[sivu
693]
NISÄKKÄIDEN AIKAKAUSI
URANTIALLA
NISÄKKÄIDEN aikakauden lasketaan alkavan siitä, kun istukallinen nisäkäsmuoto ilmaantui, ja sen katsotaan päättyneen jääkauden päättymisen myötä. Se kattaa hieman vajaat viisikymmentä miljoonaa vuotta.
Tämän kenotsooiseksi sanotun maailmankauden aikana maailma oli maisemallisesti mielenkiintoinen kumpuilevine kukkuloineen, avarine laaksoineen, leveine virtoineen ja suurine metsineen. Panaman kannas nousi ja vajosi tämän ajanjakson kuluessa kahdesti, Beringinsalmen maasilta teki saman kolmesti. Eläinten tyyppejä oli sekä monia että monenlaisia. Puissa parveili lintuja, ja maailma oli kokonaisuudessaan eläinten paratiisi siitäkin huolimatta, että kehittyvät eläinlajit kävivät lakkaamatonta taistelua ylivallasta.
Tämän
viisikymmentä vuosimiljoonaa jatkuneen kauden viiden eri jakson aikana
kertyneisiin kerrostumiin sisältyvät toisiaan seuranneiden nisäkäsdynastioiden
fossiiliset aikakirjat, jotka johdattavat lukijan aikakausien halki suoraan
itse ihmisen ilmestymiseen.
1. MANNERTEN UUSI KUIVANMAAN KAUSI
VARHAISNISÄKKÄIDEN AIKAKAUSI
50.000.000 vuotta sitten maailman maa-alueet olivat varsin yleisesti vedenpinnan yläpuolella tai vain vähän sen alapuolella. Kyseisen kauden maa-ainesmuodostumat ja -kerrostumat ovat sekä kuivan maan että merellisen ympäristön tuotteita, etupäässä kuitenkin kuivalla maalla muodostuneita. Maa kohosi asteittain kohtalaisen pitkän ajan, mutta samanaikaisesti sitä huuhtoutui alempana oleville tasoille ja meriä kohti.
Tämän jakson alkupuolella Pohjois-Amerikassa ilmestyi yht'äkkisesti istukallinen nisäkästyyppi, ja se edustaa siihenastisisen evoluution tärkeintä kehitysvaihetta. Aiempia, istukattomien nisäkkäiden lajeja oli ollut olemassa, mutta tämä uudentyyppinen laji ilmestyi suoraan ja yht'äkkisesti aiemmin eläneestä matelijakantaisästä, jonka jälkeläiset olivat säilyneet elollisuuden piirissä dinosaurusten taantumiskauden läpi tähän aikaan asti. Istukallisten nisäkkäiden kantaisä oli pieni, tavattoman aktiivinen, lihaa syövä ja hyppivää tyyppiä edustava dinosaurus.
Nisäkkäiden perusvaistot alkoivat ilmetä jo
näissä alkeellisissa nisäkästyypeissä. Nisäkkäillä on kaikkia muita eläinkunnan
muotoja suunnattoman paljon suuremmat mahdollisuudet säilyä elollisten joukossa
siksi, että ne voivat
1. Synnyttää verrattain valmiita ja hyvin
kehittyneitä jälkeläisiä;
2. Hellästi hoivaten ravita, kasvattaa ja
varjella jälkeläisiään;
3. Käyttää muihin verrattuina ylivoimaisia
järjenlahjojaan lajinsa olemassaolon turvaamiseen;
4. Käyttää hyväkseen lisääntynyttä
ketteryyttä paetessaan vihollisen ulottuvilta;
5. Hyödyntää korkeampaa älykkyyttään
ympäristöön sopeutumisessa ja mukautumisessa.
[sivu 694]
45.000.000 vuotta sitten mantereiden keskusharjanteet kohosivat, samalla kun rannikkokaistaleet varsin yleisesti vajosivat. Nisäkkäinä ilmenneen elollismuodon kehitys oli nopeaa. Muuan pieni matelija, munivaa tyyppiä edustanut nisäkäs, menestyi hyvin, ja myöhempien aikojen kengurujen kantaisät vaeltelivat Australiassa. Eikä kulunut kauankaan, kun oli olemassa pieniä hevosia, nopsajalkaisia sarvikuonoja, kärsällisiä tapiireja, alkeellisia sikoja, oravia, puoliapinoita, opossumeja ja useita apinan kaltaisten eläinten heimokuntia. Ne olivat kaikki pienikokoisia ja alkeellisia ja soveltuivat parhaiten elämään vuoristoseutujen metsissä. Suuri strutsin kaltainen maalintu kehittyi niin, että siitä tuli kolme metriä korkea, ja se muni kerrallaan munan, joka oli kooltaan kaksikymmentäkaksi kertaa kolmekymmentäkolme senttimetriä. Nämä olivat myöhemmin ilmaantuneiden, jättiläiskokoisten matkustajalintujen kantaisät, jotka olivat todellakin varsin älykkäitä ja jotka yhteen aikaan kuljettivat ihmisiä ilmojen halki.
Varhaisen kenotsooisen kauden nisäkkäät
elivät maalla, vedessä, ilmassa ja puiden latvustoissa. Niillä oli yhdestä
yhteentoista paria maitorauhasia, ja niitä kaikkia peitti melkoinen karvapeite.
Niillä oli myöhemmin ilmaantuvien lajien kanssa yhteistä se, että niille
kasvoivat kahdet perättäiset hampaistot ja että niillä oli ruumiinkokoon
verrattuna suuret aivot. Mutta niiden joukossa ei vielä esiintynyt ainoatakaan
nykyisistä nisäkäslajeista.
40.000.000 vuotta sitten pohjoisen pallonpuoliskon maa-alueet alkoivat kohota, ja sen jälkeen seurasi uusia laajoja maan kerrostumisia ja muita maaperän ilmiöitä, kuten laavavirtauksia, vääntymistä, järvienmuodostusta ja eroosiota.
