[sivu 868]
VIOLETTI ROTU
AATAMIN AIKOJEN JÄLKEEN
TOINEN Eeden oli
sivilisaation kehtona lähes kolmenkymmenentuhannen vuoden ajan. Siellä,
Mesopotamiassa, aatamilaiskansoilla oli tyyssijansa, sieltä ne lähettivät
jälkeläisiään maan ääriin, ja loppuvaiheessa ne nodiitti- ja sangik-heimoihin
sulautuneina tunnettiin andiitteina. Tältä seudulta tulivat ne miehet ja
naiset, jotka panivat alulle historiallisten aikojen tapahtumat ja jotka ovat
niin suunnattomasti jouduttaneet sivistyksen edistymistä Urantialla.
Tämä luku käsittelee violetin rodun planetaarista
historiaa, joka alkaa heti Aatamin rikkomuksen jälkeen, noin vuodesta 35.000
eKr, ja ulottuu siihen, kun rotu noin vuonna 15.000 eKr sulautui nodiitti- ja
sangik-rotuihin, jolloin andiittikansanheimot muodostuivat, ja siitä edelleen
rodun lopulliseen häviämiseen mesopotamialaisilta kotikonnuiltaan noin vuonna
2000 eKr.
1. ROTUJEN JA KULTTUURIEN
LEVINNEISYYS
Vaikka rotujen
ajattelu ja moraali Aatamin saapumisen aikoihin olivatkin alhaisella tasolla,
fyysinen evoluutio oli silti jatkunut kokolailla entisellään Caligastian
kapinasta aiheutuneen hätätilan siihen vaikuttamatta. Se, mitä Aatami oli
tuonut lisää rotujen biologiseen tilaan, kohensi Urantian ihmisiä
suunnattomasti, vaikka hanke osittain epäonnistuikin.
Aatami ja Eeva
toivat mukanaan myös paljon sellaista, jolla oli arvoa ihmiskunnan
sosiaaliselle, moraaliselle ja älylliselle edistymiselle. Heidän jälkeläistensä
täälläolo tarjosi sivilisaatiolle valtavan määrän uutta virikettä. Mutta
kokonaisuutena ottaen maailmassa ei kolmekymmentäviisituhatta vuotta sitten
esiintynyt paljonkaan kulttuuria. Muutamia sivistyskeskuksia toki oli siellä
täällä, mutta enimmältään Urantia virui raakalaisuudessa. Rotujen ja kulttuurin
levinneisyys oli seuraavankaltainen:
1. Violetti
rotu -- adamiitit ja Aataminpojan jälkeläiset. Adamiittikulttuurin
pääkeskus oli toisessa puutarhassa, joka sijaitsi Tigris- ja Eufratvirtojen
muodostamassa kolmiossa. Se nimenomaan oli länsimaisen ja intialaisen sivilisaation
kehto. Violetin rodun toissijainen eli pohjoinen keskus oli Aataminpojan
jälkeläisten pääpaikka, joka sijaitsi Kaspianmeren etelärannikolta itään,
lähellä Kopetvuoristoa. Näistä kahdesta keskuksesta eteni ympäristön maihin se
kulttuuri ja se elämänplasma, jotka toivat välittömästi uutta eloa kaikkiin
rotuihin.
2. Esisumerilaiset
ja muut nodiitit. Mesopotamiassa oli lähellä jokien suistoaluetta jäänteitä
myös Dalamatian aikaisesta muinaisesta kulttuurista. Vuosituhansien vieriessä
tämä ryhmä sekoittui täysin pohjoispuolellaan eläviin adamiitteihin
kadottamatta kuitenkaan koskaan täysin nodilaisperinteitään. Monet muut
Levanttiin asettuneet nodiitit yleensä sulautuivat myöhemmin levinneeseen
violettiin rotuun.
[sivu 869]
3. Andoniitit
ylläpitivät viittä tai kuutta kohtalaisen edustavaa yhdyskuntaa, jotka
sijaitsivat Aataminpojan pääpaikasta pohjoiseen ja itään. Heitä oli hajallaan
myös koko Turkestanin alueella, ja lisäksi heitä säilyi erillisinä saarekkeina
kaikkialla Euraasiassa, varsinkin vuoristoseuduilla. Nämä alkuperäisasukkaat
pitivät edelleen hallussaan Euraasian mantereen pohjoisia maa-alueita samoin
kuin Islantia ja Grönlantia, mutta sininen ihminen oli jo kauan sitten
karkottanut heidät Euroopan tasangoilta ja levittäytyvä keltainen rotu Aasian
kaukaisempien seutujen jokilaaksoista.
4. Punainen
ihminen piti hallussaan Amerikan mantereita; hänethän oli yli
viisikymmentätuhatta vuotta ennen Aatamin saapumista karkotettu Aasiasta.
5. Keltainen
rotu. Kiinalaiset kansanheimot olivat jo lujittaneet asemansa itä-Aasian
haltijoina. Heidän edistyneimmät yhdyskuntansa sijaitsivat nyky-Kiinasta
luoteeseen, Tiibetiin rajoittuvilla alueilla.
6. Sininen
rotu. Siniset ihmiset olivat hajallaan pitkin Eurooppaa, mutta heidän
parempitasoiset kulttuurin keskuksensa sijaitsivat Välimerenaltaan tuohon
aikaan viljavissa laaksoissa ja luoteis- Euroopassa. Neandertalilaisten
rotuainesten sulautuminen siniseen rotuun oli taannuttanut sinisen ihmisen
kulttuuria tavattomasti, mutta muussa mielessä hän oli kaikkiin Euraasian
evolutionaarisiin kansanheimoihin verrattuna tarmokkain, seikkailuvalmein ja
tutkimishaluisin.
