[sivu
974]
SYNTI, UHRI JA SOVITUS
ALKUKANTAINEN ihminen katsoi olevansa velkaa hengille, olevansa lunastamisen tarpeessa. Villi-ihmisen näkemyksen mukaan henget olisivat oikeutetusti saattaneet tuottaa hänelle paljon enemmänkin huonoa onnea. Aikaa myöten tästä käsityksestä muotoutui oppi synnistä ja pelastuksesta. Sielun katsottiin tulevan maailmaan lunastusvaatimuksen -- perisynnin -- alaisena. Sielu pitää lunastaa, ja siihen tarvitaan syntipukki. Pääkallonmetsästäjä kykeni kallonpalvontakultin harjoittamisen lisäksi tarjoamaan oman henkensä korvikkeen -- sijaiskärsijän.
Villi-ihminen
oli jo varhaisessa vaiheessa sellaisen käsityksen vallassa, että ihmisen
kurjuuden, kärsimyksen ja nöyryytyksen näkeminen tuotti hengille suunnatonta
tyydytystä. Aluksi ihmistä huolestuttivat vain hänen tekemisiinsä liittyvät
synnit, mutta myöhemmin hän alkoi kantaa huolta tekemättäjättämisen synneistä.
Ja koko sittemmin seurannut uhrausjärjestelmä kehittyi näiden kahden ajatuksen
ympärille. Tällä uudella rituaalilla oli yhtymäkohtia uhraamista edellyttäneen
lepyttelyseremonian noudattamisen kanssa. Alkuaikojen ihminen uskoi, että
jumalten suosioon pääsemiseksi oli tehtävä jotakin erikoista. Pitkälle edennyt
sivilisaatio vasta tuntee Jumalan, joka on johdonmukaisen kiihkoton ja suopea.
Lepyttely oli pikemminkin vakuutus lähimmän ajan huonoa onnea vastaan kuin
sijoitus tulevan autuuden hyväksi. Ja hengiltä välttymiseen, henkien
poismanaamiseen, pakottamiseen ja lepyttämiseen tähtäävät rituaalit sulautuvat
kaikki toisiinsa.
Tabua noudattamalla ihminen pyrki välttymään pahalta onnelta. Tabu oli yritys jotakin karttamalla välttyä loukkaamasta henkiaaveita. Tabut eivät aluksi olleet uskonnollisia, mutta jo varhain niihin liitettiin se ajatus, että ne olivat henkiaaveiden sanktioimia, ja tällä tavoin vahvistettujen tabujen perusteella alettiin säätää lakeja ja pystyttää instituutioita. Tabu on seremonianormien alkulähde ja alkukantaisen itsehillinnän esivaihe. Se oli yhteiskunnallisen säätelyn varhaisin -- ja pitkän aikaa sen ainoa -- muoto. Se on edelleenkin sosiaalisen säätelystruktuurin perusyksikkö.
Näiden kieltojen villi-ihmisen mielessä nauttima kunnioitus oli yhtä suurta kuin hänen pelkonsa niitä voimia kohtaan, joiden luultiin saattavan nuo kiellot voimaan. Tabut saivat ensi vaiheessa alkunsa sattumalta koetusta huonosta onnesta. Myöhemmin niitä asettivat päälliköt ja shamaanit eli ne fetissi-ihmiset, joiden katsottiin olevan henkiaaveiden, jopa jumalan, ohjauksessa. Primitiivisen ihmisen mielessä pelko henkien suorittamasta kostosta elää niin vahvana, että hän jotakin tabua vastaan rikottuaan saattaa kuolla pelosta, ja tämä dramaattinen tapahtuma voimistaa suunnattomasti sitä otetta, jolla tabu pitää kiinni eloon jääneiden mielistä.
Ensimmäisten kieltojen joukossa olivat
naisten ja muun omaisuuden anastamista koskeneet rajoitukset. Sitten kun
uskonto alkoi näytellä laajempaa osaa tabujen kehityksessä,
[sivu 975]
pidettiin kiellon kohteena olevaa esinettä tai tekoa epäpuhtaana, myöhemmässä vaiheessa sitä pidettiin epäpyhänä. Heprealaisten muistiinmerkinnät ovat täynnä mainintoja siitä, mikä on puhdasta tai epäpuhdasta, pyhää tai epäpyhää, eivätkä heidän tämäntapaiset uskomuksensa suinkaan olleet läheskään yhtä vaivalloisia ja laaja-alaisia kuin monien muiden kansojen vastaavat määräykset.
Dalamatian ja Eedenin seitsemän kehotusta samoin kuin heprealaisten kymmenen käskyä olivat kiistatta tabuja, jotka kaikki esitettiin samassa ammoisimpien kieltojen negatiivisessa muodossa. Mutta nämä uudemmat lakisäädökset olivat eittämättä vapauttavia sikäli, että ne korvasivat tuhannet aikaisemmat tabut. Ja mikä vielä merkittävämpää: nämä myöhemmät käskyt lupasivat selvästikin jonkin palkinnon siitä, että niitä noudatettiin.
Ensimmäiset ruokatabut olivat peräisin fetisismistä ja totemismista. Sika oli pyhä foinikialaisille, lehmä hinduille. Egyptiläisten sianlihatabu elää yhä heprealaisessa ja islamilaisessa uskossa. Eräs ruokatabun muunnos oli uskomus, jonka mukaan odottava nainen saattoi ajatella jotakin ruokaa niin paljon, että lapsi syntyessään oli tämän ruoan heijastuma. Sellaiset ravintoaineet olivat sittemmin tälle lapselle tabu.
Ruokailutavoista tuli ennen pitkää tabu, ja siitä saivat alkunsa muinaiset ja nykyiset pöytätavat. Kastijärjestelmät ja sosiaaliset tasot ovat ikivanhojen kieltojen surkastuneita jäänteitä. Yhteiskunnan organisoinnin alalla tabut saivat aikaan paljon, mutta ne olivat hirveän vaivalloisia. Negatiivinen kieltojärjestelmä säilytti hyödyllisten ja rakentavien säännösten ohella myös vanhentuneita, merkityksensä menettäneitä ja tarpeettomia tabuja.
Mitään
sivistynyttä yhteiskuntaa ei kuitenkaan olisi olemassa ja arvostelemassa
alkukantaista ihmistä, ellei näitä laaja-alaisia ja moninaisia tabuja olisi
ollut. Eikä tabu olisi koskaan pysynyt voimassa, ellei sillä olisi ollut
primitiivisen uskonnon antamia sitä ylläpitäviä sanktioita. Monet ihmisen
evoluution välttämättömät tekijät ovat olleet äärimmäisen kalliita, ne ovat
maksaneet ponnistelun, uhrautumisen ja kieltäymyksen muodossa valtavan
omaisuuden, mutta nämä saavutukset itsehillinnän alalla olivat niitä
tosiasiallisia puolapuita, joita pitkin ihminen nousi sivilisaation ylöspäin
vieviä tikkaita.
