[sivu
1752]
KIRKASTUSVUORI
OLI jo miltei auringonlaskun aika perjantaina, elokuun 12 päivänä vuonna 29 jKr, kun Jeesus ja hänen työtoverinsa saapuivat Hermonvuoren juurelle, lähelle sitä samaa paikkaa, jossa Tiglath-poikanen kerran odotti sillä aikaa, kun Mestari nousi yksinään vuorelle tekemään ratkaisut Urantian kohtaloista ja teknisessä mielessä päättämään Luciferin kapinan. Ja he viipyivät siellä kaksi päivää valmistautuen hengellisesti tapahtumiin, jotka seurasivat varsin pian tämän jälkeen.
Jeesus tiesi edeltäkäsin, mitä vuorella oli
yleisesti ottaen määrä tapahtua, ja hänen hartain toiveensa oli, että kaikki
hänen apostolinsa voisivat olla mukana sitä kokemassa. Hän viipyi heidän
kanssaan vuoren juurella nimenomaan siinä tarkoituksessa, että hän halusi
valmistaa heitä tähän häntä koskevaan paljastukseen. Mutta he eivät kyenneet
saavuttamaan sellaisia hengellisiä tasoja, että olisi ollut oikeutettua saattaa
heidät alttiiksi kokemaan täysimääräisesti kohta maan päälle ilmestyvien taivaallisten
olentojen vierailu. Ja koska Jeesus ei voinut ottaa mukaansa kaikkia
työtovereitaan, hän päätti ottaa vain ne kolme, joilla oli tapana tällaisissa
erityisvalvojaisissa olla hänen seurassaan. Niinpä Mestarin kanssa olivat
mukana tässä kokemuksessa vain Pietari, Jaakob ja Johannes, ja hekin vain
osaksi.
Varhain maanantaiaamuna, elokuun 15 päivänä, Jeesus ja mainitut kolme apostolia aloittivat nousun Hermonvuorelle, ja tämä tapahtui kuusi päivää Pietarin keskipäivän aikoihin tienvarressa mulperipuiden siimeksessä tekemän ikimuistettavan tunnustuksen jälkeen.
Jeesus oli saanut kutsun nousta yksinään vuorelle toimittamaan tärkeitä asioita, joissa oli kysymys hänen lihallisessa hahmossa suorittamansa lahjoittautumisen edistymisestä siltä osin kuin tämä kokemus liittyi hänen itsensä luomaan universumiin. On merkillepantavaa, että tämä epätavallinen tapahtuma oli ajoitettu tapahtuvaksi aikana, jolloin Jeesus ja apostolit olivat ei-juutalaisten mailla, ja että se itse asiassa tapahtui ei-juutalaisten vuorella.
He saapuivat määräpaikkaansa vuorenrinteen puolimatkan tietämissä vähän ennen puoltapäivää, ja lounasta nautittaessa Jeesus kertoi kolmelle apostolille jotakin siitä, mitä hän oli heti kasteensa jälkeen Jordanin itärannan kukkuloilla kokenut; samoin hän kertoi heille jotakin lisää siitä, mitä hän oli kokenut Hermonvuorella, tässä syrjäisessä piilopaikassa, edellisen kerran käydessään.
Pikkupoikana Jeesuksella oli ollut tapana
kiivetä mäelle kotinsa lähellä ja kuvitella taisteluja, joita maailmanvaltojen
armeijat olivat Esdraelonin tasangolla käyneet. Nyt hän nousi Hermonvuorelle
ottamaan vastaan antimet, joiden oli määrä antaa hänelle valmius astua alas
Jordanin tasangoille esittämään hänen Urantialla tapahtuneen
lahjoittautumisensa draaman loppunäytökset. Mestari olisi tuona päivänä
Hermonvuorella voinut luopua kamppailusta ja palata hallitsemaan oman
universuminsa toimipiirejä, mutta paitsi, että hän päätti täyttää ne
Paratiisissa olevan
[sivu 1753]
Iankaikkisen Pojan antamaan toimeksiantoon sisältyvät vaatimukset, jotka oli asetettu hänen omalle jumalallisten poikien luokalleen, hän tahtoi sen lisäksi täyttää sen, mikä tässä tilanteessa oli hänen Paratiisin-Isänsä tahdon mukainen viimeinen ja täysimääräinen toimenpide. Tuona elokuun päivänä kolme hänen apostoliaan näki hänen kieltäytyvän sellaisesta, että hänelle olisi annettu universumiin kohdistuva täysi valta. He katselivat hämmästyneinä sivusta, kun taivaalliset sanansaattajat poistuivat ja jättivät hänet yksin päättämään maisen elämänsä Ihmisen Poikana ja Jumalan Poikana.
Apostolien usko oli huipussaan viidentuhannen ihmisen ruokkimisen aikaan pudotakseen sen jälkeen nopeasti lähes nollapisteeseen. Mestarin myönnettyä jumalallisuutensa kahdentoista apostolin hiipuva usko nousi sen seurauksena muutaman seuraavan viikon aikana korkeimmilleen vain laskeakseen taas vähä vähältä alemmas. Heidän uskonsa kolmas elpyminen tapahtui vasta Mestarin kuolleistanousun jälkeen.
Kello oli noin kolme tuona kauniina iltapäivänä, kun Jeesus poistui kolmen apostolin seurasta sanoen: "Poistun joksikin aikaa omiin oloihini pitämään yhteyttä Isään ja hänen viestintuojiinsa; pyydän teitä jäämään tänne, ja paluutani odottaessanne rukoilkaa, että Isän tahto tapahtuu kaikessa, mitä koette Ihmisen Pojan lahjoittautumistehtävän jatkumiseen liittyen." Ja tämän heille sanottuaan Jeesus poistui paikalta käydäkseen pitkän neuvottelun Gabrielin ja Isä-Melkisedekin kanssa niin, että hän palasi vasta kello kuuden maissa. Nähdessään pitkäksi venyneen poissaolonsa heissä aiheuttaman levottomuuden Jeesus sanoi: "Miksi pelkäsitte? Tiedättehän toki, että minun pitää olla toimittamassa Isäni asioita; minkä tähden te epäilette, kun en ole kanssanne? Ilmoitan nyt, että Ihmisen Poika on päättänyt kulkea elämänsä sen koko pituudelta teidän keskuudessanne ja yhtenä teistä. Olkaa rohkealla mielin, sillä en lähde luotanne ennen kuin työni on tehty."