7. Dravidakansoja
edeltänyt Intia. Intian moninainen rotujen sekoitus -- johon sisältyi
kaikkia maailman rotuja, mutta eritoten vihreää, oranssia ja mustaa -- ylläpiti
kulttuuria, joka oli syrjäseutujen kulttuuria hivenen korkeammalla.
8. Saharan
sivilisaatio. Indigon rodun korkeammantasoisilla aineksilla oli
edistyvimmät asutuskeskuksensa siellä, missä nyt on suuri Saharan autiomaa.
Tuolloin jo näyttämöltä hävinneiden oranssin ja vihreän rodun perintöaineksia
sisältyi suurin määrin tähän indigonmustaan ryhmään.
9. Välimerenallas.
Ellei Intiaa oteta lukuun, niin eniten sekoittunut rotu piti hallussaan
aluetta, joka nykyään on Välimerenallas. Pohjoisesta tulleet siniset ihmiset ja
etelästä tulleet saharalaiset tapasivat siellä idästä saapuneita nodiitteja ja
adamiitteja ja sekoittuivat heihin.
Tällaiselta
maailma näytti ennen kuin violetin rodun suuri levittäytyminen alkoi, noin
kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten. Tulevaisuuden sivilisaation toivo oli
toisessa puutarhassa Mesopotamian jokien välissä. Siellä, lounais-Aasiassa,
piili suuren sivilisaation potentiaali, Dalamatian päiviltä ja Eedenin ajoilta
pelastuneiden ideoiden ja ihanteiden maailmaanleviämisen mahdollisuus.
Aatami ja Eeva olivat jättäneet jälkeensä määrällisesti
rajallisen mutta kyvykkään jälkeläisjoukon, ja Urantialla toimineet
taivaalliset tarkkailijat odottivat innokkaina nähdäkseen, miten nämä hairahtuneen
Aineellisen Pojan ja Tyttären jälkeläiset tehtävästään suoriutuisivat.
Tuhansia vuosia
Aatamin pojat ahersivat Mesopotamian jokien varsilla, ratkoivat kasteluun ja
tulvienhallintaan liittyviä ongelmiaan etelän suunnalla, vahvistelivat
puolustuslinjojaan pohjoisessa ja pyrkivät säilyttämään perinteitään
ensimmäisen Eedenin loiston ajoilta.
Toisen puutarhan
johtajissa ilmennyt uljuus on eräs Urantian historian hämmästyttävistä ja
innoittavista sankarirunoelmista. Koskaan nämä uljaat sielut eivät kadottaneet
kokonaan näköpiiristään Aatamin tehtävään sisältynyttä tavoitetta, ja sen
tähden he taistelivat urhoollisesti ympäröivien ja alemmantasoisten heimojen
vaikutuksia vastaan
[sivu 870]
samalla, kun he
katkeamattomana virtana ja auliisti lähettivät oivallisimmat poikansa ja
tyttärensä lähettiläiksi maailman rotujen keskuuteen. Välillä tämä
levittäytyminen oli kuluttaa kotimaan kulttuurin voimavarat loppuun, mutta
kerran toisensa jälkeen nämä verrattomat kansanheimot onnistuivat sellaisesta
toipumaan.
Adamiittien
sivilisaatio, yhteiskunta ja kulttuuritaso olivat Urantian evolutionaaristen
rotujen yleistasoa verrattomasti korkeammalla. Vain Vanin ja Amadonin vanhojen
yhdyskuntien sekä Aataminpojan jälkeläisten keskuudessa kukoisti sivilisaatio,
joka oli edes jossakin mielessä verrattavissa adamiittien sivilisaatioon. Mutta
toisen Eedenin sivilisaatio oli keinotekoinen rakennelma -- se ei ollut
evoluution tulos -- ja siksi se oli tuomittu rappeutumaan niin pitkälle,
että se painuisi luonnolliselle, evoluution mukaiselle tasolle.
Aatami jätti
jälkeensä suuren älyllisen ja hengellisen kulttuurin, mutta jos puhutaan
mekaanisista laitteista, niiden osalta se ei ollut kovinkaan pitkälle
edistynyt, sillä jokaisen sivilisaation rajoituksena ovat saatavilla olevat
luonnonvarat, synnynnäinen nerokkuus ja riittävä joutoaika, jotka takaavat,
että keksintöjä myös syntyy. Violetin rodun sivilisaatio perustui Aatamin
läsnäoloon ja ensimmäisen Eedenin perinteisiin. Aatamin kuoleman jälkeen ja
sitten, kun nämä perinteet vuosisatojen saatossa hämärtyivät, adamiittien
kulttuuritasossa tapahtui tasaista laskua, kunnes se saavutti sellaisen tilan,
jossa se oli vastavuoroisessa tasapainossa ympäristön kansojen tason ja
violetin rodun luonnollista tietä kehittyvien kulttuuristen kykyjen kanssa.
Mutta adamiitit olivat vuoden 19.000 eKr paikkeilla
eittämätön kansakunta, jonka väkiluku oli neljä ja puoli miljoonaa, ja he
olivat lähettäneet jo miljoonia jälkeläisiään ympärillään asuvien kansojen
keskuuteen.
