[sivu
1628]
NELJÄ VAIHEIKASTA PÄIVÄÄ
KAPERNAUMISSA
JEESUS ja apostolit saapuivat Kapernaumiin tiistai-iltana, tammikuun 13 päivänä. Tavan mukaan he ottivat tukikohdakseen Sebedeuksen kodin Beetsaidassa. Nyt kun Johannes Kastaja oli surmattu, Jeesus valmistautui lähtemään ensimmäiselle avoimelle ja julkiselle Galilean-saarnamatkalle. Jeesuksen paluusta kertova tieto levisi nopeasti koko kaupunkiin, ja varhain seuraavana päivänä Jeesuksen äiti Maria kiiruhti pois kaupungista ja meni Nasaretiin tapaamaan poikaansa Joosefia.
Keskiviikon, torstain ja perjantain Jeesus vietti Sebedeuksen talossa ja antoi apostoleille ohjeita valmisteluksi heidän ensimmäistä laajamittaista saarnamatkaansa varten. Hän otti myös vastaan monia vilpittömiä tiedonhaluisia sekä yksitellen että ryhminä ja antoi heille opetusta. Andreaksen välityksellä hän järjesti niin, että hän puhuisi synagogassa seuraavana sapattipäivänä.
Myöhään
perjantai-iltana Jeesuksen pikkusisko Ruut kävi salaa häntä tapaamassa. He
viettivät lähes tunnin kahden kesken lähelle rantaviivaa ankkuroidussa
veneessä. Kukaan ihminen ei Johannes Sebedeusta lukuun ottamatta tullut koskaan
tietämään tästä käynnistä, ja Johanneksellekin annettiin kehotus olla siitä
kenellekään kertomatta. Ruut oli ainoa Jeesuksen perheen jäsen, joka
johdonmukaisesti ja horjumatta uskoi Jeesuksen maisen tehtävän jumalallisuuteen
heti niistä ajoista lähtien, jolloin hänen hengellinen tietoisuutensa heräsi,
Jeesuksen koko vaiheikkaan toiminnan ajan, hänen kuolemansa, kuolleistaheräämisensä
ja taivaaseenastumisensa mukaan luettuina, ja Ruut siirtyi lopulta
tuonpuoleisiin maailmoihin isä-veljensä lihallisessa hahmossa suorittaman
tehtävän yliluonnollista luonnetta koskaan epäilemättä. Pikku-Ruut oli
Jeesuksen maisen perheen osalta hänen suurin lohtunsa kaikissa hänen raskaissa
koettelemuksissaan oikeudenkäynteineen, hylätyksitulemisineen ja
ristiinnaulitsemisineen.
Kun Jeesus saman viikon perjantaiaamuna antoi
opetusta järven rannalla, väkijoukko tunki hänet niin lähelle vesirajaa, että
hän viittasi muutamaa kalastajaa, jotka olivat veneineen lähistöllä, tulemaan
pelastamaan hänet veneeseen. Veneeseen astuttuaan hän jatkoi paikalle kertyneen
väkijoukon opettamista yli kahden tunnin ajan. Veneen nimi oli "Simon".
Se oli Simon Pietarin entinen kalastusalus, ja Jeesus oli sen omin käsin
rakentanut. Tuona nimenomaisena aamuna vene oli Daavid Sebedeuksen ja hänen
kahden työtoverinsa käytössä, ja koko yön järvellä turhaan kalastettuaan nämä
olivat juuri tulleet selältä rannan tuntumaan. He olivat puhdistamassa ja
korjailemassa verkkojaan, kun Jeesus pyysi heitä tulemaan avukseen.
Päätettyään
väkijoukon opettamisen Jeesus sanoi Daavidille: "Koska se, että tulitte
avukseni, on viivyttänyt teitä, sallikaa minun nyt tehdä työtä kanssanne.
Mitäpä, jos menisimme kalaan; soutakaapa tuonne syvälle ja laskekaa verkkonne
saalista saadaksenne." Mutta Simon, toinen Daavidin apulaisista, vastasi:
"Mestari, se on hyödytöntä. Uurastimme koko yön
[sivu 1629]
emmekä saaneet
mitään. Käskystäsi menemme kuitenkin syvemmälle ja laskemme verkot." Ja
Simon suostui noudattamaan Jeesuksen ohjeita nähtyään työnjohtajansa Daavidin
käsimerkin. Edettyään Jeesuksen osoittamaan kohtaan he laskivat verkkonsa ja
saivat saaliiksi sellaisen määrän kalaa, että pelkäsivät verkkojen repeävän.
Kalaa tuli niin paljon, että he antoivat rannalla oleville tovereilleen merkin
tulla auttamaan. Kun he olivat täyttäneet kaloilla kaikki kolme venettä miltei
uppoamispisteeseen saakka, tämä Simon lankesi Jeesuksen polville ja sanoi:
"Mene pois luotani, Mestari, sillä olen syntinen mies." Simon ja
kaikki tapahtuman silminnäkijät hämmästelivät saaliin määrää. Samana päivänä
Daavid Sebedeus, tämä Simon ja heidän työtoverinsa jättivät verkkonsa ja seurasivat
Jeesusta.
