[sivu
1003]
USKONNON MYÖHEMPI KEHITYS
IHMISELLÄ oli luonnollisen kehityksen
tuloksena syntynyt uskonto evoluutiossa hankitun kokemuksensa osana jo kauan
ennen kuin Urantialla esitettiin mitään järjestelmällisiä totuuden ilmoituksia.
Mutta tämä luonnollista alkuperää oleva uskonto oli jo sinänsä ihmisen
eläimellisyyttä korkeampien ominaisuuksien tuote. Evoluution mukainen uskonto
kehkeytyi hiljalleen ihmiskunnan olemassaolonkokemukseen kuuluneiden
vuosituhansien kuluessa niiden seuraavaksi lueteltavien vaikuttajien
huolenpidon avulla, jotka toimivat villi-ihmisen, barbaarin ja sivistyneen
ihmisen sisällä ja vaikuttivat heihin:
1. Palvonnan auttajahenki --
eläimellisyyden ylittävien todellisuudentajuamispotentiaalien ilmaantuminen
eläimen tietoisuuteen. Tästä voitaisiin kenties käyttää ilmaisua ihmisen
ikimuistoinen jumaluusvaisto.
2. Viisauden auttajahenki --
palvonnantäyteisessä mielessä ilmenevä taipumus suunnata jumalointi korkeampiin
ilmaisukanaviin ja kohti alati laajenevia jumaluustodellisuuden käsityksiä.
3. Pyhä Henki -- tämä on ensimmäinen
supermielen anti, ja se ilmaantuu poikkeuksetta kaikkiin bona fide
ihmispersoonallisuuksiin. Tämä palvontaa kaipaavalle ja viisautta halajavalle
mielelle annettu hoiva luo kyvyn tiedostaa ihmisen eloonjäämisestä esitetty
väittämä todeksi -- sekä teologisena käsitteenä että aktuaalisena ja
tosiasiallisena persoonallisuuden kokemuksena.
Näiden kolmen
jumalallisen hoivatoiminnan yhteen nivoutuva vaikutus on täysin riittävä
panemaan alulle ja saattamaan päätökseen kehitysuskonnon kasvun. Näitä
aikaansaannoksia laajentavat myöhemmin Ajatuksensuuntaajat, serafit ja Totuuden
Henki, jotka kaikki lisäävät uskonnollisen kehityksen vauhtia. Nämä voimat ovat
toimineet Urantialla jo pitkään, ja niiden toiminta jatkuu täällä niin kauan
kuin tämä planeetta pysyy asuttuna sfäärinä. Näihin jumalallisiin vaikuttajiin
sisältyvällä potentiaalilla ei enimmältään ole vielä koskaan ollut tilaisuutta
tulla julki, sillä siinä on paljon sellaista, joka paljastuu vasta tulevina
aikakausina sitä mukaa, kun kuolevaisten uskonto nousee taso tasolta
korkeammalle, kohti morontia-arvoa ja henkitotuutta edustavia ylivertaisia
korkeuksia.
1. USKONNON EVOLUTIONAARINEN LUONNE
Uskonnon kehityksen kulkua on seurattu alkuaikojen pelon ja aaveiden maailmasta monien peräkkäisten kehitysvaiheiden läpi niitä pyrkimyksiä unohtamatta, kun henkiä yritettiin ensin pakottamalla ja sitten imartelemalla saada tekemään jotakin. Heimokohtaisista fetisseistä tuli toteemeja ja heimojumalia. Maagisista loitsukaavoista muovautuivat nykyajan rukoukset. Ympärileikkauksesta, joka aluksi oli uhri, tuli hygieeninen toimenpide.
Koko rotujen luonnontilaisen lapsuuden ajan
tapahtui uskon suhteen edistymistä niin, että se eteni luonnonpalvonnasta
aaveidenpalvonnan kautta fetisismiksi. Sivilisaation sarastuksen myötä
[sivu 1004]
ihmisrotu omaksui mystisempiä ja symbolisempia uskomuksia, kun taas nykyään -- kypsän iän lähestyessä -- ihmiskunta on hiljalleen valmistumassa todellisen uskonnon arvostamiseen, jopa itse totuuden paljastamisen alkuvaiheeseen.
Uskonto ilmaantuu mielen biologisena reagointina hengellisiin uskomuksiin ja ympäristöön. Ihmisrodun kohdalla se on asia, joka häviää tai muuttuu viimeisenä. Uskonto on kaikkina aikakausina ihmisyhteisön asennoitumista siihen, mikä on salaperäistä. Sosiaalisena instituutiona siihen kuuluu riittejä, symboleja, kultteja, pyhiä kirjoituksia, alttareita, pyhäkköjä ja temppeleitä. Pyhä vesi, pyhäinjäännökset, fetissit, taikakalut, kasukat, kellot, rummut ja papistot ovat yhteisiä kaikille uskonnoille. Ja puhtaasti kehityksen kautta syntynyttä uskontoa on mahdotonta pitää täysin erillään sen enempää magiasta kuin noituudestakaan.
Mysteeri ja voima ovat aina kiihottaneet uskonnollisia tunteita ja pelkoja, kun taas emootio on niiden kehittymisessä toiminut aina vahvana säätelevänä tekijänä. Pelko on ollut aina uskonnon perusheräte. Pelko antaa kehitysuskonnon jumalille hahmon ja luo virikkeen alkuaikojen uskovien uskonnolliselle rituaalille. Sivilisaation edistyessä kunnioitus, ihailu, arvonanto ja myötätunto muuntelivat pelkoa, ja sen jälkeen sitä muokkaavat edelleen tunnonvaivat ja katumus.
Muuan Aasian kansanheimo opetti, että "Jumala on
suuri pelko." Tällainen käsitys on puhtaasti evoluutionvaraisen uskonnon
seurausilmiö. Jeesus, joka oli korkeimmanlaatuinen uskonnollisen elämäntavan
revelaatio, julkituonti, julisti: "Jumala on rakkaus."
Uskonto on
kaikista ihmisen instituutioista joustamattomin ja taipumattomin, mutta silti
sekin vähä vähältä sovittautuu muuttuvaan yhteiskuntaan. Lopulta kehitysuskonto
aina heijastelee muuttuvia tapasääntöjä, joihin vuorostaan on saattanut
vaikuttaa ilmoitususkonto. Hitaasti, varmasti, mutta vastahakoisesti uskonto
(palvonta) seuraa viisauden, kokemuspohjaisen järjellisyyden ohjaaman ja
jumalallisen ilmoituksen valaiseman tiedon, vanavedessä.
