[sivu
913]
AVIOLIITON KEHITYS
AVIOLIITTO -- parisuhde -- kasvaa esiin ihmisen kaksisukupuolisuudesta. Avioliitto on ihmisen reaktionomaista sovittautumista tähän kaksisukuisuuteen, kun perhe-elämä taas on lopputulos kaikista tällaisista evolutionaarisista ja mukautumista osoittavista sovittautumisista. Naimisiinmeno on pysyvä ilmiö; se ei luonnostaan kuulu biologiseen evoluutioon, mutta se on koko sosiaalisen kehityksen perusta, ja sen vuoksi on varmaa, että sitä jossakin muodossa tulee aina esiintymään. Avioliitto on antanut ihmiskunnalle kodin, ja koti on koko pitkän ja vaivalloisen kehitysponnistelun kruunaava loistelias saavutus.
Uskonnolliset, sosiaaliset ja opetukselliset instituutiot ovat kaikki välttämättömiä kulttuurisivilisaation säilymiselle, mutta perhe on tärkein sivistäjä. Suurimman osan elämän tärkeimmistä asioista lapsi oppii perheeltään ja naapureiltaan.
Entisaikojen
ihmisillä ei ollut kovinkaan rikasta sosiaalista sivilisaatiota, mutta mitä
heillä oli, sen he siirsivät uskollisesti ja tehokkaasti seuraavalle
sukupolvelle. Ja teidän tulisi huomata, että muiden instituutioiden vaikutuksen
ollessa äärimmäisen vähäistä useimpien näiden menneisyyden sivilisaatioiden
kehitys jatkui keskeytymättä vain siksi, että koti-instituutio toimi
tehokkaasti. Nykyisin ihmisroduilla on rikas sosiaalinen ja sivistyksellinen
perintö, joka olisi viisaasti ja tehokkaasti siirrettävä seuraaville
sukupolville. Perhe kasvatuksellisena instituutiona on säilytettävä.
Miesten ja naisten persoonallisuuden välillä olevasta kuilusta huolimatta sukupuolivietti riittää takaamaan heidän yhteenmenonsa lajin jatkamiseksi. Tämä vaisto toimi tehokkaasti jo kauan ennen kuin ihmiset kokivat mitään sellaista, jota on myöhemmin ruvettu kutsumaan rakkaudeksi, omistautumiseksi ja aviolliseksi uskollisuudeksi. Pariutuminen on synnynnäinen taipumus, ja avioliitto on sen evolutionaarinen sosiaalinen seurausilmiö.
Sukupuolinen kiinnostus ja halu eivät olleet
hallitsevia intohimoja alkukantaisten kansojen keskuudessa, vaan niihin
suhtauduttiin itsestäänselvyyksinä. Koko suvunjatkamiskokemus oli vapaa
mielikuvituksen siihen liittämistä koristeista. Sivistyneemmille kansoille
ominainen ihmisen kokonaan valtaansa ottava sukupuolinen himo johtuu pääasiassa
rotujen sekoittumisesta, varsinkin siellä, missä nodiittien ja adamiittien
assosiatiivinen mielikuvitus ja kauneuden arvostus ovat antaneet virikkeitä
evoluutioon pohjautuvalle luonteenlaadulle. Mutta evolutionaarisiin rotuihin
tätä andiittien verenperintöä siirtyi siinä määrin rajoitetusti, että se ei
tarjonnut riittävää itsehillintää heihin siirtyneen syvemmän sukupuolisen
tietoisuuden ja voimakkaamman pariutumisvietin tällä tavoin herättämien ja
vilkastuttamien eläimellisten intohimojen hallitsemiseksi. Evolutionaaristen
rotujen joukossa punaisella ihmisellä oli laadukkain sukupuolisäännöstö.
Avioliittoon kytkeytyvä seksuaalinen säätely
osoittaa:
1. Minkä verran
sivilisaatio on edistynyt. Sivilisaation vaatimukset siitä, että seksuaalisuus
on tyydytettävä hyödyllisellä tavalla ja vakiintuneiden tapojen mukaisesti,
ovat aina vain kasvaneet.
[sivu 914]
2. Missä määrin
jossakin kansassa on andiittista rotuperimää. Tällaisten ryhmien keskuudessa
seksuaalisuudesta on tullut se alue, jolla ilmenevät yksilön niin fyysisen kuin
emotionaalisenkin olemuksen sekä hienoimmat että alhaisimmat puolet.
Sangik-roduilla
oli normaali eläimellinen himo, mutta ne eivät paljonkaan haaveilleet tai
piitanneet vastakkaisen sukupuolen kauneudesta ja fyysisestä viehättävyydestä.
Sellaista, mitä kutsutaan sukupuoliseksi kiinnostukseksi, ei myöskään tämän
päivän alkukantaisissa roduissa ilmene käytännöllisesti katsoen lainkaan.
Näillä sekoittumattomilla kansanheimoilla on kieltämätön pariutumisvaisto,
mutta ne eivät tunne niin paljon mielenkiintoa sukupuolisuutta kohtaan, että se
aiheuttaisi sosiaalista kontrollia edellyttäviä vakavia ongelmia.
Pariutumisvaisto
on eräs ihmisiä hallitsevista fyysisistä voimista, se on se ainoa emootio, joka
yksilön saaman tyydytyksen varjolla todellisuudessa petkuttaakin itsekkään
ihmisen asettamaan rotunsa hyvinvoinnin ja jatkumisen korkealle yksilön oman
mukavuuden ja henkilökohtaisen vastuuvapauden yläpuolelle.
