[sivu 994]
RUKOILUN KEHITYSHISTORIA
ERÄÄNÄ uskonnon toimintamuotona rukoileminen kehittyi edeltäneistä ei-uskonnollisista monologi- ja dialogiesityksistä. Alkukantaisen ihmisen minätietoisuuden kehittymisen myötä sen väistämättömänä ja itsestään selvänä seurauksena heräsi myös tietoisuus muista olevaisista, heräsi kaksitahoinen potentiaali toisaalta sosiaaliseen reagointiin ja toiseksi Jumalan olemassaolon tunnustamiseen.
Varhaisimmassa
muodossaan rukouksia ei osoitettu Jumaluudelle. Tällaiset ajatusten
julkituonnit muistuttivat jokseenkin sitä, mitä sanoisit ystävälle ryhtyessäsi
johonkin tärkeään hankkeeseen: "Toivota minulle onnea." Alkukantainen
ihminen oli magian orja; onni, sekä hyvä että huono, tuli mukaan kaikkiin
elämän käänteisiin. Aluksi nämä hyvän onnen puolesta esitetyt vetoomukset
olivat monologeja -- pelkästään jonkinlaista magiantoimittajan ääneen
ajattelua. Seuraavassa vaiheessa nämä onneen uskovat tapasivat hankkia
asialleen ystäviensä ja perheidensä tuen, ja ennen pitkää oli menossa
jonkinmuotoinen seremonia, jossa oli mukana koko sukukunta tai heimo.
Kun aaveiden ja
henkien käsitteet kehityksen tuloksena ilmaantuivat, näitä vetoomuksia alettiin
osoittaa ihmisen yläpuolella oleville tahoille, ja kun tietoisuus jumalista heräsi,
tällaiset ajatusten julkituonnit yltivät aidon rukouksen tasoille. Tästä on
havainnollisena esimerkkinä se, että muutamien Australian heimojen keskuudessa
ilmeni alkeellisia uskonnollisia rukouksia jo ennen kuin ne uskoivat henkiin ja
ihmisen yläpuolella oleviin persoonallisuuksiin.
Intialainen
toda-heimo noudattaa nykyäänkin tätä tapaa olla osoittamatta rukousta
kenellekään erityisesti, kuten tekivät alkuaikojen kansat, kun uskonnollinen
tietoisuus ei vielä ollut herännyt. Erona on vain se, että toda-heimon kohdalla
tässä on kysymyksessä rappeutuvan uskonnon taantuminen tälle primitiiviselle
tasolle. Todien maitotalouspappien nykyiset rituaalit eivät edusta mitään
uskonnollista seremoniaa, sillä nämä persoonattomat rukoukset eivät anna mitään
panosta minkäänlaisten sosiaalisten, moraalisten tai hengellisten arvojen
säilymiseen tai lisäämiseen.
Esiuskonnollinen rukoilu kuului osana melanesialaisten
maana*- menoihin, Afrikan pygmien oudah-uskomuksiin ja Pohjois-Amerikan
intiaanien manitou-taikauskoihin. Afrikan baganda-heimot ovat vasta äskettäin
nousseet rukoilemisen maana-tasolta. Tässä alkuaikojen evolutionaarisessa
sekasorrossa ihmiset rukoilevat jumalia -- paikallisia ja kansallisia --
fetissejä, amuletteja, vainajahenkiä, hallitsijoita ja tavallisia ihmisiä.
Alkuaikojen
kehitysuskonnon tehtävänä on säilyttää ja laajentaa niitä sosiaalisia,
moraalisia ja hengellisiä perusarvoja, jotka ovat vähitellen muotoutumassa.
Uskonnon tätä tehtävää ihmiskunta ei pane merkille tietoisesti, vaan se
toteutuu pääasiassa rukouksen funktion avulla. Rukoilu edustaa jokaisen ryhmän
kohdalla tahatonta mutta kuitenkin persoonallista ja kollektiivista pyrkimystä
varmistaa
[sivu 995]
(aktualisoida)
tämä korkeampien arvojen säilyminen. Ilman rukoilun antamaa varjelua kaikki
pyhät päivät muuttuisivat taas pelkiksi vapaapäiviksi.
