[sivu
931]
AVIOLIITTO JA PERHE-ELÄMÄ
AINEELLINEN pakko loi avioliiton perustat, sukupuolinen tarve kaunisti sitä, uskonto sanktioi ja ylevöitti sen, valtio vaati ja sääteli sitä. Kehittymässä oleva rakkaus alkaa myöhempinä aikoina sen sijaan todistaa avioliiton oikeutusta ja ylistää sitä sivilisaation hyödyllisimmän ja jaloimman instituution -- kodin -- alkulähteenä ja luojana. Ja kodinrakentamisen tulisi olla kaiken kasvatuksellisen ponnistelun keskeisin ja oleellisin sisältö.
Pariutuminen on pelkästään suvunjatkamiseen liittyvä toimi, johon yhdistyy vaihtelevia määriä omien halujen tyydytystä; avioliitossa eli kodinrakennuksessa on suurelta osin kysymys itsesäilytyksestä, ja se edellyttää yhteiskuntalaitoksen kehittymistä. Yhteiskunta itsessään on perheyksiköistä kokoonpantu rakennelma. Yksilöt ovat sangen lyhytaikaisia, jos heitä ajatellaan planeetalla vaikuttavina tekijöinä. Vain perheet ovat sosiaaliseen kehitykseen jatkuvasti vaikuttavia yksikköjä. Perhe on se kanava, jonka kautta kulttuurin ja tiedon virta soljuu yhdeltä sukupolvelta toiselle.
Koti on
pohjimmiltaan sosiologinen instituutio. Avioliitto kehkeytyi itsesäilytyksen
takia harjoitetusta yhteistyöstä ja suvunjatkamisen edellyttämästä
kumppanuudesta, kun sen sijaan halujentyydyttymisen elementti oli enemmänkin
sattumanvarainen. Koti sulkee kuitenkin piiriinsä kaikki kolme ihmiselon
perusfunktiota, kun taas elämän jatkumisesta huolehtiminen tekee siitä ihmisen
perusinstituution, ja sukupuolielämä erottaa sen kaikista muista sosiaalisista
toiminnoista.
Avioliiton perustaa ei laskettu sukupuolisuhteille, vaan ne liittyivät siihen sattumanvaraisesti. Alkuaikojen mies ei tarvinnut avioliittoa, hän kun tyydytti sukupuoliset tarpeensa kuormittamatta itseään vaimosta, lapsista ja kodista koituvilla velvollisuuksilla.
Koska nainen on fyysisesti ja
tunne-elämältään sidoksissa jälkeläisiinsä, hän on riippuvainen miehen kanssa
harjoitettavasta yhteistyöstä, ja tämä ajaa häntä avioliiton turvalliseen suojaan.
Mutta miestä ei mikään suoranainen biologinen vietti ollut johdattamassa
avioliittoon -- vielä vähemmän sellainen häntä siellä piti. Rakkaus ei suinkaan
tehnyt avioliittoa miehen kannalta houkuttelevaksi, vaan mieluumminkin nälkä
oli se, joka houkutteli villimiehen naisen luo ja siihen alkeelliseen
asuinsuojaan, jossa tämä lapsineen eleli.
Avioliittoa ei saanut aikaan edes se, että
olisi tietoisesti tajuttu sukupuolisuhteista koituvia velvoitteita.
Alkukantainen ihminen ei käsittänyt, mikä yhteys oli sukupuolisten tarpeiden
tyydyttämisen ja sittemmin seuraavan lapsen syntymän välillä. Aikoinaan
uskottiin yleisesti, että neitsyt voisi tulla raskaaksi. Villi-ihminen rakensi
mielessään jo varhaisessa vaiheessa sellaisen käsityksen, että pikkuvauvat tehtiin
henkien maassa. Raskauden uskottiin seuraavan siitä, että henki -- kehittyvä
aave -- meni naiseen. Niin ruokavaliosta kuin pahasta silmästäkin uskottiin,
että ne kykenivät saamaan neitsyen tai naimattoman
[sivu 932]
naisen raskaaksi, kun taas myöhemmät uskomukset liittivät elämän alkuunlähtemisen hengitykseen ja auringonvaloon.
Monien varhaiskansojen uskomuksissa aaveet liittyivät mereen, siksi oli vallalla monia neitsyiden peseytymistapoja koskeneita rajoituksia. Nuoret naiset pelkäsivät huomattavasti enemmän kylpeä nousuveden aikana meressä kuin he pelkäsivät olla sukupuolisuhteissa. Muotopuolia pikkulapsia tai keskosia pidettiin eläinten poikasina, jotka olivat huolimattoman kylpemisen seurauksena tai pahansuopaisen henkitoiminnan johdosta päässeet naisen ruumiiseen. Villi-ihmisiä ei tietenkään millään tavoin emmityttänyt kuristaa tällaiset jälkeläiset kuoliaiksi heti niiden syntymän hetkellä.
Asioiden todellinen laita alkoi valjeta ensi
kerran silloin, kun alettiin uskoa, että sukupuolisuhteet avasivat tien, jota
kautta hedelmöittävä aave meni naiseen. Ihminen on sen jälkeen saanut selville,
että isältä ja äidiltä tulee yhtäläinen panos niitä eläviä perintötekijöitä,
jotka panevat jälkikasvun alulle. Mutta vielä kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla
monet vanhemmat koettavat pitää lapsensa enemmän tai vähemmän tietämättöminä
siitä, mistä ihmiselämä saa alkunsa.
Jonkinlaisen yksinkertaisen perheen takeena oli se tosiasia, että suvunjatkamistoiminta tuo mukanaan äiti--lapsi -suhteen. Äidinrakkaus on vaistomaista; sen alkuperä ei ole tapasäännöissä niin kuin on avioliiton. Kaikissa nisäkkäissä ilmenevä äidinrakkaus on kokonaan paikallisuniversumin mielenauttajahenkien antama synnynnäinen ominaisuus, ja voimakkuutensa ja uhrautuvuutensa puolesta se on aina suorassa suhteessa kyseiselle lajille ominaisen avuttoman vauvaiän pituuteen.
Äidin ja lapsen välinen suhde on luonnonmukainen, voimakas ja vaistomainen, ja suhde, joka sen vuoksi pakotti alkuaikojen naiset alistumaan moniin outoihin olosuhteisiin ja kestämään sanoin kuvaamattomia koettelemuksia. Tämä pakottava äidinrakkaus on se rampauttava emootio, joka on aina antanut naiselle niin tavattoman epäedulliset lähtöasemat kaikissa hänen kamppailuissaan miehen kanssa. Äidinvaisto ei ihmislajin kohdalla kuitenkaan ole vastustamaton, vaan kunnianhimo, itsekkyys ja uskonnollinen vakaumus voivat sen lannistaa.
Vaikkei äiti--lapsi -suhde merkitse sen paremmin avioliittoa kuin kotiakaan, se oli kuitenkin se itu, josta nämä molemmat versoivat. Pariutumisen kehityksessä astuttiin pitkä askel eteenpäin, kun tällaiset tilapäiset kumppanuussuhteet kestivät sen verran pitempään, että suhteesta seuranneet jälkeläiset ehdittiin kasvattaa, sillä silloin kysymys oli jo kodinrakentamisesta.
Näihin
entisaikojen parisuhteisiin sisältyneistä ristiriita-asetelmista huolimatta ja
liiton löyhyydestä riippumatta nämä miehen ja naisen kumppanuussuhteet
lisäsivät hengissäsäilymisen mahdollisuuksia huomattavasti. Yhteistyössä
toimiva mies ja nainen, vaikkei perhettä ja jälkikasvua vielä olisikaan, ovat
monin tavoin ylivoimaisempia kuin kaksi miestä tai kaksi naista. Tämä
sukupuolten välinen parinmuodostus lisäsi henkiinjäämistä ja oli
ihmisyhteiskunnan varsinainen alku. Sukupuolten välinen työnjako edisti myös
hyvinvointia ja lisäsi onnellisuutta.