Sattumanpelko ja huonon onnen kammo sananmukaisesti ajoivat ihmisen keksimään primitiivisen uskonnon luulotelluksi vakuutukseksi näitä onnettomuuksia vastaan. Magiasta ja vainajahengistä uskonto kehittyi henkien ja fetissien kautta tabuiksi. Jokaisella alkukantaisella heimolla oli oma kielletyn hedelmän puunsa. Se oli varsinaisesti omenapuu, mutta kuvaannollisesti se koostui tuhansista oksista, jotka riippuivat raskaina kaikenlaisten tabujen painosta. Ja kielletty puu sanoi aina: "Älä".
Villi-ihmisen ajatusmaailman kehityttyä siihen pisteeseen, jossa se jo muodosti itselleen kuvan hyvistä ja pahoista hengistä, ja tabun saatua kehittyvän uskonnon antaman juhlallisen vahvistuksen, oli näyttämö valmiina uuden käsitteen, syntikäsitteen, ilmaantumiselle. Ajatus synnistä oli päässyt vallalle kaikkialla maailmassa jo ennen kuin ilmoitususkonto edes astui näyttämölle. Vasta syntikäsitteen myötä kävi luonnollinen kuolema primitiiviselle mielelle loogiseksi. Synti oli tabun rikkomista, ja synnin rangaistuksena oli kuolema.
Synti oli
ritualistinen, ei rationaalinen. Se oli teko, ei ajatus. Ja koko tätä synnin
käsitettä ruokkivat Dilmunin ja maanpäällisen pikkuparatiisin ajalta olevat
hiipuvat perimätiedot. Aatamista ja Eedenin puutarhasta kertoneet perimätiedot
tarjosivat aineksia myös unelmalle kerran rotujen aamuhämärissä vallinneesta
"kultakaudesta". Ja kaikki tämä vahvisti ajatuksia, jotka myöhemmin
puettiin sellaiseksi uskomukseksi, että ihminen oli saanut alkunsa erityisestä
luomistapahtumasta, että hän alkoi vaelluksensa täydellisenä ja että tabujen
rikkominen -- synti -- syöksi hänet hänen myöhempään surkeaan tilaansa.
[sivu 976]
Tavaksi
muuttuneesta tabun rikkomisesta tuli pahe. Alkuaikojen laki teki paheesta
rikoksen, uskonto teki siitä synnin. Alkuaikojen heimojen keskuudessa tabun
rikkominen oli yksin teoin tehty rikos ja synti. Yhdyskuntaa kohdannutta
onnettomuutta pidettiin aina rangaistuksena heimon tekemästä synnistä. Niille,
jotka uskoivat, että menestys ja vanhurskaus kulkivat käsi kädessä,
synnintekijöiden ilmeinen menestyminen aiheutti niin paljon päänvaivaa, että
oli välttämätöntä keksiä helvetit rangaistukseksi tabujen rikkojille. Näiden
ihmistä tulevaisuudessa odottavien rankaisupaikkojen lukumäärä on vaihdellut
yhdestä viiteen.
Syntien tunnustamisen ja anteeksisaamisen ajatus ilmestyi
primitiivisen uskonnon piiriin jo varhain. Ihmiset saattoivat julkisessa
kokouksessa pyytää anteeksi syntejä, jotka he aikoivat tehdä seuraavalla
viikolla. Synnintunnustus oli pelkästään rangaistuksesta vapautumiseen
tähdännyt riitti, samoin kuin se oli julkinen ilmoitus saastumisesta --
rituaali, jonka kuluessa huudettiin "epäpuhdas, epäpuhdas!" Sen
jälkeen seurasivat kaikki rituaalin vaatimat puhdistautumismenot. Kaikki
muinaisuuden kansat harjoittivat näitä tarkoituksettomia seremonioita. Monet
alkuaikojen heimojen noudattamat näennäisesti hygieeniset tavat olivat suurelta
osin seremoniaalisia.
Kieltäymyksestä
tuli uskonnollisessa kehityksessä seuraava askel; paastoaminen oli yleinen
tapa. Kohta tuli tavaksi luopua monistakin fyysisen mielihyvän muodoista,
varsinkin seksuaalisluontoisista. Paastorituaali juurtui syvälle moniin
muinaisiin uskontoihin, ja se on siirtynyt perintönä käytännöllisesti katsoen
kaikkiin nykyajan teologisiin ajatusrakennelmiin.
Jokseenkin
siihen aikaan, kun barbaarinen ihminen oli tointumassa tuhlaavaisesta vainajan
mukana suoritetusta omaisuuden polttamisesta ja hautaamisesta, juuri kun
rotujen talousstruktuuri alkoi muotoutua, ilmaantui tämä uusi uskonnollinen
kieltäymysoppi, ja kymmenettuhannet vilpittömät sielut alkoivat tavoitella
köyhyyttä. Omaisuutta pidettiin hengellisenä vammana. Nämä käsitykset
aineellisen omaisuuden hengellisistä vaaroista olivat Filonin ja Paavalin
aikoina laajalti vallalla, ja niillä on siitä lähtien ollut merkittävä vaikutus
eurooppalaiseen filosofiaan.
Köyhyys oli
pelkästään osa lihankuolettamisrituaalia, joka valitettavasti tuli liitetyksi
monien uskontojen -- erityisesti kristinuskon -- kirjoituksiin ja opetuksiin.
Katumusharjoitus on tämän usein järjettömän kieltäymysrituaalin negatiivinen
muoto. Mutta tämä kaikki opetti villi-ihmiselle itsehillintää, ja se oli
sosiaalisessa kehityksessä sinänsä arvokas edistysaskel. Itsensäkieltäminen ja
itsehillintä olivat kaksi varhaisen kehitysuskonnon mukanaan tuomista
suurimmista saavutuksista. Itsehillintä antoi ihmiselle uuden elämänfilosofian.
Se opetti hänelle taidon laventaa elämän murtolukua alentamalla
henkilökohtaisten vaatimusten muodostamaa nimittäjää sen sijaan, että hän olisi
aina vain pyrkinyt suurentamaan itsekkäiden halujensa tyydytyksestä muodostuvaa
osoittajaa.
Näihin
muinaisiin itsensäkurittamisen ideoihin kuului ruoskimista ja kaikenlaatuista
fyysistä kidutusta. Äitikultin papit opettivat fyysisen kärsimisen hyvettä
erityisen aktiivisesti, ja kastroimiseen alistumisellaan he toimivat siitä
esimerkkinä. Heprealaiset, hindut ja buddhalaiset olivat tämän fyysistä
nöyryytystä vaativan opinkappaleen innokkaita kannattajia.