Uskonto ja
siihen kuuluvat toiminnot, niistä tärkeimpänä rukoilu, liittyvät vain arvoihin,
jotka saavuttavat yleisen sosiaalisen tunnustuksen, ryhmän hyväksynnän. Niinpä
kun alkuaikojen ihminen pyrki tyydyttämään alhaisempia tuntemuksiaan tai
toteuttamaan häikäilemättömän itsekkäitä mielihalujaan, hän ei päässyt
osalliseksi uskonnon tarjoamasta lohdutuksesta eikä rukoilun suomasta avusta.
Mikäli yksilö pyrki saamaan toteutetuksi jotakin sellaista, joka oli
yhteiskunnan vastaista, hänen oli pakko etsiä ei-uskonnollisen magian apua,
hänen oli turvauduttava noitiin, ja sen vuoksi hän pakostakin jäi vaille
rukouksen antamaa apua. Rukouksesta tuli näin ollen jo sangen varhaisessa
vaiheessa sosiaalisen kehityksen, moraalisen etenemisen ja hengellisen
edistymisen voimallinen vauhdittaja.
Mutta
primitiivinen mieli ei ollut sen paremmin looginen kuin johdonmukainenkaan.
Alkuajan ihmiset eivät tajunneet, etteivät aineelliset asiat kuulu rukouksen
piiriin. Nämä ajatusmaailmaltaan yksinkertaiset sielut järkeilivät, että
ravinto, asuinsuoja, sade, riista ja muut aineelliset hyvät kohottivat
sosiaalista hyvinvointia. Niinpä he alkoivat rukoilla saadakseen näitä
aineellisia siunauksia. Vaikka tämä merkitsi rukouksen vääristymistä, rohkaisi
se kuitenkin ponnistelemaan näiden aineellisten tavoitteiden saavuttamiseksi
sosiaalisin ja eettisin toiminnoin. Vaikka tällainen rukouksen väärinkäyttö
madalsi kansan tiedostamia hengellisiä arvoja, se samalla kuitenkin kohotti
suoraan sen taloudellisia, sosiaalisia ja eettisiä tapasääntöjä.
Rukoileminen on kaikkein
alkeellisimman tyyppisessä mielessä vasta monologin asteella. Hyvin pian
siitä tulee dialogi, eikä aikaakaan,
kun se laajenee ryhmässä harjoitettavan palvonnan tasolle. Rukoilu merkitsee, että alku-uskonnon esimaagiset loitsut ovat kehittyneet tasolle, jossa ihmismieli tunnustaa hyväntahtoisten voimien tai olentojen todellisuuden, ja nämä kykenevät
lisäämään sosiaalisia arvoja ja kohottamaan
moraalisia ihanteita, ja lisäksi ihminen
tajuaa näiden aikaansaannosten olevan peräisin ihmisen yläpuolelta sekä olevan erillään itsetajuisen ihmisen ja hänen kuolevaistoveriensa
itseydestä. Aito rukous ilmaantuu näin ollen vasta,
kun se, joka huolehtii uskonnollisesta hoivasta, hahmotetaan persoonalliseksi.
Rukoilulla ja
animismilla ei juurikaan ole yhteyttä, mutta animismiin kuuluvia uskomuksia saattaa esiintyä kehkeytyvien uskonnollisten tuntemusten rinnalla. Uskonnolla ja animismilla
on monissa tapauksissa ollut kokonaan eri alkulähteet.
Alkukantaisesta pelon orjuudesta vapautumattomien
kuolevaisten kohdalla on olemassa todellinen vaara, että rukoilu kaikkineen
saattaa johtaa sairaalloiseen synnintuntoon, perusteettomaan vakuuttuneisuuteen
omasta syyllisyydestä -- todellisesta tai kuvitellusta. Mutta nykyisin ei ole
todennäköistä, että kovinkaan moni käyttäisi niin paljon aikaa rukoilemiseen,
että se johtaisi tällaiseen oman arvottomuuden ja syntisyyden vahingolliseen
hautomiseen. Rukouksen vääristymiseen ja turmeltumiseen liittyvät vaarat
koostuvat tietämättömyydestä, taikauskoisuudesta, kivettymisestä,
elinvoimaisuuden menettämisestä, materialismista ja fanaattisuudesta.