2. ALKUAIKOJEN ÄITIVALTAINEN PERHE
Naisen jaksottainen verenvuoto samoin kuin hänen synnytyksessä menettämänsä veri antoivat ihmiselle jo ammoin aiheen luulla, että veri olisi lapsen luoja (jopa sielun tyyssija), ja siitä sai alkunsa verisiteen käsite ihmisten sukulaisuussuhteissa. Varhaisina aikoina polveutuminen laskettiin kokonaan naisen puolelta, sillä vain tästä perimyksen osasta voitiin ylipäätään olla varmoja.
Se alkuperhe, joka kehkeytyi äidin ja lapsen
välisestä vaistomaisesta biologisesta verisiteestä, oli väistämättä
äitivaltainen, ja monet heimot pitivät kauan aikaa kiinni tästä järjestelystä.
[sivu 933]
Äitijohtoinen perhe oli ainoa mahdollinen ylimenovaihe siirryttäessä lauman kesken harrastetun ryhmäavioliiton vaiheesta moniavioisten ja yksiavioisten isävaltaisten perheiden myöhemmin ilmaantuneeseen ja kohentuneeseen kotielämään. Äitivaltainen perhe oli luonnonmukainen ja biologinen; isävaltainen perhe on sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen. Äitivaltaisen perherakenteen sitkeähenkisyys Pohjois-Amerikan punaisten ihmisten keskuudessa oli yksi tärkeimpiä syitä siihen, mikseivät muutoin pitkälle edistyneet irokeesit koskaan muodostaneet varsinaista valtiota.
Niin kauan kuin tapasäännöt perheen äitivaltaisuudesta olivat vallitsevia, käytti kodissa korkeinta valtaa itse asiassa vaimon äiti. Jopa vaimon veljet ja näiden pojat valvoivat perhettä toimeliaammin kuin konsanaan aviomies. Isät saivat tavallisesti jopa uuden nimen lastensa mukaan.
Varhaisimmat rodut eivät pitäneet isää kovinkaan suuressa kunniassa, sillä he katsoivat lapsen olevan peräisin kokonaan äidistä. He uskoivat, että lapset muistuttivat isää vain siksi, että he asuivat yhdessä tai että lapset oli "merkitty" tällä tavoin, koska äiti halusi heidän olevan isän näköisiä. Kun myöhemmin siirryttiin äitijohtoisesta perheestä isävaltaiseen perheeseen, isä otti kaiken kunnian lapsesta, ja monet raskaana olevaa naista koskeneet tabut ulotettiin koskemaan myös hänen aviomiestään. Perheenlisäystä odottava isä lopetti työnteon, kun synnytyksen hetki läheni, ja synnytyksen tapahtuessa hän meni vaimon mukana vuoteeseen ja jäi sinne lepäämään kolmesta kahdeksaan päivän ajaksi. Vaimo saattoi nousta vuoteesta jo seuraavana päivänä ja ryhtyä raskaaseen työhön, mutta aviomies pysytteli vuoteessa vastaanottamassa onnitteluja. Tämä kaikki oli osa niitä alkuaikojen tapasääntöjä, joiden tarkoituksena oli vahvistaa isän oikeus lapseen.
Ensi alkuun oli tapana, että mies liittyi vaimonsa väkeen, mutta myöhempinä aikoina mies voi vaimostaan perityn hinnan maksettuaan tai tämän työllään lunastettuaan viedä vaimonsa ja lapset takaisin oman väkensä pariin. Siirtyminen äitivaltaisesta isävaltaiseen perheeseen selittää muutoin tarkoituksettomilta vaikuttavat, tietyntyyppisiä serkusavioliittoja koskevat kiellot, kun muut vastaavanlaiset sukulaisavioliitot sen sijaan hyväksytään.
Metsästysaikakaudelle kuuluneiden tapasääntöjen siirryttyä menneisyyteen, eli sitten kun paimentolaisuus päästi miehen valvomaan pääasiallisinta ravinnonlähdettä, äitivaltainen perhejärjestelmä tuli nopeasti tiensä päähän. Sen olemassaolo tyrehtyi yksinkertaisesti siihen, ettei se pystynyt menestykselliseen kilpailuun uudemman, isäjohtoisen perheen kanssa. Äidin miespuolisten sukulaisten hallussa oleva valta ei kyennyt kilpailemaan aviomies-isän käsiin keskittyneen vallan kanssa. Nainen ei ollut sellaisen moniosaisen tehtävän tasalla, että hän olisi kyennyt synnyttämään lapset sekä harjoittamaan jatkuvaa vallankäyttöä ja lisäämään valtaansa kotona. Kun tavaksi yhä laajemmin tuli vaimon varastaminen ja myöhemmin vaimon ostaminen, se oli omiaan jouduttamaan äitijohtoisen perheen siirtymistä historiaan.
Valtavaa
muutosta merkinnyt siirtyminen äitivaltaisesta isävaltaiseen perhemuotoon on
eräs perinpohjaisimmista ja täydellisimmistä ihmiskunnan kautta aikojen
toteuttamista täyskäännösmäisistä suunnanmuutoksista. Tämä muutos johti heti
suurempaan sosiaaliseen ilmeikkyyteen ja entistä laajempaan uusien asioiden
kokeiluun perhe-elämän puitteissa.
Äidinvaisto saattoi kyllä johtaa naisen
avioliittoon, mutta mikä hänet itse asiassa pakotti pysymään aviosuhteessa, oli
miehen suurempi voima samoin kuin tapasääntöjen vaikutus. Paimentolaiselämä
pyrki luomaan uuden tapasääntöjen järjestelmän, patriarkaalistyyppisen
perhe-elämän. Paimentolaisuuden ja varhaiskantaisen maatalouden oloissa
vallinneiden tapasääntöjen mukaan perheen yhtenäisyyden perustana oli isän
kiistaton ja rajoittamaton auktoriteetti. Koko yhteisökenttä -- olipa kysymys
kansakunnasta tai perheestä -- kulki patriarkaalisuutta edustavan
yksinvaltaisen toimivallan vaiheen läpi.
[sivu 934]
Se, miten vähäistä huomaavaisuutta naissukukuntaa kohtaan vanhatestamentillisena aikakautena osoitettiin, heijastelee totuudenmukaisesti niitä tapoja, joita paimentolaiset noudattivat. Heprealaiset patriarkat olivat kaikki paimentolaisia, niin kuin todistaa sanonta "Herra on minun paimeneni".
Mutta siitä, että miehellä oli menneinä aikakausina alhainen käsitys naisesta, ei voida moittia miestä sen enempää kuin naista itseäänkään. Nainen ei onnistunut saavuttamaan yhteiskunnallista arvonantoa alkukantaisina aikoina siksi, että hän lamaantui hädän hetkellä; hän ei kriisitilanteessa tehnyt vaikutusta eikä toiminut sankarillisesti. Äitiys oli olemassaolotaistelussa selvä vamma. Kun heimoa puolustettiin, äidinrakkaus oli vain haitaksi.
Miehen taistelunhalua ja miehisyyttä ihaillessaan ja ylistäessään alkuaikojen naiset lisäsivät myös tahattomasti omaa riippuvaisuuttaan miehestä. Tällainen soturin jalustallenostaminen kohotti miehen itsetuntoa, samalla kun se yhtä lailla madalsi naisen itsetuntoa ja entisestään lisäsi hänen riippuvuuttaan. Sotilasunivormu saa naisen tunne-elämän edelleenkin kuohuksiin.
Edistyneempien rotujen keskuudessa naiset
eivät ole yhtä kookkaita ja vahvoja kuin miehet. Naisesta -- heikompi kun oli
-- tuli sen vuoksi sitäkin tahdikkaampi. Hän oppi jo ammoin käyttämään
häikäilemättä hyväkseen sukupuolista viehätysvoimaansa. Hänestä tuli valppaampi
ja vanhoillisempi kuin mies, jos kohta hieman pinnallisempi. Mies oli naista
parempi taistelukentällä ja erämetsässä, mutta kotona nainen on yleensä ollut
parempi johtaja kuin alkuvoimaisinkaan mies.
