[sivu
763]
SIVILISAATION SARASTUS
TÄSTÄ alkaa kertomus pitkän pitkästä edistymisponnistelusta. Se vie ihmislajin tilanteesta, joka oli vain vähän eläinten olemassaolon muotoa ylempänä, välivaiheiden kautta aina viimeisimpiin aikoihin asti, jolloin todellinen, vaikkakin epätäydellinen, sivilisaatio jo oli kehittynyt ihmiskunnan korkeampien rotujen keskuuteen.
Sivilisaatio on
ihmisrodun oma aikaansaannos. Se ei ole biologisesti myötäsyntyinen. Niinpä
kaikki lapset on kasvatettava kulttuuriympäristössä, ja jokainen nuorisopolvi
toisensa perään on koulutettava taas uudelleen. Sivilisaatioon kuuluvat
korkeammat ominaispiirteet, kuten tieteelliset, filosofiset ja uskonnolliset
ominaispiirteet, eivät siirry sukupolvelta toiselle vanhemmilta lapsille
kulkeutuvan perinnön tavoin. Nämä kulttuurisaavutukset varjeltuvat vain
sosiaalista perintöä valistuneesti säilyttämällä.
Yhteistyöhön perustuvan sosiaalisen evoluution panivat
alulle Dalamatian opettajat, ja ihmiskuntaa kasvatettiin kolmensadantuhannen
vuoden ajan ottamaan ryhmätoimintojen idea omakseen. Sininen ihminen hyötyi
näistä alkuaikojen sosiaalisista opetuksista kaikkein eniten, punainen ihminen
hyötyi niistä jossakin määrin ja musta ihminen vähiten kaikista. Lähempänä
nykypäivää olevina aikoina keltainen rotu ja valkoinen rotu ovat osoittaneet
edistyneintä sosiaalista kehitystä Urantialla.
Kun ihmiset
joutuvat olemaan lähellä toisiaan, he useinkin oppivat pitämään toisistaan,
mutta primitiivinen ihminen ei ollut luonnostaan mitenkään ylitsevuotavainen
veljeyden hengeltään eikä halukas solmimaan sosiaalisia yhteyksiä kaltaisiinsa.
Varhaisrodut oppivat pikemminkin vasta karvaan kokemuksen kautta, että
"yhteistyössä on voimaa"; ja juuri tämä luontaisen veljellisen
kiintymyksen puuttuminen on nytkin ihmisten välisen veljeyden välittömän
toteutumisen esteenä Urantialla.
Yhteenliittymisestä
tuli jo varhaisessa vaiheessa elossasäilymisen ehto. Yksinäinen ihminen oli
avuton, ellei hän kantanut heimomerkkiä todisteena kuulumisestaan johonkin
ryhmään, joka varmasti kostaisi jokaisen häneen kohdistuvan päällekarkauksen.
Vielä Kainin aikana oli kohtalokasta kuljeskella yksikseen ilman merkkiä
johonkin ryhmään kuulumisesta. Sivilisaatiosta on kehittynyt ihmiselle vakuutus
väkivaltaista kuolemaa vastaan, ja vakuutusmaksut suoritetaan puolestaan
alistumalla yhteiskunnan säätämiin lukuisiin lain määräyksiin.
Alkukantainen
yhteiskunta perustui näin ollen välttämättömyydestä kasvaneeseen
vastavuoroisuuteen ja yhteenliittymisestä seuranneeseen lisääntyneeseen
turvallisuuteen. Ja ihmisyhteiskunta on kehittynyt aikakausia pitkien jaksojen
kuluessa tämän eristyneisyydenpelon seurauksena ja vastahakoisen
yhteistoiminnan myötä.
Primitiiviset
ihmiset oppivat jo aikaisessa vaiheessa, että ryhmä on tavattomasti mahtavampi
ja väkevämpi kuin sen yksittäisten osasten pelkkä summa. Sata yhteen
liittynyttä ja yhteisymmärryksessä toimivaa miestä pystyy siirtämään suuren
kiven, ja parikymmentä hyvin koulutettua järjestyksenvalvojaa kykenee
hillitsemään vihaisen väkijoukon. Ja juuri näin yhteiskunta syntyi; ei
pelkästään siitä,
[sivu 764]
että monet
liittyivät yhteen, vaan paremminkin tuloksena siitä, että älykkäät
yhdessätoimijat organisoituivat. Mutta yhteistoiminta ei ole ihmisen luonnollinen
ominaisuus, vaan hän oppii yhteistyöhön, ensiksi siksi, että hän pelkää, ja
myöhemmin siksi, että hän havaitsee sen hyödyllisimmäksi tavaksi kohdata
ajallisuuden vaikeudet ja suojautua luuloteltuja ikuisuuden vaaroja vastaan.
Tällä tavoin jo varhaisessa
vaiheessa alkeelliseksi yhteiskunnaksi järjestyneet kansakunnat menestyivät
muita paremmin sekä luonnon voittamisessa että puolustautumisessa muita ihmisiä
vastaan; heillä oli paremmat hengissäselviämisen mahdollisuudet. Siitä lähtien
sivilisaatio on kohtaamistaan monista takaiskuista huolimatta kulkenut
Urantialla tasaisesti eteenpäin. Ja vain siksi, että yhteenliittymiseen
sisältyy se arvo, että hengissäsäilymisen mahdollisuus sen myötä paranee,
ihmisen monet virheratkaisutkaan eivät ole tähän mennessä onnistuneet
pysäyttämään tai tuhoamaan ihmissivilisaatiota.