Mutta tämä ei missään mielessä ollut ihmeen kaltainen
kalansaalis. Jeesus teki tarkkoja havaintoja luonnosta; hän oli kokenut
kalastaja ja tunsi hyvin Galileanmeren kalojen elintavat. Tuossa tilanteessa
hän vain ohjasi nämä miehet paikalle, josta tuohon aikaan päivästä kalaa
tavallisesti sai. Mutta Jeesuksen seuraajat pitivät sitä aina ihmeenä.
Seuraavana
sapattina Jeesus saarnasi synagogan iltapäiväpalveluksessa aiheesta
"Taivaassa olevan Isän tahto". Aamulla Simon Pietari oli saarnannut
aiheesta "Valtakunta". Torstai-illan kokoontumisessa Andreas oli
opettanut aiheesta "Uusi tie". Tuona nimenomaisena ajankohtana
Kapernaumissa oli Jeesukseen uskovia enemmän kuin missään muussa kaupungissa
maan päällä.
Kun Jeesus tänä
sapatti-iltapäivänä opetti synagogassa, hän valitsi tavan mukaan ensimmäisen
tekstinsä lain puolelta ja luki toisesta Mooseksen kirjasta: "Ja sinä
palvelet Herraa, sinun Jumalaasi, ja hän siunaa sinun leipäsi ja sinun vetesi,
ja kaikki sairaudet pidetään sinusta kaukana." Ja toisen tekstin hän
valitsi profeetoista ja luki Jesajan kirjasta: "Nouse ja ole kirkas, sillä
sinun valosi on tullut, ja Herran kirkkaus on noussut sinun yllesi. Pimeys
saattaa peittää maan ja tiheä synkeys kansan, mutta Herran henki nousee sinun
yllesi, ja jumalallinen kirkkaus näkyy sinun kanssasi. Jopa pakanat tulevat
tämän valon tykö, ja monet suuret ajattelijat antautuvat tämän valon kirkkauden
edessä."
Tällä
saarnallaan Jeesus koetti selvittää, että uskonto on henkilökohtainen kokemus.
Mestari sanoi muun muassa:
"Tiedätte
mainiosti, että vaikka hyväsydäminen isä rakastaa perhettään kokonaisuutena,
hän pitää heitä tällä tavoin ryhmänä siksi, että tuntee voimakasta rakkautta
tuon perheen jokaista yksittäistä jäsentä kohtaan. Teidän ei enää tarvitse
lähestyä taivaassa olevaa Isäänne Israelin lapsen ominaisuudessa, vaan Jumalan
lapsena. Ryhmänä te tosiaankin olette Israelin lapsia, mutta yksilöinä
kukin teistä on Jumalan lapsi. Olen tullut -- en tuodakseni Isän julki Israelin
lasten keskuudessa -- vaan paremminkin siksi, että toisin tämän tiedon, joka
kertoo Jumalasta, ja tämän ilmoituksen, joka kertoo hänen rakkaudestaan ja
armostaan, yksittäiselle uskovalle aitona omakohtaisena kokemuksena. Profeetat
ovat kaikki opettaneet teille, että Jahve huolehtii kansastaan, että Jumala
rakastaa Israelia. Mutta minä olen tullut keskuuteenne julistaakseni suurempaa
totuutta, totuutta, jonka myös monet myöhemmistä profeetoista käsittivät,
nimittäin sitä, että Jumala rakastaa teitä -- joukostanne jokaista --
yksilöinä. Kaikkien menneiden sukupolvien ajan teillä on ollut kansallinen tai
rotukohtainen uskonto; mutta nyt minä olen tullut antamaan teille omakohtaisen
uskonnon.
[sivu 1630]
"Muttei
tämäkään ole mikään uusi ajatus. Monet joukossanne hengellisesti asennoituneet
ovat tienneet tämän totuuden, koska muutamat profeetoista ovat teitä niin
opettaneet. Ettekö ole lukeneet pyhistä kirjoituksista kohtaa, jossa profeetta
Jeremia sanoo: 'Niinä päivinä ei enää sanota: Isät söivät happamia rypäleitä ja
lasten hampaat heltyivät. Jokaisen on kuoltava oman syntisyytensä takia;
jokaiselta ihmiseltä, joka syö happamia rypäleitä, heltyvät hänen omat
hampaansa. Katso, ne päivät tulevat, jolloin minä teen kansani kanssa uuden
liiton, en sellaista liittoa, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun
toin heidät pois Egyptin maasta, vaan uuden tien mukaisen liiton. Minä
kirjoitankin lakini heidän sydämeensä. Minä olen oleva heidän Jumalansa, ja he
ovat minun kansani. Sinä päivänä he eivät enää sano, ihminen lähimmäiselleen:
Tunnetko Herran? Ei! Sillä he kaikki tuntevat minut henkilökohtaisesti,
vähäisimmästä suurimpaan.'
"Ettekö ole
lukeneet näitä lupauksia? Ettekö usko kirjoituksiin? Ettekö ymmärrä, että
profeetan sanat käyvät toteen siinä, mitä tänä nimenomaisena päivänä näette? Ja
eikö Jeremia kehottanut teitä tekemään uskonnosta sydämen asiaa, suhteutumaan
Jumalaan yksilöinä? Eikö profeetta sanonut teille, että taivaan Jumala tutkisi
yksittäiset sydämenne? Ja eikö teitä varoitettu, että luonnollinen ihmissydän
on ennen muuta petollinen ja monet kerrat toivottoman paha?