Uskonto takertuu
tapasääntöihin; se, mikä oli, on ikivanhaa ja otaksutusti pyhää.
Nimenomaan tästä eikä mistään muusta syystä kivityökalut säilyivät käytössä
vielä kauan pronssi- ja rautakaudellakin. Ja tällainenkin toteamus on kirjaan
kirjoitettuna: "Mutta jos sinä teet minulle kivialttarin, niin älä rakenna
sitä hakatusta kivestä; sillä jos sinä kosket taltallasi kiveen, niin sinä
saastutat sen." Hindut sytyttävät tänäkin päivänä alttaritulensa
alkeellista hierrintä käyttäen. Kehitysuskonnon vallitessa uutuutta on pidetty
aina pyhäinhäväistyksenä. Sakramenttiin ei saa kuulua uutta eikä teollisesti
valmistettua ravintoa, vaan kaikkein alkeellisinta muonaa: "Tulessa
paahdettua lihaa ja happamatonta leipää katkerien yrttien kera."
Kaikentyyppiset sosiaaliset tavat ja jopa lainkäyttöön kuuluvat menettelytavat
pitäytyvät vanhoihin muotoihin.
Kun nykyajan
ihminen ihmettelee sitä, että eri uskontojen kirjoituksissa esitetään kovin
paljon sellaista, jota voidaan pitää rivona, hänen tulisi rauhassa miettiä
sitä, että menneet sukupolvet ovat pelänneet poistaa kirjoituksista esi-isiensä
pyhinä ja loukkaamattomina pitämiä asioita. On koko joukko asioita, joita yksi
sukupolvi saattaa pitää rivoina, mutta jotka edelliset sukupolvet ovat
katsoneet osaksi hyväksyttyjä tapasääntöjään, jopa arvostetuiksi
uskonnollisiksi rituaaleiksi. Melkoinen määrä uskonnollista kiistelyä on
aiheutunut loputtomista yrityksistä saattaa vanhat mutta moitittavat tavat
sopusointuun vasta hiljattain edistyneen järjellisyyden kanssa, yritykset
löytää vakuuttavan tuntuisia teorioita, jotka puolustaisivat ammoisten ja
merkityksensä menettäneiden tapojen säilyttämistä opin piirissä.
Mutta on vain
typerää yrittää uskonnollisen kasvun äkillistä vauhdittamista. Rotu tai
kansakunta pystyy omaksumaan jostakin edistyneestä uskonnosta vain sen, mikä on
[sivu 1005]
kohtuullisessa
määrin yhdenmukaista ja yhteen sopivaa asianomaisen kansan senhetkisen
kehitystason ja sen sopeutumiskyvyn kanssa. Sosiaalisilla, ilmastollisilla,
poliittisilla ja taloudellisilla olosuhteilla on kaikilla oma vaikutuksensa
uskonnollisen kehityksen suunnan ja etenemisvauhdin määräytymiseen.
Yhteiskunnan moraalisuutta ei määrittele uskonto -- toisin sanoen
kehitysuskonto -- vaan pikemminkin on niin, että rodun moraalisuus sanelee
uskonnon muodot.
Ihmisten rodut
hyväksyvät vieraan ja uuden uskonnon vain pinnallisesti. Itse asiassa ne
sovittavat sen omiin tapasääntöihinsä ja vanhoihin uskomistapoihinsa. Tätä
kuvaa oivallisesti esimerkki eräästä Uuden Seelannin heimosta, jonka papit
kristinuskon nimellisesti hyväksyttyään väittivät julkisesti saaneensa suoraan
Gabrielilta ilmoituksia, joissa sanottiin, että juuri tuosta heimosta oli
tullut Jumalan valittu kansa ja annettiin ohje, jonka mukaan heimon oli
luvallista, kenenkään sitä estämättä, antautua vapaisiin sukupuolisuhteisiin ja
moniin muihin heimon noudattamiin ikivanhoihin ja moitittaviin tapoihin. Eikä
aikaakaan, kun kaikki vast'ikään käännytetyt kristityt siirtyivät kannattamaan
tätä kristinuskon uutta ja vähemmän vaativaa muunnosta.
Uskonto on aikana tahi toisena pyhittänyt kaikki
mahdolliset, keskenään ristiriidassa olevat ja yhteen sovittamattomat
käyttäytymisen muodot. Se on jonakin aikana hyväksynyt käytännöllisesti katsoen
kaiken sellaisen, mitä nyt pidetään moraalittomana tai synnillisenä. Omatunto,
jota kokemus ei ole opettanut ja joka ei ole saanut apua järjeltä, ei ole
koskaan ollut eikä voi koskaan olla ihmisen käyttäytymisen turvallinen ja
erehtymätön opas. Omatunto ei ole ihmissielulle puhuva jumalallinen ääni. Se on
vain olemassaolon kulloisellekin vaiheelle ominaisten tapasääntöjen moraalisen
ja eettisen sisällön yhteissumma. Se edustaa yksinkertaisesti sitä, mikä
ihmisen käsityksen mukaan on jossakin tietyssä olosuhteiden kokonaisuudessa
ihanteellista reagoimista.
Ihmiskunnan
uskonnon tutkiminen on menneiden aikakausien fossiileja sisältävien
sosiaalisten kerrostumien tarkastelua. Ihmishahmoisiksi käsitettyjen jumalten
noudattamat tavat heijastavat uskollisesti niiden ihmisten moraalia, jotka
ensimmäisinä nuo jumalat mielessään hahmottivat. Muinaiset uskonnot ja
mytologia välittävät totuudenmukaisen kuvan kauan sitten unohduksen hämärään
vaipuneiden kansojen uskomuksista ja traditioista. Nämä ammoiset kulttitavat
säilyvät itsepintaisesti uudempien talouselämän tapojen ja yhteiskunnallisten
kehityskulkujen rinnalla ja tuntuvat tietenkin huutavan epäajanmukaisilta.
Kultin jäännökset antavat oikean kuvan menneisyyden rotukohtaisista
uskonnoista. Muistakaa aina, ettei kultteja suinkaan pystytetä totuuden
löytämistä ajatellen, vaan mieluumminkin levittämään näiden kulttien
uskonkappaleita.
Uskonnossa on
aina ollut kysymys etupäässä riiteistä, rituaaleista, menoista, seremonioista
ja opinkappaleista. Sen on tavallisesti tahrannut muuan tepposen toisensa
perään tekevä erhe: valittuna kansana olemisen harha. Sellaiset uskonnolliset
perusideat kuin loitsu, henkeytys, ilmoitus, lepytys, katumus, sovitus,
esirukous, uhri, rukous, tunnustus, palvonta, kuolemanjälkeinen elämä,
sakramentti, rituaali, lunnaat, pelastus, lunastus, sopimusliitto, saastaisuus,
puhdistautuminen, profetia, perisynti -- palautuvat kaikki ammoisen aaveidenpelon
varhaisiin aikoihin.
