[sivu
1104]
USKONNON
TODELLINEN LUONNE
IHMISEN kokemuksena uskonnon piiriin kuuluu kaikki, mikä alkaa kehittyvän villi-ihmisen alkeellisesta pelon orjuudesta ja päättyy niiden sivistyneiden kuolevaisten ylevään ja suurenmoiseen uskon tuottamaan vapauteen, jotka ovat ylvään tietoisia siitä, että he ovat ikuisen Jumalan poikia.
Uskonto on edistyvään sosiaaliseen kehitykseen kuuluvien pitkälle edenneen etiikan ja moraalin esi-isä. Mutta uskonto ei sinänsä ole pelkästään moraalinen liike, vaikkakin ihmisyhteisön eettinen ja moraalinen liikevoima vaikuttaa uskonnon ulkoisiin ja sosiaalisiin ilmenemismuotoihin voimakkaasti. Uskonto on ihmisen kehittyvälle olemukselle aina innoituksen lähde, mutta se ei ole tämän kehityksen salaisuus.
Uskonto, persoonallisuuden
omaama vakaumususko, kykenee aina voittamaan pinnallisesti sitä vastaan puhuvan
epätoivon logiikan, joka syntyy epäuskoisessa aineellisessa mielessä. On
todellakin olemassa kiistämätön ja aito sisäinen ääni, tuo "suuri valkeus,
joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen". Eikä tämä hengen
johdatus ole sama asia kuin ihmisen omastatunnosta tuleva eettinen
kehottaminen. Uskonnollisen varmuuden tunne on enemmän kuin emotionaalinen
tunne. Uskonnon tuottama vakuuttuneisuus ylittää mielen esittämät järkisyyt,
jopa filosofian logiikan. Uskonto on uskoa, luottamusta ja
vakuuttuneisuutta.
Aito uskonto ei ole mikään filosofinen
uskomusjärjestelmä, joka voidaan järkeillä esille ja osoittaa luonnosta
saatavin todistein oikeaksi, se ei liioin ole sanoin kuvaamattomista
hurmiontunteista koostuva mielikuvituksellinen ja mystinen elämys, josta voivat
nauttia vain romanttiset mystiikanpalvojat. Uskonto ei ole järjen tuote, mutta
sisältä käsin tarkasteltuna se on täysin järjellistä. Uskonto ei juonnu ihmisfilosofian
logiikasta, mutta kuolevaisen kokemuksena se on täysin looginen. Uskonto on
jumalallisen kokemista alkuperältään evolutionaarisen moraalisen olennon
tietoisuudessa. Se edustaa ajallisuudessa saatua aitoa kokemusta ikuisista
realiteeteista, hengellisten tyydytysten todellistumista jo, kun vielä eletään
lihallisessa hahmossa.
Ajatuksensuuntaajalla
ei ole mitään erityistä mekanismia, jonka avulla se saisi itsensä ilmaistuksi.
Ei ole olemassa mitään mystistä uskonnollista valmiutta uskonnollisten
tuntemusten vastaanottamiseksi tai julkituomiseksi. Nämä kokemukset tehdään
saavutettaviksi kuolevaisen olennon mielen luonnollisesti määräytyvän
mekanismin kautta. Ja siinä piilee eräs selitys siihen, miksi Suuntaajan on
vaikea ryhtyä suoraan yhteydenpitoon pysyvänä olinpaikkanaan olevan aineellisen
mielen kanssa.
Jumalallinen
henki ottaa yhteyden kuolevaiseen ihmiseen, mutta se ei tapahdu tunteiden eikä
emootioiden kautta, vaan korkeimman ja hengellistyneimmän ajattelun alueella.
Sinua johtavat
[sivu 1105]
Jumalaa kohti
nimenomaan ajatuksesi, eivät tunteesi. Jumalallinen olemus on
tajuttavissa vain mielen silmin. Mutta se mieli, joka reaalisesti havaitsee
Jumalan, kuulee sisimmässä olevaa Suuntaajaa, on puhdas mieli. "Ilman
pyhyyttä ei yksikään ihminen saa nähdä Herraa." Kaikkea tällaista sisäistä
ja hengellistä kanssakäymistä nimitetään hengelliseksi ymmärrykseksi. Tällaiset
uskonnolliset kokemukset johtuvat Suuntaajan ja Totuuden Hengen
yhteenkietoutuvien toimenpiteiden ihmismieleen tekemästä vaikutuksesta niiden
toimiessa Jumalan kehittyvien poikien käsitysten, ihanteiden, oivallusten ja
henkisten pyrkimysten keskellä ja niihin kohdistuen.
Uskonto siis
elää ja voi hyvin ei näkemisen ja tuntemisen, vaan paremminkin uskon ja
ymmärryksen varassa. Se ei ole uusien tosiasioiden keksimistä eikä
ainutlaatuisen kokemuksen löytämistä, vaan mieluumminkin sitä, että löydetään
uusia ja hengellisiä merkityksiä ihmiskunnan jo tuntemista tosiasioista.
Korkein uskonnollinen kokemus ei ole riippuvainen sitä edeltävistä uskoa
osoittavista, perinteen edellyttämistä tai esivallan vaatimista teoista. Ei
uskonto myöskään ole ylevien tunteiden ja puhtaasti mystisten emootioiden
jälkeläinen. Se on paremminkin pohjattoman syvä ja aktuaalinen kokemus
hengellisestä kanssakäymisestä niiden henkivoimien kanssa, jotka piilevät
ihmismielessä, ja sikäli kuin sellainen kokemus on psykologian termein
määriteltävissä, se on yksinkertaisesti kokemus Jumalaan uskomisen
todellisuuden kokemisesta tällaisen puhtaasti henkilökohtaisen kokemuksen
realiteettina.
Vaikkei uskonto
olekaan aineellista kosmologiaa koskevien järkiperäisten pohdiskelujen tuote,
se on silti kaikin puolin järjellisen ymmärryksen luomus, joka saa alkunsa
ihmisen mielikokemuksesta. Uskonto ei synny mystisistä meditaatioista eikä
irrallisista mietiskelyistä olkoonkin, että se puhtaasti älyperäisen järkeilyn
ja filosofisen logiikan termein on aina enemmän tai vähemmän salaperäistä ja
aina määrittelemättömissä ja selittämättömissä. Aidon uskonnon idut saavat
alkunsa ihmisen moraalisen tietoisuuden alueelta, ja ne tulevat julki ihmisen
hengellisen ymmärryksen kasvuna, ihmispersoonallisuuden sen avun kasvuna, joka
karttuu siitä, että Jumalaa isoavassa kuolevaismielessä on läsnä Jumalasta ilmoittava
Ajatuksensuuntaaja.
Usko yhdistää
moraalisen ymmärryksen jokaisen arvon tunnontarkkaan erottamiseen, ja kun
näihin lisätään jo ennalta olemassa oleva kehitysperäinen velvollisuudentunto,
on aidon uskonnon syntyhistoria koossa. Uskonnon kokemus johtaa lopulta varmaan
tietoisuuteen Jumalasta ja epäilyksettömään vakuuttuneisuuteen uskovan
persoonallisuuden eloonjäämisestä.
On siis nähtävissä, etteivät uskonnolliset kaipaukset ja
hengelliset yllykkeet ole senluontoisia, että ne johtaisivat ihmisiä pelkästään
haluamaan Jumalaan uskomista, vaan niillä on pikemminkin sellainen
luonne ja voima, että ihmisiin vaikuttaa syvällisesti vakaumus, jonka mukaan
heidän pitäisi uskoa Jumalaan. Evoluutionvaraisen velvollisuudentunnon
sekä ilmoituksen sisältämän valistuksen mukanaan tuomat velvoitteet tekevät
niin syvän vaikutuksen ihmisen moraaliseen olemukseen, että hän lopulta pääsee
siihen, ettei hänellä hänen mielensä omaksuman kannan ja hänen sielunsa
omaksuman asenteen mukaan ole mitään oikeutta olla uskomatta Jumalaan.
Tällaisten valistuneiden ja kurinalaisten yksilöiden korkeampi ja filosofian
ylittävä viisaus opettaa perimmältään heille, että Jumalan epäileminen tai
epäluottamus hänen hyvyyttään kohtaan olisi samaa kuin osoittaisi olevansa
uskoton todellisimmalle ja syvimmälle, mitä ihmismielessä ja
-sielussa on: jumalalliselle Suuntaajalle.