Sen, että
nykypäivien kulttuuriyhteiskunta on ilmiönä kokolailla uusi, osoittaa
oivallisesti sellaisten alkeellisten sosiaalisten olojen säilyminen aina
nykyaikaan asti, jollaiset ovat ominaisia Australian alkuasukkaille sekä
Afrikan bushmanneille ja pygmeille. Näiden takapajuisten kansanheimojen
keskuudessa on vieläkin havaittavissa jonkinlaista alkuaikojen
ryhmävihamielisyyttä, henkilökohtaista epäluuloisuutta ja muita varsin epäsosiaalisia
ominaisuuksia, jotka olivat kaikille primitiivisille roduille hyvinkin
tunnusomaisia. Nämä muinaisaikojen ei-sosiaalisten kansanheimojen surkeat
jäänteet ovat oivallisena todisteena siitä tosiasiasta, että ihmisen
luonnollinen individualistinen taipumus ei pysty kilpailemaan
menestyksellisesti sosiaaliseen edistymiseen kuuluvien tehokkaampien ja
voimakkaampien organisaatioiden ja yhteenliittymien kanssa. Tällaiset
takapajuiset ja epäluuloiset, antisosiaaliset rodut, joiden puhuma murre
muuttuu aina viidenkymmenen tai sadan kilometrin välein, ovat havainnollinen
esitys siitä, millaisessa maailmassa saattaisitte nyt elää, ellei
Planeettaprinssin ruumiillisen esikunnan yhteennivoutunutta opetusta eikä
Aatamin rodunkohentajaryhmän myöhempiä ponnistuksia olisi esiintynyt.
Nykyajan iskulause "takaisin luontoon" on
tietämättömyydestä johtuvaa itsensä pettämistä, uskomus, jonka mukaan kerran
todellakin olisi vallinnut kuviteltu "kultainen aikakausi". Ainoa
perusta tarulle kultaisesta aikakaudesta on siinä, että Dalamatia ja Eeden ovat
historiallisia tosiasioita. Mutta nämä entisiin verrattuina paremmat
yhteiskunnat olivat vielä kaukana utopististen haaveiden todeksitulosta.
VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ
Sivistynyt
yhteiskunta on tulos ihmisessä jo varhain ilmenneistä pyrkimyksistä päästä
eroon eristyneisyyttä kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä. Mutta se
ei välttämättä vielä merkitse keskinäistä kiintymystä, ja tiettyjen
primitiivisten ryhmien nykyinen rauhattomuus onkin mainio esimerkki siitä, mitä
alkuaikojen heimot joutuivat kokemaan. Mutta vaikka saman sivilisaation piiriin
kuuluvat yksilöt saattavat ottaa yhteen ja taistella toisiaan vastaan ja vaikka
itse sivilisaatiokin saattaa näyttää sekavalta kamppailun ja taistelun
mylläkältä, se todistaa silti vakavasta pyrkimyksestä päästä eteenpäin, ei
paikallaanpolkemisen kuolettavasta yksitoikkoisuudesta.
Kun älykkyyden
taso on melkoisesti myötävaikuttanut kulttuurin edistymisvauhtiin, yhteiskunnan
tehtävä on ensisijaisesti vähentää yksilön elintapaan sisältyvää riskin
elementtiä, ja yhteiskunta on edistynyt juuri samassa tahdissa kuin sen on
onnistunut vähentää kärsimystä ja lisätä mielihyvän osuutta elämässä. Näin koko
sosiaalinen kokonaisuus ponnistelee hitaasti eteenpäin kohti kohtalonsa
määränpäätä -- tuhoutumista tai säilymistä -- sen mukaan, onko tämä päämäärä
itsesuojelu vai oman tyydytyksen tavoittelu. Itsevarjelu panee alulle
yhteiskunnan, liiallinen tyydytyksen tavoittelu sen sijaan tuhoaa
sivilisaation.
Yhteiskunnan
kiinnostuksen kohteina ovat sen jäsenten lisääntyminen, toimeentulo ja
tarpeiden tyydytys, mutta ihmisen omatoimisuuden soisi tulevan monienkin
kulttuuristen ryhmien välittömäksi tavoitteeksi.
[sivu 765]
Luonnonihmisen
laumavaisto ei oikeastaan riitä selittämään Urantian nykyisen sosiaalisen
organisaation kehittymistä. Vaikka tämä myötäsyntyinen laumanmuodostuksen
taipumus piileekin ihmisyhteiskunnan pohjalla, ihmisen sosiaalisuus on silti
suurimmalta osaltaan hankittua. Ihmisten alkuaikaiseen yhteenliittymiseen
vaikuttaneet kaksi vahvaa tekijää olivat ravinnontarve ja sukupuolinen rakkaus.
Nämä vaistonvaraiset tarpeet ovat ihmiselle ja eläinkunnalle yhteisiä. Kaksi
muuta tunnetta, jotka ajoivat ihmisiä yhteen ja pitivät heitä yhdessä,
olivat turhamaisuus ja pelko, eritoten aaveidenpelko.