Primitiivisessä
uskonnossa ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin kamppailusta
aineellisen olemassaolon puolesta, joka on laajennettu käsittämään myös
haudantakainen olemassaolo. Tällaisen uskonkappaleen mukaiset menot merkitsivät
itsesäilytystaistelun laajentumista kuvitellun aavehenkien maailman alueelle.
Mutta olkaa varovaisia, kun tunnette kiusausta arvostella kehitysuskontoa.
Muistakaa, että puhe on siitä, mitä tapahtui; kysymys on
historiallisesta tosiasiasta. Ja muistakaa lisäksi, ettei minkään ajatuksen
voima ole siinä, että se pitää paikkansa tai on totuudellinen, vaan
mieluumminkin se on siinä, miten elävästi se vetoaa ihmisiin.
[sivu 1006]
Kehitysuskontoon
ei sisälly mitään järjestelyä muutoksen tai tarkistuksen varalle. Toisin kuin
tieteellä, sillä ei ole mitään keinoa suorittaa etenemistä suosivaa
itseoikaisua. Kehittymällä syntynyt uskonto nauttii kunnioitusta siksi, että
sen seuraajat uskovat sen olevan Totuus; "uskon, joka kerran
annettiin pyhille", täytyy -- teoriassa -- olla sekä lopullinen että
erehtymätön. Kultti haraa kehittymistä vastaan, sillä todellinen edistys
muuttaa varmasti kulttia itseään tai hävittää sen kokonaan. Siksi tarkistus on
sen kohdalla aina pakottamalla pakotettava.
Vain kaksi tekijää
kykenee muokkaamaan ja kohottamaan luonnollista tietä syntyneen uskonnon
opinkappaleita, nimittäin vähitellen etenevien tapasääntöjen muodostama paine
ja se aika ajoin saatava valistus, joka on peräisin aikakausikohtaisesta
ilmoituksesta. Eikä ole mitenkään outoa, että kehitys oli hidasta, sillä jos
joku muinaisina aikoina esiintyi edistyksellisenä tai kekseliäänä, tiesi se
sitä, että hänet tapettiin noitana. Kultti edistyy hitaasti sukupolvien
saatossa ja aikakausien mittaisten jaksojen kuluessa. Mutta se kulkee toki
eteenpäin. Kehityksen kautta ilmestyvä usko aaveisiin laski perustan
sellaiselle ilmoitususkonnon filosofialle, joka on lopulta hävittävä
alkulähteenään olevan taikauskon.
Uskonto on monin
tavoin haitannut sosiaalista kehitystä, mutta ilman uskontoa ei mitään kestävää
moraalisuutta eikä etiikkaa olisi ollut, ei maininnan arvoista sivilisaatiota.
Uskonto synnytti paljon ei-uskonnollista kulttuuria: Kuvanveisto sai alkunsa
epäjumalankuvien tekemisestä, arkkitehtuuri temppelien rakentamisesta, runous
loitsuista, musiikki palvontaveisuusta, näyttämötaide toimista henkiohjauksen
saamiseksi ja tanssiminen kausittaisista palvontajuhlista.
Mutta kun
kiinnitetään huomiota siihen, että uskonto oli sivilisaation kehittymisen ja
säilymisen kannalta välttämätön, olisi samalla kirjattava se seikka, että
luonnonuskonto on myös tehnyt parhaansa lamaannuttaakseen ja rampauttaakseen
samaisen sivilisaation, jota se muuten vaali ja ylläpiti. Uskonto on
vaikeuttanut tuotannollista toimintaa ja taloudellista kehitystä. Se on
tuhlannut työvoimaa ja haaskannut pääomaa. Siitä ei aina ole ollut apua
perheelle, se ei ole riittävässä määrin edistänyt rauhaa ja hyvää tahtoa, se on
toisinaan laiminlyönyt opetusta ja viivästyttänyt tieteellistä edistystä, se on
kohtuuttomasti köyhdyttänyt elämää muka kuolemaa rikastuttaakseen.
Kehitysuskonto, ihmisperäinen uskonto, on todellakin syyllistynyt kaikkiin
näihin ja moniin muihin erehdyksiin, erheisiin ja virheisiin. Siitä huolimatta
se ylläpiti kulttuurille ominaista etiikkaa, sivistykseen kuuluvaa
moraalisuutta ja sosiaalista koossapysyvyyttä. Ja se teki mahdolliseksi
myöhemmän ilmoitususkonnon korvata nämä monet kehitykseen liittyneet puutteet.
Kehitysuskonto
on ollut ihmisen kallein mutta silti verrattoman tehokas instituutio.
Ihmisperäistä uskontoa voidaan puolustaa vain evolutionaarisen sivilisaation
valossa. Ellei ihminen olisi eläinevoluution ylöspäin johtavan kehityksen
tuote, ei tällainen uskonnollisen kehityksen kulku olisi puolustettavissa.
Uskonto helpotti
pääoman kertymistä, se edisti määrätynlaista työntekoa, pappien joutilaisuus
edisti taidetta ja tietämystä. Ihmisrodulle koitui viime kädessä suuri hyöty
kaikista näistä eettisessä menettelytavassa esiintyneistä alkuaikojen
virheistä. Shamaanit -- rehelliset ja epärehelliset -- kävivät hirvittävän
kalliiksi, mutta he olivat täyden hintansa arvoisia. Oppineisuutta edellyttävät
ammatit ja tiede itse nousivat esille loismaisista papistoista. Uskonto vaali
sivilisaatiota ja mahdollisti yhteiskunnallisen jatkuvuuden. Se on kaikkina
aikoina toiminut moraalia vartioivana poliisivoimana. Uskonto tarjosi sitä
inhimillistä kurinalaisuutta ja itsehillintää, jotka tekivät viisauden
mahdolliseksi. Uskonto on se kehityksen tehokas piiska, joka säälimättä
pakottaa velton ja kärsivän ihmiskunnan luonnollisesta älyllisestä
vitkaisuudestaan eteenpäin ja ylöspäin, järjellisyyden ja viisauden
korkeammille tasoille.
Ja tätä eläimen
tasolta ylöspäin noustaessa saatua pyhää perintöä -- kehitysuskontoa -- täytyy
aina ja yhtä mittaa puhdistaa ja jalostaa ilmoitususkonnosta lähtevän jatkuvan
tarkistuksen keinoin ja aidon tieteen polttavalla tulella.