ENSIMMÄISET LEVITTÄYTYMISET
Violetti rotu
säilytti eedeniläiset rauhanomaisuuden perinteet monien vuosituhansien ajan,
mikä selittää, miksi se niin pitkään vitkasteli ennen kuin ryhtyi alueiden
valloittamiseen. Aina kun he kärsivät väestöpaineesta, he sen sijaan, että
olisivat ryhtyneet sotimalla hankkimaan lisää maa-aluetta, lähettivätkin
liikaväestönsä opettajiksi muiden rotujen keskuuteen. Näiden ensimmäisten
muuttoaaltojen sivistyksellinen vaikutus ei ollut pysyvää, mutta
adamiittiopettajien, -kauppiaiden ja -tutkimusmatkailijoiden sulautuminen
ympäristön kansanheimoihin oli näiden kannalta biologisessa mielessä
elvyttävää.
Jotkut adamiitit
matkasivat jo varhain länteen: Niilinlaaksoon; toiset tunkeutuivat idän suunnalle
eli Aasiaan, mutta he olivat vähemmistössä. Myöhempien aikojen joukkomittainen
muuttoliike suuntautui laajasti pohjoiseen ja sieltä länteen. Se oli pääasiassa
asteittaista mutta hellittämätöntä työntymistä kohti pohjoista niin, että
valtaosa raivasi tiensä pohjoiseen ja kääntyi sen jälkeen länteen, Kaspianmeren
taitse Eurooppaan.
Noin
kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten monet adamiittien puhdasrotuisimmista
aineksista olivat päässeet jo pitkälle matkallaan kohti pohjoista. Ja kuta
pohjoisemmaksi he tunkeutuivat, sitä vähemmän aatamilaisiksi he kävivät, kunnes
he Turkestanin haltuunottoon mennessä olivat jo perin pohjin sekoittuneet
muihin rotuihin ja eritoten nodiitteihin. Kovin monet puhdasrotuiset violetit
kansat eivät koskaan tunkeutuneet kauas Eurooppaan tai Aasiaan.
Noin vuodesta
30.000 vuoteen 10.000 eKr kaikkialla lounais-Aasiassa tapahtui käänteentekeviä
rotujen sekoittumisia. Turkestanin ylänkömaan asukkaat olivat miehuullinen ja
voimakas kansa. Intian luoteispuolella oli säilynyt vielä paljon Vanin aikojen
kulttuuria. Vielä näitäkin yhdyskuntia pohjoisempana olivat säilyneet parhaat
alkuaikojen andoniiteista. Ja pohjoiseen liikkeessä olevat adamiitit
sulauttivat itseensä nämä kummatkin kulttuurinsa ja luonteenominaisuuksiensa
puolesta muita korkeammantasoiset rodut. Tämä
[sivu 871]
yhteensulautuminen
johti monien uusien ideoiden omaksumiseen. Se helpotti sivilisaation etenemistä
ja edisti kaikkia taiteen, tieteen ja sosiaalisen kulttuurin osa-alueita
suuresti.
Kun adamiittien
ensimmäisten vaellusten ajanjakso noin vuonna 15.000 eKr päättyi, Euroopassa ja
keski-Aasiassa oli jo enemmän Aatamin jälkeläisiä kuin missään muualla
maailmassa, jopa enemmän kuin Mesopotamiassa. Euroopan sinisten rotujenkin
sekaan oli jo laajassa mitassa tunkeuduttu. Nykyisin Venäjäksi ja Turkestaniksi
kutsuttujen maiden eteläinen kaistale oli koko matkaltaan nodiitteihin,
andoniitteihin sekä punaisiin ja keltaisiin sangikeihin sekoittuneiden
adamiittien suurena tyyssijana. Etelä-Eurooppaa ja Välimeren reunamaita asutti
andoniittien ja sangik-kansojen -- oranssin, vihreän ja indigon -- sekoittunut
rotu, jossa oli aavistuksen verran aatamilaista rotuainesta. Vähän-Aasian ja
itä-Euroopan keskiosien maita pitivät hallussaan heimot, jotka olivat
valtaosaltaan andonilaisia.
Sekoittunut
värillisrotu, joka tähän aikaan sai merkittävää vahvistusta
mesopotamialaistulokkaista, piti puoliaan Egyptissä ja valmistui ottamaan
vastuulleen Eufratinlaakson katoamassa olevan kulttuurin vaalimisen. Mustat
kansanheimot olivat siirtymässä yhä etelämmäksi Afrikkaan, ja punaisen rodun
tavoin nekin olivat käytännöllisesti katsoen eristyksissä.
Kuivuus oli
katkaissut Saharan sivilisaation jatkuvuuden, ja tulviminen oli tehnyt saman
Välimerenaltaan sivistykselle. Siniset rodut eivät tähän mennessä vielä olleet
onnistuneet kehittämään edistynyttä kulttuuria. Andonilaiset olivat edelleenkin
hajallaan pitkin arktisia ja keski-Aasian alueita. Vihreä ja oranssi rotu
olivat rotuina lakanneet olemasta. Indigonvärinen rotu siirtyi Afrikassa kohti
etelää, jossa alkoi sen hidas mutta pitkään jatkunut rodullinen heikkeneminen.
Intian
kansanheimot edistymättömine sivilisaatioineen polkivat paikallaan, keltainen
ihminen lujitti saavuttamiaan jalansijoja keski-Aasiassa, ja ruskea ihminen ei
ollut vielä aloittanut sivilisaationsa rakentamista Tyynenmeren lähisaarilla.
Tällainen
rotujen levinneisyystilanne samoin kuin laajamittaiset ilmastolliset muutokset
muodostivat maailman näyttämön Urantian sivilisaation andiittisen ajanjakson
alkaessa. Nämä ensivaiheen vaellukset jatkuivat kymmenentuhannen vuoden ajan,
vuodesta 25.000 vuoteen 15.000 eKr. Myöhemmät eli andiittien vaellukset
jatkuivat noin vuodesta 15.000 vuoteen 6000 eKr.
