URANTIAN HISTORIA
Nämä luvut laaditutti paikallisuniversumin
persoonallisuuksista koostunut ryhmä, joka toimi
Salvingtonin Gabrielin valtuuttamana
[sivu 651]
I I I O S A
Urantian historia
URANTIAN ALKUPERÄ
ESITTÄESSÄMME
otteita Jerusemin arkistotiedoista, siltä osin kuin ne koskevat
muistiinmerkintöjä Urantiasta, sen esivaiheista ja varhaishistoriasta, meitä
kehotetaan noudattamaan ajanmäärityksissä nykyistä käytäntöä eli käytössä
olevaa karkausvuosikalenteria, jonka mukaan vuodessa on 3651/4
päivää. Emme yleensä pyri ilmoittamaan tarkkoja vuosilukuja, vaikka ne ovatkin
tiedossa. Käytämme lähimmäksi osuvia kokonaislukuja, sillä katsomme sen
paremmaksi menetelmäksi näiden historiallisten tosiasioiden esittämisessä.
Kun viittaamme johonkin tapahtumaan sanomalla, että se
sattui miljoona tai kaksimiljoonaa vuotta sitten, tarkoitamme, että se ajoittuu
niin ja niin monen vuoden päähän kristillisen ajanjakson 20:nnen vuosisadan
ensimmäisistä vuosikymmenistä taaksepäin laskettuna. Näin ollen esitämme nämä
kaukaisuuden tapahtumat tasalukuisina tuhansien, miljoonien ja miljardien
vuosien jaksoina.
Urantia on
peräisin auringostanne, ja aurinkonne on yksi Andronoverin tähtisumun monilukuisista
jälkeläisistä. Tämä tähtisumu puolestaan organisoitiin aikanaan Nebadonin
paikallisuniversumin sisältämän fyysisen voiman ja materiaalisen aineen
rakennusosaksi. Ja itse tämä suuri tähtisumu sai kauan, kauan sitten alkunsa
Orvontonin superuniversumin sisältämästä universaalisesta avaruuden
vahvuusvarauksesta.
Aikana, josta
tämä kertomus alkaa, Paratiisin Ensiasteisilla Vahvuuden Pääorganisoijilla oli
jo kauan ollut täysin hallinnassaan ne avaruusenergiat, jotka myöhemmin
organisoitiin Andronoverin tähtisumuksi.
987.000.000.000 vuotta sitten vahvuuden
apulaisorganisoija ja silloin Orvontonin sarjaan kuulunut tarkastaja numero
811.307, joka matkusti Uversan ulkopuolelle, raportoi Päivien Muinaisille, että
avaruuden olosuhteet olivat suotuisat aineellistamisilmiöiden alkuunpanemiselle
tietyssä Orvontonin silloisen itälohkon sektorissa.
900.000.000.000 vuotta sitten, näin
osoittavat Uversan arkistot, kirjattiin Uversan Tasapainoneuvoston
superuniversumin hallitukselle myöntämä lupa, joka valtuutti lähettämään yhden
vahvuudenorganisoijan ja yhteysesikunnan tarkastajan
[sivu 652]
numero 811.307
aiemmin osoittamalle alueelle. Orvontonin viranomaiset antoivat tälle
potentiaalisen universumin alkuperäiselle löytäjälle valtuuskirjan panna
täytäntöön Päivien Muinaisten antama määräys, jossa kehotettiin uuden
aineellisen luomuksen organisoimiseen.
Tästä luvasta
tehty merkintä osoittaa, että vahvuudenorganisoija esikuntineen oli jo lähtenyt
Uversasta pitkälle matkalle tähän itäiseen avaruussektoriin. Siellä heidän oli
määrä myöhemmin ryhtyä aikaa vaativiin toimintoihin, joiden lopputuloksena
Orvontoniin ilmaantuisi uusi fyysinen luomus.
875.000.000.000 vuotta sitten pantiin
asianmukaisesti alulle suunnaton Andronoverin tähtisumu numero 876.926.
Tarvittiin vain vahvuudenorganisoijan ja yhteysesikunnan läsnäolo sen
energiapyörteen alkuunsaattamiseksi, josta lopulta kasvoi tämä valtava
avaruuden sykloni. Tällaiset tähtisumupyörteet alkuun saatettuaan elävät
vahvuudenorganisoijat yksinkertaisesti poistuvat suorassa kulmassa keskuksensa
ympäri pyörivän kiekon tasosta, ja siitä hetkestä lähtien energian luontaiset
ominaisuudet takaavat tällaisen uuden fyysisen järjestelmän edistyvän ja
järjestyneesti sujuvan kehityksen.
Suunnilleen tässä vaiheessa kertomus siirtyy
tarkastelemaan superuniversumin persoonallisuuksien toimintaa. Todellisuudessa
tarinan varsinainen alku sijoittuu juuri tähän kohtaan -- melko täsmälleen
siihen ajankohtaan, jolloin Paratiisin vahvuudenorganisoijat ovat poistumassa
saatuaan valmiiksi avaruus-energiaaliset olosuhteet Orvontonin superuniversumin
voimanohjaajien ja fyysisten valvojien ryhtyä toimenpiteisiin.
Kaikki
evolutionaariset aineelliset luomistulokset syntyvät kiekonmuotoisista ja
kaasumaisista tähtisumuista, ja kaikki tällaiset ensiasteiset tähtisumut ovat
kaasumaisen olemassaolonsa koko varhaisvaiheen ajan kiekkomaisia. Vanhetessaan
niistä tulee tavallisesti kierteisiä, ja niiden auringonmuodostustoiminnan
päätyttyä ne päätyvät tähtiparviksi tai suunnattoman suuriksi auringoiksi,
joita ympäröi vaihteleva määrä planeettoja, satelliitteja ja pienempiä
ainekokonaisuuksia muistuttaen siten monin tavoin teidän pienen pientä
aurinkokuntaanne.
800.000.000.000 vuotta sitten Andronoverin
luomus oli jo hyvinkin vakiintunut erääksi Orvontonin suurenmoisista
ensiasteisista tähtisumuista. Kun lähiuniversumien astronomit tarkastelivat
tätä avaruuden ilmiötä, he eivät nähneet siinä paljonkaan sellaista, mikä olisi
kiinnittänyt heidän huomiotaan. Naapuriluomuksissa tehdyt gravitaatioarvioinnit
osoittivat Andronoverin alueilla olevan käynnissä avaruuden aineellistumista,
mutta siinä kaikki.
700.000.000.000 vuotta sitten
Andronoverin järjestelmä oli saavuttamassa jättiläismäiset mittasuhteet, ja
yhdeksään ympärillä olevaan materiaaliseen luomukseen lähetettiin lisää
fyysisiä valvojia antamaan tukea ja tarjoamaan yhteistyötä tämän uuden, varsin
nopeasti kehittyvän, aineellisen järjestelmän voimakeskuksille. Tuona
kaukaisena ajankohtana kaikki sittemmin ilmaantuville luomuksille perinnöksi
jätetty materiaali jäi tämän jättiläismäisen avaruuspyörteen rajojen
sisäpuolelle. Se jatkoi koko ajan pyörimistään, ja saavutettuaan maksimaalisen
läpimitan se alkoi pyöriä yhä nopeammin sen tiivistymisen ja kokoonpuristumisen
samalla jatkuessa.
