliä,
Haggaita ja Malakiaa lukuun ottamatta); ja siitä ajasta lähtien aina Johannes
Kastajan aikaan asti koko Israel koki yhä syvempää hengellistä taantumista.
Mutta juutalaiset eivät koskaan kadottaneet Universaalisen Isän käsitettä; aina
kahdennellekymmenennelle Kristuksen jälkeiselle vuosisadalle saakka he ovat
jatkuvasti seuranneet tätä jumaluuskäsitystä.
[sivu 1076]
Mooseksesta
Johannes Kastajaan ulottui katkeamaton rivistö uskollisia opettajia, jotka
siirsivät monoteismin soihdun yhden sukupolven kädestä seuraavalle samalla, kun
he lakkaamatta nuhtelivat häikäilemättömiä vallanpitäjiä, arvostelivat
ankarasti yhä kaupallisemmiksi käyviä pappeja ja kehottivat lakkaamatta kansaa
pitäytymään korkeimman Jahven, Herran, Israelin Jumalan, palvontaan.
Juutalaiset menettivät kansakuntana lopulta poliittisen identiteettinsä, mutta heprealainen uskonto, vilpitön usko ainoaan ja universaaliseen Jumalaan, ei ole koskaan lakannut elämästä sinne tänne hajaantuneiden maanpakolaisten sydämessä. Ja tämä uskonto pysyy elävänä siksi, että se on toiminut tuloksellisesti säilyttääkseen kannattajiensa kunnioittamat korkeimmat arvot. Juutalainen uskonto säilytti kyllä kansan ihanteet, mutta se ei vaalinut edistymistä eikä rohkaissut filosofisessa mielessä luovaan löytämiseen totuuden maailmoissa. Juutalaisessa uskonnossa oli monia vikoja, sen filosofia oli puutteellista, ja esteettiset piirteet puuttuivat siitä lähes tyystin, mutta moraaliset arvot se toki säilytti, ja siksi sen olemassaolo jatkui. Muihin jumaluuskäsityksiin verrattuna Jahve oli selväpiirteinen, eloisa, persoonallinen ja moraalinen.
Juutalaiset rakastivat oikeutta, viisautta, totuutta ja vanhurskautta niin kuin vain muutamat kansat, mutta he myötävaikuttivat kaikista kansoista vähiten näiden jumalallisten ominaisuuksien älyperäiseen ymmärtämiseen ja hengelliseen käsittämiseen. Vaikka heprealainen teologia kieltäytyi avartumasta, se näytteli kuitenkin tärkeää osaa kahden muun maailmanuskonnon, nimittäin kristinuskon ja muhamettilaisuuden, kehittymisessä.
Juutalaisen uskonnon olemassaolo jatkui myös
instituutioittensa ansiosta. Uskonnon on vaikea jatkaa olemassaoloaan, jos se
on vain omissa oloissaan puuhaavien yksilöiden yksityistä hartauden
harjoitusta. Uskonnolliset johtajat ovat aina syyllistyneet seuraavaan
virheeseen: Nähdessään institutionalisoituneen uskonnon epäkohdat he yrittävät
hävittää sen uskonnonharjoittamisen menetelmän, joka edellyttää ryhmässä
toimimista. Sen sijaan että he hävittävät koko rituaalin, he tekisivät
viisaammin, jos he panisivat sen kohdalla toimeen uudistuksia. Hesekiel oli
tässä suhteessa aikalaisiaan viisaampi; vaikka hän olikin heidän kanssaan samaa
mieltä vaatiessaan painokkaasti henkilökohtaista moraalista vastuuta, hän
ryhtyi myös järjestämään korkeammantasoisen ja puhdistetun rituaalin uskollista
noudattamista.
Ja tällä tavoin tekivät toinen toistaan
seuranneet Israelin opettajat suurimman Urantialla milloinkaan uskonnon
kehityksessä toteutuneen sankariteon: he muuttivat vähä vähältä, mutta
keskeytyksettä, barbaarisen käsityksen kesyttömästä Jahve-demonista, Siinain
salamoivan tulivuoren kiivaasta ja julmasta henkijumalasta, myöhempien aikojen
yleväksi ja ylimaalliseksi käsitykseksi korkeimmasta Jahvesta, kaiken olevaisen
luojasta ja koko ihmiskunnan rakastavasta ja armeliaasta Isästä. Ja tämä
heprealainen jumalakäsitys oli ihmisen korkein mielikuva Universaalisesta
Isästä aina siihen asti, kunnes sitä avarsivat ja niin verrattomasti
laajensivat hänen Poikansa, Nebadonin Mikaelin, henkilökohtaiset opetukset ja
hänen elämänsä antama esimerkki.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]