Kun he nauttivat niukkaa ilta-ateriaansa, Pietari kysyi Mestarilta: "Kauanko viivymme tällä vuorella poissa veljiemme luota?" Ja Jeesus vastasi: "Siksi, kunnes näette Ihmisen Pojan kunnian ja tiedätte, että kaikki, mitä olen teille julistanut, on totta." Ja nuotionsa hehkuvan hiilloksen ympärillä istuessaan he keskustelivat Luciferin kapinaan liittyvistä asioista, kunnes pimeys laskeutui ja apostolien silmäluomet kävivät raskaiksi, sillä he olivat tuona aamuna lähteneet taipaleelleen hyvin varhain.
Oltuaan sikeässä unessa puolisen tuntia kolme apostolia havahtuivat läheltä kuuluvaan rätisevään ääneen ja katsellessaan ympärilleen he hämmästyivät ja typertyivät nähdessään Jeesuksen tuttavallisessa keskustelussa kahden loistavan olennon kanssa, jotka olivat pukeutuneet taivaallisen maailman valoasuun. Ja Jeesuksen kasvot ja muoto loistivat taivaallisen valon hehkua. Nämä kolme keskustelivat oudolla kielellä, mutta muutamien lausuttujen seikkojen nojalla Pietari erehtyi arvelemaan, että olennot Jeesuksen seurassa olivat Mooses ja Elia. Todellisuudessa nämä olivat Gabriel ja Isä-Melkisedek. Fyysiset valvojat olivat Jeesuksen pyynnöstä järjestäneet asian niin, että apostolit saattoivat olla tämän tapahtuman todistajina.
Kolme apostolia olivat niin suuresti kauhuissaan, että kesti kauan ennen kuin heidän järkensä alkoi taas toimia, mutta ensimmäisenä tointunut Pietari sanoi, kun häikäisevä näky hävisi heidän edestään ja he huomasivat Jeesuksen seisovan yksin: "Jeesus, Mestari, on hyvä, että olemme olleet täällä. Meille on riemu nähdä tämä kunnia. Meistä on vastenmielistä mennä takaisin kunniattomaan maailmaan. Jos suostut sellaiseen, niin jääkäämme tänne, ja pystytämme kolme telttaa: yhden sinulle, yhden Moosekselle ja yhden Elialle." Ja Pietari puhui näin siksi, että hän oli hämmentynyt, ja siksi, ettei hänen mieleensä juuri sillä hetkellä juolahtanut muutakaan.
Pietarin vielä puhuessa heitä lähestyi
hopeanhohtoinen pilvi peittäen varjollaan kaikki neljä. Apostolit joutuivat
kauhun valtaan, ja kun he palvoakseen lankesivat
[sivu 1754]
kasvoilleen maahan, he kuulivat äänen
puhuvan, saman äänen, joka oli puhunut Jeesuksen kastetilaisuudessa, ja ääni
sanoi: "Tämä on rakastettu Poikani, ottakaa hänestä vaarin." Ja kun
pilvi katosi, Jeesus oli taas yksin kolmen apostolin kanssa, ja hän kumartui
heidän puoleensa, kosketti heitä ja sanoi: "Nouskaa ja olkaa pelkäämättä,
sillä teidän on määrä nähdä suurempia asioita kuin tämä." Mutta apostolit
olivat todella peloissaan; he olivat hiljainen ja mietteliäs kolmikko, kun he
vähän ennen keskiyötä valmistautuivat laskeutumaan vuorelta.
Sanaakaan ei lausuttu ennen kuin vuorenrinnettä oli laskeuduttu suunnilleen puoli matkaa. Silloin Jeesus aloitti keskustelun huomauttamalla: "Pitäkää huoli siitä, ettette ennen kuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista, kerro yhdellekään ihmiselle, ette edes veljillenne, mitä olette tällä vuorella nähneet ja kuulleet." Mestarin sanat "ennen kuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista" järkyttivät ja hämmensivät kolmea apostolia. He olivat vasta vähän aikaa sitten vakuuttaneet uskovansa häneen Vapahtajana, Jumalan Poikana, ja juuri hetki sitten he olivat omin silmin nähneet hänet kunniassa kirkastettuna, ja nyt hän alkoi puhua "kuolleistanousemisesta"!
Pietaria puistatti jo ajatuskin Mestarin kuolemisesta -- se oli liian epämiellyttävä ajatus mietittäväksi -- ja pelätessään, että Jaakob tai Johannes saattaisi esittää jonkin kysymyksen, joka liittyisi äskeiseen toteamukseen, hän katsoi parhaaksi aloittaa keskustelun, joka veisi ajatukset muualle. Ja kun hän ei tiennyt, mistä muustakaan olisi puhunut, hän puki sanoiksi ensimmäisen mieleensä juolahtaneen ajatuksen, joka kuului: "Mestari, mistä syystä kirjanoppineet sanovat, että Elian täytyy tulla, ennen kuin Messias ilmestyy?" Ja Jeesus, joka tiesi, että Pietari koetti välttää puheessaan koskettelemasta hänen kuolemaansa ja kuolleistanousuaan, vastasi: "Elia tosiaankin tulee ensin valmistaakseen tien Ihmisen Pojalle, jonka on kärsittävä monet koettelemukset ja joka lopulta torjutaan. Mutta sanon teille, että Elia on jo tullut, eivätkä he ottaneet häntä vastaan, vaan tekivät hänelle, mitä konsanaan tahtoivat." Ja sillä hetkellä kolme apostolia oivalsivat, että hän Eliasta puhuessaan tarkoitti Johannes Kastajaa. Jeesus tiesi, että jos he itsepintaisesti pitivät häntä Messiaana, siinä tapauksessa Johanneksen täytyi olla profetian Elia.