Eurooppa oli tämän kauden jälkipuolella enimmältään veden alla. Kun maa sitten oli vähäisen noussut, mannerta peittivät järvet ja merenlahdet. Jäämeri ulottui Uralinpainanteen kautta etelään ja oli yhteydessä Välimereen, joka silloin pohjoisen suunnalla lainehti nykyistä laajempana niin, että Alppien, Karpaattien, Apenniinien ja Pyreneiden ylängöt olivat veden yläpuolella tämän meren saarina. Panaman kannas oli ylhäällä; Atlantin valtameri ja Tyynimeri olivat erillään. Pohjois-Amerikka oli yhteydessä Aasiaan Beringinsalmen kannaksen kautta sekä Eurooppaan Grönlannin ja Islannin välityksellä. Maapallon ympäri pohjoisilla leveysasteilla kiertäneen kuivan maan kehän katkaisi siis vain Uralinsalmi, joka yhdisti arktiset meret laajentuneeseen Välimereen.
Huokoseläinten tuottamaa kalkkikiveä
kerrostui huomattava määrä Euroopan vesiin. Nykyään tämä samainen kivilaji
sijaitsee Alpeilla 3000 metrin, Himalajalla 4800 metrin ja Tiibetissä 6000
metrin korkeudessa. Tältä ajanjaksolta olevat liitukerrostumat sijaitsevat
Afrikan ja Australian rannikoilla, Etelä-Amerikan länsirannikolla sekä siellä
täällä Länsi-Intian saaristossa.
Koko tämän niin
sanotun eoseenikauden ajan jatkui nisäkkäinä ja muina niitä lähellä
olevina muotoina ilmenneen elollisuuden kehitys lähes keskeytyksettä.
Pohjois-Amerikalla oli tuolloin maayhteys Australiaa lukuun ottamatta kaikkiin
mantereisiin, ja tyypiltään vaihteleva, alkeellinen nisäkäseläimistö levisi
vähitellen koko maailmaan.
PITEMMÄLLE EDISTYNEIDEN
NISÄKKÄIDEN AIKAKAUSI
Tälle ajanjaksolle oli tunnusomaista istukallisten nisäkkäiden jatkuva ja nopea evoluutio sikäli, että puheena olevan jakson aikana kehittyivät nisäkkäiden edistyneemmät muodot.
Vaikka ensimmäiset istukalliset nisäkkäät
polveutuivatkin lihansyöjäkantamuodoista, kehittyi varsin pian
kasvissyöjäkantoja, ja ennen pitkää ilmaantui vielä kaikkiruokaisia
nisäkäsheimoja.
[sivu 695]
Koppisiemeniset kasvit olivat nopeasti
runsastuvien nisäkkäiden pääravintona, sillä edellisinä kausina oli ilmaantunut
nykyinen maalla elävä kasvisto, jossa jo esiintyi suurin osa nykyisistä
kasveista ja puista.
35.000.000 vuotta sitten oli se aikamäärä,
josta alkoi istukallisten nisäkkäiden valtakausi maailmassa. Eteläinen
maakannas oli lavea, ja se yhdisti silloisen valtavan Etelänapamantereen
uudelleen Etelä-Amerikkaan, etelä-Afrikkaan ja Australiaan. Huolimatta maan
kasaantumisesta napaseuduille maailman ilmasto pysyi trooppisten merien
valtavan laajenemisen seurauksena verrattain leutona, eikä maa ollut noussut
kyllin korkealle, jotta siitä olisi aiheutunut jäätiköitymistä. Grönlannissa ja
Islannissa esiintyi laajoja laavavirtauksia, ja näiden laavajuonteiden väliin
kerrostui jonkin verran kivihiiltä.
Planeetan
eläinkunnassa oli tapahtumassa merkittäviä muutoksia. Merieliöstössä oli
toteutumassa syvällekäyvää muuntumista; useimmat merieliöstön nykyisistä
luokista olivat jo olemassa, ja huokoseläimet esittivät yhä tärkeätä osaa.
Hyönteistö oli paljolti edeltäneen aikakauden kaltainen. Coloradon
Florissant-fossiilikentät ovat näiden kaukaisten aikojen myöhemmiltä vuosilta.
Useimmat nykyään elävistä hyönteissuvuista ovat tältä kaudelta, mutta monet
tuonaikaisista suvuista ovat sammuneet, vaikka niiden fossiileja on jäljellä.
Kuivalla maalla
tämä oli ennen muuta nisäkkäiden uudistumisen ja levittäytymisen kausi. Ennen
kuin tämä ajanjakso päättyi, varhaisimmista ja alkukantaisimmista nisäkkäistä oli
kuollut sukupuuttoon yli sata lajia. Suurikokoiset ja pieniaivoiset nisäkkäät
tuhoutuivat niin ikään pian. Aivot ja ketteryys olivat syrjäyttäneet
suojapanssarin ja suurikokoisuuden eläinlajien säilymiseen vaikuttavien
tekijöiden kehityksessä. Ja dinosaurusten heimon taantuessa nisäkkäät ottivat
vähitellen haltuunsa maan herruuden ja hävittivät vielä jäljellä olleet
matelijaesivanhempansa nopeasti ja täydellisesti.
Dinosaurusten
häviämisen ohella liskojen heimon moninaisissa sivuhaaroissa tapahtui muita ja
suuria muutoksia. Alkuaikojen matelijaheimoista meidän päiviimme säilyneisiin
jäseniin kuuluvat kilpikonnat, käärmeet ja krokotiilit sekä vanha kunnon
sammakko, ainoa jäljellä oleva ihmisen varhaisia esivanhempia edustava ryhmä.