Koko muinaisen
ajan ihmiset tavoittelivat tällä tavoin ylimääräisiä ansioita merkittäviksi
heidän jumaliensa pitämiin kieltäymyksen tilikirjoihin. Yhteen aikaan oli
tapana, että jonkin tunneperäisen paineen kohteena oltaessa annettiin lupauksia
kieltäymyksestä ja itsensäkiduttamisesta. Sittemmin nämä lupaukset saivat
jumalten kanssa tehdyn sopimuksen muodon, ja ne merkitsivät todellista
evolutionaarista edistymistä sikäli, että jumalten oletettiin kiitokseksi tästä
itsekidutuksesta ja lihankuolettamisesta tekevän jotakin, joka oli
ennakoitavissa. Lupaukset olivat sekä negatiivisia että positiivisia.
[sivu 977]
Tällaisten
luonteeltaan vahingollisten ja äärimmäisyyksiin menevien lupausten antamista
harjoitetaan nykyisin enimmäkseen muutamien Intian kansanryhmien keskuudessa.
Oli vain
luonnollista, että kieltäymyksen ja nöyryytyksen kultti kiinnittäisi huomiota
sukupuoliseen tyydytykseen. Pidättymiskultti sai alkunsa taisteluun
valmistautuvien sotilaiden keskuudessa noudatetusta rituaalista. Myöhemmin
siitä tuli "pyhimysten" noudattama tapa. Tämä kultti sieti
avioliittoa vain siksi, että se piti sitä vähäisempänä pahana kuin haureutta.
Tällä ammoisella kultilla on ollut epäsuotuisa vaikutus moniin suurista
maailmanuskonnoista, muttei mihinkään niin selkeästi kuin kristinuskoon.
Apostoli Paavali oli tämän kultin kannattaja, ja hänen henkilökohtaiset näkemyksensä
heijastuvat opetuksissa, jotka hän liitti kristilliseen teologiaan: "Hyvä
on miehelle olla naiseen ryhtymättä." "Soisin kaikkien ihmisten
olevan niin kuin minäkin." "Naimattomille ja leskille minä taas
sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin." Paavali tiesi
vallan hyvin, etteivät tällaiset opetukset kuuluneet Jeesuksen evankeliumiin,
ja sitä, että hän tämän myöntää, valaisee hänen lausumansa "Tämän minä
sanon luvan nojalla, en käskystä." Mutta tämä kultti johdatti Paavalin
halveksimaan naisia. Ja on suuri vahinko, että hänen henkilökohtaiset
mielipiteensä ovat niin kauan vaikuttaneet suuren maailmanuskonnon opetuksiin.
Mikäli teltantekijä-opettajan neuvoa olisi määrä noudattaa kirjaimellisesti ja
yleismaailmallisesti, ihmisrotua kohtaisi äkillinen ja kunniaton loppu.
Uskonnon ja ikivanhan pidättyvyyskultin sotkeminen johtaa sitä paitsi
välittömästi sotaan avioliittoa ja kotia vastaan, jotka sentään ovat
yhteiskunnan todellinen perustus ja inhimillisen edistyksen perusinstituutio. Mitään
ihmeteltävää ei ole siinä, että kaikki tällaiset uskomukset eri kansojen
monissa uskonnoissa edistivät selibaatissa elävien papistojen muodostumista.
Joskus olisi ihmisen vielä opittava nauttimaan vapaudesta
ilman hillittömyyttä, ravinnosta ilman ahnehtimista ja mielihyvästä ilman
irstailua. Ihmisen on käyttäytymisen säätelyssään parempi noudattaa
itsehillinnän periaatetta kuin äärimmäisyyteen vietyä itsensäkieltämistä. Eikä
Jeesus koskaan opettanut seuraajilleen moisia järjettömiä näkemyksiä.
Useiden muiden
palvontarituaalien tavoin ei uhraamisellakaan uskonnollisen
hartaudenharjoituksen osana ollut mitään yhtä ainoata ja yksiselitteistä
lähtökohtaa. Kun koira matelee isäntänsä edessä, näkyy siinä jo aavistuksenomainen
taipumus kumartaa valtiaan edessä ja kunnioittavasti palvoen heittäytyä maahan
mysteerin edessä. Palvontavirikkeestä on uhrin toimittamiseen vain yksi askel.
Alkukantainen ihminen mittasi uhrinsa arvon kärsimänsä tuskan määrällä. Sitten
kun uhraamisen ajatus liittyi uskonnolliseen seremoniajärjestykseen, ei uhriksi
alkuvaiheessa kelvannut mikään, mikä ei olisi tuottanut tuskaa. Alkuvaiheessa
uhrit olivat sellaisia tekoja kuin hiusten irtinyhtäminen, viilteleminen,
silpomiset, hampaiden irti-iskeminen ja sormien katkaiseminen. Sivilisaation
edistyessä nämä karkeat uhrikäsitykset jalostuivat itsensäkieltämisen,
askeesin, paaston, kurjuuden ja myöhemmin kristinopin mukaisen surun,
kärsimyksen ja lihankuolettamisen kautta tapahtuvan vanhurskauttamisrituaalin
tasolle.
Uskonnon
kehityksen varhaisvaiheessa esiintyi kaksi uhrikäsitettä: ajatus uhrilahjasta,
joka merkitsi kiitollisuudesta kertovaa suhtautumista, sekä velkauhri, johon
sisältyi ajatus lunastuksesta. Myöhemmin kehittyi sitten uhrin korvikkeen käsite.
Vieläkin
myöhemmin ihminen kuvitteli, että hänen uhrinsa -- olipa se minkälaatuinen
tahansa -- saattaisi toimittaa hänen viestinsä jumalten tietoon; se saattaisi
jumaluuden sieraimissa tuntua
[sivu 978]
suloiselta
tuoksulta. Sen myötä ilmaantuivat suitsutus ja muut uhrirituaalien esteettiset
piirteet. Nämä muotoutuivat uhrijuhliksi, jotka ajan mittaan kävivät yhä
monimutkaisemmiksi ja koukeroisemmiksi.
Sovitus- ja
lepytysuhrimenot syrjäyttivät uskonnon kehittyessä henkien loitollapitämiseen,
tyynnyttämiseen ja poismanaamiseen tähdänneet, vanhemmat menettelytavat.
Varhaisin ajatus
uhrista oli sellainen, että esi-isien henget kantoivat veroa puolueettomina
pysymisestään. Vasta myöhemmin kehittyi hyvittelyn käsite. Kun ihminen irtautui
käsityksestä, että ihmisrodun alkuperä oli evolutionaarinen, kun
Planeettaprinssin aikakaudesta ja Aatamin maanpäälläoleskelusta kertovat
perimätiedot suodattuivat aikojen läpi, levisi synnin ja perisynnin käsitys
laajalle niin, että satunnaisen ja henkilökohtaisen synnin takia suoritetusta
uhrauksesta kehittyi opinkappale koko rotua koskevan synnin sovittamiseksi
suoritettavasta uhrista. Uhraamalla sovittaminen oli kaiken kattava
vakuutusjärjestely, joka antoi suojan myös tuntemattoman jumalan osoittamaa
kaunaa ja kateutta vastaan.