Jeesus velvoitti heidät vaikenemaan siitä, että he olivat nähneet ennakolta aavistuksen hänen kuolleistaheräämisen jälkeisestä kunniastaan, sillä hän ei halunnut ruokkia sellaista käsitystä, että hän nyt, kun hänet oli otettu vastaan Messiaana, suostuisi missään määrin täyttämään heidän erheellisiä käsityksiään ihmetekoja tekevästä vapahtajasta. Vaikka Pietari, Jaakob ja Johannes pohdiskelivatkin kaikkea tätä mielessään, he eivät puhuneet siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin vasta Mestarin kuolleistaheräämisen jälkeen.
Kun he jatkoivat kulkuaan vuorenrinnettä alaspäin, Jeesus sanoi heille: "Ette halunneet ottaa minua vastaan Ihmisen Poikana, siksi olen myöntynyt siihen, että minut otetaan vastaan vakiintuneen ennakkokäsityksenne mukaisesti, mutta älkää silti erehtykö luulemaan, etteikö Isäni tahdon ole määrä vallita. Jos siis haluatte seurata sitä, mihin oma tahtonne teidät vie, teidän on valmistauduttava kärsimään monet pettymykset ja kokemaan monet koettelemukset, mutta teille antamani koulutuksen pitäisi olla riittävä viedäkseen teidän voittoisasti jopa näiden omista ratkaisuistanne johtuvien murheiden läpi."
Jeesus ei ottanut Pietaria, Jaakobia ja
Johannesta mukaansa kirkastusvuorelle siksi, että nämä olisivat missään
mielessä olleet muita apostoleja valmiimpia näkemään, mitä tapahtui, tai siksi,
että nämä olisivat olleet hengellisessä mielessä soveliaampia pääsemään
osallisiksi tällaisesta harvinaisesta etuoikeudesta. Ei alkuunkaan. Jeesus
tiesi varsin hyvin, ettei kahdestatoista apostolista yhdelläkään ollut tämän
kokemuksen vaatimia hengellisiä edellytyksiä, siksi hän otti mukaansa vain ne
kolme apostolia, joille oli annettu tehtäväksi olla hänen lähettyvillään, kun
hän halusi olla yksinäisyydessä harjoittamassa henkilökohtaista yhteydenpitoa.
[sivu 1755]
Mitä Pietari, Jaakob ja Johannes
kirkastusvuorella näkivät, oli vain ohitse kiitävä häivähdys tuona
tapahtumaintäyteisenä päivänä Hermonvuorella esitetystä taivaallisesta
näytelmästä. Kirkastus oli tapahtuma, jossa:
1. Paratiisin Iankaikkinen Äiti-Poika
hyväksyi Mikaelin Urantialla ruumiillistuneessa hahmossa, lahjoittautumisen
tarkoituksessa elämän elämän koko laajuudessaan. Iankaikkisen Pojan asettamien
vaatimusten osalta Jeesus oli nyt saanut vakuutuksen siitä, että ne oli
täytetty. Ja Gabriel toi Jeesukselle tämän vakuutuksen.
2. Annettiin todistus siitä, että Ääretön
Henki oli tyytyväinen Urantialla kuolevaisen hahmossa suoritettuun
lahjoittautumiseen sen koko laajuudelta. Äärettömän Hengen universumikohtainen
edustaja, Mikaelin Salvingtonissa oleva lähin kumppani ja hänen aina läsnä
oleva työtoverinsa, puhui tässä tilaisuudessa Isä-Melkisedekin kautta.
Jeesus tervehti ilolla tätä Iankaikkisen Pojan ja Äärettömän Hengen sanansaattajien esittämää todistusta hänen maisen lähetystehtävänsä onnistumisesta, mutta hän pani merkille, että hänen Isänsä ei antanut hänen ymmärtää Urantian-lahjoittautumisen olevan päättynyt, vaan Isän näkymätön läsnäolo esitti Jeesuksen Personoidun Suuntaajan kautta vain lausunnon, jossa sanottiin: "Tämä on rakastettu Poikani; ottakaa hänestä vaarin." Ja tämä lausuttiin sanoin, jotta myös kolme apostolia sen kuulisivat.
Tämän taivaallisen vierailun jälkeen Jeesus koetti saada selville Isänsä tahdon, ja hän päätti jatkaa lahjoittautumistaan kuolevaisena sen luonnolliseen loppuun saakka. Tämä oli Jeesuksen kannalta kirkastumisen merkitys. Kolmelle apostolille se oli tapahtuma, joka merkitsi Mestarin astumista maisen elämänuransa viimeiseen vaiheeseen Jumalan Poikana ja Ihmisen Poikana.
Gabrielin ja Isä-Melkisedekin virallisen
vierailun jälkeen Jeesus kävi epävirallisia keskusteluja näiden palvelevien
Poikiensa kanssa ja vaihtoi heidän kanssaan käsityksiä universumin asioista.
Tuona tiistaiaamuna, vähän ennen aamiaisaikaa, Jeesus ja hänen kumppaninsa saapuivat apostolien leirille. Ehtiessään leirin lähelle he näkivät melkoisen väkijoukon, joka oli kokoontunut apostolien ympärille, ja kohta he alkoivat kuulla myös kiistelystä ja väittelystä johtuvia ja lujalla äänellä lausuttuja sanoja, joita sinkoili tästä noin viisikymmenhenkisestä ryhmästä. Siinä olivat mukana yhdeksän apostolia ja joukko ihmisiä, joka jakautui tasan jerusalemilaisten kirjanoppineiden ja uskovien opetuslasten kesken. He olivat kulkeneet Jeesuksen ja hänen työtovereidensa jälkiä sen mukaan, miten nämä olivat taittaneet matkaa Magadasta lähdettyään.
