[sivu
703]
ALKUIHMISEN KANTARODUT
LIKIMAIN
miljoona vuotta sitten ilmaantuivat ihmiskunnan välittömät esivanhemmat
kolmesta peräkkäisestä ja yht'äkkisestä mutaatiosta, jotka olivat peräisin
istukallisen nisäkkään vanhasta, puoliapinan tyyppisestä rotukannasta. Näiden
varhaisten puoliapinoiden hallitsevat perintötekijät olivat peräisin kehittyvän
elollisplasman läntisestä -- eli sittemmin amerikkalaisesta -- ryhmästä. Mutta
ennen kuin tästä perintöaineksesta erkani suoraan ihmisen kantamuotoihin
johtava haara, se sai vahvistusta elollisuuden keskimmäisestä, Afrikassa
kehittyneestä juurrutuksesta. Varsinaiseen ihmislajin aikaansaamiseen saatiin
aineksia elämän itäisestä ryhmästä vain vähän tai ei ollenkaan.
Varhaiset puoliapinat, joista ihmislajin esimuodoista puhuttaessa on kysymys, eivät olleet suoranaisesti sukua jo olemassa olleille gibbonien ja apinoiden heimokunnille, joita tuolloin eli Euraasiassa ja pohjois-Afrikassa ja joiden jälkeläisiä on säilynyt nykyaikaan asti. Ne eivät myöskään olleet nykytyyppiä edustavan puoliapinalajin jälkeläisiä, vaikka ne polveutuivat molemmille yhteisestä mutta silloin jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleesta kantamuodosta.
Samalla kun nämä varhaiset puoliapinat kehittyivät läntisellä pallonpuoliskolla, tapahtui, että ihmiskunnan nisäkäskantamuodot ilman välivaiheita muodostanut sukuhaara eriytyi lounais-Aasiassa, keskimmäisen elollisjuurrutuksen alkuperäisellä kohdealueella, mutta sen itärajan tuntumassa. Useita miljoonia vuosia aikaisemmin olivat tyypiltään pohjois-amerikkalaiset puoliapinat vaeltaneet länteen Beringinkannaksen yli ja vähä vähältä levittäytyneet pitkin Aasian rannikkoa lounaaseen. Nämä vaeltajaheimot saapuivat viimein sille terveelliselle seudulle, joka sijaitsi silloisen laajentuneen Välimeren ja Intian niemimaan kohoavien vuoriseutujen välissä. Tällä Intian länsipuolisella maaperällä ne yhdistyivät muihin ja kehityksen kannalta suotaviin rotuaineksiin, ja näin ne perustivat ihmisrodun kantasuvun.
Tuon vuoriston
lounaispuolella ollut Intian merenrannikko vaipui ajan myötä vähitellen mereen,
mikä eristi tämän alueen elollisuuden täydelleen muusta maailmasta. Tälle
Mesopotamian tai Persian niemimaalle ei ollut muuta pääsytietä eikä sieltä
ollut myöskään muuta pakotietä kuin pohjoisen kautta, ja etelään tunkeutuvat
jäätiköt sulkivat kerran toisensa jälkeen myös tämän väylän. Ja juuri täällä,
siihen aikaan miltei paratiisillisella alueella, ilmaantui edellä mainituista
puoliapinan tyyppisen nisäkkään valiojälkeläisistä kaksi suurenmoista ryhmää:
nykyiset ihmisapinoiden heimot ja nykyinen ihmislaji.
Runsas vuosimiljoona sitten ilmaantuivat yht'äkkisesti
mesopotamialaiset ihmisen kantanisäkkäät, suoraan istukallisten nisäkkäiden
pohjois-amerikkalaisesta puoliapinalajista polveutuneet
[sivu 704]
jälkeläiset. Ne olivat vilkkaita, pieniä luontokappaleita, pituudeltaan vajaan metrin mittaisia. Ja vaikka niillä ei ollut tapana kävellä takaraajoillaan, ne pystyivät silti helposti seisomaan suorassa. Ne olivat karvaisia ja ketteriä ja lörpöttelivät apinoiden tapaan, mutta ihmisapinaheimoista poiketen ne olivat lihansyöjiä. Niillä oli kämmentä vasten kääntyvä alkeellinen peukalo, ja niiden isovarvas toimi varsin kätevänä tarttumavarpaana. Tästä ajankohdasta eteenpäin kehittivät ihmistä edeltäneet lajit toinen toisensa jälkeen tätä kämmentä vasten kääntyvää peukaloa samalla, kun niiden isonvarpaan tarttumiskyky asteittain heikkeni. Myöhemmillä apinalajeilla tarttuma-isovarvas säilyi, mutta ne eivät koskaan kehittäneet sentyyppistä peukaloa, kuin ihmisellä on.
Nämä ihmisen kantanisäkkäät saavuttivat täysikasvuisuuden kolmi- tai nelivuotiaina, ja niiden potentiaalinen elinikä oli keskimäärin kaksikymmentä vuotta. Jälkeläisiä ne synnyttivät yleensä yhden kerrallaan, jos kohta satunnaisesti syntyi myös kaksosia.