Niin monien
herkkätuntoisten henkien ja ahnaiden jumalten piirittämällä alkukantaisella
ihmisellä oli vastassaan sellainen velkojajumalten armeija, että hän tarvitsi
koko elinikänsä ajan kaikki papit, rituaalit ja uhrit, jotta hän olisi
suoriutunut hengellisestä velastaan. Oppi perisynnistä eli rodullisesta
syntivelasta lähetti jokaisen henkilön elämäntaipaleelleen taakkanaan raskas
tietoisuus hänen velallisuudestaan henkivoimille.
Ihmisille
annetaan lahjoja ja lahjuksia, mutta kun niitä tarjotaan jumalille, niille
annetaan sellainen luonnehdinta, että ne ovat omaksi annettuja, pyhitettyjä,
tai sitten niitä kutsutaan uhreiksi. Kieltäymys oli lepyttelyn negatiivinen
muoto; uhreista tuli sen positiivinen muoto. Teko, jolla lepyttely toteutettiin,
sisälsi kiittelyä, ylistelyä, imartelua ja jopa viihdyttämistä. Ja juuri näiden
muinaisen lepyttelykultin positiivisten toteutustapojen jäänteistä muodostuvat
jumalanpalveluksen nykyiset muodot. Nykyajan palvontamuodot ovat
yksinkertaisesti näistä muinaisista positiiviseen lepyttelyyn kuuluneista
uhraamismenetelmistä tehtyjä rituaaleja.
Eläinuhri
merkitsi alkuaikojen ihmiselle paljon enemmän kuin se voisi koskaan merkitä
nykyisille roduille. Nämä luonnonkansat pitivät eläimiä tosiasiallisina ja
läheisinä sukulaisinaan. Ajan kuluessa ihminen alkoi suorittaa uhrinsa
viisaammin: hän lakkasi uhraamasta työeläimiään. Olipa uhrattavana mitä
tahansa, alussa ihminen uhrasi aina parasta, näin myös silloin kun hän uhrasi
kotieläimiään.
Kysymys ei suinkaan
ollut mistään tyhjänpäiväisestä kerskailusta, kun muuan Egyptin hallitsija
kertoi uhranneensa 113.433 orjaa, 493.386 nautaa, 88 venettä, 2.756 kultaista
kuvaa, 331.702 ruukullista hunajaa ja öljyä, 228.380 ruukkua viiniä, 680.714
hanhea, 6.744.428 leipää ja 5.740.352 säkillistä kolikoita. Ja näin tehdessään
hänen on täytynyt verottaa raatavia alamaisiaan raskaimman mukaan.
Silkka välttämättömyys pakotti lopulta nämä puolivillit
ihmiset syömään uhrilahjojensa aineellisen osan, kunhan jumalat olivat nauttineet
niiden sielun. Ja tälle tavalle hankittiin oikeutus julistamalla se
entisaikojen pyhäksi ateriaksi -- nykyisen kielenkäytön mukaan pyhäksi
ehtoolliseksi.
Nykyisin
vallitsevat käsitykset alkuaikojen kannibalismista ovat täysin virheellisiä.
Kannibalismi oli osa varhaisyhteisön tapasäännöksiä. Vaikka kannibalismi on
nykysivilisaatiolle traditionaalisesti kauhistuttavaa, se oli kuitenkin osa
alkuyhteisön sosiaalista ja uskonnollista struktuuria. Ryhmän edut pakottivat harjoittamaan
kannibalismia. Se kehittyi välttämättömyyden pakosta ja se jatkui, koska
elettiin taikauskon ja tietämättömyyden orjuudessa. Kysymyksessä oli
sosiaalinen, taloudellinen, uskonnollinen ja sotilaallinen tapa.
[sivu 979]
Alkuaikojen
ihminen oli ihmissyöjä. Hän piti ihmislihasta, ja siksi hän tarjosi sitä
ruokalahjana hengille ja primitiivisille jumalilleen. Koska aavehenget olivat
pelkästään muuntuneita ihmisiä ja koska ravinto oli ihmisen tärkein tarve, niin
täytyihän ruoan silloin olla myös vainajahengen suurin tarve.
Kannibalismi oli
kehittyvien rotujen keskuudessa yhteen aikaan kutakuinkin yleismaailmallista.
Sangikit olivat kaikki ihmissyöjiä, mutta andoniitit eivät aluksi sitä olleet,
eivät olleet myöskään nodiitit, eivät liioin adamiitit. Ihmissyöjiä eivät
olleet myöskään andiitit ennen kuin he olivat pääosin sekoittuneet
evolutionaarisiin rotuihin.
Mieltymys
ihmislihaan kasvaa. Kun ihmislihansyönti kerran on nälän, ystävyyden, koston
tai uskonnollisen rituaalin merkeissä päässyt alkuun, se jatkuu ja siitä tulee
tavaksi käynyttä kannibalismia. Ihmissyönti on saanut alkunsa ravinnon
niukkuudesta, vaikka tämä harvoin onkin ollut sen perimmäisenä syynä. Eskimot
ja alkuaikojen andoniitit olivat nälänhädän aikoja lukuun ottamatta kuitenkin
harvoin kannibaaleja. Punaiset ihmiset -- varsinkin Väli-Amerikassa -- olivat
kannibaaleja. Yhteen aikaan oli yleisenä tapana, että alkuaikojen äidit
tappoivat ja söivät omat lapsensa saadakseen takaisin synnytyksessä
menettämänsä voimat. Queenslandissa sattuu tavan takaa vieläkin, että esikoinen
surmataan ja pistellään poskeen. Monet Afrikan heimoista ovat vielä vähän aikaa
sitten turvautuneet tietoisesti kannibalismiin sotaan liittyvänä toimena,
eräänlaisena kauhistuksena, jolla he herättivät pelkoa naapureissaan.
Korkeammantasoisten
rotuainesten rappeutuminen johti aikaisemmin jonkinmääräiseen kannibalismiin,
mutta etupäässä sitä esiintyi evolutionaaristen rotujen keskuudessa.
Ihmissyönti alkoi aikana, jolloin ihmiset tunsivat kiihkeitä ja katkeria tunteita
vihollisiaan kohtaan. Ihmislihan syömisestä tuli osa juhlallista
kostoseremoniaa, uskottiin nimittäin, että vihollisen aave olisi tällä tavoin
hävitettävissä tai sulautettavissa syöjän henkeen. Aikanaan oli laajalti
vallalla sellainen uskomus, että noidat saivat kykynsä ihmislihaa syömällä.
Joidenkin
ihmissyöjäryhmien oli tapana syödä vain oman heimonsa jäseniä. Kysymyksessä oli
näennäishengellinen umpisiitos, jonka luultiin korostavan heimon sisäistä
yhteenkuuluvuutta. Mutta nämä ryhmät söivät kostamisen tarkoituksessa myös
vihollisia, ja ajatuksena oli, että sillä keinoin anastettiin vihollisten
voima. Katsottiin, että oli kunnianosoitus ystävän tai heimoveljen sielulle,
jos tämän ruumis syötiin, kun vihollisen ahmiminen sen sijaan oli tälle vain oikeudenmukainen
rangaistus. Villi-ihmisen mieli ei teeskennellyt johdonmukaisuutta.