Paimentolainen piti eläinlaumojaan elantonsa lähteenä, mutta kaikkina näinä paimentolaisuuden aikakausina naisen tuli silti edelleenkin hankkia kasvisravinto. Alkuaikojen miehen suhde maatyöhön oli kartteleva. Maatyö oli kaiken kaikkiaan aivan liian rauhanomaista, mitään seikkailuja ei sen piirissä ollut tarjolla. Asiaan vaikutti myös vanha taikausko, jonka mukaan naiset pystyivät kasvattamaan parempia kasveja, olivathan he äitejä. Monien takapajuisten heimojen keskuudessa miehet laittavat vielä nykyisinkin liharuoan ja naiset valmistavat vihannekset. Ja kun Australian primitiiviset heimot ovat vaelluksella, naiset eivät koskaan käy saaliseläimen kimppuun, kun mies taas ei vaivaudu kumartumaan kaivaakseen juuren maasta.
Naisen on aina ollut pakko tehdä työtä, nainen on vähintäänkin nykyaikoihin asti ollut varsinainen tuottaja. Mies on tavallisesti valinnut helpomman tien, ja tällainen eriarvoisuus on ollut vallalla läpi koko ihmisrodun historian. Nainen on aina ollut taakankantaja, joka perheen omaisuuden mukanaan kantamalla ja lapsista huolehtimalla on jättänyt miehen kädet vapaiksi, jotta tällä olisi tilaisuus käyttää niitä taistelussa ja metsästyksessä.
Naisen ensimmäinen vapautuminen koitti, kun mies suostui viljelemään maata, suostui tekemään sellaista, jota siihen saakka oli pidetty naisen työnä. Otettiin pitkä askel eteenpäin, kun miespuolisia sotavankeja ei enää tapettu, vaan heidät orjuutettiin peltomiehiksi. Tämä koitui naisen vapautukseksi niin, että hän saattoi omistaa enemmän aikaa kodinhoitoon ja lastenkasvatukseen.
Pikkulasten maidonsaannin turvaaminen johti vauvojen entistä varhaisempaan vierottamiseen, ja niin ollen useampien lasten synnyttämiseen, sikäli että äidit tällä tavoin vapautuivat toisinaan ilmenneestä ohimenevästä hedelmättömyydestään, samalla kun lehmänmaidon ja vuohenmaidon käyttö vähensi lapsikuolleisuutta suuresti. Ennen yhteiskunnan paimentolaisvaihetta äidit tapasivat imettää lapsiaan neljän ja viiden vuoden ikään saakka.
Alkuajoille ominaisen sodankäynnin
väheneminen supisti sukupuolten välisessä työnjaossa ilmennyttä epäsuhtaisuutta
huomattavasti. Mutta naisen osana oli edelleenkin varsinainen työnteko, kun mies sen
sijaan suoritti vartiopalvelusta. Yhtäkään leiripaikkaa tai kylää ei voinut
jättää vartiotta -- ei yöllä eikä päivällä --, mutta koiran kesyttäminen
helpotti tätäkin tehtävää. Maanviljelyn ilmaantuminen on yleensä kohottanut
naisen vaikutusvaltaa ja sosiaalista asemaa. Näin oli joka tapauksessa
asianlaita siihen aikaan asti, kun mies itse ryhtyi maanviljelijäksi. Ja niin
pian kuin mies ryhtyi viljelemään maata, viljelymenetelmissä seurasi heti
suuria parannuksia, joiden vaikutus tuntui vielä seuraavienkin sukupolvien
[sivu 935]
aikana. Metsästäessään ja sotiessaan mies oli oppinut,
mikä arvo piilee organisoinnissa, ja hän toi nämä menetelmät myös
tuotantotoiminnan piiriin; ja kun hän myöhemmin otti vastatakseen suuresta
osasta naisten työtä, paransi hän naisen löyhiä työmenetelmiä huomattavasti.
ALKUAIKOJEN YHTEISKUNNASSA
Tarkasteltiinpa
mitä aikakautta hyvänsä, niin naisen asema kertoo yleisesti ottaen melko
luotettavasti sen, miten pitkälle avioliitto on sosiaalisena instituutiona
kehittynyt, kun itse avioliiton edistyminen taas on kohtalaisen tarkka
inhimillisen sivilisaation edistysaskelet rekisteröivä mittari.
Naisen asema on
aina ollut sosiaalinen paradoksi, sillä hän on aina ollut taitava ohjailemaan
miehiä; hän on aina osannut hyödyntää miehen voimakkaampaa sukupuoliviettiä
omien etujensa ajamiseen ja oman asemansa edistämiseen. Sukupuolista
viehätysvoimaansa taitavasti hyväkseen käyttämällä hän on useinkin kyennyt
hallitsemaan ja vallitsemaan miestä, jopa silloin kun tämä on pitänyt häntä
viheliäisessä orjuudessa.
Muinaisaikojen
nainen ei ollut miehelle mikään ystävä, sydänkäpynen, rakastaja tai kumppani,
vaan pikemminkin omaisuuserä, palvelija tai orja -- ja myöhemmin --
liikekumppani, leikkikalu ja synnyttäjä. Kunnollisten ja tyydyttävien
sukupuolisuhteiden edellytyksenä on kuitenkin aina ollut se, että nainen on
niissä mukana omasta tahdostaan ja suostumuksestaan, ja tämä on aina antanut älykkäille
naisille hyvinkin suuren mahdollisuuden vaikuttaa omaan välittömään ja
henkilökohtaiseen asemaansa kokonaan siitä riippumatta, mikä oli heidän
sosiaalinen asemansa naissukupuolen edustajina. Mutta miehen tuntemaa
epäluottamusta ja epäluuloa ei alkuunkaan hälventänyt se, että naiset,
pyrkiessään helpottamaan orjan asemaansa, joutuivat kaiken aikaa turvautumaan
oveluuteen.
Sukupuolten on ollut sangen vaikea ymmärtää toisiaan. Miehen mielestä naista oli vaikea ymmärtää, ja hän suhtautui naiseen tavalla, joka oli omituinen sekoitus tietämätöntä epäluottamusta ja pelokasta lumoutumista, ellei hän sitten suhtautunut naiseen epäluuloa ja halveksuntaa tuntien. Monien heimojen ja rotujen perimätiedot sälyttävät vaikeuksien syyn Eevan, Pandoran tai jonkun muun naissukukunnan edustajan niskoille. Nämä kertomukset väänneltiin aina niin, että tilanne saatiin näyttämään siltä kuin nainen olisi saattanut kirouksen miehen päälle. Ja tämä kaikki kuvastaa naista kohtaan ennen yleismaailmallisesti tunnettua epäluottamusta. Niiden syiden joukossa, jotka esitettiin papiston selibaatin tueksi, mainittiin tärkeimpänä naisen alhaisuus. Se seikka, että useimmat noidiksi otaksutut henkilöt olivat naisia, ei ollut omiaan parantamaan tämän sukupuolen ikivanhaa mainetta.
Miehet ovat kauan aikaa pitäneet naisia omituisina, jopa epänormaaleina. He ovat jopa uskoneet, ettei naisilla ole sielua; siksi naisilta evättiin nimi. Ensimmäinen sukupuoliyhteys naisen kanssa oli varhaisimpina aikoina suunnattoman pelon aihe, ja tavaksi muodostuikin, että neitsyen kohdalla ensimmäisen makaamisen suoritti pappi. Jopa naisen varjoa pidettiin vaarallisena.