Uudet
nisäkäsryhmät saivat alkunsa eräästä nyt jo sukupuuttoon kuolleesta
ainutlaatuisesta eläimestä. Tämä luontokappale, joka kuului lihansyöjiin, oli
ikään kuin kissan ja hylkeen risteytys; se pystyi elämään sekä maalla että
vedessä ja oli varsin älykäs ja hyvin aktiivinen. Euroopassa kehittyi
koiraeläinten kantamuoto, josta kohta polveutui useita pienkoiralajeja.
Jokseenkin samaan aikaan ilmaantuivat jyrsijät, joihin kuuluivat majavat,
oravat, gofferit, hiiret ja kaniinit. Tästä eläinheimosta tuli pian merkittävä
elollisuuden muoto, eikä siinä ole sen jälkeen tapahtunut paljonkaan muutosta.
Tämän ajanjakson myöhemmät kerrostumat sisältävät koirien, kissojen,
pesukarhujen ja näätäeläinten kantamuotojen kivettyneitä jäännöksiä.
30.000.000 vuotta sitten alkoi
ilmaantua nykyisentyyppisiä nisäkkäitä. Aiemmin nisäkkäät olivat eläneet
enimmältään kukkuloilla, sillä ne olivat vuoristoseutujen eläintyyppejä. Yht'äkkisesti
alkoi tasanko- eli kavioeläintyypin, ruohonsyöjälajin, evoluutio eriytyneenä
kynnellisistä lihansyöjistä. Nämä ruohonsyöjät polveutuivat eriytymättömästä
kantaisästä, jolla oli vielä viisi varvasta ja neljäkymmentäneljä hammasta ja
joka tuhoutui ennen tämän kauden päättymistä. Varpaiden kehitys ei koko tämän
kauden aikana edennyt kolmivarpaisuutta pitemmälle.
Hevonen, joka on
erinomainen esimerkki evoluutiosta, eli näihin aikoihin sekä Pohjois-Amerikassa
että Euroopassa, vaikkakaan sen kehitys ei täysin päättynyt ennen kuin
myöhempänä jääkautena. Vaikka sarvikuonojen heimo ilmaantui jo tämän kauden
loppupuolella, sen
[sivu 696]
levinneisyys oli
laajimmillaan kuitenkin vasta myöhempinä aikoina. Kehittyi myös pieni sikaa
muistuttanut eläin, josta tuli monien sika-, pekaari- ja virtahepolajien
kantamuoto. Kamelit ja laamat saivat alkunsa tämän jakson puolivälin tienoilla
Pohjois-Amerikassa, ja ne levisivät kaikille läntisille tasangoille. Myöhemmin
laamat vaelsivat Etelä-Amerikkaan, kamelit vaelsivat Eurooppaan, ja kohta
molemmat lajit kuolivat sukupuuttoon Pohjois-Amerikasta, vaikka jokunen kameli
jääkauteen asti säästyikin.
Suunnilleen
tähän aikaan tapahtui läntisessä Pohjois-Amerikassa jotakin merkittävää:
Muinaisten puoliapinoiden varhaiset kantaisät ilmaantuivat ensimmäistä kertaa
näyttämölle. Vaikka tätä heimoa ei voida lukea varsinaisiin puoliapinoihin, lajin
ilmaantuminen merkitsi kuitenkin sen sukuhaaran syntymistä, josta varsinaiset
puoliapinat sittemmin ilmestyivät.
Aiemman
aikakauden merestä turvansa etsineiden merikäärmeiden tavoin kokonainen
istukallisten nisäkkäiden heimo hylkäsi nyt kuivan maan asuinpaikkanaan ja otti
elinympäristökseen valtameret. Ja siitä lähtien ne ovat pysytelleet meressä, ja
niistä polveutuvat nykyiset valaat, delfiinit, pyöriäiset, hylkeet ja
merileijonat.
Planeetan linnuston kehitys jatkui, mutta vain muutamin merkittävin evolutionaarisin muutoksin. Valtaosa nykyisistä linnuista oli jo olemassa; näihin kuuluivat muun muassa lokit, haikarat, flamingot, hiirihaukat, jalohaukat, kotkat, pöllöt, viiriäiset ja strutsit.
Tämän kymmenen
miljoonaa vuotta kattavan oligoseenijakson päättyessä kasvisto samoin
kuin merieläimistö ja maaeläimet olivat jo hyvin suuressa määrin kehittyneet
sellaisiksi kuin ne ovat tänään, ja ne esiintyivät maapallolla paljolti
nykyisessä hahmossaan. Myöhemmin on ilmennyt merkittävää erikoistumista, mutta useimpien
elollisten kantamuodot olivat jo tuolloin olemassa.
MUODOSTUMISVAIHE
ELEFANTIN JA HEVOSEN AIKAKAUSI
Maan kohoaminen ja merten erillistyminen muuttivat hitaasti maailman ilmanalaa sitä asteittain jäähdyttämällä, mutta ilmasto oli silti yhä lauhkea. Mammuttipetäjiä ja magnolioita kasvoi Grönlannissa, mutta subtrooppiset kasvit alkoivat siirtyä etelämmäksi. Tämän jakson päättyessä nämä lämpimän ilmanalan kasvit ja puut olivat pohjoisilta leveysasteilta valtaosaltaan hävinneet, ja niiden tilalle olivat tulleet kestävämmät kasvit ja lehtipuut.
Ruohokasvien lajimäärä lisääntyi suuresti, ja
monien nisäkäslajien hampaat muuttuivat vähitellen nykyisen ruohonsyöjätyypin
hampaiden kaltaisiksi.
25.000.000 vuotta sitten tapahtui vähäistä maan mereenvajoamista
pitkään jatkuneen maan kohoamisvaiheen jälkeen. Kalliovuorten alue pysyi hyvin
korkealla niin, että eroosion synnyttämien ainesten kerrostuminen jatkui
kaikilla Kalliovuorista itään sijaitsevilla alangoilla. Sierrat nousivat
jälleen varsin korkealle; itse asiassa niiden nousu on jatkunut siitä lähtien
nykyaikaan asti. Suuri kuuden ja puolen kilometrin pystysuora murtuma
Kalifornian alueella on peräisin tältä ajalta.