Vaikka väittelynaiheita väkijoukon keskuudessa oli monia, merkittävimmässä kiistassa oli kuitenkin kysymys eräästä Tiberiaan asukkaasta, joka oli saapunut edellisenä päivänä tarkoituksenaan päästä Jeesuksen puheille. Tällä miehellä, Jaakob Saafedilaisella, oli noin neljätoistavuotias poika, hänen ainoa lapsensa, jota vaivasi vaikea epilepsia. Tämän hermostosairauden lisäksi nuorukaista riivasi yksi harhailevista, pahanilkisistä ja kapinallisista keskiväliolennoista, joita tuohon aikaan vielä esiintyi maan päällä ja joita ei ollut otettu valvontaan, joten nuorukainen oli sekä epileptikko että demonin riivaama.
Lähes kahden viikon ajan tämä tuskainen isä,
eräs Herodes Antipaan alemman portaan virkamies, oli kierrellyt Filippuksen
hallintoalueen länsirajoilla etsimässä Jeesusta voidakseen pyytää häntä
parantamaan tämän kiusatun pojan. Ja hän tavoitti
[sivu 1756]
apostoliseurueen vasta sen päivän keskipäivän tienoilla, jolloin Jeesus oli kolmen apostolin kanssa ylhäällä vuorella.
Yhdeksän apostolia joutuivat hämmästyksen ja melkoisen neuvottomuuden valtaan, kun tämä mies seurassaan lähes neljäkymmentä muuta henkilöä, jotka etsivät Jeesusta, ilmestyi yht'äkkiä heidän eteensä. Tämän ryhmän saapumishetkellä yhdeksän apostolia, tai ainakin useimmat heistä, olivat sortuneet vanhaan kiusaukseensa -- keskustelemaan siitä, kuka olisi tulevassa valtakunnassa suurin. Parast'aikaa he väittelivät itse kullekin apostolille todennäköisesti osoitettavasta asemasta. He eivät kertakaikkiaan kyenneet pääsemään kokonaan vapaiksi siitä kauan vaalitusta ajatuksesta, että Messiaan tehtävä oli aineellinen. Ja Jeesuksen nyt itse hyväksyttyä heidän tunnustuksensa siitä, että hän tosiaankin oli Vapahtaja -- tai ainakin hän oli myöntänyt oman jumalallisuutensa tosiasian -- mikä sitten olikaan luonnollisempaa kuin heidän ryhtyä tuona aikana, jonka he olivat erossa Mestarista, keskustelemaan sydämessään päällimmäisinä olevista toiveista ja pyrkimyksistä. Ja he olivat uppoutuneina näihin keskusteluihinsa, kun Jaakob Saafedilainen ja hänen Jeesusta etsivät toverinsa osuivat heidän eteensä.
Andreas asteli tervehtimään tätä isää ja
hänen poikaansa sanoen: "Ketä etsitte?" Jaakob sanoi: "Hyvä mies,
etsin Mestarianne. Etsin parannusta vaivatulle pojalleni. Tahtoisin, että
Jeesus ajaisi tiehensä tämän lastani riivaavan perkeleen." Ja sitten isä
ryhtyi kertomaan apostoleille, miten hänen poikansa oli niin vaivattu, että
pahanlaatuisten kohtausten vuoksi oli ollut monta kertaa menettää henkensä.
Apostolien
kuunnellessa Simon Selootti ja Juudas Iskariot astuivat isän eteen sanoen:
"Me voimme parantaa hänet. Sinun ei tarvitse odottaa Mestarin paluuta.
Olemme valtakunnan lähettiläitä; emme enää pidä näitä asioita salassa. Jeesus
on Vapahtaja, ja valtakunnan avaimet on luovutettu meille." Samaan aikaan
Andreas ja Tuomas kävivät neuvonpitoa toisaalla. Natanael ja muut katselivat
ällistyksissään sivusta; he olivat kaikki tyrmistyneitä Simonin ja Juudaksen
äkillisestä uskaliaisuudesta, ellei suorastaan julkeudesta. Isä sanoi sitten:
"Jos teille on annettu kyky tehdä näitä tekoja, niin rukoilen teitä
lausumaan sanat, jotka vapauttavat lapseni tästä orjuudesta." Silloin
Simon astui esiin, asetti kätensä lapsen pään päälle, katsoi häntä suoraan
silmiin ja käski: "Tule ulos hänestä, sinä saastainen henki. Jeesuksen
nimessä, tottele minua." Mutta poika sai vain entistäkin rajumman
kohtauksen, samalla kun kirjanoppineet pilkkasivat virnuillen apostoleja, ja
pettyneet uskovat kärsivät näiden epäystävällisten arvostelijoiden irvailuista.
Andreasta tämä
huonosti harkittu yritys ja sen surkea epäonnistuminen harmittivat syvästi. Hän
kutsui apostolit sivummalle neuvottelemaan ja rukoilemaan. Tämän
mietiskelyhetken jälkeen Andreas, joka tunsi vihlovaa tuskaa heidän tappiostaan
ja joka aisti heidän kaikkien yllä lepäävän nöyryytyksen, koetti toisella
yrittämällä ajaa riivaajan ulos, mutta epäonnistuminen kruunasi hänenkin
ponnistuksensa. Andreas tunnusti rehdisti tappion ja pyysi isää jäämään heidän
luokseen yöksi tai siksi, kunnes Jeesus palaisi, ja sanoi: "Ehkäpä tämä on
sitä lajia, joka lähtee vain Mestarin henkilökohtaisesta komennosta."
Ja kävi niin,
että sillä aikaa, kun Jeesus oli tulossa alas vuorelta yhdessä riemua uhkuvien
ja haltioituneiden Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa, heidän yhdeksän
veljeään eivät hekään saaneet unta omassa hämmennyksessään ja alakuloisessa
häpeässään. He olivat apea ja kuritettu joukko. Mutta Jaakob Saafedilainen ei
noin vain antanut periksi. Vaikk'eivat apostolit kyenneet esittämään hänelle
mitään käsitystä siitä, milloin Jeesus mahdollisesti palaisi, hän päätti jäädä
paikalle Mestarin paluuseen saakka.