Instituutiona
avioliitto, varhaisesta alkuidustaan aina nykyaikaan asti, kuvastaa biologisen
suvunjatkamistaipumuksen sosiaalista kehitystä. Kehittyvän ihmislajin
jatkumisen varmistaa tämä rodullisen pariutumisvirikkeen olemassaolo, vietin,
jota löyhästi kutsutaan sukupuoliseksi mielenkiinnoksi. Tästä väkevästä biologisesta
vietistä tulee virikekeskus, josta juontuu kaikenlaisia liitännäisiä vaistoja,
emootioita ja käyttäytymistapoja: fyysisiä, älyllisiä, moraalisia ja
sosiaalisia.
Villi-ihmisen
liikkeelle panevana motivaationa oli ravinnontarve, mutta kun sivilisaatio jo
takaa yltäkyllin ravintoa, sukupuolivietistä tulee useinkin hallitseva virike,
ja siksi sen kohdalla tarvitaan aina sosiaalista säätelyä. Vaistonvarainen
jaksottaisuus hillitsee eläinten pariutumisalttiutta, mutta koska ihminen on
varsin suuressa määrin itse itseään säätelevä olento, sukupuolinen halu ei ole
kokonaan jaksottaista. Sen vuoksi käy välttämättömäksi yhteiskunnan pakottaa
yksilö harjoittamaan itsekontrollia.
Mikään ihmisen emootioista tai virikkeistä ei voi saada
aikaan niin paljon vahinkoa ja surua kuin tämä väkevä sukupuolivietti silloin,
kun se saa ilmetä hillitsemättömänä ja ylenmääräisen mielenkiinnon kohteena.
Tämän virikkeen järkiperäinen alistaminen yhteiskunnan sääntöihin on jokaisen
sivilisaation tosipohjaisuuden korkein koetin. Itsehillintää ja yhä enemmän
itsehillintää on edistyvän ihmiskunnan alati yltyvä vaatimus. Salailu,
vilpillisyys ja tekopyhyys saattavat kätkeä sukupuoliongelmat näkyviltä, mutta
ne eivät tarjoa ratkaisuja eivätkä edistä etiikkaa.
Avioliiton
kehityskertomus on yksinkertaisesti sosiaalisten, uskonnollisten ja julkisen
vallan määräämien rajoitusten paineessa tapahtuneen sukupuolielämän säätelyn
historiaa. Luonto ei pahastikaan ota huomioon yksilöjä. Se ei tiedä mitään niin
kutsutusta moraalista, sitä kiinnostaa ainoastaan lajin säilyminen. Luonto
vaatii vastustamattomalla voimalla suvunjatkamista, mutta tästä johtuvat
ongelmat se jättää välinpitämättömästi yhteiskunnan ratkaistaviksi, ja näin se
aiheuttaa evolutionaariselle ihmiskunnalle alati tuntuvan ja tärkeän ongelman.
Tämä sosiaalinen ristiriitatilanne muodostuu siitä, että perusviettien ja
kehittymässä olevan etiikan välillä vallitsee loputon sotatila.
Varhaisrotujen
keskuudessa sukupuolten välisten suhteiden säätelyä esiintyi tuskin
nimeksikään. Prostituutio oli tästä seksuaalisesta vapaudesta johtuen
olematonta. Pygmeillä ja muilla takapajuisilla ryhmillä ei tänäkään päivänä ole
mitään avioliittoinstituutiota. Näitä kansanheimoja koskeva tutkimus paljastaa
alkukantaisten rotujen noudattamat yksinkertaiset pariutumistavat. Mutta
kaikkia muinaiskansoja tulisi aina tutkia ja arvioida oman aikansa
tapasääntöihin sisältyneiden moraalisten normien valossa.
[sivu 915]
Karkeaa
raakalaisuutta korkeammilla tasoilla ei vapaa rakkaus silti koskaan ole ollut
hyvässä maineessa. Heti kun yhteiskunnalliset ryhmät alkoivat muotoutua,
alkoivat kehkeytyä myös avioliittosäännökset ja aviolliset rajoitukset.
Pariutuminen on näin ollen edennyt lukemattomien ylimenovaiheiden kautta lähes
täydellisen sukupuolisen hillittömyyden tilanteesta kahdennellekymmenennelle
vuosisadalle ominaisiin verrattain täydellistä sukupuolielämän rajoittamista
merkitseviin normeihin.
Heimokehityksen
varhaisimmissa vaiheissa tapasäännökset ja rajoittavat tabut olivat sangen
alkeellisia, mutta ne pitivät sukupuolet erossa toisistaan -- ja se edisti
rauhallisuutta, järjestystä ja ahkeruutta --, ja niin oli avioliiton ja kodin
pitkä kehitys alkanut. Sukupuolenmukaiset käyttäytymistavat pukeutumisessa,
koristautumisessa ja uskonnonharjoituksessa juontuivat näistä muinaisista
tabuista, jotka määrittelivät sukupuolisten vapauksien rajat ja niin tehdessään
loivat lopulta paheen, rikoksen ja synnin käsitteet. Mutta kauan aikaa
käytäntönä oli, että kaikki seksuaalisäännöt tilapäisesti kumottiin suuriksi
juhlapäiviksi, eritoten vapunpäiväksi.