600.000.000.000 vuotta sitten
Andronoverissa saavutettiin energian liikkeellepanovaiheen lakipiste. Tähtisumu
oli saavuttanut maksimaalisen massansa. Tällöin se oli jättiläiskokoinen,
kiekkomainen kaasupilvi, muodoltaan jokseenkin pyörähdysellipsoidin kaltainen.
Kyseessä oli eriytyvän massanmuodostuksen ja vaihtelevan pyörähdysnopeuden
[sivu 653]
varhaisvaihe. Gravitaatio ja muut vaikuttavat voimat
olivat aloittamassa työnsä avaruuden kaasujen muuntamiseksi järjestyneeksi
aineeksi.
Valtaisa
tähtisumu alkoi nyt asteittain muuntua kierteiseksi ja tulla selvästi jopa
etäisten universumien astronomien nähtäville. Tällainen on useimpien
tähtisumujen luonnonmukainen historia. Ennen kuin nämä avaruuden toisasteiset
tähtisumut alkavat singota itsestään aurinkoja ja ryhtyvät rakentamaan
universumia, ne havaitaan tavallisesti spiraali-ilmiöinä.
Tehdessään
havaintoja tästä Andronoverin tähtisumun muodonmuutoksesta tuona kaukaisena
aikakautena lähistöllä olevat tähtientutkijat näkivät täsmälleen saman, minkä
kahdennenkymmenennen vuosisadan astronomit näkevät suunnatessaan kaukoputkensa
avaruuteen ja tarkastellessaan nykyisiä läheisen ulkoavaruuden kierteissumuja.
Jotakuinkin
siihen aikaan, jolloin maksimaalinen massan määrä saavutettiin, kaasumaisen
sisällön gravitaatiokontrolli alkoi heiketä, ja seurasi kaasun pakenemisvaihe
kaasun virratessa eteenpäin kahtena jättiläiskokoisena ja erillisenä
haarakkeena, jotka saivat alkunsa emämassan vastakkaisilta puolilta. Tämän
suunnattoman suuren keskusytimen nopeat pyörähdykset antoivat pian
kumpaisellekin ulkonevalle kaasuvirralle spiraalimaisen ulkonäön. Näiden
ulkonevien haarakkeiden joidenkin alueiden jäähtyminen ja sitä seurannut
tiivistyminen aiheuttivat lopuksi niiden epätasaisen ulkonäön. Nämä tiheämmät
alueet olivat valtaisia fyysisen aineen järjestelmiä ja alajärjestelmiä, jotka
pyörivät avaruuden halki keskellä tähtisumun kaasupilveä samalla turvallisesti
emäpyörteen vetovoiman piirissä pysyen.
Mutta tähtisumu
oli alkanut painua kokoon, ja pyörimisnopeuden kasvu vähensi gravitaation
otetta edelleen. Ennen pitkää ulommat alueet alkoivat tosiasiassa irrota
tähtisumun ytimen välittömästä otteesta. Ne kulkeutuivat ulos avaruuteen
epäsäännöllisille kiertoradoille palaten sitten takaisin ytimen lähistölle
saadakseen siten kiertoratansa täyteen, ja niin edelleen. Mutta tämä oli
tähtisumun kehityksessä vain ohimenevä vaihe. Kohta sinkoaisi alati kiihtyvä
pyörimisvauhti avaruuteen suunnattoman suuria aurinkoja itsenäisille
kiertoradoille.
Ja juuri näin
Andronoverissa monia aikakausia sitten tapahtui. Energiapyörre kasvoi
kasvamistaan, kunnes se saavutti suurimman mahdollisen laajuutensa, ja kun
kokoonpainuminen sitten alkoi, se pyöri aina vain nopeammin, kunnes lopuksi
saavutettiin kriittinen keskipakoisvaihe, ja alkoi suuri hajaantuminen.
500.000.000.000 vuotta sitten syntyi
Andronoverin ensimmäinen aurinko. Tämä liekehtivä harhailija tempautui irti
emonsa vetovoiman otteesta ja syöksyi avaruuteen elääkseen omaa elämäänsä
luodun kosmoksen piirissä. Sen kiertorata määräytyi sen noudattaman pakotien
mukaan. Tällaisista nuorista auringoista tulee pian pallonmuotoisia, ja ne
aloittavat pitkän ja vaiheikkaan elämänkaarensa avaruuden tähtinä. Ellei tähtisumujen
viimeisen vaiheen ytimiä oteta lukuun, Orvontonin aurinkojen valtaenemmistön
syntymä on ollut vastaavankaltainen. Nämä pakenevat auringot käyvät läpi
vaihtelevia kehityksen ja sittemmin seuraavan universumipalvelun vaiheita.
400.000.000.000 vuotta sitten
Andronoverin tähtisumussa alkoi takaisintempautumisvaihe. Monet emäytimen
lähistöllä olevat ja pienemmät auringot tempautuivat takaisin ytimen
asteittaisesta laajenemisesta ja lisääntyvästä tiivistymisestä johtuen. Hyvin
pian alkoi tähtisumun tiivistymisen päätösvaihe, jakso, joka aina edeltää
näiden energian ja aineen valtavien avaruuskeskittymien lopullista
hajaantumista.
[sivu 654]
Tuskin oli
miljoona vuotta kulunut tästä aikakaudesta, kun Nebadonin Mikael, yksi
Paratiisin Luoja-Pojista, valitsi tämän hajaantuvan tähtisumun universumin
rakentamisen merkeissä suorittamansa oman löytöretkensä tapahtumapaikaksi.
Lähes välittömästi aloitettiin Salvingtonin arkkitehtonisten maailmojen ja
sadan planeetoista muodostuvan konstellaatiopäämajaryhmän rakennustyöt. Näiden
vartavasten luotujen maailmarykelmien valmistaminen kesti lähes miljoona
vuotta. Paikallisjärjestelmien päämajaplaneettoja rakennettiin ajanjakso, joka
alkoi äsken mainittuna ajankohtana ja jatkui aikaan noin viisimiljardia vuotta
sitten.
300.000.000.000 vuotta sitten
Andronoverin aurinkojen kiertoradat olivat jo varsin vakiintuneita, ja
tähtisumujärjestelmä koki väliaikaisen, verrattain vakaan fyysisen
tasapainovaiheen. Osapuilleen tähän aikaan Mikaelin esikunta saapui Salvingtoniin,
ja Uversassa sijaitseva Orvontonin hallitus tunnusti Nebadonin
paikallisuniversumin fyysisen olemassaolon.
200.000.000.000 vuotta sitten
kokoonpuristuminen ja tiivistyminen Andronoverin keskusrykelmässä eli
ydinmassassa eteni edelleen, kehittäen suunnattomat määrät lämpöä. Verrattain
tyhjää tilaa esiintyi jopa keskustassa sijainneen emäaurinkopyörteen lähellä
olevilla alueilla. Ulommat alueet olivat käymässä vakaammiksi ja paremmin
organisoituneiksi. Jotkin vastasyntyneitä aurinkoja kiertävät planeetat olivat
jäähtyneet kylliksi soveltuakseen elämän juurruttamiseen. Nebadonin vanhimmat
asutut planeetat ovat peräisin näiltä ajoilta.
