[sivu 1920]
KESKIVIIKKO -- LEPOPÄIVÄ
NIINÄ aikoina, jolloin Jeesus ja apostolit eivät uurastaneet ihmisten opettamisen parissa, heillä oli tapana keskiviikkoisin levätä ponnistuksistaan. Käsillä olevana keskiviikkona he nauttivat aamiaista hieman tavallista myöhemmin, ja leirissä vallitsi pahaenteinen hiljaisuus; montakaan sanaa ei aamuaterian puoliväliin mennessä lausuttu. Lopulta Jeesus puhui: "Haluan, että te tänään lepäätte. Käykää ajan kanssa ajatuksissanne läpi kaikki, mitä Jerusalemiin-saapumisemme jälkeen on tapahtunut, ja miettikää, mitä on kohta edessä ja mistä olen selvin sanoin teille kertonut. Pitäkää huoli, että totuus pysyy elämässänne ja että joka päivä kasvatte armossa."
Aamiaisen jälkeen Mestari ilmoitti Andreakselle aikovansa olla tämän päivän poissa, ja hän ehdotti, että apostolit saisivat viettää aikansa oman mielensä mukaan, paitsi etteivät he missään tapauksessa saisi mennä Jerusalemin porttien sisäpuolelle.
Kun Jeesus laittautui valmiiksi lähteäkseen yksikseen kukkuloille, Daavid Sebedeus puhutteli häntä sanoen: "Tiedäthän varsin hyvin, Mestari, että fariseukset ja esimiehet koettavat saada sinut hengiltä, ja kuitenkin valmistaudut lähtemään yksiksesi kukkuloille. Sellainen menettely on mieletöntä; lähetän sen vuoksi mukaasi kolme miestä, jotka ovat kaikin tavoin valmiit huolehtimaan siitä, ettei sinulle tapahdu mitään pahaa." Jeesus tarkasteli näitä kolmea hyvin aseistautunutta ja vankkaa galilealaista ja sanoi Daavidille: "Tarkoituksesi on hyvä, mutta erehdyt, kosket ymmärrä, ettei Ihmisen Poika tarvitse ketään häntä puolustamaan. Kukaan ei käy minuun käsiksi ennen kuin sinä hetkenä, jolloin olen valmis antamaan henkeni sen mukaan, mikä on Isäni tahto. Nämä miehet eivät saa liittyä seuraani. Haluan mennä yksin voidakseni olla yhteydessä Isään."
Nämä sanat kuultuaan
Daavid ja hänen aseelliset vartijansa vetäytyivät sivummalle, mutta kun Jeesus lähti yksikseen
taipaleelle, esille astui Johannes Markus kädessään pieni kori, jossa
oli evästä ja vettä, ja
hän esitti käsityksenään, että Mestarille saattaisi tulla nälkä, jos
hän aikoi olla poissa koko päivän.
Mestari hymyili Johannekselle ja
ojensi kätensä ottaakseen korin vastaan.
VIETETTY PÄIVÄ
Kun Jeesus oli ottamaisillaan lounaskorin Johanneksen kädestä, nuori mies rohkaistui sanomaan: "Mutta, Mestari, saattaahan sattua, että poiketessasi syrjemmälle rukoilemaan lasket korin maahan ja sitten jatkatkin matkaasi ilman sitä. Sitä paitsi, jos minä kulkisin mukana lounaskoria kantaen, sinun olisi vapaampi harjoittaa palvontaasi, ja olen taatusti hiljaa. En esitä yhtään kysymystä ja pysyn korin vierellä mennessäsi syrjemmälle ja omiin oloihisi rukoilemaan."
Näitä sanoja lausuessaan, joiden huimapäisyys hämmästytti joitakuita lähellä olevia kuulijoita, Johannes oli rohkeasti pitänyt
edelleen kiinni korista. Siinä he seisoivat niin, että kumpikin -- sekä Jeesus että
Johannes -- piti kiinni korista. Mestari antoi kuitenkin otteensa kohta raueta ja
[sivu
1921]
katsoen alas nuorukaisen puoleen hän sanoi:
"Koska kaikesta sydämestäsi haluat kulkea kanssani, sitä ei sinulta
evätä. Lähdemme matkaan yhdessä, ja meillä
tulee olemaan vallan mukavaa keskenämme. Saat esittää minulle jokaisen kysymyksen, joka sydämeesi juolahtaa, ja
lohdutamme ja tuemme toinen toistamme.
Aluksi saat sinä kantaa eväskoria,
ja sitten
kun uuvut, minä autan sinua. Seuraa minua."
Jeesus palasi
tuon päivän iltana leirille vasta auringonlaskun jälkeen. Tämän viimeisen
rauhallisen päivän maan päällä Mestari vietti tuon totuudennälkäisen
nuorukaisen kanssa seurustellen ja Paratiisin Isänsä kanssa keskustellen.
Korkeuksissa tämä tapahtuma on tullut tunnetuksi "päivänä, jonka muuan
nuori mies vietti Jumalan kanssa kukkuloilla." Tämä tapaus toimii ikuiset
ajat esimerkkinä Luojan halukkuudesta olla luodun toveri. Nuori poikanenkin
voi, jos sellainen on hänen sydämensä korkein halu, kääntää puoleensa
universumin Jumalan huomion ja nauttia hänen rakastavasta seurastaan, toden
totta kokea unohtumattoman haltioitumisen siitä, että on kaksistaan Jumalan
kanssa kukkuloilla, ja vielä yhden kokonaisen päivän ajan. Ja juuri sellainen
oli Johannes Markuksen ainutlaatuinen kokemus tuona keskiviikkona Juudean
kukkuloilla.