20.000.000 vuotta sitten oli
todellinen nisäkkäiden kultakausi. Beringinsalmen maakannas oli ylhäällä, ja
useita eläinryhmiä vaelsi Aasiasta Pohjois-Amerikkaan. Näihin kuuluivat muiden
muassa nelitorahampaiset mastodontit, lyhytjalkaiset sarvikuonot ja monet
kissojen heimon muunnokset.
Ensimmäinen
hirvieläin ilmaantui, ja kohta esiintyi kaikkialla Pohjois-Amerikassa
märehtijöitä: kauriita, villihärkiä, kameleja, biisoneja ja useita
sarvikuonolajeja, mutta liki kahden metrin korkuiset jättiläissiat kuolivat
sukupuuttoon.
[sivu 697]
Tämän ja
myöhempien jaksojen valtavilla elefanteilla oli sekä suuret aivot että suuri
ruho, ja kohta ne levisivät Australiaa lukuun ottamatta koko maailmaan.
Kerrankin maailmaa hallitsi valtava eläin, jolla oli niin suuret aivot, että
sen olemassaolon jatkuminen kävi mahdolliseksi. Joutuessaan vastakkain näiden
aikakausien erittäin älykkäiden eläinten kanssa yksikään elefantin kokoinen
eläin ei olisi voinut selviytyä elävänä, ellei sillä olisi ollut suurikokoiset
ja korkealuokkaiset aivot. Älykkyyden ja sopeutumiskyvyn osalta elefantin
tasolle pääsee vain hevonen, ja sen voittaa ainoastaan ihminen itse. Ja silti
nykyaikaan asti on säilynyt vain kaksi elefanttilajia niistä
viidestäkymmenestä, jotka olivat olemassa nyt käsiteltävänä olevan jakson
alussa.
15.000.000 vuotta sitten Euraasian
vuoristoseudut olivat nousemassa, ja kaikilla näillä alueilla esiintyi jossakin
määrin vulkaanista toimintaa, vaikkakaan ei mitään läntisen pallonpuoliskon
laavavirtauksiin verrattavaa. Tällaiset epävakaat olot vallitsivat koko
maailmassa.
Gibraltarinsalmi
sulkeutui, ja Espanja oli yhteydessä Afrikkaan vanhan maakannaksen kautta,
mutta Välimeri virtasi Atlanttiin Ranskan poikki kulkevan kapean kanaalin
kautta. Vuorenhuiput ja ylängöt kohosivat saarina tämän muinaisen meren ylle.
Myöhemmin nämä Euroopan meret alkoivat vetäytyä. Vieläkin myöhemmin Välimeri
sai yhteyden Intian valtamereen, kun taas tämän jakson lopulla Suezin seutu
kohosi niin korkealle, että Välimerestä tuli joksikin aikaa sisämaan suolameri.
Islannin maakannas vajosi mereen, ja arktiset vedet sekoittuivat Atlantin valtameren vesiin. Atlantin puoleinen Pohjois-Amerikan rannikko viileni nopeasti, mutta Tyynenmeren puoleinen rannikko pysyi nykyistä lämpimämpänä. Suuret merivirrat olivat jo toiminnassa vaikuttaen ilmastoon jokseenkin niin kuin nykyisinkin.
Nisäkkäisiin kuuluvan elollisuuden kehitys
jatkui. Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla laiduntaneiden kameleiden
seuraan liittyivät valtavat hevoslaumat; silloin vallitsi todellinen hevosten
ja elefanttien aikakausi. Hevosen aivot ovat eläinten laatuluokituksessa heti
elefantin aivojen jälkeen seuraavina, mutta yhdessä suhteessa ne ovat
ratkaisevasti alemmalla tasolla: hevonen ei nimittäin ole koskaan vapautunut
syvälle juurtuneesta taipumuksestaan juosta säikähtäessään pakoon. Hevoselta
puuttuu elefantin omaama tunne-elämän hallinta, elefanttia taas haittaavat
suuresti sen ruumiinkoko ja kömpelyys. Tämän jakson kuluessa kehittyi muuan
eläin, jolla oli paljon sekä elefantin että hevosen ominaisuuksia, mutta
nopeasti runsastunut kissaeläinten suku hävitti sen varsin pian.
Nyt kun Urantialla ollaan astumassa niin kutsuttuun "hevosettomaan aikakauteen", teidän olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä tämä eläin on esi-isillenne merkinnyt. Ensin ihmiset käyttivät hevosia ravinnokseen, sitten matkantekoon ja myöhemmin maanviljelyssä ja sodankäynnissä. Hevonen on ollut ihmiskunnan pitkäaikainen palvelija, ja se on esittänyt tärkeää osaa ihmisen sivilisaation kehityksessä.
Tämän ajanjakson biologisen kehityksen tulokset myötävaikuttivat kaikki merkittävästi siihen, että näyttämö valmistui myöhemmin tapahtuneeseen ihmisen ilmaantumiseen. Keski-Aasiassa kehittyivät sekä varsinaisen apinan että gorillan alkukantaiset lajit, joilla oli yhteinen, nyt jo sukupuuttoon kuollut kantamuoto. Mutta näistä lajeista kummallakaan ei ole mitään tekemistä niiden elävien olentojen sukuhaaran kanssa, joista myöhemmin oli tuleva ihmisrodun kantamuotoja.
Koiraeläinten heimo oli edustettuna jo
useammankin ryhmän kautta, joista merkittävimpiin kuuluivat sudet ja ketut,
kissojen heimoa edustivat pantterit ja kookkaat sapelihammastiikerit.
Jälkimmäisen lajin ensimmäiset yksilöt kehittyivät Pohjois-Amerikassa. Nykyiset
kissa- ja koiraeläimet runsastuivat kaikkialla maailmassa. Kärpät, näädät,
saukot ja pesukarhut menestyivät hyvin ja kehittyivät kaikilla pohjoisilla
seuduilla.