Nyt alkaa
Nebadonin valmiiksi saatettu universumimekanismi toimia ensimmäistä kertaa, ja
Uversassa rekisteröidään Mikaelin luomus universumiksi, jossa esiintyy asutusta
ja asteittain etenevää kuolevaisten ylösnousemusta.
100.000.000.000 vuotta sitten saavutettiin tähtisumun
tiivistymisjännitteen lakipiste ja tavoitettiin lämpöjännitteen maksimitila.
Toisinaan tämä gravitaation ja kuumuuden kilpatilanteen kriittinen vaihe jatkuu
aikakaudet aikakausien perään, mutta lämpö saa ennemmin tai myöhemmin yliotteen
gravitaatiosta, ja näyttävä auringoiksihajoamisen ajanjakso alkaa. Ja tämä
merkitsee avaruuden tähtisumun elämänkaaren toisen vaiheen päättymistä.
Tähtisumun
ensimmäinen vaihe on kiekkomainen; toinen vaihe on kierteinen; kolmas vaihe on
ensimmäisen auringoiksihajoamisen vaihe, kun taas neljäs vaihe käsittää
auringoiksihajoamisen toisen ja viimeisen vaiheen, jonka myötä emäydin päätyy
joko pallonmuotoiseksi tähtiparveksi tai sitten yksittäiseksi auringoksi, joka
toimii viimeiseksi jääneen aurinkokunnan keskuksena.
75.000.000.000 vuotta sitten tämä
tähtisumu oli saavuttanut aurinkoperhevaiheensa lakipisteen. Käsillä oli aika,
jolloin aurinkojen ensimmäinen irrottautumisvaihe oli kiihkeimmillään. Enin osa
näistä auringoista on sittemmin hankkinut itselleen laajan planeetoista,
kiertotähdistä, pimeistä saarekkeista, komeetoista, meteoreista ja kosmisista
pölypilvistä koostuvan järjestelmän.
50.000.000.000 vuotta sitten päättyi
tämä ensimmäinen auringoiksihajaantumisen jakso. Tähtisumu oli nopeasti
lähestymässä olemassaolonsa kolmannen syklin loppua, vaiheen, jonka kuluessa
siitä sai alkunsa 876.926 aurinkokuntaa.
25.000.000.000 vuotta sitten päättyi
tähtisumun elämän kolmas sykli, ja se toi muassaan tästä tähtisumuvanhemmasta
peräisin olevien, kaukaisuuksiin ulottuvien tähtijärjestelmien organisoitumisen
ja suhteellisen vakiintumisen. Fyysisen kutistumisen ja lisääntyvän
lämmöntuotannon prosessi jatkui kuitenkin jäljelle jääneen tähtisumun
keskusmassassa.
[sivu 655]
10.000.000.000 vuotta sitten alkoi
Andronoverin neljäs sykli. Ytimenä olevan massan suurin mahdollinen lämpötila
oli saavutettu, tiivistymisen kriittinen piste läheni. Alkuperäinen emäydin
kouristeli oman sisäisen lämpönsä tiivistymisjännitteen sekä irtautuneista
aurinkokunnista koostuvan, ympäröivän parven lisääntyvän gravitaation
vuoksivetovoiman yhteispaineessa. Ne ytimen purkautumiset, jotka panisivat
alulle tähtisumun toisen aurinkosyklin, olivat käsillä. Tähtisumun olemassaolon
neljäs jakso oli alkamaisillaan.
8.000.000.000 vuotta sitten alkoi
päätösvaiheen muodostanut hirvittävä purkautuminen. Vain uloimmat aurinkokunnat
ovat turvassa tällaisen kosmisen mullistuksen aikana. Ja tämä oli tähtisumun
lopun alku. Tämä lopullinen aurinkojen ulossyöksyvaihe kesti lähes
kaksimiljardia vuotta.
7.000.000.000 vuotta sitten
Andronoverin lopullinen hajaantuminen oli suurimmillaan. Kysymyksessä oli aika,
jolloin viimeiset suuremmat auringot syntyivät, ja aika, joka oli paikallisten
fyysisten häiriötilojen taitekohta.
6.000.000.000 vuotta sitten päättyi
lopullinen hajaantuminen, ja tuolloin syntyi teidän aurinkonne. Se on lopusta
lukien Andronoverin toisen aurinkoperheen viideskymmeneskuudes. Tämä kaiken
päättänyt tähtisumun ytimen purkautuminen synnytti 136.702 aurinkoa, joista
useimmat ovat yksinäisiä taivaankappaleita. Andronoverin tähtisumusta alkunsa saaneiden
aurinkojen ja aurinkokuntien kokonaismäärä oli 1.013.628. Aurinkokuntanne
auringon numero on 1.013.572.
Ja nyt Andronoverin suurenmoista tähtisumua ei enää ole,
mutta se elää edelleen niissä monissa auringoissa ja niiden planeettaperheissä,
jotka saivat alkunsa tästä avaruuden äitipilvestä. Tämän suurenmoisen
tähtisumun ytimen viimeinen jäännös palaa yhä punertavalla hehkulla ja antaa
edelleen kohtalaista valoa ja lämpöä jäljelle jääneelle
sadankuudenkymmenenviiden maailman planeettaperheelleen, joka nyt kiertää tätä
kahden mahtavan valonmonarkkisukupolven kunnianarvoisaa äitiä.
AURINKOKUNNAN -- SYNTY
5.000.000.000 vuotta sitten aurinkonne
oli verrattain eristynyt liekehtivä taivaankappale, joka oli kerännyt itseensä
valtaosan lähellä kiertäneestä avaruuden aineesta, niistä jäännöksistä, jotka
olivat peräisin sen omaan syntyyn liittyneestä äskettäisestä mullistuksesta.
Nykyisessä
tilassaan aurinkonne on saavuttanut suhteellisen vakauden, mutta sen
yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksot paljastavat, että
nuoruudessaan se oli muuttuva tähti. Jatkuva kokoonpainuminen ja sen
seurauksena tapahtunut vähittäinen lämpötilan nousu aiheuttivat aurinkokunnan
varhaisaikoina sen pinnalla suunnattomia kouristuksia. Nämä jättiläiskokoiset
aaltoilut tarvitsivat kolme ja puoli päivää käydäkseen läpi yhden valovoiman
vaihteluna näkyneen syklin. Tämä häilyväinen tila, tämä jaksottainen syke, teki
aurinkonne erittäin herkäksi eräille ulkopuolisille vaikutuksille, jotka se tulisi
piakkoin kokemaan.
Näin oli
paikallisen avaruuden näyttämö valmiina Monmatian ainutlaatuiselle
synnylle. Monmatia on oman aurinkonne
planeettaperheen, sen aurinkokunnan nimi, johon maailmanne kuuluu. Orvontonin
planeettajärjestelmistä vajaalla yhdellä prosentilla on samanlainen alkuperä.
4.500.000.000 vuotta sitten alkoi suunnattoman suuri Angonan
aurinkokunta lähestyä tämän yksinäisen auringon naapurustoa. Tämän suuren
järjestelmän keskuksena oli pimeä avaruuden jättiläinen. Se oli kiinteä,
vahvasti varautunut, ja sillä oli tavattoman vahva gravitaatiovoima.