Muutamien
heimojen keskuudessa iäkkäät vanhemmat halusivat, että heidän lapsensa söisivät
heidät. Joidenkin muiden heimojen keskuudessa taas oli tapana pidättyä syömästä
lähisukulaisia. Näiden ruumiit sen sijaan myytiin tai vaihdettiin muukalaisten
ruumiisiin. Melkoista kauppaa käytiin naisilla ja lapsilla, jotka oli lihotettu
teuraiksi. Milloin taudit tai sota eivät säännöstelleet väkimäärää, liikaväestö
kursailematta syötiin.
Seuraavista
tekijöistä johtuen kannibalismi on ollut vähitellen häviämään päin:
1. Siitä tuli
toisinaan seremonia, jossa koko yhteisö oli osallisena -- siitä tuli
kollektiivisesti omaksuttu yhteisvastuu kuolemaantuomitun heimoveljen tuomion
täytäntöönpanemisesta. Verenvuodatukseen syyllistyminen lakkaa olemasta rikos,
kun siihen osallistuvat kaikki, koko yhteisö. Teloitettujen rikollisten
syöminen oli muoto, jossa kannibalismia Aasiassa viime vaiheessa harjoitettiin.
2. Varsin
varhaisessa vaiheessa siitä tuli uskonnollinen rituaali, mutta aaveidenpelon
laajeneminen ei aina saanut aikaan ihmissyönnin vähenemistä.
3. Lopulta
kannibalismi kehittyi siihen vaiheeseen, että vain jotkin ruumiinosat tai
elimet syötiin eli ne osat, joiden luultiin sisältävän sielun tai osia
[sivu 980]
hengestä.
Verenjuonnista tuli yleistä, ja oli tapana sekoittaa "syötäväksi
kelpaavat" ruumiinosat lääkkeisiin.
4. Se oli
sallittua vain miehille. Naisilta kiellettiin ihmislihansyönti.
5. Seuraavaksi
se oli sallittua enää päälliköille, papeille ja shamaaneille.
6. Sitten siitä
tuli rodullisesti korkeampien heimojen keskuudessa tabu. Ihmissyöntiä koskeva
tabu sai alkunsa Dalamatiasta, ja se levisi hitaasti koko maailmaan. Nodiitit
suosivat ruumiinpolttoa keinona taistella kannibalismia vastaan, sillä aikanaan
oli yleisenä tapana kaivaa maahan haudatut ruumiit esille ja syödä ne.
7. Kun tavaksi
tuli uhrata ihmisiä, se enteili kannibalismin loppua. Kun ihmislihasta ensin
oli tullut korkeammalla olevien ihmisten -- päälliköiden -- ravintoa, lopulta
se säästettiin vieläkin korkeammalla oleville hengille. Ja näin ihmisuhri
lopetti tehokkaasti kannibalismin, mutta niin ei käynyt alimpien heimojen
keskuudessa. Kohta kun ihmisuhraus oli täysin vakiintunut tapa, ihmissyönnistä
tuli tabu. Ihmisliha oli vain jumalten ruokaa; ihminen sai syödä vain pienen
seremoniaalisen palan eli sakramentin.
Lopulta alettiin uhraamistarkoituksessa käyttää ihmisten
sijasta yleisesti uhrieläimiä, ja takapajuisempienkin heimojen keskuudessa
koiriensyöminen vähensi ihmissyöntiä suuresti. Koira oli ensimmäinen kesy
eläin, ja sitä arvostettiin suuresti sekä sellaisenaan että ravintona.
6. IHMISUHRIAJATUKSEN
KEHITTYMINEN
Ihmisuhri oli
kannibalismin epäsuora seuraus samalla, kun se oli lääke sitä vastaan. Kun
tavaksi tuli järjestää henkiseuralainen vainajalle henkien maailmaan, se johti
ihmissyönnin vähenemiseen, sillä näitä kuolemantapauksen vuoksi uhrattuja ei
koskaan tavattu syödä. Yksikään rotu ei ole ollut täysin vapaa jossakin
muodossa ja jonakin aikana esiintyneestä ihmisuhritavasta, vaikka andoniitit,
nodiitit ja adamiitit kannibalismiin mieltyivätkin muita vähemmän.
Ihmisten
uhraaminen on ollut käytännöllisesti katsoen yleismaailmallista. Se säilyi
kiinalaisten, hindujen, egyptiläisten, heprealaisten, mesopotamialaisten,
kreikkalaisten, roomalaisten ja monien muiden kansojen uskonnollisissa tavoissa
-- takapajuisten afrikkalaisten ja australialaisten heimojen keskuudessa se
säilyi jopa viime aikoihin asti. Myöhempien aikojen intiaaneilla oli
sivilisaatio, joka versoi kannibalismista, ja siksi se oli yltä päältä
ihmisuhrien veren tahraama, erityisesti Väli- ja Etelä-Amerikassa. Kaldealaiset
kuuluivat ensimmäisiin, jotka luopuivat tavallisissa tilanteissa suoritetuista ihmisuhreista
ja korvasivat ne eläinuhreilla. Noin kaksituhatta vuotta sitten muuan
helläsydäminen Japanin keisari otti käyttöön savikuvat ihmisuhrien
korvikkeiksi, mutta pohjois-Euroopassa tällaiset uhrit poistuivat käytöstä
vasta vajaat tuhat vuotta sitten. Joidenkin takapajuisten heimojen keskuudessa
vapaaehtoisia alistuu edelleenkin ihmisuhreiksi. Tällöin on kysymyksessä
eräänlainen uskonnollinen tai rituaalinen itsemurha. Muuan shamaani määräsi
kerran erään heimon suuresti kunnioittaman vanhan miehen uhrattavaksi. Väki
nousi kapinaan ja kieltäytyi tottelemasta. Tämän jälkeen vanhus pakotti oman
poikansa ottamaan hänet hengiltä. Entisajan ihmisten usko tähän tapaan oli
totista.
Muistiin on
tuskin merkitty toista yhtä traagista ja säälittävää kokemusta, joka kuvastaisi
muinaisten ja ajan koettelemien uskonnollisten tapojen ja niitä vastaan
sotineiden edistyvän sivilisaation vaatimusten välillä käytyjä sydäntä
raastavia taisteluja, kuin heprealaisten kertomus Jeftasta ja hänen
ainokaisesta tyttärestään. Yleistä tapaa noudattaen tämä hyvää tarkoittava mies
oli antanut järjettömän lupauksen, hieronut kauppaa "taistelujen
jumalan" kanssa ja suostunut maksamaan tietyn hinnan, mikäli hän voittaisi
vihollisensa. Ja hintana oli, että hän uhraisi sen,
[sivu 981]
joka hänen
palatessaan kotiin tulisi ensimmäisenä ulos hänen talostaan tervehtimään häntä.