Jeesus
seurusteli Johanneksen kanssa varsin pitkään puhuen auliisti tämän maailman ja
seuraavan maailman asioista. Johannes kertoi Jeesukselle, miten pahoillaan hän
oli siitä, ettei hän ollut ollut riittävän vanha päästäkseen apostoliksi, ja
ilmoitti suuresti arvostavansa sitä, että hän oli Foinikiaan tehtyä matkaa
lukuun ottamatta saanut kulkea heidän seurassaan siitä alkaen, kun he ensi
kertaa saarnasivat Jordanin kahluupaikalla Jerikon lähellä. Jeesus lausui
nuorukaiselle varoituksen sanat, jotteivät uhkaamassa olevat tapahtumat veisi
hänen rohkeuttaan, ja vakuutti Johannekselle, että tästä vielä tulisi
voimallinen valtakunnan sanansaattaja.
Muisto tästä
Jeesuksen kanssa kukkuloilla vietetystä päivästä sai Johannes Markuksessa
aikaan väristyksiä, mutta hän ei koskaan unohtanut Mestarin viimeistä
kehotusta, jonka tämä lausui juuri, kun he olivat lähdössä takaisin Getsemanen
leirille. Mestari lausui tällöin: "No niin, Johannes, meillähän on ollut
vallan mukavaa yhdessä, oikea lepopäivä, mutta pidä huoli, ettet paljasta
sinulle kertomiani asioita kenellekään." Eikä Johannes Markus koskaan
paljastanut mitään siitä, mitä tuona hänen kukkuloilla Jeesuksen kanssa
viettämänään päivänä tapahtui.
Niinä muutamina
tunteina, jotka Jeesuksen maisesta elämästä vielä olivat jäljellä, Johannes
Markus ei kertaakaan päästänyt Jeesusta pitkäksi aikaa katseensa ulottuvilta.
Tämä nuorukainen lymysi aina jossakin lähettyvillä. Hän nukkuikin vain, kun
Jeesus nukkui.
2. LAPSUUDENAIKAISTA KOTIELÄMÄÄ
Johannes
Markuksen kanssa tämän päivän mittaan käymiensä keskustelujen kuluessa Jeesus
käytti melkoisesti aikaa siihen, että hän vertaili heidän varhaislapsuutensa ja
myöhempien poikavuosiensa kokemuksia. Vaikka Johanneksen vanhemmat omistivat
tämän maailman hyvyyksiä Jeesuksen vanhempia enemmän, heidän poikavuosiensa
kokemusmaailma oli varsin samankaltainen. Jeesus lausui monia asioita, jotka
auttoivat Johannesta ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja muita perheensä
jäseniä. Kun poika kysyi Mestarilta, kuinka tämä saattoi tietää, että hänestä
tulisi "voimallinen valtakunnan sanansaattaja", Jeesus sanoi:
"Tiedän,
että tulet osoittautumaan uskolliseksi valtakunnan evankeliumia kohtaan siksi,
että voin luottaa tämänhetkiseen uskoosi ja rakkauteesi, koska nämä
ominaisuutesi on ankkuroitu sellaiseen mainioon lapsuudenaikaiseen opetukseen,
josta pääsit kodissasi osalliseksi. Olet sellaisen kodin kasvatti, jossa
vanhemmat tuntevat toisiaan kohtaan vilpitöntä kiintymystä, ja siksi sinua ei
ole niin ylirakastettu, että se olisi vahingollisella tavalla korostanut
käsitystäsi omasta tärkeydestäsi. Persoonallisuuttasi ei myöskään ole kohdannut
sellainen vääristyminen, joka olisi ollut seurauksena, jos vanhempasi olisivat
rakkaudettomasti juonitelleet toisiaan vastaan saadakseen luottamuksesi ja
lojaalisuutesi puolelleen. Olet saanut osaksesi sellaista vanhempien rakkautta,
joka varmistaa suositeltavan määrän itseluottamusta ja ruokkii normaaleja
turvallisuudentunteita. Mutta
[sivu 1922]
sinulla on ollut
onnea myös sikäli, että vanhempasi omasivat rakkauden ohella viisautta. Ja
nimenomaan viisaus oli se, joka pani heidät eväämään sinulta useimmat niistä
tavoista, joilla lapsia hemmotellaan, samoin kuin monet varallisuudella
ostettavissa olevat ylellisyydet silloin, kun he lähettivät sinut
synagogakouluun naapurustossa asuvien leikkitovereittesi mukana. Ja salliessaan
sinun hankkia ensikäden kokemusta, he rohkaisivat sinua oppimaan myös, miten
tässä maailmassa eletään. Tulit nuoren ystäväsi Aamoksen mukana Jordanille,
jossa me saarnasimme ja jossa Johanneksen opetuslapset kastoivat. Halusitte
molemmat kulkea kanssamme. Palattuanne Jerusalemiin sinun vanhempasi antoivat
siihen suostumuksensa, Aamoksen vanhemmat sen sijaan epäsivät suostumuksensa.