[sivu 1757]
Jeesuksen
lähestyessä yhdeksän apostolia tunsivat enemmän kuin helpotusta saadessaan
toivottaa hänet tervetulleeksi, ja heitä rohkaisi suuresti nähdä se hyvä mieli
ja epätavallinen innostus, joka karehti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen
kasvoilla. He kaikki ryntäsivät tervehtimään Jeesusta ja kolmea veljeään.
Heidän vaihtaessaan tervehdyksiään väkijoukko siirtyi heidän lähelleen, ja
Jeesus kysyi: "Mistä te kiistelitte meidän lähestyessämme?" Mutta
ennen kuin hämilliset ja nöyryytetyt apostolit ehtivät vastata Mestarin kysymykseen,
kärsivän pojan tuskainen isä astui esiin ja sanoi Jeesuksen jalkojen juuren
polvistuen: "Mestari, minulla on poika, ainoa lapsi, joka on pahan hengen
vallassa. Ei riitä, että poika kohtauksen tullessa huutaa suu vaahdossa
kauhusta ja kaatuu maahan kuin kuollut, vaan monesti tämä häntä vallassaan
pitävä paha henki raastaa häntä kouristuksissa, ja joskus se on heittänyt hänet
veteen ja jopa tuleen. Paljon hammastenkiristelyn myötä ja saamiensa ruhjeiden
johdosta lapseni kuihtuu pois. Hänen elämänsä on pahempaa kuin kuolema. Hänen
äitinsä sydän ja oma sydämeni itkevät murheesta, ja henkemme murtuu. Eilen
puolilta päivin tavoitin sinua etsiessäni opetuslapsesi, ja odotellessamme
apostolisi koettivat ajaa tämän riivaajan ulos, mutta he eivät osanneet sitä
tehdä. Ja nyt, Mestari, tahdotko tehdä tämän meille, tahdotko parantaa
poikani?"
Tämän selonteon
kuunneltuaan Jeesus kosketti maahan polvistunutta isää ja käski hänen nousta,
samalla kun hän loi tutkivan katseen ympärillä seisoviin apostoleihin. Sitten
Jeesus sanoi kaikille, jotka seisoivat hänen edessään: "Oi sinä uskoton ja
luonnoton sukupolvi, kuinka kauan minä teitä kestän? Kuinka kauan minä jaksan
teidän kanssanne? Kuinka kauan vie, ennen kuin opitte, etteivät uskon teot
ilmesty epäilevän epäuskon käskystä?" Ja sitten hämmentynyttä isää
osoittaen Jeesus sanoi: "Tuo tänne poikasi." Ja Jaakobin tuotua
poikasen hänen eteensä Jeesus kysyi: "Kuinka kauan poika on ollut tällä
tavoin vaivattu?" Isä vastasi: "Aivan pienestä lapsesta asti."
Ja heidän keskustellessaan nuorukainen sai rajun kohtauksen ja kaatui heidän
keskelleen hampaat narskuen ja vaahto suupielistä valuen. Useampien
voimakkaiden kouristusten jälkeen hän lojui heidän edessään kuin kuollut. Isä
polvistui nyt uudestaan Jeesuksen jalkojen juureen ja rukoili Mestaria sanoen:
"Jos pystyt hänet parantamaan, niin pyydän hartaasti, että osoittaisit
meille myötätuntosi ja vapahtaisit meidät tästä kärsimyksestä." Ja nämä
sanat kuullessaan Jeesus katsoi alas isän tuskaisiin kasvoihin ja sanoi:
"Älä aseta Isäni rakkauden mahtia kyseenalaiseksi, vaan vain oman uskosi
vilpittömyys ja sen kantavuus. Kaikki on mahdollista sille, joka tosissaan
uskoo." Ja silloin Jaakob Saafedilainen lausui nuo kauan muistettavat
sanat, joissa usko ja epäilys sekoittuivat toisiinsa: "Herra, minä uskon.
Rukoilen sinua auttamaan epäuskoani."
Nämä sanat
kuultuaan Jeesus astui eteenpäin, otti poikaa kädestä ja sanoi: "Teen
tämän Isäni tahdon mukaisesti ja elävän uskon kunniaksi. Poikani, nouse! Tule
ulos hänestä, sinä tottelematon henki, äläkä mene häneen takaisin." Ja
Jeesus pani pojan käden isän käteen sanoen: "Menkää tietänne. Isä on
myöntynyt siihen, mikä oli sielusi toive." Ja kaikki paikalla olevat,
yksinpä Jeesuksen vihamiehetkin, hämmästyivät näkemästään.
Niille kolmelle
apostolille, jotka vasta äsken olivat nauttineet kirkastusvuoren tapahtumien ja
kokemusten tuottamasta hengellisestä hurmiosta, näin äkillinen paluu heidän
apostolitovereidensa tappion ja hätäännyksen näyttämölle oli totisesti
pettymys. Mutta näille valtakunnan kahdelletoista lähettiläälle kävi aina näin.
[sivu 1758]
Heidän
elämänkokemukseensa kuului yhtämittainen haltioitumisen ja nöyryytyksen
vuorottelu.
Kysymys oli
todellisesta kaksinaisen vaivan, fyysisen vaivan ja henkisen sairaustilan,
parantamisesta. Ja tuosta hetkestä lähtien poika oli pysyvästi parantunut. Kun
Jaakob oli lähtenyt tervehtyneen poikansa kanssa, Jeesus sanoi: "Menemme
nyt Filippuksen Kesareaan; laittautukaa heti valmiiksi." Ja he olivat
vaitelias joukko taivaltaessaan kohti etelää ja väkijoukon seuratessa heidän
jäljessään.