Yhteen aikaan katsottiin yleisesti, että lapsivuoteus teki naisesta vaarallisen ja epäpuhtaan. Ja monien heimojen tapasäännöt määräsivät, että äidin piti lapsen syntymän jälkeen käydä läpi laajamittaiset puhdistautumisseremoniat. Ellei oteta lukuun niitä ryhmiä, joiden keskuudessa aviomies oli mukana lapsivuoteessa, niin odottavaa äitiä karteltiin, hänet jätettiin omiin hoteisiinsa. Muinaisajan ihmiset karttoivat jopa sellaista, että lapsenpäästö tapahtui sisällä talossa. Vanhoille naisille annettiin vihdoin lupa auttaa äitiä synnytyksessä, ja tästä tavasta sai alkunsa kätilön ammatti. Synnytyspolttojen aikana puhuttiin ja tehtiin joukottain kaikenlaista hassua, jotta olisi helpotettu lapsenpäästöä. Vastasyntyneen päälle oli vainajahenkien väliintulon estämiseksi tapana pirskottaa pyhää vettä.
Sekoittumattomien heimojen keskuudessa
synnytys oli verrattain helppo kestäen vain pari, kolme tuntia. Sekoittuneiden
rotujen kohdalla synnytys on harvoin yhtä helppo. Jos nainen kuoli
[sivu 936]
synnytykseen, varsinkin jos se tapahtui hänen synnyttäessään kaksosia, uskottiin hänen syyllistyneen aviorikokseen henkien kanssa. Myöhempinä aikoina pitivät korkeammalle ehtineet heimot synnytykseenkuolemista taivaan tahtona, ja tällaisten äitien katsottiin menehtyneen jaloa asiaa toimittaessaan.
Niin kutsuttu naisellinen vaatimattomuus
pukeutumisen ja persoonansa paljastamisen suhteen perustui kuolettavaan pelkoon
siitä, että nainen joutuisi huomion kohteeksi kuukautisten aikana. Jos antoi ulkopuolisen
huomata tällaisen tilansa, se oli vakava synti, rikkomus tabua vastaan.
Muinaisten tapasääntöjen mukaan jokainen nainen -- nuoruudesta hedelmällisen
iän loppuun saakka -- joutui alistumaan joka kuukausi siihen, että hänet yhden
täyden viikon pituiseksi ajaksi eristettiin kokonaan oman perheensä ja
yhteisönsä ulkopuolelle. Kaikki, mitä hän kosketti; tuoli, jolla hän istui;
vuode, jossa hän lepäsi; kaikki oli "saastaista". Pitkän aikaa oli
tapana, että tyttö jokaisten kuukautisten jälkeen piestiin raa'asti pahan
hengen karkottamiseksi hänen ruumiistaan. Mutta kun nainen ohitti hedelmällisen
iän, häntä kohdeltiin tavallisesti huomaavaisemmin ja hänelle myönnettiin
enemmän oikeuksia ja erivapauksia. Kaiken tämän huomioon ottaen ei ollut
kovinkaan outoa, jos naisia halveksittiin. Vielä kreikkalaisetkin pitivät
kuukautisvuotoista naista yhtenä kolmesta suuresta saastaisuuden syystä; kaksi
muuta olivat sianliha ja valkosipuli.
Olivatpa nämä
muinaiset käsitykset miten järjettömiä hyvänsä, ne saivat silti jotain hyvääkin
aikaan sikäli, että ne soivat ylirasittuneille naisille -- ainakin kun he
olivat vielä nuoria -- joka kuukausi yhden viikon verran tervetullutta lepoa ja
tilaisuuden hyödylliseen mietiskelyyn. Tällä keinoin he saattoivat hioa älyään
tullakseen muun ajan toimeen miespuolisten kumppaniensa kanssa. Tämä naisten
eristäminen suojeli myös miehiä liialliselta sukupuolisten halujen
tyydyttämiseltä, mikä vaikutti epäsuorasti väestönkasvun rajoittumiseen ja
itsehillinnän kasvuun.
Astuttiin aimo
askel eteenpäin, kun mieheltä evättiin oikeus mielivaltaiseen vaimonsa
tappamiseen. Edistysaskelta merkitsi myös se, että nainen sai omistaa
häälahjat. Myöhemmin hän saavutti laillisen oikeuden omaisuuden omistamiseen,
hallintaan ja jopa luovuttamiseen, mutta hyvin pitkään häneltä evättiin oikeus
hoitaa kirkon tai valtion virkaa. Naista on kohdeltu enemmän tai vähemmän
omaisuutena aina kahdennellekymmenennelle Kristuksen jälkeiselle vuosisadalle
asti ja vielä sen kuluessakin. Maailmanlaajuisesti hän ei vieläkään ole
vapautunut miehen hallitsemasta eristyneisyydestä. Edistyneiden kansojen
keskuudessa esiintyvä miehen pyrkimys suojella naista on sekin aina ollut
julkilausumatonta miehen ylemmyyden korostamista.
Mutta alkuaikojen naiset eivät säälineet itseään, toisin
kuin heidän vasta äskettäin vapautuneet sisarensa ovat taipuvaisia tekemään. He
olivat kaikesta huolimatta kokolailla onnellisia ja tyytyväisiä, parempaa tai erilaista
elämäntapaa he eivät tohtineet edes kuvitella.
KEHITTYVIEN TAPASÄÄNTÖJEN KOHTEENA
Suvunjatkamisessa
nainen on miehen kanssa tasavertainen, mutta kun on puhe kumppanuudesta elämän
ylläpitämiseksi, nainen ponnistelee selvästi epäedullisista lähtökohdista, ja
tämän hänen kannettavakseen pakosta tulevan, äitiydestä koituvan rasitteen
voivat hyvittää vain edistyvän sivilisaation valistuneet tavat sekä miehen
omaksuma yhä laajempi oikeudentuntoisuus.
Yhteiskunnan
kehittyessä sukupuolielämän normit kohosivat naisten keskuudessa korkeammalle,
sillä he kärsivät sukupuolielämää säätelevien tapasääntöjen rikkomisesta miestä
enemmän. Miehen seksuaalinormit ovat vasta verkalleen paranemassa, ja niin
tapahtuu pelkästään sivilisaation edellyttämän oikeudentunnon johdosta. Luonto
ei tiedä oikeudenmukaisuudesta mitään -- synnytystuskat se panee pelkästään
naisen kärsittäviksi.
Nykyajalle
ominainen ajatus sukupuolten tasa-arvoisuudesta on kaunis ja yhä pitemmälle
edistyvän sivilisaation arvon mukainen, mutta luonnosta ei sellaista tavata.
Kun mahti on oikeutta, niin mies harjoittaa mahtiaan naista kohtaan. Milloin
taas vallalla ovat enemmänkin oikeamielisyys, rauha ja oikeudenmukaisuus,
[sivu 937]
nainen nousee
vähitellen orjuudesta ja mitättömyydestä. Naisen sosiaalinen asema on yleisesti
vaihdellut kääntäen verrannollisesti kunkin kansakunnan tai aikakauden
militaristisuusasteen suhteen.
Mutta ei mies
tietoisesti eikä tarkoituksellisesti anastanut naisen oikeuksia palauttaakseen
ne sitten vähitellen ja vastahakoisesti hänelle takaisin, vaan tämä kaikki oli
muuan sosiaalisen kehityksen tiedostamaton ja tahaton välinäytös. Kun aika
reaalisesti tuli naisen päästä nauttimaan laajemmista oikeuksista, hän ne kyllä
silloin saikin ja saipa vielä täysin miehen tietoisesta asiaan suhtautumisesta
riippumatta. Tapasäännöt muuttuvat hitaasti, mutta varmasti, niin että ne
luovat puitteet sellaisille suunnanmuutoksille, jotka ovat osa sivilisaation
taukoamatonta kehittymistä. Tapasääntöjen kehittyminen tarjosi naisille vähä
vähältä yhä parempaa kohtelua, ja heimot, jotka itsepintaisesti jatkoivat
naisten julmaa kohtelua, eivät säilyneet olemassaolon piirissä.