He rakastivat poikaansa niin paljon, että kielsivät häneltä sen siunatun
kokemuksen, jonka sinä olet saanut, niin, jopa tämän kokemuksen, joka tänä
päivänä on tullut osaksesi. Kotoaan karkaamalla Aamos olisi voinut liittyä
joukkoomme, mutta niin tehdessään hän olisi lyönyt rakkauden haavoille ja
uhrannut lojaalisuuden. Vaikka olisikin ollut viisasta menetellä sillä tavoin,
se olisi kuitenkin ollut hirvittävä hinta maksettavaksi kokemuksesta,
riippumattomuudesta ja vapaudesta. Vanhempiesi kaltaiset viisaat vanhemmat
huolehtivat siitä, ettei heidän lastensa tarvitse haavoittaa rakkautta tai
tukahduttaa lojaalisuutta kehittyäkseen itsenäisiksi ja nauttiakseen
virkistävästä vapaudesta sitten, kun he ovat tulleet sinun ikääsi.
"Rakkaus,
Johannes, on maailmankaikkeuden korkein realiteetti, kun sitä osoittavat
kaikkiviisaat olennot, mutta se on vaarallinen ja monesti puolittain itsekäs piirre,
kun se ilmenee kuolevaisten vanhempien kokemusmaailmassa. Sitten kun avioidut
ja saat kasvattaaksesi omia lapsia, huolehdi siitä, että rakkauttasi neuvoo
viisaus ja opastaa järkevyys.
"Nuori
ystäväsi Aamos uskoo tähän valtakunnan evankeliumiin aivan yhtä paljon kuin
sinä, mutta en voi täysin luottaa häneen; en ole varma siitä, mitä hän on
tulevina vuosina tekevä. Hänen lapsuudenaikainen kotielämänsä ei ollut
sellaista, joka tuottaisi täysin luotettavan persoonan. Aamos on liikaa erään
apostolin kaltainen, jonka osaksi ei tullut normaali, rakastava ja viisas
kotikasvatus. Koko jäljellä oleva elämäsi tulee olemaan onnellisempaa ja
luotettavampaa siksi, että vietit ensimmäiset kahdeksan vuottasi normaalissa ja
järjestyneessä kodissa. Sinulla on vahva ja oivallisesti rakentunut luonne
siksi, että kasvoit kodissa, jossa vallitsi rakkaus ja hallitsi viisaus.
Sellainen lapsuudenaikainen kasvatus tuottaa sentyyppistä lojaalisuutta, joka
saa minut vakuuttuneeksi siitä, että kuljet aloittamasi tien loppuun saakka."
Yli tunnin ajan
jatkui tämä Jeesuksen ja Johanneksen käymä keskustelu kotielämästä. Mestari
jatkoi keskustelua selittämällä Johannekselle, miten lapsi on täysin
riippuvainen vanhemmistaan ja vanhempiinsa liittyvästä kotielämästä kaikessa,
mikä koskee hänen varhaisimpia käsityksiään kaikesta älyllisyyttä,
sosiaalisuutta, moraalia ja jopa hengellisyyttä olevasta, sillä perhe edustaa
pienelle lapselle kaikkea, minkä hän voi ensi alkuun tietää joko ihmisten
välisistä tai jumalallisista suhteista. Lapsen täytyy saada ensimmäiset
universumia koskevat vaikutelmansa äidin osoittamasta huolenpidosta; hän on
kokonaan riippuvainen maisesta isästään siinä, millaisiksi hänen ensimmäiset
ideansa taivaallisesta Isästä muotoutuvat. Lapsen myöhemmästä elämästä tulee onnellinen
tai onneton, helppo tai vaikea sen mukaan, millaista on hänen varhaisin
mentaalinen ja emotionaalinen elämänsä, jota säätelevät mainitut, kodissa
vallitsevat sosiaaliset ja hengelliset suhteet. Ihmisen koko myöhempään elämään
vaikuttaa valtavasti, mitä hänen muutaman ensimmäisen elinvuotensa aikana
tapahtuu.
Vakaa
uskomuksemme on, että Jeesuksen opetukseen sisältyvä evankeliumi, tällaisena
isän ja lapsen väliseen suhteeseen perustuvana, voi tuskin tulla
maailmanlaajuisesti hyväksytyksi ennen kuin koittaa aika, jolloin nykyajan
sivistyskansojen kotielämään kuuluu enemmän rakkautta ja enemmän viisautta.
Siitä huolimatta, että kahdennenkymmenennen vuosisadan vanhemmilla on
suurenmoista tietoa ja yhä laajempaa totuutta kodin kohennukseksi ja kotielämän
jalontamiseksi, tosiasiana kuitenkin pysyy, että varsin harva nykyajan kodeista
on
[sivu 1923]
yhtä hyvä paikka
poikien ja tyttöjen hoivaamiselle kuin olivat Jeesuksen koti Galileassa ja
Johannes Markuksen koti Juudeassa, jos kohta Jeesuksen evankeliumin
vastaanottaminen johtaakin kotielämän välittömään kohenemiseen. Viisaan kodin
rakkaudellinen elämä ja oikean uskonnon lojaali antaumus vaikuttavat
syvällisesti toisiinsa. Sellainen kotielämä kohottaa uskontoa, ja aito uskonto
nostaa aina kodin kunniaan.