Uskonnon
tosiasia on järkevien ja tavallisten ihmisten uskonnollisessa kokemuksessa, ja
vain siinä. Ja vain tässä merkityksessä voidaan uskontoa koskaan pitää
[sivu 1106]
tieteellisenä
tai edes psykologisena. Todistuksena siitä, että ilmoitus on ilmoitus, on tämä
sama ihmisen kokemuksen tosiasia: se tosiasia, että ilmoitus tosiaankin
syntesoi toisaalta näennäisesti eri suuntiin kulkevat luonnontieteet ja
toisaalta uskonnon teologian johdonmukaiseksi ja loogiseksi
universumifilosofiaksi, koordinoiduksi ja aukottomaksi selitykseksi sekä
tieteestä että uskonnosta. Ja näin se luo sellaista mielen harmoniaa ja hengen
tyydyttyneisyyttä, joka ihmisen kokemuksessa vastaa kuolevaismielen esittämiin
kyselyihin sen halutessa tietää, miten Infiniittinen aineen osalta,
mielten kanssa ja henkeen kohdistuen toteuttaa tahtonsa ja suunnitelmansa.
Järkeily on
tieteen käyttämä metodi, usko on uskonnon metodi, logiikka on filosofian
tavoittelema menetelmä. Ilmoitus korvaa morontianäkökulman puuttumisen sillä,
että se tarjoaa menetelmän, jolla mielen välityksellä päästään eheyteen aineen
ja hengen todellisuuden ja niiden välisten suhteiden käsittämisessä. Eikä oikea
ilmoitus koskaan tee tieteestä luonnotonta, uskosta järjetöntä eikä
filosofiasta epäloogista.
Järki saattaa
tieteen tutkimusmenetelmin johtaa luonnon kautta takaisin Ensimmäiseen
Aiheuttajaan, mutta vaaditaan uskonnollista uskoa muuntamaan tieteen Ensimmäinen
Aiheuttaja pelastuksen Jumalaksi; ja lisäksi tarvitaan revelaatiota,
ilmoitusta, tällaisen uskon, tällaisen hengellisen ymmärryksen,
paikkansapitävyyden vahvistamiseksi.
On olemassa
kaksi perussyytä uskoa sellaiseen Jumalaan, joka pitää huolta ihmisen
eloonjäämisestä:
1. Ihmisen
kokemus, omakohtainen vakuuttuneisuus, ihmisen sisimmässä olevan
Ajatuksensuuntaajan herättämän toivon ja luottamuksen jollakin tavoin tapahtuva
mieltäminen.
2. Totuuden
paljastus, tapahtuipa se Totuuden Hengen suoran henkilökohtaisen hoivan
muodossa, jumalallisten Poikien maailmallelahjoittautumisen muodossa tai
kirjoitettuna sanana esitettyjen ilmoitusten muodossa.
Tiede päättää
järkeillen tapahtuvan etsintänsä olettamukseen Ensimmäisestä Aiheuttajasta.
Uskonto pysähtyy uskon lennossaan vasta, kun se on varma pelastuksen Jumalasta.
Tieteen erittelevän tutkimustoiminnan johtopäätökset tuntuvat loogisesti
viittaavan Absoluutin todellisuuteen ja olemassaoloon. Uskonto uskoo
varauksettomasti sellaisen Jumalan olemassaoloon ja todellisuuteen, joka pitää
huolta persoonallisuuden eloonjäämisestä. Mitä metafysiikka ei ensinkään kykene
tekemään ja mikä filosofialtakin jää osittain tekemättä, sen ilmoitus tekee.
Ilmoitus toisin sanoen vahvistaa, että tämä tieteen olettama Ensimmäinen
Aiheuttaja ja uskonnon esille tuoma pelastuksen Jumala ovat yksi ja sama
Jumaluus.
Tieteen todistaa
oikeaksi järjellisyys, uskonnon todisteena on usko, filosofian todiste on
logiikka, mutta ilmoituksen osoittaa oikeaksi vain ihmisen kokemus.
Tieteen antimena on tieto, uskonnon antimena on onnellisuus, filosofia tuottaa
ykseyttä, ilmoitus vahvistaa tämän universaaliseen todellisuuteen johtavan
kolmiyhteisen tien kokemuksellisen harmonian.
Luonnon
pohdiskelu voi paljastaa vain luonnon Jumalan, liikkeen Jumalan. Luonnossa
esiintyy vain ainetta, liikettä ja elollisuutta -- elämää. Materia ynnä energia
ilmenee -- tietyissä olosuhteissa -- elävinä hahmoina, mutta vaikka luonnossa
esiintyvä elämä ilmiönä siis onkin suhteellisen päättymätön, on se
yksilöllisyyksien kohdalla täysin ohimenevää. Luonto ei tarjoa perustetta uskoa
loogisesti ihmispersoonallisuuden eloonjäämiseen. Sellainen uskonnollinen
ihminen, joka löytää Jumalan luonnosta, on jo sitä ennen löytänyt tämän saman
persoonallisen Jumalan omasta sielustaan.
Usko löytää
Jumalan sielusta. Ilmoitus, morontiaymmärryksen korvike evolutionaarisessa
maailmassa, tekee ihmiselle mahdolliseksi nähdä luonnossa se sama Jumala, jonka
usko paljastaa hänen sielustaan. Näin ilmoitus siis kattaa menestyksellisesti
[sivu 1107]
aineellisen ja
hengellisen välissä olevan kuilun, jopa luodun ja Luojan, ihmisen ja Jumalan,
välisen kuilun.
Luonnon
pohdiskeleminen viittaa loogisesti siihen suuntaan, että luontoa ohjaa äly,
jopa että sitä valvoo elävä olento, mutta mitään persoonallista Jumalaa se ei
tyydyttävällä tavalla paljasta. Luonto ei toisaalta tuo esille mitään
sellaistakaan, mikä estäisi pitämästä universumia uskonnon Jumalan kätten
työnä. Pelkästään luonnon kautta Jumala ei ole löydettävissä, mutta kun ihminen
on muulla tavoin hänet löytänyt, niin luonnon tutkimisen tulokset käyvät täysin
yksiin universumista esitetyn korkeamman ja hengellisemmän tulkinnan kanssa.
Käänteentekevänä
ilmiönä ilmoittaminen on jaksottaista, ihmisen henkilökohtaisena kokemuksena se
on jatkuvaa. Jumalallisuus toimii kuolevaisen persoonallisuudessa Isän antamana
Suuntaaja-lahjana, Pojan vuodattamana Totuuden Henkenä ja Universumin Hengeltä
saatuna Pyhänä Henkenä, ja nämä kolme kuolevaisen yläpuolelta tulevaa lahjaa yhdistyvät
ihmisen kokemuksellisessa kehityksessä Korkeimman huolenpitona.
Aito uskonto on
syvää ymmärrystä todellisuudesta, moraalisen tajunnan uskonhedelmä, eikä
minkäänlaisen dogmaattisista uskonkappaleista koostuvan kokonaisuuden pelkkää
älyllistä hyväksymistä. Todellinen uskonto on kokemus siitä, että "Henki
itse todistaa yhdessä oman henkemme kanssa, että me olemme Jumalan
lapsia." Uskonto ei ole teologisia väitteitä, vaan hengellistä ymmärrystä
ja sielun osoittaman luottamuksen ylevyyttä.
Syvin olemuksesi
-- jumalallinen Suuntaaja -- panee sinut isoamaan ja janoamaan vanhurskautta,
se luo sinuun tietyn kaipauksen jumalallista täydellisyyttä kohtaan. Uskonto on
se uskon teko, jolla tunnustetaan tämä sisäinen halu jumalallisuuden
saavuttamiseen; ja näin saadaan aikaan se sielun tuntema luottamus ja
vakuuttuneisuus, jonka tiedostat pelastukseen johtavana tienä, keinona, jolla
saavutetaan persoonallisuuden ja kaikkien aitoina ja hyvinä pitämiesi arvojen
säilyminen.