"Ettekö ole
lukeneet sitäkään kohtaa, jossa Hesekiel jo isillenne opetti, että uskonnosta
pitää tulla omakohtaisen kokemuksenne realiteetti? Enää ei teidän pidä käyttää
sananlaskua, jossa sanotaan: 'Isät ovat syöneet happamia rypäleitä ja lasten
hampaat heltyvät.' 'Niin totta kuin minä elän', sanoo Herra Jumala, 'katso,
kaikki sielut ovat minun; niin kuin on isän sielu, niin on myös pojan sielu.
Vain sielun, joka syntiä tekee, vain sen pitää kuolla.' Ja sitten Hesekiel näki
ennakolta jo tämänkin päivän, kun hän puhui Jumalan puolesta ja sanoi: 'Minä
annan teille myös uuden sydämen, ja uuden hengen minä panen teidän
sisimpäänne.'
"Enää
teidän ei pidä pelätä, että Jumala rankaisee kokonaista kansakuntaa yhden
yksilön tekemästä synnistä; eikä taivaassa oleva Isä liioin rankaise yhtä
uskovaa lastaan kansakunnan tekemistä synneistä, vaikka jokaisen perheen
yksittäinen jäsen usein joutuukin sietämään perheen tekemien erehdysten ja
ryhmän tekemien rikkomusten aineelliset seuraukset. Ettekö tajua, että toivo
paremmasta kansakunnasta -- toivo paremmasta maailmasta -- on sidoksissa
yksilön edistymiseen ja valaistumiseen?"
Sen jälkeen
Mestari toi esiin, että taivaassa oleva Isä sitten, kun ihminen havaitsee tämän
hengellisen vapauden, tahtoo maan päällä olevien lastensa aloittavan sen
Paratiisiin johtavan elämänvaiheen ikuisen nousun, joka on luodun tietoista
reagointia sisimmässään olevan hengen jumalalliseen kehotukseen löytää Luoja,
tuntea Jumala ja pyrkiä tulemaan hänen kaltaisekseen.
Apostoleille
tästä saarnasta oli paljon apua. Jokainen heistä tajusi entistä täydemmin, että
valtakunnan evankeliumi oli yksilölle eikä kansakunnalle suunnattu viesti.
Vaikka
kapernaumilaiset olivat perillä Jeesuksen opetuksesta, he kuitenkin
hämmästyivät hänen saarnaansa tänä sapattipäivänä. Hän todellakin opetti niin
kuin opettaa se, jolla on valta, eikä niin kuin kirjanoppineet.
Juuri kun Jeesus
oli päättänyt puheensa, muuan kuulijakuntaan kuuluva nuori mies, jota Jeesuksen
sanat olivat kovasti kiihdyttäneet, sai ankaran epilepsiakohtauksen ja kiljui
lujalla äänellä. Kohtauksen lopuksi, kun hän oli palaamassa tajuihinsa, hän
puhui uneliaassa tilassa ja sanoi: "Mitä meillä on tekemistä sinun
kanssasi, Jeesus Nasaretilainen? Sinä olet Jumalan pyhä; oletko tullut
tuhoamaan meidät?"
[sivu 1631]
Jeesus pyysi
väkeä hiljenemään, otti nuorta miestä kädestä ja sanoi: "Virkoa" --
ja tämä tointui heti.
Tämä nuori mies
ei ollut saastaisen hengen tai riivaajan vallassa; hän oli tavallisen
epilepsian uhri. Mutta hänelle oli opetettu hänen vaivansa johtuvan siitä, että
hän oli pahan hengen vallassa. Hän uskoi tähän opetukseen ja käyttäytyi sen
mukaisesti kaikessa, mitä hän ajatteli tai sanoi sairaudestaan. Kaikki ihmiset
uskoivat, että tällaisten ilmiöiden välittömänä syynä oli saastaisten henkien
vaikutus. Niinpä he uskoivat Jeesuksen ajaneen riivaajan ulos tästä miehestä.
Mutta Jeesus ei tällä kertaa parantanut miehen epilepsiaa. Varsinaisesti tämä
mies parani vasta myöhemmin, auringonlaskun jälkeen samana päivänä. Kauan
Helluntaipäivän jälkeen apostoli Johannes, joka viimeisenä kirjoitti Jeesuksen
tekemisistä, karttoi kaikkea viittaamista näihin niin kutsuttuihin
"paholaisten karkottamisiin", ja hän menetteli näin siksi, ettei
tällaisia tapauksia, jolloin joku oli riivaajan vallassa, enää koskaan
Helluntain jälkeen esiintynyt.
Tämän
arkipäiväisen tapahtuman seurauksena koko Kapernaumin kaupunkiin levisi
nopeasti tieto, jonka mukaan Jeesus oli ajanut riivaajan ulos eräästä miehestä
ja ihmetekona parantanut tämän synagogassa iltapäiväsaarnansa päätteeksi.
Sapatti oli otollista aikaa tällaisen hätkähdyttävän huhupuheen nopealle ja
tehokkaalle leviämiselle. Tieto kantautui myös kaikkiin Kapernaumin ympäristön
pienempiin taajamiin, ja monet ihmiset uskoivat siihen.
