[sivu
1042]
MELKISEDEKIN OPETUSTEN
VAIKUTUS LEVANTISSA
KUN Intia oli
monien itä-Aasian uskontojen ja filosofioiden kehto, Levantti puolestaan oli
läntisen maailman uskontojen kotimaa. Saalemin lähetyssaarnaajat levittäytyivät
yli koko lounais-Aasian: Palestiinaan, Mesopotamiaan, Egyptiin, Iraniin ja
Arabiaan, ja kaikkialla he julistivat Makiventa Melkisedekin evankeliumin hyvää
sanomaa. Joissakin näistä maista heidän opetuksensa kantoivat hedelmää,
joissakin muissa maissa menestys oli vaihtelevaa. Toisissa tapauksissa heidän
ponnistelujensa epäonnistuminen johtui viisauden puutteesta, toisissa
tapauksissa syynä olivat olosuhteet, joihin he eivät voineet vaikuttaa.
1. SAALEMIN USKONTO MESOPOTAMIASSA
Vuoden 2000 eKr tienoilla seetiläisten opetukset olivat jo kutakuinkin kadonneet Kaksoisvirranmaan uskonnoista ja niihin vaikuttivat etupäässä kahden maahantunkeutujaryhmän, nimittäin läntisestä autiomaasta soluttautuneiden beduiiniseemiläisten ja pohjoisesta tulleiden barbaari-ratsumiesten alkeelliset uskomukset.
Mutta Mesopotamiasta ei koskaan täysin hävinnyt jo alkuaikojen adamiittikansojen noudattama tapa kunnioittaa viikon seitsemättä päivää. Melkisedekin aikana seitsemättä päivää pidettiin tosin huono-onnisuudessaan päivistä pahimpana. Siihen kohdistuivat mitä moninaisimmat tabut: pahana seitsemäntenä päivänä oli laitonta taittaa taivalta, keittää ruokaa tai virittää tulta. Juutalaisten mukana Palestiinaan kulkeutui monia sellaisia mesopotamialaistabuja, joiden he olivat havainneet koskevan babylonialaista seitsemännen päivän, sapatin, viettämistä.
Vaikka Saalemin opettajat tekivät paljonkin jalostaakseen ja kohentaakseen Mesopotamian uskontoja, he eivät siltikään onnistuneet voittamaan näitä eri kansanheimoja pysyvästi yhden ja ainoan Jumalan tunnustamisen kannalle. Tällainen opetus saavutti valta-aseman yli sadanviidenkymmenen vuoden ajaksi ja antoi sitten vähä vähältä periksi vanhemmalle uskolle monilukuisiin jumaluuksiin.
Saalemilaiset opettajat vähensivät Mesopotamian jumalien lukumäärää melkoisesti, niin että he yhteen aikaan saivat pääjumaluuksien luvun laskemaan seitsemään: Bel, Shamash, Nabu, Anu, Ea, Marduk ja Sin. Uuden opetuksen kukoistuskautena he korottivat kolme näistä jumalista kaikkien muiden yläpuolelle, babylonialaiseksi triadiksi: Bel, Ea ja Anu; maan, meren ja taivaankannen jumalat. Eri paikkakunnilla versoi vielä lisää triadeja, jotka kaikki toivat mieleen andiittien ja sumerilaisten opetukset kolminaisuudesta. Ja samalla ne perustuivat siihen, mitä saalemilaiset uskoivat kolmen ympyränkehän muodostamasta Melkisedekin tunnuksesta.
Saalemilaisopettajat eivät kyenneet koskaan
täysin hävittämään Ishtarin, jumalten äidin ja sukupuolisen hedelmällisyyden
hengen, nauttimaa kansansuosiota. He tekivät parhaansa tämän jumalattaren
palvonnan jalontamiseksi, mutta koskaan eivät babylonialaiset eivätkä heidän
naapurinsa olleet kokonaan päässeet naamioiduista seksuaalisista
palvontamuodoistaan. Joka puolella Kaksoisvirranmaata oli muodostunut yleiseksi
tavaksi, että kaikki naiset ainakin kerran
[sivu 1043]
nuoruudessaan antautuivat tuntemattomien
syleiltäviksi. Tätä pidettiin Ishtarin vaatimana uhrautuvuutena, ja uskottiin,
että hedelmällisyys oli paljolti tämän seksuaaliuhrin varassa.
Aluksi Melkisedekin opetusten leviäminen sujui varsin tyydyttävästi, kunnes Kishin koulun johtaja Nabodad päätti käydä keskitettyyn hyökkäykseen vallitsevaa temppelihaureuskäytäntöä vastaan. Mutta Saalemin lähetyssaarnaajat kärsivät tappion yrittäessään toteuttaa tätä sosiaalista uudistusta, ja tämän epäonnistuneen yrityksen raunioihin sortuivat myös kaikki heidän mainittua uudistustakin tärkeämmät hengelliset ja filosofiset opetuksensa.
Tätä Saalemin evankeliumin kärsimää tappiota seurasi välittömästi Ishtar-kultin nousu, rituaalin, joka jo oli vallannut Palestiinan Ashtorethina, Egyptin Isiksenä, Kreikan Afroditena ja joka oli tunkeutunut pohjoisten heimojen keskuuteen Astartena. Ja juuri tämän ishtarinpalvonnan elpymisen myötä babylonialaiset papit ryhtyivät jälleen tähyilemään tähtiä; astrologia koki Mesopotamiassa viimeisen suuren elpymisensä, ennustamisesta tuli muotiasia, ja vuosisatojen ajan papisto rappeutumistaan rappeutui.