Tämän uuden lajin jäsenillä oli kaikista maan päällä siihen mennessä eläneistä eläimistä kokoonsa nähden suurimmat aivot. Niillä oli monia sellaisia tuntoja ja ne omasivat lukuisia sellaisia vaistoja, jotka olivat myöhemmin ominaisia alkukantaiselle ihmiselle. Ja ne olivat varsin uteliaita ja osoittivat melkoista voitonriemua jossakin hankkeessa onnistuessaan. Ruokahalu ja sukupuolinen viehtymys olivat hyvin kehittyneitä, ja selkeää sukupuolista valikointia ilmeni hienostumattomassa kosiskelussa ja kumppaninvalinnassa. Tarvittaessa ne taistelivat raivoisasti kaltaisiaan puolustaen, ja ne olivat varsin helliä perhesuhteissaan; ne tunsivat nöyrtymystä, joka ei ollut kaukana häpeän- ja katumuksentunnosta. Puolisoaan kohtaan ne olivat erittäin helliä ja liikuttavan uskollisia, mutta jos ne olosuhteiden pakosta joutuivat erilleen, ne tapasivat valita itselleen uuden puolison.
Pienikokoisina ja riittävän järkevinä tajuamaan metsäisen asuinympäristönsä vaarat niissä kehittyi aivan erityinen pelko, joka pani ne turvautumaan lajin elossasäilymiseen suuresti myötävaikuttaneisiin, viisaisiin varotoimenpiteisiin. Näihin varokeinoihin kuului muun muassa alkeellisten suojien kyhääminen puiden latvustoihin, mikä eliminoi monet maan pinnalla elämisen vaarat. Ihmiskunnassa ilmenevä pelkäämisalttius on peräisin erityisesti näiltä ajoilta.
Näissä kantanisäkkäissä kehittyi enemmän heimohenkeä kuin oli esiintynyt milloinkaan aikaisemmin. Ne olivat tosiaankin erittäin laumahakuisia, mutta siitä huolimatta äärimmäisen taistelunhaluisia, milloin niiden vakiintuneeseen elämäntapaan kuuluvia tavanomaisia puuhia jollakin tavoin häirittiin, ja pahasti suuttuessaan ne osoittivat tulista mielenlaatua. Niiden sotaisa luonne palveli kuitenkin hyvää tarkoitusta; korkeammantasoiset ryhmät kävivät siekailematonta sotaa alemmantasoisia naapureitaan vastaan, ja näin tämä laji valikoivan eloonjäämisen myötä parani vähitellen laadullisesti. Eikä aikaakaan, kun ne hallitsivat tämän seudun pienempien luontokappaleiden elämää, ja hyvin harvat niitä vanhemmista, lihaasyömättömistä apinan kaltaisista heimoista säilyivät lajien joukossa.
Yli tuhannen
vuoden ajan nämä aggressiiviset pieneläimet lisääntyivät lukumääräisesti ja levisivät
eri puolille Mesopotamian niemimaata samalla, kun ne fyysiseltä tyypiltään ja
yleiseltä älykkyydeltään kaiken aikaa laadullisesti kohenivat. Ja tasan
seitsemänkymmentä sukupolvea sen jälkeen, kun tämä heimo oli saanut alkunsa
korkeimmantyyppisestä puoliapinakantaisästään, sattui seuraava käänteentekevä
kehitystapahtuma: Urantian ihmisten evoluutioon tämän jälkeen kuuluvan
elintärkeän välivaiheen esivanhempien yht'äkkinen eriytyminen.
Jo ihmisen kantanisäkkäiden kehityksen alkuvaiheessa,
näiden vilkkaiden luontokappaleiden erään valiopariskunnan puunlatvusmajassa
syntyi kaksoset, toinen koiras ja toinen naaras. Esivanhempiinsa verrattuina ne
olivat todella kauniita pikku olentoja. Niiden ruumista peitti vain vähäinen
karvoitus, mutta se ei ollut mikään haitta, eliväthän ne lämpimässä ja
tasaisessa ilmanalassa.
[sivu 705]
Nämä lapset kasvoivat vähän yli sadankahdenkymmenen senttimetrin pituisiksi. Ne olivat kaikin tavoin vanhempiaan kookkaampia, niiden jalat olivat pitemmät ja käsivarret lyhyemmät. Niiden peukalot kääntyivät miltei täysin kämmentä vasten. Näin niiden peukalo soveltui jokseenkin yhtä hyvin erilaisiin tehtäviin kuin nykyihmisen peukalo. Ne kävelivät pystyasennossa, sillä niiden jalat soveltuivat kävelemiseen miltei yhtä hyvin kuin myöhempien ihmisrotujen jalat.