Ruoanlaitosta ja
taloustöistä siinä suuressa Sebedeusten talossa, jota Jeesus ja kaksitoista
apostolia käyttivät tukipisteenään, huolehtivat etupäässä Simon Pietarin vaimo
ja anoppi. Pietarin koti oli lähellä Sebedeuksen kotia, ja synagogasta
palatessaan Jeesus ja hänen ystävänsä pistäytyivät siellä, sillä Pietarin
vaimon äiti oli usean päivän ajan ollut vilustunut ja kuumeinen. Nyt sattui
suunnilleen samana hetkenä, kun Jeesus seisoi tämän sairaan naisen vierellä
häntä kädestä pidellen, hänen otsaansa silittäen ja lohdutuksen ja rohkaisun
sanoja lausuen, että kuume lähti hänestä. Jeesus ei ollut vielä ehtinyt
selittää apostoleilleen, ettei synagogassa ollut pantu toimeen mitään ihmettä,
ja kun tämä tapahtuma oli vielä perin tuoreena ja elävänä heidän mielessään ja
kun he muistivat veden ja viinin Kaanassa, he tarttuivat tähän yhteensattumaan
taas uutena ihmeenä, ja jotkut heistä riensivät ulos levittääkseen uutisen
kaikkialle kaupunkiin.
Pietarin anoppi,
Amatha, sairasti malariakuumetta. Tuossa tilanteessa Jeesus ei parantanut häntä
ihmeen avulla. Hänen paranemisensa tapahtui vasta useita tunteja myöhemmin,
auringonlaskun jälkeen, sen epätavallisen tapahtuman yhteydessä, joka sattui
Sebedeuksen kodin etupihalla.
Ja nämä tapaukset kuvastavat tyypillisellä tavalla sitä,
miten ihmeitä kaipaava sukupolvi ja tunnustekoja odottava kansa vääjäämättä
tarttui kaikkiin tällaisiin yhteensattumiin saadakseen siitä tekosyyn julistaa
Jeesuksen panneen toimeen taas uuden ihmeteon.
3. PARANTAMINEN AURINGONLASKUN
AIKAAN
Siihen mennessä,
kun Jeesus ja hänen apostolinsa olivat valmiit käymään illalliselle tämän
vaiheikkaan sapattipäivän lähestyessä loppuaan, koko Kapernaum ympäristöineen
oli jo innoissaan näistä huhutuista paranemisihmeistä. Ja kaikki sairaat ja
vaivaiset ryhtyivät valmisteluihin hankkiutuakseen Jeesuksen luokse tai
päästäkseen sinne ystäviensä kantamana heti, kun aurinko laskisi. Juutalaisen
opetuksen mukaan sapatin pyhien tuntien aikana ei ollut luvallista hankkiutua
edes parantajan luokse.
[sivu 1632]
Heti kun aurinko
laski taivaanrannan taakse, kymmenet kärsivät miehet, naiset ja lapset alkoivat
siis taittaa taivalta kohti Sebedeuksen taloa Beetsaidassa. Muuan mies lähti
matkaan halvaantuneine tyttärineen heti, kun aurinko laski hänen naapurinsa
talon taakse.
Kaikki päivän
mittaan tapahtunut oli luonut puitteet tälle eriskummalliselle
auringonlaskukohtaukselle. Jeesuksen iltapäiväsaarnassaan käyttämä tekstikohta
oli jo sekin antanut ymmärtää, että sairaalloisuus tulisi karkotetuksi; ja
vielä sellaisella ennen kuulumattomalla voimalla ja arvovallalla kun hän oli
puhunut! Hänen sanomansa oli niin perin vastaansanomatonta! Vetoamatta
inhimilliseen arvovaltaan hän puhui silti suoraan ihmisten omalletunnolle ja
sielulle. Turvautumatta logiikkaan, juridisiin saivarteluihin tai nokkeliin
sanakäänteisiin, hän osoitti silti väkevän, suoran, selvän ja henkilökohtaisen
vetoomuksen kuulijoidensa sydämelle.
Tuo sapatti oli
Jeesuksen maisen elämän suuri päivä -- niin, se oli sitä erään universuminkin
elämässä. Käytännöllisesti katsoen koko paikallisuniversumin kannalta oli
pikkuruinen Kapernaumin juutalaiskaupunki Nebadonin todellinen pääkaupunki.
Kourallinen Kapernaumin synagogan juutalaisia eivät olleet ainoat olennot,
jotka kuulivat Jeesuksen saarnan suurimerkityksiset loppusanat: "Viha on
pelon varjo; kosto pelkuruuden naamio." Liioin eivät hänen kuulijansa
voineet unohtaa hänen siunattuja sanojaan, jotka kuuluttivat: "Ihminen on
Jumalan poika, hän ei ole perkeleen lapsi."
Pian
auringonlaskun jälkeen, kun Jeesus ja apostolit vielä viipyivät
illallispöydässä, Pietarin vaimo kuuli ääniä etupihalta, ja mennessään ovelle
hän huomasi, että sinne kokoontui suuri joukko sairaita, ja hän näki, että
Kapernaumista tuleva tie oli tungokseen asti täynnä niitä, jotka olivat
matkalla etsimään parannusta Jeesuksen käsissä. Tämän näyn nähdessään hän meni
kertomaan asiasta heti miehelleen, joka välitti tiedon Jeesukselle.