Naisiin on aina kohdistettu rajoittavampia tabuja kuin
miehiin. Vanhimmat tapasäännöt myönsivät naimattomille naisille yhtä suuren
määrän sukupuolista vapautta kuin miehillekin, mutta vaimoilta on aina
edellytetty, että he ovat uskollisia aviomiehilleen. Primitiivinen avioliitto
ei rajoittanut miehen sukupuolisia vapauksia suurestikaan, mutta vaimolle se
kyllä asetti tabun enemmän sukupuolisen vastuuttomuuden suhteen. Naimisissa
olevat naiset ovat aina kantaneet jotakin merkkiä, joka erottaa heidät omaksi
luokakseen. Tällaisia merkkejä ovat olleet tietynlainen tukkalaite, vaatetus,
huntu, muusta maailmasta eristäminen, koristautuminen ja sormukset.
3. VANHIMMAT AVIOLIITTOA KOSKEVAT
TAPASÄÄNNÖT
Avioliitto on
instituutioksi kiteytyvä sosiaalisen organismin reaktio ihmisen
herpaantumattoman lisääntymisvietin -- suvunjatkamisvietin -- aiheuttamaan,
aina vaikuttavaan biologiseen virittyneisyyteen. Pariutuminen on kaiken
kaikkiaan luonnonmukaista, ja sitä mukaa kun yhteiskunta kehittyi
yksinkertaisesta monimutkaiseksi, tapahtui vastaava kehitys pariutumistavoissa,
mikä on avioliittoinstituution alku. Missä sosiaalinen kehitys on edennyt jo
siihen vaiheeseen, että tapasääntöjä syntyy, siellä avioliitto esiintyy
kehittyvänä instituutiona.
Aina on ollut ja
aina tulee olemaan kaksi erillistä avioliiton maailmaa: tapasäännöt eli lait,
jotka säätelevät pariutumisen ulkonaisia näkökohtia, sekä miesten ja naisten
muutoin salaiset ja henkilökohtaiset suhteet. Yksilö on aina kapinoinut
yhteiskunnan asettamia sukupuolielämän rajoituksia vastaan; ja tämän
aikakaudesta toiseen jatkuneen ongelman syy on siinä, että itsensäsäilyttäminen
on yksilökohtaista, mutta sen toteuttaa ryhmä; lajin jatkuminen on sosiaalista,
mutta sen turvaa yksilökohtainen virike.
Silloin kun
tapasääntöjä kunnioitetaan, niillä on riittävästi voimaa sukupuolivietin
hillitsemiseen ja kontrolloimiseen, niin kuin kaikkien rotujen keskuudessa on
havaittu. Avioliittonormit ovat aina tapasääntöjen kulloisenkin voiman ja
julkisen vallan toiminnallisen yhtenäisyyden luotettava osoitin. Mutta
ensimmäiset sukupuolielämää ja pariutumista koskeneet tapasäännöt olivat
muodoton joukko epäjohdonmukaisia ja karkeita sääntöjä. Vanhemmilla, lapsilla,
sukulaisilla ja yhteiskunnalla oli kaikilla keskenään ristiriitaisia vaateita
avioliittosäännösten suhteen. Mutta tästä kaikesta huolimatta ne rodut
kehittyivät luontaisesti korkeammille tasoille ja säilyivät yhä suuremmin
joukoin olemassaolon piirissä, jotka antoivat avioliitolle suuren arvon ja
jotka toteuttivat sitä käytännössä.
Alkuaikoina
avioliitto oli yhteiskunnallisen aseman hinta, vaimon omistaminen oli arvon
merkki. Villi-ihminen piti hääpäiväänsä merkkinä astumisesta vastuuseen ja
miehuuteen. Jonakin aikana avioliittoa on pidetty sosiaalisena velvollisuutena,
toisena aikana sitä pidettiin uskonnollisena velvoitteena, ja jonakin muuna
aikana sitä on pidetty poliittisena vaatimuksena tuottaa valtiolle kansalaisia.
[sivu 916]
Monet alkuaikojen
heimot vaativat aviokelpoisuuden ehtona varastamalla toteutettavia urotekoja.
Myöhempien aikojen kansanheimot korvasivat tällaiset ryöstöretket
urheilukilpailuin ja kilpaleikein. Näiden otteluiden voittajat saivat
ensimmäisen palkinnon: oikeuden valita mielitietty kauden morsiamien joukosta.
Pääkallonmetsästäjäin keskuudessa nuorukainen sai avioitua vasta, kun hänen
hallussaan oli ainakin yksi pää, vaikka toisinaan nämä kallot sai ostaakin. Kun
vaimojen ostaminen oli jäämässä pois käytännöstä, vaimot voitettiin omaksi
arvoituskilpailussa. Tapaa käytetään monien mustan ihmisen ryhmien keskuudessa
edelleenkin.
Sivilisaation
edetessä jotkin heimot antoivat miehen kestävyyttä koettelevat ankarat
avioliittotestit naisten toimitettaviksi. Näin nämä pääsivät suosimaan
mieleisiään miehiä. Näillä avioliittotesteillä otettiin selville miehen
metsästys- ja taistelutaidot sekä hänen kykynsä pitää huolta perheestään. Kauan
aikaa oli käytäntönä, että sulhasta vaadittiin asumaan morsiamen perheessä
vähintään vuoden ajan, jotta hän perheen parissa elämällä ja työtä tekemällä
osoittaisi olevansa tavoittelemansa vaimon arvoinen.