Historia on
pelkistettynä vain kertomus ihmisen loputtoman pitkästä kamppailusta
ravinnonsaannin turvaamiseksi. Alkukantainen ihminen ajatteli vain, kun
hänen oli nälkä. Ravinnon säästäminen oli hänen ensimmäinen
kieltäymyksensä, ensimmäinen itsekuria osoittanut tekonsa. Yhteiskunnan
varttuessa ravinnontarve lakkasi olemasta ainoa keskinäisen yhteenliittymisen
kiihoke. Lukuisat muunlaiset nälät, monenlaisten tarpeiden tiedostaminen,
johdattivat kaikki yhdessä ihmiskunnan entistä läheisempään yhteenliittymiseen.
Mutta tänä päivänä yhteiskunta hoipertelee luuloteltujen inhimillisten
tarpeiden ylikasvun painon alla. Kahdennenkymmenennen vuosisadan länsimainen
sivilisaatio huohottaa uupuneena ylellisyyden liikakuorman alla ja
inhimillisten halujen ja kaipausten kohtuuttomuuksiin nousevan
moninkertaistumisen kourissa. Nykyajan yhteiskunta on nyt käymässä läpi erästä
kaikkein vaarallisimmista vaiheistaan, jolle ovat ominaisia pitkälle menevät
keskinäissuhteet ja erittäin mutkikas keskinäinen riippuvuus.
Nälkä,
turhamaisuus ja aaveidenpelko aiheuttivat jatkuvaa sosiaalista painetta, mutta
sukupuolinen tyydytys oli ohimenevää ja puuskittaista. Sukupuolivietti yksinään
ei pakottanut alkukantaisia miehiä ja naisia ottamaan kantaakseen kodin
ylläpitämiseen liittyviä raskaita taakkoja. Alkuaikojen koti rakentui toisaalta
miehen tuntemalle sukupuoliselle rauhattomuudelle, kun hän ei päässyt
tarvettaan tarpeeksi usein tyydyttämään, ja toisaalta naisen tuntemalle
uhrautuvalle äidinrakkaudelle, joka on hänelle tietyssä määrin yhteistä
kaikkien korkeampien eläinlajien naaraiden kanssa. Avuttoman pikkulapsen
olemassaolo määritteli miesten ja naisten toimien varhain tapahtuneen
erilaistumisen, sillä naisen oli pidettävä yllä vakinaista asuinpaikkaa, jossa
hän pystyi viljelemään maata. Ja vanhimmista ajoista lähtien on naisen
olinpaikkaa aina pidetty kotina.
Näin naisesta
tuli kehittyvän sosiaalisen järjestelmän kannalta jo varhaisessa vaiheessa
välttämätön, ei niinkään hetkellisen sukupuolisen intohimon kuin ravinnontarpeen
seurauksena. Nainen oli miehelle toimeentulon kannalta välttämätön kumppani.
Hän oli ruoanhankkija, kuormajuhta ja seuralainen, joka kesti huonointakin
kohtelua puhkeamatta rajuihin suuttumuksen ilmauksiin, ja kaikkien näiden
tavoiteltujen ominaisuuksien lisäksi hän oli aina läsnä oleva sukupuolisen
tyydytyksen välikappale.
Miltei kaikki,
jolla sivilisaatiossa on kestävää arvoa, juontuu perimmältään perheestä. Perhe
oli ensimmäinen menestyksekäs rauhanomainen ryhmä, ja sen puitteissa nainen ja
mies oppivat sovittelemaan keskinäisiä ristiriitojaan samalla, kun he opettivat
rauhanomaisia askareita lapsilleen.
Avioliiton
tehtävä evoluution puitteissa on varmistaa rodun säilyminen, ei pelkästään
henkilökohtaisen onnen toteutuminen. Elämän ylläpito ja olemassaolon jatkaminen
ovat kodin todelliset tarkoitusperät. Tyydytyksen saaminen on sattumanvaraista
eikä välttämätöntä muutoin kuin sukupuolisuhteen varmistavana yllykkeenä.
Luonto vaatii elossasäilymistä, mutta sivilisaatioon kuuluvat tiedot ja taidot
lisäävät jatkuvasti avioliiton tuottamaa mielihyvää ja perhe-elämän mukanaan
tuomaa tyydytystä.
Jos
turhamaisuuden käsitettä laajennetaan sisältämään ylpeyden, pyrkyryyden ja
kunnianhimon, saatamme havaita ei vain, miten nämä taipumukset myötävaikuttavat
ihmisten yhteenliittymien muodostumiseen, vaan myös, miten ne samalla pitävät
ihmiset yhdessä, sillä tällaiset tunnot ovat täysin turhia, ellei ole yleisöä,
jonka edessä tuoda julki erinomaisuuttaan. Turhamaisuuteen liittyi kohta
muitakin tuntoja
[sivu 766]
ja yllykkeitä,
jotka julkitulolleen ja täyttymykselleen tarvitsivat sosiaalisen areenan. Tämä
emootioryhmä houkutteli esiin kaikkien taiteiden, seremonioiden ja
kaikenmuotoisten urheilukisojen ja -kilpailujen ensimmäiset esimuodot.