[sivu 698]
Lintujen evoluutio jatkui, vaikka merkittäviä
muutoksia ilmenikin vain muutamia. Matelijat olivat nykyisten matelijatyyppien
kaltaisia: käärmeitä, krokotiilejä ja kilpikonnia.
Näin päättyi
eräs varsin vaiheikas ja kiinnostava maailman historian kausi. Tämä elefantin
ja hevosen aikakausi tunnetaan mioseenikautena.
4. VIIMEISIN MANNERTEN KOHOAMISVAIHE
VIIMEINEN SUURI NISÄKKÄIDEN
VAELLUSKAUSI
Tämä on Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja
Aasiassa jääkausia edeltänyt maan kohoamisjakso. Maan pinnanmuodostuksessa
tapahtui suuria muutoksia. Vuorijonoja syntyi, virrat muuttivat kulkuaan ja
yksittäisiä tulivuoria ilmestyi kaikkialle maailmaan.
10.000.000 vuotta sitten alkoi kausi, jolloin mannerten alangoilla muodostui yleisesti paikallisia maakerrostumia, mutta useimmat näistä sedimentaatioista kulkeutuivat myöhemmin muualle. Suuri osa Eurooppaa oli tähän aikaan vielä veden alla. Näihin alueisiin kuului muiden muassa osia Englannista, Belgiasta ja Ranskasta, ja Välimeri peitti laajan alan pohjois-Afrikasta. Pohjois-Amerikassa kerääntyi laajoja kerrostumia vuorten juurille, järviin ja suuriin maapainanteisiin. Nämä kerrostumat ovat paksuudeltaan keskimäärin vain kuusikymmentä metriä; ne ovat enemmän tai vähemmän värillisiä, ja fossiilit ovat niissä harvinaisia. Läntisessä Pohjois-Amerikassa oli kaksi suurta makeavetistä järveä. Sierrat olivat kohoamassa; Shasta-, Hood- ja Rainiervuoret olivat kehittymässä vuoriksi. Mutta tämän jälkeen seuranneen jääkauden aikana vasta alkoi Pohjois-Amerikan hidas liukuminen kohti Atlantin syvänköä.
Maailman koko maa-ala Australiaa lukuun ottamatta oli taas lyhyen ajanjakson yhteydessä keskenään, ja tällöin tapahtui viimeinen maailmanlaajuinen eläinten suurvaellus. Pohjois-Amerikka oli yhteydessä sekä Etelä-Amerikkaan että Aasiaan, ja mantereiden välinen eläimistön vaihto oli esteetöntä. Aasialaisia laiskiaisia, vyötiäisiä, antilooppeja ja karhuja saapui Pohjois-Amerikkaan, pohjois-amerikkalaisia kameleja vaelsi toisaalta Kiinaan. Sarvikuonot vaelsivat Australiaa ja Etelä-Amerikkaa lukuun ottamatta kaikkialle maailmaan, mutta jo tämän jakson loppuun mennessä ne olivat läntiseltä pallonpuoliskolta kuolleet sukupuuttoon.
Edelliseltä kaudelta periytynyt elollisuus
jatkoi yleisesti ottaen kehittymistään ja leviämistään. Kissojen heimo piti
herruutta eläinkunnan keskuudessa, ja meri-eliöstön kehitys oli miltei
pysähdyksissä. Monet hevoslajeista olivat vielä kolmivarpaisia, mutta nykyiset
lajit tekivät tuloaan; laamoja ja kirahvimaisia kameleja sekoittui
laiduntasankojen hevosten laumoihin. Afrikkaan ilmaantui kirahvi, ja sillä oli
jo tuolloin yhtä pitkä kaula kuin nykyään. Etelä-Amerikassa kehittyi
laiskiaisia, vyötiäisiä, muurahaiskarhuja ja etelä-amerikkalaista tyyppiä
edustavia primitiivisiä apinoita. Ennen kuin mantereet lopullisesti menettivät
keskinäisen yhteytensä, vaelsivat massiivisen kokoiset eläimet, mastodontit,
Australiaa lukuun ottamatta kaikkialle.
5.000.000 vuotta sitten hevonen kehittyi nykyiselleen, ja se vaelsi Pohjois-Amerikasta kaikkialle maailmaan. Mutta synnyinmantereeltaan hevonen oli kuollut sukupuuttoon jo kauan ennen punaisen ihmisrodun tuloa.
Ilmasto oli vähin erin viilenemässä;
maakasvit siirtyivät hitaasti etelämmäksi. Ensi vaiheessa eläinten vaellukset
pohjoisten kannasten yli pysäytti nimenomaan pohjoisessa lisääntynyt kylmyys,
myöhemmin nämä Pohjois-Amerikan maasillat sitten vajosivatkin mereen. Kohta sen
jälkeen Afrikan ja Etelä-Amerikan välinen maa-yhteys vaipui lopullisesti
aaltojen alle, ja läntinen pallonpuolisko oli eristyksissä jokseenkin kuten
nykyäänkin. Tästä ajankohdasta eteenpäin itäisellä ja läntisellä
pallonpuoliskolla alkoi kehittyä selvästi toisistaan erottuvia elollisuuden
tyyppejä.
[sivu 699]
Ja näin päättyy
tämä lähes kymmenen vuosimiljoonan pituinen ajanjakso, eikä ihmisen esi-isää
ole vieläkään ilmestynyt. Tätä aikaa nimitetään tavallisesti plioseenikaudeksi.
Edellisen kauden lopulla Pohjois-Amerikan koillisosan ja pohjois-Euroopan maa-alueet olivat suurelta alalta varsin korkealla niin, että yksistään Pohjois-Amerikassa laajat alueet nousivat 9000 metrin korkeuteen, jopa korkeammallekin. Aiemmin näillä pohjoisilla seuduilla oli vallinnut lauhkea ilmasto, ja haihtuminen oli ollut kaikista arktisista vesistä esteetöntä, ja meret pysyivätkin miltei jääkauden loppuun asti jatkuvasti jäättöminä.