Kun Mestari
astui ulos Sebedeuksen talon etuovesta, hänen katseensa kohtasi loputtomasti
sairauden runtelemia ja kärsiviä ihmisiä. Hän katseli lähes tuhatta sairasta ja
potevaa ihmisolentoa -- ainakin sen verran heitä oli kerääntynyt yhteen hänen
eteensä. Kaikki paikallaolijat eivät kuitenkaan olleet sairaita, sillä toiset
olivat tulleet auttamaan rakkaitaan näiden pyrkiessä saamaan parannuksen
vaivoihinsa.
Näiden kipujen
kanssa kamppailevien kuolevaisten -- miesten, naisten ja lasten -- näkeminen,
jotka suurelta osin kärsivät siksi, että hänen omat luotetut
universumihallinnon Poikansa olivat tehneet virheitä ja rikkomuksia, kosketti
Jeesuksen ihmissydäntä aivan erityisellä tavalla ja vaati tätä hyväntahtoista
Luoja-Poikaa osoittamaan jumalallista armoa. Mutta Jeesus tiesi hyvin, ettei
hän koskaan voisi rakentaa kestävää hengellistä liikettä puhtaasti aineellisten
ihmetekojen varaan. Hän oli johdonmukaisesti noudattanut sellaista
toimintaperiaatetta, että hän pidättyi tuomasta esille luojan etuoikeuksiaan.
Kaanan jälkeen hänen opetukseensa ei ollut liittynyt mitään yliluonnollista tai
tunnusteollista; ja kuitenkin tämä kärsivä väkijoukko kosketti hänen
myötätuntoista sydäntään ja vetosi voimallisesti hänen ymmärtäväiseen
kiintymykseensä.
Etupihalta
kuului huuto: "Mestari, lausu sana, tee meidät taas terveiksi, paranna
tautimme ja pelasta sielumme." Nämä sanat oli tuskin lausuttu, kun tämän
universumin ruumiillistuneen Luojan lähellä aina palveluvalmiina ollut
serafien, fyysisten valvojien, Elämänkantajien ja keskiväliolentojen valtava
seurue valmistautui toimimaan ja käyttämään luovaa voimaa siinä tapauksessa,
että heidän Hallitsijansa antaisi merkin. Tämä oli yksi niistä Jeesuksen maisen
elämänvaiheen hetkistä, jolloin jumalallinen viisaus ja inhimillinen sääli
kietoutuivat Ihmisen Pojan päätöksenteossa siinä määrin toisiinsa, että hän
näki ainoaksi ratkaisukeinoksi vedota Isän tahtoon.
Kun Pietari
pyytämällä pyysi Mestaria kuulemaan heidän avunhuutonsa, niin Jeesus kärsivää
väkijoukkoa silmäten vastasi: "Olen tullut tähän maailmaan tuodakseni julki
[sivu 1633]
Isän ja
perustaakseni hänen valtakuntansa. Tätä tarkoitusta varten olen elänyt elämääni
tähän hetkeen saakka. Jos siis se olisi Hänen tahtonsa, joka minut lähetti, ja
jos se ei olisi ristiriidassa sen kanssa, että olen vihkiytynyt julistamaan
taivaan valtakunnan evankeliumia, niin haluaisin nähdä lapseni paranevan -- ja
--" mutta sitten Jeesuksen sanat hukkuivat meteliin.
Jeesus oli
siirtänyt vastuun tästä parantamispäätöksestä Isälleen, joka tekisi sen suhteen
ratkaisunsa. Ilmeisestikään Isän tahto ei muodostanut mitään estettä, sillä
Mestarin sanoja oli tuskin vielä lausuttu, kun Jeesuksen Personoidun
Ajatuksensuuntaajan komennuksessa palvelevien taivaallisten persoonallisuuksien
ryhmä alkoi voimakkaasti liikehtiä. Suunnaton seurue laskeutui tämän kärsivien
kuolevaisten kirjavan joukon keskelle, ja yhdessä ajallisuuden hetkessä 683
miestä, naista ja lasta sai takaisin terveytensä; he paranivat täydellisesti
kaikista fyysisistä sairauksistaan ja muista aineellisista vammoistaan. Sellaista
näkyä ei maan päällä ollut ennen tuota päivää koskaan nähty eikä ole nähty sen
jälkeen. Ja niille meistä, jotka olimme paikalla näkemässä tämän luovan
parannusaallon, se oli todellakin järisyttävä näytelmä.
Mutta kaikista
olennoista, joita tämä äkillinen ja odottamaton yliluonnollisen paranemisen
valloilleenpääsy hämmästytti, Jeesus oli yllättynein. Hetkenä, jolloin hänen
inhimillinen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa suuntautuivat hänen edessään
avautuvaan kärsimyksestä ja tuskasta kertovaan näkymään, hän ei jaksanut pitää
ihmismielessään Personoidun Suuntaajansa antamia varoituksia siitä, että
tietyissä tilanteissa ja joissakin olosuhteissa olisi mahdotonta rajoittaa
Luoja-Pojan luojan oikeuksiin kuuluvaa aikatekijää. Jeesus halusi nähdä näiden
kärsivien kuolevaisten paranevan, ellei hänen Isänsä tahtoa sillä keinoin
loukattaisi. Jeesuksen Personoitu Suuntaaja teki silmänräpäyksessä päätöksen,
jonka mukaan sellainen luovaa energiaa tarvitseva teko ei siinä tilanteessa
olisi rikkomus Paratiisin-Isän tahtoa vastaan, ja kyseisen päätöksen
perusteella -- Jeesuksen aiemmin ilmaiseman parantamishalun huomioon ottaen --
luova teko oli tapahtunut tosiasia. Mitä Luoja-Poika haluaa ja
hänen Isänsä tahtoo, se ON. Jeesuksen koko myöhemmän maisen elämän
aikana ei toista tällaista joukkomittaista kuolevaisten fyysistä parantamista
enää tapahtunut.