He jäivät yöksi
Celsuksen luokse, ja syötyään ja levättyään kaksitoista apostolia kerääntyivät
samana iltana puutarhassa Jeesuksen ympärille, ja Tuomas sanoi: "Mestari,
vaikka me, jotka jäimme odottamaan, emme vieläkään tiedä, mitä vuorella
tapahtui ja mikä niin suuresti ilahdutti seurassasi olleita veljiämme, palamme
kuitenkin halusta, että keskustelisit kanssamme kärsimästämme tappiosta ja
neuvoisit meitä näissä asioissa, sillä ymmärrämme, että sitä, mitä vuorella
tapahtui, ei tällä hetkellä voida paljastaa."
Ja Jeesus
vastasi Tuomakselle sanoen: "Kaikki, mitä veljenne kuulivat vuorella,
paljastetaan teille, kun on sen aika. Mutta nyt haluan osoittaa teille, mikä
aiheutti tappionne niin epäviisaassa yrityksessänne. Sillä aikaa kun Mestarinne
ja hänen kumppaninsa, teidän veljenne, nousivat eilen tuolla näkemällenne
vuorelle etsiäkseen laajempaa tietoa Isän tahdosta ja pyytääkseen, että heille
annetaan yhä enemmän viisautta tehokkaasti tämän jumalallisen tahdon
täyttääkseen, te, jotka jäitte tänne pitämään vartiota sellaisin ohjein, että
ponnistelisitte saadaksenne mielen, jolla on hengellinen ymmärrys, ja
rukoilisitte kanssamme, jotta Isän tahto paljastettaisiin meille entistä
täysimääräisemmin, ette harjoittaneetkaan käytettävissänne olevaa uskoa, vaan
annoitte sen sijaan myöten kiusaukselle ja lankesitte vanhoihin huonoihin
mieltymyksiinne havitella itsellenne etuoikeutettuja asemia taivaan
valtakunnassa -- siinä aineellisessa ja ajallisessa valtakunnassa, jota
itsepintaisesti pohdiskelette. Ja takerrutte näihin erheellisiin käsityksiin
siitä piittaamatta, että teille on kerran toisensa jälkeen selitetty, ettei
valtakuntani ole tästä maailmasta.
"Eipä ole
uskonne vielä käsittänyt Ihmisen Pojan henkilöllisyyttä, kun itsekäs kaipuunne
maailmallista suosituimmuutta kohtaan jo hiipii takaisin sisällenne ja rupeatte
keskustelemaan keskenänne siitä, kenen tulisi olla suurin taivaan
valtakunnassa, jota ei ole olemassa eikä tule koskaan olemaankaan sellaisena,
jollaiseksi te sen itsepintaisesti käsitätte. Enkö kertonut teille, että joka
tahtoisi olla suurin Isäni hengellisen veljeyden valtakunnassa, hänestä pitää
tulla pieni omissa silmissään ja niin ollen veljiensä palvelija? Hengelliseen
suuruuteen kuuluu ymmärtäväinen rakkaus, joka on Jumalan kaltaista, mutta
siihen ei kuulu sellaista, että nauttii aineellisen vallan käyttämisestä oman
minänsä jalustallenostamiseksi. Sen kohdalla, mitä yrititte ja missä niin
täydellisesti epäonnistuitte, tarkoitusperänne ei ollut puhdas. Vaikuttimenne
ei ollut jumalallinen. Ihanteenne ei ollut hengellinen. Pyrkimyksenne ei ollut
altruistinen. Menettelynne ei perustunut rakkauteen, eikä tavoittelemanne
päämäärä ollut taivaassa olevan Isän tahto.
"Kuinka
kauan teiltä kestää oppia, että te ette voi ajallisessa mielessä lyhentää
säädettyjen luonnonilmiöiden kulkua, paitsi silloin kun sellainen on Isän
tahdon mukaista? Ette myöskään voi tehdä hengellistä työtä ilman, että teillä
on hengellistä voimaa. Ettekä voi tehdä näistä kumpaakaan, vaikka niiden
potentiaali olisikin läsnä, ilman että on olemassa kolmas ja oleellinen
inhimillinen tekijä, nimittäin henkilökohtainen kokemus elävän uskon
omaamisesta. Täytyykö teidän aina nähdä aineellisia näyttöjä tunteaksenne vetoa
valtakunnan hengellisiä realiteetteja kohtaan? Ettekö
[sivu 1759]
kykene
käsittämään tehtäväni henkimerkitystä muutoin kuin sillä, että se osoitetaan
teille näkemienne epätavallisten tekojen kautta? Milloin teihin voi luottaa
sikäli, että pidätte kiinni valtakunnan korkeammista ja hengellisistä
realiteeteista siitä riippumatta, miltä kaikki aineelliset näytöt ulkonaisesti
näyttävät?"
Kahdelletoista
apostolille tällä tavoin puhuttuaan Jeesus lisäsi vielä: "Ja menkää nyt
lepäämään, sillä huomenissa palaamme Magadaniin ja neuvottelemme siellä
Dekapoliin kaupunkeihin ja kyliin suuntautuvasta lähetysretkestämme. Ja kaiken
tänään kokemamme päätteeksi sallikaa minun sanoa teille jokaiselle, mitä sanoin
vuorella veljillenne, ja päästäkää nämä sanat syvälle sydämeenne: Ihmisen Poika
astuu nyt lahjoittautumisen viimeiseen vaiheeseen. Ryhdymme kohta
ponnistuksiin, jotka tulevat ennen pitkää johtamaan suureen ja lopulliseen
uskonne ja antaumuksenne koetukseen, sitten kun minut luovutetaan niiden
ihmisten käsiin, jotka tavoittelevat tuhoani. Ja muistakaa, mitä sanon teille:
Ihmisen Poika surmataan, mutta hän tulee jälleen nousemaan."
He vetäytyivät -- surullisina -- yön lepoon.
He olivat ymmällään; he eivät kyenneet ymmärtämään näitä sanoja. Ja vaikka he
pelkäsivät esittää yhtään kysymystä siitä, mitä hän oli sanonut, hänen
kuolleistanousunsa jälkeen he muistivat siitä kaiken.