Melkisedek oli muistuttanut seuraajiaan siitä, että nämä opetuksessaan saarnaisivat ainoasta Jumalasta, kaiken olevaisen Isästä ja Luojasta, ja kehottanut heitä saarnaamaan yksinomaan evankeliumia vain uskon kautta saavutettavasta jumalallisesta suosiosta. Mutta uuden totuuden opettajat ovat useinkin erehtyneet yrittämään liikaa, yrittämään hitaan evoluution korvaamista äkillisellä revoluutiolla. Mesopotamiassa toimineet Melkisedekin lähetyssaarnaajat nostivat moraalin tavoitetason kansan kannalta aivan liian korkealle. He yrittivät liikaa, ja heidän ajamansa jalo asia kärsi tappion. Heidät oli valtuutettu saarnaamaan tarkalleen määrättyä evankeliumia, julistamaan totuutta siitä, että Universaalinen Isä on todellinen, mutta he sotkeutuivat arvokkaalta tavoitteelta näyttäneeseen tapasääntöjen uudistamiseen. Ja näin heidän suuri tehtävänsä ajautui sivuraiteille, itse asiassa se katosi pettymykseen ja unohdukseen.
Kishissä sijainneen Saalemin pääpaikan
hajaantumiseen tarvittiin vain yhden sukupolven aika, ja ainoaan Jumalaan
uskomisen puolesta tehty julistustyö päättyi käytännöllisesti katsoen koko
Mesopotamiassa. Mutta Saalemin koulujen opetuksen jättämät jäljet eivät
hävinneet. Hajallaan siellä täällä olevat vähäiset ryhmät uskoivat edelleenkin
ainoaan Luojaan ja taistelivat mesopotamialaispappien epäjumalainpalvontaa ja
moraalittomuutta vastaan.
Juuri ne Saalemin lähetyssaarnaajat, jotka toimivat heidän oppiensa hylkäämistä seuranneena aikana, kirjoittivat monet Vanhan testamentin psalmeista. He kaiversivat ne kiveen, josta myöhempien aikojen heprealaispapit ne vankeutensa aikana löysivät ja sisällyttivät ne sittemmin virsikokoelmaan, jota on pidetty juutalaisten kirjoittamana. Näitä Babylonista peräisin olevia kauniita psalmeja ei kirjoitettu Bel-Mardukin temppeleissä, vaan ne olivat aikaisempien Saalemin lähetyssaarnaajien jälkeläisten työtä, ja ne muodostavat jyrkän vastakohdan babylonialaisten pappien maagisille kyhäelmille. Jobin kirja heijastaa melko hyvin Saalemin koulun opetuksia Kishissä ja kaikkialla Mesopotamiassa.
Monia
Kaksoisvirranmaan uskonnollisen kulttuurin aineksia kulkeutui heprealaiseen
kirjallisuuteen ja liturgiaan Egyptin kautta Amenemopen ja Ikhnatonin toiminnan
välityksellä. Egyptiläisten keskuudessa säilyivät huomattavan hyvin opetukset
sosiaalisesta velvollisuudentunnosta, jotka olivat peräisin varhaisemmilta
andiittimesopotamialaisilta ja jotka Eufratinlaaksoa hallussaan pitäneet
myöhempien aikojen babylonialaiset olivat varsin suuressa määrin jo
kadottaneet.
Melkisedekin alkuperäiset opetukset
juurtuivat tosiasiassa kaikkein syvimmin Egyptiin, josta ne myöhemmin levisivät
Eurooppaan. Niilinlaakson kehityspohjainen uskonto
[sivu 1044]
sai aika ajoin uusia aineksia siitä, että maahan saapui Eufratinlaakson parhaita nodiitti-, adamiitti- ja myöhemmin andiittikansojen rotuaineksia. Monet Egyptin siviilivirkamiehet olivat toisin ajoin sumerilaisia. Jos Intiassa tuohon aikaan oli maailman monipuolisin rotusekoitus, niin Egyptissä kukoisti tuolloisen Urantian perusteellisimmin sekoittunut uskonnonfilosofia, ja Niilinlaaksosta se levisi moniin maanosiin. Juutalaiset ovat maailman luomista koskevan käsityksensä osalta paljossa velkaa babylonialaisille, mutta jumalallisen Kaitselmuksen käsityksensä he saivat egyptiläisiltä.
Poliittiset ja moraaliset pikemmin kuin filosofiset tai uskonnolliset suuntaukset tekivät Egyptistä Saalemin opetusten kannalta Mesopotamiaa suotuisamman. Egyptissä jokainen heimojohtaja, joka ensin oli taistellut itsensä faaraon valtaistuimelle, pyrki myös pitämään dynastiansa vallassa julistamalla heimojumalansa alkuperäiseksi jumaluudeksi ja kaikkien muiden jumalten luojaksi. Tällä tavoin egyptiläiset vähitellen tottuivat ajatukseen ylijumalasta, mikä toimi astinkivenä myöhempään opinkappaleeseen universaalisesta Luojajumaluudesta. Monoteismin idea huojui Egyptissä edestakaisin useiden vuosisatojen ajan niin, että usko yhteen Jumalaan aina välillä voitti alaa, mutta koskaan se ei onnistunut pääsemään kehittymässä olleisiin polyteistisiin käsityksiin nähden täysin hallitsevaan asemaan.
Egyptin kansanheimot olivat aikakausien ajan
harrastaneet luonnonjumalien palvontaa. Tarkemmin sanottuna kullakin noin
neljästäkymmenestä eri heimosta oli oma erityinen ryhmäjumalansa yhden heimon
palvoessa härkää, toisen palvoessa leijonaa, kolmannen oinasta ja niin
edelleen. Vielä sitäkin aikaisemmin ne olivat olleet toteemiheimoja, jokseenkin
samaan tapaan kuin Amerikan intiaanit.
Egyptiläiset havaitsivat aikanaan, että tiilillä vuoraamattomiin hautoihin lasketut ruumiit soodapitoisen hiekan vaikutuksesta säilyivät -- palsamoituivat --, kun tiiliholveihin haudatut ruumiit sen sijaan mätänivät. Nämä havainnot johtivat kokeiluihin, joiden tuloksena oli myöhemmin vallinnut tapa palsamoida vainajat. Egyptiläiset uskoivat ruumiin säilymisen helpottavan vainajan kulkua tulevan elämän läpi. Jotta yksilö kaukaisessa tulevaisuudessa, kun ruumis jo oli mädännyt, olisi asianmukaisesti tunnistettavissa, he panivat ruumiin mukana hautaan kuvapatsaan ja kaiversivat vainajan kuvan arkun kanteen. Näiden hautapatsaiden valmistaminen johti egyptiläisen taiteen merkittävään kohenemiseen.