On totta, että
monet näiden entisajan juutalaiskotien vastenmielisistä, näivettävistä
vaikutuksista ja muista rajoittavista piirteistä on tosiasiallisesti eliminoitu
useista paremmin järjestyneistä nykyajan kodeista. Esiintyy todellakin enemmän
spontaania kahleettomuutta ja henkilökohtaista vapautta, mutta tätä vapautta ei
hillitse rakkaus, sitä ei motivoi lojaalisuus eikä sitä ohjaa viisauden
älyperäinen kurinalaisuus. Niin kauan kuin opetamme lasta rukoilemaan:
"Isä meidän, joka olet taivaassa", on kaikkien maisten isien
harteilla suunnaton vastuu siitä, että he elävät ja järjestävät kotinsa siten,
että sanasta isä tulee arvokas aarre kaikkien kasvavien lasten mielen ja
sydämen lippaaseen.
Apostolit
käyttivät tämän päivän enimmäkseen siihen, että he käyskelivät Öljymäellä ja
seurustelivat heidän kanssaan leiriytyneiden opetuslasten kanssa. Mutta
iltapäivän alkupuolella he jo alkoivat kovasti toivoa, että he näkisivät
Jeesuksen palaavan. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä huolestuneemmiksi he
kävivät hänen turvallisuudestaan. Ilman häntä he tunsivat itsensä
selittämättömän yksinäisiksi. Koko päivä käytiin paljon väittelyä siitä,
olisiko heidän ollenkaan pitänyt antaa Mestarin mennä kukkuloille yksikseen
vain asiapoika seuranaan. Vaikkei kukaan avoimesti sillä tavoin tuonutkaan
ajatuksiaan julki, heidän joukossaan ei Juudas Iskariotia lukuun ottamatta
ollut ketään, joka ei olisi halunnut olla Johannes Markuksen tilalla.
Oltiin jo
iltapäivän keskivaiheilla, kun Natanael piti puheen aiheesta "Korkein
halu" noin puolelle tusinalle apostolille ja yhtä monelle opetuslapselle,
ja puheen päätössanat kuuluivat: "Useimmissa meistä on se vika, että
olemme puolinaisia. Emme rakasta Mestaria niin kuin hän rakastaa meitä. Jos
olisimme kaikki halunneet mennä hänen kanssaan yhtä kiihkeästi kuin Johannes
Markus, hän olisi varmasti ottanut meidät kaikki mukaansa. Me vain seisoimme
sivussa, kun tuo nuorukainen lähestyi Mestaria ja tarjosi hänelle eväskoria,
mutta kun Mestari tarttui siihen kädellään, poikapa ei hellittänytkään
otettaan. Ja niin Mestari jätti meidät tänne ja meni itse sen sijaan
kukkuloille koreineen, poikineen ja kaikkineen."
Neljän maissa
iltapäivällä Daavid Sebedeuksen luo saapui juoksulähettejä, jotka toivat
viestin hänen äidiltään Beetsaidasta samoin kuin Jeesuksen äidiltä. Daavid oli
useita päiviä aikaisemmin päätellyt, että pääpapit ja esimiehet aikoivat tappaa
Jeesuksen. Daavid tiesi heidän olevan päättäväisesti sillä kannalla, että he
surmaisivat Mestarin, ja hän oli jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei Jeesus
käyttäisi jumalallista valtaansa pelastaakseen itsensä eikä myöskään sallisi
seuraajiensa käyttää voimakeinoja hänen puolustamisekseen. Nämä johtopäätökset
tehtyään hän aikaa hukkaamatta lähetti sanansaattajan äitinsä luo kehottaen
tätä tulemaan heti Jerusalemiin ja tuomaan mukanaan Jeesuksen äidin Marian ja
kaikki hänen perheensä jäsenet.
Daavidin äiti
teki kuten hänen poikansa pyysi, ja nyt juoksulähetit palasivat Daavidin luo
tuoden sanan, että hänen äitinsä ja kaikki Jeesuksen perheen jäsenet olivat
matkalla Jerusalemiin ja saapuisivat perille johonkin aikaan seuraavan päivän
loppupuolella tai varhain sitä seuraavana aamuna. Koska Daavid teki näin omasta
aloitteestaan, hän katsoi viisaaksi pitää asian omana tietonaan. Sen vuoksi hän
ei kertonut kenellekään Jeesuksen perheen olevan matkalla Jerusalemiin.
[sivu 1924]
Vähän
keskipäivän jälkeen leiriin saapui yli kaksikymmentä niistä kreikkalaisista,
jotka olivat tavanneet Jeesuksen ja kaksitoista apostolia Joosef Arimatealaisen
kodissa, ja Pietari ja Johannes keskustelivat heidän kanssaan usean tunnin
ajan. Nämä kreikkalaiset, tai ainakin jotkut heistä, olivat päässeet jo
pitkälle tietämyksessään valtakunnasta, sillä he olivat saaneet Aleksandriassa
opastusta Rodanilta.
Samana iltana
Jeesus kävi leirille palattuaan keskusteluja näiden kreikkalaisten kanssa, ja
ellei sellainen menettely olisi hänen apostolejaan ja monia hänen eturivin
opetuslapsiaan suuresti järkyttänyt, hän olisi vihkinyt virkaansa nämä kaksikymmentä
kreikkalaista, aivan kuten hän oli asettanut virkaan seitsemänkymmentä
opetuslasta.