[sivu 1007]
Ilmoituskin on
kehityksellistä, mutta se on aina edistyvää. Kautta aikojen, jonkin maailman
historian alusta sen loppuun saakka, uskontoon kuuluu ilmoitukset. Ilmoitukset
ovat kerta kerralta yhä laajempia ja toinen toistaan valaisevampia.
Revelaation, ilmoituksen, tehtävänä on panna järjestykseen ja tarkistaa toinen
toistaan seuraavat kehitysuskonnot. Mutta jotta ilmoitus jalostaisi ja
ylevöittäisi kehitysuskontoja, tällaisten jumalallisten tarkastuskäyntien pitää
tuoda esille sellaisia opetuksia, jotka eivät ole liian kaukana sen aikakauden
ajattelusta ja suhtautumisista, jona ne esitetään. Ilmoituksella on siksi aina
oltava ja sillä on aina kosketus evoluutioon. Ilmoitususkontoa rajoittaa aina
pakostakin ihmisen vastaanottokyky.
Mutta
ulkonaisesta yhteenkuuluvuudesta tai eroavuudesta huolimatta
ilmoitususkonnoille on aina ominaista usko johonkin lopullista arvoa edustavaan
Jumaluuteen ja johonkin käsitykseen persoonallisuuden identiteetin säilymisestä
kuoleman jälkeen.
Kehitysuskonto on tunneperäistä, ei loogista.
Se on ihmisen reaktio siihen, että hän uskoo hypoteettiseen aavehenkien maailmaan
-- se on ihmisen uskorefleksi, jonka laukaisee tuntemattoman olemassaolon
tajuaminen ja sen pelkääminen. Ilmoitususkonnon esittäjä on todellinen,
olemassa oleva hengellinen maailma. Se on superälyllisen kosmoksen vastaus
kuolevaisten tuntemaan kaipaukseen saada uskoa ja luottaa universaalisiin
Jumaluuksiin. Kehitysuskonto kuvastaa kiertoteitse tapahtuvaa ihmiskunnan
hapuilua totuuden löytämiseksi. Ilmoitususkonto on juuri tuo totuus.
Uskonnollisen ilmoituksen esittämiskertoja on
ollut monia, mutta vain viidellä niistä on ollut käänteentekevä merkitys. Nämä
olivat seuraavat:
1. Dalamatian opetukset. Oikeaa
käsitystä Ensimmäisestä Lähteestä ja Keskuksesta julistivat Urantialla ensi
kerran Prinssi Caligastian esikunnan sata ruumiillista jäsentä. Tämä koko ajan
laajennut Jumaluudesta ilmoittaminen jatkui yli kolmesataatuhatta vuotta,
kunnes se yht'äkkiä päättyi planeetan eroamiseen järjestelmästä ja
opetuslaitoksen hajoamiseen. Vanin suorittamaa työtä lukuun ottamatta
dalamatialaisilmoitus meni käytännöllisesti katsoen koko maailmalta hukkaan.
Jopa nodiitit olivat Aatamin saapumiseen mennessä unohtaneet tämän totuuden.
Kaikista niistä, jotka saivat esikunnan sadan jäsenen opetuksia, punainen
ihminen säilytti ne kauimmin, mutta käsitys Suuresta Hengestä oli intiaanien
uskonnossa enää vain hämärä ajatus, kunnes kosketus kristinuskoon sitä suuresti
selvensi ja vahvisti.
2. Eedenin opetukset. Aatami ja Eeva
esittivät evolutionaarisille kansoille toistamiseen käsityksen kaikkien Isästä.
Ensimmäisen Eedenin hajaantuminen pysäytti Aatamin ilmoituksen etenemisen ennen
kuin se oli päässyt kunnollisesti edes alkamaan. Mutta seetiläispapit jatkoivat
Aatamilta kesken jääneitä opetusponnistuksia, ja näissä totuuksissa on
muutamia, joita maailma ei ole koskaan täysin kadottanut. Seetiläisten
opetukset vaikuttivat Levantin koko uskonnollisen evoluution suunnan
modifioitumiseen. Mutta vuoteen 2500 eKr mennessä ihmiskunta oli suurelta osin
kadottanut tuntuman Eedenin päivinä esitettyyn ilmoitukseen.
3. Saalemin Melkisedek. Tämä Nebadonin
Hätätilapoika oli Urantialla kolmannen totuudenilmoituksen alkuunpanija. Hänen
opetuksiinsa sisältyneet tärkeimmät ohjeet olivat luottamus ja usko.
Hän opetti luottamusta Jumalan kaikkivoipaan hyväntahtoisuuteen, ja hän
julisti, että usko oli se teko, jolla ihmiset ansaitsivat Jumalan suosion.
Hänen opetuksensa sekoittuivat vähitellen eri kehitysuskontojen uskomuksiin ja
tapoihin,
[sivu 1008]
ja lopulta niistä kehittyivät ne teologiset
järjestelmät, jotka olivat vallalla Urantian ensimmäisen kristuksenjälkeisen
vuosituhannen alkaessa.
4. Jeesus Nasaretilainen. Kristus
Mikael esitti Urantialle neljännen kerran käsityksen Jumalasta Universaalisena
Isänä, ja tämä opetus on yleisesti ottaen ollut vallalla siitä lähtien. Hänen
opetustensa ydinsanoma oli rakkaus ja palvelu, se rakastava
palvonta, jota luotu poika osoittaa omasta vapaasta tahdostaan, kun hän
tunnustaa Jumalan, hänen Isänsä, rakastavan huolenpidon ja kun hän vastaa
siihen. Kysymyksessä on se omasta tahdosta suoritettu palvelu, jota tällaiset
luodut pojat suorittavat veljilleen tajutessaan riemumielellä, että he tässä
palvelussa samalla palvelevat Jumala Isää.
5. Urantia-kirjan
luvut. Nämä luvut, joista tämä on yksi, muodostavat tuoreimman Urantian
kuolevaisille totuudesta laaditun esityksen. Nämä luvut eroavat kaikista
edellisistä ilmoituksista sikäli, että ne eivät ole yhden ainoan
universumipersoonallisuuden työtä, vaan monien olentojen yhteisesitys. Mutta
Universaalisen Isän saavuttamista lukuun ottamatta mikään ilmoitus ei voi
koskaan olla täysimääräinen. Kaikki muut taivaalliset hoivatoimet ovat vain
osittaisia, ohimeneviä ja ajallisuudessa ja avaruudessa vallitseviin
paikallisiin olosuhteisiin käytännöllisesti sovitettuja. Vaikka tällaiset
myönnytykset saattavat kenties vähentää kaikkien ilmoitusten välitöntä tehoa ja
arvovaltaa, Urantialla on kuitenkin koittanut aika, jolloin on viisasta tuoda
asiat tällä tavoin suorasanaisesti julki senkin uhalla, että näin heikennetään
tämän Urantian kuolevaisroduille annetun kaikkein uusimman totuudenpaljastuksen
tulevaa vaikutusta ja arvovaltaa.