Ensimmäiset
rukoukset olivat vain sanoiksi puettuja toivomuksia, hartaiden toiveiden
julkituomista. Rukouksesta tuli seuraavaksi menetelmä, jolla rukoilija sai
henget toimimaan yhteistyössä kanssaan. Ja sitten se saavutti korkeamman
funktion avustaen uskontoa kaikkien sellaisten arvojen säilyttämisessä, jotka
olivat säilyttämisen arvoisia.
Sekä rukoilu
että magia ilmaantuivat tuloksena siitä, miten ihminen reagoi sopeutuakseen
urantialaiseen ympäristöön. Mutta tämän ylimalkaisen yhteyden lisäksi niillä on
varsin vähän yhteistä. Rukoilu on aina ollut osoituksena rukoilevan minän
positiivisesta toiminnasta; psyykkistä se on ollut aina ja joskus
hengellistäkin. Magia on
[sivu 996]
tavallisesti
ollut merkkinä pyrkimyksestä muovata todellisuutta ilman, että sillä on
puututtu muovaajan, magianharjoittajan, minään. Toisistaan riippumattomasta
alkuperästään huolimatta magialla ja rukoilulla on myöhemmissä kehitysvaiheissa
ollut keskinäisiä yhtymäkohtia. Magia on toisinaan, kun sen tavoite on asetettu
korkeammalle, noussut maagisten kaavojen tasolta rituaalien ja loitsujen kautta
aidon rukouksen kynnykselle. Rukoilusta taas on toisinaan tullut niin
materialistista, että se on rappeutunut puolittain maagiseksi keinoksi vältellä
Urantian ongelmien ratkaisemisen edellyttämää ponnistelua.
Ihmisen opittua,
ettei rukous kykenisi pakottamaan jumalia, siitä tuli sen jälkeen enemmänkin
vetoomuksen luonteinen, siitä tuli suosioonpääsyn tavoittelua. Mutta aidoin
rukous on todellisuudessa ihmisen ja hänen Tekijänsä välistä hyvin läheistä
yhteyttä.
Kun johonkin
uskontoon ilmaantuu uhrikäsite, se vääjäämättä vähentää aidon rukouksen
korkeampaa tuloksellisuutta, sillä sen sijaan, että ihmiset uhraisivat oman
pyhitetyn tahtonsa Jumalan tahdon täyttämiselle, he pyrkivätkin korvaamaan sen
aineellisen omaisuuden uhraamisella.
Kun uskonnolta
riistetään persoonallinen Jumala, sen rukoukset siirtyvät teologian ja
filosofian tasoille. Aina kun uskonnon korkein jumalakäsite on panteistisen
idealismin mukainen käsitys persoonattomasta Jumalasta, se osoittautuu
joillekin mystisen kanssakäymisen muodoille perustan tarjotessaankin kuitenkin
kohtalokkaaksi aidon rukouksen voimalle, sillä tällaisessa rukouksessa on aina
kysymys ihmisen kanssakäymisestä persoonallisen ja korkeamman olennon kanssa.
Ihmisrodun kehityksen
varhaisempina aikoina ja vielä nykyäänkin rukoilu on keskitason ihmisen
jokapäiväisessä kokemuksessa varsin suurelta osin ilmiö, jossa ihminen
seurustelee oman alitajuntansa kanssa. Mutta on olemassa myös sellainen
rukouksen alue, jossa älyllisesti valpas ja hengellisesti edistyvä yksilö
enemmässä tai vähemmässä määrin saavuttaa yhteyden ihmismielen ylitajuisiin
tasoihin -- sisimmässä olevan Ajatuksensuuntaajaan toimipiiriin. On sitä paitsi
olemassa aidon rukouksen ehdottomasti hengellinen osa-alue, jonka kohdalla on
kysymys rukouksen vastaanottamisesta ja tiedostamisesta universumin
hengellisten voimien toimesta ja joka on täysin erillään kaikesta
inhimillisestä ja älyllisestä yhteydestä.
Rukoilun anti
kehittyvän ihmismielen uskonnollisen näkemyksen kehittymiseen on suuri. Rukoilu
on voimallisesti vaikuttava tekijä, joka toimii persoonallisuuden
eristyneisyyden estämiseksi.