Jefta ajatteli jonkun hänen luotto-orjistaan olevan paikalla häntä
tervehtimässä, mutta kävikin niin, että hänen tyttärensä ja ainoa lapsensa tuli
ulos toivottamaan hänet tervetulleeksi kotiin. Ja niin vielä näinkin hiljattain
ja oletetusti sivistyneen kansan keskuudessa tapahtui, että kun tämä kaunis
neito oli surrut kohtaloaan kahden kuukauden ajan, hänen isänsä todellakin isän
heimoveljien suostumuksella uhrasi hänet ihmisuhrina. Ja kaikki tämä tehtiin,
vaikka tiedettiin Mooseksen antamat ankarat määräykset ihmisuhreja vastaan.
Mutta miehet ja naiset ovat taipuvaisia antamaan mielettömiä ja tarpeettomia
lupauksia, ja entisaikojen ihmiset pitivät kaikkia tällaisia sitoumuksia
äärimmäisen pyhinä.
Kun entiseen
aikaan ryhdyttiin rakentamaan jotain vähänkin tärkeämpää rakennusta, tapana oli
lyödä kuoliaaksi joku ihminen "perustusuhriksi". Näin saatiin
vainajahenki vartioimaan ja suojelemaan rakennelmaa. Kun kiinalaiset
valmistautuivat valamaan kellon, tapa määräsi vähintään yhden neitsyen
uhrattavaksi kellon soinnin parantamiseksi. Valittu tyttö heitettiin elävältä
sulaan metalliin.
Monilla ryhmillä
oli kauan aikaa tapana muurata eläviä orjia tärkeisiin muureihin. Myöhempinä
aikoina pohjois-Euroopan heimot korvasivat tämän tavan, joka vaati elävien
ihmisten hautaamista uusien rakennusten seiniin, sillä, että he sulkivat muurin
sisään jonkun ohikulkijan varjon. Kiinalaiset hautasivat muuriin työläiset,
jotka kuolivat muurin rakennusvaiheen aikana.
Muuan Jerikon
muureja rakentanut Palestiinan pikkukuningas "laski niiden perustuksen
esikoiseensa Abiramiin ja pystytti niiden portit nuorimpaan poikaansa
Segubiin." Ei riittänyt, että tuona lähimenneisyyden ajankohtana tämä isä
pani kaksi poikaansa elävältä kaupungin porttien perustuskuoppiin, vaan hänen
tekonsa on myös kirjattu tapahtuneen "Herran sanan mukaan". Mooses
oli kieltänyt nämä perustusuhrit, mutta israelilaiset ottivat ne kohta hänen
kuolemansa jälkeen taas käyttöön. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
käytössä oleva seremonia, jossa helyjä ja muistoesineitä pannaan uuden
rakennuksen peruskiveen, on muistuttamassa alkuaikojen perustusuhreista.
Monilla
kansoilla oli pitkän aikaa tapana pyhittää ensimmäiset hedelmät hengille. Ja
nämä juhlallisuudet, jotka nykyisin ovat enemmän tai vähemmän symbolisia, ovat
kaikki jäänteitä niistä alkuaikojen seremonioista, joihin liittyi ihmisuhri.
Esikoistenuhraamisen ajatus oli levinnyt muinaiskansojen keskuudessa laajalle,
eritoten foinikialaisten pariin, jotka viimeisinä siitä myös luopuivat.
Uhraamisen jälkeen oli tapana sanoa "elämä elämästä". Nykyään sanotte
ruumiin äärellä "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen
tuleman."
Jos kohta sivistynyttä herkkätuntoisuutta kauhistuttaakin
mielikuva Abrahamista, joka katsoi olevansa pakotettu uhraamaan poikansa
Iisakin, ei sellainen noiden aikojen ihmisille ollut mikään uusi eikä outo
ajatus. Vallalla oli kauan aikaa sellainen tapa, että isät suuren emotionaalisen
paineen kohteena ollessaan uhrasivat esikoispoikansa. Monilla kansoilla on tätä
kertomusta sisällöllisesti vastaava traditio, sillä yhteen aikaan vallitsi
maailmanlaajuinen ja syvällekäyvä uskomus, jonka mukaan oli välttämätöntä
uhrata ihminen aina, kun tapahtui jotakin tavatonta tai epätavallista.
Mooses yritti
lopettaa ihmisten uhraamisen asettamalla tällaisten uhrien korvikkeeksi
lunastusmaksun. Hän loi täsmällisen järjestelmän, joka antoi hänen kansalleen
tilaisuuden välttyä harkitsemattomien ja mielettömien lupausten pahimmilta
seurauksilta. Tilukset, omaisuuserät ja lapset voitiin lunastaa tällaista
papeille maksettavaa vahvistettua korvausta vastaan. Ryhmät,
[sivu 982]
jotka lakkasivat
uhraamasta esikoisiaan, olivat pian paljon edullisemmassa asemassa kuin heidän
vähemmän edistyneet naapurinsa, jotka edelleenkin harrastivat näitä julmia
tekoja. Tällainen poikien menettäminen heikensi näitä takapajuisia heimoja
suuresti, ja sen lisäksi siinä usein katkesi myös heimon johtajan
perimysjärjestys.
Eräs
lastenuhraamisen päättymisen seuraus oli tapa sivellä pihtipielet verellä
esikoisen suojelemiseksi. Tämä tehtiin usein jonkin vuoden varrella vietetyn
uskonnollisen juhlan yhteydessä, ja tällainen seremonia oli yhteen aikaan
vallalla suurimmassa osassa maailmaa, Meksikosta Egyptiin.
Vielä senkin
jälkeen kun useimmat ryhmät olivat lopettaneet lasten rituaalisurmat, oli
tapana yhä jättää lapsi oman onnensa nojaan erämaahan tai pikku veneessä veden
vietäväksi. Jos lapsi selviytyi, uskottiin jumalten silloin puuttuneen asiaan
hänen säästämisekseen, niin kuin perimätiedot Sargonista, Mooseksesta,
Kyyroksesta ja Romuluksesta tietävät kertoa. Sen jälkeen tuli tavaksi vihkiä
esikoispojat pyhiksi tai pyhitetyiksi, jolloin heidän sallittiin varttua
täysikasvuisiksi, ja sen jälkeen heidät surmaamisen sijasta ajettiin
maanpakoon. Näin sai alkunsa siirtokuntien perustaminen. Roomalaiset
noudattivat tätä tapaa omissa siirtokuntien perustamishankkeissaan.
Monet
sukupuolisen leväperäisyyden ja primitiivisen palvonnan omituisista
toisiinsakytkeytymisistä saivat alkunsa ihmisuhriperinteen yhteydessä.
Muinaisina aikoina saattoi nainen, jos hän kohtasi pääkallonmetsästäjiä,
lunastaa henkensä antautumalla näille sukupuolisesti. Myöhempinä aikoina taas
oli jumalille uhriksi vihityllä neidolla tilaisuus päättää henkensä
pelastamisesta luovuttamalla kehonsa koko elämän ajaksi temppelin pyhään
seksuaalipalveluun. Hän pystyi tällä tavoin ansaitsemaan lunnasrahansa.