Varhain tuona keskiviikkoaamuna Jeesus ja kaksitoista apostolia lähtivät Kesarea-Filippistä Magadanin puistoon Beetsaida-Juliaan lähellä. Apostolit olivat tuona yönä nukkuneet varsin vähän, ja niin he olivat varhain jalkeilla ja valmiit lähtöön. Tämä puhuminen Jeesuksen kuolemasta oli järkyttänyt jopa hidasjärkisiä Alfeuksen kaksosia. Taittaessaan taivalta kohti etelää he tulivat heti Meromin terveyslähteiden jälkeen Damaskoksentielle, ja koska Jeesus halusi välttää kirjanoppineet ja muut, joiden hän tiesi ennen pitkää tulevan heidän perässään, hän määräsi, että he jatkaisivat matkaansa Kapernaumiin Galilean kautta kulkevaa Damaskoksentietä. Ja hän teki näin tietäessään, että heidän jäljessään tulevat kulkisivat etelään Jordanin itäpuolista tietä olettaessaan, että Jeesus ja apostolit pelkäsivät kulkea Herodes Antipaan alueen läpi. Jeesus pyrki pysyttelemään arvostelijoidensa ja häntä seuraavan väkijoukon tavoittamattomissa saadakseen viettää tämän päivän pelkästään apostolien seurassa.
He taittoivat matkaansa Galilean läpi niin, että heidän lounasaikansa oli ohitettu jo kauan sitten, kun he vihdoin pysähtyivät sopivaan siimekseen virkistäytymään. Kun he olivat nauttineet ateriansa, Andreas sanoi sanansa Jeesukselle osoittaen: "Mestari, veljeni eivät käsitä syvällisiä lausumiasi. Olemme alkaneet uskoa täysin siihen, että olet Jumalan Poika, ja nyt saamme kuulla tällaista outoa puhetta, että lähdet luotamme; että kuolet. Emme ymmärrä opetustasi. Puhutko meille vertauksin? Rukoilemme sinua puhumaan meille suoraan ja peittelemättä."
Vastatessaan Andreakselle Jeesus sanoi:
"Veljeni, juuri siksi, että olette tunnustaneet minut Jumalan Pojaksi,
minun on pakko ryhtyä paljastamaan teille, mikä on totuus Ihmisen Pojan maan
päällä suorittaman lahjoittautumisen päättymisestä. Takerrutte itsepintaisesti
uskomukseen, että olen Messias, ettekä tahdo luopua ajatuksesta, jonka mukaan
Messiaan on istuttava valtaistuimella Jerusalemissa. Siksi sanon teille
toistamiseen, että Ihmisen Pojan täytyy kohdakkoin mennä Jerusalemiin, sietää
monenlaista, tulla kirjanoppineiden, vanhinten ja pääpappien torjumaksi ja
kaiken sanotun jälkeen tulla surmatuksi ja kuolleista nostetuksi. Enkä puhu
teille mitään vertausta, vaan puhun teille totuuden, jotta olisitte
valmistautuneita näihin tapahtumiin sitten, kun
[sivu 1760]
ne yht'äkkiä vyöryvät päällemme." Eikä Jeesus ollut vielä ehtinyt päättää puhettaan, kun Simon Pietari jo ryntäsi kiivaasti häntä kohti, asetti kätensä Mestarin olalle ja sanoi: "Mestari, olkoon se meistä kaukana, että kiistelisimme kanssasi, mutta vakuutan, ettei mitään tuollaista tule sinulle milloinkaan tapahtumaan."
Pietari puhui
näin, koska hän rakasti Jeesusta. Mutta Mestarin ihmisolemus tiedosti näihin
hyväntahtoisesta kiintymyksestä kertoviin sanoihin kätketyn hienovaraisen
houkuttimen, joka antoi ymmärtää, että hänen olisi tullut muuttaa
toimintaperiaatteensa, jonka mukaan hän suorittaisi maisen lahjoittautumisensa
loppuun saakka Paratiisin-Isänsä tahtoa noudattaen. Ja juuri siksi, että hän
havaitsi vaaran hänen sallia edes kiintymystä osoittavien ja uskollisten
ystäviensä tekemien ehdotusten taivuttaa itsensä luopumukseen, hän kääntyi
Pietaria ja muita apostoleja kohti ja sanoi: "Tule sentään taakseni.
Sinustahan tuoksahtaa vastustajan, kiusaajan, henki. Tähän tapaan kun puhutte,
ette ole puolellani, vaan olette pikemminkin vihollisemme puolella. Tällä
tavoin teette minua kohtaan tuntemanne rakkauden minulle kompastuskiveksi Isän
tahtoa noudattaessani. Älkää välittäkö ihmisten menettelytavoista, vaan
mieluummin siitä, mikä on Jumalan tahto."
Sen jälkeen kun
he olivat tointuneet Jeesuksen esittämän kirvelevän moitteen aiheuttamasta
pahimmasta järkytyksestä ja ennen kuin he jatkoivat taivallustaan, Mestari
puhui lisää: "Jos ihminen haluaa kulkea jäljessäni, olkoon välittämättä
itsestään, ottakoon joka päivä omat velvollisuutensa harteilleen ja seuratkoon
minua. Sillä jokainen, joka haluaisi itsekkäästi pelastaa elämänsä, on sen
menettävä, mutta jokainen, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden menettää
elämänsä, on sen pelastava. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaa
omakseen koko maailman ja menettää oman sielunsa? Mitä voisi ihminen antaa
ikuisen elämän vastineeksi? Älkää hävetkö minua ja sanojani tämän syntisen ja
tekopyhän sukupolven keskuudessa, sillä en minäkään häpeä tunnustaa teitä, kun
kunniassa ilmestyn Isäni eteen kaikkien taivaallisten joukkojen läsnäollessa.
Moni teistä, jotka nyt seisotte edessäni, ei kuitenkaan ole maistava kuolemaa
ennen kuin näkee tämän valtakunnan tulevan voimalla."