Adamiitit ja
nodiitit osoittivat naisille yhä enemmän tunnustusta, ja vaeltavien andiittien
vaikutuspiiriin tulleet ryhmät ovat osoittaneet taipumusta omaksua vaikutteita
niistä Eedenin opetuksista, jotka käsittelivät naisen paikkaa yhteiskunnassa.
Alkuaikojen
kiinalaiset samoin kuin kreikkalaiset kohtelivat naisia paremmin kuin useimmat
ympäristön kansanheimot. Mutta heprealaiset suhtautuivat naisiin tavattoman
epäluuloisesti. Länsimaissa naisen nousu on ollut vaikeaa, missä vallalla ovat
olleet kristinuskoon liitetyt Paavalin opit, jos kohta kristinusko toisaalta
myös edisti tapasääntöjä määrätessään miehelle entistä tiukemmat
sukupuolikäyttäytymisen normit. Naisen tilanne on jotakuinkin toivoton siinä
erikoislaatuisessa alennustilassa, joka hänen osalleen on langennut
muhamettilaisuudessa, ja vielä sitäkin huonommat oltavat hänellä on useiden muiden
itämaisten uskontojen opetusten vaikutuspiirissä.
Naisen vapautti
todellisuudessa tiede -- ei uskonto. Vasta nykyajan tehdaslaitos kirvoitti
hänet suuremmassa määrin kodin kahleista. Miehen fyysiset kyvyt eivät enää
olleet korvaamattoman tärkeitä uuden elämänylläpitomekanismin vallitessa, ja
tiede muutti elämisen ehtoja siinä määrin, ettei miestyövoima ole enää ollut
yhtä paljon naistyövoimaan nähden ylivoimaisempaa.
Nämä muutokset
ovat vieneet siihen suuntaan, että nainen on vapautunut kotitöiden orjuudesta,
ja ne ovat saaneet aikaan sellaisen muutoksen hänen asemassaan, että hänellä on
nykyisin käytännöllisesti katsoen saman verran henkilökohtaista vapautta kuin
miehellä, ja hän käyttää sukupuoliasioissa yhtä paljon päätösvaltaa kuin mies.
Naisen arvon määräsi muinoin se, miten kyvykäs hän oli tuottamaan ravintoa,
mutta uudet keksinnöt ja vauraus ovat antaneet hänelle mahdollisuuden luoda
uusi maailma, jossa toimia: sulouden ja viehättävyyden sfäärit. Teollisuus on
näin voittanut tiedostamattaan ja tahattomasti käymänsä taistelun naisen
yhteiskunnallisen ja taloudellisen vapautumisen puolesta. Ja taas kerran on evoluutio onnistunut sellaisessa,
jossa jopa ilmoitus epäonnistui.
Valistuneiden kansanheimojen etääntyminen niistä epätasa-arvoisista tapasäännöistä, jotka määrittelevät naisen paikan yhteiskunnassa, on äärimmäisyydessään todellakin ollut heiluriliikkeen kaltaista. Teollistuneiden rotujen keskuudessa nainen on saavuttanut miltei kaikki oikeudet ja hänet on vapautettu monista velvollisuuksista, kuten asepalveluksesta. Jokainen helpotus olemassaolotaistelussa on koitunut naisen vapautukseksi, ja hän on välittömästi hyötynyt jokaisesta askelesta kohti yksiavioisuutta. Heikompi osapuoli saavuttaa aina suhteettomia etuja jokaisessa yhteiskunnan edistyvän kehityksen myötä seuraavassa tapasääntöjen tarkistuksessa.
Pariavioliiton ihanteiden myötä nainen on
lopultakin saanut tunnustusta, arvostusta, riippumattomuutta, tasa-arvoisuutta
ja opetusta. Mutta osoittautuuko hän koko tämän uuden ja ennen kokemattoman
saavutuksen arvoiseksi? Reagoiko nykyajan nainen tähän suurta saavutusta
merkitsevään sosiaaliseen vapautukseen toimettomuudella,
välinpitämättömyydellä, hedelmättömyydellä ja uskottomuudella? Nainen on nyt
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käymässä läpi pitkän maailmassaolonsa
ratkaisevaa koetta!
[sivu 938]
Nainen on miehen tasavertainen kumppani rodun uusien jäsenten maailmaansaattamisessa, hän on näin ollen aivan yhtä tärkeä siinä suhteessa, millaiseksi rodun kehitys kääntyy. Siksi evoluutio onkin yhä laajemmin toiminut naisen oikeuksien toteutumisen hyväksi. Mutta naisen oikeudet eivät millään muotoa ole miehen oikeuksia. Nainen ei voi menestyä miehen oikeuksia käyttäen, yhtä vähän kuin mies voi menestyä naisen oikeuksien varassa.
Kummallakin sukupuolella on oma tunnusomainen elämänpiirinsä ja omat oikeutensa tuon piirin sisällä. Mikäli nainen pyrkii nauttimaan kirjaimellisesti kaikista miehen oikeuksista, silloin ei mikään estä, etteikö säälimätön ja tunteeton kilpailu ennemmin tai myöhemmin syrjäyttäisi sitä ritarillisuutta ja sitä erityistä huomaavaisuutta, josta monet naiset nyt nauttivat ja jota he ovat vasta aivan äskettäin saaneet miehet osoittamaan.
Sivilisaatio ei milloinkaan kykene hävittämään sukupuolten käyttäytymisen välistä kuilua. Tavat muuttuvat aikakaudesta toiseen, mutta vaisto ei muutu milloinkaan. Syntymässä saatu äidillinen hellyydentunne ei milloinkaan salli sellaista, että vapautuneesta naisesta tulisi tuotantoelämän piirissä vakavasti otettava miehen kilpailija. Ainiaan kumpikin sukupuoli tulee pysymään toista verrattomampana omalla alallaan eli aloilla, jotka biologinen erilaistuminen ja mentaalinen erilaisuus määräävät.
Kummallakin
sukupuolella on aina oleva oma erityinen elämänpiirinsä, vaikka ne monin kohdin
menevätkin päällekkäin. Vain sosiaalisessa kentässä miehet ja naiset tulevat
kilpailemaan samoin ehdoin.
KUMPPANUUS
Lisääntymisvietti saattaa miehet ja naiset vääjäämättä yhteen jatkamaan sukua, mutta se ei yksin takaa, että he myös pysyisivät yhdessä ja harjoittaisivat keskinäistä yhteistyötä eli kodinperustamista.
Ihmisen jokaiseen menestykselliseen
instituutioon sisältyy henkilökohtaisten etujen vastakohtaisuuksia, jotka on
sovitettu käytännölliseksi työskentelyharmoniaksi, eikä kodinrakennus ole tässä
suhteessa mikään poikkeus. Avioliitto, kodinrakennuksen perusta, on sen
vastakohtaisuuksien leimaaman yhteistoiminnan ilmentymä, joka niin usein
luonnehtii luonnon ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Ristiriita ei ole
vältettävissä. Pariutuminen on myötäsyntyistä, se on luonnonmukaista. Mutta
avioliitto ei ole biologinen vaan sosiologinen ilmiö. Intohimo takaa, että mies
ja nainen päätyvät yhteen, mutta intohimoa heikompi vanhempainvaisto samoin
kuin sosiaaliset tapasäännöt pitävät heidät yhdessä.
Mies ja nainen ovat käytännön kannalta katsottuna saman lajin kaksi eri muunnosta, jotka elävät läheisessä ja intiimissä suhteessa. Heidän katsantokantansa ja koko heidän tapansa reagoida elämään ovat olennaisesti erilaisia. He eivät kerta kaikkiaan kykene täyteen ja todelliseen toistensa ymmärtämiseen. Täydellinen sukupuolten välinen ymmärrys ei ole saavutettavissa.