Kuten odottaa
saattoi, huhu tästä Kapernaumin Beetsaidassa auringonlaskun aikaan
tapahtuneesta paranemisesta levisi Galilean ja Juudean joka kolkkaan ja niiden
rajojen ulkopuolellekin. Taas kerran Herodeksen pelot heräsivät, ja hän lähetti
urkkijoita toimittamaan hänelle tietoa Jeesuksen toiminnasta ja opetuksista ja
ottamaan selville, oliko tämä entinen nasaretilaispuuseppä vaiko kuolleista
noussut Johannes Kastaja.
Etupäässä tästä
tahattomasta fyysisen parantamiskyvyn julkitulosta johtuen Jeesuksesta tuli
koko maan päällä viettämänsä elämänvaiheen loppuajaksi tämän jälkeen yhtä
paljon lääkäri kuin julistaja. On totta, että hän jatkoi opetustyötään, mutta
hänen henkilökohtainen työnsä oli enimmäkseen sairaiden ja ahdingossa olevien
hoivaamista, kun hänen apostolinsa puolestaan huolehtivat julkisesta
saarnaamisesta ja uskovien kastamisesta.
Mutta valtaosa
niistä, jotka pääsivät osallisiksi tästä auringonlaskun aikaan suoritetusta
jumalallisen energian esilletuonnissa annetusta yliluonnollisesta eli luovasta
fyysisestä paranemisesta, ei saanut tästä epätavallisesta armeliaisuuden
osoituksesta pysyvää hengellistä hyötyä. Pienelle joukolle tämä fyysinen
hoivatoimi muodostui todelliseksi kohennukseksi, mutta hengellistä valtakuntaa
tämä ajattoman luovan parantamisen hämmästyttävä purkaus ei ihmissydämissä
edistänyt.
Jeesuksen maan
päällä suorittamaan tehtävään aika ajoin liittyneet parantamisihmeet eivät
kuuluneet suunnitelmaan, jonka mukaan hän julisti valtakuntaa. Ne kuuluivat
vain sattumoisin siihen, että maan päällä vaikutti jumalallinen olento, jolla
oli lähes rajattomat luojan oikeudet, ja näihin oikeuksiin vielä liittyi ennen
näkemätön yhdistelmä
[sivu 1634]
jumalallista laupeutta ja inhimillistä myötätuntoa. Mutta
tällaiset niin kutsutut ihmeet aiheuttivat Jeesukselle paljon harmia sikäli,
että niiden mukana tuli ennakkoluuloja herättävää julkisuutta ja että niistä
aiheutui runsaasti ei-kaivattua kuuluisuutta.
Koko tätä
joukkomittaista paranemista seuranneen illan ajan riemuitseva ja onnellinen
väkijoukko piti hallussaan Sebedeuksen taloa, ja Jeesuksen apostolit olivat
hekin virittäytyneet tunneperäisen innostuksen korkeimmalle tasolle.
Inhimilliseltä kannalta tämä oli kenties suurin niistä suurista päivistä, jotka
he olivat yhdessä Jeesuksen kanssa. Koskaan ennen tätä hetkeä tai koskaan sen
jälkeen heidän toiveensa eivät kohonneet samanlaisen luottavaisen odotuksen
korkeuksiin. Jeesus oli vain muutamaa päivää aikaisemmin heidän vielä Samarian
rajojen sisäpuolella ollessaan sanonut heille, että se hetki oli koittanut,
jolloin valtakunta julistettaisiin voimassa, ja nyt heidän silmänsä
olivat nähneet jotakin, jonka he olettivat olevan tuon lupauksen täyttymys.
Heitä värisytti se, mitä he mielensä silmin näkivät tulevaksi, jos tämä
hämmästyttävä parantavan voiman osoitus olikin vasta alku. Heissä kyteneet
Jeesuksen jumalallisuuteen kohdistuneet epäilykset kaikkosivat. He
kirjaimellisesti humaltuivat hämmentyneen lumoutumisensa luomasta hurmiosta.