Varhaisempien adamiittiaaltojen siirtyminen Euraasian
poikki kesti niin kauan, että niiden kulttuuri matkan varrella suurelta osin
katosi. Vasta myöhempien aikojen andiitit liikkuivat sen verran nopeasti, että
he säilyttivät Eedenin kulttuurin pitemmänkin matkan päässä Mesopotamiasta.
Andiitit olivat
puhdasverisestä violetista rodusta ja nodiiteista sekä evolutionaaristen
kansanheimojen sekoittumisesta ilman välivaiheita syntynyt rotu. Andiiteista
tulisi yleisesti ottaen ajatella, että heissä on paljon suurempi osuus Aatamin
verta kuin on nykyajan roduissa. Termiä "andiitti" käytetään
pääasiassa silloin, kun tarkoitetaan niitä kansoja, joiden rotuperimässä oli
yhdestä kahdeksasosasta yhteen kuudesosaan violettia. Nykyisissä
urantialaisissa, jopa pohjoisen valkoisissa roduissa, on Aatamin verta paljon
tätä pitoisuutta vähemmän.
Varhaisimmat
andiittikansat saivat alkunsa Mesopotamiaan rajoittuvilla alueilla yli
kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten, ja ne koostuivat adamiittien ja
nodiittien sekoituksesta. Toista puutarhaa ympäröivät samankeskiset, yhä vähemmän
violettia rotuainesta sisältävät kehät, ja andiittirotu syntyi tämän rotujen
sekoituskattilan äärimmäisellä reunalla. Kun Mesopotamiasta
[sivu 872]
muuttavat
adamiitit ja nodiitit myöhemmin saapuivat Turkestanin siihen aikaan viljaville
seuduille, he ennen pitkää sekoittuivat siellä alueen korkeampitasoisiin
asukkaisiin, ja tällä tavoin ilmaantunut rotusekoitus levitti andiittista
rotutyyppiä pohjoisen suunnalle.
Andiitit olivat
puhdasveristen violettien kansanheimojen aikojen jälkeen Urantialle
ilmaantuneista paras joka suhteessa inhimillinen rotuaines. Heihin sisältyivät
useimmat vielä jäljellä olleiden adamiitti- ja nodiittirotujen jäänteiden
korkeimmat tyypit, ja myöhemmin mukaan tuli jonkin verran keltaisten, sinisten
ja vihreiden ihmisten rotuaineksia.
Nämä varhaiset andiitit eivät olleet
arjalaisia, he olivat esiarjalaisia. He eivät olleet valkoisia, he olivat
valkoisten edeltäjiä. He eivät olleet länsimainen eivätkä itämainen
kansanheimo. Mutta nimenomaan andiittien rotuperimä antaa niin kutsuttujen
valkoisten rotujen monikieliselle sekoitukselle sen yleispiirteisen
homogeenisuuden, jota on kutsuttu kaukasidiseksi piirteeksi.
Violetin rodun puhdasverisemmät sukuhaarat olivat säilyttäneet Aatamin rauhantavoitteisen perinteen. Ja se selittää, miksi rodun varhaisemmat muuttoliikkeet olivat olleet luonteeltaan paremminkin rauhanomaisia vaelluksia. Mutta kun adamiitit yhdistyivät nodiittisukuihin, jotka tuohon aikaan jo olivat sotaisa rotu, heidän andiittijälkeläisistään tuli -- oman aikakautensa pituiseksi jaksoksi -- Urantialla koskaan eläneistä militaristeista kaikkein taitavimpia ja ovelimpia. Mesopotamialaisten muuttoliikkeet kävivät siitä lähtien luonteeltaan yhä sotilaallisemmiksi ja yhä enemmän varsinaisten valloitusten kaltaisiksi.
Nämä andiitit
olivat seikkailunhaluisia, heillä oli vaeltamisen taipumusta. Kun he saivat
joko sangik- tai andoniittisen rotuaineksen lisäystä, se oli omiaan
vakiinnuttamaan heitä. Mutta vaikka näin olikin, eivät heidän myöhemmät
jälkeläisensä kuitenkaan koskaan pysähtyneet, ennen kuin he olivat purjehtineet
maapallon ympäri ja löytäneet viimeisenkin kaukaisen mantereen.
Toisen puutarhan kulttuuri pysyi voimissaan kahdenkymmenentuhannen vuoden ajan, mutta noin vuoteen 15.000 eKr. asti se kulki tasaisesti kohti rappiota, kunnes seetiläisen papiston elpyminen ja Amosadin johtajuus laskivat perustan loistavalle aikakaudelle. Mahtavat sivilisaation aallot, jotka myöhemmin levisivät Euraasian yli, olivat välitön seuraus puutarhan sivistyksen renessanssista, ja se puolestaan johtui adamiittien laajamittaisesta yhdistymisestä ympäristön sekoittuneisiin nodiitteihin, ja siitä muodostuivat andiitit.
Nämä andiitit antoivat sysäyksen uudelle edistymiselle kaikkialla Euraasiassa ja pohjois-Afrikassa. Andiittien kulttuurilla oli hallitseva asema alueella, joka ulottui Mesopotamiasta Sinkiangiin, ja Mesopotamiasta jatkuvasti saapuneet uudet tulokkaat korvasivat kohti Eurooppaa tasaisena soljuneen muuttajien virran. Mutta lienee paikallaan puhua andiiteista varsinaisen Mesopotamian rotuna vasta sitten, kun Aatamin sekoittuneiden jälkeläisten viimeiset vaellukset ovat alkamassa. Tuolloin toisen puutarhan rodutkin olivat jo siinä määrin sekoittuneita, ettei niitä enää voinut pitää adamiitteina.