Vuosisatojen ajan egyptiläiset luottivat
siihen, että haudat turvasivat ruumiin säilymisen ja kuolemanjälkeisen elämän
miellyttävyyden. Myöhemmin tapahtunut maagisten käytäntöjen kehittyminen,
olkoonkin että ne kuormittivat elämää kehdosta hautaan, vapauttivat heidät
kuitenkin varsin tehokkaasti hautauskonnosta. Papeilla oli tapana kaivertaa
arkkuihin loitsutekstejä, joiden uskottiin suojelevan ihmistä sellaiselta,
"että hänen sydämensä manalassa vietäisiin hänen rinnastaan". Ennen
pitkää näitä maagisia tekstejä kerättiin sekalaiseksi valikoimaksi, joka säilyi
"Kuolleitten kirjana". Mutta Niilinlaaksossa maaginen rituaali tuli
jo varhaisessa vaiheessa kosketuksiin omantunnon ja luonteenlujuuden maailmojen
kanssa, jopa niin suuressa määrin, ettei sellaista tuonaikaisten rituaalien
myötä useinkaan saavutettu. Ja pelastuksen takeena luotettiin sen jälkeen
näihin eettisiin ja moraalisiin ihanteisiin, pikemminkin kuin taidokkaasti
valmistettuihin hautoihin.
Näiden aikojen taikauskoista on hyvänä
esimerkkinä yleinen usko syljen parantavaan voimaan. Se oli käsitys, joka sai
alkunsa Egyptistä ja levisi sieltä Arabiaan ja Mesopotamiaan. Legendan
kertomassa Horuksen ja Setin välisessä taistelussa nuori jumala menetti
silmänsä, mutta kun Set oli kukistettu, tämän silmän palautti paikalleen viisas
jumala Thoth, joka sylkäisi haavaan ja paransi sen.
Egyptiläiset uskoivat kauan, että yötaivaalla
tuikkivat tähdet edustivat kuolleitten arvohenkilöiden eloonjääneitä sieluja.
Muiden eloonjääneiden he ajattelivat imeytyneen aurinkoon. Eräässä vaiheessa
auringonpalvonnasta tuli
[sivu 1045]
muuan
esi-isienpalvonnan laji. Suuren pyramidin kalteva sisäänkäynti osoitti suoraan
Pohjantähteä kohti, jotta kuninkaan sielu haudasta noustessaan osaisi suoraa
tietä aina taivaalla pysyvien ja rataansa muuttamattomien kiintotähtien
muodostamiin tähtikuvioihin, oletetuille kuninkaiden asuinsijoille.
Kun auringon
viistojen säteiden havaittiin tunkeutuvan pilvissä olevasta aukosta maata
kohti, uskottiin niiden olevan merkkinä taivaallisten portaiden
alaslaskemisesta, joita pitkin kuningas ja muut vanhurskaat sielut saattaisivat
nousta taivaaseen. "Kuningas Pepi on asettanut säteilynsä portaiksi
jalkojensa alle noustakseen sitä myöten äitinsä tykö."
Kun Melkisedek
ilmestyi lihallisessa hahmossa, egyptiläisillä oli uskonto, joka oli
huomattavasti naapurikansojen uskontoja korkeammalla. He uskoivat, että
ruumiista irronnut sielu, jos se oli maagisin loitsukaavoin asianmukaisesti
varustettu, kykenisi välttämään väliin tulevat pahat henget ja selvittämään
tiensä Osiriksen tuomiosaliin, jossa se, mikäli se havaittiin syyttömäksi
"murhaan, ryöstöön, valheellisuuteen, aviorikokseen, varkauteen ja
itsekkyyteen", päästettäisiin autuuden maailmoihin. Jos tämä sielu
vaa'assa punnittaessa havaittaisiin köykäiseksi, se lähetettäisiin helvettiin
Syöjättärelle. Ja tämä oli monien naapurikansojen uskomuksiin verrattuna jo
suhteellisen pitkälle edennyt käsitys tulevasta elämästä.
Käsitys maan päällä lihallisen elämän kuluessa tehtyjen
syntien tuomitsemisesta tuonpuoleisessa kulkeutui heprealaiseen teologiaan
Egyptistä. Sana "tuomio" esiintyy koko heprealaisten Psalmien
kirjassa vain kerran, ja tuon nimenomaisen psalmin kirjoitti egyptiläinen.
Vaikka Egyptin
sivistys ja uskonto pääosin olivatkin peräisin andiittisesta Mesopotamiasta ja
välittyivät myöhemmille sivilisaatioille enimmäkseen heprealaisten ja
kreikkalaisten välityksellä, paljon, hyvin paljon egyptiläisten sosiaalisesta
ja eettisestä idealismista sai silti alkunsa Niilinlaaksosta puhtaasti
evoluutionvaraisen kehityksen tuloksena. Siitä huolimatta, että maahan
kulkeutui myös paljon andiittista perua olevaa totuutta ja kulttuuria, kehittyi
Egyptissä moraalista kulttuuria puhtaasti ihmisperäisen kehityksen tuloksena
enemmän kuin ilmaantui samankaltaisin luonnonmukaisin menetelmin millään muulla
rajatulla alueella ennen Mikaelin lahjoittautumista.
Moraalin kehitys
ei ole kokonaan ilmoituksenvaraista. Korkeita moraalikäsityksiä on
johdettavissa myös ihmisen omasta kokemuksesta. Jopa hengellisiä arvoja ja
uutta kosmista ymmärrystä ihminen voi kehittää henkilökohtaisesta
kokemusperäisestä elämästään, sillä hänessä asuu jumalallinen henki. Oman
lisänsä tähän luonnonvaraiseen omantunnon ja luonteen kehitykseen toivat myös
aika ajoin saapuneet totuuden opettajat, joita muinaisina aikoina tuli toisesta
Eedenistä ja myöhemmin Melkisedekin Saalemin päämajasta.