Ja näin Jeesus
selvitti kahdelletoista apostolille, miten tuskallinen ja ristiriitainen oli
polku, jota heidän olisi astuttava, jos he haluaisivat seurata häntä. Millainen
järkytys nämä sanat olivatkaan noille kahdelletoista galilealaiskalastajalle,
jotka itsepäisesti unelmoivat maallisesta valtakunnasta heille kuuluvine
kunniasijoineen! Mutta tämä rohkea vetoomus sai heidän lojaalin sydämensä
pamppailemaan, eikä heistä yhdelläkään ollut halua hylätä häntä. Jeesus ei
ollut lähettämässä heitä taisteluun yksinään, vaan hän toimi heidän
johtajanaan. Hän pyysi vain, että he tulevat urheasti perässä.
Kahdelletoista
apostolille alkoi vähitellen valjeta ajatus, että Jeesus puhui heille jotakin
sellaisesta mahdollisuudesta, että hän kuolisi. Vain hämärästi he käsittivät,
mitä hän sanoi kuolemastaan, kun taas hänen sanansa kuolleistaheräämisestä
eivät alkuunkaan löytäneet tietään heidän mieleensä. Sitä mukaa kun päivät
kuluivat, Pietari, Jaakob ja Johannes, jotka muistivat kirkastusvuoren
kokemuksensa, pääsivät parempaan ymmärrykseen joistakin käsillä olevista
asioista.
Koko sinä
aikana, jonka kaksitoista apostolia viettivät yhdessä Mestarinsa kanssa, he
näkivät vain muutaman kerran tuon salamoivan katseen ja kuulivat vain muutaman
kerran yhtä sivaltavia moitteen sanoja kuin ne, jotka äsken kerrotussa
tilanteessa osoitettiin Pietarille ja muille apostoleille. Jeesus oli aina
suhtautunut kärsivällisesti heidän inhimillisiin vajavuuksiinsa, mutta ei
silloin, kun hänen edessään oli ilmeinen uhka hänen ohjelmalleen toteuttaa
kiertelemättä Isänsä tahto siltä osin kuin se koski hänen maisen elämänuransa
jäljellä olevaa osaa. Apostolit olivat kirjaimellisesti tyrmistyneitä; he
olivat hämmästyneitä ja kauhistuneita. He eivät kyenneet löytämään sanoja,
joilla ilmaista murheensa. He alkoivat vähitellen tiedostaa, mitä Mestarin oli
kestettävä, ja että heidän oli käytävä läpi nämä kokemukset yhdessä hänen
kanssaan, mutta he havahtuivat näiden tulevien tapahtumien todellisuuteen vasta
kauan sen jälkeen, kun nämä ensimmäiset vihjeet hänen elämänsä viimeisiä päiviä
uhkaavasta murhenäytelmästä oli annettu.
[sivu 1761]
Hiljaisuuden
vallitessa Jeesus ja kaksitoista apostolia lähtivät Kapernaumin kautta
leirilleen Magadanin puistossa. Iltapäivän tuntien kuluessa he eivät
keskustelleet Jeesuksen kanssa, vaikka he keskenään puhuivatkin paljon, kun
Andreas taas keskusteli Mestarin kanssa.
He saapuivat
Kapernaumiin iltahämärissä ja menivät vähemmän käytettyjä kulkuväyliä suoraan
Simon Pietarin kotiin ilta-aterialleen. He viipyivät Simonin talossa sillä
aikaa, kun Daavid Sebedeus valmistautui viemään heidät järven vastarannalle, ja
Jeesus, joka tavoitti katseellaan Pietarin ja muut apostolit, kysyi: "Kun
tänä iltapäivänä taitoitte taivalta yhdessä, mistä asiasta te niin suurella
vakavuudella keskenänne keskustelitte?" Apostolit sulkivat suunsa, sillä
monet heistä olivat jatkaneet Hermonvuoren juurella aloittamaansa keskustelua
siitä, minkä aseman heistä itse kukin tulevassa valtakunnassa saisi; kuka olisi
suurin, ja niin edespäin. Jeesus, joka tiesi, mikä heidän ajatuksiaan tuona
päivänä askarrutti, viittasi luokseen yhden Pietarin pikkuisista ja laskien
lapsen heidän keskelleen sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille,
ellette tee täyskäännöstä ja tule enemmän tämän lapsen kaltaisiksi, ette pääse
kovinkaan pitkälle taivaan valtakunnassa. Jokainen, joka alentaa itsensä ja
tulee tämän pikkuisen kaltaiseksi, hänestä tulee suurin taivaan valtakunnassa.
Ja kuka hyvänsä ottaa vastaan tällaisen pienokaisen, ottaa vastaan minut. Ja
ne, jotka ottavat vastaan minut, ottavat vastaan myös Hänet, joka minut
lähetti. Mikäli mielitte olla valtakunnassa ensimmäisiä, koettakaa jakaa näitä
hyviä totuuksia lihallisessa hahmossa oleville veljillenne. Mutta jokaiselle,
joka saa yhdenkään näistä pienimmistä lankeamaan, olisi parempi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet heitettäisiin mereen. Jos
ne, jotka käsillänne valmistatte tai ne, jotka silmillänne näette, haittaavat
valtakunnan eteenpäinmenoa, uhratkaa nuo kalliina pidetyt epäjumalat, sillä on
parempi, että astuu valtakuntaan ilman moniakin näitä elämässä rakkaina
pidettyjä kuin, että tarrautuu näihin epäjumaliin ja huomaakin olevansa
suljettuna valtakunnan ulkopuolelle. Mutta ennen kaikkea, katsokaa, ettette
halveksi yhtäkään näistä pienemmistä, sillä heidän enkelinsä näkevät aina
taivaallisten joukkojen kasvot."
Kun Jeesus oli
sanottavansa puhunut, he astuivat veneeseen ja purjehtivat järven yli
Magadaniin.