Uskonnon
tajuamisen edellytyksenä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan suuri
oppineisuus tai nokkela logiikka, vaan se on hengellistä ymmärrystä, ja juuri
siksi jotkut maailman suurimmista uskonnonopettajista, jopa profeetoista, ovat
joissakin tapauksissa omanneet sangen vähän maailmallista viisautta.
Uskonnollinen usko on yhtä hyvin oppineen kuin oppimattomankin saatavilla.
Uskonnon pitää
aina olla oma kriitikkonsa ja tuomarinsa. Ulkopuolelta sitä ei voi milloinkaan
tarkkailla saati ymmärtää. Ainoana varmuutenasi persoonallisesta Jumalasta on
oma ymmärryksesi, sikäli kuin kysymys on omasta uskostasi hengellisiin
olevaisiin ja niistä saamasi kokemus. Kenellekään sellaiselle
kanssaihmisellesi, jolla on samanlainen kokemus, ei mikään Jumalan
persoonallisuuden tai todellisuuden puolesta esitetty todistelu ole tarpeen,
kun taas kaikille muille ihmisille, jotka eivät ole tällä tavoin varmoja
Jumalasta, ei mikään todistelu, olipa se millainen hyvänsä, voisi olla koskaan
loppuun asti vakuuttava.
Psykologia saattaa tosiaan koettaa tutkia ilmiöitä,
joissa on kysymys uskonnollisista reaktioista sosiaaliseen ympäristöön, mutta
se ei voi koskaan toivoa pääsevänsä perille uskonnon todellisista ja sisäisistä
motiiveista ja vaikutuksista. Jonkinlaista älyllistä selvitystä uskonnollisen
kokemuksen luonteesta ja sisällöstä voivat antaa vain teologia, uskon maailma
ja ilmoitusmenetelmä.
Uskonto on niin
elinvoimaista, että se selviytyy oppineisuuden puutteestakin. Se elää, vaikka
se saastuisikin erheellisistä kosmologioista ja vääristä filosofioista; se
selviytyy jopa metafysiikan sekasortoisuudesta. Kaikissa uskonnon historiaan
kuuluvissa moninaisissa vaiheissa, niiden alusta niiden loppuun, säilyy
olemassa olevana aina se, mikä on välttämätöntä ihmisen edistymiselle ja eloonjäämiselle:
eettinen omatunto ja moraalinen tietoisuus.
[sivu 1108]
Usko-ymmärrys eli hengellinen intuitio on kosmisen mielen yhdessä Isän ihmiselle lahjoittaman Ajatuksensuuntaajan kanssa antama ominaisuus. Hengellinen järki, sielun äly, on Pyhän Hengen anti, Luovan Hengen lahja ihmiselle. Hengellinen filosofia, henkirealiteetteja koskeva viisaus, on Totuuden Hengen anti, lahjoittautuvien Poikien yhteislahja ihmisten lapsille. Ja näiden henkiantimien koordinoituminen ja toisiinsa liittyminen tekevät ihmisestä potentiaalisen kohtalonsa osalta henkipersoonallisuuden.
Kysymys on tästä samasta henkipersoonallisuudesta -- alkeellisessa ja alkiomuodossa --, johon kohdistuva Suuntaajan omistusoikeus säilyy luonnollisen, ruumiin kuoleman yli. Tämän hengestä peräisin olevan monikoosteisen entiteetin, joka kytkeytyy ihmisen kokemukseen, on mahdollista jumalallisten Poikien järjestämän elävän tien kautta jäädä (Suuntaajan huostassa) eloon mieltä ja ainetta olevan aineellisen minuuden hajoamisesta, kun tällainen ohimenevä aineellisen ja hengellisen yhdistymä päättyy elämää ylläpitävän liikkeen pysähtymiseen.
Ihmisen sielu tuo itsensä julki uskonnollisen
uskon kautta ja osoittaa kehittyvän olemuksensa potentiaalisen jumalallisuuden
sillä tunnusmerkillisellä tavalla, jolla se saa kuolevaispersoonallisuuden
reagoimaan tiettyihin älyllisesti vaivalloisiin ja sosiaalisesti koetteleviin
tilanteisiin. Aito hengellinen usko (väärentämätön moraalinen tajunta)
paljastuu siinä, että se:
1. Luontaisista ja tätä edistymistä vastaan
suuntautuvista, eläimellisyydestä peräisin olevista mieltymyksistä huolimatta
panee etiikan ja moraalin edistymään.
2. Saa aikaan ylevän luottavaisuuden Jumalan
hyvyyttä kohtaan jopa katkeran pettymyksen ja musertavan tappion edessä.
3. Synnyttää pohjatonta rohkeutta ja
luottamusta, vaikka luonnonolot olisivat nurjatkin ja vaikka uhkaamassa olisi
fyysinen katastrofi.
4. Hämäännyttävistä taudeista ja jopa
ankarasta fyysisestä kärsimyksestä välittämättä tuo esille selittämätöntä tasapainoisuutta
ja kestävää tyyneyttä.
5. Ylläpitää taianomaista persoonallisuuden
tasapainoisuutta ja levollisuutta jopa pahoinpitelyn ja mitä räikeimmän
vääryyden edessä.
6. Sokealta näyttävän kohtalon julmuuksia
uhmaten ja piittaamatta luonnonvoimien ilmeisestä ja äärimmäisestä
välinpitämättömyydestä ihmisen hyvinvointia kohtaan pitää yllä jumalallista
luottamusta lopulta saavutettavaan voittoon.
7. Kaikista logiikan päinvastaisista
todisteluista huolimatta pitää kiinni järkkymättömästä uskosta Jumalaan ja
vastustaa menestyksellisesti kaikkia muita älyllisiä viisasteluja.
8. Valheellisen tieteen petollisista
opetuksista ja epäterveen filosofian vakuuttavantuntuisista harhaluuloista
välittämättä tuo jatkuvasti esille lannistumatonta uskoa sielun eloonjäämiseen.
9. Elää ja saavuttaa voiton sortumatta
nykyajan monimutkaisten ja yksipuolisten sivilisaatioiden musertavan
liikakuorman alle.
10. Myötävaikuttaa siihen, että altruismi
pysyy ihmisten itsekkyydestä, sosiaalisista ristiriidoista, elinkeinoelämän
piirissä esiintyvästä ahneudesta ja poliittisista epäkohdista huolimatta
jatkuvasti elossa.
11. Pahuuden ja synnin hämmentävästä
läsnäolosta huolimatta pitää vankkumatta kiinni ylevästä uskosta universumin
ykseyteen ja jumalalliseen ohjaukseen.
12. Mistään tai kenestäkään piittaamatta
jatkaa sumeilematta Jumalan palvomista. Rohkenee julistaa: "Vaikka hän
minut kuoliaaksi löisi, kuitenkin olen minä häntä palveleva."
Näin ollen me siis kolmen ilmiön kautta
tiedämme, että ihmisellä on sisimmässään jumalallinen henki tai henkiä:
ensiksi, henkilökohtaisen kokemuksen -- uskonnollisen uskon -- nojalla;
toiseksi,
[sivu 1109]
ilmoituksen -- henkilökohtaisen ja rotukohtaisen ilmoituksen -- nojalla; ja kolmanneksi, siitä, että hän tuo hämmästyttävällä tavalla julki sellaisia epätavallisia ja luonnonvastaisia reaktioita aineelliseen ympäristöönsä, joista ovat esimerkkeinä ne kaksitoista hengelle ominaista suoritusta, joista äskeinen selostus koostui ja jotka tapahtuvat ihmisen reaalisen olemassaolon todellisissa ja koettelevissa tilanteissa. Eikä äskeinen luettelo suinkaan ollut kaikenkattava.
Ja juuri
tällainen uskonnon alueella tapahtuva, elinvoimaisuutta osoittava ja
voimaperäinen, uskosta kertova esiintyminen antaa kuolevaiselle ihmiselle
oikeuden vakuuttaa, että tämä ihmisolemuksen kruunaava ominaisuus --
uskonnollinen kokemus -- kuuluu hänen henkilökohtaiseen varustukseensa ja on
hengellinen realiteetti.