Ihmisiin verrattuina niiden aivot olivat alemmantasoiset ja pienemmät, mutta paljon korkeammantasoiset ja suhteellisesti paljon suuremmat kuin niiden esivanhempien aivot. Kaksoset osoittivat jo varhain korkeampaa älykkyyttä, ja pian ne tunnustettiinkin koko kantanisäkkäiden heimon johtajiksi, jotka todellakin pystyttivät primitiivisen sosiaalisen organisaation ja loivat alkeellisen taloudellisen työnjaon. Nämä veli ja sisar pariutuivat, ja kohta niillä oli ilonaan suuresti kaltaistensa lasten kaksikymmenyksipäinen joukko, jonka jäsenet olivat kaikki yli satakaksikymmentä senttimetriä pitkiä ja kaikin tavoin esivanhempiensa lajia verrattomampia. Tästä uudesta ryhmästä muodostui välinisäkkäiden kantajoukko.
Kun tämä uusi ja korkeatasoisempi ryhmä kasvoi lukumäärältään suureksi, puhkesi sota, säälimätön sota. Ja kun kauhistuttava taistelu oli ohitse, ei henkiin ollut jäänyt ainoatakaan yksilöä aiemmasta kantarodusta. Tämän lajin lukumäärältään vähäisempi, mutta voimakkaampi ja älykkäämpi sivuhaara oli jäänyt eloon kantamuotonsa kustannuksella.
Ja tämän jälkeen tästä luontokappaleesta tuli
lähes viidentoistatuhannen vuoden ajaksi (kuusisataa sukupolvea) tämän
maailmankolkan kauhu. Kaikki entisaikojen suuret ja vahingolliset eläimet
olivat tuhoutuneet. Näiden seutujen syntyperäiset suureläimet eivät olleet
lihansyöjiä, eivätkä kissojen heimon suuremmat lajit -- leijonat ja tiikerit --
olleet vielä tunkeutuneet tähän maan päällä omalaatuisen suojaisaan turvapaikkaan.
Siksi näistä välinisäkkäistä kehittyi rohkeita olentoja, jotka alistivat
valtaansa koko oman nurkkauksensa luomakunnasta.
Kantalajiinsa
verrattuina välinisäkkäät edustivat joka suhteessa laadullista parannusta. Jopa
niiden odotettavissa ollut elinikäkin oli pitempi, ollen noin
kaksikymmentäviisi vuotta. Tässä uudessa lajissa ilmeni koko joukko alkeellisia
ihmisen rotuominaisuuksia. Jo syntymässä saamiensa, esivanhemmissaan
ilmenneiden taipumusten lisäksi nämä välinisäkkäät kykenivät tietyissä vastenmielisissä
tilanteissa osoittamaan inhoa. Niillä oli sen lisäksi selvästi havaittava
keräilyvietti; niillä oli tapana kätkeä ravintoa myöhempää käyttöä varten, ja
ne keräsivät suurella antaumuksella sileitä ja pyöreitä vierinkiviä sekä
tietyntyyppisiä pyörökiviä, jotka soveltuivat ammuksiksi käytettäviksi joko
puolustus- tai sitten hyökkäystarkoituksessa.
Nämä ihmisen
välinisäkkäät osoittivat ensimmäisinä selvää taipumusta rakenteluun, minkä
todistaa niiden keskinäinen kilpailu latvusmajojen ja monin tunnelein
varustettujen, maanalaisten piilopaikkojen rakentamisessa. Ne olivat
ensimmäinen nisäkäslaji, joka milloinkaan huolehti turvallisuudestaan
rakentamalla sekä puunlatvusmajoja että maanalaisia suojia. Varsin laajalti ne
hylkäsivät kasvavat puut asuinpaikkoinaan ja elivät päivät maan pinnalla ja
nukkuivat yöt latvustoissa.
Luonnollista
tietä aikaa myöten tapahtunut runsastuminen johti lopulta vakavaan kilpailuun
ravinnosta ja taisteluun sukupuolikumppaneista, mikä kaikki vei toistuviin,
kaikille osapuolille tuhoisiin taisteluihin. Nämä taistelut olivat vähällä
hävittää koko lajin. Tällaiset kamppailut jatkuivat niin kauan, kunnes elossa
oli enää alle sadan yksilön ryhmä. Mutta lopulta rauha taas palasi, ja tämä
yksinäinen eloon jäänyt heimokunta rakensi uudestaan puunlatvamakuukamarinsa ja
aloitti taas kerran normaalin ja puolittain rauhanomaisen olemassaolonsa.
Kykenette tuskin
käsittämään, miten täpärästi teidän ihmistä edeltäneet esivanhempanne
välttyivät aina silloin tällöin uhanneelta sukupuuttoon kuolemiselta. Jos koko
ihmiskunnan kantaisäsammakko olisi eräässä tilanteessa hypännyt viisi
senttimetriä lyhyemmän loikan, koko evoluution kulku
[sivu 706]
olisi muuttunut
merkittävästi. Välittömästi kantanisäkäslajia edeltäneen puoliapinaemon elämä
oli hiuskarvan varassa peräti viisi kertaa ennen kuin se synnytti uuden ja
korkeamman nisäkäslajin isän. Mutta kaikkein lähimpänä tuhoa oltiin silloin,
kun salama iski puuhun, jossa kädelliskaksosten tuleva emo nukkui. Nämä
molemmat välinisäkäsvanhemmat joutuivat pahan järkytyksen valtaan ja saivat
vakavia palovammoja. Sama taivaalta iskenyt salama tappoi kolme niiden
seitsemästä lapsesta. Nämä kehittyvät eläimet olivat milteipä taikauskoisia.