Turhamaisuus antoi vahvan panoksen yhteiskunnan syntyyn,
mutta aikana, jolloin tämä ilmoitus teille annetaan, omahyväisen sukupolven
harhautuneet pyrkimykset uhkaavat rämettää ja hukuttaa alleen pitkälle
erikoistuneen sivilisaation koko monimutkaisen rakenteen. Nautinnonhalu on jo
kauan sitten syrjäyttänyt nälän tyydyttämisen tarpeen, toimeentuloon tähtäävät
oikeutetut sosiaaliset tavoitteet ovat nopeaa vauhtia kääntymässä alhaisiksi ja
uhkaaviksi nautinnonhalun muodoiksi. Itsesäilytys rakentaa yhteiskuntaa;
hillitön halujen tyydytys hävittää vääjäämättä sivilisaation.
SOSIAALISTAVA VAIKUTUS
Primitiiviset
halut saivat aikaan alkuperäisen yhteiskunnan, mutta aaveidenpelko piti sen
koossa ja toi sen olemassaolemiseen ihmisen ulkopuolisen aspektin. Yhteinen
pelko oli alkuperältään fysiologista: fyysisen kivun, tyydyttämättömän nälän
tai jonkin maisen onnettomuuden pelkoa, mutta aaveidenpelko oli laadultaan
uutta ja ylevämpää kauhua.
Luultavasti
merkittävin yksittäinen tekijä ihmisyhteiskunnan evoluutiossa oli aaveuni.
Vaikka useimmat unet saattoivat primitiivisen mielen pois tolaltaan, aaveuni
sai alkuihmiset suorastaan kauhun valtaan ajaen nämä taikauskoiset unennäkijät
toistensa syliin etsimään halukkaasti ja tosissaan toisiinsa liittymällä
keskinäistä suojaa henkimaailman kuviteltuja epämääräisiä ja näkymättömiä
vaaroja vastaan. Aaveuni on eräs ensimmäisistä eläintyyppisen ja ihmistyyppisen
mielen välillä ilmenevistä eroista. Eläimet eivät muodosta mielikuvaa kuolemanjälkeisestä
eloonjäämisestä.
Tätä aaveiden
muodostamaa tekijää lukuun ottamatta, koko yhteiskunta rakentui perustarpeiden
ja biologisten perusviettien varaan. Mutta aaveidenpelko toi sivilisaatioon
uuden tekijän eli pelon, joka yltää kauas yksilön perustarpeiden ohi ja joka
nousee huomattavasti jopa ryhmän säilymiseen tähtäävien ponnistelujen
yläpuolelle. Manalle menneiden henkiä kohtaan tunnettu kammo toi esiin uuden ja
hämmästyttävän pelkomuodon, järkyttävän ja väkevän kauhun, joka vaikutti
osaltaan varhaisten, löyhien sosiaalisten järjestelmien muovautumiseen
muinaisaikojen entistä kurinalaisemmiksi ja paremmin hallituiksi
alkukantaisiksi ryhmiksi. Tämä järjetön taikausko, josta jotain on jäljellä
vieläkin, valmisteli ihmisten mieltä tekemään kaikkea epätodellista ja
yliluonnollista kohtaan tuntemansa taikauskoisen pelon avulla sen myöhemmän
löydön, että "Herran pelko on viisauden alku." Ilmoituksen
herättämän, Jumaluutta kohtaan tunnetun syvän kunnioituksen on määrä syrjäyttää
evoluutioon kuuluvat perusteettomat pelot. Alkuaikojen aaveidenpelkoon
perustuneesta kultista tuli voimakas sosiaalinen side, ja aina tuosta
kaukaisuuksien takaisesta ajasta lähtien ihmiskunta on milloin enemmän milloin
vähemmän pyrkinyt hengellisyyden saavuttamiseen.
Nälkä ja rakkaus
ajoivat ihmisiä yhteen, turhamaisuus ja aaveidenpelko pitivät heitä yhdessä.
Mutteivät nämä emootiot yksinään, ilman rauhaa edistävien ilmoitusten
vaikutusta, pysty kestämään sitä rasitetta, joka juontuu ihmisten
keskinäissuhteisiin sisältyvistä epäluuloista ja ärsyyntymisistä. Ilman ihmistä
korkeammalta tulevaa apua yhteiskuntaa koossa pitävä rasite murtuu, kun se on
saavuttanut tietyt rajat, ja nämä samaiset yhteiskuntamuodostuksen liikkeelle
panevat voimat -- nälkä, rakkaus, turhamaisuus ja pelko -- vaikuttavat kaikki
yhdessä syöstäkseen ihmiskunnan sotaan ja verenvuodatukseen.
Ihmisrodun
pyrkimys rauhaan ei ole luontainen ominaisuus, vaan se on peräisin
ilmoitususkonnon opetuksista, edistyksellisten rotujen karttuneesta
kokemuksesta, mutta aivan erityisesti Jeesuksen, Rauhan Ruhtinaan, opetuksista.