Muinaisajan miehet pitivät erittäin ylentävänä olla sukupuolisuhteessa naiseen,
joka oli tällä tavoin antautunut elämänsä lunastamiseen. Näiden pyhien neitojen
kanssa seurusteleminen oli uskonnollinen seremonia, ja kaiken lisäksi koko tämä
seremonia antoi hyväksyttävän tekosyyn aivan tavalliseen sukupuoliseen
tyydytykseenkin. Kysymyksessä oli kekseliäs itsepetos, johon sekä nämä neidot
että heidän seuralaisensa menivät ilomielin mukaan. Tapasäännöt laahaavat aina
sivilisaation evolutionaarisen edistymisen perässä ja antavat tällä tavoin
hyväksymisensä kehittyvien rotujen aikaisemmille ja barbaarimaisemmille
seksuaalisille tavoille.
Temppelihaureus levisi lopulta kaikkialle
etelä-Eurooppaan ja Aasiaan. Temppeliprostituoitujen ansaitsemaa rahaa
pidettiin kaikkien kansojen keskuudessa pyhänä -- suurena jumalille annettavana
lahjana. Ylhäisimmätkin naiset tungeksivat temppelien seksimarkkinoilla ja
osoittivat ansionsa kaikenlaisiin pyhiin palveluksiin ja yleishyödyllisille
laitoksille. Monet parempien luokkien naiset keräsivät myötäjäisensä
temppeleissä suorittamallaan väliaikaisella seksuaalipalvelulla, ja useimmat
miehet halusivat vaimokseen mieluiten tällaisen naisen.
8. LUNASTUS JA LIITTOSOPIMUKSET
Uhraamalla
lunastetuksi tuleminen ja temppeliprostituutio olivat itse asiassa ihmisuhrin
modifikaatioita. Seuraavaksi ilmaantui tyttärien valeuhraaminen. Tähän
seremoniaan kuului suoneniskentää, ja sen kuluessa vihkiydyttiin elinikäiseen
neitsyyteen. Kysymyksessä oli moraalinen reaktio aikaisempaan
temppeliprostituutioon. Myöhempinä aikoina neitsyet omistautuivat pyhien
temppelitulien vaalimiseen.
Lopulta ihmiset
päätyivät sellaiseen käsitykseen, että ruumiin jonkin osan uhraaminen voisi
korvata aikaisemmin tapana olleen kokonaisen ihmisen uhraamisen. Fyysistä
silpomista pidettiin sitäkin hyväksyttävänä korvikkeena. Uhrattiin hiuksia,
kynsiä, verta ja jopa sormia ja varpaita. Myöhempi ja jokseenkin
yleismaailmallinen ympärileikkauksen muinaisriitti oli eräs osittaisen
ihmisuhrin seurannainen. Ympärileikkaus oli pelkkä
[sivu 983]
uhritoimitus,
siihen ei liittynyt mitään hygienian ajatusta. Miehet ympärileikattiin, naiset
lävistyttivät korvalehtensä.
Sittemmin tuli
tavaksi sormien yhteensitominen sen sijaan, että ne olisi leikattu irti. Pään
ajeleminen ja tukan leikkaaminen olivat niin ikään muotoja, joilla osoitettiin
uskonnollista antaumusta. Eunukiksi kuohiminen oli ensi vaiheessa muunnos
ihmisuhrin ideasta. Afrikassa harrastetaan edelleenkin nenän ja huulten
lävistämistä, ja tatuointi on taiteellinen kehittymä aikaisemmasta karkeasta
ruumiin arpeuttamisesta.
Edistystä
mukanaan tuoneiden opetusten tuloksena uhraamisen tapa lopulta liittyi
ajatukseen liittosopimuksesta. Jumalat käsitettiin vihdoinkin sellaisiksi, että
he tekisivät tosiasiallisia sopimuksia ihmisen kanssa, ja tämä oli merkittävä
askel uskonnon vakiintumisessa. Laki, sopimus, astuu onnentavoittelun, pelon ja
taikauskon paikalle.
Ihminen ei
koskaan osannut edes uneksia ryhtyvänsä sopimussuhteisiin Jumaluuden kanssa,
ennen kuin hänen jumalakäsityksensä oli edennyt tasolle, jolla
maailmankaikkeuden säätelijät kuviteltiin sellaisiksi, että heihin voisi
luottaa. Ja ihmisen varhaisin näkemys Jumalasta teki tästä siinä määrin
ihmishahmoisen, että ihminen kykeni näkemään mielessään luotettavan Jumalan
vasta, kun hänestä itsestään tuli verrattain luotettava, moraalinen ja
eettinen.
Mutta ajatus
sopimuksen solmimisesta jumalten kanssa pääsi lopulta vallalle. Evolutionaarinen
ihminen saavutti lopulta sellaisen moraalisen omanarvontunnon, että hän rohkeni
ryhtyä kaupanhierontaan jumaltensa kanssa. Ja näin puuhailu uhrimenojen
toimittamiseksi muuttui vähitellen otteluksi, jossa ihminen antautui
filosofiseen tinkaamiseen Jumalan kanssa. Ja kaikki tämä merkitsi uutta keinoa,
jolla saada vakuutus huonoa onnea vastaan. Tai mieluumminkin se merkitsi
parempaa menettelytapaa entistä varmemman menestyksen ostamiseksi. Älkää
elätelkö senkaltaista erheellistä ajatusta, että nämä alkuaikojen uhrit
olisivat olleet jumalille annettu ilmainen lahja, oma-aloitteisesta
kiitollisuudesta tai kiitokseksi tarjottu uhri, sillä mitään todellisen
palvonnan ilmauksia ne eivät olleet.
Alkeelliset
rukouksen muodot eivät olleet mitään sen kummallisempaa kuin kaupanhierontaa
henkien kanssa, väittelyä jumalten kanssa. Kysymyksessä oli eräänlainen vaihtokauppa,
jossa vetoaminen ja suostuttelu korvattiin jollakin kouraantuntuvammalla ja
kallisarvoisemmalla. Rotujen keskuudessa kehittymässä ollut kaupankäynti oli
istuttanut ihmisten mieleen kaupankäynnin henkeä ja kehittänyt vaihtokaupassa
tarvittavaa oveluutta. Ja nyt nämä ominaisuudet alkoivat tulla esille ihmisen
palvontamenetelmissä. Ja aivan kuten jotkut ihmiset olivat parempia
kauppamiehiä kuin toiset, samoin pidettiin toisia ihmisiä parempina
rukoilijoina kuin muita. Oikeamielisen ihmisen rukousta pidettiin suuressa
arvossa. Oikeamielinen ihminen oli sellainen, joka oli selvittänyt kaikki tilit
henkien kanssa, sellainen, joka oli täyteen määräänsä täyttänyt kaikki
rituaalin edellyttämät velvollisuudet jumalia kohtaan.