Tämä pariskunta, jonka latvusmajaan salama oli iskenyt, oli itse asiassa
välinisäkäslajin edistyneempää ryhmää johtava pari. Ja heidän esimerkkiään
seuraten yli puolet heimoyhteisöstä, johon kuuluivat tavallista älykkäämmät
perhekunnat, muutti yli kolmen kilometrin päähän tuosta paikasta ja ryhtyi
rakentamaan uusia puunlatvusmajoja ja uusia maasuojia -- väliaikaisia
piilopaikkoja äkillisen vaaran varalta.
Pian kotinsa
valmistumisen jälkeen tämä pariskunta, lukemattomien taistojen veteraanipari,
havaitsi olevansa kaksosten ylpeät vanhemmat, kaksosten, jotka olivat siihen
mennessä maailmaan syntyneistä eläimistä kiinnostavimmat ja tärkeimmät, sillä
ne olivat uuden lajin, kädellisten, ensimmäiset yksilöt. Tämä laji oli
seuraava elintärkeä vaihe ihmiseen johtavassa evoluutiossa.
Yhtä aikaa
näiden kädelliskaksosten syntymän kanssa syntyi kaksoset toisellekin
pariskunnalle -- välinisäkäsheimon erityisen takapajuisille urokselle ja
naaraalle, parille, joka oli sekä mieleltään että fysiikaltaan alemmantasoinen.
Nämä kaksoset, koiras ja naaras, eivät välittäneet tehdä valloituksia; ne
huolehtivat vain ravinnon hankkimisesta, ja koska ne eivät tavallisesti syöneet
lihaa, ne kadottivat pian kaiken kiinnostuksen saalistukseen. Näistä
kehityksessä jälkeenjääneistä kaksosista tuli nykyisten ihmisapinaheimojen
perustanlaskijat. Niiden jälkeläiset etsiytyivät lämpimämmille, eteläisille
seuduille, jossa ilmanala oli lauhkea ja jossa oli tarjolla runsaasti
trooppisia hedelmiä. Siellä ne ovat jatkaneet eloaan suunnilleen niin kuin ne
elivät puheena olevana aikana -- lukuun ottamatta niitä sukuhaarautumia, jotka
pariutuivat jo olemassa olleiden gibboni- ja apinalajien kanssa ja jotka ovat
sen seurauksena huomattavasti taantuneet.
Ja on siis
helppo todeta, että ihminen ja apina ovat sukua toisilleen vain sikäli, että
kumpikin polveutuu välinisäkkäistä, heimosta, jossa tapahtui kahden kaksosparin
samanaikainen syntymä ja myöhempi eriytyminen. Alemmantasoisen parin kohtaloksi
tuli tuottaa nykyistyyppiset apinat: paviaanit, simpanssit ja gorillat;
korkeammantasoisen pariskunnan kohtalona taas oli jatkaa sitä ylöspäin
suuntautunutta haaraa, josta kehittyi lopulta itse ihminen.
Nykyinen ihminen ja ihmisapinat todellakin polveutuvat
samasta heimokunnasta ja samasta lajista, mutta eivät samoista vanhemmista.
Ihmisen esivanhemmat polveutuvat suoraan tämän välinisäkkäiden heimon
valikoituneen jäännöksen korkeammista rotuaineksista, kun sitä vastoin nykyiset
ihmisapinat (tietyntyyppisiä, jo aiemmin olemassa olleita puoliapinoita,
gibboneja, apinoita ja muita apinankaltaisia eläimiä lukuun ottamatta) ovat
tämän välinisäkkäiden ryhmän kaikkein heikkotasoisimman pariskunnan
jälkeläisiä, pariskunnan, joka heimonsa viimeisen raivokkaan taistelun aikana
säilyi hengissä vain piilottelemalla yli kahden viikon ajan maanalaisessa
ruokavarastossa ja tulemalla esiin vasta, kun vihollisuudet olivat varmasti
ohitse.
Palaamme
takaisin verrattomien kaksosten -- koiraan ja naaraan -- syntymiseen
välinisäkkäiden heimokunnan kahdelle johtavalle jäsenelle: Nämä eläinlapset
olivat epätavallista joukkoa; niillä oli vanhempiaankin vähemmän karvoitusta,
[sivu 707]
ja jo hyvin
nuorina ne halusivat välttämättä kävellä pystyasennossa. Niiden esivanhemmat
olivat toki aina oppineet kävelemään takaraajojensa varassa, mutta nämä
kädelliskaksoset seisoivat pystyssä alusta alkaen. Ne kasvoivat yli
puolentoista metrin mittaisiksi, ja niiden pää kasvoi suuremmaksi kuin muilla
heimon jäsenillä. Vaikka ne jo varhain oppivat vaihtamaan viestejä keskenään
merkkejä ja ääniä käyttämällä, ne eivät koskaan kyenneet saamaan omaa väkeään
ymmärtämään näitä uusia symboleja.