Mutta kun he
etsivät Jeesusta, he eivät kyenneet löytämään häntä. Mestari oli tapahtuneesta
hyvin huolissaan. Nämä erilaisista taudeista parantuneet miehet, naiset ja
lapset viipyivät paikalla myöhäiseen iltaan saakka toivoessaan Jeesuksen vielä
palaavan, jotta he voisivat kiittää häntä. Apostolien ymmärtämys Jeesuksen
käyttäytymistä kohtaan väheni sitä mukaa, kun tunnit kuluivat ja hän
edelleenkin pysytteli omissa oloissaan. Heidän ilonsa olisi ollut
täysimääräistä ja täydellistä, ellei hän olisi yhä pysytellyt poissa. Kun
Jeesus sitten palasi heidän pariinsa, oli jo myöhä, ja lähes kaikki
paranemistapahtumasta osallisiksi päässeet olivat palanneet koteihinsa. Jeesus
torjui kahdentoista apostolin ja muiden paikalle jääneiden ja hänen
tapaamistaan odottaneiden onnittelut ja jumaloinnin ja sanoi vain: "Älkää
riemuitko siitä, että Isälläni on voima parantaa ruumis, vaan iloitkaa
mieluumminkin siitä, että hänellä on mahti pelastaa sielu. Menkäämme levolle,
sillä huomenna meidän on oltava toimittamassa Isän asioita."
Ja taas kerran kävi levolle kaksitoista pettynyttä,
neuvotonta ja sydämessään murheellista miestä; ja sinä yönä ei heistä kaksosia
lukuun ottamatta monikaan paljon nukkunut. Heti kun Mestari teki jotakin, joka
rohkaisi hänen apostoliensa sielua ja ilahdutti heidän sydäntään, hän näytti
saman tien lyövän heidän toiveensa pirstaleiksi ja vievän kaiken pohjan heidän
rohkeudeltaan ja innostukseltaan. Kun nämä hämmentyneet kalastajat katsoivat toisiaan
silmiin, niissä oli vain yksi ajatus: "Me emme häntä kykene ymmärtämään.
Mitä tämä kaikki merkitsee?"
Myöskään Jeesus
ei nukkunut paljon tuona lauantaiyönä. Hän tajusi, että maailma oli täynnään
fyysistä ahdistusta ja tulvillaan aineellisia vaikeuksia, ja hän pohdiskeli
sitä suurta vaaraa, että hänen olisi pakko uhrata niin paljon aikaansa
sairaiden ja kärsivien hoitamiseen, että hänen tehtävänsä, joka oli hengellisen
valtakunnan perustaminen ihmisten sydämeen, kärsisi fyysisten asioiden
hoitamisesta tai että se joutuisi sen suhteen alisteiseen asemaan. Näiden
Jeesuksen kuolevaismieltä tuona yönä askarruttaneiden ja muiden samankaltaisten
ajatusten johdosta hän nousi vuoteesta tuona sunnuntaiaamuna jo kauan ennen aamunkoittoa
ja meni aivan yksin yhdelle niistä mielipaikoista, joita hän käytti ollessaan
yhteydessä Isäänsä. Jeesuksen tuonaamuisen rukouksen aiheena oli pyytää
viisautta ja arvostelukykyä, jottei hän kuolevaisten kärsimyksiä kohdatessaan
sallisi inhimillisen myötätuntonsa
[sivu 1635]
yhdessä
jumalallisen laupeutensa kanssa vedota itseensä niin syvästi, että hän
käyttäisi kaiken aikansa fyysiseen hoivaamiseen hengellisen puolen tappioksi.
Vaikkei hän halunnutkaan kokonaan välttää sairaiden hoivaamista, hän tiesi,
että hänen oli myös suoritettava tärkeämpi hengellisen opettamisen ja
uskonnollisen kouluttamisen tehtävä.
Jeesus lähti
näin usein ulos kukkuloille rukoilemaan siksi, ettei ollut olemassa hänen
henkilökohtaisille hartaudenharjoituksilleen soveliaita yksityisiä huonetiloja.
Pietari ei tuona
yönä saanut unta. Niinpä hän jo anivarhain ja kohta sen jälkeen, kun Jeesus oli
mennyt ulos rukoilemaan, herätti Jaakobin ja Johanneksen, ja he lähtivät
kolmisin etsimään Mestariaan. Toista tuntia etsittyään he löysivät Jeesuksen ja
pyysivät häntä kertomaan heille syyn hänen kummalliseen käyttäytymiseensä. He
halusivat tietää, miksi hän näytti vaivaantuvan mahtavasta parantavan hengen
vuodatuksesta, kun kaikki ihmiset olivat enemmän kuin iloissaan, ja hänen
apostolinsa olivat niin suuresti riemuissaan.
Yli neljän
tunnin ajan Jeesus koetti selittää näille kolmelle apostolille, mitä oli
tapahtunut. Hän jakoi heille tietoa siitä, mitä oli sattunut, ja selitti
tällaisten manifestaatioiden vaarat. Jeesus kertoi heille syyn siihen, miksi
hän lähti rukoilemaan. Hän koetti selvittää henkilökohtaisille tovereilleen
todelliset syyt siihen, miksei Isän valtakuntaa voinut rakentaa ihmetekojen ja
fyysisen parantamisen varaan. Mutta he eivät kyenneet käsittämään hänen opetustaan.
Sillä välin,
varhain sunnuntaiaamuna, Sebedeuksen talon liepeille alkoi kerääntyä kärsivistä
sieluista ja monista kuriositeettien metsästäjistä koostuvia väkijoukkoja. Nämä
ilmoittivat kovalla metelillä haluavansa nähdä Jeesuksen. Andreas ja apostolit
olivat niin neuvottomia, että sillä välin kun Simon Selootti puhui
väkijoukolle, Andreas lähti usean työtoverinsa kanssa etsimään Jeesusta. Kun
Andreas oli löytänyt Jeesuksen kolmen apostolin seurasta, hän sanoi:
"Mestari, miksi jätät meidät yksinään kansanpaljouden kanssa? Katso,
kaikki ihmiset etsivät sinua; koskaan aikaisemmin eivät näin monet ole
halunneet kuulla opetustasi. Talo on tälläkin hetkellä sellaisten piirittämä,
jotka ovat tulleet läheltä ja kaukaa voimallisten tekojesi tähden. Etkö tahtoisi
palata kanssamme huolehtimaan heistä?"