Kun nämä maa-alueet nousivat ylemmäs, niin samanaikaisesti merivirrat siirtyivät ja kausittaiset tuulet muuttivat suuntaansa. Nämä olosuhteet aiheuttivat lopulta miltei taukoamatonta kosteuden tiivistymistä pohjoisten ylänkömaiden yllä olleesta, erittäin kostean ilmanalan virtauksesta. Näillä korkeilla ja sen vuoksi viileillä alueilla alkoi sataa lunta, ja sitä jatkui niin kauan, että lunta oli 6000 metrin vahvuudelta. Suurimman lumensyvyyden alueet samoin kuin niiden sijaintikorkeus määrittivät myöhemmin ilmaantuneiden, jäätikön paineesta liikkeelle lähteneiden virtausten keskuspisteet. Ja jääkautta kesti täsmälleen niin kauan kuin tämä ylenmääräinen kosteuden tiivistyminen jaksoi pitää näitä pohjoisen ylänköjä valtavan lumivaipan peitossa. Lumi muuntui pian kiinteäksi, mutta silti hitaasti liukuvaksi jääksi.
Kaikki tämän ajanjakson suuret jääkentät sijaitsivat korkeilla ylängöillä, eivät vuoristoseuduilla kuten nykyään. Puolet jääkauden jäästä oli Pohjois-Amerikassa, yksi neljännes oli Euraasiassa ja yksi neljännes muualla, etupäässä Antarktiksella. Afrikkaan jää ei suurestikaan vaikuttanut, mutta Australia peittyi miltei kokonaan antarktisen jäävaipan alle.
Tämän maailman pohjoiset seudut ovat kokeneet
kuusi eriaikaista ja erillistä jään hyökkäystä, vaikkakin jokainen yksittäinen
jäätikkö eteni ja taas vetäytyi kymmeniä kertoja aktiivisuutensa aikana.
Pohjois-Amerikassa jää kerääntyi kahteen ja myöhemmin kolmeen keskukseen.
Grönlanti oli jään peitossa ja Islanti hautautui kokonaan jäävirran alle.
Euroopassa jää peitti eri aikoina Brittein saaret etelä-Englannin rannikkoa
lukuun ottamatta ja levisi länsi-Euroopan ylle aina Ranskaa myöten.
2.000.000 vuotta sitten alkoi ensimmäinen Pohjois-Amerikan
jäätikkö työntyä etelämmäksi. Jääkausi oli nyt alullaan, ja tämän jäätikön
eteneminen pohjoisen painekeskuksista ja vetäytyminen sinne takaisin vaati
aikaa lähes vuosimiljoonan. Keskimmäinen jääkenttä ulottui etelässä aina
Kansasiin saakka; jäätikön itäinen ja läntinen keskus ei kumpikaan ollut
silloin kovin laaja.
1.500.000 vuotta sitten ensimmäinen suuri jäätikkö oli vetäytymässä pohjoiseen. Tällä välin Grönlannissa ja Pohjois-Amerikan koillisosassa oli satanut valtavat määrät lunta, ja ennen pitkää tämä itäinen jäämassa alkoi valua kohti etelää. Tämä oli jään toinen invaasio.
Euraasiassa ei kumpikaan ensimmäisistä jään
hyökkäyksistä tapahtunut laajalla rintamalla. Näiden jääkauden varhaisvaiheiden
aikana Pohjois-Amerikassa esiintyi runsaasti mastodontteja, villamaisen karvan
peittämiä mammutteja, hevosia, kameleja, kauriita, myskihärkiä, biisoneita,
maalaiskiaisia, jättiläismajavia, sapelihammastiikereitä, elefantinkokoisia
laiskiaisia sekä monia kissojen ja koirien heimon ryhmiä. Mutta tästä
ajankohdasta eteenpäin ne yhä pahemmaksi käyneen jääkautisen kylmyyden johdosta
vähenivät lukumäärältään nopeasti.
[sivu 700]
Jääkauden lähetessä loppuaan useimmat mainituista eläinlajeista olivat Pohjois-Amerikan osalta kuolleet sukupuuttoon.
Kaukana
jääkentistä eläneessä maailman maa- ja vesieliöstössä ei tapahtunut paljonkaan
muutoksia. Jään laajenemiskausien välisinä aikoina ilmasto oli jokseenkin yhtä
leuto kuin nykyään, ehkä hiukan lämpimämpikin. Vaikka jäätiköt levittäytyivät
peittämään valtavia alueita, ne olivat sittenkin vain paikallisia ilmiöitä.
Rannikkoalueen ilmanala vaihteli suuresti sen mukaan, vallitsiko jääpeitteen
epäaktiivisuuden aika, vai lipuivatko suunnattomat jäävuoret Mainen rannikkoa
pitkin Atlanttiin, liukuivatko ne Pugetinsalmen kautta Tyyneenmereen vai
vyöryivätkö ne jylisten Norjan vuonoja pitkin Pohjanmereen.