[sivu 656]
Angonan tullessa yhä lähemmäs aurinkoa ja auringon sykähdysvaiheiden ollessa suurimmillaan avaruuteen sinkoutui kaasumaisen aineen virtoja valtaisina aurinkokielekkeinä. Aluksi nämä liekehtivät kaasukielekkeet syöksyivät poikkeuksetta takaisin aurinkoon, mutta kun Angona tuli aina vain lähemmäksi, jättiläismäisen vierailijan gravitaatiovoima kävi niin suureksi, että nuo kaasukielekkeet joissakin kohdin katkeilivat. Vaikka tyviosat putosivat takaisin aurinkoon, ulommat osat irtautuivat muodostuen itsenäisiksi aineskappaleiksi, aurinkometeoreiksi, jotka alkoivat heti kiertää aurinkoa kukin omalla elliptisellä radallaan.
Angonan järjestelmän lipuessa yhä lähemmäksi auringonpurskahdukset kävivät aina vain laajemmiksi; yhä enemmän ainetta tempautui auringosta muodostuakseen itsenäisiksi, kiertäviksi kappaleiksi ympäröivään avaruuteen. Tilanne jatkui tällaisena noin viidensadantuhannen vuoden ajan, kunnes Angona tuli lähimmäksi aurinkoa. Tällöin aurinkoa erään sen sisäisen kouristusjakson yhteydessä kohtasi osittainen hajoaminen; auringon vastakkaisilta puolilta syöksähti samanaikaisesti ulos suunnattomia ainemääriä. Angonan puolelta tempautui ulospäin valtava aurinkokaasujen patsas, joka suippeni melkoisesti kummastakin päästään ollen keskeltä hyvinkin pullistunut. Tämä irrottautui pysyvästi auringon välittömästä gravitaatio-otteesta.
Tämä näin auringosta erottautunut suuri aurinkokaasujen patsas kehittyi myöhemmin aurinkokunnan kahdeksitoista planeetaksi. Jättiläismäisen aurinkokunnan esi-isänä toimineeseen äsken mainittuun purkaukseen auringon vastakkaisella puolella vuorovesi-ilmiön kaltaisena reaktiona ja vastakaikuna syntynyt kaasupurkauma on sen jälkeen tiivistynyt aurinkokunnan meteoreiksi ja avaruuspölyksi, vaikka auringon gravitaatio Angonan järjestelmän loitottua kaukaiseen avaruuteen sittemmin erittäin paljon tästä aineesta sieppasikin takaisin.
Vaikka Angonan onnistui tempaista irti myöhemmin aurinkokunnan planeetoiksi kehittyneen aineksen ja sen valtavan materiaalimäärän, joka nyt kiertää aurinkoa asteroideina ja meteoreina, se ei itse kuitenkaan saanut mukaansa mitään tästä auringon materiasta. Auringon läheisyyteen saapunut järjestelmä ei tullut aivan niin lähelle, että se olisi kyennyt viemään muassaan mitään auringon substanssista, mutta se pyörähti kuitenkin tarpeeksi läheltä vetäistäkseen väliin jäävään avaruuteen koko sen aineksen, josta nykyinen aurinkokunta koostuu.
Jäähtyvistä ja tiivistyvistä ytimistä sen jättiläismäisen, gravitaation aiheuttaman pullistuman vähemmän massiivisissa ja suippenevissa päissä, jonka Angona oli onnistunut irrottamaan auringosta, muodostuivat pian pienoiskoossa viisi sisempää ja viisi ulompaa planeettaa, kun taas Saturnus ja Jupiter muodostuivat massiivisemmista ja pullistuneemmista keskiosista. Jupiterin ja Saturnuksen vahva vetovoima sieppasi jo varhaisessa vaiheessa enimmän osan Angonasta anastetusta aineesta, kuten näiden planeettojen joidenkin satelliittien vastapäiväinen liike todistaa.
Jupiter ja Saturnus, jotka ovat peräisin ylikuumenneista aurinkokaasuista koostuneen suunnattoman kaasupatsaan keskuksesta, sisälsivät niin paljon tavattoman kuumaa aurinkoainesta, että ne loistivat kirkasta valoa ja säteilivät valtavat määrät lämpöä. Erillisiksi avaruuden kappaleiksi muodostumisensa jälkeen ne olivat lyhyen ajanjakson ajan todellisuudessa toissijaisia aurinkoja. Nämä aurinkokunnan kaksi suurinta planeettaa ovat tähän päivään saakka säilyneet suurimmaksi osaksi kaasumaisina, eivätkä ne siis vieläkään ole jäähtyneet siinä määrin, että ne olisivat kokonaan tiivistyneet tai kiinteytyneet.
Kaasun kokoonpuristumisen tuloksena
syntyneiden kymmenen muun planeetan ytimet saavuttivat pian kiinteytymisvaiheen
ja alkoivat näin vetää puoleensa kasvavia määriä lähiavaruudessa kiertelevää
meteoriainesta. Aurinkokunnan maailmoilla oli näin ollen kaksinainen alkuperä:
kaasun tiivistymisestä syntynyt ydin, joka suunnattomien meteorimäärien
[sivu 657]
sieppaamisen kautta myöhemmin kasvoi. Itse asiassa ne
sieppaavat meteoreja edelleenkin, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.
Planeetat eivät
kierrä aurinkoa emäaurinkonsa päiväntasaajan tasossa, kuten tapahtuisi, jos ne
olisivat sinkoutuneet radoilleen auringon pyörimisliikkeestä. Ne kulkevat paremminkin
Angonan aiheuttaman aurinkopurkauman tasossa. Tämä purkauma oli kohtalaisessa
kulmassa auringon päiväntasaajan tasoon nähden.
Vaikka Angona ei
kyennytkään sieppaamaan mukaansa mitään auringon massasta, aurinkonne onnistui
kuitenkin lisäämään muodonmuutokselliseen planeettaperheeseensä jotakin
läheisyyteen tunkeutuneessa järjestelmässä kiertäneestä avaruusaineksesta.
Angonan gravitaatiokentän voimasta johtuen sen kiertotähdistö noudatti
kiertoratoja, jotka olivat melko etäällä pimeästä jättiläisestä; ja pian
aurinkokunnan muodostaneen massan purkautumisen jälkeen ja aikana, jolloin
Angona vielä oli auringon naapurustossa, Angonan järjestelmän kolme suurehkoa
planeettaa kiertyi niin lähelle aurinkokunnan esivaihetta, että sen vetovoima,
jota vielä auringon oma vetovoima vahvisti, riitti järkyttämään Angonan
gravitaatiopiirin tasapainon ja irrottamaan siitä pysyväisesti nämä taivaan
vaeltajan kolme sivukiertolaista.