Vaimon
pätevyysvaatimuksiin kuului kyky tehdä raskasta työtä ja synnyttää lapsia.
Hänen edellytettiin suoriutuvan tietyn yksittäisen maataloustyön
toimittamisesta ennalta määrätyssä ajassa. Ja jos hän oli synnyttänyt lapsen
ennen avioliittoa, hän oli entistäkin arvokkaampi; olihan hänen
hedelmällisyytensä sillä keinoin varmistunut.
Se, että
muinaiskansat pitivät naimattomuutta häpeänä tai jopa syntinä, selittää, mistä
lapsiavioliitot saivat alkunsa: kun joka tapauksessa kuitenkin oli
avioiduttava, niin sen parempi, mitä aikaisemmin se tapahtui. Yleisesti
uskottiin myös, etteivät naimattomat henkilöt voineet päästä henkien maailmaan,
ja tämä antoi yhä enemmän virikettä lapsiavioliittojen solmimiselle, joskus
peräti jo syntymän hetkellä ja toisinaan jopa ennen syntymää sen mukaan, kumpaa
sukupuolta lapsi olisi. Muinaiset ihmiset uskoivat kaiken lisäksi, että
vainajienkin pitää mennä naimisiin. Alunperin naittajia käytettiinkin sopimaan
naimakaupoista edesmenneiden yksilöiden puolesta. Jompikumpi vanhemmista tapasi
järjestää tällaisia välittäjiä huolehtimaan kuolleen pojan naittamisesta jonkin
toisen perheen kuolleen tyttären kanssa.
Myöhempinä
aikoina eläneiden kansojen keskuudessa puberteetti oli tavallisesti se
ikäkausi, jolloin avioiduttiin, mutta tämä ikä on siirtynyt sitä myöhemmäksi
mitä pitemmälle sivilisaatio on edennyt. Jo sosiaalisen kehityksen
alkuvaiheessa ilmaantui erikoislaatuisia ja selibaatissa eläviä miesten ja
naisten yhteisöjä. Tällaisia perustivat ja ylläpitivät yksilöt, joilta normaali
sukupuolivietti joko osaksi tai kokonaan puuttui.
Monet heimot
sallivat hallitsevan ryhmän jäsenten olla sukupuolisuhteissa morsiamen kanssa
juuri ennen kuin tämä luovutettaisiin aviomiehelleen. Oli tapana, että kukin
näistä miehistä antoi kyseiselle tytölle lahjan, ja tästä sai alkunsa
häälahjojen antamistapa. Joidenkin ryhmien keskuudessa nuoren naisen odotettiin
ansaitsevan myötäjäisensä, ja myötäjäiset koostuivat niistä lahjoista, jotka
hän morsiamen näyttelysalissa sai palkkioksi sukupuolisista palveluksistaan.
Jotkin heimot
naittivat nuoret miehet leskille ja iäkkäämmille naisille, ja sitten kun he
puolestaan myöhemmin jäivät leskiksi, oli tapana, että he saivat avioitua
nuorten tyttöjen kanssa. Näin varmistuttiin -- niin kuin he asian ilmaisivat --
siitä, etteivät molemmat vanhemmat olisi hupsuja; he nimittäin arvelivat, että
niin kävisi, jos kahden nuoren olisi lupa pariutua. Toiset heimot taas sallivat
pariutumisen vain samaan ikäryhmään kuuluvien välillä. Juuri tapa sallia
avioliitto vain tiettyihin ikäryhmiin kuuluvien välillä antoi ensi kertaa
aiheen käsityksille insestiasta. (Intiassa ei vielä nykyäänkään ole avioliittoa
koskevia ikärajoituksia.)
Sattui myös,
että vallalla oli joitakin sellaisia tapasääntöjä, joiden vuoksi leskeydestä
tuli erittäin pelättävää, koska lesket joko surmattiin tai heidän sallittiin
tehdä itsemurha aviomiehensä haudalla. Oletettiin nimittäin, että he siirtyvät
henkien maailmaan puolisonsa mukana. Eloon jäänyttä leskeä syytettiin lähes
poikkeuksetta aviomiehensä kuolemasta. Jotkin heimot polttivat lesket elävältä.
Mikäli lesken elämä jatkui, se oli loputonta suremista ja täynnä sietämättömiä
sosiaalisia rajoituksia, sillä uudelleenavioitumista ei yleensä hyväksytty.
[sivu 917]
Entisinä aikoina
rohkaistiin monia sellaisia tapoja, joita nyt pidetään moraalittomina. Ei ollut
mitenkään harvinaista, että alkuaikojen vaimot olivat ylpeitä aviomiestensä
rakkausseikkailuista muiden naisten kanssa. Tyttöjen siveys oli suurena
haittana avioliiton solmimiselle. Ennen avioliittoa koettu lapsivuoteus teki
tytöstä vaimoksi paljon halutumman, sillä mies oli silloin varma
elämänkumppaninsa hedelmällisyydestä.
Monet
alkukantaiset heimot hyväksyivät sen, että avioliitto olisi koeluontoinen
siksi, kunnes nainen tulee raskaaksi, jolloin säännönmukainen vihkimisseremonia
vasta toimitettaisiin. Joidenkin muiden ryhmien keskuudessa häät vietettiin
vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Mikäli vaimo oli hedelmätön, hänen
vanhempiensa oli lunastettava hänet takaisin, ja avioliitto peruutettiin.
Tapasäännöt vaativat, että jokaisella pariskunnalla oli lapsia.