Turkestanin sivilisaatiota elvyttivät ja
virvoittivat Mesopotamiasta tavan takaa saapuneet uudet tulokkaat, varsinkin
andiitteja edustaneet myöhempien aikojen ratsumiehet. Niin kutsuttu arjalainen
kantakieli oli muotoutumassa Turkestanin ylängöillä. Se oli tuon seutukunnan
andonilaismurteen sekä Aataminpojan jälkeläisten ja myöhempien andiittien
kielen sekoitus. Monet nykykielet juontuvat tästä varhaisesta puhekielestä,
jota käyttivät mainitut Euroopan, Intian ja Mesopotamian tasankojen pohjoiskaistaleen
valloittaneet keski-aasialaisheimot. Tästä muinaisesta kielestä johtuu se
länsimaisten kielten samankaltaisuus, jota kutsutaan arjalaisuudeksi.
Vuoden 12.000 eKr paikkeilla maailman
andiittiroduista kolme neljäsosaa asui pohjois- ja itä-Euroopassa, ja kun
myöhempi ja lopullinen exodus Mesopotamiasta tapahtui,
[sivu 873]
kuusikymmentäviisi prosenttia näiden
viimeisten muuttoaaltojen kuljettamasta väestä päätyi Eurooppaan.
Paitsi Eurooppaan andiitit vaelsivat myös pohjois-Kiinaan ja Intiaan samalla, kun monet ryhmät tunkeutuivat maan ääriin lähetyssaarnaajina, opettajina ja kauppamiehinä. He antoivat merkittävän rodullisen lisän Saharan sangik-kansojen pohjoisiin ryhmiin. Mutta vain muutamat opettajat ja kauppiaat tunkeutuivat koskaan Niilin latvavesiä etelämmäksi Afrikkaan. Sekoittuneet andiitit ja egyptiläiset kulkivat sittemmin Afrikan sekä itä- että sen länsirannikkoa hyvän matkaa päiväntasaajan alapuolelle, mutta Madagaskarille asti he eivät ehtineet.
Nämä andiitit olivat Intian niin kutsuttuja dravidalais- ja myöhempiä arjalaisvalloittajia; ja heidän läsnäolonsa keski-Aasiassa jalosti suuresti turaanilaisten esi-isiä. Monet tämän rodun edustajat vaelsivat sekä Sinkiangin että Tiibetin kautta Kiinaan ja toivat tervetulleita ominaisuuksia myöhempiin kiinalaisiin rotukantoihin. Pienet ryhmät raivasivat aika ajoin tiensä Japaniin, Formosaan, Taka-Intiaan ja etelä-Kiinaan, silti vain muutamat saapuivat etelä-Kiinaan rannikkoreittiä.
Satakolmekymmentäkaksi niistä tämän rodun
jäsenistä, jotka lähtivät Japanista purjehtimaan pienaluksista koostuneella
laivastollaan, päätyi lopulta Etelä-Amerikkaan, ja Andien alkuasukkaiden kanssa
aviositeitä solmimalla he perustivat myöhempien inkahallitsijoiden kantasuvun.
He ylittivät Tyynenmeren kiirettä pitämättä ja viipyivät aikansa niillä monilla
saarilla, jotka he matkan varrella löysivät. Polynesian saariston saaret olivat
tuolloin sekä lukuisampia että suurempia kuin nykyään, ja nämä
andiittipurjehtijat yhdessä joidenkuiden heidän mukaansa lyöttäytyneiden kanssa
toivat biologisia muutoksia heidän kohdalleen matkan varrella osuneisiin
alkuasukasryhmiin. Andiittien maahantunkeutumisen tuloksena näille nykyään
veden alla oleville maille kehkeytyi useita kukoistavia sivilisaation
keskuksia. Pääsiäissaari oli kauan aikaa erään tällaisen kadonneen ryhmän
uskonnollinen ja hallinnollinen keskus. Mutta muinaista Tyyntämerta
purjehtineista andiiteista vain mainitut satakolmekymmentäkaksi pääsivät
koskaan Amerikoiden mantereelle.
Andiittien
siirtolaisvalloitukset jatkuivat aina heidän lopullisiin hajaantumisiinsa
saakka, jotka tapahtuivat vuodesta 8000 vuoteen 6000 eKr. Sitä mukaa kuin heitä
virtasi pois Mesopotamiasta, he jatkuvasti tyhjensivät kotiseutujensa
biologisia reservejä ja samalla vahvistivat merkittävästi ympäristön kansoja.
Ja jokaiselle sellaiselle kansakunnalle, jonka luokse heidän matkansa vei, he
toivat antinaan huumorintajua, taidetta, seikkailumieltä, musiikkia ja
teollisuutta. He olivat taitavia eläinten kesyttämisessä ja asiantuntijoita maanviljelyn
alalla. Tavallisesti heidän läsnäolonsa kohensi ainakin joksikin aikaa
vanhempien rotujen uskonnollisia käsityksiä ja moraalitapoja. Ja tällä tavoin
Mesopotamian kulttuuri levisi hiljalleen Eurooppaan, Intiaan, Kiinaan,
pohjois-Afrikkaan ja Tyynenmeren saarille.
6. ANDIITTIEN VIIMEISET HAJAANTUMISET
Andiittien kolme viimeistä aaltoa virtasivat
ulos Mesopotamiasta vuosien 8000 ja 6000 välillä eKr. Mesopotamian itäpuolisten
ylänköheimojen paine ja läntisten tasankolaisten harjoittama ahdistelu
pakottivat nämä kolme suurta sivistyksen aaltoa ulos Mesopotamiasta.