Kun leirillä
tapahtui kaikkea edellä kerrottua, Jerusalemissa taas pääpapit ja vanhimmat
hämmästelivät, ettei Jeesus palannutkaan puhumaan väkijoukoille. Olihan Jeesus
tosin edellisenä päivänä temppelistä lähtiessään sanonut: "Jätän teidän
talonne teille autioksi." Mutta he eivät voineet ymmärtää, miksi hän olisi
ollut valmis luopumaan siitä varsin vahvasta asemasta, jonka hän oli
väkijoukkojen suopean asennoitumisen pohjalle rakentanut. Vaikka he pelkäsivät,
että Mestari lietsoisi rahvaan keskuudessa metelin, hänen viimeiset
kansanpaljoudelle osoittamansa sanat olivat kuitenkin olleet kehotus mukautua
kaikin kohtuullisin tavoin niiden käskyvaltaan, jotka "istuvat Mooseksen
istuimella". Kaiken kaikkiaan päivä oli kaupungissa täynnä hyörinää,
valmistautuivathan he samalla pääsiäisen viettoon, kun hioivat suunnitelmiaan
Jeesuksen surmaamiseksi.
Leirillä ei
käynyt montakaan ihmistä, sillä kaikki, jotka tiesivät Jeesuksen aikomuksesta
oleskella siellä sen sijaan, että olisi joka ilta mennyt Betaniaan, olivat
pitäneet leirin pystyttämisen hyvin varjeltuna salaisuutena.
Pian sen jälkeen
kun Jeesus ja Johannes Markus poistuivat leiriltä, Juudas Iskariot katosi
veljiensä joukosta ja palasi vasta myöhään iltapäivällä. Mestarinsa
nimenomaisesta pyynnöstä piittaamatta, jonka mukaan heidän olisi tullut
pysytellä poissa Jerusalemista, tämä hämmentynyt ja tyytymätön apostoli piti
kiirettä ehtiäkseen sovittuun tapaamiseensa Jeesuksen vihamiesten kanssa
ylipappi Kaiafaan kodissa. Tämä oli sanhedrinin epävirallinen kokous, joka oli
sovittu alkavaksi heti kymmenen jälkeen tuona aamuna. Kokous oli kutsuttu
koolle keskustelemaan Jeesusta vastaan esitettävien syytteiden luonteesta ja
päättämään, mitä menettelytapaa käyttäen hänet saataisiin Rooman viranomaisten
eteen, jotta kuolemantuomiolle, jonka he jo olivat hänelle langettaneet,
saataisiin välttämätön siviiliviranomaisten vahvistus.
Juudas oli
edellisenä päivänä paljastanut joillekuille sukulaisilleen ja isänsä suvun
muutamille saddukeusystäville tulleensa sellaiseen johtopäätökseen, että Jeesus
toki oli hyvää tarkoittava haihattelija ja idealisti, mutta ettei hän ollut
odotettu Israelin vapahtaja. Juudas totesi, että hän haluaisi varsin mielellään
keksiä jonkin keinon, jolla hienovaraisesti jättäytyisi koko liikkeestä.
Juudaksen ystävät vakuuttivat hänelle mielistellen, että juutalaiset
vallanpitäjät tervehtisivät hänen vetäytymistään suurena tapauksena, eikä
mikään silloin olisi hänelle kyllin hyvää. He saivat hänet uskomaan, että hän
heti paikalla saisi sanhedrinilta suuria kunnianosoituksia ja että hän olisi
lopulta sellaisessa asemassa, että se pyyhkisi pois häpeätahran, jonka hänen
hyvää tarkoittanut, mutta "valitettava veljeilynsä oppimattomien
galilealaisten kanssa" oli tuottanut.
Juudas ei voinut
aivan uskoa, että Mestarin voimalliset teot olisi tehty perkeleiden ruhtinaan
voimalla, mutta nyt hän oli täysin vakuuttunut
[sivu 1925]
siitä, ettei
Jeesus käyttäisi valtaansa tehdäkseen itsestään suuren. Hän oli vihdoin
vakuuttunut siitä, että Jeesus antaisi juutalaisvallanpitäjien tuhota itsensä,
eikä Juudas voinut kestää sellaista nöyryyttävää ajatusta, että hänet
samastettaisiin liikkeeseen, jonka kohtalona olisi tappio. Hän kieltäytyi
suostumasta ajatukseen, että edessä olisi epäonnistuminen. Hänellä oli
perinpohjainen ymmärrys siitä, että Mestarin luonne oli jykevä ja että tämän
majesteettinen ja armelias mieli oli teräväjärkinen, ja kuitenkin hänelle
tuotti mielihyvää pitää ainakin osittain totena erään hänen sukulaisensa
esittämää ajatusta, että Jeesus, hyvää tarkoittava fanaatikko kun oli, ei
kenties ollut ihan tervejärkinen; että hän oli aina vaikuttanut omituiselta ja
väärinymmärretyltä henkilöltä.
Ja nyt Juudas
huomasi, että häntä toisin kuin koskaan ennen oudosti harmistutti, ettei Jeesus
ollut milloinkaan osoittanut hänelle asemaa, joka olisi tuottanut suurempaa
kunniaa. Hän oli kaiken aikaa arvostanut sitä kunniaa, että hän oli apostolien
varainhoitaja, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, ettei häntä arvostettu; ettei
hänen kykyjään tunnustettu. Äkkiä hänet valtasi suuttumus siitä, että
Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle oli suotu kunnia olla läheisessä
yhteydessä Jeesukseen, ja tuona hetkenä, jolloin hän oli matkalla ylipapin
kotiin, häntä kiehtoi enemmän ajatus päästä tasoihin Pietarin, Jaakobin ja
Johanneksen kanssa kuin häntä askarrutti mikään ajatus Jeesuksen
kavaltamisesta. Mutta kaiken lisäksi ja kaiken päälle, juuri tuona hetkenä uusi
ja hallitseva ajatus alkoi vallata etusijaa hänen tietoisuudessaan: hän oli
lähtenyt liikkeelle saavuttaakseen itselleen kunniaa, ja jos tähän päästäisiin
samalla, kun tehtäisiin tilit selviksi niiden kanssa, jotka olivat osaltaan
vaikuttaneet hänen elämänsä suurimpaan pettymykseen, niin aina parempi.