5. SUURET USKONNOLLISET JOHTAJAT
Kehitysuskonnon piirissä arvellaan, että
jumalat ovat olemassa ikään kuin ihmisen kuvina; ilmoitususkonnossa ihmisille
opetetaan, että he ovat Jumalan poikia -- jopa muovattuja jumalallisuuden
finiittisiksi kuviksi; ilmoituksena saaduista opetuksista ja kehityksen
aikaansaannoksista kokoonpannuissa synteesiuskonnoissa jumalakäsite on
sekoitus:
1. Kehityksen myötä syntyneiden kulttien sisältämistä aikaisemmista käsityksistä.
2. Ilmoitususkonnon ylevistä ihanteista.
3. Suurten uskonnollisten johtajien,
ihmiskunnan profeettojen ja opettajien henkilökohtaisista näkemyksistä.
Useimmat suuret uskonnolliset aikakaudet ovat saaneet alkunsa jonkun huomattavan persoonallisuuden elämästä ja opetuksista. Joku johtajapersoonallisuus on pannut alulle valtaosan maininnanarvoisista historian tuntemista moraalisista liikkeistä. Ja ihmiset ovat aina taipuvaisia kunnioittamaan johtajaa, jopa hänen opetustensa kustannuksella, kunnioittamaan hänen persoonallisuuttaan, vaikka he samalla kadottaisivat näköpiiristään hänen julistamansa totuudet. Ja siihen, että näin tapahtuu, on omat syynsä: Evolutionaarisen ihmisen sydämessä on vaistomainen kaipaus saada apua ylhäältä ja tuonpuoleisesta. Tämän kaipauksen tarkoituksena on antaa ennakkoaavistus Planeettaprinssin ja myöhempien Aineellisten Poikien ilmestymisestä maan päälle. Urantialla ihminen on jäänyt ilman näitä ihmisen yläpuolella olevia johtajia ja hallitsijoita, ja sen vuoksi hän pyrkii jatkuvasti korvaamaan tämän menetyksen kietomalla ihmisjohtajansa legendoihin, joissa kerrotaan heidän yliluonnollisesta alkuperästään ja ihmeenkaltaisesta elämänurastaan.
Monet rodut ovat kuvitelleet johtajiensa
syntyneen neitseestä. Heidän maisen matkansa varteen on siroteltu
yliluonnollisia tapahtumia ylen määrin, ja aina on niin, että heidän oma
kannattajaryhmänsä odottaa johtajansa paluuta. Keski-Aasiassa asianomaiset
heimoveljet odottavat yhä Tshingis-kaanin paluuta; Tiibetissä, Kiinassa ja
Intiassa odotetaan Buddhaa; islamin piirissä odotettu on Muhammad; intiaanien
keskuudessa odotettiin Hesunanin Onamonalontonia;
[sivu 1009]
heprealaisten keskuudessa odotettiin yleensä Aatamin paluuta aineelliseksi hallitsijaksi. Babylonissa Marduk-jumala oli Aatamista kertovan legendan, Jumalan poika -idean, ihmisen ja Jumalan yhdyssiteestä kertovan legendan jatkoa. Sen jälkeen kun Aatami oli ilmestynyt maan päälle, esiintyi niin kutsuttuja Jumalan poikia maailman rotujen keskuudessa yleisesti.
Mutta siitä huolimatta, että näihin opettajiin suhtauduttiin usein taikauskoisella pelolla, tosiasia kuitenkin on, että he olivat ajallista persoonallisuutta edustavia tukipisteitä, joiden varassa ilmoitetun totuuden vipusimet toimivat ihmiskunnan moraalin, filosofian ja uskonnon edistämiseksi.
Urantian ihmisen miljoonavuotisen historian
kuluessa on esiintynyt satoja ja taas satoja uskonnollisia johtajia Onagarista
guru Nanakiin. Tämän ajan kuluessa uskonnollisen totuuden ja hengellisen uskon
vuorovesi on kokenut monet vuokset ja luoteet, ja jokainen urantialaisen
uskonnon renessanssi on menneisyydessä samastunut jonkun uskonnollisen
opettajan elämään ja opetuksiin. Tarkasteltaessa viimeksi kuluneina aikoina
eläneitä opettajia saattaa osoittautua hyödylliseksi ryhmitellä heidät Aatamin
jälkeisen Urantian seitsemän suuren uskonnollisen aikakauden mukaan:
1. Seetiläiskausi. Amosadin johdolla
uudistuneista seetiläispapeista tuli Aatamin jälkeisen kauden suurenmoisia
opettajia. He toimivat kaikkialla andiittien asuttamissa maissa, ja heidän
vaikutuksensa tuntui kauimmin kreikkalaisten, sumerien ja hindujen keskuudessa.
Viimeksi mainittujen keskuudessa he ovat hindulaisen uskonnon bramiinien
hahmossa säilyneet nykyaikaan asti. Seetiläiset ja heidän seuraajansa eivät
koskaan täysin kadottaneet Aatamin paljastamaa kolminaisuuskäsitettä.
2. Melkisedekin lähetyssaarnaajien
aikakausi. Urantian uskonto uudistui melkoisesti niiden opettajien
ponnistelujen tuloksena, jotka Makiventa Melkisedek asetti tehtäväänsä silloin,
kun hän lähes kaksituhatta vuotta ennen Kristusta eli ja opetti Saalemissa.
Nämä lähetyssaarnaajat julistivat, että usko on Jumalan suosioon pääsemisen
hinta, ja heidän opetuksensa, vaikkeivät ne mitään välittömästi ilmenneitä
uskontoja saaneetkaan aikaan, toimivat kuitenkin perustuksina, joille
myöhempien aikojen totuudenopettajat sittemmin rakensivat Urantian uskonnot.