Jo tuhansia
vuosia ennen kuin Saalemin evankeliumi tunkeutui Egyptiin, Egyptin moraaliset
johtajat opettivat oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä ja ahneuden kaihtamista.
Kolmetuhatta vuotta ennen kuin heprealaisten kirjoitukset kirjoitettiin,
egyptiläisten tunnuslause kuului: "Varmalla pohjalla on ihminen, jonka
elämänohjeena on vanhurskaus, ja joka vaeltaa, minne se vie." He opettivat
lempeyttä, kohtuutta ja hienotunteisuutta. Erään tämän aikakauden suuren
opettajan sanoma kuului: "Tee oikein ja kohtele kaikkia
oikeudenmukaisesti." Tämän ajanjakson egyptiläinen triadi oli Totuus--Oikeus--Vanhurskaus.
Mikään Urantian puhtaasti ihmisperäisistä uskonnoista ei ole koskaan ylittänyt
Niilinlaakson entisen humanismin sosiaalisia ihanteita ja moraalista suuruutta.
Näiden
kehittyvien eettisten käsitysten ja moraalisten ihanteiden muodostamassa
maaperässä Saalemin uskonnon vielä jäljellä olleet opetukset kukoistivat. Hyvän
ja pahan käsitteet saivat
[sivu 1046]
helposti
vastakaikua sellaisen kansan sydämessä, joka uskoi, että "Elämä annetaan
rauhantahtoisille ja kuolema syyllisille." "Rauhantahtoinen on se,
joka tekee sellaista, mitä rakastetaan; syyllinen on se, joka tekee sellaista,
mitä vihataan." Vuosisatojen ajan Niilinlaakson asukkaat olivat eläneet
näiden kehkeytyvien eettisten ja sosiaalisten normien mukaan, ennen kuin he
omistivat myöhemmin ilmaantuneille oikean ja väärän, hyvän ja pahan,
käsitteille ajatustakaan.
Egypti oli älyllinen ja moraalinen, muttei ylen määrin
hengellinen. Egyptiläisten keskuudesta nousi kuudentuhannen vuoden aikana vain
neljä suurta profeettaa. Amenemopea he seurasivat jonkin aikaa; Okhban he
murhasivat; Ikhnatonin he hyväksyivät, mutta vain puolesta sydämestä ja vain
yhden lyhyen sukupolven ajan; Mooseksen he torjuivat. Ja tälläkin kertaa
poliittiset pikemminkin kuin uskonnolliset seikat vaikuttivat siihen, että Abrahamin,
ja myöhemmin Joosefin, oli kaikkialla Egyptissä helppo käyttää melkoista
vaikutusvaltaa yhdestä Jumalasta kertovien Saalemin opetusten hyväksi. Mutta
kun Saalemin lähetyssaarnaajat saapuivat ensimmäistä kertaa Egyptiin, he
kohtasivat siellä tämän erittäin eettisen, kehityksen tuottaman kulttuurin,
johon oli sekoittunut mesopotamialaisten maahanmuuttajien mukanaan tuomia
muuntuneita moraalinormeja. Nämä Niilinlaakson entisaikaiset opettajat
julistivat ensimmäisinä omastatunnosta, että se oli Jumalan käsky, Jumaluuden
ääni.
Egyptissä
varttui aikanaan opettaja, jota monet kutsuivat "ihmisen pojaksi" ja
toiset Amenemopeksi. Tämä näkijä ylensi omantunnon korkeimmaksi mahdolliseksi
ratkaisuvallan käyttäjäksi oikean ja väärän välillä, opetti synnin saavan
rangaistuksensa ja julisti pelastusta, joka oli saavutettavissa
aurinkojumaluuden puoleen kääntymällä.
Amenemope
opetti, että rikkaus ja menestys olivat Jumalan lahja, ja tämä käsitys väritti
sittemmin ilmestyneen heprealaisen filosofian läpikotaisin. Tämä jalo opettaja
uskoi, että jumalatietoisuus oli kaikessa käyttäytymisessä määräävä tekijä;
että jokainen hetki tulisi elää tietoisena Jumalan läsnäolosta ja tietoisena
vastuullisuudestaan hänelle. Tämän tietäjän opetukset käännettiin myöhemmin
heprean kielelle, ja niistä tuli tuon kansan pyhä kirja kauan ennen kuin Vanha
testamentti saatettiin kirjalliseen asuun. Tämän hyvän miehen tärkeimmässä
opetuksessa oli kysymys hänen poikansa ohjaamisesta rehtiyteen ja
rehellisyyteen sitten, kun tämä hoitaisi valtion luottamustehtäviä, ja nämä
ylevät näkemykset aikojen takaa olisivat kunniaksi kenelle hyvänsä nykyajan
valtiomiehelle.
Tämä
Niilinrantojen viisas mies opetti, että "rikkaus saa siivet ja lentää
pois", että kaikki maallinen on katoavaista. Tärkeimmässä rukouksessaan
hän pyysi, että hän "säästyisi pelolta". Hän kehotti kaikkia
hylkäämään "ihmisten sanat" ja turvautumaan "Jumalan
tekoihin". Hänen opetuksensa ydinsisältönä oli: Ihminen päättää, mutta
Jumala säätää. Hepreaksi käännettyinä hänen opetuksensa antoivat suunnan Vanhan
testamentin Sananlaskujen kirjan filosofialle. Kreikannettuina ne sävyttivät
helleenien koko myöhempää uskonnonfilosofiaa. Myöhempien aikojen
aleksandrialaisella filosofi Filonilla oli hallussaan Viisaudenkirjan kopio.
Amenemope toimi,
jotta kehityksen kautta ilmaantunut etiikka ja ilmoituksen kautta saatu moraali
säilyisivät, ja kirjoituksillaan hän välitti ne edelleen sekä heprealaisille
että kreikkalaisille. Hän ei ollut tämän aikakauden uskonnollisista opettajista
suurin, mutta hänen vaikutuksensa oli suurin, sillä hän väritti kahden
länsimaisen sivistyksen kehittymiseen vaikuttaneen kulttuurin piirissä
sittemmin esiintynyttä ajattelua: heprealaisten, joiden keskuudessa länsimainen
uskonnollinen usko kehittyi huippuunsa, sekä kreikkalaisten, jotka kehittivät
puhtaasti filosofisen ajattelun suurimpiin eurooppalaisiin korkeuksiinsa.