Kaikella auringosta peräisin olevalla aurinkokunnan
aineksella oli alunperin yhtenäinen kiertoradan suunta, ja ilman näiden kolmen
vieraan avaruuskappaleen tunkeutumista olisi kaikella aurinkokunnan aineksella
yhä sama kiertoradan liikesuunta. Mutta tässä tilanteessa Angonan kolmen
sivukiertolaisen vaikutuksesta tunkeutui kehkeytymässä olleeseen aurinkokuntaan
uusia ja vieraita kiertovoimia, ja tämän tuloksena oli vastakkaisen
liikesuunnan ilmaantuminen. Vastakkainen liikesuunta missä tahansa
astronomisessa järjestelmässä on aina satunnaista, ja se ilmaantuu aina
vieraiden avaruuskappaleiden törmäysvaikutuksesta. Tällaiset yhteentörmäykset
eivät välttämättä aina tuota vastakkaista liikesuuntaa, mutta mitään
vastakkaista liikesuuntaa ei koskaan ilmene muualla kuin järjestelmissä, jotka
sisältävät eri alkuperää olevia massoja.
6. AURINKOKUNTAVAIHE --
PLANEETTOJEN
MUODOSTUMISVAIHE
Aurinkokunnan
syntymän jälkeen seurasi auringonpurkausten vähenemisvaihe. Asteittain
heikkenevällä voimalla aurinko jatkoi seuraavat viisisataatuhatta vuotta yhä
pienempien ainemäärien syöksemistä ympäröivään avaruuteen. Mutta tänä
vakiintumattomien kiertoratojen varhaiskautena, jolloin aurinkoa ympäröivät
avaruuden kappaleet tulivat radallaan lähimmäksi aurinkoa, emäaurinko kykeni
sieppaamaan takaisin suuren osan tästä meteoriaineksesta.
Vuoksi-ilmiön
aiheuttama kitka hidasti ensimmäiseksi aurinkoa lähinnä olevien planeettojen
pyörimisliikettä. Nämä gravitaatiovaikutukset edistävät osaltaan myös
planeettojen kiertoradan vakiintumista, samalla kun ne vaikuttavat
jarruttavasti planeettojen pyörimiseen akselinsa ympäri ja aiheuttavat
planeetan pyörimisliikkeen jatkuvaa hidastumista, kunnes akselin ympäri
tapahtuva pyöriminen loppuu, jolloin planeetan toinen pallonpuolisko jää
ainaisesti kääntyneeksi aurinkoon tai suurempaan kappaleeseen päin, niin kuin
tätä havainnollistavat Merkurius-planeetta ja kuu, joka kääntää aina saman
puolen Urantiaa kohti.
Kun kuun ja maan
vuoksivoiman aiheuttama kitka yhtäläistyy, maa kääntää aina saman
pallonpuoliskonsa kuuta kohti, ja päivä ja kuukausi merkitsevät samaa -- noin
neljänkymmenenseitsemän päivän pituista jaksoa. Kun tällainen kiertoratojen
vakaus on saavutettu, vuoksi-ilmiön kitka alkaa vaikuttaa päinvastaisesti: se
ei enää aja kuuta kauemmaksi maasta, vaan vetää satelliittia asteittain
planeettaa kohti. Ja sitten, sinä kaukaisen tulevaisuuden hetkenä, jolloin kuu
tulee noin seitsemäntoistatuhannen seitsemänsadan kilometrin päähän maasta,
maan gravitaatiovaikutus
[sivu 658]
saa aikaan kuun
hajoamisen. Ja tämä vuoksi-gravitaatioräjähdys repii kuun pieniksi pirstaleiksi,
jotka saattavat kerääntyä maailman ympärille Saturnuksen renkaita
muistuttaviksi ainesrenkaiksi, tai jotka saattavat meteoreiden muodossa joutua
vähitellen maan pinnalle.
Jos avaruuden
kappaleet ovat kooltaan ja tiheydeltään yhtäläiset, saattaa sattua
yhteentörmäyksiä. Mutta jos kaksi yhtä tiheää avaruuden kappaletta ovat
kooltaan verraten epäyhtenäiset, ja jos pienempi vähä vähältä lähestyy
suurempaa, seuraa pienemmän kappaleen hajoaminen, kun sen kiertoradan säteestä
tulee lyhyempi kuin kaksi ja puoli kertaa suuremman kappaleen säde. Avaruuden
jättiläisten väliset törmäykset ovat tuiki harvinaisia, mutta nämä
gravitaatio-vuoksi-ilmiön aiheuttamat pienempien taivaankappaleiden räjähdykset
ovat koko lailla yleisiä.
Tähdenlennot
esiintyvät parvittain, sillä ne ovat suurehkojen ainekappaleiden jäännöksiä,
jotka kappaleet läheisten ja vielä suurempien taivaankappaleiden
gravitaatio-vuoksivoima on hajottanut. Saturnuksen renkaat ovat hajonneen
satelliitin osasia. Yksi Jupiterin kuista on nyt tulossa vaarallisen lähelle
sitä kriittistä vyöhykettä, jossa se vuoksivoiman johdosta hajoaa, ja muutaman
miljoonan vuoden kuluessa sille käy niin, että se törmää planeettaan, tai sitä
kohtaa gravitaatio-vuoksivoiman aiheuttama hajoaminen. Aurinkokunnan viides
planeetta kulki kauan, kauan sitten epäsäännöllistä kiertorataa ja tuli aika
ajoin yhä lähemmäksi Jupiteria, kunnes se joutui gravitaatio-vuoksi-ilmiön
aiheuttaman hajoamisen kriittiseen vyöhykkeeseen, pirstoutui lyhyessä ajassa ja
muovautui nykyiseksi asteroidien parveksi.
4.000.000.000 vuotta sitten Jupiterin
ja Saturnuksen järjestelmät järjestyivät suunnilleen sellaisiksi, jollaisina ne
ovat tänä päivänä havaittavissa, ellei oteta huomioon niiden kuita, joiden koko
useiden vuosimiljardien ajan kasvamistaan kasvoi. Aurinkokunnan kaikki
planeetat ja satelliitit kasvavat jatkuvan meteorien sieppaamisen johdosta
tosiasiassa edelleen.
3.500.000.000 vuotta sitten kymmenen
muun planeetan tiivistymällä syntyneet ytimet olivat jo pitkälle muotoutuneita,
ja useimpien kuiden keskusydin oli koskematon, vaikka jotkin pienemmistä
satelliiteista myöhemmin yhdistyivätkin muodostaen nykyisin nähtävät suuremmat
kuut. Tämä aikakausi on katsottavissa planeettojen kokoonkasautumisen
aikakaudeksi.
3.000.000.000
vuotta
sitten aurinkokunta toimi paljolti samalla tavoin kuin se toimii tänään. Sen
jäsenet kasvoivat yhä kooltaan, koska avaruuden meteoreja virtasi tuhlailevin
määrin jatkuvasti planeetoille ja niiden satelliiteille.
Suunnilleen
tähän aikaan aurinkokuntanne merkittiin Nebadonin fyysiseen rekisteriin, ja se
sai nimekseen Monmatia.
2.500.000.000 vuotta sitten
planeettojen koko oli kasvanut tavattomasti. Urantia oli jo oivallisesti
kehittynyt sfääri, jonka massa oli noin kymmenesosa nykyisestä ja joka kasvoi
saamansa meteoriaineksen ansiosta edelleenkin nopeasti.
Koko tämä valtava toiminta kuuluu aivan normaalina osana
Urantian kaltaisen evolutionaarisen maailman muotoutumiseen, ja siinä syntyvät
ne astronomiset esivaiheet, joiden kautta näyttämöä valmistellaan kyseisten
avaruuden maailmojen fyysisen evoluution alkamiseen, ja se puolestaan on
valmistelua ajallisen elollisuuden muodossa tapahtuvalle uskaliaalle
yritykselle.