[sivu 767]
Kaikki nykyajan
sosiaaliset instituutiot ovat peräisin villien esi-isienne primitiivisten
tapojen kehittymisestä. Tämän päivän sovinnaistavat ovat eilispäivän
tapasäännöksiä siinä muodossa, johon ne ovat muuntuneet ja laajentuneet. Mitä
tottumus on yksilölle, sitä tapa on ryhmälle, ja ryhmätavoista kehittyy
kansantapoja tai heimoperinteitä -- rahvaan sovinnaistapoja. Näistä alkuaikojen
iduista kaikki nykyajan ihmisyhteiskunnan instituutiot johtavat vaatimattoman
alkunsa.
On pidettävä
mielessä, että tapasäännökset saivat alkunsa pyrkimyksestä sovittaa
ryhmässäeläminen massanaolemisen ehtoihin. Tapasäännökset olivat ihmisen
ensimmäinen sosiaalinen instituutio. Ja kaikki nämä heimokohtaiset reaktiot
versoivat pyrkimyksestä välttyä kärsimykseltä ja nöyryytykseltä samalla, kun
yritettiin päästä osallisiksi mielihyvästä ja vallasta. Kansantapojen
alkulähde, aivan niin kuin kieltenkin alkulähde, on aina tiedostamaton ja
tahaton, ja sen vuoksi aina salaperäisyyden verhoama.
Aaveidenpelko
pani primitiivisen ihmisen muodostamaan itselleen kuvan yliluonnollisesta, ja
niin tehdessään se laski lujan perustan niille etiikan ja uskonnon voimakkaille
sosiaalisille vaikutuksille, jotka puolestaan säilyttivät yhteiskunnan
tapasäännöt ja tottumukset koskemattomina sukupolvesta sukupolveen. Se yksi ja
ainoa seikka, joka jo varhaisessa vaiheessa vakiinnutti ja jähmetti
tapasäännökset, oli uskomus, että kuolleet olivat mustasukkaisia niistä
tavoista, joita noudattaen he olivat eläneet ja kuolleet. Niinpä he
langettaisivat kauhistuttavan rangaistuksen sellaisille eläville kuolevaisille,
jotka rohkenisivat suhtautua piittaamattoman halveksivasti niihin elämisen
sääntöihin, joita he olivat lihallisessa hahmossa eläessään kunnioittaneet.
Tästä on parhaana esimerkkinä keltaisen rodun nykyisinkin osoittama kunnioitus
esi-isiään kohtaan. Myöhemmin kehittynyt primitiivinen uskonto voimisti tapoja
vakiinnuttaessaan suuresti aaveidenpelkoa, mutta etenevä sivilisaatio on
kasvavassa määrin vapauttanut ihmiskuntaa pelon kahleista ja taikauskon
orjuudesta.
Ennen Dalamatian
opettajien vapauttavaa ja mieliä kirvoittavaa opetusta muinaisajan ihminen oli
tapasäännöstön edellyttämien rituaalien avuton uhri. Loputtomat seremoniat
piirittivät alkukantaista villi-ihmistä joka taholta. Kaikki, mitä hän teki
siitä hetkestä, kun hän aamulla heräsi, siihen hetkeen, kun hän illalla
luolassaan vaipui uneen, piti suorittaa tismalleen niin kuin hän teki -- heimon
vakiintuneita tapoja seuraten. Hän oli perinnäistapojen tyrannian orja. Hänen
elämässään ei ollut mitään kahlitsematonta, omaehtoista eikä omaperäistä.
Mitään luonnonmukaista edistymistä kohti korkeampaa mielellistä, moraalista tai
sosiaalista olotilaa ei esiintynyt.
Tapa piti
varhaisaikojen ihmistä lujassa otteessaan, villi-ihminen oli todellinen
vakiintuneen käytännön orja. Mutta aika ajoin on ilmestynyt sellaisia
poikkeamia vallitsevasta tyypistä, jotka ovat rohjenneet raivata tietä uusille
ajattelutavoille ja entistä paremmille elämisen menetelmille. Alkuihmisen
henkinen jähmeys muodostaa kuitenkin biologisen turvajarrun, joka estää häntä
syöksymästä liian äkkinäisesti siihen tuhoisaan tasapainottomuuteen, joka
seuraa liian nopeasti etenevästä sivilisaatiosta.
Mutta mainitut tavat eivät ole pelkästään pahasta; niiden kehittymisen tulisi jatkua. Sivilisaation jatkuvuuden kannalta on lähes kohtalokasta ryhtyä radikaalin kumouksen kautta tapojen suurimittaiseen muuttamiseen. Tapa on ollut se jatkuvuuden lanka, joka on pitänyt sivilisaation koossa. Ihmisen historian kulkutietä peittävät hylättyjen tapojen ja vanhentuneiden sosiaalisten käytäntöjen jäänteet. Mutta yksikään sellainen sivilisaatio, joka hylkäsi vakiintuneet tapasäännöksensä, ei ole säilynyt, ellei se niitä hylännyt omaksuakseen parempia ja sopivampia tapoja.
Yhteiskunnan säilyminen riippuu pääasiassa
sen tapasäännösten edistyvästä kehittymisestä. Tapojen kehitysprosessi kasvaa
esille kokeilunhalusta; uusia ideoita tuodaan esille ja niiden
[sivu 768]
seurauksena
syntyy kilpailua. Edistyvä sivilisaatio omaksuu edistyksellisen idean ja
säilyy, aika ja olosuhteet lopulta valikoivat soveliaamman ryhmän jäämään
eloon. Mutta tämä ei suinkaan merkitse, että jokainen yksittäinen ja erillinen
muutos ihmisyhteiskunnan koostumuksessa olisi ollut askel parempaan päin. Ei!