3. Melkisedekin jälkeinen aikakausi.
Vaikka Amenemope ja Ikhnaton kumpikin opettivat tämän kauden aikana,
Melkisedekin jälkeisen kauden selvästi muista erottuva uskonnollinen nero oli
kuitenkin erään levanttilaisen beduiiniryhmän johtaja ja heprealaisten uskonnon
perustaja -- Mooses. Mooses opetti monoteismiä. Hän sanoi: "Kuule, oi
Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi Jumala." "Herra -- hän on
Jumala. Eikä muuta Jumalaa ole kuin hän." Hellittämättä hän pyrki
juurimaan kansakunnastaan aavekultin jäänteet, ja hän jopa määräsi
kuolemanrangaistuksen sen harjoittajille. Mooseksen jälkeen tulleet johtajat
turmelivat hänen monoteisminsä, mutta myöhempinä aikoina he palasivat moniin
hänen opetuksistaan. Mooseksen suuruus on hänen viisaudessaan ja
teräväjärkisyydessään. Muilla ihmisillä on ollut suurenmoisempia käsityksiä
Jumalasta, mutta kukaan yksittäinen ihminen ei ole koskaan onnistunut yhtä
hyvin taivuttamaan suuria ihmismääriä omaksumaan näin edistyneitä
uskonkäsityksiä.
4. Kuudes vuosisata ennen Kristusta. Monia
miehiä nousi julistamaan totuutta tällä vuosisadalla, joka oli suurimpia
Urantialla koskaan koettuja uskonnollisen heräämisen vuosisatoja. Tulkoot
heidän joukostaan mainituiksi Gautama, Konfutse, Lao-tse, Zarathustra sekä
jainalaiset opettajat. Gautaman opetukset ovat levinneet laajalti Aasiaan, ja
miljoonat kunnioittavat häntä Buddhana. Konfutse merkitsi kiinalaisten
moraalille samaa kuin Platon kreikkalaiselle filosofialle, ja vaikka kummankin
opetukset herättivät uskonnollista vastakaikua, kumpikaan heistä ei tarkasti
ottaen ollut uskonnollinen opettaja. Lao-tse näki taossa enemmän Jumalaa kuin Konfutse
näki ihmisyydessä tai Platon idealismissa. Vaikka vallalla ollut dualistinen
henkisyyden käsitys, käsitys hyvistä ja pahoista hengistä, vaikuttikin paljon
Zarathustraan, samalla hän kuitenkin nosti
[sivu 1010]
käsityksen yhdestä ikuisesta Jumaluudesta ja
siitä, että valo lopulta saa voiton pimeydestä, selvästikin paljon entistä
korkeammalle.
5. Ensimmäinen vuosisata Kristuksen
jälkeen. Uskonnollisen opettajan ominaisuudessa Jeesus Nasaretilainen
aloitti työnsä Johannes Kastajan perustaman kultin piirissä ja eteni niin
kauaksi kuin hän suinkin voi -- pois paastoamisista ja ulkonaisista muodoista.
Tämän aikakauden suurimmat opettajat olivat Jeesuksen lisäksi Paavali
Tarsoslainen ja Filon Aleksandrialainen. Heidän uskontokäsityksensä ovat esittäneet
hallitsevaa osaa sen uskon kehityksessä, joka kantaa Kristuksen nimeä.
6. Kuudes vuosisata Kristuksen jälkeen.
Muhammad perusti uskonnon, joka oli verrattomampi kuin monet hänen aikansa
uskonopit. Hänen uskontonsa oli vastalause muukalaisten uskontojen sosiaalisia
vaatimuksia ja hänen oman kansansa uskonnollisen elämän hajanaisuutta vastaan.
7. Viidestoista vuosisata Kristuksen
jälkeen. Tämän kauden aikana esiintyi kaksi uskonnollista suuntausta:
kristinuskon yhtenäisyyden murtuminen länsimaissa ja synteesin kautta
tapahtunut uuden uskonnon syntyminen orientissa. Euroopassa oli
institutionalisoitunut kristinusko jo niin pahoin jäykistynyt, että sen kasvu
joutui ristiriitaan yhtenäisyyden kanssa. Itämailla Nanak kannattajineen
yhdisti islamin, hinduismin ja buddhismin yhteiset opetukset sikhiläisyydeksi,
erääksi Aasian edistyneimmäksi uskonnoksi.
Urantian
tulevaisuudelle tulee epäilemättä olemaan tunnusomaista uskonnollisen totuuden
-- Jumalan Isyyden ja kaikkien luotujen veljeyden -- opettajien ilmaantuminen.
Mutta on toivottavaa, että näiden tulevain aikain profeettojen hartaat ja
vilpittömät ponnistelut suuntautuvat ei niinkään uskontoja erottavien esteiden
vahvistamiseen kuin hengellisestä palvonnasta nousevan uskonnollisen veljeyden lisäämiseen
niiden toisistaan eroavien älyperäisten teologioiden kannattajien keskuudessa,
jotka Satanian Urantialle ovat perin luonteenomaisia.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan Urantian
uskonnot tarjoavat tilaisuuden mielenkiintoiseen tutkimukseen ihmisen
palvontavirikkeen sosiaalisesta kehityksestä. Monet uskonnot ovat edenneet
aavekulttien ajoista varsin vähän. Afrikan pygmeillä ei ole mitään
uskonnollisia reaktioita erillisenä reaktioryhmänä, vaikkakin jotkut heistä jossain
määrin uskovat henkiympäristöön. He ovat nykyään täsmälleen siinä pisteessä,
jossa primitiivinen ihminen oli silloin, kun uskonnon kehitys alkoi.
Alku-uskonnon perususkomus oli eloonjääminen kuoleman jälkeen. Ajatus
persoonallisen Jumalan palvomisesta osoittaa jo pidemmälle ehtinyttä
evolutionaarista kehitystä, jopa ilmoituksen ensimmäistä vaihetta. Dajakit ovat
kehittäneet vasta kaikkein alkeellisimmat uskonnolliset tavat. Verrattain vähän
aikaa sitten eläneillä eskimoilla ja intiaaneilla oli vielä sangen niukat
käsitykset Jumalasta. He uskoivat aaveisiin, ja heillä oli epämääräinen ajatus
jonkinlaisesta eloonjäämisestä kuoleman jälkeen. Nykyisissä Australian
alkuasukkaissa ilmenee vain vainajahenkien pelkoa, pimeänkammoa ja alkeellista
esi-isien kunnioitusta. Zulut ovat parhaillaan kehittämässä aaveidenpelkoon ja
uhraamiseen perustuvaa uskontoa. Ellei kristittyjen ja muhamettilaisten
lähetystyön tuloksia oteta lukuun, monet Afrikan heimot eivät vielä ole
ohittaneet uskonnollisen kehityksen fetissivaihetta. Mutta jotkin ryhmät ovat
jo kauan pitäytyneet monoteismin ideaan, niin kuin tekivät entiset
traakialaiset, jotka uskoivat myös kuolemattomuuteen.