Rukoilussa on kysymys eräästä rodulliseen evoluutioon
kuuluviin, luonnostaan syntyviin uskontoihin liittyvästä tekniikasta, joka
muodostaa myös osan eettisessä mielessä oivallisten, korkeampien uskontojen --
ilmoitususkontojen -- kokemuksellisista arvoista.
Vasta kieltä
käyttämään opetellessaan lapset ovat taipuvaisia ajattelemaan ääneen,
ilmaisemaan ajatuksensa sanoin, vaikkei ketään olisikaan paikalla heitä
kuulemassa. Luovan mielikuvituksen päästessä iduilleen he osoittavat taipumusta
keskustella kuvitteellisten tovereiden kanssa. Orastava minuus pyrkii tällä
tavoin seurustelemaan kuvitellun toisen minän kanssa. Näin lapsi oppii
jo varhain muuntamaan monologikeskustelunsa näennäisdialogeiksi, joiden
kuluessa tämä toinen minä vastaa lapsen sanoiksi pukemaan ajatteluun ja
toiveiden julkituontiin. Hyvin suuri osa aikuisen ihmisen ajattelusta tapahtuu mentaalisesti
keskustelumaisessa muodossa.
Rukouksen
varhainen ja primitiivinen muoto muistutti paljon nykyajan toda-heimon
puolimaagisia lausuntaesityksiä, rukouksia, joita ei osoitettu erityisesti
[sivu 997]
kenellekään.
Mutta tällaisilla rukoilumenetelmillä on "toinen minä" -käsityksen
ilmaantumisen myötä pyrkimys kehittyä dialogityyppiseksi kanssakäymiseksi.
Aikanaan toisen minän käsite kohoaa korkeampaan, jumalalliseen arvoasemaan, ja
rukous uskontoon kuuluvana toimintana on silloin ilmaantunut. Tämän tyypiltään
primitiivisen rukoilun on sitten kehityttävä monien vaiheiden kautta ja pitkien
aikakausien ajan, ennen kuin se saavuttaa älyllisen ja aidosti eettisen
rukouksen tason.
Siinä muodossa,
jossa toisiaan seuraavat rukoilevien kuolevaisten sukupolvet "toisen
minän" kulloinkin käsittävät, se kehittyy aaveiden, fetissien ja henkien
kautta polyteistisiksi jumaliksi ja lopulta Ainoaksi Jumalaksi, jumalalliseksi
olennoksi, jossa ruumiillistuvat rukoilevan minuuden korkeimmat ihanteet ja
ylevimmät pyrkimykset. Ja näin rukous toimii kaikkein väkevimpänä uskonnon
piiriin kuuluvana tekijänä rukoilevien ihmisten kunnioittamien korkeimpien
arvojen ja ihanteiden säilyttämisessä. Koko ajan siitä hetkestä, jolloin toisen
minän käsitys kehkeytyy, siihen hetkeen, jolloin jumalallisen ja taivaallisen
Isän käsite ilmaantuu, rukoilu rakentaa sosiaalisuutta, moraalisuutta ja
hengellisyyttä.
Yksinkertainen
uskosta lähtevä rukous todistaa ihmisen kokemusmaailmassa tapahtuneesta
valtavasta kehityksestä. Sen kuluessa ammoiset keskustelut alku-uskonnon
piirissä toiseksi minäksi kutsumamme kuvitteellisen symbolin kanssa ovat
kohonneet sellaiselle tasolle, että ollaan toisaalta yhteydessä Infiniittisen
henkeen, toisaalta vilpittömästi tietoisia siitä, että koko älyllisen
luomakunnan ikuinen Jumala ja Paratiisin-Isä on todellinen.
Kaiken sen
lisäksi, mikä rukoilun kokemisessa on yliminää, olisi muistettava, että
eettinen rukoilu on oivallinen tapa kohottaa omaa minäänsä ja vahvistaa
itseyttä paremman elämänasenteen ja korkeammalla olevien tavoitteiden
saavuttamiseksi. Rukoilu houkuttelee ihmisminän etsimään apua kummaltakin
suunnalta: aineellisen alueen avun osalta alitajuntaan kertyneestä kuolevaisen
kokemuksesta; innoituksen ja ohjauksen osalta niiltä ylitajunnan rajamailta,
joilla aineellinen on yhteydessä hengelliseen -- yhteydessä Salaperäiseen
Opastajaan.