Alkuaikojen rukousta voi tuskin sanoa palvonnaksi. Se oli
tinkaava vetoomus saada lisää terveyttä, varallisuutta ja elonpäiviä. Eivätkä rukoukset monissakaan suhteissa ole aikojen
myötä muuttuneet. Edelleenkin niitä luetaan ääneen kirjoista, niistä tehdään
yhä muodollisia lausuntaesityksiä, niitä jäljennetään paperille, jotka sitten
kiinnitetään rukousmyllyihin ja ripustetaan puiden oksille, joissa tuuli niitä
leyhytellessään säästää ihmiseltä vaivan avata oman suunsa.
Koko sinä aikana, jonka urantialaiset
rituaalit ovat kehittyneet, on ihmisuhri edistynyt verisestä ihmissyönnin
harjoittamisesta korkeammille ja symbolisemmille tasoille. Alkuaikojen
uhrirituaaleista syntyivät myöhempien aikojen sakramenttiseremoniat. Lähemmässä
menneisyydessä oli tapana, että vain papit nauttivat palasen kannibalistista
uhria tai pisaran ihmisverta, ja sitten kaikki yhdessä osallistuivat
korvikkeena toimineen eläimen syöntiin. Nämä alkuaikojen käsitykset lunnaista,
lunastuksesta ja sopimuksista ovat
[sivu 984]
kehittyneet myöhempien aikojen sakramenttitoimituksiksi. Ja tällä seremonioiden kehityksellä on kokonaisuudessaan ollut voimakkaasti sosiaalistava vaikutus.
Jumalan Äiti -kultin yhteydessä käytettiin Meksikossa ja muualla lopulta kakuista ja viinistä koostunutta sakramenttia aiemmin käytössä olleiden ihmisuhrien lihan ja veren asemesta. Heprealaiset harjoittivat kauan aikaa tätä rituaalia osana omia pääsiäismenojaan, ja juuri tästä seremoniatavasta sai alkunsa myöhempi sakramentin kristillinen versio.
Muinaisaikojen sosiaaliset veljeskunnat perustuivat verenjuomisriittiin. Juutalaisten ammoisessa veljesliitossa oli kysymys uhraamiseen liittyneestä veriveljeydestä. Paavali lähti rakentamaan uutta kristillistä kulttia "ikuisen liiton verelle". Ja opetuksilla verestä ja uhrista kristinoppia kenties tarpeettomasti kuormittaessaankin hän kuitenkin samalla lopetti kokonaan opit lunastuksesta ihmis- tai eläinuhrien kautta. Hänen tekemänsä teologiset kompromissit osoittavat, että ilmoituksenkin on alistuttava siihen asteittain muuttuvaan säätelyyn, jota evoluutio merkitsee. Paavalin mukaan Kristuksesta tuli viimeinen ja kaikiksi ajoiksi riittävä ihmisuhri, sillä jumalallisen Tuomarin vaatimukset on nyt kaikilta osin ja iäksi tyydytetty.
Ja näin on
uhrikultista pitkien aikakausien jälkeen kehittynyt sakramenttikultti.
Nykyuskontojen sakramentit ovat näin ollen näiden alkuaikojen karmaisevien
ihmisuhriseremonioiden ja vieläkin varhaisempien kannibalististen rituaalien
laillisia perillisiä. Pelastumistaan ajatellessaan monet panevat luottamuksensa
edelleenkin vereen, mutta ainakin siitä on nyt tullut vertauskuvallista,
symbolista ja mystistä.
Muinaisajan ihminen saavutti tietoisuuden
Jumalan suosiosta vain uhraamisella. Nykyajan ihmisen on kehitettävä uusia
menetelmiä saavuttaakseen tietoisuuden pelastuksesta. Synnintuntoisuus elää
edelleen kuolevaisen mielessä, mutta kaavat, joiden mukaan synnistä ajatellaan
pelastuttavan, ovat menettäneet merkityksensä ja vanhentuneet. Hengellisen
kaipuun todellisuus säilyy, mutta älyllinen edistyminen on hävittänyt ne tavat,
joilla mielen ja sielun rauha ja lohtu entisaikaan hankittiin.
Synti on määriteltävä uudelleen siten,
että se on tahallista epälojaalisuutta Jumaluutta kohtaan. Epälojaalisuudessa on eri asteita:
päättämättömyydestä aiheutuva osittainen epälojaalisuus; ristiriitaisuudesta
johtuva lojaalisuuden jakaminen eri tahoille; välinpitämättömyydestä aiheutuva
lojaalisuuden kuoleutuminen; ja lojaalisuuden kuolema, mikä näkyy
omistautumisena jumalattomille ihanteille.
Syyllisyydentunto tai -tunne on tietoisuutta tapasääntöjen rikkomisesta; tämä ei välttämättä ole synti. Mitään todellista syntiä ei ole ilman tietoista epälojaalisuutta Jumaluutta kohtaan.
Mahdollisuus syyllisyydentuntonsa tiedostamiseen on merkkinä ihmiskunnan transsendenttisesta arvosta. Se ei leimaa ihmistä alhaiseksi, vaan pikemminkin se yksilöi hänet luoduksi, jossa on potentiaalista suuruutta ja alati enentyvää ylevyyttä. Tällainen arvottomuudentunto on se ensimmäinen yllyke, jonka tulisi nopeasti ja varmasti johtaa uskon avulla tehtäviin valloituksiin, ja nämä puolestaan siirtävät kuolevaisen olennon mielen moraalisen ylevyyden, kosmisen ymmärryksen ja hengellisen elämäntavan verrattomille tasoille; näin inhimillisen olemassaolon kaikki merkitykset muuttuvat ajallisista ikuisiksi samalla, kun kaikki arvot kohoavat inhimillisistä jumalallisiksi.
Synnin tunnustaminen on epälojaalisuuden
miehuullista torjumista, mutta se ei millään tavoin lievitä tällaisen
epälojaalisuuden ajallis-avaruudellisia seuraamuksia. Mutta tunnustaminen --
synnin luonteen vilpitön tunnustaminen -- on uskonnollisen kasvun ja
hengellisen edistymisen kannalta välttämätöntä.
[sivu 985]
Se, että Jumaluus antaa synnin anteeksi,
merkitsee lojaalisuussuhteiden uudistamista sellaisen vaiheen jälkeen, jolloin
ihminen on tietoinen siitä, että nämä suhteet tahallisen kapinoinnin
seurauksena puuttuvat. Anteeksiantoa ei tarvitse pyytää, tarvitaan vain, että
se otetaan vastaan siinä muodossa, että ollaan tietoisia luodun ja Luojan
välisten lojaalisuussuhteiden uudelleenviriämisestä. Ja kaikki lojaalit Jumalan
pojat ovat onnellisia, palveluhaluisia ja alati edistyviä matkatessaan ylöspäin
kohti Paratiisia.
[Esittänyt muuan
Nebadonin Loistava Iltatähti.]