Naisilla tuntuu olevan enemmän intuitiota
kuin miehillä, mutta he näyttävät olevan myös jonkin verran epäloogisempia.
Nainen on aina kuitenkin ollut moraalin lipunkantaja ja ihmiskunnan hengellinen
johtaja. Käsi, joka kiikuttaa kehtoa, on edelleenkin kohtalon tuttu.
Miehen ja naisen olemuksen, reagoinnin,
suhtautumisen ja ajattelun välillä ilmenevien erojen ei missään tapauksessa
tulisi aiheuttaa huolta, vaan niitä tulisi pitää ihmiskuntaa suuresti
hyödyttävinä -- sekä yksilöä että kokonaisuutta ajatellen. Monet universumin
luotujen olentoluokat on persoonallisuuden julkitulon osalta luotu
kaksiaspektisiksi. Kuolevaisten, Aineellisten Poikien ja midsoniittien
keskuudessa tämä ero määritellään miespuolisuudeksi ja naispuolisuudeksi;
serafien, kerubien ja morontiaseuralaisten keskuudessa se on saanut nimikkeen
"positiivinen" eli "asioihin tarttuva" ja "negatiivinen"
eli "vetäytyvä". Tällaiset kaksinaisyhdistymät lisäävät suuresti
käyttökelpoisuutta ja auttavat luontaisten rajoittuneisuuksien voittamisessa,
kuten tekevät myös tietyt kolmiyhteiset yhdistymät Paratiisi--Havona
-järjestelmässä.
[sivu 939]
Miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan
morontiaalisessa ja hengellisessä elämänvaiheessa, samoin kuin kuolevaisena
elettävän vaiheenkin aikana. Miehen ja naisen välillä katsantokannoissa
ilmenevät eroavuudet säilyvät vielä ensimmäisen elämän tuolla puolellakin ja
koko paikallis- ja superuniversumissa suoritettavan ylösnousemuksen kuluessa.
Ja vielä Havonassakin pyhiinvaeltajat, jotka kerran olivat miehiä ja naisia,
auttavat yhä toisiaan noustessaan kohti Paratiisia. Eikä luotu olento koskaan,
edes Lopullisuuden Saavuttajakunnassa, tule muuttamaan muotoaan niin paljon,
että muutos pyyhkisi pois ne persoonallisuuden suuntautumiset, joita ihmiset
kutsuvat miespuolisuudeksi ja naispuolisuudeksi, vaan nämä ihmissuvun kaksi
perusmuunnelmaa tulevat aina kiinnostamaan toisiaan, antamaan toisilleen
virikkeitä, rohkaisemaan ja auttamaan toisiaan; aina ne tulevat olemaan
riippuvaisia keskinäisestä yhteistyöstään maailmankaikkeuden hämmentäviä
ongelmia ratkoessaan ja moninaisia kosmisia vaikeuksia selvittäessään.
Vaikkeivät sukupuolet koskaan voikaan toivoa ymmärtävänsä toinen toistaan täydellisesti, ne täydentävät silti tehokkaasti toisiaan, ja vaikka yhteistyö persoonallisuuden tasolla onkin usein enemmän tai vähemmän vastakohtaista, se kykenee kuitenkin ylläpitämään yhteiskuntaa ja uusintamaan sen. Avioliitto on instituutio, jonka tarkoituksena on sovitella sukupuolten välillä ilmenevää eroavaisuutta ja huolehtia siitä, että sivilisaatio jatkuu, sekä varmistaa se, että rotu tuottaa jälkeläisiä.
Avioliitto on
kaikkien ihmisinstituutioiden äiti, sillä se johtaa suoraa tietä kodin
perustamiseen ja kodin ylläpitämiseen; ja koti on yhteiskunnan rakenteellinen
perusta. Perhe kytkeytyy elintärkeällä tavalla itsesäilytysmekanismiin. Se on
ainoa toivo siitä, että rodun olemassaolo jatkuu sivilisaation edellyttämien
tapasääntöjen alaisuudessa, samalla kun se mitä tehokkaimmalla tavalla tarjoaa
tietyt varsin suurta tyydytystä tuottavat omien mielihalujen toteuttamismuodot.
Perhe on ihmisen suurin puhtaasti inhimillinen aikaansaannos, sillä siinä
yhdistyy miehen ja naisen biologisten suhteiden evoluutio aviomiehen ja
aviovaimon välisiin sosiaalisiin suhteisiin.
Sukupuolinen pariutuminen on vaistomaista. Lapset ovat sen luonnollinen seuraus. Ja näin perhe ilmaantuu automaattisesti olemassaolon piiriin. Minkälaatuisia ovat rodun tai kansakunnan muodostavat perheet, siitä määräytyy kyseisen yhteiskunnan laatu. Jos perheet ovat hyviä, yhteiskuntakin on hyvä. Juutalaisten ja kiinalaisten suurenmoinen kulttuurinen vakaus perustuu nämä kansakunnat muodostavien perheryhmien lujuuteen.
Naisen vaistomainen lapsiin kohdistuva rakkaus ja hoiva tekivät hänestä vaivihkaa sen osapuolen, joka oli kiinnostunut avioliiton ja alkukantaisen perhe-elämän edistämisestä. Vasta myöhempien tapasääntöjen ja sosiaalisten sovinnaistapojen kehittämä paine pakotti miehen kodinrakentamiseen. Hänen kiinnostumisensa avioliiton solmimiseen ja kodin perustamiseen oli hidasta, sillä sukupuoliaktista ei hänelle koidu mitään biologisia seuraamuksia.
Sukupuolisuhde on luonnollinen ilmiö, mutta
avioliitto on sosiaalinen, ja se on aina ollut tapojen säätelemä. Tapasäännöt
(uskonnolliset, moraaliset ja eettiset) yhdessä omistamisen, ylpeyden ja
ritarillisuuden kanssa vakauttavat avioliitto- ja perheinstituutiota. Aina kun
tapasäännöissä esiintyy horjuvuutta, sitä ilmenee myös koti- ja
avioliittoinstituution vakaudessa. Avioliitto on nyt siirtymässä vaiheesta,
jossa se on omaisuuteen liittyvä asia, vaiheeseen, jossa se on henkilöiden
suhteita koskeva asia. Entisaikaan mies suojeli naista, koska tämä oli hänen
tavaraansa, ja nainen oli kuuliainen samasta syystä. Oltiinpa tämän
järjestelmän ansioista mitä mieltä hyvänsä, se toi joka tapauksessa mukanaan
vakautta. Nykyään naista ei enää lueta omaisuudeksi, ja on ilmaantumassa
kokonaan uusia tapasääntöjä, joiden tarkoituksena on vakaannuttaa avioliitto-
ja koti-instituutiota:
1. Uskonnon uusi rooli -- opetus, jonka
mukaan on välttämätöntä kokea äitiys ja isyys, ajatus kosmoksen kansalaisten
tuottamisesta, entistä laajempi ymmärrys siitä, että jälkeläisten tuottaminen
-- se, että saa antaa Isälle poikia -- on etuoikeus.
[sivu 940]
2. Tieteen uusi rooli -- jälkeläisten
tuottaminen on yhä suuremmassa määrin muuttumassa vapaaehtoiseksi ihmisten
säätelemäksi asiaksi. Muinaisina aikoina ymmärryksen puuttuminen takasi, että
lapsia ilmaantui, vaikkei minkäänlaista halua sellaiseen ollutkaan.
3. Nautintoa tuottavien houkuttimien uusi
funktio -- tämä tuo rodun säilymiseen kokonaan uuden tekijän; muinaisaikojen
ihminen jätti ei-toivotut lapset kuolemaan, nykyajan ihmiset eivät suostu
sellaisia synnyttämään.
4. Vanhempainvaiston koheneminen. Jokainen
sukupolvi on tässä vaiheessa taipuvainen poistamaan rodun jälkeläisvirrasta
yksilöt, joiden vanhempainvaisto ei ole riittävän voimakas taatakseen lasten,
seuraavan sukupolven mahdollisten vanhempien, tuottamisen.