Noin
neljäntoista vuoden ikäisinä ne pakenivat heimonsa luota ja vaelsivat länteen
perustamaan oman perheensä ja uuden kädellisten lajin. Ja nämä uudet
luontokappaleet on varsin sattuvasti nimitetty primaateiksi eli kädellisiksi*,
sillä ne olivat itsensä ihmissuvun suorat ja välittömät eläinkantamuodot.
Kädelliset siis
ottivat haltuunsa alueen Mesopotamian niemimaan länsirannikolta, joka niemimaa
silloin työntyi eteläiseen mereen, kun taas niille läheistä sukua olevat, mutta
vähemmän älykkäät heimokunnat elivät niemimaan kärjessä ja pitkin sen
itärannikkoa.
Edeltäjiinsä,
välinisäkkäisiin, verrattuina kädelliset olivat enemmän ihmisen kuin eläimen
kaltaisia. Tämän uuden lajin luuston mittasuhteet olivat varsin samankaltaiset
kuin alkukantaisten ihmisrotujen vastaavat mittasuhteet. Ihmiselle ominaiset
käden ja jalan muoto olivat jo täysin kehittyneet, ja nämä olennot pystyivät
kävelemään ja jopa juoksemaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa niiden myöhempi
ihmisjälkeläinen. Puissaelämisen ne suurelta osin hylkäsivät, vaikka ne vielä
turvallisuussyistä vetäytyivätkin puunlatvaan yöksi; varhaisempien esi-isiensä
tavoin pelolla oli niihin huomattava vaikutus. Enentynyt käsien käyttö edisti
merkittävästi niiden synnynnäisten järjenlahjojen kehittymistä, mutta niillä ei
vielä ollut sellaista mieltä, jota reaalisesti olisi voitu pitää ihmismielenä.
Vaikka
kädelliset tunne-elämänsä luonteen puolesta erosivatkin vain vähän
esivanhemmistaan, ne osoittivat kaikissa taipumuksissaan enemmän
ihmismäisyyttä. Ne olivat todellakin oivallisia ja verrattomia eläimiä, jotka
aikuistuivat noin kymmenvuotiaina ja joiden luonnollinen elinikä oli noin
neljäkymmentä vuotta. Toisin sanoen ne olisivat saattaneet elää tuohon ikään
asti, jos niitä olisi kohdannut luonnollinen kuolema, mutta noina varhaisina
aikoina perin harvat eläimet kokivat luonnollisen kuoleman. Taistelu
olemassaolosta oli siihen kerta kaikkiaan liian ankara.
Ja sitten, lähes
yhdeksänsataa sukupolvea jatkuneen kehittymisen jälkeen, kun oli kulunut
suunnilleen kaksikymmentäyksituhatta vuotta ihmisen kantanisäkkään
ilmaantumisesta, syntyi kädellisistä yht'äkkiä kaksi tavatonta olentoa:
ensimmäiset varsinaiset ihmiset.
Kehityksen kulku oli siis sellainen, että
pohjois-amerikkalaisesta puoliapinalajista polveutuneista ihmisen
kantanisäkkäistä saivat alkunsa ihmisen välinisäkkäät, ja nämä välinisäkkäät
vuorostaan tuottivat itseään korkeammalla tasolla olleet kädelliset, joiden
keskuudesta tulivat alkukantaisen ihmisrodun välittömät esivanhemmat.
Kädellisten heimot olivat viimeinen elintärkeä rengas ihmisen evoluutiossa,
mutta vajaan viidentuhannen vuoden kuluttua näistä epätavallisista
heimokunnista ei ollut jäljellä ainoatakaan yksilöä.
Kahden
ensimmäisen ihmisen syntymästä on vuodesta 1934 jKr laskettuna kulunut
täsmälleen 993.419 vuotta.
Nämä kaksi
ainutlaatuista olentoa olivat kiistatta ihmisiä. Heillä oli monien
esivanhempiensa tavoin täysin ihmiselle ominaiset peukalot samalla, kun heidän
jalkateränsä olivat aivan yhtä täysin kehittyneet kuin nykyisten ihmisrotujen
jalat. He olivat kävelijöitä ja juoksijoita, eivät kiipeilijöitä; isonvarpaan
tartuntatehtävä oli kadonnut, tyystin hävinnyt.
[sivu 708]
Kun vaaratilanne
ajoi heidät puiden latvustoon, he kiipesivät sinne aivan kuten kiipeäisivät
nykyajan ihmiset. Heillä oli tapana kiivetä karhun tavoin puun runkoa pitkin,
eikä niin kuin kiipeäisi simpanssi tai gorilla: itsensä oksalta toiselle
heilauttamalla.