6. ALKUKANTAINEN IHMINEN JÄÄKAUDELLA
Tämän jääkausijakson suuri tapahtuma oli alkukantaisen
ihmisen evoluutio. Vähän matkaa Intiasta länteen, nykyään veden alla olevalla
maalla, vanhemmista pohjois-amerikkalaisista puoliapinalajeista polveutuneiden
ja Aasiaan muuttaneiden jälkeläisten keskuudessa ilmaantuivat yht'äkkisesti
ihmisen kantanisäkkäät. Nämä pieneläimet kävelivät enimmäkseen takaraajoillaan,
ja kokoonsa nähden sekä muihin eläimiin verrattuina näillä eläimillä oli suuret
aivot. Seitsemännessäkymmenennessä sukupolvessa tästä elollisten ryhmästä
eriytyi yht'äkkisesti uusi ja korkeampitasoinen eläinryhmä. Nämä uudet,
ihmisen välinisäkkäät -- jotka olivat lähes kaksi kertaa esivanhempiensa
kokoisia ja korkuisia, ja joiden älynlahjat olivat kasvaneet samassa suhteessa
-- olivat juuri vakiinnuttaneet asemansa, kun kädellisten luokka, kolmas
ratkaisevan tärkeä mutaatio, yht'äkkisesti ilmaantui. (Tähän samaan
aikaan välinisäkkäiden sukuhaarassa tapahtui taantumista, mistä saivat alkunsa
ihmisapinoiden kantamuodot; ja siitä hetkestä tähän päivään asti ihmisen
sukuhaara on kulkenut edistyvän evoluution tietä, kun taas ihmisapinoiden
heimot ovat joko polkeneet paikallaan tai suorastaan taantuneet.)
1.000.000 vuotta sitten Urantia rekisteröitiin asutuksi maailmaksi. Edistyvien kädellisten sukuhaarassa tapahtunut mutaatio tuotti yht'äkkiä kaksi alkukantaista ihmisolentoa, ihmiskunnan varsinaiset esivanhemmat.
Tämä tapahtuma sattui suunnilleen jäätikön
kolmannen etenemisvaiheen alkamisen aikoihin. Tästä on tehtävissä se havainto,
että varhaiset esivanhempanne syntyivät ja kasvoivat kannustavassa,
vireyttävässä ja vaikeassa ympäristössä. Ja eskimot, näistä Urantian
alkuasukkaista ainoat nykyaikaan asti selvinneet, asuvat nykyäänkin mieluiten
pohjoisen jääkylmässä ilmanalassa.
Ihmisiä eli
läntisellä pallonpuoliskolla vasta, kun jääkausi oli päättymässä. Mutta
jääkausien välisinä aikakausina he siirtyivät Välimeren ympäri kohti länttä ja
levisivät pian koko Euroopan mantereelle. Läntisen Euroopan luolista on
trooppisten ja arktisten eläinten jäännösten seasta löydettävissä ihmisluita,
mikä todistaa, että ihminen asusti näillä seuduilla kaikkina sen ajanjakson
myöhempien vaiheiden aikana, jolloin jäätiköt vuoroin etenivät vuoroin
vetäytyivät.
Koko jääkausien jakson ajan meneillään oli
muitakin toimintoja, mutta pohjoisilla leveysasteilla jäätikön vaikutus jätti
kaikki muut ilmiöt varjoon. Mikään muu maan pinnalla tapahtuva tai siihen
kohdistuva toiminta ei jätä yhtä tunnusomaisia merkkejä pinnanmuodostukseen.
Tunnusmerkillisiä vierinkiviä ja sellaisia pinnan rikkoutumia kuin
hiidenkirnuja, järviä, siirtolohkareita ja kivimurskaa ei tavata minkään muun
[sivu 701]
luonnonilmiön jäljiltä. Jään tiliin on myös
laskettava ne loivat kukkulat tai maanpinnan kumpuilut, jotka tunnetaan
moreeniharjuina. Ja jäätikkö siirtää edetessään joet sijoiltaan ja muuttaa koko
maan kasvojenpiirteet. Vain jäätiköt jättävät jälkeensä sellaisia paljastavia
aineskinostumia kuin pohja-, sivu- ja päätemoreeneja. Nämä kinostumat, eritoten
pohjamoreenit, ulottuvat Pohjois-Amerikassa itärannikolta pohjoiseen ja
länteen, ja niitä tavataan Euroopasta ja Siperiasta.
750.000 vuotta sitten oli neljäs jäätikkö, Pohjois-Amerikan keskimmäisen ja itäisen jääkentän yhdistymä, edennyt jo varsin pitkälle etelään; suurimmillaan se ulottui etelä-Illinoisiin, siirsi Mississipijoen kahdeksankymmentä kilometriä lännemmäksi, ja idän suunnalla se laajeni niinkin kauas etelään kuin Ohiojoelle ja keskiseen Pennsylvaniaan.
Aasiassa Siperian jäätikkö tunkeutui etelän
suunnalla kauemmaksi kuin koskaan, kun etenevä jäätikkö sen sijaan Euroopassa
pysähtyi vain vähän matkan päähän Alppien muodostamasta vuoristoesteestä.
500.000 vuotta sitten, jään viidennen eteenpäintyöntymisen aikana, ihmisen evoluution kulkua joudutti uusi kehitystapahtuma. Yht'äkkisesti ja yhdessä sukupolvessa syntyivät ihmisen alkuperäisestä rotuhaarasta mutaation kautta kuusi värillistä rotua. Tämä on kaksin verroin tärkeä ajankohta, sillä se oli myös ajankohta, jolloin Planeettaprinssi saapui.
Pohjois-Amerikassa eteenpäin vyörynyt viides
jäätikkö koostui kaikkien kolmen jäätikkökeskuksen yhteishyökkäyksestä. Itäinen
kieleke ulottui kuitenkin vain lyhyen matkaa St. Lawrencen laakson
eteläpuolelle, eikä läntinen jäätikkökään edennyt pitkälle etelään. Mutta
keskimmäinen kieleke työntyi etelään ja peitti alleen suurimman osan nykyisestä
Iowan osavaltiosta. Euroopassa jään tämä invaasio ei ollut yhtä laaja kuin
edellinen.
250.000 vuotta sitten alkoi kuudes ja viimeinen jääkausi. Ja siitäkin huolimatta, että pohjoiset ylängöt olivat alkaneet jossakin määrin vajota, suurin lumen kerrostuminen pohjoisille jääkentille tapahtui juuri tämän jakson aikana.
Tässä invaasiossa kaikki kolme suurta
jääkenttää sulautuivat yhdeksi muodostaen yhtenäisen ja suunnattoman jäämassan,
ja kaikki läntiset vuoristot olivat osallisina tässä jäätikönmuodostuksessa.