Nämä alkuaikojen koeavioliitot olivat täysin vapaita
kaikesta, mitä voitaisiin pitää holtittomuutena. Ne olivat yksinkertaisesti
vain vilpittömiä hedelmällisyystestejä. Sopimuspuolet solmivat pysyvän
avioliiton heti, kun hedelmällisyys oli todettu. Kun nykyajan pariskunnat
menevät naimisiin taka-ajatuksenaan kätevä avioero siinä tapauksessa, etteivät
he ole avioelämäänsä täysin tyytyväisiä, he ovat tosiasiassa astumassa
eräänlaiseen koeavioliittoon ja avioliittoon, joka on heidän vähemmän
sivistyneiden esi-isiensä vilpittömin mielin suorittamia tunnusteluja paljon
matalammalla.
4. AVIOLIITTO OMAISUUTTA
KOSKEVIEN
TAPASÄÄNTÖJEN KOHTEENA
Avioliitolla on
aina ollut läheinen kytkentä sekä omaisuuteen että uskontoon. Omaisuus on ollut
avioliiton vakiinnuttaja, uskonto sen moraalistaja.
Alkuaikojen
avioliitto oli varallisuussijoitus, taloudellinen keinottelutoimi. Kysymys oli
paremminkin liikeasiasta kuin tunteillaleikittelemisestä. Entisaikojen ihmiset
menivät naimisiin ryhmän etua ja hyvinvointia ajatellen. Sen vuoksi heidän
avioliittonsa olivat ryhmän eli heidän vanhempiensa ja heimon vanhinten
suunnittelemia ja järjestelemiä. Ja se tosiasia, että avioliitto oli muinaisten
heimojen keskuudessa kestävämpi kuin monien nykykansojen keskuudessa,
vahvistaa, että omaisuutta koskeneilla tapasäännöillä oli avioliittoinstituution
vakautumiseen oma vaikutuksensa.
Kun sivilisaatio
edistyi ja kun yksityisomaisuudelle osoitettiin tapasäännöissä enemmän
huomiota, alettiin varastamista pitää suurena rikoksena. Aviorikos katsottiin
erääksi varkauden muodoksi, aviomiehen omaisuusoikeuksien loukkaukseksi. Sen
vuoksi sitä ei myöskään varhaisemmissa lakikokoelmissa ja tapasäännöissä
erikseen yksilöity. Nainen aloitti elämänsä isänsä omaisuutena. Isä siirsi
omistusoikeutensa naisen aviomiehelle, ja kaikki laillistetut sukupuolisuhteet
juontuivat näistä aiempien aikojen omaisuusoikeuksista. Vanhassa testamentissa
naisia käsitellään eräänä omaisuuden lajina. Koraani opettaa heidän
alempiarvoisuuttaan. Miehellä oli oikeus lainata vaimoaan ystävälle tai
vieraalle, ja joidenkin kansanheimojen keskuudessa tätä tapaa noudatetaan
edelleenkin.
Nykyajan
sukupuolinen mustasukkaisuus ei ole myötäsyntyistä, vaan se on kehittyvien
tapasääntöjen tuote. Alkuaikojen mies ei ollut mustasukkainen vaimostaan, hän
vain varjeli omaisuuttaan. Syy siihen, että vaimoa pidettiin aviomiestä
tiukemmin sukupuolisesti tilivelvollisena, oli se, että hänen aviolliseen
uskottomuuteensa kietoutui aina kysymys jälkeläisistä ja perinnöstä. Jo
sivilisaation kulun alkuvaiheessa tuli aviottoman lapsen osaksi häpeä. Ensi
alkuun aviorikoksesta rangaistiin vain naista, myöhemmin tapasäännöt määräsivät
kurittamaan myös hänen kumppaniaan, ja käytäntönä oli pitkät ajat, että
loukatulla aviomiehellä tai suojelija-isällä oli täysi oikeus tappaa tällainen
miespuolinen avionrikkoja. Nykyajan kansat pitävät edelleen voimassa näitä
tapasääntöjä, jotka sallivat kirjoittamattoman lain nojalla suoritettavat niin
kutsutut kunniarikokset.
Koska siveystabu
sai alkunsa eräänä omaisuutta koskevien tapasääntöjen osa-alueena, se koski
aluksi vain naimisissa olevia naisia, mutta ei naimattomia tyttöjä. Myöhempinä
vuosina
[sivu 918]
siveyttä vaati enemmänkin isä kuin kosija, sillä neitsyys
oli isän kannalta kaupallisesti hyödynnettävissä oleva etu: neitsyestä sai
korkeamman hinnan. Kun siveyden kysyntä kasvoi, muodostui tavaksi maksaa isälle
morsiusmaksu tunnustukseksi siitä palveluksesta, että isä oli asianmukaisesti
kasvattanut tulevalle aviomiehelle siveän morsiamen. Kerran alkuun saatettuna
tämä idea naisen koskemattomuudesta sai roduista sellaisen otteen, että tuli
tavaksi kirjaimellisesti sulkea tytöt häkkiin, pitää heitä vuosikaudet
tosiasiallisessa vankeudessa, heidän neitsyytensä varmistamiseksi. Ja näin nämä
uudemmat normit ja neitsyystestit toivat automaattisesti näyttämölle
ammattiprostituoitujen yhteiskuntaryhmät. Nämä olivat hylättyjä morsiamia,
sellaisia naisia, joista sulhasten äidit olivat saaneet selville, etteivät he
olleet neitsyitä.