Eufratinlaakson ja sen lähialueiden asukkaat siirtyivät viimeisessä
exoduksessaan useille tahoille:
Kuusikymmentäviisi prosenttia päätyi Kaspianmeren reittiä pitkin Eurooppaan, jossa he alistivat siellä vast'ikään ilmaantuneet valkoiset rodut -- sinisten ihmisten ja aikaisempien andiittien sekoituksen -- ja sulautuivat näihin.
Kymmenen prosenttia, johon kuului myös suuri
seetiläispappien ryhmä, muutti Elamin ylänköjen kautta idän suunnalle: Iranin
ylätasangolle ja Turkestaniin. Monet
[sivu 874]
heidän jälkeläisistään ajettiin myöhemmin Intiaan yhdessä arjalaisveljiensä kanssa, jotka olivat kotoisin pohjoisilta seuduilta.
Matkallaan pohjoista kohti kymmenen prosenttia mesopotamialaisista kääntyi itään, jolloin he päätyivät Sinkiangiin. Siellä he sekoittuivat andiittis-keltaisiin asukkaisiin. Valtaosa tämän rotusekoituksen kyvykkäistä jälkeläisistä meni myöhemmin Kiinaan, ja se myötävaikutti suuresti keltaisen rodun pohjoisen lohkon välittömään kohenemiseen.
Kymmenen prosenttia näistä pakenevista
andiiteista raivasi tiensä Arabian poikki ja saapui Egyptiin.
Ne viisi prosenttia andiiteista, jotka
edustivat Tigrisin ja Eufratin jokisuiden rannikkoseudulla vallalla ollutta sangen
korkeaa kulttuuria ja jotka olivat pidättyneet solmimasta aviositeitä
alempitasoisten naapuriheimolaisten kanssa, eivät suostuneet lähtemään
kotikonnuiltaan. Tämä ryhmä edusti monien oivallisten nodiitti- ja
adamiittikantojen jäännettä.
Vuoteen 6000 eKr mennessä tämä alue oli jo lähes kokonaan tyhjentynyt andiiteista, vaikka heidän jälkeläisiään, jotka olivat laajassa mitassa sekoittuneet ympäristön sangik-heimoihin ja Vähän-Aasian andoniitteihin, siellä paljon myöhempänä ajankohtana vielä olikin taistelemassa pohjoisesta ja idästä tulevia maahanhyökkääjiä vastaan.
Ympäristön
alemmantasoisten rotuainesten yhä laajempi maahansoluttautuminen teki lopun
toisen puutarhan kulttuuriaikakaudesta. Sivilisaatio siirtyi länteen: Niilille
ja Välimeren saarille, jossa sen kukoistus ja edistyminen jatkuivat vielä
pitkään sen jälkeen, kun mesopotamialainen alkulähde jo oli rappeutunut. Ja
tämä alemmantasoisten kansanheimojen pidäkkeetön maahanvirtaaminen valmisti
tien pohjoisten barbaarien myöhemmin suorittamalle koko Mesopotamian
valloittamiselle. Nämä ajoivat tiehensä vielä jäljellä olleet kyvykkäät
rotuainekset. Vielä myöhempinäkin vuosina paheksui paikalle jäänyt sivistynyt
väestö näiden tietämättömien ja moukkamaisten maahantunkeutujien läsnäoloa.
Jokivarren asukkaat olivat tottuneet siihen, että joet tiettyinä vuodenaikoina tulvivat yli äyräittensä; nämä ajoittain toistuneet tulvat kuuluivat vuotuisina tapahtumina heidän elämäänsä. Mutta pohjoisessa vähä vähältä tapahtuneiden geologisten muutosten seurauksena Mesopotamianlaaksoa uhkasivat uudet vaarat.
Välimeren itärannikon liepeillä sekä
Mesopotamian luoteis- ja koillispuolella sijaitsevien vuorten kohoaminen jatkui
ensimmäisen Eedenin mereenvajoamisen jälkeen tuhansia vuosia. Tämä ylänkömaiden
kohoaminen nopeutui merkittävästi noin vuonna 5000 eKr, ja kun tähän liittyi
pohjoisilla vuorilla suuresti runsastunut lumentulo, siitä aiheutui joka kevät
kaikkialla Eufratinlaaksossa ennennäkemättömiä tulvia. Nämä kevättulvat
pahenivat pahenemistaan niin, että jokialueiden asukkaat joutuivat lopulta
siirtymään itäisille ylängöille. Kymmenet kaupungit olivat näiden
laaja-alaisten vedenpaisumusten takia lähes tuhannen vuoden ajan
käytännöllisesti katsoen autioina.
Kun heprealaispapit Babylonian vankeudessa
lähes viisituhatta vuotta myöhemmin yrittivät juutalaisen kansanheimon vaiheita
seuraamalla päästä aina Aatamiin asti, heillä oli suuria vaikeuksia saada
tarinan palasia yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja silloin eräälle heistä juolahti mieleen
luopua koko yrityksestä, antaa koko maailman hukkua pahuuteensa Nooan tulvan
aikana ja päästä sillä keinoin parempiin lähtöasemiin johdattamalla Abrahamin
sukujuuret yhteen Nooan kolmesta eloonjääneestä pojasta.