Urantialla kehitys- ja ilmoitususkonto
etenevät rinta rinnan samalla, kun ne sekoittuvat ja sulautuvat yhteen niiksi
monenlaisiksi teologisiksi järjestelmiksi, joita
[sivu 1011]
maailmassa käsillä olevien lukujen laatimisen
aikaan esiintyy. Nämä uskonnot, kahdennenkymmenennen vuosisadan Urantian
uskonnot, ovat lueteltavissa seuraavasti:
1. Hindulaisuus -- muinaisin.
2. Heprealainen uskonto.
3. Buddhalaisuus.
4. Konfutsen opetukset.
5. Taolaiset uskonkappaleet.
6. Zarathustralaisuus.
7. Shinto.
8. Jainismi.
9. Kristinusko.
10. Islam.
11. Sikhiläisyys -- viimeisin.
Entisaikain edistyneimmät uskonnot olivat juudaismi ja hinduismi, ja näistä kumpikin on tahollaan vaikuttanut merkittävästi uskonnollisen kehityksen suuntautumiseen itämailla ja länsimaissa. Sekä hindut että heprealaiset uskoivat oman uskontonsa olevan henkeytettyä, ja he uskoivat kaikkien muiden uskontojen olevan ainoan oikean uskon rappeutuneita muotoja.
Intia jakautuu hindujen, sikhien, muhamettilaisten ja jainalaisten kesken, ja kukin uskonto esittää Jumalan, ihmisen ja universumin sillä tavalla kuin ne eri uskonnoissa käsitetään. Kiina seuraa taolaisia ja konfutselaisia opetuksia. Japanissa kunnioitetaan shintoa.
Suuret kansainväliset ja rotujenväliset uskonnot ovat heprealainen, buddhalainen, kristillinen ja islamilainen usko. Buddhalaisuus ulottuu Ceylonilta ja Burmasta Tiibetin ja Kiinan kautta Japaniin. Se on osoittanut niin suurta kykyä sopeutua monien kansojen tapoihin, että sille vetää vertoja vain kristinusko.
Heprealaiseen uskontoon sisältyy filosofinen siirtymä polyteismistä monoteismiin. Se on evoluution mukainen yhdysside kehitysuskontojen ja ilmoitususkontojen välillä. Heprealaiset olivat ainoa läntinen kansa, joka seurasi alkuaikojen evolutionaarisia jumaliaan suoraan ilmoituksen esittämään Jumalaan. Muttei tämä totuus koskaan ennen Jesajan aikoja saavuttanut laajaa hyväksyntää, Jesajan, joka jälleen kerran opetti Universaaliseen Luojaan yhdistyneen rotukohtaisen jumaluuden sekoittunutta ideaa: "Oi, Sotajoukkojen Herra, Israelin Jumala, sinä olet Jumala ja vain sinä; sinä olet tehnyt taivaan ja maan." Länsimaisen sivilisaation säilymisen toivo piili yhteen aikaan heprealaisten ylevissä hyvyyden käsityksissä ja helleenien edistyneissä kauneuden käsityksissä.
Kristinusko on juudaismin teologiaan pohjautuva uskonto Kristuksen elämästä ja opetuksista. Kristinuskoa on lisäksi muovannut se, että siihen on omaksuttu aineksia tietyistä zarathustralaisuuden opetuksista ja kreikkalaisesta filosofiasta, ja sen ovat muotoilleet ensisijassa kolme henkilöä, nimittäin Filon, Pietari ja Paavali. Paavalin aikojen jälkeen se on käynyt läpi monet kehitysvaiheet, ja se on niin läpikotaisin länsimaistunut, että monet ei-eurooppalaiset kansat suhtautuvat varsin luonnollisesti kristinuskoon ikään kuin se olisi oudon Jumalan outo ilmoitus, joka on annettu muukalaisille.
Islam on pohjois-Afrikan, Levantin ja
kaakkois-Aasian uskonnollis-kulttuurinen yhdysside. Nimenomaan juutalainen
teologia myöhempien kristillisten opetusten ohella teki islamista
monoteistisen. Muhammadin seuraajien kompastukseksi muodostuivat
Kolminaisuudesta esitetyt edistyneet opetukset, sillä he eivät kyenneet
käsittämään oppia kolmesta jumalallisesta persoonallisuudesta ja yhdestä
Jumaluudesta. On aina vaikeata taivuttaa evolutionaarisia mieliä
[sivu 1012]
yht'äkkiä ottamaan vastaan edistynyttä ilmoitettua totuutta.
Ihminen on evolutionaarinen luotu, ja hänen tulee saada uskontonsa pääasiassa
evolutionaarisin menetelmin.
Esi-isäinpalvonta
merkitsi uskonnollisessa kehityksessä aikanaan selvää edistysaskelta, mutta on
sekä hämmästyttävää että valitettavaa, että tämä alkeellinen käsitys on yhäkin
vallalla Kiinassa, Japanissa ja Intiassa keskellä niin paljoa sellaista, joka
on suhteellisesti ottaen edistyneempää, kuten buddhalaisuus ja hindulaisuus.
Länsimaissa esi-isienpalvonta kehittyi kansallisjumalien kunnioittamiseksi ja
rodullisten sankarien kunnioitukseksi. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
tämä sankareita palvova kansallismielinen uskonto ilmenee erilaisina
radikaaleina ja kansallismielisinä sekularismeina, jotka ovat luonteenomaisia
monille länsimaiden roduille ja kansakunnille. Tätä samaa asennoitumista
ilmenee myös englantia puhuvien kansojen suurissa yliopistoissa ja suuremmissa
teollisuusyhdyskunnissa. Kovinkaan paljon ei näistä käsityksistä eroa sellainen
ajatus, että uskonto on vain "yhteistä hyvän elämän tavoittelua".
"Kansalliset uskonnot" eivät ole muuta kuin paluuta muinaisen Rooman
keisarinpalvontaan ja shintolaisuuteen -- valtionpalvontaan keisariperheen
hahmossa.
7. USKONNON EDELLEENKEHITTYMINEN
Uskonnosta ei voi koskaan tulla tieteellistä tosiasiaa. Filosofia voi kyllä nojata tieteelliseen perustukseen, mutta uskonto tulee aina pysymään joko kehityspohjaisena tai ilmoituspohjaisena, tai mahdollisesti näiden molempien yhdistelmänä, jollaisena se nykyään maailmassa esiintyy.