7. METEORIAJANJAKSO --
VULKAANINEN
AIKAKAUSI
PLANEETAN ALKUVAIHEEN ILMAKEHÄ
Kaikkina näinä
varhaisina aikoina aurinkokunnan avaruusalueilla parveili pieniä hajoavia ja
tiivistyviä kappaleita, ja koska maapallolta puuttui tunkeutuvat kappaleet
polttava, suojeleva
[sivu 659]
ilmakehä,
tällaiset avaruuden kappaleet rysähtivät suoraan Urantian pinnalle. Nämä
taukoamattomat iskut pitivät planeetan kamaran enemmän tai vähemmän
kuumentuneena, ja tämä, yhdessä sfäärin koon kasvusta johtuneen gravitaation
vaikutuksen lisääntymisen kanssa, alkoi käynnistää niitä vaikuttavia voimia,
jotka vähitellen panivat raskaammat alkuaineet, kuten raudan, asettumaan yhä
lähemmäksi planeetan keskustaa.
2.000.000.000 vuotta sitten maa alkoi
käydä ratkaisevasti kookkaammaksi kuin kuu. Planeetta oli toki aina ollut
satelliittiaan suurempi, mutta kokoeroa ei ollut kovinkaan paljon ennen kuin
osapuilleen näihin aikoihin, jolloin maa sieppasi suunnattomia avaruuden
kappaleita. Urantia oli tuolloin kooltaan noin viidenneksen nykyisestään, ja se
oli kasvanut kyllin suureksi pidätelläkseen sen primitiivisen ilmakehän, joka
oli alkanut kehkeytyä kuuman sisustan ja jäähtyvän kuorikerroksen välillä
käydyn alkuaineiden sisäisen kamppailun tuloksena.
Kiistattomasti
vulkaaniseksi määriteltävä toiminta on peräisin näiltä ajoilta. Maan sisuksen
lämpötila nousi jatkuvasti, kun meteorien avaruudesta tuomat radioaktiiviset
tai raskaammat alkuaineet hautautuivat yhä syvemmälle. Näiden radioaktiivisten
alkuaineiden tutkimus tulee paljastamaan, että Urantian pinta on yli miljardin
vuoden ikäinen. Radiumkello on luotettavin ajannäyttäjänne tehdessänne
tieteellisiä arvioita planeetan iästä, mutta kaikki tällaiset arviot ovat liian
lyhyitä siksi, että kaikki tarkasteltavaksenne tulevat radioaktiiviset
materiaalit ovat peräisin maan pinnalta ja edustavat sen vuoksi Urantian verrattain
äskettäistä tällaisten alkuaineiden saamaa.
1.500.000.000 vuotta sitten maa oli
kooltaan kaksi kolmasosaa nykyisestä, kun taas kuun massa oli jo lähes
nykyisensä. Maan nopea kasvu kuuta kookkaammaksi mahdollisti sen, että maa
alkoi hitaasti anastaa sitä vähäistä ilmakehää, joka sen satelliitilla alkuaan
oli.
Vulkaaninen toiminta on nyt
voimakkaimmillaan. Maa on kokonaisuudessaan todellinen tulipätsi. Sen
pintakerros muistuttaa aiempaa sulaa tilaansa ennen kuin raskaammat metallit
painuivat keskustaa kohti. Meneillään on vulkaaninen aikakausi.
Verrannollisesti muita kevyemmästä graniitista pääosin koostuva kuorikerros on
siitä huolimatta vähin erin muodostumassa. Planeetasta on vähitellen
muodostumassa näyttämö, joka kykenee jonakin päivänä ylläpitämään elämää.
Alkeellinen planetaarinen ilmakehä on
hitaasti kehittymässä. Tässä vaiheessa se koostuu vähäisestä määrästä
vesihöyryä, hiilimonoksidista, hiilidioksidista sekä vetykloridista, mutta
sitoutumatonta typpeä tai vapaata happea on vain vähän tai ei ollenkaan.
Vulkaanista aikakautta elävän maailman ilmakehä on eriskummallinen nähtävyys.
Lueteltujen kaasujen lisäksi sitä kuormittivat raskaasti lukuisat vulkaaniset
kaasut, ja sitä mukaa kuin ilmavyö vanhenee, siihen sekoittuu palamistuotteita
planeetan pintaa taukoamatta pommittavista, rankkoina jatkuvista
meteorikuuroista. Tällainen meteorien palaminen kuluttaa ilmakehän hapen miltei
kokonaan, ja meteoripommitusten määrä on yhä suunnaton.
Ilmakehä kävi ennen pitkää vakaammaksi ja jäähtyi siinä määrin, että sateen tiivistyminen planeetan kuumalle, kallioiselle pinnalle pääsi alkuun. Tuhansien vuosien ajan Urantia oli kääriytyneenä valtavaan yhtenäiseen höyryvaippaan. Eikä aurinko näinä aikakausina milloinkaan paistanut maan kamaralle.
Suuri osa ilmakehän sisältämästä hiilestä
sitoutui, ja siitä muodostui karbonaatteja eri metalleista, joita planeetan
pintakerroksissa oli runsain määrin. Alkuaikojen rehevä kasvikunta kulutti
myöhemmin paljon suuremmat määrät näitä hiilikaasuja.
[sivu 660]
Vielä myöhempinäkin ajanjaksoina pitivät jatkuvat laavavirrat ja maahan putoavat meteorit ilman sisältämän hapen miltei täysin sitoutuneena. Kohta ilmaantuvan alkumeren varhaisissa laskeumissakaan ei ole lainkaan värillisiä kiviä eikä savikiviä. Eikä tämän valtameren ilmaantumisen jälkeenkään ilmakehässä ollut pitkään aikaan käytännöllisesti katsoen lainkaan vapaata happea; sitä alkoi esiintyä merkittävässä määrin vasta, kun merilevät ja muut kasvikunnan muodot sitä myöhemmin kehittivät.
Vulkaanisen ajanjakson
primitiivinen planetaarinen ilmakehä ei tarjoa juuri minkäänlaista suojaa
meteoriparvien törmäysiskuja vastaan. Miljoonat ja taas miljoonat meteorit
pystyvät läpäisemään tällaisen ilmakerroksen ja törmäämään kiinteinä kappaleina
planeetan kamaraan. Mutta ajan kuluessa yhä harvemmat meteorit osoittautuvat
riittävän suuriksi voittaakseen myöhempien aikakausien yhä happipitoisemmaksi
käyvän ilmakehän alati vahvistuvan kitkasuojuksen.
MAANJÄRISTYSTEN AIKAKAUSI
MAAILMAN VALTAMERI JA ENSIMMÄINEN MANNER
1.000.000.000 vuotta sitten on
aikamäärä, josta Urantian historia varsinaisesti alkaa. Planeetta oli
saavuttanut suunnilleen nykyisen kokonsa. Ja jokseenkin tuohon aikaan se
merkittiin Nebadonin fyysisiin rekistereihin ja sai nimensä -- Urantia.