Tämä oli Pohjois-Amerikan suurin jään invaasio. Jää työntyi painekeskuksestaan
yli kaksituhatta neljäsataa kilometriä etelään, ja Pohjois-Amerikka koki
kaikkien aikojen alhaisimmat lämpötilansa.
200.000 vuotta sitten, viimeisimmän jäätikön etenemisvaiheessa, sattui
välikohtaus, jolla oli suuri vaikutus tapahtumien kulkuun Urantialla: Luciferin
kapina.
150.000 vuotta sitten kuudes ja viimeinen jäätikkö saavutti laajentumisensa eteläisen ääripisteen, kun läntinen jääkieleke juuri ja juuri ylitti nykyisen Kanadan rajan, samalla kun keskimmäinen ulottui etelässä Kansasiin, Missouriin ja Illinoisiin, ja kun itäinen jäätikkö etelään työntyessään peitti alleen suurimman osan Pennsylvaniasta ja Ohiosta.
Tämä oli se jäätikkö, josta työntyivät esiin
ne monet ulokkeet tai jääkielekkeet, jotka antoivat hahmon nykyisille järville
-- niin pienille kuin suurillekin. Vetäytyessään jäätikkö sai aikaan
Pohjois-Amerikan suurten järvien vesistön. Ja Urantian geologit ovat varsin
tarkkaan päätelleet tämän kehityskulun eri vaiheet ja ovat aivan oikein
arvelleet, että nämä vesistöt ovat laskeneet mereen eri aikoina eri kohdista:
ensin Mississipinlaaksoon; sitten itään, Hudsoninlaaksoon, ja lopulta pohjoista
reittiä St. Lawrenceen. Kolmekymmentäseitsemäntuhatta vuotta on kulunut siitä,
kun suurten järvien yhteen kytkeytyvä vesistö alkoi laskea mereen nykyistä
Niagaran reittiä.
[sivu 702]
100.000 vuotta sitten, viimeisen jäätikön vetäytymisen aikana, alkoivat muodostua valtavat napajäätiköt, ja jäätiköitymisen keskus siirtyi huomattavasti pohjoisemmaksi. Ja niin kauan kuin napaseudut pysyvät jään peitossa, on tuskin mahdollista, että ilmaantuisi uutta jääkautta siitä riippumatta, miten maa tulevaisuudessa kohoaa tai miten merivirrat muuttuvat.
Tämän viimeisen jäätikön eteneminen kesti satatuhatta vuotta ja yhtä paljon aikaa kului, ennen kuin sen vetäytyminen takaisin pohjoiseen oli päättynyt. Ilmastoltaan lauhkeat seudut ovat olleet jäättöminä vähän yli viisikymmentätuhatta vuotta.
Ankara jääkausi hävitti monia lajeja ja sai aikaan perinpohjaisia muutoksia muissa. Monien lajien kantoja harvensi ankarasti edestakainen muuttoliike, jonka teki välttämättömäksi milloin etenevä, milloin vetäytyvä jäätikkö. Niihin eläimiin, jotka seurailivat jäätiköitä edestakaisin pitkin ja poikin maita ja mantuja, kuuluivat karhu, biisoni, poro, myskihärkä, mammutti ja mastodontti.
Mammutti
etsiytyi avoimille preerioille, mutta mastodontti piti enemmän suojaisista
metsäseutujen reunamaista. Mammutti vaelteli vielä hiljattain alueella, joka
ulottui Meksikosta Kanadaan; sen siperialaisesta muunnoksesta tuli
karvapeitteinen. Mastodontti pysytteli elollisten joukossa Pohjois-Amerikassa
aina siihen asti, kunnes punainen ihminen sen hävitti sukupuuttoon jokseenkin
niin kuin valkoinen ihminen myöhemmin tappoi biisonit.
Viimeisen
jäätiköitymisen aikana hevonen, tapiiri, laama ja sapelihammastiikeri kuolivat
Pohjois-Amerikasta sukupuuttoon. Näiden sijalle tuli Etelä-Amerikasta
laiskiaisia, vyötiäisiä ja jokisikoja.
Pakon edessä
tapahtunut elollisuuden muutto etenevän jään tieltä johti kasvien ja eläinten
kohdalla epätavallisiin sekoittumisiin, ja viimeisen jäätikön vetäytyessä monet
kasvien ja eläinten arktiset lajit jäivät saarroksiin muutamille vuorenhuipuille,
jonne ne olivat siirtyneet jäätikön tuomaa hävitystä pakoon. Ja niinpä nykyään
on Euroopan Alppien ylärinteiltä samoin kuin Pohjois-Amerikan Appalakkien
vuoristosta löydettävissä tällaisia alkuperäisiltä sijoiltaan eksyneitä kasveja
ja eläimiä.
Jääkausi on
viimeinen kokonaan ohitettu geologinen kausi, niin kutsuttu pleistoseenikausi,
ja sen pituus on yli kaksi miljoonaa vuotta.
35.000 vuotta sitten suuri jääkausi päättyi muualla kuin planeetan
napa-alueilla. Tämä ajankohta on myös sikäli merkittävä, että se sattuu lähelle
Aineellisen Pojan ja Tyttären saapumista ja Aatamin tuomiokauden alkua, mikä
karkeasti ottaen vastaa holoseenikauden eli jääkauden jälkeisen jakson
alkamista.
Tämä kertomus, joka ulottuu nisäkkäiden
elollismuodon syntymästä jään vetäytymiseen ja aina historiallisiin aikakausiin
saakka, käsittää lähes viidenkymmenen miljoonan vuoden aikavälin. Kysymyksessä
on viimeinen -- nykyinen -- geologinen kausi, ja tutkijanne tuntevat sen kenotsooisena
eli nykykautena.
[Esittänyt muuan täällä asuva Elämänkantaja.]