4. ILMOITUSTA KOSKEVAT RAJOITUKSET
Koska maailmanne on yleisesti tietämätön alkulähteistä, jopa fyysisistä alkulähteistä, on osoittautunut viisaaksi antaa aika ajoin ohjausta kosmologian osalta. Ja tulevaisuudelle tästä on aina koitunut vaikeuksia. Ilmoittamista koskevat lait kahlitsevat meitä suuresti, sillä ne epäävät ansaitsemattoman ja ennenaikaisen tiedon jakamisen. Ilmoitususkonnon osana esitetyn kosmologian kohtalona on hyvin lyhyessä ajassa tapahtuva vanhentuminen. Niinpä tällaisen ilmoituksen tulevat tutkijat tuntevat houkutusta hylätä jokainen siihen mahdollisesti sisältyvä, aitoa uskonnollista totuuttakin edustava ainesosanen siksi, että he havaitsevat virheitä siinä esitettyjen kosmologioiden julkisivussa.
Ihmiskunnan tulisi ymmärtää, että meitä,
jotka osallistumme totuuden julkituomiseen, rajoittavat ylempiemme antamat
ohjeet hyvin tiukasti. Meillä ei ole vapautta ennakoida tuhannen vuoden
kuluessa tehtäviä tieteellisiä löytöjä. Ilmoituksen esittäjien on toimittava
niiden ohjeiden mukaisesti, jotka kuuluvat revelaatiotoimeksiantoon. Emme näe
mitään keinoa tämän vaikeuden voittamiseksi nyt tai minään tulevanakaan aikana.
Olemme sangen hyvin tietoisia siitä, että vaikka tähän revelatoristen esitysten
sarjaan sisältyvät historialliset tosiasiat ja uskonnolliset totuudet pysyvät
voimassa tulevienkin aikojen kirjallisuudessa, niin samalla monet
luonnontieteitä koskevat toteamuksemme tulevat tieteen uusien kehitelmien ja
uusien löytöjen seurauksena olemaan tarkistuksen tarpeessa. Näemme jo nyt nämä
uudet kehitelmät, mutta meitä on kielletty liittämästä revelatorisiin kirjoituksiimme
sellaisia tosiasioita, joita ihminen ei ole vielä löytänyt. Tehtäköön selväksi,
etteivät ilmoitukset välttämättä ole henkeytettyjä. Käsillä olevien ilmoitusten
sisältämä kosmologia ei ole henkeytettyä. Sitä rajoittaa lupamme, joka
sallii vain nykyisen tietämyksen koordinoimisen ja lajittelemisen. Kun
jumalallinen tai hengellinen ymmärrys on lahja, niin inhimillisen viisauden
sen sijaan tulee ilmaantua kehittymällä.
Totuus on aina ilmoitus: Se on itseilmoitus, kun se ilmaantuu sisimmässä olevan Suuntaajan toiminnan tuloksena; se on käänteentekevä ilmoitus, milloin se esitetään jonkun muun taivaallisen vaikuttajan, ryhmän tai persoonallisuuden toiminnan välityksellä.
Uskontoa on viime kädessä arvioitava sen
tuottamien hedelmien mukaan eli sen mukaan, millä tavoin ja missä laajuudessa
se tuo esille omaa luontaista ja jumalallista verrattomuuttaan.
Totuus saattaa olla myös vain suhteellisen
henkeytettyä, vaikka ilmoitus poikkeuksetta onkin hengellinen ilmiö. Vaikkeivät
kosmologiaan liittyvät toteamukset koskaan olekaan henkeytettyjä, tällaiset
ilmoitukset ovat kuitenkin suunnattoman arvokkaita sikäli, että ne ainakin
lyhytaikaisesti selventävät tietämystä:
1. Vähentämällä sekaannusta erheen
arvovaltaisen eliminoinnin avulla.
2. Tunnettuja tai tunnetuiksi tulemaisillaan
olevia tosiasioita ja havaintoja koordinoimalla.
[sivu 1110]
3. Tuomalla uudelleen esille tärkeitä mutta
kadonneita tietoja kaukaisen menneisyyden käänteentekevistä tapahtumista.
4. Toimittamalla saataville informaatiota,
joka täyttää muulla tavoin kertyneessä tiedossa esiintyviä kohtalokkaita
aukkoja.
5. Esittämällä
kosmista tietoaineistoa tavalla, joka valaisee niiden ohessa esitettävään
ilmoitukseen sisältyviä hengellisiä opetuksia.
5. ILMOITUKSEN AVARTAMA USKONTO
Ilmoitus on menetelmä, jonka avulla säästetään mittaamattomat määrät aikaa siinä välttämättömässä työssä, joka on tehtävä evoluutiota edustavien virheiden erottelemiseksi ja seulomiseksi hengen kautta hankituista totuuksista.
Tiede käsittelee tosiasioita, uskontoa
kiinnostavat vain arvot. Mieli pyrkii valistuneen filosofian avulla
yhdistämään sekä tosiasioiden että arvojen merkitykset, mitä kautta se päätyy
käsitykseen täysimääräisestä todellisuudesta. Muista, että tiede on
tietämyksen piiri, filosofia on viisauden valtakunta ja uskonto on
uskonkokemuksen sfääri. Mutta uskonnolla on kuitenkin kaksi ilmenemisvaihetta:
1. Kehitysperäinen uskonto. Alkukantaista
palvontaa edustava kokemus; uskonto, joka juontuu mielestä.
2. Ilmoitususkonto. Sellainen
universuminäkemys, joka juontuu hengestä; vakuuttuneisuus siitä ja usko siihen,
että ikuiset realiteetit säilyvät, että persoonallisuus jää eloon ja että
lopulta saavutetaan se kosminen Jumaluus, jonka asettama päämäärä on tehnyt
kaiken tämän mahdolliseksi. Universumin suunnitelmaan kuuluu, että
kehitysuskonnon on määrä ennemmin tai myöhemmin päästä osalliseksi ilmoituksen
mukanaan tuomasta hengellisestä avartumisesta.
Sekä tiede että uskonto lähtevät
olettamuksesta, jonka mukaan on olemassa tiettyjä yleisesti hyväksyttyjä
loogisten päätelmien perustoja. Niinpä myös filosofian on lähdettävä liikkeelle
olettamuksesta, jonka mukaan seuraavat kolme seikkaa ovat todellisia:
1. Aineellinen ruumis.
2. Aineellisuuden ylittävä ihmisolennon
puoli: sielu tai jopa hänen sisimpäänsä kätkeytyvä henki.
3. Ihmisen mieli; mekanismi hengen ja aineen,
aineellisen ja hengellisen, välistä yhteydenpitoa ja yhteenkytkeytymistä
varten.
Tiedemiehet kokoavat yhteen tosiasioita,
filosofit koordinoivat käsityksiä, kun profeetat taas korottavat ihanteita.
Tunne ja emootio ovat uskontoon poikkeuksetta liittyviä seuralaisilmiöitä,
mutta ne eivät ole uskontoa. Uskonto saattaa olla kokemisentunnetta, mutta se on
tuskin tunteen kokemista. Sen paremmin logiikka (järjellistäminen) kuin
emootiokaan (tunne) ei ole olennaisesti uskonnollisen kokemuksen osa, vaikka
molemmat eri tavoin voivatkin todellisuuden hengellisen ymmärryksen edistämisen
kohdalla liittyä uskon harjoittamiseen, aivan sen mukaan, mikä on asianomaisen
yksilön mielen status ja mikä on hänen temperamenttinsa puolesta luontevinta.
Kehitysuskonto
on sitä, mitä kehkeytyi paikallisuniversumin mielenauttajan
lahjaksiantamisesta, mielenauttajan, jonka tehtäväksi oli annettu
palvonnallisuuden luominen kehittyvään ihmiseen sekä sen vaaliminen. Tällaiset
alkukantaiset uskonnot kantavat välitöntä huolta etiikasta ja moraalista,
ihmisen velvollisuudentunnosta. Tällaiset uskonnot perustuvat
vakuuttuneisuuteen omantunnon olemassaolosta ja johtavat verrattain eettisten
sivilisaatioiden rakentumiseen.
[sivu 1111]
Persoonallisesti
ilmoitetuista uskonnoista vastaavat lahjaksi annetut henget, jotka edustavat
Paratiisin-Kolminaisuuden kolmea persoonaa, ja ne huolehtivat erityisesti
siitä, että totuus laajenee. Kehitysuskonto panee yksilön tajuamaan
ajatuksen omakohtaisesta velvollisuudesta, ilmoitususkonto korostaa sitäkin
enemmän rakastamista, kultaista sääntöä.