Ilmakehän
olemassaolo samoin kuin taukoamaton kosteuden tiivistyminen helpottivat
maankuoren jäähtymistä. Jo varhaisessa vaiheessa vulkaaninen toiminta
tasapainotti sisäistä lämpöpainetta ja maankuoren kokoonvetäytymistä. Ja
tulivuorten määrän nopeasti vähetessä alkoi esiintyä maanjäristyksiä, kun tämä
maankuoren jäähtymis- ja mukautumisvaihe edistyi.
Urantian varsinainen geologinen historia alkaa siitä, kun maankuori jäähtyi niin paljon, että seurauksena oli ensimmäisen valtameren muodostuminen. Kerran alkuun päästyään vesihöyryn tiivistyminen jäähtyvälle pinnalle jatkui, kunnes se oli käytännöllisesti katsoen täysimääräistä. Tämän ajanjakson päättyessä valtameri oli jo maailmanlaajuinen. Keskimäärin yli puolentoista kilometrin syvyisenä se peitti alleen koko planeetan. Vuorovesi-ilmiöt vaikuttivat silloin koko lailla samoin kuin ne ovat havaittavissa nykyisinkin, mutta tämä alkumeri ei ollut suolainen. Se oli tosiasiallisesti koko maailman kattanut makeavesipeitto. Kloori oli tuolloin enimmältään erilaisiin metalleihin sitoutuneena, mutta sitä oli kylliksi, jotta se yhdessä vedyn kanssa teki tämän veden aavistuksen verran happamaksi.
Tämän kaukaisen aikakauden alkaessa Urantia
on kuviteltava veden peittämäksi planeetaksi. Nykyisen Tyynenmeren pohjalle
nousi myöhemmin syvemmältä tulevia ja sen vuoksi tiheämpiä laavavirtoja, ja
tämä osa veden peittämää pintaa painui huomattavasti syvemmälle. Ensimmäinen
mantereinen maamassa nousi maailman valtamerestä asteittain paksunevan
maankuoren tasapainon palauttajana.
950.000.000 vuotta sitten Urantia näyttäytyy tarkkailijalle yhtenä suurena mantereena ja yhtenä laajana vesiulappana, joka on Tyyni valtameri. Tulivuoria esiintyy yhä laajalti ja maanjäristyksiä sattuu tiuhaan, ja ne ovat ankaria. Meteorit pommittavat edelleenkin maata, mutta niiden esiintymistiheys ja koko ovat vähenemään päin. Ilmakehä on seestymässä, mutta hiilidioksidin määrä pysyy edelleen suurena. Maankuori on vähitellen asettumassa.
Suunnilleen tähän aikaan Urantia määrättiin
planeetan hallintoa ajatellen Satanian järjestelmään ja merkittiin
Norlatiadekin elämänrekisteriin. Siitä hetkestä alkaen on tämä pieni ja
[sivu 661]
vähäpätöinen sfääri tunnustettu
hallinnollisesti, sfääri, jonka kohtalona oli päätyä planeetaksi, jolla Mikael
myöhemmin ryhtyisi kuolevaisen hahmossa tapahtuneeseen, lahjoittautumista
merkinneeseen hankkeeseen, planeetaksi, jolla hän olisi osallisena niissä
kokemuksissa, joiden johdosta Urantia on sen jälkeen tullut paikallisesti
tunnetuksi "ristin maailmana".
900.000.000 vuotta sitten Urantialle saapui ensimmäinen Satanian tiedustelupartio, joka oli lähetetty Jerusemista tutkimaan planeettaa ja laatimaan raportti sen soveltuvuudesta elollisuuskokeiluasemaksi. Tähän komissioon kuului kaksikymmentäneljä jäsentä. Heihin lukeutui Elämänkantajia, Lanonandek-Poikia, Melkisedekejä, serafeja ja taivaan elollisten olentojen muihin luokkiin kuuluvia jäseniä, jotka olivat tekemisissä planeettojen organisoinnin ja hallinnon varhaisvaiheiden kanssa.
Planeetan huolellisesti katsastettuaan tämä komissio palasi Jerusemiin ja esitti Järjestelmän Hallitsijalle myönteisen raportin, jossa se suositteli Urantian merkitsemistä elollisuuskokeilurekisteriin. Suosituksen mukaisesti maailmanne rekisteröitiin Jerusemissa desimaaliplaneetaksi, ja Elämänkantajille ilmoitettiin, että heille myönnettäisiin lupa ottaa käyttöön aineen mekaanisen, kemiallisen ja sähköisen liikkeellepanon uusia malleja sitten, kun he joskus myöhemmin saapuisivat Urantialle valtuuksin siirtää ja juurruttaa sinne elämä.
Kaksitoistajäseninen Jerusemin sekakomissio sai aikanaan valmiiksi planeetan haltuunottoon liittyvät järjestelyt, jotka Edentian seitsemänkymmenjäseninen planeettakomissio hyväksyi. Nämä Elämänkantajien neuvonantajakunnan laatimat suunnitelmat hyväksyttiin lopullisesti Salvingtonissa. Pian sen jälkeen esitettiin Nebadonin kaukoviestilähetyksissä tiedotus, jonka mukaan Urantiasta tulisi näyttämö, jolla Elämänkantajat toteuttaisivat kuudennenkymmenennen kokeilunsa Sataniassa, kokeilun, jonka tarkoituksena olisi monipuolistaa ja parantaa Nebadonin elollisuuden rakennekaavojen Satanialle ominaisia tyyppejä.
Pian sen jälkeen kun Urantia ensi kerran
tehtiin universumin kaukotiedotuslähetyksissä koko Nebadonille tunnetuksi,
sille myönnettiin täysimääräinen universumistatus. Kohta tämän jälkeen se
kirjattiin superuniversumin pien- ja suursektorin päämajaplaneettojen
rekistereihin, ja ennen tämän aikakauden päättymistä Urantiasta oli tehty
merkintä Uversassa pidettävään planetaarisen elollisuuden rekisteriin.
Koko tälle aikakaudelle olivat ominaisia toistuvat ja rajut myrskyt. Alkuaikojen maankuori oli jatkuvien muutosten alaisena. Pinnan jäähtyminen vuorotteli suunnattomien laavavirtausten kanssa. Maailman pinnalta ei ole mistään löydettävissä jälkeäkään tästä alkuperäisestä planeetan kamarasta. Kaikki on liian monta kertaa sekoittunut syvältä purkautuneisiin laavavirtoihin seka alkuaikojen maailmanlaajuisen valtameren myöhempiin laskeumiin.
Näiden muinaisten, merta edeltäneiden kallioiden muuntuneita jäännöksiä on maan pinnalta löydettävissä eniten koillis-Kanadasta, Hudsoninlahden ympäristöstä. Tämä laaja graniittikohouma koostuu merta edeltäneiden kausien kivestä. Nämä kalliokerrostumat ovat kuumentuneet, taipuneet, vääntyneet, poimuttuneet ja kerran toisensa jälkeen käyneet läpi nämä vääristävät metamorfiset ilmiöt.