Mutta instituutiona, yhden miehen ja yhden naisen välisen kumppanuuden ominaisuudessa, koti on peräisin aivan erityisesti Dalamatian ajoilta, noin puoli miljoonaa vuotta sitten, sillä Andonin ja hänen lähimpien jälkeläistensä harjoittamista yksiavioisista tavoista oli luovuttu jo paljon tätä ennen. Perhe-elämästä ei kuitenkaan ollut paljon kerskaamisen aiheeksi ennen nodiittien ja sittemmin ilmaantuneiden adamiittien aikoja. Aatamilla ja Eevalla oli lähtemätön vaikutus koko ihmiskuntaan; Eedenin puutarhassa nähtiin nimittäin ensi kertaa maailman historiassa, että miehet ja naiset työskentelivät rinta rinnan. Eedenin ihanne -- perhe, jossa kaikki toimivat puutarhureina -- oli Urantialla uusi idea.
Alkuaikojen perhe koostui läheisesti yhteen
kuuluvista työryhmän jäsenistä -- orjat mukaan luettuina --, jotka kaikki
elivät samassa asumuksessa. Avioliitto ja perhe-elämä eivät aina käyneet yksiin,
mutta ne ovat pakostakin liittyneet läheisesti toisiinsa. Naisen toivelistalla
on aina ollut perheen erillisyys, ja lopulta hän saikin tahtonsa läpi.
Jälkeläisten rakastaminen on miltei yleismaailmallista, ja sillä on henkiinjäämisen kannalta selvästikin arvoa. Muinaiset ihmiset uhrasivat aina äidin edut lapsen hyvinvoinnin hyväksi. Pesemisen sijasta eskimoäiti yhä vieläkin nuolee vauvansa. Mutta alkuaikojen äidit ruokkivat lapsiaan ja välittivät heistä vain niin kauan kuin nämä olivat aivan nuoria; eläinten tavoin hekin hylkäsivät lapsensa heti, kun nämä varttuivat. Kestävät ja jatkuvat ihmisten väliset yhteenliittymät eivät ole koskaan perustuneet pelkästään biologiseen kiintymykseen. Eläimet rakastavat lapsiaan, ihminen -- sivistynyt ihminen -- rakastaa myös lastenlapsiaan. Kuta korkeatasoisempi sivilisaatio on, sitä suurempi on vanhempien ilo lastensa edistymisestä ja menestyksestä; näin ilmaantui uusi ja korkeampi tietoisuus nimiylpeydestä.
Muinaiskansojen keskuudessa esiintyneet
suurperheet eivät välttämättä perustuneet kiintymykseen, vaan useita lapsia
haluttiin siksi, että
1. He olivat työntekijöinä arvokkaita.
2. He olivat vanhuudenturva.
3. Tyttäret olivat kaupattavissa.
4. Perheylpeys vaati perheen nimeä kantavien lisäämistä.
5. Pojat merkitsivät turvaa ja suojelusta.
6. Aaveidenpelko aiheutti kammoa yksinoloa kohtaan.
7. Tietyt uskonnot vaativat jälkeläisiä.
Ellei onnistu saamaan poikalapsia, se on
esi-isänpalvojien mielestä koko ajallisuuden ja ikuisuuden suurin mahdollinen
onnettomuus. Poikia he haluavat saada ennen kaikkea siksi, että nämä
toimittaisivat kuolemanjälkeiset juhlat, suorittaisivat vaaditut uhrit, jotta
vainajan henki pääsisi etenemään henkien maan läpi.
[sivu 941]
Muinaisten villi-ihmisten keskuudessa lasten kurinpito aloitettiin sangen varhaisessa vaiheessa. Ja lapsi tajusi pian, että tottelemattomuus merkitsi pulaanjoutumista tai jopa kuolemaa eli juuri samaa, mitä se merkitsi eläimillekin. Se juuri, että sivilisaatio suojelee lasta ajattelemattoman käyttäytymisen luonnollisilta seuraamuksilta, myötävaikuttaa nykyaikana esiintyvään kurittomuuteen varsin merkittävästi.
Eskimolapset menestyvät ilman suurempaa
kuritusta ja nuhdetta yksinkertaisesti siitä syystä, että he ovat luonnostaan
sävyisiä pikku eläimiä. Sekä punaisten että keltaisten ihmisten lapset ovat
miltei yhtä säyseitä. Mutta andiittista perintöainesta omaavien rotujen
keskuudessa lapset eivät ole yhtä levollisia. Niinpä nämä enemmän
mielikuvitusta ja seikkailumieltä omaavat nuoret tarvitsevatkin enemmän
opetusta ja kurinpitoa. Seuraavat seikat tekevät nykyisistä
lastenkasvatusongelmista entistäkin vaikeampia:
1. Rotujen korkea sekoittuneisuuden aste.
2. Keinotekoinen ja pintapuolinen opetus.
3. Lapsilta puuttuva tilaisuus saada
sivistystä vanhempiaan jäljittelemällä, vanhemmat kun ovat niin suuren osan
aikaa poissa perhepiiristä.
Entisaikojen käsitykset perhekurista pohjautuivat biologiaan: Ne ilmaantuivat siitä oivalluksesta, että vanhemmat olivat lapsen olemuksen luojia. Edistyvät perhe-elämän ihanteet ovat johtamassa siihen käsitykseen, että lapsen maailmaansaattaminen sen sijaan, että se antaisi joitakin vanhemmanoikeuksia, tuokin mukanaan ihmisen olemassaoloon liittyvän suurimman vastuun.
Sivilisaatio katsoo, että vanhemmille kuuluvat
kaikki velvollisuudet, lapselle kuuluvat kaikki oikeudet. Lapsen vanhempiaan
kohtaan tuntema kunnioitus ei synny siitä, että hän on tietoinen lapsen
maailmaansaattamisesta vanhemmille koituvista velvollisuuksista, vaan se kasvaa
luonnostaan siitä huolenpidosta, opetuksesta ja kiintymyksestä, jota osoitetaan
rakkautta tuntien autettaessa lasta voittamaan elämän taistelu. Oikea isä ja
oikea äiti ovat antautuneet loputtomaan palvelemiseen ja huolehtimiseen, minkä
viisas lapsi alkaa vähitellen tiedostaa ja sitä arvostaa.
Nykyisenä teollisuuden ja kaupunkielämän
aikakautena avioliittoinstituutio kehittyy uusien taloudellisten suuntaviivojen
mukaan. Perhe-elämä on käynyt aina vain kalliimmaksi, sillä lapsista, jotka
ennen olivat eräs varallisuuserä, on tullut taloudellisia rasitteita. Mutta
itse sivilisaation tulevaisuuden varmuus on yhä sen varassa, että kulloinenkin
sukupolvi haluaa tehdä sijoituksen seuraavan ja sitä seuraavien sukupolvien
hyvinvoinnin hyväksi. Ja jokainen yritys siirtää vanhemmille kuuluva vastuu
valtion tai kirkon niskoille on sivilisaation menestystä ja edistymistä
ajatellen osoittautuva tuhoisaksi teoksi.
Avioliitto -- lapset ja heidän myötänsä perhe-elämä -- on ihmisluontoon kuuluvien korkeimpien potentiaalien kannalta virikkeitä tarjoavaa, ja samalla se suo ihanteellisen ilmaisukanavan näille kuolevaisen persoonallisuuteen sisältyville, uutta elvykettä saaneille ominaisuuksille. Perhe pitää huolen ihmiskunnan biologisesta jatkuvuudesta. Koti on se luonnollinen sosiaalinen areena, jolla kasvavat lapset voivat ymmärtää veriveljeyden etiikkaa. Perhe on veljeyden perusyksikkö, ja sen piirissä vanhemmat ja lapset oppivat niitä kärsivällisyyden, altruismin, suvaitsevuuden ja pitkämielisyyden läksyjä, jotka ovat tuiki välttämättömiä, jotta veljeys toteutuisi kaikkien ihmisten keskuudessa.