Kehittymällä
ilmaantunut uskonto lepää kokonaan uskon varassa. Ilmoitus tuo mukanaan lisäksi
sen vakuuttuneisuuden, että se esittää entistä laajemmin totuuksia
jumalallisuudesta ja todellisuudesta sekä että sen myötä saadaan näitäkin
arvokkaampi todistus siitä aktuaalisesta kokemuksesta, joka kertyy
kehityksenvaraisen uskon ja ilmoitukseen sisältyvän totuuden välisen, käytännön
toiminnallisen liiton seurauksena. Tällainen ihmisperäisen uskon ja
jumaluusperäisen totuuden toiminnallinen liitto merkitsee, että asianomaisella
on sellainen henkilöllisyys, joka on jo edennyt hyvän matkaa tiellä kohti morontiaalisen
persoonallisuuden aktuaalista rakentumista.
Kehitysperäinen
uskonto tarjoaa vain vakuuttuneisuuden uskosta ja vahvistuksen omastatunnosta.
Ilmoitususkonto tarjoaa vakuuttuneisuuden uskosta ynnä totuuden elävästä
kokemuksesta ilmoituksen sisältämistä realiteeteista. Uskonnon kolmas askel,
uskontokokemuksen kolmas vaihe, on tekemisissä morontiatilan, motasta saatavan
entistä lujemman otteen, kanssa. Morontiaedistymisen piirissä ilmoitususkonnon
totuudet laajenevat yhä suuremmin; tiedät yhä enemmän totuutta korkeimmista
arvoista, jumalallisista hyvyyksistä, universaalisista suhteista, ikuisista
realiteeteista ja perimmäisistä päämääristä.
Koko morontiaedistymisen ajan totuuden suoma
vakuuttuneisuus korvaa yhä laajemmin uskon luoman vakuuttuneisuuden. Kun sinut
viimein otetaan aktuaalisen henkimaailman jäseneksi, silloin puhtaan
henkiymmärryksen vakuuttuneisuudet toimivat uskon ja totuuden sijasta tai
mieluumminkin yhdessä näiden aikaisempien persoonallisuuden vakuuttuneisuuden
aikaansaamiseksi käytettyjen menetelmien ohessa ja lisättyinä niiden päälle.
6. EDISTYVÄ USKONNOLLINEN KOKEMUS
Ilmoitususkonnon
morontiavaiheen kohdalla on kysymys eloonjäämiskokemuksesta, ja sen
suurena kannustimena on henkitäydellisyyden saavuttaminen. Mukana on myös
korkeampi palvonnan kannustin, johon liittyy pakottava kutsumus yhä laajempaan
eettiseen palvelemiseen. Morontiaymmärrys tuo mukanaan alati laajenevan
tietoisuuden Seitsenkertaisesta, Korkeimmasta ja jopa Perimmäisestä.
Koko
uskonnollisen kokemuksen läpi, aina sen aineellisella tasolla tapahtuvasta
alkuunlähdöstä siihen hetkeen, kun täysimääräinen hengen status saavutetaan,
Suuntaaja on Korkeimman olemassaolon todellisuuden omakohtaisen oivaltamisen
salaisuus. Ja tämä sama Suuntaaja pitää hallussaan myös uskosi salaisuudet
transsendentaalisesta Perimmäisen saavuttamisesta. Kun kehittyvän ihmisen
kokemuksellinen persoonallisuus on yhdistynyt eksistentiaalisen Jumalan
Suuntaaja-olennoitumaan, se merkitsee korkeimman olemassaolon potentiaalista
täyttymystä ja on luontaisesti pohjana transsendentaalisen persoonallisuuden
superfiniittiselle olevaistumiselle.
Moraaliseen
tahtoon kuuluvat päätökset, jotka perustuvat järjen avulla saatuun tietoon,
joihin viisaus tuo oman lisänsä ja jotka uskonnollinen usko sanktioi. Tällaiset
valinnat ovat moraalisluontoisia tekoja, ja ne todistavat sellaisen moraalisen
persoonallisuuden olemassaolosta, joka on morontiapersoonallisuuden ja viime
kädessä varsinaisen henkistatuksen edeltäjä.
Evolutionaaristyyppinen
tieto, ei ole muuta kuin protoplasmassa säilyvän muistiaineksen kertymää.
Kysymyksessä on luodun olennon tietoisuuden alkeellisin muoto. Viisaudella
tarkoitetaan niitä ideoita, jotka on muodostettu protoplasmaista
muistiaineistoa yhdistelemällä ja uudelleenryhmittelemällä, ja tällaiset ilmiöt
erottavat ihmismielen
[sivu 1112]
pelkästä eläimen
mielestä. Eläimillä on tietoa, mutta vain ihmisellä on viisauden kapasiteettia.
Totuus tuodaan viisautta omaavan yksilön saataville vuodattamalla tällaiseen
mieleen Isän ja Poikien henget: Ajatuksensuuntaaja ja Totuuden Henki.
Kun Kristus
Mikael oli lahjoittautuneena Urantialla, hän eli kasteensa hetkeen asti
kehitysperäisen uskonnon piirissä. Siitä hetkestä ristiinnaulitsemisensa
tapahtuma-aikaan saakka ja sen kuluessa hän suoritti tehtäväänsä kehitys- ja
ilmoitususkonnon yhteisohjauksessa. Kuolleistanousunsa aamusta
taivaaseenastumiseensa saakka hän kulki läpi ne moninaiset morontiaelämän
vaiheet, jotka kuuluvat kuolevaisen siirtymiseen aineen maailmasta hengen
maailmaan. Taivaaseenastumisensa jälkeen Mikaelista tuli Korkeimmuuden
kokemisen, Korkeimman oivaltamisen mestari. Ja koska hän oli Nebadonissa ainoa
persoona, jolla on rajaton kyky kokea Korkeimman todellisuus, hän saavutti
välittömästi korkeimmuutta edustavan hallitsijan aseman
paikallisuniversumissaan ja siihen nähden.
Ihmisen kohdalla
lopullinen fuusio ja siitä johtuva ykseys hänessä asuvan Suuntaajan kanssa --
toisaalta ihmisen ja toisaalta Jumalan olennoituman persoonallisuussynteesi --
tekevät hänestä, potentiaalisuuden puitteissa, elävän osan Korkeinta ja
takaavat tällaiselle entiselle kuolevaiselle olennolle ikuisen esikoisoikeuden
tavoitella loputtomasti Korkeimman puolesta ja Korkeimman kanssa suoritettavan
universumipalvelun lopullisuutta.
Ilmoitus opettaa
kuolevaiselle ihmiselle, että aloittaakseen tällaisen suurenmoisen ja
jännittävän löytöretken avaruuden halki ajallisen etenemisen keinoin, hänen
olisi aluksi organisoitava tieto idea-päätöksiksi. Seuraavaksi hänen olisi
määrättävä viisaus työskentelemään hellittämättä ylevässä tehtävässään minuuden
sisältämien ideoiden muuttamiseksi yhä käytännöllisemmiksi mutta yhtä kaikki
ylivertaisiksi ihanteiksi, yksinpä nekin käsitykset, jotka ovat ideoina niin
järkeviä ja ihanteina niin loogisia, että Suuntaaja rohkenee yhdistellä ja
henkistää niitä tavalla, joka tekee niistä soveliaita sellaiseen finiittisessä
mielessä tapahtuvaan yhdistelyyn, että niistä tulee se tosiasiallinen ihmiseltä
peräisin oleva kokonaisuuden täydenne, joka on näin saatettu valmiiksi Poikien
Totuuden Hengen vaikutukselle -- Poikien, jotka ovat Paratiisin totuuden --
universaalisen totuuden -- ajallis-avaruudellisia ilmenemismuotoja.
Idea-päätösten, loogisten ihanteiden ja jumalallisen totuuden koordinoituminen
merkitsee vanhurskaan luonteenlujuuden omaamista, mikä on edellytyksenä
kuolevaisen pääsylle morontiamaailmojen alati laajeneviin ja yhä
hengellisempiin todellisuuksiin.