Rukoilu on aina
ollut ja tulee aina olemaan kaksiosainen inhimillinen kokemus: psykologinen
toimitus, johon liittyy hengellinen menetelmä. Eivätkä nämä kaksi rukouksen
funktiota ole koskaan täysin toisistaan erotettavissa.
Valistuneen rukoilijan tulee tunnustaa paitsi
ulkopuolisen ja persoonallisen Jumalan olemassaolo myös sisäisen ja
persoonattoman Jumaluuden eli sisimmässä olevan Suuntaajan olemassaolo. On
kaikin puolin soveliasta, että ihminen rukoillessaan pyrkisi saamaan käsityksen
Paratiisissa olevasta Universaalisesta Isästä, mutta useimpia käytännön
tarkoituksia ajatellen tehokkaampi menetelmä olisi sellainen, että palataan
käsitykseen lähellä olevasta toisesta minästä, aivan kuten primitiivinen mieli
oli tottunut tekemään, ja sitten tiedostetaan, että ajatus tästä toisesta
minästä on kehittynyt pelkästä kuvitelmasta totuudenmukaiseksi tiedoksi siitä,
että Jumala asuu kuolevaisessa ihmisessä Suuntaajan tosiasiallisena läsnäolona,
jotta ihminen voi ikään kuin kasvoista kasvoihin keskustella todellisen, aidon
ja jumalallisen toisen minän kanssa, ja tämä asuu hänen sisimmässään ja on
nimenomainen elävää Jumalaa, Universaalista Isää, oleva läsnäolo ja olennoituma.
Mikään sellainen
rukous ei voi olla eettinen, jonka esittäjä tavoittelee itsekästä etua
lähimmäistensä kustannuksella. Itsekäs ja materialistinen rukoilu on
ristiriidassa eettisten uskontojen kanssa, koska ne perustuvat epäitsekkääseen
ja jumalalliseen rakkauteen. Tällainen epäeettinen rukoilu palautuu kaikkineen
alkeellisille pseudomagian tasoille, eikä sellainen rukoilu ole edistyvien
sivilisaatioiden eikä valistuneiden uskontojen arvon mukaista. Itsekäs
rukoileminen rikkoo koko rakastavaan oikeudenmukaisuuteen perustuvan etiikan
henkeä vastaan.
Rukoilemista ei
saa milloinkaan käyttää väärin tavalla, joka tekee siitä tekojen korvikkeen.
Kaikki eettinen rukoilu kannustaa toimintaan ja opastaa yhä pitemmälle menevään
ponnisteluun kohti yliminän saavuttamisen ihanteellisia päämääriä.
[sivu 998]
Ole oikeudenmukainen
kaikessa rukoilussasi. Älä odota Jumalan osoittavan puolueellisuutta, älä odota
hänen rakastavan sinua enemmän kuin muita lapsiaan: ystäviäsi, naapureitasi,
jopa vihamiehiäsi. Mutta luonnonuskontojen tai kehitysuskontojen puitteissa
esiintyvä rukoileminen ei ensi vaiheessa ole eettistä, kuten se on myöhemmissä
ilmoitususkonnoissa. Kaikki rukoileminen, olipa se yksin tai yhdessä
suoritettua, voi olla joko egoistista tai altruistista. Toisin sanoen rukouksen
keskipisteessä on joko rukoilija itse tai siinä ovat muut ihmiset. Kun rukous
ei havittele mitään sille, joka rukoilee, eikä mitään hänen lähimmäisilleen,
silloin tällaiset sielun asenteet suuntautuvat kohti todellisen palvonnan
tasoja. Egoistisiin rukouksiin liittyy tunnustuksia ja vetoomuksia, ja usein
niihin sisältyy pyyntöjä aineellisista suopeudenosoituksista. Rukous on hieman
eettisempi koskiessaan anteeksiantoa ja tavoitellessaan viisautta itsehillinnän
lisäämiseksi.