Hämmennyksen, ylpeyden, epätoivon ja päättäväisyyden kauhistuttava salaliitto
otti hänet valtaansa. Ja näin ollen lienee selvää, ettei Juudas rahojen takia
tuona hetkenä ollut matkalla Kaiafaan kotiin sopimaan Jeesuksen kavaltamisesta.
Kaiafaan talolle
tullessaan Juudas teki lopullisen päätöksensä Jeesuksen ja apostolitoveriensa
hylkäämisestä; ja kun hän siis oli päättänyt jättää taivaan valtakunnan asian
taakseen, hän oli päättäväisesti sitä mieltä, että hän hankkisi itselleen niin
paljon kuin mahdollista sitä arvostusta ja kunniaa, jonka hän oli Jeesuksen ja
uuden, valtakunnan evankeliumin puolelle ensi kertaa asettuessaan luullut
joskus tulevan osakseen. Kaikki apostolit olivat kerran olleet samalla tavoin
kunnianhimoisia, mutta aikaa myöten he oppivat ihailemaan totuutta ja
rakastamaan Jeesusta, ainakin he oppivat siihen Juudasta enemmän.
Kavaltajan
esitteli Kaiafaalle ja juutalaisten vallanpitäjille hänen serkkunsa. Tämä
selitti, että Juudas, joka oli huomannut erehtyneensä annettuaan Jeesuksen
ovelan opetuksen johtaa itsensä harhaan, oli saapunut paikkaan, jossa hän
halusi esittää julkisen ja muodollisen luopumuksensa sidonnaisuudestaan
galilealaiseen ja samalla pyytää, että hän saisi takaisin juudealaisveljiensä
luottamuksen ja että hänet otettaisiin taas entiseen veljespiiriinsä. Lisäksi
tämä Juudaksen puhemies selitti Juudaksen olevan sitä mieltä, että Israelin
rauhan kannalta olisi parasta, jos Jeesus korjattaisiin talteen, ja että hän
todistaakseen mielipahansa osallistumisestaan mokomaan eksytyksen liikkeeseen,
ja osoittaakseen tarkoittavansa totta sillä, että hän nyt palasi Mooseksen
oppien pariin, oli tullut tarjoutumaan sanhedrinille henkilöksi, joka voisi
järjestää Jeesuksen pidättämiskäskyn saaneen kapteenin kanssa asiat niin, että
Jeesus voitaisiin ottaa kiinni huomiota herättämättä, jolloin vältyttäisiin
kokonaan vaaralta saada väkijoukot kuohuksiin tai tarpeelta lykätä hänen
pidättämistään pääsiäisen jälkeiseen aikaan.
Sanottavansa sanottuaan
serkku esitteli Juudaksen, joka astui eteenpäin ylipapin lähelle sanoen:
"Kaiken, mitä serkkuni on luvannut, minä teen, mutta mitä te olette
valmiit antamaan minulle tästä palveluksesta?" Juudas ei näyttänyt
huomaavan sitä halveksunnan, jopa inhon, ilmettä, joka käväisi kovasydämisen ja
turhamaisen Kaiafaan kasvoilla,
[sivu 1926]
sillä Juudaksen
sydän oli aivan liian täynnä itsensä ylentämistä ja itsensä tärkeäksi
tuntemisen tuoman tyydytyksen kaipuuta.
Ja sitten
Kaiafas katsoi kavaltajaa sanoen samalla: "Juudas, menepä vartioston
kapteenin puheille ja järjestä tuon upseerin kanssa asia niin, että Mestarisi
tuodaan luoksemme joko tänä iltana tai huomisiltana, ja kun hänet on toimestasi
jätetty meidän käsiimme, pitää sinun saada palkkiosi tästä palveluksesta."
Tämän kuultuaan Juudas poistui pääpappien ja temppelin esimiesten edestä ja
neuvotteli temppelivartioston kapteenin kanssa siitä, millä keinoin Jeesus
saataisiin pidätetyksi. Juudas tiesi Jeesuksen olevan sillä hetkellä poissa leiristä,
eikä hänellä ollut mitään käsitystä, milloin tämä tuona iltana sinne palaisi.
Ja niin muodoin he sopivat keskenään, että Jeesus pidätettäisiin seuraavana
iltana (torstaina) sen jälkeen, kun jerusalemilaiset ja kaikki vierailevat
pyhiinvaeltajat ovat vetäytyneet levolle.