Villi-ihminen
havaitsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että rotujen sekoittuminen paransi
jälkeläisten laatua. Ei niin, että ryhmänsisäisen aviosuhteen eli endogaamisen
suhteen tulos aina olisi ollut huono, vaan että aviosuhde ryhmään kuulumattoman
kanssa eli eksogaaminen suhde oli tässä mielessä aina edelliseen verrattuna
parempi. Niinpä tapasäännöt helposti kiteyttivätkin lähisukulaisten välisiä
sukupuolisuhteita koskevia rajoituksia. Pantiin merkille, että eksogaaminen
pariutuminen loi evolutionaariselle variaatiolle ja edistymiselle verrattomasti
enemmän valinnanmahdollisuutta. Eksogaamiset yksilöt olivat monipuolisempia ja
omasivat suuremman kyvyn selviytyä vihamielisessä maailmassa, kun
endogamianharrastajat tapasääntöineen sen sijaan vähitellen hävisivät
näyttämöltä. Tässä kaikessa oli kysymys vähittäisestä kehityksestä.
Villi-ihminen ei tietoisesti pohtinut tällaisia ongelmia. Mutta myöhemmät ja
edistyvät kansat kyllä pohtivat, ja ne tekivät myös sen havainnon, että
liiallisesta endogamian harrastamisesta oli joissakin tapauksissa seurauksena
yleinen heikkous.
Vaikka hyvän
rotuaineksen endogaamisen suhteen tuloksena aina välillä olikin vahvojen
heimojen koheneminen, ihmisten mieleen vaikuttivat silti voimakkaammin ne
silmiinpistävät tapaukset, joissa perinnöllisesti vajavaisten harjoittama
endogamia oli tuottanut huonoja tuloksia. Tästä oli seurauksena, että
tapasääntöjen kehittyessä muotoutui yhä enemmän tabuja kaikkia lähisukulaisten
välisiä avioliittoja vastaan.
Uskonto on
pitkän aikaa toiminut tehokkaana esteenä yhteisöön kuulumattomien kanssa
solmittavia avioliittoja vastaan. Monet uskonnolliset opetukset ovat
julistaneet pannaan naimisiinmenon toisuskoisen kanssa. Nainen on tavallisesti
suosinut yhteisöön kuuluvien kesken solmittavien avioliittojen käytäntöä, mies
taas avioliittoja ulkopuolisten kanssa. Omaisuus on aina vaikuttanut
avioliittoon, ja toisinaan, kun on pyritty pitämään omaisuus suvun piirissä, on
syntynyt tapasääntöjä, jotka ovat pakottaneet naiset valitsemaan aviomiehensä
naisen isän heimosta. Tämänlaatuiset säännöt johtivat serkusten välisten avioliittojen
lukumäärän tavattomaan nousuun. Yhteisöjen jäsenten välistä pariutumista
harrastettiin myös, kun pyrittiin säilyttämään ammattisalaisuuksia,
ammattityöntekijät nimittäin koettivat pitää ammattiinsa liittyvän tietämyksen
suvun piirissä.
Kun
korkeammantasoiset ryhmät joutuivat eristyksiin, ne vajosivat aina takaisin
veriheimolaisten väliseen parinmuodostukseen. Nodiitit olivat yli
sadanviidenkymmenentuhannen vuoden ajan eräs suuri yhteisön sisäisiä
avioliittoja harrastanut ryhmä. Myöhempien aikojen tapoihin, joiden mukaan
avioliittoja solmittiin vain yhteisön jäsenten kesken, vaikuttivat violetin
rodun perinnäistavat suunnattomasti, sen keskuudessahan pariutumiset aluksi
pakostakin tapahtuivat sisarusten kesken. Ja sisarusten väliset avioliitot
olivat yleisiä muinaisessa Egyptissä, Syyriassa, Mesopotamiassa ja kaikissa
niissä maissa, jotka olivat kerran andiittien hallussa. Egyptiläiset
harrastivat kauan aikaa veljen ja sisaren välisiä avioliittoja, jotta
kuninkaallinen veri olisi pysynyt puhtaana -- tapa, joka Persiassa säilyi
vieläkin pitempään. Mesopotamialaisten keskuudessa serkusten väliset avioliitot
olivat ennen Abrahamin aikaa pakollisia. Serkuilla oli ensisijainen oikeus
avioitua serkkujensa kanssa. Abraham itse meni naimisiin sisarpuolensa kanssa,
mutta tällaisia liittoja ei juutalaisten myöhemmin omaksumien tapasääntöjen
mukaan enää sallittu.
[sivu 919]
Ensimmäinen
askel sisarusten välisistä avioliitoista poispäin otettiin, kun tapasäännöstön
piiriin tuli monivaimoisuus, sillä sisarvaimolla oli tapana ylimielisesti
määräillä toista vaimoa ja toisia vaimoja. Jotkut heimotavat eväsivät
avioliiton velivainajan lesken kanssa, mutta vaativat elossa olevaa veljeä
siittämään edesmenneelle veljelleen lapsia. Mitään biologista vaistoa minkäänasteista
sukuyhteisön sisäistä avioitumista vastaan ei ole olemassa, vaan tällaisissa
rajoituksissa on kysymys pelkästään tabuista.