Kaikkina merellisinä aikakausina tämän
muinaisen valtameren pohjalle laskeutui suunnattomia, fossiilittomia
kivikerrostumia. (Kalkkikiveä voi muodostua kemiallisen saostumisen tuloksena;
suinkaan kaikkea vanhempaa kalkkikiveä eivät ole tuottaneet merieliöstön
laskeumat). Mistään näistä muinaisista kalliomuodostumista ei löydy todisteita
elämästä; ne eivät sisällä laisinkaan fossiileja, elleivät myöhemmät
vesiaikakausien laskeumat ole jonkin sattuman kautta sekoittuneet näiden elämää
edeltävien, vanhempien kerrostumien kanssa.
[sivu 662]
Alkuaikojen maankuori oli perin epävakaa, mutta vuortenmuodostusta ei vielä esiintynyt. Muodostuessaan planeetta painui gravitaatiopaineen alaisena kokoon. Vuoret eivät ole kokoon puristuvan sfäärin jäähtyvän kuoren sortumisen tulosta, vaan ne ilmaantuvat myöhemmin sateen, gravitaation ja eroosion vaikutuksesta.
Tämän aikakauden mantereinen maamassa kasvoi
kooltaan, kunnes se peitti miltei kymmenen prosenttia maan pinnasta. Ankarat
maanjäristykset alkoivat vasta, kun mantereinen maamassa kohosi hyvän matkaa
veden yläpuolelle. Kerran alettuaan maanjäristysten esiintymistiheys- ja
voimakkuus kasvoi aikakaudesta toiseen. Miljoonien ja taas miljoonien vuosien
kuluessa maanjäristykset ovat vähentyneet, mutta niitä esiintyy Urantialla yhä
keskimäärin viisitoista päivässä.
850.000.000 vuotta sitten alkoi ensimmäinen todellinen maankuoren asettumisen vaihe. Raskaammat metallit olivat enimmältään painuneet syvään lähelle maapallon keskustaa. Jäähtyvä maankuori ei enää vajonnut yhtä laajassa mitassa kuin oli tapahtunut aikaisempina aikakausina. Esiin työntyneen maan ja sitä raskaamman merenpohjan välille vakiintui parempi tasapaino. Maankuoren alaisen laavakerroksen virtailu kävi lähes maailmanlaajuiseksi, ja tämä korvasi ja tasapainotti jäähtymisen, kutistumisen ja pinnan siirrosten aiheuttamat fluktuaatiot.
Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset vähenivät jatkuvasti esiintymistiheydeltään ja ankaruudeltaan. Ilmakehä puhdistui vähitellen vulkaanisista kaasuista ja vesihöyryistä, mutta sen hiilidioksidipitoisuus oli yhä korkea.
Ilmassa ja maassa esiintyvät sähköiset
häiriöt olivat niin ikään vähenemään päin. Laavavirrat olivat tuoneet pinnalle
sellaisen alkuaineiden sekoituksen, joka monipuolisti maankuorta ja tarjosi
planeetalle paremman eristyksen tiettyjä avaruuden energioita vastaan. Ja
kaikki tämä helpotti suuresti maan energian kontrollia ja sen virtaamisen
säätelyä, kuten maan magneettisten napojen toiminta paljastaa.
800.000.000 vuotta sitten alkoi ensimmäinen suuri maa-aikakausi, mantereen entistä laajemman kohoamisen ajanjakso.
Maan hydrosfäärin eli vesikehän tiivistyttyä ensin maailman valtamereksi ja sittemmin Tyyneksi valtamereksi tulisi mielessään nähdä, miten tämä jälkimmäinen vesiulappa peitti silloin yhdeksän kymmenesosaa maan pinnasta. Mereen putoavat meteorit kerääntyivät valtameren pohjalle, ja meteorit koostuvat yleisesti ottaen raskaista aineksista. Maalle putoavat meteorit hapettuivat suuresti, myöhemmin eroosio kulutti ne loppuun, minkä jälkeen ne huuhtoutuivat valtameren syvänteisiin. Näin merenpohja kävi yhä raskaammaksi, ja sitä lisäsi vielä paikoin noin kuudentoista kilometrin syvyisen vesimassan paino.
Tyynenmeren painuminen yhä syvemmälle aiheutti mantereisen maamassan työntymisen ylemmäksi. Eurooppa ja Afrikka alkoivat nousta Tyynenmeren syvyyksistä niiden massojen myötä, joita nyt kutsutaan Australiaksi, Pohjois- ja Etelä-Amerikaksi sekä Antarktiksen mantereeksi, samalla kun Tyynen valtameren pohja tätä kohoamista korvaavasti painui yhä syvemmälle. Tämän ajanjakson lopussa oli lähes kolmannes maapallon pinnasta maata, joka kaikki esiintyi yhtenä mannerkokonaisuutena.
Tämän lisääntyneen maankohoamisen myötä ilmaantuivat
planeetan ensimmäiset ilmastolliset erot. Maan kohoaminen, kosmiset pilvet ja
merelliset vaikutukset ovat tärkeimpiä tekijöitä ilmaston vaihtelussa. Aasian
maamassan harja nousi maan kohoamisen ollessa suurimmillaan lähes neljäntoista
ja puolen kilometrin korkeuteen. Mikäli näiden korkealle kohonneiden alueiden
yllä leijuneessa ilmassa olisi ollut paljon kosteutta, olisi silloin
muodostunut suunnattomia jäätiköitä;
[sivu 663]
jääkausi olisi koittanut paljon aikaisemmin
kuin sitten tapahtui. Vasta useita satoja miljoonia vuosia myöhemmin ilmaantui
taas yhtä paljon maata veden yläpuolelle.
750.000.000 vuotta sitten mannerkokonaisuus alkoi ensi kerran
murtua laajana pohjois--eteläsuuntaisena halkeamana, johon myöhemmin pääsi
merivettä ja joka näin valmisteli Pohjois- ja Etelä-Amerikan -- Grönlanti
mukaan luettuna -- mantereen liukumista kohti länttä. Pitkä
itä--länsisuuntainen repeämä erotti Afrikan Euroopasta ja irrotti Australian,
Tyynenmeren saarten sekä Antarktiksen maamassat Aasian mantereesta.
700.000.000 vuotta sitten Urantian olosuhteet olivat kypsymässä
elämän ylläpitämiseen soveltuviksi. Mannerlaattojen liukuminen jatkui;
valtameri tunkeutui yhä kauemmas maalle pitkinä, sormimaisina merinä ja
muodosti niitä matalia vesiä ja suojaisia poukamia, jotka ovat perin sopivia
merieliöstön kasvupaikoiksi.
650.000.000 vuotta sitten mannermassat ajautuivat yhä kauemmaksi toisistaan, minkä johdosta mannermeret laajenivat entisestään. Ja nämä vedet olivat nopeasti saavuttamassa sen suolaisuusasteen, joka oli välttämätön Urantian elollisuudelle.
Juuri nämä ja niiden jälkeen ilmaantuneet
meret tallensivat ne merkinnät Urantian elämästä, jotka on myöhemmin löydetty
hyvin säilyneiltä kivisiltä sivuilta, teoksesta teoksen jälkeen vaiheen seuratessa
vaihetta ja aikakauden aikakautta. Nämä muinaisaikojen sisämeret olivat todella
evoluution kehto.
[Esittänyt Elämänkantaja, joka oli alkuperäisen Urantian ryhmän jäsen ja joka on nyt täällä asuva tarkkailija.]