Nämä ensimmäiset
ihmisolennot (ja heidän jälkeläisensä) saavuttivat täysikasvuisuuden
kahdentoista ikäisinä, ja heidän potentiaalinen elinikänsä oli suunnilleen
seitsemänkymmentäviisi vuotta.
Näissä
ihmiskaksosissa ilmeni jo varhain useita uusia tunnetiloja. He tunsivat ihailua
sekä esineitä että muita olentoja kohtaan ja olivat melkoisen turhamaisia.
Mutta merkittävin edistysaskel tunne-elämän kehityksessä oli aidosti ihmiselle
ominaisten, uusien palvonnallisten tuntemusten ryhmän yht'äkkinen
ilmaantuminen. Tähän ryhmään kuuluivat kunnioittava pelko, kunnioituksellinen
arvonanto, nöyryys ja jopa alkeellinen kiitollisuuden muoto. Pelko, johon
liittyi tietämättömyys luonnonilmiöistä, oli jo synnyttämäisillään
alkukantaisen uskonnon.
Tällaisten
inhimillisten tunteiden lisäksi näissä alkukantaisissa ihmisissä ilmeni
alkeellisessa muodossa myös monia erittäin kehittyneitä tunnetiloja. Heillä oli
lieviä säälin, häpeän ja paheksunnan tuntemuksia, ja he kokivat rakkauden,
vihan ja kostonhalun tunteet väkevästi. He olivat myös alttiita ilmeisille
kateuden tuntemuksille.
Nämä ensimmäiset
kaksi ihmistä, kaksoset, olivat kädellisvanhemmilleen melkoinen koettelemus. He
olivat niin uteliaita ja seikkailunhaluisia, että olivat monet kerrat menettää
henkensä jo ennen yhdeksättä ikävuottaan. Niinpä he jo kahdentoistaikäisinä
olivatkin yltä päältä arpien peitossa.
Jo varsin
varhain he oppivat viestimään sanallisesti. Yhdenteentoista ikävuoteensa
mennessä he olivat kehittäneet puolen sataa ajatuskokonaisuutta käsittävän,
entistä paremman merkki- ja sanakielen sekä kehittäneet ja suuresti
laajentaneet esi-isiensä alkeellista viestintämenetelmää. Mutta vaikka he miten
ankarasti yrittivät, he eivät kyenneet opettamaan vanhemmilleen uusista
merkeistään ja symboleistaan kuin muutaman.
Noin yhdeksän
vuoden ikäisinä he eräänä kirkkaana päivänä kulkivat jokivartta alas ja pitivät
keskenään tärkeän neuvottelun. Jokainen Urantialle sijoitettu taivaan älyllinen
olento, minä heidän mukanaan, oli paikalla tarkkailemassa, mitä tässä
keskipäivän kohtauksessa tapahtuisi. Tuona ikimuistettavana päivänä he pääsivät
yhteisymmärrykseen siitä, että he eläisivät toistensa seurassa ja toisilleen,
ja tämä oli ensimmäinen niistä lukuisista samankaltaisista sopimuksista, jotka
lopulta huipentuivat päätökseksi paeta alemmantasoisten eläintoverien luota ja
vaeltaa pohjoiseen tietämättä alkuunkaan sillä tavoin perustavansa ihmisten
sukukunnan.
Vaikka kaikki
kannoimme erittäin suurta huolta siitä, mitä nämä kaksi pientä villi-ihmistä
olivat suunnittelemassa, emme kyenneet säätelemään heidän mielensä
työskentelyä; emme vaikuttaneet -- emmekä voineet vaikuttaa -- mielivaltaisesti
heidän päätöksiinsä. Mutta planetaarisen toiminnan sallimissa puitteissa me,
Elämänkantajat työtovereinemme, toimimme liitossa johdattaaksemme ihmiskaksoset
pohjoiseen, kauas karvaisista ja osin puun oksilla asuvista heimolaisistaan. Ja
niin kaksoset oman älykkään valintansa perusteella todellakin muuttivat
pois, ja meidän ohjauksemme ansiosta he vaelsivat pohjoiseen,
syrjäiselle seudulle, jossa he välttyivät siltä biologisen taantumisen
mahdollisuudelta, jota sekoittuminen kädellisheimoihin kuuluviin
alemmantasoisiin sukulaisiin olisi merkinnyt.
Vähän ennen
lähtöään kotimetsistä he menettivät eräässä gibbonien hyökkäyksessä emonsa.
Vaikkei emo omannutkaan lastensa älykkyyttä, se tunsi silti hyvinkin
kunnioitettavaa, näille nisäkkäille ominaista verratonta kiintymystä
jälkeläisiinsä, ja se uhrasi pelotta henkensä koettaessaan pelastaa tämän
ihmeellisen lapsiparin. Eikä emon uhri ollut turha, sillä se piti vihollisen
loitolla niin kauan, että isä saapui apuvoimien kera ja ajoi tunkeilijat
tiehensä.