Yhteisöön
kuulumattomien kanssa solmituista avioliitoista tuli lopulta vallitseva tapa,
sillä mies suosi sellaisia, vaimon ottaminen yhteisön ulkopuolelta nimittäin
takasi suuremman vapauden vaimon sukulaisista. Läheinen tuttavuus synnyttää
ylenkatsetta, niinpä sitten kun henkilökohtaisen valinnan osuus alkoi hallita
pariutumista, tavaksi tulikin valita aviokumppani heimokunnan ulkopuolelta.
Lopulta monet
heimot julistivat sukukunnan jäsenten väliset avioliitot kieltoon, jotkut
toiset rajoittivat tällaisen pariutumisen tiettyihin kasteihin. Tabu, joka
kohdistui miehen oman toteemin piiriin kuuluvan naisen naimista vastaan, antoi
lisäpontta tavalle varastaa naisia naapuriheimojen keskuudesta. Sittemmin
avioliittoja säädeltiin enemmänkin alueellisen asuinpaikan kuin sukulaisuuden
mukaan. Oli monta välivaihetta ennen kuin yhteisön jäsenten välinen
avioituminen kehittyi nykyiseksi tavaksi avioitua yhteisöön kuulumattomien
kanssa. Vielä senkin jälkeen, kun tabu jo koski rahvaan sukulaisavioliittoja,
päälliköiden ja kuninkaiden sallittiin kuitenkin avioitua lähisukulaisten
kanssa, jotta kuninkaallinen veri olisi pysynyt saman suvun piirissä ja
puhtaana. Tapasäännöt ovat tavallisesti sallineet ylhäisille hallitsijoille
sukupuoliasioissa tiettyjä vapauksia.
Myöhemmin
ilmaantuneiden andiittikansanheimojen näyttämölläolo vaikutti suuresti siihen,
että sangik-rotujen keskuudessa yhä useammat halusivat pariutua omiin
heimokuntiinsa kuulumattomien kanssa. Heimorajat ylittävästä avioitumisesta
saattoi tulla vallitseva käytäntö kuitenkin vasta, kun naapuriryhmät oppivat
elämään toistensa kanssa verrattain rauhanomaisissa oloissa.
Heimorajat
ylittävä avioituminen edisti jo sinänsä rauhaa, sillä heimojen väliset
avioliitot vähensivät vihollisuuksia. Toisheimoisten kanssa avioituminen johti
heimojen väliseen yhteistyöhön ja sotilasliittoihin. Siitä tuli vallitseva
käytäntö, sillä se merkitsi heimojen voimistumista -- se oli
kansakunnanrakentaja. Myös kauppasuhteiden laajeneminen suosi avioitumista
yhteisöön kuulumattomien kanssa suuresti, sillä seikkaileminen ja
tutkimusretkeily vaikuttivat omalta osaltaan erilaisia rajoja ylittävään pariutumiseen
ja helpottivat rotukohtaisen kulttuurin ristipölyttymistä merkittävästi.
Heimokohtaisten avioliittotapojen muutoin
selittämättömiksi jäävät epäjohdonmukaisuudet johtuvat enimmältään tästä
tavasta avioitua yhteisöön kuulumattomien kanssa siihen liittyvine
vaimonryöstöineen ja vierailta heimoilta suoritettavine vaimonostoineen, mikä
kaikki johti eri heimoille ominaisten tapojen sekoittumiseen. Hyvänä
esimerkkinä siitä, että mainitut yhteisön sisäisiä avioliittoja koskeneet tabut
olivat sosiologisia eivätkä biologisia, ovat sukulaisten välisiä avioliittoja
koskevat tabut, joihin kuuluivat monenasteiset vain avioliiton kautta syntyvät
sukulaisuussuhteet, jotka siis eivät edusta kerrassaan minkäänlaista
verisukulaisuutta.
Puhdasverisiä
rotuja ei maailmassa nykyään enää ole. Varhaisia ja alkuperäisiä
evolutionaarisia värilliskansoja on edustamassa enää kaksi maailmassa jäljellä
olevaa rotua: keltainen ihminen ja musta ihminen. Ja nämäkin kaksi rotua ovat
suuressa määrin sekoittuneet sukupuuttoon kuolleisiin värillisiin kansoihin.
Vaikka niin kutsuttu valkoinen rotu polveutuukin enimmältään muinaisesta
sinisestä ihmisestä, on sekin silti enemmän tai vähemmän sekoittunut kaikkien
muiden rotujen kanssa, kokolailla samoin kuin on Amerikkojen punainen rotu.
Kuudesta
värillisestä sangik-rodusta kolme oli ensisijaista ja kolme toissijaista.
Vaikka ensisijaiset rodut -- sininen, punainen ja keltainen -- olivatkin
monissa suhteissa verrattomampia kuin kolme toissijaista kansaa, olisi kuitenkin
muistettava, että näillä toissijaisilla roduilla oli monia haluttuja
ominaisuuksia, jotka olisivat kohentaneet ensisijaisia kansoja melkoisesti, jos
niiden paremmat kannat olisi voitu sulauttaa ensisijaisiin.
[sivu 920]
"Puoliverisiä",
"sekasiinnöksiä" ja "sekarotuisia" kohtaan nykyisin
tunnettu ennakkoluuloisuus juontuu siitä, että nykyinen rotujen välinen
risteytyminen tapahtuu enimmäkseen näiden rotujen tavattoman heikkolaatuisten
kantojen välillä. Epätyydyttäviä jälkeläisiä on tuloksena myös silloin, kun
samaan rotuun kuuluvat rappeutuneet ainekset solmivat keskenään avioliittoja.