Juudas palasi
tovereidensa pariin leirille humaltuneena suuruuden ja kunnian ajatuksista,
jollaisia hänellä ei ollut ollut moneen päivään. Hän oli lyöttäytynyt Jeesuksen
seuraan toivoen, että hänestä jonakin päivänä tulisi uudessa valtakunnassa
suurmies. Lopulta hän tajusi, ettei tulisi olemaan mitään hänen odotustensa
mukaista uutta valtakuntaa. Mutta hän oli riemuissaan siitä, että oli ollut
kyllin tarkkavainuinen vaihtaakseen pettymyksensä siitä, ettei hän
saavuttanutkaan kunniaa odotetussa uudessa valtakunnassa, välittömästi
toteutuviin kunnian ja palkkion odotuksiin sen vanhan järjestyksen piirissä,
josta hän nyt uskoi, että se jäisi voimaan, ja josta hän oli varma, että se
tuhoaisi Jeesuksen ja kaiken, mitä tämä edusti. Tiedostetun aikomuksen
perimmäiseltä motiiviltaan Juudaksen toteuttama Jeesuksen kavaltaminen oli
itsekkään rintamakarkurin pelkurimainen teko, karkurin, jonka ainoana
ajatuksena oli hänen oma turvallisuutensa ja nousunsa kunnian kukkuloille siitä
piittaamatta, mitä seuraamuksia hänen menettelynsä hänen Mestarilleen ja
aiemmille tovereilleen aiheuttaisi.
Mutta täsmälleen
näin kävi aina. Juudas oli jo kauan leikitellyt tällä harkitulla,
väistymättömällä, itsekkäällä ja kostonhimoisella tietoisuudella siitä, että
hänen mielessään vähä vähältä rakentui ja että hän sydämessään elätteli näitä
vihantäyteisiä ja häijyjä koston ja epälojaalisuuden haluja. Jeesus rakasti
Juudasta ja luotti häneen, aivan kuten hän rakasti muita apostoleja ja luotti
näihin, mutta Juudas ei kyennyt kehittämään lojaalia luottamusta ja kokemaan
varauksetonta vastarakkautta. Ja kuinka vaaralliseksi silloin voikaan
kunnianhimo käydä, kun sen kumppanina ei ole mikään muu kuin itsekkyys ja kun
sen perimmäisenä käyttövoimana on kyräilevä ja kauan tukahdutettu kostonhimo!
Mikä musertava voima onkaan pettymys niiden mielettömien ihmisten elämässä,
jotka ajallisuuden varjomaisiin ja haihtuviin houkutuksiin tuijottaessaan
muuttuvat sokeiksi niille korkeammille ja todellisemmille tuloksille, jotka
edustavat jumalallisia arvoja ja oikeita hengellisiä realiteetteja merkitsevien
ikuisten maailmojen iäisiä saavutuksia. Juudas kaipasi mielessään maailmallista
kunniaa ja alkoi täysin sydämin rakastaa tätä himoa. Myös muut apostolit
kaipasivat mielessään tätä samaa maailmallista kunniaa, mutta sydämellään he
rakastivat Jeesusta ja tekivät parhaansa oppiakseen rakastamaan niitä
totuuksia, jotka hän heille opetti.
Tuolloin Juudas
ei sitä tajunnut, mutta alitajuisesti hän oli arvostellut Jeesusta aina siitä
saakka, kun Herodes mestautti Johannes Kastajan. Syvällä sydämessään Juudas
kantoi Jeesukselle aina kaunaa siitä, ettei tämä pelastanut Johannesta. Älkää
unohtako, että Juudas oli ollut Johanneksen opetuslapsi ennen kuin hänestä tuli
Jeesuksen seuraaja. Ja kaikki nämä inhimillisen kaunan ja katkeran pettymyksen
kertymät, jotka Juudas oli jättänyt sieluunsa vihan kaapuun puettuina, olivat
nyt mainiossa järjestyksessä hänen alitajuisessa mielessään ja valmiina
ponnahtamaan pinnalle ja viemään hänet mennessään heti, kun hän rohkenisi
irrottautua veljiensä tukea tuovasta vaikutuksesta, ja kun hän samalla
saattaisi itsensä alttiiksi Jeesuksen vihamiesten ovelille vihjailuille ja
hienovaraiselle pilkanteolle. Joka kerta, kun Juudas antoi toiveidensa nousta
pilviin, ja Jeesus sitten teki tai sanoi jotakin, joka murskasi ne
pirstaleiksi,
[sivu 1927]
Juudaksen
sydämeen jäi katkerasta kaunasta kertova arpi; ja kun näitä arpia tuli aina
vain lisää, ennen pitkää tämä niin monet kerrat haavoitettu sydän kadotti
kaiken todellisen kiintymyksen sitä henkilöä kohtaan, joka oli tämän
epämiellyttävän kokemuksen hyvää tarkoittavalle, mutta pelkurimaiselle ja
itsekeskeiselle persoonallisuudelle aiheuttanut. Juudas ei sitä tajunnut, mutta
hän oli pelkuri. Niinpä hän aina varsin mielellään syytti Jeesusta sellaisesta,
että pelkuruus olisi ollut motiivi, joka pani tämän niin usein kieltäytymään
vallan tai kunnian tavoittelemisesta silloinkin, kun ne näyttivät olevan
helposti hänen tavoitettavissaan. Ja jokainen kuolevainen tietää varsin hyvin, miten
rakkaus, vaikka se aluksi on aitoa, voi pettymyksen, mustasukkaisuuden ja
pitkään jatkuneen kaunan johdosta lopulta muuttua todelliseksi vihaksi.
Vihdoinkin
saattoivat pääpapit ja vanhimmat muutaman tunnin ajaksi huokaista
helpotuksesta. Heidän ei tarvitsisi pidättää Jeesusta julkisuudessa, ja kun he
nyt olivat saaneet Juudaksesta kavalan liittolaisen, varmistui se, ettei Jeesus
pääsisi pakenemaan heidän valtapiiristään, kuten hän niin monesti aikaisemmin
oli tehnyt.