Jeesuksen
opetukset olivat se ensimmäinen urantialainen uskonto, joka niin
täysimääräisesti kattoi tiedon, viisauden, uskon, totuuden ja rakkauden
sopusointuisen koordinoitumisen, että se samalla tarjosi täyden ajallisen
tyyneyden, älyllisen varmuuden, moraalisen valaistumisen, filosofisen
tasapainoisuuden, eettisen herkkyyden, jumalatietoisuuden ja positiivisen vakuuttuneisuuden
henkilökohtaisesta eloonjäämisestä. Jeesuksen usko osoitti tien ihmisen
pelastuksen lopullisuuteen, kuolevaisen olennon universumitavoitteen
saavuttamiseen, sillä se tarjosi:
1. Pelastuksen
aineen kahleista, kun ihminen omakohtaisesti tajuaa olevansa Jumalan poika,
Jumalan, joka on henki.
2. Pelastuksen
järjen orjuudesta: ihmisen on määrä tietää totuus, ja totuus on hänet
vapauttava.
3. Pelastuksen
hengellisestä sokeudesta; sen, että ihminen tajuaa kuolevaisten olevan veljiä,
ja että hän on morontiatietoinen universumin kaikkien olentojen veljeydestä;
hengellisen todellisuuden löytymisen palvelun avulla ja henkiarvojen hyvyyden
paljastumisen hoivaamisen kautta.
[sivu 1113]
4. Pelastuksen
minuuden epätäydellisyydestä universumin henkitasojen saavuttamisen kautta ja
lopulta tapahtuvalla havonalaisen harmonian ja paratiisillisen täydellisyyden
tiedostamisella.
5. Pelastuksen
minuudesta, vapahduksen itsensä tajuamisen rajoittuneisuuksista Korkeimman
mielen kosmisten tasojen saavuttamisen kautta ja kaikkien muiden itsetajuisten
olentojen saavutuksiin koordinoitumalla.
6. Pelastuksen
ajallisuudesta, ikuisen elämän saavuttamisen, mihin kuuluu päättymätön
edistyminen Jumalan tuntemisessa ja Jumalan palvelemisessa.
7. Pelastuksen
finiittisyydestä, täydellistyneen ykseyden Jumaluuden kanssa Korkeimmassa ja
Korkeimman kautta, minkä avulla luotu absoniittisuuteen kuuluvilla, finaliitin
tasoa seuraavilla tasoilla yrittää Perimmäisen transsendentaalista löytämistä.
Tällainen
seitsenkertainen pelastus on yhtä kuin Universaalisesta Isästä saatavan
perimmäisen kokemuksen todellistumisen täysimääräisyys ja perinpohjaisuus. Ja
kaikki tämä sisältyy -- potentiaalisesti -- ihmisen uskonnollista kokemusta
edustavan uskon todellisuuteen. Ja se voi siihen sisältyä, koska Jeesuksen
uskoa ravitsivat ja hänen uskonsa paljasti jopa perimmäisen takana olevat
realiteetit; Jeesuksen usko hipoi universumiabsoluutin statusta, siinä määrin
kuin sellaisen on ajallisuuden ja avaruuden kehittyvässä kosmoksessa
mahdollista tulla julki.
Jeesuksen uskon omakseen ottamalla kuolevainen ihminen
voi jo ajallisuudessa saada esimakua ikuisuuden realiteeteista. Jeesus löysi
Lopullisen Isän ihmisenä läpikäymänsä kokemuksen kuluessa, ja hänen kuolevaisen
elämää elävät lihalliset veljensä voivat seurata häntä kulkemalla samaa tietä,
joka johti hänet Isän löytämisen kokemukseen. He voivat jopa saada --
sellaisina kuin ovat -- tästä Isän kokemisesta saman tyydytyksen, jonka Jeesus
sai -- sellaisena kuin hän oli. Mikaelin viimeisen lahjoittautumisen
seurauksena Nebadonin universumissa aktualisoitui uusia potentiaaleja, ja eräs
näistä oli sen ikuisuuspolun uusi valaistuminen, joka johtaa kaiken olevaisen
Isän tykö ja jota voivat kulkea jopa aineellista lihaa ja verta olevat
kuolevaiset avaruuden planeetoilla elettävän ensimmäisen elämän aikana. Jeesus
oli ja on se uusi ja elävä tie, jota kulkien ihminen voi saada haltuunsa
jumalallisen perintöosan, sen perintöosan, josta Isä on säätänyt, että se on
oleva ihmisen, kunhan tämä sitä pyytää. Jeesuksen kohdalla osoittautuvat ylen
määrin tosiksi ihmiskunnan, jopa jumalallisen ihmiskunnan, uskonkokemuksen niin
alut kuin loputkin.
7. OMAKOHTAINEN USKONTOFILOSOFIA
Idea on vain
teoreettinen toimintasuunnitelma, positiivinen päätös sen sijaan on kelpoiseksi
osoitettu toimintasuunnitelma. Stereotyyppi on sen kelvollisuutta osoittamatta
hyväksytty toimintasuunnitelma. Ainekset, joista omakohtainen uskonnonfilosofia
rakennetaan, ovat peräisin sekä yksilön sisäisestä että yksilön ympäristöstään
saamasta kokemuksesta. Sosiaalisesta asemasta, taloudellisista olosuhteista,
opiskelumahdollisuuksista, moraalisista mieltymyksistä, instituutioiden
vaikutuksista, poliittisista kehityskuluista, rodullisista taipumuksista sekä
kyseisen ihmisen ajalle ja olinpaikalle ominaisista uskonnollisista opetuksista
tulee kaikista tekijöitä, jotka vaikuttavat omakohtaisen uskonnonfilosofian
muovautumiseen. Syntymässä saatu luonteenlaatu ja älyllinen suuntautuminen
määräävät nekin merkittävällä tavalla siitä, millaiseksi uskonnollinen
maailmankatsomus muodostuu. Ammatti, avioliitto ja sukulaiset vaikuttavat
kaikki ihmisen omakohtaisten elämännormien kehittymiseen.
Uskontofilosofia
kehittyy ideoiden peruskasvusta ynnä kokeilevasta elämäntavasta, sillä molempia
muokkaa alttius jäljitellä kaltaisiaan. Filosofisten päätelmien vankkuus
riippuu terävästä, rehellisestä ja erittelevästä ajattelusta sekä herkästä
merkitysten tajuamisesta ja arviointikyvyn tarkkuudesta.
[sivu 1114]
Moraaliset
pelkurit eivät koskaan saavuta korkeita filosofisen ajattelun tasoja.
Tunkeutuminen uusille kokemustasoille ja älyllisen elämänpiirin tuntemattomien
alueiden tutkimisen yrittäminen kysyvät rohkeutta.
Ennen pitkää
ilmaantuu uusia arvojen järjestelmiä, ylletään periaatteiden ja normien uusiin
formulointeihin, tavat ja ihanteet muovautuvat uuteen uskoon, saavutetaan jokin
idea persoonallisesta Jumalasta, minkä jälkeen seuraa käsitysten laajeneminen
siitä, miten siihen suhtaudutaan.
Uskonnollisen ja
ei-uskonnollisen filosofian välinen suuri ero on niiden tunnustamien arvojen
luonteessa ja tasossa sekä lojaalisuudentunteiden kohteessa. Uskontofilosofian
kehityksessä on neljä vaihtoehtoa: Tällaisesta kokemuksesta saattaa tulla
pelkästään mukautuvaa, jolloin se tyytyy alistumaan perinteen ja auktoriteetin
valtaan. Tai se saattaa tyytyä vähäisiin saavutuksiin, jotka juuri ja juuri
riittävät tekemään jokapäiväisestä elämästä tasapainoisen, ja sen vuoksi se jo
varhaisessa vaiheessa pysähtyy tälle jälkijättöiselle tasolle. Tällaiset
kuolevaiset uskovat asioiden hoituvan itsestään. Kolmas ryhmä edistyy loogisen
älyllisyyden tasolle, mutta juuttuu sinne siksi, että se on oman
kulttuuripiirinsä orja. On tosiaan säälittävää nähdä kulttuuriorjuuden pitävän
älyn jättiläisiä näin tiukasti säälimättömässä otteessaan. On yhtä paljon
sääliä herättävää seurata niitä, jotka vaihtavat kulttuuriorjuutensa jonkin
tieteen materialistisiin kahleisiin -- tieteen, jota virheellisesti sellaiseksi
kutsutaan. Filosofian neljäs taso saavuttaa vapauden kaikista sovinnaisuuden ja
perinnäisyyden asettamista esteistä ja rohkenee ajatella, toimia ja elää
rehellisesti, lojaalisti, pelottomasti ja totuudellisesti.