Ei suinkaan, sillä Urantian sivilisaation pitkässä eteenpäin suuntautuneessa
ponnistelussa on ollut monen monta taantumaa.
-- TOIMEENTULOKEINOT
Maa on yhteiskunnan näyttämö, ihmiset ovat tämän näyttämön näyttelijät. Ja ihmisen on aina sovitettava esityksensä maatilanteen mukaiseksi. Tapojen kehitys riippuu aina maan ja ihmisen suhdeluvusta. Tämä pitää paikkansa, vaikka sen havaitseminen onkin vaikeaa. Ihmisen maankäyttötavat, eli toimeentulokeinot ynnä hänen elintasonsa, ovat yhtä kuin kansantapojen -- käyttäytymistapojen -- kokonaissumma. Ja ihmisen elämän asettamiin vaatimuksiin sovittautumisen summa on yhtä kuin hänen kulttuurinen sivilisaationsa.
Ihmisen varhaisimmat kulttuurit syntyivät
itäisen pallonpuoliskon jokivarsille, ja sivilisaation edistymisessä ilmeni
neljä suurta vaihetta, jotka olivat:
1. Keräilyvaihe. Pakottava
ravinnontarve, nälkä, johti ensimmäiseen teollista järjestelyä ilmentäneeseen
toimintamuotoon: primitiivisiin ravinnonkeräilyjonoihin. Toisinaan tällainen
nälkämarssilaisten jono edetessään maastossa ruokaa keräilemässä saattoi olla
puolitoistakymmentäkin kilometriä pitkä. Tämä edusti kulttuurin alkeellista
kiertolaisvaihetta, ja se on Afrikan bushmannien nykyisinkin noudattama
elintapa.
2. Metsästysvaihe. Aseina käytettyjen työkalujen keksiminen teki ihmiselle mahdolliseksi ryhtyä metsästäjäksi ja päästä sillä keinoin kokolailla vapaaksi ravinnon orjuudesta. Muuan mietteliäs andoniitti, joka oli tuimassa taistelussa ruhjonut nyrkkinsä pahanpäiväisesti, keksi uudelleen jo unohtuneen ajatuksen käyttää pitkää keppiä käsivartensa sijasta ja sen päähän jänteillä sidottua kovaa piikiven palasta nyrkkinsä paikalla. Monet heimot tekivät toisistaan riippumatta tämänkaltaisia keksintöjä, ja nämä erimuotoiset kivinuijat edustivat muuatta ihmisen sivilisaation suurta edistysaskelta. Nykyäänkin on Australiassa vielä alkuasukkaita, jotka eivät ole edenneet paljonkaan tätä vaihetta pidemmälle.
Sinisistä ihmisistä tuli taitavia metsästäjiä
ja ansastajia; jokia aitaamalla he saivat saaliikseen paljon kalaa, ja he
kuivattivat ylijäämän talvea varten. Riistanpyynnissä käytettiin monia
kekseliäisyydestä kertovia ansoja ja loukkuja, mutta alkukantaisemmat rodut
eivät metsästäneet suureläimiä.
3. Paimentolaisvaihe. Sivilisaation tämän vaiheen teki mahdolliseksi eläinten kesyttäminen. Arabit ja Afrikan alkuasukkaat ovat viimeisimpiä paimentolaiskansoja.
Paimentolaisen elämäntapa toi entistäkin enemmän lievennystä ravinnon orjuuteen. Ihminen oppi elämään pääomansa korolla, karjansa kasvusta. Ja näin liikeni enemmän aikaa kulttuurin ja edistymisen hyväksi.
Paimentolaisuutta edeltänyt yhteiskunta
rakentui sukupuolten väliselle yhteistyölle, mutta karjanhoidon leviäminen
alensi naiset sosiaalisen orjuuden syvyyksiin. Varhaisempina aikoina miehen
velvollisuutena oli hankkia eläinperäinen ravinto, naisen tehtävänä oli
huolehtia syötävistä kasviksista. Niinpä naisen ihmisarvo laski huomattavasti,
kun ihminen siirtyi olemassaolonsa paimentolaisvaiheeseen. Naisen piti
edelleenkin uurastaa hankkiakseen elämiseen tarvittavat kasvikset, kun sen
sijaan miehen tarvitsi vain mennä laumoilleen, ja hän sai yllin kyllin
eläinravintoa. Tämän jälkeen mies siis oli suhteellisen riippumaton naisesta.
Koko paimentolaiskauden ajan naisen asema heikkeni heikkenemistään. Tämän
aikakauden loppuun tultaessa
[sivu 769]
hän oli tuskin enää muuta kuin ihmiseläin,
jonka tehtävänä oli tehdä työtä ja synnyttää ihmisjälkeläisiä, pitkälti samoin
kuin laumaan kuuluvien eläintenkin odotettiin raatavan ja tuottavan
jälkeläisiä. Paimentolaisaikakausien miehet rakastivat kovasti karjaansa, ja
sitä ajatellen on todella sääli, etteivät he kyenneet kehittämään syvempää
kiintymystä vaimojaan kohtaan.