Mikäli Urantian
nykyiset rodut voisivat vapautua näiden rotujen alimpien kerrosten
muodostamasta kirouksesta -- turmeltuneista, yhteiskunnanvastaisista, heikkomielisistä
ja laitapuolen eläjistä -- ei rajallisessa määrin tapahtuvaa rotujen
sekoittumista vastaan olisi paljonkaan huomauttamista. Ja mikäli tällaiset
rotujen sekoittamiset voitaisiin toteuttaa useiden rotujen korkeimmantasoisten
ainesten välillä, olisi sitä vastaan vieläkin vähemmän huomautettavaa.
Korkeammantasoisten
ja toisistaan poikkeavien kantojen risteyttäminen on uusien ja
elinvoimaisempien perintöainesten luomisen salaisuus. Ja tämä pitää paikkansa
niin kasveista, eläimistä kuin ihmisestäkin. Risteyttäminen tuo mukanaan uutta
elinvoimaisuutta ja lisää hedelmällisyyttä. Eri kansojen keskitasoisten tai
korkeammantasoisten kerrosten rodullinen sekoittaminen lisää luomispotentiaalia
suuresti, kuten Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nykyinen väestökoostumus
osoittaa. Kun tällaista pariutumista tapahtuu alempien ja heikommantasoisten
kerrosten välillä, luovuus vähenee, mistä ovat osoituksena etelä-Intian
nykyiset kansanheimot.
Rotujen
sekoittuminen edistää uusien ominaisuuksien ilmaantumista merkittävästi, ja jos
tällainen risteytyminen on tulosta korkeammantasoisten perintöainesten
yhdistymisestä, silloin nämä uudet ominaisuudet ovat myös korkeammantasoisia
rotupiirteitä.
Niin kauan kuin
nykyiset rodut ovat kelvottomien ja rappeutuneiden kantojen näin pahasti
ylikuormittamia, laajamittainen rotujen keskinäinen sekoittuminen olisi
tavattoman vahingollista, mutta tällaisia kokeiluja kohtaan tunnettu
vastenmielisyys perustuu enemmänkin sosiaalisiin ja kulttuurisiin
ennakkoluuloihin kuin biologisiin näkökohtiin. Jopa alemmantasoisten
rotukantojen keskuudessa sekasiinnökset merkitsevät usein esivanhempiinsa
verrattuina rodullista kohenemista. Risteytyminen edistää lajin kohenemista
johtuen siitä roolista, joka on hallitsevilla geeneillä. Rotujen
keskinäinen sekoittuminen lisää sellaista todennäköisyyttä, että
sekasiinnöksessä esiintyy entistä suurempi määrä toivottuja hallitsevia
geenejä.
Viimeisten sadan
vuoden ajan Urantialla on tapahtunut enemmän rotujen risteytymistä kuin
tuhansiin vuosiin. Ihmisrotujen ristisiitoksesta aiheutuvien vaikeitten
ristiriitojen vaaraa on suuresti liioiteltu. Suurimmat
"puoliverisistä" aiheutuvat vaivat johtuvat sosiaalisista
ennakkoluuloista.
Pitcairnilla valkoista ja polynesialaista
rotua sekoittamalla suoritettu kokeilu onnistui kohtalaisen hyvin siksi, että
kyseiset valkoiset miehet ja polynesialaisnaiset kuuluivat melko hyviin
rotukantoihin. Valkoisen, punaisen ja keltaisen rodun korkeimpien ainesten
välinen ristisiitos toisi välittömästi esiin useita uusia ja biologisesti vaikutusta
omaavia ominaisuuksia. Mainitut kolme kansanheimoa kuuluvat ensisijaisiin
sangik-rotuihin. Valkoisen ja mustan rodun sekoitukset eivät ole välittömien
tulostensa osalta yhtä toivottavia, tosin eivät tällaiset mulattijälkeläiset
niin kyseenalaisiakaan olisi kuin millaisiksi sosiaalinen ja rodullinen
epäluuloisuus pyrkii heidät tekemään. Fyysisessä mielessä tällaiset mustan ja
valkoisen risteytymät ovat oivallisia ihmiskunnan edustajia siitäkin
huolimatta, että heissä joissakin muissa suhteissa ilmenee vähäistä
huonommuutta.
Kun ensisijainen sangik-rotu sulautuu
toissijaiseen sangik-rotuun, tapahtuu jälkimmäisessä edellisen kustannuksella
huomattavaa kohenemista. Ja kun näin tapahtuu pienessä mittakaavassa -- pitkän
ajanjakson kuluessa -- ei voi olla paljonkaan vakavaa huomauttamista sitä
vastaan, että ensisijaiset rodut tällä tavoin uhrautuvasti antavat omaansa
toissijaisten ryhmien kohennukseksi. Toissijaiset sangikit olivat biologisessa
mielessä joissakin suhteissa ensisijaisiin rotuihin verrattuina ylivoimaisia.
[sivu 921]
Loppujen lopuksi ihmiskuntaa uhkaava
todellinen vaara on nähtävissä pikemminkin sivistyskansojen alemmantasoisten ja
rappeutuneiden ainesten hillittömässä lisääntymisessä kuin missään
luulotellussa vaarassa, joka johtuisi näiden kansojen rodullisesta
risteytymisestä.
[Esittänyt Urantialla asemapaikkaansa pitävä serafien päällikkö.]