Koska oli
keskiviikko, pidettiin leirillä sinä iltana seurustelutuokio. Mestari koetti
rohkaista alakuloisia apostoleitaan, mutta se oli jotakuinkin mahdotonta. Nämä
alkoivat kaikki tajuta, että uhkaamassa olivat hämmentävät ja musertavat
tapahtumat. He eivät kyenneet iloitsemaan edes siitä, kun Mestari muisteli
heidän vaiheikkaan ja rakkaudentäyteisen yhdessäolonsa vuosia. Jeesus kyseli
juurta jaksain kaikkien apostolien perheiden vointia, ja Daavid Sebedeuksen
puoleen katseensa kääntäen hän kysyi, oliko kukaan vähään aikaan kuullut mitään
hänen äidistään, nuorimmasta sisarestaan tai muista hänen perheensä jäsenistä.
Daavid katseli jalkojaan, sillä hän pelkäsi vastata.
Tässä
tilaisuudessa Jeesus kehotti seuraajiaan varomaan luottamasta kansanjoukkojen tukeen.
Hän palautti mieleen heidän kokemuksensa Galileassa, kun suuret väenpaljoudet
olivat vähän väliä innoissaan kulkeneet heidän mukanaan ja sitten aivan yhtä
kiihkeästi kääntyneet heitä vastaan ja palanneet siihen, miten he olivat ennen
uskoneet ja eläneet. Ja sitten hän sanoi: "Ja älkää siis antako sellaisten
suurten väenkokousten pettää itseänne, jotka kuuntelivat meitä temppelissä ja
näyttivät uskovan opetuksemme. Nämä joukkokokoukset kuuntelevat totuutta ja
uskovat siihen pintapuolisesti järjellään, mutta perin harvat heistä päästävät
totuuden sanan juurtumaan elävin juurin sydämeensä. Niiden tukeen, jotka
tuntevat evankeliumin vain mielessään ja jotka eivät sitä ole kokeneet
sydämessään, ei voi luottaa, kun oikea vaivan aika koittaa. Kun juutalaisten
vallanpitäjät pääsevät yhteisymmärrykseen Ihmisen Pojan tuhoamisesta, ja kun he
yksissä tuumin tekevät iskunsa, tulette näkemään, kuinka kansanjoukko joko
pakenee kauhuissaan paikalta tai sitten seisoo vieressä hiljaa ja hämmästellen,
kun nämä tolkkunsa menettäneet ja sokaistuneet vallanpitäjät taluttavat
evankeliumitotuuden opettajat kuolemaan. Ja sitten kun vastoinkäymiset ja vaino
lankeavat päällenne, riepotetaan vielä muitakin, joista ajattelette, että he
rakastavat totuutta, ja jotkut luopuvat evankeliumista ja lähtevät luotanne.
Jotkut, jotka ovat olleet meille hyvin läheisiä, ovat jo päättäneet lähteä
karkuun. Tänä päivänä olette levänneet valmistautuaksenne niitä hetkiä varten,
jotka nyt ovat käsillä. Valvokaa siis ja rukoilkaa, että teille huomenissa
annettaisiin lisää lujuutta kestääksenne kohta edessä olevat päivät."
Leirin ilmapiiri
oli varautunut selittämättömästä jännityksestä. Hiljaisia viestinviejiä tuli ja meni,
ja nämä keskustelivat
vain Daavid Sebedeuksen kanssa. Ennen illan
päättymistä jotkut tiesivät jo,
että Lasarus oli kiirettä pitäen
paennut Betaniasta. Johannes Markus oli leiriin
palattuaan ollut pahaenteisen hiljainen, vaikka hän oli
viettänyt kokonaisen päivän Mestarin seurassa. Jokainen tulokseton
[sivu
1928]
yritys saada hänet puhumaan, osoitti selvästi vain, että Jeesus oli käskenyt hänen pysyä vaiti.
Jopa Mestarin hyväntuulisuus ja
epätavallinen seurallisuuskin
pelottivat heitä. He tunsivat kaikki, kuinka se hirveä eristyneisyys vääjäämättä kävi heitä lähemmäksi,
josta he tajusivat, että se kohta lankeaisi
heidän päälleen musertavalla äkillisyydellä ja väistämättömällä
kauhulla. He aistivat
hämärästi, mitä oli tulossa, eikä
kukaan tuntenut olevansa valmis kohtaamaan tätä koetusta. Mestari oli ollut koko päivän poissa; he olivat
kaivanneet häntä suunnattomasti.
Tämä
keskiviikkoilta merkitsi hetkeä, jolloin heidän hengellinen tilansa ennen
Mestarin varsinaista kuolinhetkeä laski alimmilleen. Vaikka seuraava päivä taas
oli yhtä päivää lähempänä traagista perjantaita, hän oli kuitenkin yhä heidän
kanssaan, ja he selvisivät sen tuskaisista tunneista keskiviikkoiltaa paremmin.
Tietäessään,
että käsillä olisi viimeinen yö, jonka hän koskaan maan päällä enää nukkuisi
aamuun asti yhdessä valikoimansa perheen kanssa, Jeesus sanoi hetkeä ennen
keskiyötä heidät levolle lähettäessään: "Menkää levolle, veljeni, ja rauha
kanssanne, kunnes nousemme huomenna, joka on taas uusi päivä tehdä sitä, mikä
on Isän tahto, ja kokea sitä iloa, että tiedämme olevamme hänen poikiaan."