4. Maanviljelyvaihe. Tiettyjen kasvien ottaminen ihmisen elinpiirissä viljeltäviksi toi mukanaan tämän kauden, ja se edustaa korkeimmantyyppistä aineellista sivilisaatiota. Sekä Caligastia että Aatami pyrkivät opettamaan puutarha- ja peltoviljelyä. Aatami ja Eeva olivat puutarhureita, eivät paimenia, ja tuohon aikaan puutarhaviljely edusti edistyneintä kulttuurin muotoa. Kasvien kasvattamisella on jalostava vaikutus ihmiskunnan kaikkiin rotuihin.
Maanviljely enemmän kuin nelinkertaisti maan ja ihmisen välisen suhdeluvun maailmassa. Maanviljelyä on mahdollista harjoittaa yhdessä edellisen kulttuurivaiheen paimentolaisuuden kanssa. Jos kolme vaihetta menee päällekkäin, niin silloin miehet metsästävät ja naiset viljelevät maata.
Karjapaimenten ja maata viljelevien välillä
on aina esiintynyt kitkaa. Metsästäjä ja karjanpitäjä olivat taistelunhaluisia,
sotaisia; viljelijä on paremminkin rauhaa rakastavaa tyyppiä. Eläinten kanssa
tekemisissä olemiseen liittyy aina kamppailua ja voimankäyttöä, puuhailu
kasvien parissa juurruttaa mieleen kärsivällisyyttä, levollisuutta ja rauhaa.
Maanviljely ja teollisuuden harjoittaminen ovat rauhantoimintoja. Mutta
molempien heikkous, kun niitä ajatellaan maailman yhteiskunnallisina
toimintoina, on se tosiasia, että niistä puuttuu jännitys ja seikkailumieli.
Ihmisyhteiskunta on kehittynyt metsästysvaiheesta karjanhoitovaiheen kautta maa-alueeseen sidottuun maanviljelyn vaiheeseen. Ja tämän edistyvän sivilisaation kutakin vaihetta seurasi kiertolaisuuden jatkuva väheneminen, ihminen alkoi elää yhä enemmän kotipiirissä.
Ja nyt
teollisuus täydentää maanviljelyä, minkä seurauksena kaupungistuminen lisääntyy
ja maataviljelemättömien kansalaisluokkien ryhmät moninkertaistuvat. Mutta
teollisen kauden säilymisestä ei ole toivoa, elleivät sen johtajat tajua, että
korkeimpienkin yhteiskunnallisten kehitystulosten on aina rakennuttava
terveelle maatalouspohjalle.
Ihminen on maaperän kasvatti, luonnon lapsi. Pyrkipä hän miten tosissaan tahansa pakenemaan maalta, hän ei siinä lopullisesti koskaan onnistu. "Maasta sinä olet ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" on koko ihmiskuntaa ajatellen kirjaimellisesti totta. Ihminen on aina käynyt, käy ja tulee aina käymään taistelua viime kädessä maasta. Alkukantaisten ihmisten ensimmäiset yhteiskunnalliset yhteenliittymät solmittiin näiden maasta käytyjen taistelujen voittamiseksi. Koko yhteiskunnallisen sivilisaation pohjana on maan ja ihmisen suhdeluku.
Älyllisyydellään eli taitojaan ja tietojaan
käyttämällä ihminen lisäsi maan tuottoa. Samanaikaisesti saatiin jälkeläisten
luonnollinen lisääntyminen jossakin määrin hallintaan, ja sillä keinoin
turvattiin toimeentulo ja saatiin vapaa-aikaa kulttuuriin perustuvan
sivilisaation rakentamiseen.
Ihmisten yhteiskuntaa säätelee laki, jonka
mukaan väestön määrä vaihtelee suoraan verrannollisesti maankäyttötapoihin ja
kääntäen verrannollisesti tiettyyn elintasoon nähden. Kaikkina näinä varhaisina
aikakausina -- jopa enemmän kuin nykyään -- sekä ihmisiä että maata koskeva
kysynnän ja tarjonnan laki määräsi arvon, joka näille kummallekin annettiin.
Aikoina, jolloin maata -- asuttamatonta aluetta -- oli runsaasti, oli suuri
pula ihmisistä, ja sen vuoksi ihmiselämän arvo kohosi suuresti. Ihmishengen
menetys oli näin ollen varsin kauhistuttavaa. Aikoina, jolloin maata oli
niukalti
[sivu 770]
ja siitä seurasi liikakansoitusta, ihmishenki vastaavasti halpeni niin, että sotaan, nälänhätään ja kulkutauteihin suhtauduttiin varsin välinpitämättömästi.
Kun maan tuotto vähenee tai väestömäärä
kasvaa, niin väistämätön taistelu alkaa uudelleen. Pinnalle nousevat
ihmisolemuksen kaikkein pahimmat piirteet. Maan tuottavuuden koheneminen,
mekaanisten taitojen leviäminen ja väestömäärän väheneminen ovat kaikki omiaan
edistämään ihmisluonnon parempien puolien kehittymistä.