[sivu 875]
Perimätiedot ajasta, jolloin vesi peitti alleen koko maanpiirin, ovat yleismaailmallisia. Monien rotujen hallussa on kertomus joskus ammoisina aikoina sattuneesta maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta. Raamatun kertomus Nooasta, arkista ja vedenpaisumuksesta on Babylonian vankeuden aikainen heprealaispapiston sepitelmä. Koskaan elämän Urantialle juurruttamisen jälkeen ei ole ollut mitään yleismaailmallista vedenpaisumusta. Ainoa sellainen aika, jolloin maapallon pinta on ollut kokonaan veden peitossa, oli arkeotsooisina aikakausina, ennen kuin maa oli alkanut nousta veden alta.
Nooa toki on elänyt. Hän oli viininvalmistaja
Aramista, lähellä Urukia sijainneesta joenvarsiyhdyskunnasta. Vuodesta vuoteen
hän piti kirjaa joen paisuntapäivistä. Hän teki itsestään yleisen pilkanteon kohteen,
kun hän kulki pitkin ja poikin jokilaaksoa puhumassa sen puolesta, että kaikki
talot rakennettaisiin puusta veneen muotoisiksi ja että kotieläimet tulvakauden
lähestyessä vietäisiin joka ilta veneeseen. Hänellä oli tapana käydä lähiseudun
jokiyhdyskunnissa joka vuosi varoittelemassa asukkaita siitä, että niin ja niin
monen päivän kuluttua tulva alkaisi. Lopulta tulikin vuosi, jolloin
vuosittaiset tulvat harvinaisen rankkojen sateiden johdosta paisuivat niin
valtavasti, että vesien äkillinen nousu pyyhkäisi mennessään koko kylän. Vain
Nooa ja hänen lähimmät perheenjäsenensä pelastuivat asuntolaivassaan.
Nämä tulvat johtivat andiittisivilisaation lopulliseen hajoamiseen. Tämän vedenpaisumuskauden päätyttyä toista puutarhaa ei enää ollut. Vain etelään ja sumerilaisten keskuuteen jäi hiipumaan se, mitä aikaisemmasta loistosta vielä oli jäljellä.
Tämän kaikkein
vanhimpiin kuuluvan sivilisaation jäännökset ovat löydettävissä näiltä
Mesopotamian alueilta sekä niiden koillis- ja luoteispuolelta. Mutta vielä
niitäkin vanhempia, Dalamatian ajalta olevia jäännöksiä, on Persianlahden
aaltojen alla, ja ensimmäinen Eeden lepää mereen vajonneena Välimeren itäosan
alla.
8. SUMERILAISET -- ANDIITEISTA VIIMEISET
Andiittien viimeisen hajaantumisen murrettua Mesopotamian sivilisaation biologisen selkärangan tämän oivallisen rodun pieni vähemmistö jäi kotikonnuilleen jokisuiston lähelle. Kysymys on sumerilaisista, ja vuoteen 6000 eKr mennessä heistä oli syntyperänsä puolesta tullut suurelta osin andiitteja, vaikka heidän kulttuurinsa olikin luonteeltaan lähes yksinomaan nodiittista, ja lisäksi he pitivät kiinni Dalamatian muinaisista perinteistä. Nämä rannikkoseutujen sumerilaiset olivat kaikesta huolimatta viimeiset andiitit Mesopotamiassa. Mutta Mesopotamian rodut olivat tähän myöhäiseen aikamäärään mennessä jo läpikotaisen sekoittuneita, kuten tämän aikakauden haudoista löydettyjen kallojen tyypeistä on luettavissa.
Tulvakausien aikana Susa koki suuren
kukoistuskauden. Ensimmäinen ja alempi kaupunki joutui veden alle niin, että
toinen eli ylempi kaupunki otti alemman kaupungin paikan tuolle aikakaudelle
ominaisen käsityöteollisuuden pääpaikkana. Näiden tulvien myöhemmin heikettyä
tuli Uurista savenvalantateollisuuden keskus. Noin seitsemäntuhatta vuotta sitten
Uur sijaitsi Persianlahden rannalla, mutta joen mukanaan kuljettamat ainekset
ovat kerrostuessaan lisänneet maa-alan siihen, missä rajoissa se nyt on.
Parempien vedensäätelyjärjestelmien ansiosta ja jokisuiden laajenemisen vuoksi
nämä yhdyskunnat kärsivät tulvista muita vähemmän.
Turkestanin ja Iranin ylätasangon barbaarit
olivat yllätyshyökkäyksillään jo pitkään ahdistelleet Eufratin ja Tigriksen
jokilaaksojen rauhanomaisia viljanviljelijöitä. Mutta ylängön laidunmailla yhä
pahemmaksi käyvä kuivuus antoi aiheen yhteishyökkäykselle Eufratinlaaksoon. Ja
tämän hyökkäyksen teki
[sivu 876]
entistäkin vakavammaksi se, että näiden ympäristön paimenten ja metsästäjien käytössä oli suuret määrät kesyhevosia. Juuri se, että heidän käytössään oli hevosia, antoi heille sotilaallisessa mielessä suunnattoman edun heistä etelään asuviin rikkaisiin naapureihin verrattuna. Lyhyessä ajassa he levittäytyivät koko Mesopotamian yli ja ajoivat liikkeelle viimeiset sivistyksen aallot, jotka levisivät kaikkialle Eurooppaan, länsi-Aasiaan ja pohjois-Afrikkaan.