Jokaisen
uskonnollisen elämänkatsomuksen ratkaisevana kokeena on se, osaako se vai eikö
se osaa tehdä eroa aineellisen maailman ja hengellisen maailman realiteettien
välillä samalla, kun se tiedostaa niiden yhdistymisen älyllisessä ponnistelussa
ja sosiaalisessa palvelussa. Terve uskonnollinen filosofia ei sekoita sitä,
mikä Jumalan on, siihen, mikä keisarin on. Eikä se liioin tunnusta puhtaaseen
ihmeeseen perustuvaa esteettistä kulttia uskonnon korvikkeeksi.
Filosofia muuntaa sen alkeellisen uskonnon, joka
enimmältään oli omastatunnosta kertovaa satua, eläväksi kokemukseksi yhä
korkeammalle nousevista kosmisen todellisuuden arvoista.
Uskomus on
noussut uskon tasolle, kun se antaa suunnan elämälle ja määrää elämäntavan
muodot. Jonkin opetuksen hyväksyminen todeksi ei ole uskoa, vaan se on pelkkää
uskomusta. Ei myöskään varmuus eikä vakaumus ole uskoa. Mielen tila yltää uskon
tasoille vasta, kun se aktuaalisesti hallitsee elämäntapaa. Usko on aidon,
omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen elävä attribuutti. Totuuteen uskotaan,
kauneutta ihaillaan ja hyvyyttä kunnioitetaan, mutta niitä ei palvota;
sellainen pelastavaa uskoa osoittava suhtautuminen keskittyy vain ja yksin
Jumalaan, joka on kaikkien näiden personoituma ja äärettömän paljon enemmän.
Uskomus on aina
rajoittava ja sitova; usko on avartava ja kirvoittava. Uskomus jähmettää, usko
vapauttaa. Mutta elävä uskonnollinen usko on enemmän kuin ylevien uskomusten
yhdistelmä. Se on enemmän kuin ylevä filosofinen oppirakennelma. Se on elävä
kokemus, jossa on kysymys hengellisistä merkityksistä, jumalallisista
ihanteista ja korkeimmista arvoista. Se on Jumalaa tuntevaa ja ihmistä
palvelevaa. Uskomuksista saattaa tulla ryhmän yhteistä omaisuutta, mutta uskon
täytyy olla henkilökohtaista. Teologisia uskomuksia voidaan tuoda ryhmän
omaksuttaviksi, mutta usko voi herätä vain yksittäisen uskonnonharjoittajan
sydämessä.
Usko on pettänyt
siihen pannun luottamuksen ottaessaan vapauden kiistää realiteetteja ja
antaessaan kannattajilleen luuloteltua tietoa. Usko on kavaltaja, milloin se
edistää älyllisen
[sivu 1115]
rehellisyyden pettämistä
ja vähättelee lojaalisuudentunteita korkeimpia arvoja ja jumalallisia ihanteita
kohtaan. Usko ei koskaan kavahda kuolevaisen elämään kuuluvaa ongelmien
ratkaisemisvelvollisuutta. Elävä usko ei ruoki kiihkoilua, vainoamista eikä
suvaitsemattomuutta.
Usko ei kahlitse luovaa mielikuvitusta, eikä se elätä
järjetöntä ennakkoluuloisuutta tieteellisen tutkimuksen havaintoja kohtaan.
Usko antaa uskonnolle elinvoimaa ja pakottaa uskonnonharjoittajan elämään
sankarillisesti kultaisen säännön mukaan. Uskon innostus on suorassa suhteessa
tietämykseen, ja uskon kilvoitukset ovat ylevimmän rauhan alkusoittoa.
Mitään julkista
uskonnon ilmoitusta ei voitaisi pitää autenttisena, mikäli se jättäisi
tunnustamatta ne eettisen velvollisuuden asettamat velvoitteet, jotka sitä
edeltävä kehitysuskonto oli luonut ja joita se oli vaalinut. Kehityksen kautta
muotoutuneen uskonnon eettistä näköpiiriä ilmoitus vääjäämättä laajentaa
samalla, kun se vääjäämättä laajentaa myös kaikkien aiempien ilmoitusten
asettamia moraalisia velvoitteita.
Kun otatte
vapauden ryhtyä arvostelevasti tuomitsemaan ihmisen alkukantaista uskontoa (tai
alkukantaisen ihmisen uskontoa), teidän olisi muistettava arvostella näitä
villi-ihmisiä ja arvioida heidän uskonnollista kokemustaan heidän
valistuneisuutensa ja heidän omantuntonsa tilan mukaisesti. Älkää erehtykö
laatimaan tuomioita toisen uskonnosta omien tiedon ja totuuden mittapuidenne
mukaan.
Oikea uskonto on
sitä sielun sisäistä ylevää ja syvällistä vakuuttuneisuutta, joka pakottavalla
voimalla muistuttaa ihmistä siitä, että hän tekisi väärin, ellei hän uskoisi
niihin morontiarealiteetteihin, jotka muodostavat hänen korkeimmat eettiset ja
moraaliset käsityksensä, hänen korkeimman tulkintansa elämän suurimmista arvoista
ja universumin syvimmistä realiteeteista. Ja tällainen uskonto on
yksinkertaisesti kokemus siitä, että tuottaa älyllistä lojaalisuutta
hengellisestä tietoisuudesta lähteviä korkeimpia käskyjä kohtaan.
Kauneuden
etsintä on osa uskontoa vain sikäli, kuin se on eettistä ja siinä määrin kuin
se rikastuttaa käsitystä siitä, mikä on moraalista. Taide on uskonnollista
vain, kun se sekoittuu sellaiseen tarkoitusperään, joka on johdettu korkeasta
hengellisestä motivaatiosta.
Sivistyneen
ihmisen valistunutta hengellistä tietoisuutta ei niinkään kiinnosta jokin
erillinen älyperäinen uskomus tai jokin tietty elämäntapa kuin se, että hän
löytäisi elämisen totuuden, hyvän ja oikean keinon reagoida kuolevaisen
olemassaoloon kuuluviin, alinomaa toistuviin tilanteisiin. Moraalinen
tietoisuus on vain sana, joka tarkoittaa, että ihminen tunnistaa ne eettiset ja
kehkeytyvät morontiaaliset arvot, joita velvollisuudentunto vaatii ihmisen
noudattamaan käyttäytymisensä päivästä päivään jatkuvassa valvonnassa ja
ohjaamisessa, ja on niistä tietoinen.
Vaikka
myönnetäänkin, että uskonto on epätäydellistä, on silti olemassa ainakin kaksi
käytännössä näkyvää ilmentymää sen luonteesta ja tehtävästä:
1. Uskontoon
sisältyvällä hengellisellä kannustimella ja filosofisella paineella on taipumus
panna ihminen projisoimaan oma arvionsa moraalisista arvoista suoraan ulospäin,
kanssaihmistensä asioihin -- uskonnon eettinen reaktio.
2. Uskonto luo
ihmismielen käyttöön sellaisen hengellistyneen tietoisuuden jumalallisesta
todellisuudesta, joka perustuu edeltäviin käsityksiin moraalisista arvoista,
joka johdetaan niistä uskon avulla ja joka koordinoidaan niiden päälle
lisättyjen, hengellisistä arvoista omaksuttujen käsitysten kanssa. Näin
uskonnosta tulee kuolevaisten elämänpiirin asioiden arvostelija, eräs muoto
ylevöityneestä moraalisesta luottamuksesta ja luottavaisuudesta todellisuutta,
ajallisuuden korottuneita realiteetteja ja ikuisuuden kestävämpiä
realiteetteja, kohtaan.