Sivistyksen reunamilla elävä yhteisö kehittää sitä ihmisyyden puolta, joka ei edellytä hienosteltuja taitoja. Kaunotaiteet ja varsinainen tieteellinen edistys yhdessä hengellisen kulttuurin kanssa ovat kaikki menestyneet parhaiten suuremmissa asutuskeskuksissa, milloin niiden tukena on ollut maatalous- ja teollisuusväestö, jonka lukumäärä on hieman alle maan ja ihmisen välisen suhdeluvun. Kaupungit aina moninkertaistavat asukkaidensa taipumukset hyvään tai pahaan.
Elintaso on aina vaikuttanut perheen kokoon. Kuta korkeammalle elintaso nousee, sitä pienemmäksi perheen koko laskee, aina siihen pisteeseen asti, että tilanne vakiintuu tai alkaa vähittäinen sukupuuttoon kuoleminen.
Kautta aikakausien elintasoerot ovat määränneet eloonjääneen väestön laadun, ei niinkään pelkästään sen määrää. Paikalliset luokkakohtaiset elintasoerot synnyttävät uusia sosiaalisia kasteja, uusia tapasäännöksiä. Kun elämisen normit käyvät liian monimutkaisiksi tai aivan liian ylellisiksi, ne muuttuvat varsin pian itsetuhoisiksi. Kasti on tiheän asutuksen mukanaan tuoman kiihkeän kilpailun aiheuttaman yhteiskunnallisen paineen suora seuraus.
Alkuaikojen rodut turvautuivat usein menetelmiin, joiden tarkoituksena oli väestömäärän rajoittaminen. Kaikki primitiiviset heimot surmasivat epämuodostuneita ja sairaalloisia lapsiaan. Tyttövauvojen surmaaminen oli tavallista ennen kuin koitti aika, jolloin vaimo ostettiin. Joskus lapset kuristettiin kuoliaaksi jo syntymähetkellä, mutta suosituin menetelmä oli heitteillejättö. Kaksosten isä vaati tavallisesti toisen lapsista surmattavaksi, sillä useamman kuin yhden lapsen samanaikaisen syntymisen uskottiin aiheutuneen joko taikuudesta tai uskottomuudesta. Samaa sukupuolta olevat kaksoset yleensä kuitenkin säästettiin. Vaikka nämä kaksosiin kohdistuvat tabut olivatkin yhteen aikaan lähes yleismaailmallisia, ne eivät koskaan kuuluneet andoniittien tapoihin, vaan nämä kansanheimot pitivät kaksosia aina hyvän onnen enteinä.
Monet rodut oppivat menetelmän, jolla raskaus keskeytetään, ja tästä käytännöstä tuli varsin yleinen naimattomia koskeneen synnyttämistabun vakiinnuttua. Pitkään oli tapana, että naimaton neito surmasi jälkeläisensä, mutta sivistyneempien ryhmien keskuudessa näistä aviottomista lapsista tuli tytön äidin hoidokkeja. Aborttien ja lapsenmurhien harjoittaminen hävitti monta primitiivistä sukukuntaa käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon. Mutta tapasäännösten ankarista määräyksistä huolimatta ei montakaan lasta surmattu enää sen jälkeen, kun tätä oli kerran imetetty. Äidinrakkaus oli liian väkevä salliakseen sellaisen.
Kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla
esiintyy yhä jäänteitä näistä alkeellisista väestömäärän säätelymenetelmistä.
Australiassa on muuan heimo, jonka äidit kieltäytyvät kasvattamasta useampaa
kuin kahta tai kolmea lasta. Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun eräs
ihmissyöjäheimo söi joka viidennen syntyvän lapsen. Madagaskarilla jotkin
heimot surmaavat yhä kaikki tiettyinä pahaenteisinä päivinä syntyvät lapset, minkä
johdosta noin kaksikymmentäviisi prosenttia kaikista vauvoista kuolee.
Maailmanlaajuisesta näkökulmasta katsottuna
liikakansoitus ei ole koskaan menneisyydessä ollut vakava ongelma, mutta jos
sotiminen vähenee ja tiede saa ihmistä vaivaavat sairaudet yhä paremmin
hallintaansa, siitä saattaa lähitulevaisuudessa tulla vakava ongelma. Silloin
on maailman johtajien viisaus oleva kovalla koetuksella. Onko Urantian
mahtimiehillä silloin ymmärrystä ja rohkeutta ryhtyä vaalimaan keskitason eli
vakiintuneen
[sivu 771]
ihmisen lisääntymistä normaalin yläpuolella
olevien äärimmäisyyksien ja normaalin alapuolella olevien, valtavasti
lisääntyvien ryhmien sijasta? Normaali ihminen on se, jota tulisi vaalia. Hän
on sivilisaation selkäranka ja rodun mutaation kautta ilmestyvien nerojen
alkulähde. Normaalin alapuolella oleva ihminen tulisi pitää yhteiskunnan
valvonnassa. Tätä lajia ei tulisi tuottaa enempää kuin tarvitaan hoitamaan
teollisuuden alempia tasoja, niitä tehtäviä, jotka edellyttävät eläimen tason yläpuolella
olevaa älykkyyttä, mutta jotka vaativat tekijöiltään niin vähän, että ne
osoittautuvat ihmiskunnan korkeampien tyyppien kannalta todelliseksi orjuudeksi
ja vankeudeksi.
[Esittänyt muuan Melkisedek, jonka asemapaikka oli kerran Urantialla.]