Nämä Mesopotamian valloittajat kuljettivat riveissään monia Turkestanin sekoittuneiden pohjoisten rotujen parempia andiittisia rotuaineksia, joihin sisältyi jonkin verran Aataminpojan sukujuurta. Nämä vähemmän edistyneet mutta elinvoimaisemmat pohjoisesta tulleet heimot omaksuivat nopeasti ja halukkaasti sen, mitä Mesopotamian sivilisaatiosta oli jäljellä, ja ennen pitkää niistä kehkeytyivät ne sekoittuneet kansanheimot, jotka tapaamme Eufratinlaakson historian aikakirjojen ensimmäisiltä lehdiltä. Nopeasti ne elvyttivät Mesopotamian katoamassa olevan sivilisaation monia osa-alueita ja omaksuivat laaksoheimojen taiteet ja suuren osan sumerien kulttuurista. Nämä kansanheimot yrittivät jopa rakentaa kolmannen Baabelin tornin ja ottivat myöhemmin tämän sanan kansallisuutensa nimeksi.
Kun nämä koillisesta tulleet barbaariratsumiehet tallasivat jalkoihinsa koko Eufratinlaakson, he eivät alistaneet valtansa alle niitä andiittien jäänteitä, joiden asuinseudut sijaitsivat jokisuulla Persianlahden rannalla. Kyseiset sumerilaiset kykenivät pitämään puolensa korkeamman älykkyytensä, parempien aseidensa ja laajan, sotilaallista puolustusta varten rakennetun kanavaverkostonsa ansiosta. Nämä kanavat liittyivät heidän kastelujärjestelmäänsä, joka koostui keskenään yhteydessä olevista lammikoista. He olivat yhtenäinen kansa siksi, että heillä oli yhdenmukainen ryhmäuskonto. Näin he pystyivät ylläpitämään rodullisen ja kansallisen eheytensä vielä kauan sen jälkeen, kun heidän luoteisten naapureidensa keskuudessa oli tapahtunut hajoaminen erillisiksi kaupunkivaltioiksi. Yksikään näistä kaupunkivaltion muodostaneista ryhmistä ei kyennyt voittamaan yhtenäisiä sumereja.
Ja pohjoisesta tulleet maahantunkeutujat oppivat kohta luottamaan näihin rauhaa rakastaviin sumerilaisiin ja arvostamaan heitä taitavina opettajina ja hallintomiehinä. Sumerit olivat kaikkien pohjoisten kansojen keskuudessa ja Egyptistä lännessä aina Intiaan saakka idässä erittäin kunnioitettuja ja haluttuja taiteen ja teollisuuden opettajina, kaupallisen toiminnan johtajina ja siviilihallitsijoina.
Sumerilaisten ensimmäisen valtioliiton hajoamisen jälkeen myöhempien aikojen kaupunkivaltioita hallitsivat seetiläispappien luopiojälkeläiset. Vain naapurikaupunkeja valloittaessaan nämä papit kutsuivat itseään kuninkaiksi. Myöhemmät kaupunkikuninkaat eivät ennen Sargonin aikaa onnistuneet muodostamaan voimakkaita valtioliittoja siksi, että he pitivät mustasukkaisesti kiinni omista jumaluuksistaan. Jokainen kaupunki uskoi kaupunkijumalansa olevan kaikkia muita jumalia korkeammalla, ja tästä syystä ne kieltäytyivät alistumasta yhteisen johtajan alaisuuteen.
Tämän kaupunkipappien pitkään jatkuneen heikon hallinnon aikakauden lopetti Kishin pappi Sargon, joka julistautui kuninkaaksi ja ryhtyi valloittamaan koko Mesopotamiaa ja sen naapurimaita. Ja se teki toistaiseksi lopun pappien vallankäytöstä ja pappien komennossa olevista kaupunkivaltioista, joista jokaisella oli oma kaupunkijumalansa ja omat seremoniakäytäntönsä.
Tämän Kishin valtioliiton hajoamisen jälkeen seurasi pitkä vaihe, jonka kuluessa nämä laaksokaupungit kävivät keskinäistä taistelua ylivallasta. Ja herruutta piti hallussaan milloin Sumer, milloin Akkad, Kish, Uruk, Uur tai Susa.
Noin vuonna 2500 eKr sumerilaiset kokivat
ankaria vastoinkäymisiä pohjoisesta tulleiden suittien ja guittien käsissä.
Tulvaveden kasaamille kukkuloille rakennettu sumerilaisten pääkaupunki Lagash
kukistui. Uruk piti puoliaan kolmekymmentä vuotta Akkadin kukistumisen jälkeen.
Hammurabin hallituskauden alkuun mennessä sumerit olivat jo sulautuneet
pohjoisten seemiläisten riveihin, ja Mesopotamian andiitit hävisivät historian
lehdiltä.
[sivu 877]
Vuodesta 2500 vuoteen 2000 eKr riehuivat
nomadit alueella, joka ulottuu Atlantilta Tyynellemerelle. Neriläiset olivat
viimeinen purkauma sekoittuneiden andoniitti- ja andiittirotujen
mesopotamialaisten jälkeläisten kaspialaisesta ryhmästä. Mikä barbaareilta jäi
tekemättä Mesopotamian raunioittamiseksi, sen ilmaston muutokset myöhemmin
täydensivät.
Ja tällainen on kertomus violetista rodusta
Aatamin jälkeiseltä ajalta sekä rodun Eufrat- ja Tigrisvirtojen välissä
sijainneen kotimaan kohtalosta. Violetin rodun muinainen sivilisaatio luhistui
lopulta korkeammantasoisten kansanheimojen maastamuuttoon ja siihen, että
maahan muutti niiden alemmantasoisia naapureita. Mutta jo kauan ennen kuin
barbaariratsumiehet valloittivat laakson, oli suuri osa puutarhan sivistyksestä
levinnyt Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan. Näissä maanosissa se tuotti ne
käyteaineet, joiden vaikutuksen tuloksena on Urantian kahdennenkymmenennen
vuosisadan sivilisaatio.
[Esittänyt muuan Nebadonin Arkkienkeli.]