Ihmisyhteiskunta paranisi huomattavasti, jos
sivistyneet rodut palaisivat nykyistä yleisemmin andiittien noudattamaan tapaan
pitää perheneuvotteluja. He eivät perheen hallintojärjestelmän osalta noudattaneet
patriarkaalista tai itsevaltaista johtamismuotoa. He olivat varsin veljellisiä
ja toverillisia keskustellen vapaasti ja kaartelematta jokaisesta perhettä
koskevasta ehdotuksesta ja säätelytoimesta. He olivat ihanteellisen veljellisiä
kaikissa perheen
[sivu 942]
hallintoon liittyvissä asioissa. Ihanneperheessä veljellinen uhrautuminen lisää lasten ja vanhempien keskinäistä kiintymystä.
Perhe-elämä on
aidon moraalisuuden edelläkävijä, se on velvollisuudentuntoisuuden esi-isä.
Perhe-elämään pakostakin kuuluvat henkilöiden väliset suhteet vakaannuttavat
persoonallisuutta ja stimuloivat sen kasvua sillä pakottavalla voimalla, joka
juontuu välttämättömyyden sanelemasta sopeutumisesta muihin ja erilaisiin
persoonallisuuksiin. Mutta kaiken lisäksi oikea perhe -- hyvä perhe -- ilmentää
jälkeläisiä tuottaville vanhemmille sitä, miten Luoja suhtautuu lapsiinsa,
samalla kun tällaiset oikeanhenkiset vanhemmat antavat lapsilleen ensimmäisen
kuvan pitkään sarjaan kuuluvista, aina vain laajemmista kuvista, jotka
paljastavat maailmankaikkeuden kaikkien lasten Paratiisissa olevan vanhemman
tunteman rakkauden.
SISÄLTYVÄT VAARAT
Suurin perhe-elämää uhkaava vaara on pahaenteisen tulvaveden tavoin paisuva omien halujen tyydyttämiseen tähtäävä elämäntapa, nykyajalle ominainen nautiskelumania. Entisaikaan avioliiton solmimisen tärkein syy oli tavallisesti taloudellinen, ja sukupuolinen mielenkiinto oli toissijaista. Tämä itsesäilytysviettiin perustunut avioliitto johdatti suvunjatkamiseen, ja samalla se tarjosi erään kaikkein toivottavimmista tavoista omien halujensa tyydyttämiseksi. Avioliitto on ainoa ihmisyhteisön instituutio, joka sulkee piiriinsä kaikki kolme suurta elämisen yllykettä.
Omaisuus oli ensi alkuun itsesäilytystä palveleva perusinstituutio, kun avioliitto taas toimi ainutlaatuisena suvunjatkamisen instituutiona. Vaikka ravinnontarpeen tyydyttäminen, leikki ja huumori ajoittaisen sukupuolisen tyydytyksen keralla olivatkin halujen tyydyttämiskeinoja, niin tosiasiaksi jää, etteivät kehittyvät tapasäännöt ole onnistuneet rakentamaan mitään erillistä halujen tyydyttämisinstituutiota. Ja nimenomaan siitä, ettei ole onnistuttu kehittämään erityisiä menetelmiä, jotka tuottaisivat mielihyvää merkitsevää nautintoa, johtuu, että kaikki ihmisinstituutiot ovat täynnään tätä mielihyväntavoittelua. Omaisuuden keräämisestä on tulossa väline kaikkien tyydytysmuotojen moninkertaistamiseksi samalla, kun avioliittoon useinkin suhtaudutaan ikään kuin se olisi pelkkä huvittelukeino. Ja tämä yletön tyydytyksen etsiminen, tämä laajalle levinnyt nautintojen tavoittelu, muodostaa nyt suurimman vaaran, joka koskaan on perhe-elämän sosiaalista ja evolutionaarista instituutiota -- kotia -- vastaan kohdistunut.
Violetti rotu toi muassaan uuden ja vain puutteellisesti toteutuneen ominaispiirteen ihmiskunnan kokemuskenttään: leikkimisvietin ja siihen kytkeytyvän huumorintajun. Sitä ilmeni jossakin määrin jo sangikeissa ja andoniiteissa, mutta vasta adamiittien rotukanta kohotti tämän alkuvaiheessaan olleen taipumuksen potentiaaliseksi mielihyvän lähteeksi, uudeksi ja ylevöitetyksi halujen tyydyttämismuodoksi. Ellei nälän sammuttamista oteta lukuun, sukupuolinen tyydytys on halujentyydytyksen perustyyppi, ja tästä aistinautinnosta saatavaa tyydytystä sangikien ja andiittien sekoittuminen lisäsi valtavasti.
Siihen, että rauhattomuuden, uteliaisuuden, seikkailumielen ja nautintoihin heittäytymisen yhteenkietoutuminen on luonteenomaista andiittien jälkeisille roduille, sisältyy todellinen vaara. Sielun tuntemaa nälkää ei voi tyydyttää fyysisillä nautinnoilla; rakkaus kotia ja lapsia kohtaan ei lisäänny epäviisaasta nautintojen tavoittelusta. Vaikka ammentaisitte tyhjiin taiteeseen, väreihin, ääneen, rytmiin, musiikkiin ja itsensä koristelemiseen sisältyvät voimavarat, ei ole toivoakaan, että sillä keinoin kohottaisitte sielua tai ravitsisitte henkeä. Turhamaisuus ja muodikkuus eivät pysty auttamaan kodinrakentamista ja lastenkasvattamista; ylpeys ja kilpailuhenkisyys ovat voimattomia, kun kysymyksessä on tulevien sukupolvien eloonjäämiseksi tarvittavien ominaisuuksien lisääminen.
Kaikki etenevät taivaalliset olennot
nauttivat levosta ja virkistäytymisen ohjaajien antamasta hoivasta. Kaikki
pyrkimykset päästä osalliseksi tervehenkisestä vaihtelusta ja osallistua mieltä
ylentävään leikkiin ovat järkeviä. Virkistävä uni, lepo, rentoutuminen ja
kaikenlainen ajanviete, joka ehkäisee yksitoikkoisuuden aiheuttamaa
ikävystymistä, ovat vaivan arvoisia. Kilpapelit,
[sivu 943]
tarinointi ja jopa hyvän ruoan tuottama
makuelämys voivat toimia tyydytyksen muotoina. (Käyttäessänne suolaa ruoan
höysteeksi, pysähtykääpä miettimään, että lähes miljoonan vuoden ajan ihminen
saattoi saada suolaa vain sillä keinoin, että hän pyöräytti ruokapalansa
tuhkassa.)
Pitäköön ihminen hauskaa, huvitelkoon
ihmisrotu tuhannella ja yhdellä tavalla, kokeilkoon evolutionaarinen ihmiskunta
kaikkia luvallisia tyydytyksen muotoja, pitkän, aina vain korkeammalle
johtaneen biologisen kamppailun hedelmiä. Ihminen on vallan hyvin ansainnut jotkin
nykyisistä iloistaan ja nautinnoistaan. Mutta pitäkää tarkasti mielessänne,
mikä on lopullinen päämäärä! Nautinnot ovat toden totta tuhoisia, jos ne
onnistuvat hävittämään omaisuuden, josta on tullut itsensäylläpitämisen
instituutio, ja halujentyydytyksistä on maksettu todella kohtalokas hinta, jos
ne saavat aikaan avioliiton luhistumisen, perhe-elämän rappeutumisen ja kodin
-- ihmisen korkeimman evolutionaarisen aikaansaannoksen ja sivilisaation
säilymisen ainoan toivon -- tuhoutumisen.
[Esittänyt
Urantialle sijoitettu serafien päällikkö.]