Heprealaisten
Sananlaskujen kirjan luvut viisitoista, seitsemäntoista ja kaksikymmentä sekä
tekstikohta luvun kaksikymmentäkaksi jakeesta seitsemäntoista luvun
kaksikymmentäneljä jakeeseen kaksikymmentäkaksi
[sivu 1047]
on otettu lähes sanatarkasti Amenemopen
Viisaudenkirjasta. Heprealaisten Psalmien kirjan ensimmäinen psalmi on
Amenemopen kirjoittama, ja siihen sisältyy Ikhnatonin opetusten ydinsanoma.
Amenemopen
opetusten ote egyptiläisten ajatusmaailmasta oli vähitellen kirpoamassa, kun
erään egyptiläisen saalemilaislääkärin vaikutuksesta muuan kuningasperheen
nainen omaksui Melkisedekin opetukset. Tämä nainen suostutteli poikansa,
Egyptin faaraon Ikhnatonin, hyväksymään nämä opit Ainoasta Jumalasta.
Sen jälkeen kun
kuolevaishahmoinen Melkisedek täältä poistui, yhdelläkään ihmisellä ei ollut
tähän mennessä ollut yhtä hämmästyttävän selkeää käsitystä Saalemin
ilmoitususkonnosta kuin Ikhnatonilla. Joissakin suhteissa tämä nuori Egyptin
kuningas on eräs ihmiskunnan historian merkittävimpiä henkilöitä. Aikana,
jolloin hengellinen lamaannus Mesopotamiassa aina vain paheni, hän piti Egyptissä
elävänä oppia El Eljonista, Ainoasta Jumalasta, ja piti niin tehdessään yllä
sitä filosofista monoteismin kanavaa, joka oli elintärkeä tuolloin vielä
tulevaisuuteen kuuluneen Mikaelin lahjoittautumisen uskonnolliselle taustalle.
Ja tunnustukseksi nimenomaan tästä sankariteosta -- muiden syiden ohella --
Jeesus-lapsi vietiin Egyptiin, jossa muutamat Ikhnatonin hengelliset seuraajat
tapasivat hänet, ja tiettyyn määrään asti he ymmärsivät joitakin piirteitä
hänen jumalallisesta tehtävästään Urantialla.
Mooses, suurin
persoonallisuus Melkisedekin ja Jeesuksen välillä, oli heprealaisen rodun ja
Egyptin kuningasperheen yhteinen lahja maailmalle. Ja mikäli Ikhnaton olisi
omannut Mooseksen osaavuuden ja kyvykkyyden, mikäli hän olisi osoittanut
hämmästyttävän uskonnollisen johtajuutensa veroista poliittista nerokkuutta,
Egyptistä olisi siinä tapauksessa tullut tuon ajan suuri monoteistinen
kansakunta. Ja jos niin olisi käynyt, on hyvinkin mahdollista, että Jeesus
olisi elänyt enimmän osan kuolevaisen hahmossa viettämästään elämästä
Egyptissä.
Yksikään
kuningas ei koko historian aikana ole edennyt niin järjestelmällisesti
kääntääkseen kokonaisen kansakunnan polyteismista monoteismiin kuin tämä
merkillinen Ikhnaton. Mitä ällistyttävimmällä päättäväisyydellä tämä nuori
hallitsija katkaisi siteet menneisyyteen: muutti nimensä, hylkäsi
pääkaupunkinsa, rakensi kokonaan uuden kaupungin ja loi uuden taiteen ja
kirjallisuuden kokonaiselle kansalle. Mutta hän eteni liian nopeasti; hän
rakensi liian paljon -- enemmän kuin saattoi säilyä sitten, kun hän oli poissa.
Hän ei toisaalta kyennyt järjestämään kansansa aineellista turvallisuutta ja
hyvinvointia, mikä kaikki tuli epäsuotuisasti hänen uskonnollisia opetuksiaan
vastaan sitten, kun vastoinkäymisten ja sorron tulvavedet myöhemmin
pyyhkäisivät egyptiläisten yli.
Olisipa tällä
hämmästyttävän selväpiirteisen näkemyksen ja epätavallisen määrätietoisuuden
omanneella miehellä ollut Mooseksen poliittinen tarkkavaistoisuus, niin hän
olisi muuttanut koko historian kulun siltä osin, kuin kysymys on läntisen
maailman uskonnon kehityksestä ja totuuden julkitulosta. Elinaikanaan hän
pystyi hillitsemään yleensäkin huonoon huutoon saattamiensa pappien toimintaa,
mutta nämä ylläpitivät kulttejaan salassa ja riensivät toimimaan heti, kun
nuori kuningas joutui pois vallasta. Eivätkä papit vitkastelleet yhdistäessään
kaikki Egyptiä sittemmin kohdanneet vaikeudet hänen hallituskautenaan
tapahtuneeseen monoteismin pystyttämiseen.
Siinä Ikhnaton
osoitti viisautta, että hän pyrki juurruttamaan monoteismin aurinkojumalan
valepuvussa. Tämä päätös lähteä rakentamaan Universaalisen Isän palvontaa
tuomalla kaikki jumalat aurinkokultin piiriin, juontui edellä mainitun
saalemilaislääkärin antamasta neuvosta. Ikhnaton otti tuolloin olemassa olleen
Aton-uskon yleisesti tunnetut opinkappaleet Jumaluuden
[sivu 1048]
isyydestä ja
äitiydestä ja loi niistä uskonnon, joka tiedosti läheisen palvontayhteyden
ihmisen ja Jumalan välillä.