Uusia uskontoja ei voi keksiä, vaan niitä joko kehittyy tai sitten ne äkillisesti ilmoitetaan. Kaikki uudet kehitysuskonnot ovat pelkästään edelleen kehittyviä ilmentymiä, uusia mukaelmia ja sovellutuksia vanhoista uskomuksista. Vanha ei lakkaa olemasta, vaan se sulautetaan uuteen, aivan kuten sikhiläisyys versoi ja puhkesi kukkaan hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin ja muiden samankaltaisten kulttien maaperästä ja ulkonaisista muodoista. Alkukantainen uskonto oli varsin demokraattista; villi-ihminen oli vikkelä sekä ottamaan että antamaan lainaksi. Vasta ilmoitususkonnon myötä ilmaantui yksinvaltainen ja suvaitsematon teologinen omaansapitäytyminen.
Urantian monet uskonnot ovat kaikki hyviä siinä määrin kuin ne tuovat ihmisen Jumalan tykö ja tuovat ihmiselle käsityksen Isästä. Mikä tahansa uskonnonharjoittajain ryhmä on harhaluulojen vallassa, jos se kuvittelee oman oppinsa Totuudeksi, sillä tällaiset asenteet kertovat enemmänkin teologisesta ylimielisyydestä kuin uskon varmuudesta. Urantialla ei ole sellaista uskontoa, joka ei hyötyisi jokaisen muun uskonnon sisältämien parhaiden totuuksien tutkimisesta ja omaksumisesta, sillä kaikkiin uskontoihin sisältyy totuutta. Uskonnonharjoittajat tekisivät viisaammin, jos lainaisivat naapureidensa elävästä hengellisestä uskosta sen, mikä niissä on parasta, mieluummin kuin tuomitsisivat sen, mikä näiden vielä vallalla olevissa taikauskoisissa käsityksissä ja rituaaleissa on huonointa.
Kaikki nämä uskonnot ovat ilmaantuneet
tuloksena ihmisen vaihtelevasta älyllisestä reagoinnista siihen identtiseen
hengelliseen ohjaukseen, jota hänelle annetaan. Ihmiset eivät voi koskaan
toivoa pääsevänsä uskonkappaleiden, opinkappaleiden ja rituaalien
yhdenmukaisuuteen, sillä ne ovat älyperäisiä. Mutta he voivat tehdä ja jonakin
päivänä he tekevätkin, yhtenäisyydestä totta aidossa kaikkien Isän palvonnassa,
sillä sellainen on hengellistä, ja ikiajat on totta, että hengessä kaikki
ihmiset ovat yhdenvertaisia.
Alku-uskonto oli suurelta osin tietoisuutta
aineellisista arvoista, mutta sivilisaatio kohottaa uskonnollisia arvoja, sillä
todellinen uskonto on minuuden omistautumista merkityksellisten ja korkeampien
arvojen palvelemiseen. Kun uskonto kehittyy, etiikasta tulee moraalifilosofiaa
ja moraalisuudesta tulee korkeimmista merkityksistä ja ylimmistä arvoista --
jumalallisista ja hengellisistä ihanteista -- muodostuvien normien mukaista
itsekuria. Ja näin uskonnosta tulee spontaania ja kauneinta mahdollista
omistautumista, rakkaudesta kumpuavan lojaalisuuden elävä kokemus.
[sivu 1013]
Uskonnon laadun osoittimia ovat:
1. Tasoarvot -- lojaalisuudet.
2. Merkitysten syvyys -- yksilön
herkistyminen näiden korkeimpien arvojen idealistiselle arvostamiselle.
3. Vihkiytymisen voimaperäisyys -- näille
jumalallisille arvoille omistautumisen aste
4. Persoonallisuuden kahlitsematon eteneminen
tällä idealistisen hengellisen elämän kosmisella polulla. Jumalan poikana
olemisen oivaltaminen ja loputtomasti edistyvän universumikansalaisuuden
tajuaminen.
Uskonnolliset merkitykset etenevät minätietoisuudessa, kun lapsi siirtää vanhempiinsa liittämänsä kaikkivaltiuskäsityksen Jumalaan. Ja tällaisen lapsen koko uskonnollinen kokemus on suuressa määrin riippuvainen siitä, onko tätä vanhempien ja lapsen välistä suhdetta hallinnut pelko vai rakkaus. Orjat ovat aina kokeneet varsin vaikeaksi siirtää isännänpelkoaan Jumalan rakkauden käsityksiksi. Sivilisaation, tieteen ja edistyneiden uskontojen täytyy vapauttaa ihmiskunta niistä peloista, jotka ovat syntyneet luonnonilmiöiden pelkäämisestä. Ja samoin tulisi suuremman valistuneisuuden vapauttaa sivistyneet kuolevaiset kaikesta sellaisesta, missä he luottavat välikäsiin pitäessään yhteyttä Jumaluuteen.
Nämä epäjumalanpalvontana ilmenevän empimisen
välivaiheet palvonnan kohteen siirtämisessä inhimillisestä ja näkyvästä
jumalalliseen ja näkymättömään ovat väistämättömiä, mutta niitä tulisi lyhentää
tietoisuus ihmisen sisimmässä olevan jumalallisen hengen tätä siirtymistä
helpottavasta hoivannasta. Joka tapauksessa ihmiseen eivät ole vaikuttaneet
syvällisesti pelkästään hänen jumaluuskäsityksensä, vaan myös niiden sankarien
luonne, jotka hän on valinnut kunnioituksensa kohteiksi. On mitä
valitettavinta, että niiltä, jotka ovat päätyneet kunnioittamaan jumalallista
ja kuolleistanoussutta Kristusta, piti jäädä huomaamatta ihminen -- urhea ja
rohkea sankari -- Joshua ben Josef.
Nykyajan ihminen on uskonnon osalta riittävän tiedostava, mutta hänen yhä kiivaammaksi käynyt sosiaalinen muodonmuutoksensa ja hänen ennenkokemattomat tieteelliset saavutuksensa hämmentävät hänen palvontatottumuksiaan ja horjuttavat hänen luottamustaan niihin. Ajattelevat miehet ja naiset haluavat uskonnon määriteltäväksi uudelleen, ja tämä vaatimus tulee pakottamaan uskonnon tekemään uuden arvion itsestään.
Nykyihmisen edessä olevana tehtävänä on yhden
sukupolven aikana suorittaa enemmän inhimillisten arvojen tarkistuksia kuin on
tehty kahdentuhannen vuoden kuluessa. Ja tämä kaikki vaikuttaa sosiaaliseen
asennoitumiseen uskontoa kohtaan, sillä uskonto on yhtä paljon tapa elää kuin
tapa ajatella.
Aidon uskonnon tulee ikuisesti olla yhdellä
kertaa kaikkien kestävien sivilisaatioiden sekä ikuinen perustus että niiden
johtotähti.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]