[sivu 709]
Pian sen jälkeen kun tämä nuori pariskunta hylkäsi
heimolaisensa perustaakseen ihmisten sukukunnan, heidän kädellisisänsä vaipui
lohduttomuuteen, sen sydän murtui. Se ei suostunut syömään edes, kun sen muut
lapset kantoivat sille ruokaa. Menetettyään lahjakkaat jälkeläisensä elämä
tavallisten heimolaisten keskuudessa ei sen mielestä tuntunut enää elämisen
arvoiselta. Niinpä se vaelsi metsään, jossa vihamieliset gibbonit kävivät sen
kimppuun ja mukiloivat sen kuoliaaksi.
Me, Urantian
Elämänkantajat, olimme suorittaneet valppaasti odottaen pitkää vartiotehtävämme
siitä päivästä alkaen, jolloin juurrutimme elollisplasman planeetan vesiin, ja
siksi ensimmäisten reaalisesti älyllisten ja tahdollisten olentojen
ilmaantuminen tuotti meille luonnollisestikin suurta iloa ja verratonta
tyydytystä.
Olimme
tarkkailleet kaksosten mielen kehitystä tekemällä havaintoja niiden seitsemän
mielenauttajahengen toiminnoista, jotka osoitettiin Urantialle
planeetallesaapumisemme aikoihin. Planeetan elollisuuden koko pitkän
evolutionaarisen kehityksen ajan nämä väsymättömät mielenhoivaajat olivat
kaiken aikaa tuoneet julki, että niiden oli vaihe vaiheelta yhä helpompi saada
yhteys yhä korkeammantasoisiksi kehittyvien eläinlajien kerta kerralta
laajempaan aivokapasiteettiin.
Alkuaikojen
eläinten vaistojen- ja refleksienvaraiseen käyttäytymiseen pystyi vaikuttamaan
ensin vain intuition henki. Korkeampien lajien eriytymisen myötä ymmärryksen
henki kykeni antamaan tällaisille luontokappaleille kyvyn ajatuskuvien
spontaaniin yhdistelyyn. Vähän myöhemmin havaitsimme rohkeuden hengen
olevan toiminnassa; kehittyvissä eläimissä kehkeytyi todellakin muodoltaan
alkeellista, suojelevaa minätietoisuutta. Kun eri nisäkäsryhmät olivat
ilmaantuneet, havaitsimme, että tiedon henki oli tulossa yhä laajemmin
esille. Ja korkeampien nisäkkäiden evoluutio toi muassaan neuvon hengen
toiminnan ja siitä seuraavan laumavaiston kehittymisen samoin kuin
primitiivisen sosiaalisen kehityksen ensimmäiset idut.
Koko matkan
ihmisen kantanisäkkäistä välinisäkkäisiin ja lopulta kädellisiin olimme yhä
suuremmassa määrin panneet merkille, kuinka viiden ensimmäisen auttajahengen
toiminta lisääntyi. Mutta kumpikaan jäljellä olevista -- korkeimmista
mielenhoivaajista -- ei ollut koskaan kyennyt toimimaan Urantian tyyppiä
olevassa evolutionaarisessa mielessä.
Kuvitelkaa
iloamme, kun eräänä päivänä -- kaksoset olivat silloin suunnilleen kymmenen
vuoden ikäisiä -- palvonnan henki sai ensimmäisen yhteytensä
naispuolisen kaksosen ja vähän sen jälkeen miespuolisen kaksosen mieleen.
Tiesimme silloin, että jokin, joka oli hyvin läheistä sukua ihmismielelle, oli
lähestymässä huipennustaan. Ja kun he noin vuotta myöhemmin pohdiskelevan
ajatustyön ja määrätietoisen päätöksenteon seurauksena päättivät paeta kotoa ja
vaeltaa pohjoiseen, silloin viisauden henki alkoi toimia Urantialla ja
näissä kahdessa nyt tunnustetussa ihmismielessä.
Seurasi välitön ja kokonaan uudenlainen seitsemän
mielenauttajahengen mobilisaatio. Olimme täynnä odotusta; tajusimme, että
pitkään odotettu hetki lähestyi; tiesimme olevamme sen pitkällisen
ponnistelumme tulosten esiin puhkeamisen kynnyksellä, jonka tarkoituksena oli
ollut kehittää Urantialle tahdollisia luotuja.
ASUTUKSI MAAILMAKSI
Eikä meidän
kauan tarvinnutkaan odottaa. Puolilta päivin kaksosten karkaamista seuranneena
päivänä toimeenpantiin Urantian planetaarisessa vastaanottopisteessä
ensimmäinen universumin virtapiirisignaalien koelähetys. Olimme tietenkin
kaikki kiihdyksissä
[sivu 710]
käsittäessämme
suurtapahtuman olevan ovella, mutta koska tämä maailma oli elollisuuden
kokeiluasema, meillä ei ollut vähäisintäkään käsitystä siitä, miten meille
planeetan älyllisen elollisuuden tunnustamisesta itse asiassa tiedotettaisiin.