Ikhnaton oli
riittävän viisas pitääkseen palvonnan ulkonaisesti edelleen auringonjumala
Atonin palvontana, samalla kun hän johdatti seuraajansa Ainoan Jumalan, Atonin
luojan ja kaikkien ylimmän Isän, verhottuun palvontaan. Tämä nuori
opettaja-kuningas oli tuottelias kirjailija, joka kirjoitti tutkielman nimeltä
"Ainoa Jumala". Kirjassa oli kolmekymmentäyksi lukua. Palattuaan
valtaan papit hävittivät sen jäljettömiin. Ikhnaton kirjoitti myös
satakolmekymmentäseitsemän hymniä, joista kahtatoista nyt säilytetään Vanhan
Testamentin Psalmien kirjassa ja pidetään heprealaisten kirjoittamina.
Ikhnatonin
uskonnon ylivoimaisesti tärkein sana päivittäisessä elämässä oli
"vanhurskaus", ja ennen pitkää hän laajensi oikeintekemisen käsitettä
niin, että sen piiriin kuuluivat niin kansainvälinen kuin kansallinenkin
etiikka. Tuolloin eli sukupolvi, jossa ilmeni hämmästyttävää omakohtaista
hurskautta ja jolle oli ominaista, että älykkäämpien miesten ja naisten
keskuudessa esiintyi aitoa pyrkimystä Jumalan löytämiseen ja tuntemiseen. Tuona
aikana ei sosiaalinen asema eikä varallisuus tuonut kenellekään egyptiläiselle
mitään etua lain edessä. Egyptin perhe-elämä vaikutti paljon moraalisen
kulttuurin säilymiseen ja kohoamiseen, ja se oli innoittavana esimerkkinä
juutalaisten myöhemmälle erinomaiselle perhe-elämälle Palestiinassa.
Ikhnatonin evankeliumin
kohtalokas heikkous oli sen sisältämä suurin totuus: oppi siitä, ettei Aton
ollut pelkästään Egyptin luoja, vaan myös "koko maailman, ihmisen ja
eläinten ja kaikkien vieraiden maiden, jopa Syyrian ja Kushin luoja tämän
Egyptinmaan lisäksi. Hän asettaa kaikki paikalleen ja pitää huolen kaikkien
tarpeista." Nämä käsitykset Jumaluudesta olivat korkeita ja yleviä, mutta
ne eivät olleet kansallismielisiä. Tällaiset uskonnon piirissä esiintyneet
kansainväliset mielialat eivät olleet omiaan lisäämään Egyptin armeijan
taistelumieltä sotatanterella, kun ne sen sijaan pappien käteen antoivat
tehokkaita aseita käytettäviksi nuorta kuningasta ja hänen uutta uskontoaan
vastaan. Hänen käsityksensä Jumaluudesta oli myöhempien heprealaisten vastaavaa
käsitettä paljon korkeammalla, mutta se oli edennyt liian kauas
kansakunnanrakentajan päämääriä enää palvellakseen.
Vaikka
yksijumalaisuuden ihanne Ikhnatonin poismenon myötä kärsikin tappion, ajatus
yhdestä Jumalasta jäi silti pysyvästi monien ryhmien mieleen. Ikhnatonin vävy
palasi pappien mukana palvomaan vanhoja jumalia ja muutti nimensä
Tutankhameniksi. Thebasta tuli taas pääkaupunki, ja papit lihoivat
maaomaisuutensa varassa, olihan heidän hallussaan lopulta seitsemäsosa koko
Egyptistä. Eikä aikaakaan, kun muuan tämän samaisen pappissäädyn jäsen anasti
röyhkeästi kruunun.
Mutta kokonaan
papit eivät monoteismin aaltoa pystyneet kammitsoimaan. Heidän oli pakko
yhdistellä jumalia ja kirjoittaa yhä useampia jumalten nimiä yhdysviivoin
yhdeksi nimeksi. Jumalten perhe supistui supistumistaan. Ikhnaton oli
yhdistänyt taivaalla liekehtivän kiekon ja Luojajumalan, eikä tämä ajatus
lakannut leimahtelemasta liekkiin ihmisten, yksinpä pappienkin, sydämessä vielä
kauan sen jälkeen, kun nuori uudistaja oli siirtynyt tuonpuoleiseen.
Monoteismin ajatus ei milloinkaan sammunut ihmisten sydämestä, ei Egyptissä
eikä maailmassa. Se kyti saman jumalallisen Isän Luoja-Pojan saapumiseen asti,
sen ainoan Jumalan, jota Ikhnaton niin antaumuksellisesti oli julistanut koko
Egyptin palvottavaksi.
Ikhnatonin opin
heikkoutena oli se, että hän piti esillä niin pitkälle kehittynyttä uskontoa,
että vain sivistyneet egyptiläiset kykenivät täysin käsittämään hänen
opetuksensa. Maatyöläisten syvät rivit eivät oikeastaan koskaan ymmärtäneet
hänen evankeliumiaan, ja siksi ne olivat valmiit pappien mukana palaamaan
entisaikoina harjoitettuun Isiksen ja hänen puolisonsa Osiriksen palvontaan,
Osiriksen, jonka oletettiin ihmeenkaltaisella tavalla heränneen pimeyden ja
pahuuden jumalan Setin hänelle aiheuttamasta julmasta kuolemasta.
[sivu 1049]
Oppi kaikille
ihmisille tarjolla olevasta kuolemattomuudesta oli egyptiläisille liian
edistyksellinen. Vain kuninkaille ja rikkaille oli luvassa
kuolleistaherääminen. Juuri sen vuoksi he niin huolellisesti palsamoivat ja
säilyttivät näiden ruumiit hautakammioissaan tuomiopäivää varten. Mutta ajatus
pelastuksen ja ylösnousemuksen demokraattisuudesta, jota Ikhnaton nimenomaan
oli opettanut, pääsi lopulta voitolle ja jopa niin laajasti, että egyptiläiset
myöhemmin jo uskoivat mykkien eläintenkin eloonjäämiseen.
Vaikka tämän
egyptiläisen hallitsijan yritys houkutella kansansa palvomaan yhtä ainoaa
Jumalaa näyttikin valuneen hiekkaan, olisi huomattava, että hänen työnsä
jälkivaikutukset säilyivät vuosisatojen ajan sekä Palestiinassa että Kreikassa
ja että Egyptistä tuli näin se välittäjä, jonka kautta Niilinvarsien
monikoosteinen ja kehitysperäinen sivistys ja Eufratinseutujen ilmoitusperäinen
uskonto välittyivät kaikille myöhemmille länsimaiden kansoille.