[sivu 1116]
Uskosta tulee toisaalta moraalisen tietoisuuden ja
toisaalta kestävästä todellisuudesta vallitsevan hengellisen käsityksen välinen
yhdysside. Uskonnosta tulee väylä, jonka kautta ihminen pakenee ajallisen ja
luonnollisen maailman aineellisista rajoituksista pelastusjärjestelmän,
asteittain etenevän morontiaalisen muodonmuutoksen kautta ja avulla ikuisen ja
hengellisen maailman ylimaallisiin realiteetteihin.
10. USKONTO IHMISEN VAPAUTTAJANA
Älykäs ihminen
tietää olevansa luonnon lapsi, osa aineellista maailmankaikkeutta; hän ei
myöskään näe mitään yksittäisen persoonallisuuden eloonjäämistä
energiauniversumin matemaattisen tason liikkeissä ja jännitteissä. Eikä ihminen
voi fyysisiä syitä ja seurauksia tutkimalla koskaan nähdä hengellistä
todellisuutta.
Ihminen tietää
myös olevansa ideainmuodostuksellisen kosmoksen osa, mutta vaikka käsitys
saattaakin kantaa kuolevaisen elämänkaaren tuolle puolen, ei käsityksessä
kuitenkaan ole luontaisesti mitään sellaista, mikä vihjaisi käsityksiä
muodostavan persoonallisuuden henkilökohtaiseen eloonjäämiseen. Eikä logiikan
ja järjen tarjoamien mahdollisuuksien loppuunammentaminen tule loogikolle eikä
järkeilijälle koskaan paljastamaan persoonallisuuden eloonjäämisen ikuista
totuutta.
Aineellinen
lainmukaisuuden taso pitää huolen syysuhteen jatkumisesta eli siitä, että
seuraus aina vastaa edeltävää toimintaa. Mielen taso antaa ymmärtää, että
ideainmuodostuksellinen jatkuvuus on päättymätöntä, että edeltäkäsin olemassa
olevista käsityksistä virtaa katkeamaton käsitteenmuodostuksen potentiaali.
Muttei näistä universumitasoista kumpikaan paljasta vastauksia etsivälle
kuolevaiselle pakoväylää statuksen osittaisuudesta eikä siitä sietämättömästä
epävarmuudesta, jonka syynä on se, että maailmankaikkeudessa hän on ohimenevä
realiteetti, ajallinen persoonallisuus, joka on tuomittu sammumaan rajallisten
elämän energioiden kuluttua loppuun.
Vain
hengelliseen ymmärrykseen johtavan morontiaalisen väylän kautta ihminen voi
koskaan murtaa ne kahleet, jotka luonnostaan kuuluvat hänen kuolevaisen olennon
statukseensa universumissa. Energia ja mieli toki johtavat takaisin Paratiisiin
ja Jumaluuteen, muttei sen paremmin ihmisen energiavarustus kuin hänen
mielivarustuksensakaan ole lähtöisin suoraan tällaisesta
Paratiisin-Jumaluudesta. Ihminen on Jumalan lapsi vain hengellisessä
merkityksessä. Ja tämä on totta siksi, että Paratiisin-Isä on ihmisen
varustuksena ja hänen sisimmässään tällä haavaa vain hengellisessä
merkityksessä. Muutoin kuin uskonnollisen kokemuksen tietä ja aitoa uskoa
harjoittamalla ihmiskunta ei koskaan kykene löytämään jumalallisuutta. Uskossa
tapahtuva Jumalan totuuden hyväksyminen antaa ihmiselle kyvyn päästä pakoon
aineellisten rajoitusten ahtaista aitauksista ja antaa hänelle järkiperäisen
toivon siitä, että hän pääsee kenenkään estämättä lähtemään aineellisesta
olinpiiristä, jossa on kuolema, hengelliseen olinpiiriin, jossa on ikuinen
elämä.
Uskonnon
tarkoituksena ei ole tyydyttää Jumalaa kohtaan tunnettua uteliaisuutta, vaan
mieluumminkin suoda älyperäistä vakavuutta ja filosofista turvallisuutta, vakauttaa
ja rikastuttaa ihmiseloa yhdistämällä kuolevainen jumalalliseen, osittainen
täydelliseen, yhdistämällä ihminen ja Jumala. Ihmisen käsitykset
ihanteellisuudesta saavat todellisuutta nimenomaan uskonnollisen kokemuksen
kautta.
Mitään
tieteellisiä tai loogisia todistuksia jumaluudesta ei voi milloinkaan olla
olemassa. Järki yksinään ei voi koskaan osoittaa oikeiksi uskonnolliseen
kokemukseen sisältyviä arvoja ja hyvyyttä. Mutta aina kuitenkin on totta, että
jokainen, joka tahtoo täyttää Jumalan tahdon, on käsittävä hengellisten arvojen
paikkansapitävyyden. Tätä lähemmäksi ei kuolevaisten tasolla voi päästä
uskonnollisen kokemuksen todellisuuden todistamista. Tällainen usko tarjoaa
ainoan pakotien aineellisen maailman mekaanisesta puristuksesta
[sivu 1117]
ja älyn maailman
epätäydellisyydestä johtuvan erheen aiheuttamasta vääristymisestä; se on ainoa
löydetty ratkaisu siihen, miten päästään umpikujasta, joka esiintyy
kuolevaisten ajattelussa sen kysymyksen kohdalla, jatkuuko yksittäisen persoonallisuuden
elämä kuoleman jälkeen. Se on ainoa passi, jolla pääsee todellisuuden
täysimääräistymiseen ja elämän ikuisuuteen universaalisessa luomakunnassa,
jossa vallitsevat rakkaus, laki, eheys ja edistyvä Jumaluuden saavuttaminen.
Uskonto parantaa
tehokkaasti ihmisen idealistisen eristyneisyyden tai hengellisen yksinäisyyden
tunteen, sillä se vapauttaa uskovan tekemällä hänet Jumalan pojaksi, uuden ja
mielekkään universumin kansalaiseksi. Uskonto vakuuttaa ihmiselle, että hän
sielussaan näkyvää vanhurskauden valonkajastusta seuratessaan samastuu
Infiniittisen suunnitelmaan ja Iankaikkisen tarkoitukseen. Tällainen vapautunut
sielu alkaa välittömästi tuntea olonsa kotoisaksi tässä uudessa universumissa,
hänen omassa universumissaan.
Kun koet tällaisen uskon tuottaman muodonmuutoksen, et enää ole matemaattisen kosmoksen orjamainen osa, vaan mieluumminkin Universaalisen Isän vapautunut, tahtomaan kykenevä poika. Enää ei tällainen vapautunut poika taistele yksinään sitä kovaa tuomiota vastaan, jonka mukaan ajallinen olemassaolo päättyy. Enää hän ei käy taistelua koko luomakuntaa vastaan tilanteessa, jossa kaikki puhuu toivottomasti häntä vastaan. Enää ei häntä horjuta halvaannuttava pelko siitä, että hän ehkä onkin pannut luottamuksensa toivottomaan harhakuvaan tai pannut toivonsa mielikuvituksen luomaan erheeseen.
Nyt ovat Jumalan pojat paremminkin
pestautuneet käymään yhdessä taisteluun, jossa todellisuus voittaa olemassaolon
puolinaisuuden varjot. Vihdoinkin tulevat kaikki luodut tietoisiksi siitä, että
Jumala ja jotakuinkin rajattoman universumin kaikki jumalalliset olentojoukot
ovat heidän puolellaan ylevässä taistelussa elämän ikuisuuden ja statuksen
jumalallisuuden saavuttamiseksi. Tällaiset uskon vapauttamat pojat ovat
peruuttamattomasti pestautuneet ajallisuudessa käytäviin kamppailuihin
ikuisuuden korkeampien voimien ja jumalallisten persoonallisuuksien puolella;
ja nyt käyvät jopa tähdet radoillaan taistelua heidän puolestaan; viimeinkin he
katselevat universumia sisältäpäin, Jumalan näkökulmasta, ja kaikki muuttuu
aineellisen eristyneisyyden epävarmuuksista ikuisen hengellisen etenemisen
varmuuksiksi. Jopa itsestään ajallisuudesta tulee pelkkä ikuisuuden varjo,
jonka Paratiisin realiteetit luovat avaruuden mahtavana liikkuvan koneiston
ylle.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]