Mutta jännityksemme ei jatkunut pitkään. Kolmantena päivänä kaksosten
karkumatkan jälkeen, ja ennen Elämänkantajakunnan lähtöä, tänne saapui
planeetan ensimmäisen virtapiirin perustamisesta huolehtinut Nebadonin
arkkienkeli.
Urantialla
vietettiin ikimuistettavaa päivää, kun pieni ryhmämme kerääntyi planeetan
avaruusviestintänavan ympärille ja vastaanotti Salvingtonista ensimmäisen
viestin planeetan hetki sitten asetetun mielivirtapiirin kautta. Ja tämä
arkkienkelikunnan päällikön sanelema ensimmäinen viesti kuului:
"Urantialla
oleville Elämänkantajille -- Tervehdys! Välitämme vakuutuksen Salvingtonissa,
Edentiassa ja Jerusemissa vallitsevasta suuresta mielihyvästä sen johdosta,
että Nebadonin päämajassa on rekisteröity signaali, joka kertoo Urantialla
olevaksi tahdollisen olennon arvoaseman mukaista luodun olennon mieltä.
Kaksosten määrätietoinen päätös paeta pohjoiseen ja pitää jälkeläisensä
erillään alemmantasoisista esivanhemmistaan on pantu merkille. Kysymyksessä on
ensimmäinen mielen -- ihmistyyppiä olevan mielen -- tekemä päätös Urantialla,
ja se rakentaa automaattisesti sen viestintävirtapiirin, jonka kautta tämä
ensimmäinen tunnustamisviesti välitetään."
Seuraavaksi tätä
uutta virtapiiriä myöten saapuivat Edentian Kaikkein Korkeimpien terveiset,
joihin sisältyi ohjeita Urantialla asuville Elämänkantajille. Ohjeissa meitä
kiellettiin puuttumasta siihen elollisuuden kantamuotoon, jonka olimme
rakentaneet. Meille annettiin ohjeeksi olla sekaantumatta ihmisen edistymistä
koskeviin asioihin. Tästä ei tulisi tehdä sellaista johtopäätöstä, että
Elämänkantajat joskus mielivaltaisesti ja mekaanisesti puuttuisivat
planetaaristen evoluutiosuunnitelmien luonnolliseen toteutumiseen, sillä
sellaista me emme tee. Mutta aina tähän aikaan saakka meillä oli ollut lupa
muokata ympäristöä ja suojata elämänplasmaa erityisellä tavalla, ja juuri tämän
erityisen, mutta täysin luonnollisen, valvonnan oli nyt määrä päättyä.
Ja tuskin olivat
Kaikkein Korkeimmat lopettaneet puheensa, kun Luciferin, Satanian järjestelmän
silloisen hallitsijan, kaunis sanoma alkoi saapua planeetalle. Elämänkantajat
kuulivat nyt oman päällikkönsä terveiset ja saivat häneltä luvan palata
Jerusemiin. Tämä Luciferilta tullut sanoma sisälsi virallisen hyväksymisen
sille työlle, jonka Elämänkantajat olivat Urantialla suorittaneet, ja se
vapautti meidät kaikesta arvostelusta, jota mahdollisesti tulevaisuudessa
esitettäisiin suorittamiamme ponnistuksia kohtaan niiden nebadonilaisten
elollisuuden rakennuskaavojen parantamiseksi, jotka on vahvistettu Satanian
järjestelmää varten.
Nämä Salvingtonista, Edentiasta ja Jerusemista saapuneet sanomat merkitsivät muodollisesti sitä, että Elämänkantajien aikakaudesta toiseen jatkunut planeetan valvonta päättyi. Olimme olleet palveluvuorossa aikakaudesta toiseen ainoina apulaisinamme seitsemän mielenauttajahenkeä ja Fyysiset Päävalvojat. Ja nyt, kun tahto eli kyky tehdä päätös palvonnan ja ylöspäinponnistelun hyväksi oli tullut julki planeetan evolutionaarisissa luoduissa, käsitimme, että työmme oli tehty, ja ryhmämme valmistautui poistumaan. Koska Urantia on elämään kohdistuvien muuntelujen maailma, meille myönnettiin lupa jättää Urantialle kaksi vanhempaa Elämänkantajaa ja kaksitoista avustajaa. Minut valittiin yhdeksi tämän ryhmän jäseneksi, ja olen ollut siitä lähtien Urantialla.
Täsmälleen 993.408 vuotta sitten (laskettuna
vuodesta 1934jKr) Urantia tunnustettiin virallisesti Nebadonin universumiin kuuluvaksi
ihmisten asuttamaksi planeetaksi. Biologinen evoluutio oli jälleen kerran
yltänyt tahdollisen olennon arvoaseman omaaville inhimillisille tasoille;
ihminen oli saapunut Satanian planeetalle 606.
[Esittänyt Urantialla asuva nebadonilainen
Elämänkantaja.]
______________
*) Kädelliset eli esimyseläimet; tieteell. (ja engl.) nimi "primates" on johdettu latinan sanasta, joka tarkoittaa "arvoasteikossa ensimmäinen". [Kääntäjän huomautus]