Tämän Niilinlaaksossa tapahtuneen moraalin kehityksen ja
hengellisen kasvun suurenmoisen aikakauden hohto oli nopeasti himmenemässä
suunnilleen niihin aikoihin, jolloin heprealaisten kansallinen elämä oli
alkamassa, ja näiden beduiinien Egyptissä-olosta seurasi, että he veivät
mukanaan monia aineksia näistä opetuksista ja omassa rotukohtaisessa
uskonnossaan pelastivat monet Ikhnatonin opinkappaleet unohdukselta.
Jotkut
Palestiinasta matkaan lähteneet Melkisedekin lähetyssaarnaajat vaelsivat
Mesopotamian kautta laajalle Iranin ylätasangolle. Yli viidensadan vuoden ajan
Saalemin opettajien toiminta oli Iranissa tuloksellista, ja koko kansakunta oli
kääntymässä Melkisedekin uskonnon kannalle, kun hallitsijanvaihdos aiheutti yllättäen
katkeran vainon, joka käytännöllisesti katsoen teki lopun Saalemin kultin
monoteistisista opetuksista. Opinkappale Abrahamin liitosta oli tosiasiassa jo
hävinnyt Persiasta, kun Zarathustra tuolla moraalin renessanssin suurenmoisella
vuosisadalla, kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta, ilmestyi elvyttämään
Saalemin evankeliumin hiipuvaa hiillosta.
Tämän uuden
uskonnon perustaja oli miehekäs ja seikkailunhaluinen nuorukainen, joka
ensimmäisellä pyhiinvaellusmatkallaan Mesopotamian Uuriin oli saanut kuulla
Caligastian ja Luciferin kapinasta kertovia perimätietoja -- monien muiden
perimätietojen ohella --, ja kaikki, mitä hän kuuli, oli vedonnut voimakkaasti
hänen uskonnolliseen luonteenlaatuunsa. Niin hän erään Uurissa näkemänsä unen
johdosta päätyi sellaiseen toimintaohjelmaan, että hän palaisi pohjoisille
kotiseuduilleen ryhtyäkseen valamaan kansansa uskontoa uuteen muottiin. Hän oli
omaksunut heprealaisten ajatuksen oikeudenmukaisesta Jumalasta, Mooseksen
käsityksen jumalallisuudesta. Idea korkeimmasta Jumalasta oli kirkkaana hänen
mielessään, ja kaikkia muita jumalia hän piti paholaisina passittaen nämä
niiden riivaajien joukkoon, joista hän oli kuullut Mesopotamiassa. Hän oli
saanut kuulla kertomuksen Seitsemästä Valtiashengestä siinä muodossa, jossa se
oli säilynyt Uurissa kerrotuissa perimätiedoissa, ja niinpä hän loi seitsemästä
ylijumalasta koostuvan loistavan yhdistelmän, jonka päänä oli Ahura-Mazda. Nämä
ylimmälle jumalalle alistetut jumalat hän liitti jäseniksi Oikean Lain, Hyvän
Ajattelun, Jalon Hallituksen, Pyhän Luonteenlaadun, Terveyden ja
Kuolemattomuuden idealisoitumaan.
Ja tämä uusi
uskonto oli toiminnan -- työn -- uskonto, ei rukousten eikä rituaalien. Sen
Jumala oli äärimmäisen viisas olento ja sivilisaation suojelija. Se oli taisteleva
uskonnonfilosofia, joka uskalsi kamppailla pahuutta, toimettomuutta ja
takapajuisuutta vastaan.
Zarathustra ei
opettanut tulenpalvontaa, vaan yritti käyttää liekkiä universaalista ja ylintä
valta-asemaa edustavan puhtaan ja viisaan Hengen symbolina. (On hyvinkin totta,
että hänen myöhemmät seuraajansa sekä kunnioittivat että palvoivat tätä
symbolista tulta.)
[sivu 1050]
Erään
iranilaisen ruhtinaan kääntymyksen jälkeen tätä uskontoa lopulta levitettiin
miekalla. Ja Zarathustra kuoli sankarillisesti taistelussa sen puolesta, minkä
hän uskoi olevan "valon Herran totuus".
Zarathustralaisuus
on ainoa urantialainen uskonkäsitys, jonka piirissä ovat säilyneet
dalamatialaiset ja eedeniläiset opetukset Seitsemästä Valtiashengestä. Vaikkei
zarathustralaisuus onnistunutkaan kehittämään kolminaisuuskäsitettä, se pääsi
kuitenkin tietyllä tavalla lähelle Seitsenkertaisen Jumalan käsitettä.
Alkuperäinen zarathustralaisuus ei ollut puhdasta dualismia. Vaikka sen
varhaisimmat opit kylläkin esittivät pahuuden hyvyyden ajallisena
rinnakkaisilmiönä, silti paha ehdottomasti -- ikuisuutta ajatellen -- hukkui
lopulta vallalle pääsevän hyvyyden todellisuuteen. Vasta myöhempinä aikoina
alettiin pitää totena sellaista uskoa, että hyvä ja paha kilpailivat samoin
ehdoin.
Vaikka
juutalaisten perinteiset käsitykset taivaasta ja helvetistä samoin kuin oppi
perkeleistä -- siinä muodossa, jossa ne on sisällytetty heprealaisiin
kirjoituksiin -- perustuikin tuohon aikaan jäljellä olleisiin perimätietoihin
Luciferista ja Caligastiasta, ne oli kuitenkin pääosin saatu
zarathustralaisilta aikana, jonka juutalaiset olivat persialaisten poliittisen
ja sivistyksellisen herruuden alaisina. Egyptiläisten opin tavoin
Zarathustrankin opetukseen sisältyi oppi "tuomiopäivästä", mutta hän
liitti tämän tapahtuman maailmanloppuun.