Nämä sanat
kuultuaan Jeesus vastasi: "Andreas, enkö ole opettanut sinulle ja näille
muille, että tehtäväni maan päällä on Isän julkituominen ja sanomani on taivaan
valtakunnan julistaminen? Kuinka siis on selitettävissä, että haluaisitte minun
kääntävän selkäni sille, mikä on tehtäväni, ollakseni mieliksi uteliaille ja
tyydyttääkseni niitä, jotka etsivät ennusmerkkejä ja ihmetekoja? Emmekö ole
olleet näiden ihmisten keskuudessa kaikki nämä kuukaudet, ja ovatko he
kerääntyneet laumoina kuuntelemaan valtakunnan hyvää sanomaa? Miksi he nyt ovat
tulleet meitä piirittämään? Eikö se tapahdu paremminkin heidän fyysisen
ruumiinsa parantamisen toivossa kuin sen seurauksena, että he olisivat ottaneet
vastaan hengellisen totuuden sielunsa pelastukseksi? Kun ihmiset tuntevat vetoa
tulla luoksemme epätavallisten julkitulemusten vuoksi, niin monetkaan heistä
eivät tule etsimään totuutta ja pelastusta, vaan mieluumminkin hakemaan
parannusta fyysisiin vaivoihinsa ja vapahdusta aineellisista vaikeuksistaan.
"Koko tämän
ajan olen ollut Kapernaumissa, ja olen sekä synagogassa että järven rannalla
julistanut valtakunnan hyvää sanomaa kaikille, joilla on korvat kuulla ja sydän
ottaa vastaan totuus. Ei ole Isäni tahto, että minä nyt palaisin teidän
seurassanne tyydyttämään näiden uteliaiden haluja ja ryhtyisin huolehtimaan
fyysisistä seikoista hengelliset asiat unohtaen. Olen asettanut teidät
saarnaamaan evankeliumia ja hoivaamaan sairaita, mutta en saa syventyä niin
kokonaan parantamiseen, että löisin laimin opetustyöni. Ei, Andreas, en palaa
mukananne. Menkää ja kehottakaa väkeä uskomaan siihen, mitä olemme heille
opettaneet, ja iloitsemaan Jumalan poikien vapaudesta, ja valmistautukaa
siihen, että lähdemme Galilean muihin kaupunkeihin, joissa on jo valmistettu
tietä
[sivu 1636]
valtakunnan iloviestien julistamiselle. Juuri sitä vartenhan olen tullut Isän luota. Menkää siis ja laittautukaa valmiiksi välittömästi tapahtuvaa lähtöä varten sillä aikaa, kun odotan täällä paluutanne."
Kun Jeesus oli puhunut, Andreas ja hänen apostolitoverinsa lähtivät murhemielin takaisin Sebedeuksen taloon. He lähettivät pois paikalle kertyneen väkijoukon ja valmistautuivat nopeasti matkaan, kuten Jeesus oli määrännyt. Ja niin Jeesus ja apostolit lähtivät sunnuntai-iltapäivänä, tammikuun 18 päivänä vuonna 28 jKr, ensimmäiselle todellakin julkiselle ja avoimelle julistusmatkalleen, joka suuntautui Galilean kaupunkeihin. Tällä ensimmäisellä matkalla he saarnasivat valtakunnan evankeliumia monissa kaupungeissa, mutta he eivät käyneet Nasaretissa.
Samana sunnuntai-iltapäivänä, kohta sen jälkeen kun Jeesus oli apostoleineen lähtenyt Rimmoniin, hänen veljensä Jaakob ja Juuda tulivat tapaamaan häntä, ja he kävivät Sebedeuksen talossa. Tuon päivän keskipäivän paikkeilla Juuda oli etsinyt käsiinsä veljensä Jaakobin ja vaatimalla vaatinut, että he menisivät Jeesuksen luokse. Siihen mennessä, kun Jaakob suostui lähtemään Juudan mukaan, Jeesus oli jo astunut taipaleelle.
Apostolit olivat vastahakoisia jättämään taakseen Kapernaumissa heränneen suuren mielenkiinnon. Pietari laskeskeli, että vähintäänkin tuhat uskovaa olisi voitu kastaa valtakunnan jäseniksi. Jeesus kuunteli heitä kärsivällisesti mutta ei suostunut kääntymään takaisin. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus, ja sitten Tuomas osoitti sanansa apostolitovereilleen sanoen: "No niin, mennäänpäs! Mestari on puhunut. Vaikk'emme taivaan valtakunnan mysteerejä täysin pystykään käsittämään, meillä on kuitenkin varmuus yhdestä asiasta: Me seuraamme opettajaa, joka ei tavoittele kunniaa itselleen." Ja vastahakoisesti he lähtivät julistamaan hyvää sanomaa Galilean kaupungeissa.