Persiassa
zarathustralaisuuden jälkeen vallinnut uskonto sai sekin merkittävässä määrin
vaikutteita tästä uskonnosta. Kun iranilaiset papit yrittivät päästä eroon
Zarathustran opetuksista, he elvyttivät muinoin vallalla olleen
mitranpalvonnan. Ja mitralaisuus levisi Levantin ja Välimeren alueen joka
kolkkaan niin, että se oli jonkin aikaa sekä juudaismin että kristinuskon
aikalainen. Näin Zarathustran opit painoivat leimansa peräjälkeen kolmeen
suureen uskontoon: juudaismiin ja kristinuskoon ja niiden kautta
muhamettilaisuuteen.
Mutta pitkä
välimatka erottaa Zarathustran jalot opetukset ja ylevät psalmit parsilaisten
tuottamista hänen evankeliuminsa nykyisistä vääristelmistä, parsilaisten, jotka
pelkäävät ylettömästi vainajia ja jotka ylläpitävät uskoa sellaisiin
viisasteluihin, jollaisia Zarathustra ei olisi koskaan alentunut sietämään.
Tämä suurmies kuului siihen ainutlaatuiseen ryhmään, joka
ilmestyi kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta estämään Saalemin lamppua
kokonaan ja lopullisesti sammumasta, lamppua, joka paloi perin himmeänä
osoittamassa ihmiselle hänen pimentyneessä maailmassaan ikuiseen elämään
johtavaa valaistua tietä.
7. SAALEMIN OPETUKSET ARABIASSA
Arabian
autiomaassa Melkisedekin opetukset yhdestä ja ainoasta Jumalasta saivat pysyvän
jalansijan vasta verrattain myöhäisenä ajankohtana. Saalemin lähetyssaarnaajat
epäonnistuivat Arabiassa, samoin kuin Kreikassa siksi, että he ymmärsivät
väärin Makiventan varoitukset liiallisesta organisoimisesta. Mutta se tulkinta,
jonka he tekivät Makiventan antamasta kehotuksesta pidättyä kaikista
yrityksistä levittää evankeliumia sotilaalliseen voimaan tai
siviilihallinnolliseen pakottamiseen turvautumalla, ei muodostunut heille
samanlaiseksi esteeksi.
Melkisedekin
opetukset eivät edes Kiinassa tai Roomassa valuneet niin täydellisesti hukkaan
kuin kävi tällä erämaaseudulla itsensä Saalemin naapurustossa. Kauan sen
jälkeen kun kaukoidän ja länsimaiden kansojen valtaosasta oli tullut tahollaan
buddhalaisia ja kristittyjä, Arabian autiomaa pysyi sellaisena kuin se oli
ollut tuhannet vuodet. Kukin heimo palvoi ikivanhaa fetissiään, ja monilla
yksittäisillä perhekunnilla oli omat kotijumalansa. Taistelua babylonialaisen
Ishtarin, heprealaisen Jahven, iranilaisen Ahuran ja kristittyjen Herran
Jeesuksen Kristuksen Isän välillä käytiin kauan.
[sivu 1051]
Siellä täällä
Arabian eri kulmilla oli perheitä ja sukuja, jotka pitivät yhä kiinni
epämääräisestä ainoan Jumalan käsityksestä. Tällaiset ryhmät vaalivat perimätietoja
Melkisedekistä, Abrahamista, Mooseksesta ja Zarathustrasta. Oli lukuisia
keskuksia, jotka olisivat saattaneet olla vastaanottavaisia Jeesuksen
evankeliumille, mutta aavikkomaiden kristityt lähetyssaarnaajat olivat ankara
ja peräänantamaton ryhmä, jos heitä vertaa niihin kompromissintekijöihin ja
uusien urien aukojiin, jotka toimivat lähetyssaarnaajina Välimerenmaissa. Jos
Jeesuksen seuraajat olisivat suhtautuneet vakavammin hänen käskyynsä
"Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia", ja jos he
olisivat olleet hienovaraisempia tässä saarnaamisessaan eivätkä aivan niin
tiukkoja omatekoisissa sosiaalisissa rinnakkaisvaatimuksissaan, monet maat,
Arabia niiden joukossa, olisivat ottaneet ilolla vastaan kirvesmiehen pojan
yksinkertaisen evankeliumin.
Siitä
huolimatta, etteivät Levantin suuret monoteistiset uskonnot juurtuneet
Arabiaan, tämä aavikkojen maa kykeni tuottamaan uskonnon, joka -- vaikka se
sosiaalisten vaatimusten osalta saattoikin olla vähemmän ankara -- oli kaikesta
huolimatta monoteistinen.
Autiomaan alkeellisiin ja jäsentymättömiin uskomusjärjestelmiin liittyi vain yksi koko heimoa, rotua tai kansaa koskenut yhteinen tekijä, nimittäin omalaatuinen ja yleinen kunnioitus, jota miltei kaikki Arabian heimot halusivat osoittaa tietylle mustalle kivifetissille eräässä Mekan temppelissä. Tämä yhteinen kosketuskohta ja kunnioituksen kohde johti sittemmin islaminuskon perustamiseen. Mitä tulivuoren henki Jahve oli juutalaisille seemiläisille, sitä tuli Kaaban kivi olemaan heidän arabiserkuilleen.
Islamin voimana on ollut sen selväpiirteinen
ja tarkkarajainen käsitys Allahista yhtenä ja ainoana Jumaluutena. Islamin
heikkoutena on ollut sen levittämiseen yhdistynyt sotilaallisen voiman käyttö,
samoin kuin siihen sisältyvä naisen arvonalennus. Mutta se on järkkymättä
pitäytynyt käsitykseensä kaiken Ainoasta Universaalisesta Jumaluudesta,
"joka tietää näkyväisen ja näkymättömän. Hän on laupias ja
armahtavainen." "Totisesti on Jumala hyvyydessään ylenpalttinen
kaikkia ihmisiä kohtaan." "Ja milloin minä olen sairas, Hän on se,
joka minut parantaa." "Sillä milloin tahansa vain kolmekin puhuu
keskenään, on siinä Jumala neljäntenä", sillä eikö hän ole
"ensimmäinen ja viimeinen, kuin myös näkyvä ja salattu"?
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]