Tyypiltään
epäitsekäs rukoilu on vahvistavaa ja lohduttavaa, mutta materialistisen
rukoilun satona on vääjäämättä pettymystä ja pettymistä, kun yhä pitemmälle
menevät tieteelliset löydöt osoittavat ihmisen elävän sellaisessa fyysisessä
universumissa, jossa vallitsee laki ja järjestys. Yksilön tai rodun lapsuudelle
on ominaista alkeellinen, itsekäs ja materialistinen rukoilu. Ja kaikki
tällaiset vetoomukset ovat tietyssä määrin tuloksellisia sikäli, että ne
johdattavat poikkeuksetta ponnistuksiin ja pyrkimyksiin, jotka osaltaan
edistävät vastausten saamista tällaisiin rukouksiin. Todellinen uskoon
pohjautuva rukous vaikuttaa aina kohentavasti tapaan, jolla elämä eletään,
vaikkeivät tällaiset vetoomukset hengellisen tiedostamisen arvoisia olisikaan.
Mutta hengellisyydessä pitemmälle ehtineen henkilön tulisi noudattaa suurta
varovaisuutta koettaessaan saada alkeellista tai epäkypsää mieltä luopumaan
tällaisista rukouksista.
Muista, että vaikkei rukous saakaan Jumalaa muuttumaan,
se saa kuitenkin varsin usein aikaan suuria ja pysyviä muutoksia siinä, joka
uskon ja luottavaisen odotuksen vallassa rukoilee. Rukous on ollut kehittyvien
rotujen miehissä ja naisissa se lähde, josta on kummunnut paljon mielenrauhaa,
riemullisuutta, tyyneyttä, rohkeutta, malttia ja oikeamielisyyttä.
SOSIAALISET HEIJASTUSVAIKUTUKSET
Esi-isienpalvonnan
ollessa vallalla rukoilu johtaa isiltä perittyjen ihanteiden vaalimiseen. Mutta
yhtenä jumaluudenpalvonnan piirteenä rukoilu nousee kaikkien muiden tämänkaltaisten
käytäntöjen yläpuolelle, sillä se johdattaa jumalallisten ihanteiden
vaalimiseen. Sitä mukaa kun rukoukseen sisältyvä käsitys toisesta minästä
muuttuu korkeammaksi ja jumalalliseksi, sitä mukaa kohoavat vastaavasti myös
ihmisen ihanteet pelkiltä ihmiselle ominaisilta tasoilta kohti ylimaallisia ja
jumalallisia tasoja, ja kaiken tällaisen rukoilun tuloksena on ihmisen
lujaluontoisuuden kasvu ja ihmispersoonallisuuden perinpohjainen yhdentyminen.
Mutta ei
rukouksen aina tarvitse olla yksilökohtaista. Ryhmässä tai seurakunnassa
tapahtuva rukoilu on erittäin tehokasta sikäli, että se on
heijastusvaikutuksiltaan varsin sosiaalistavaa. Kun ryhmä harjoittaa yhteisössä
tapahtuvaa rukoilua pyrkien moraaliseen kohenemiseen ja hengelliseen
ylevöitymiseen, tällaisilla hartaudenharjoituksilla on selvä vaikutus ryhmän
jäsenyksilöihin: rukoukseen osallistumisen ansiosta heistä kaikista tulee
parempia. Jopa kokonaista kaupunkia tai kokonaista kansakuntaa voidaan auttaa
tällaisin rukoushartauksin. Synnintunnustus, katumus ja rukous ovat
johdattaneet yksilöitä, kaupunkeja, kansakuntia ja kokonaisia rotuja valtaviin
uudistusponnistuksiin ja urheita saavutuksia merkitseviin rohkeisiin tekoihin.
Jos todella
haluat päästä tavastasi arvostella jotakuta ystävää, nopein ja varmin tie
tällaisen asennemuutoksen aikaansaamiseen on, että otat tavaksesi rukoilla
jokaisena elämäsi päivänä tämän henkilön puolesta. Mutta tällaisten rukousten
sosiaaliset seurausvaikutukset riippuvat suurelta osin kahdesta ehdosta:
1. Henkilön,
jonka puolesta rukoillaan, tulisi tietää, että hänen puolestaan rukoillaan.
[sivu 999]
2. Henkilön,
joka rukoilee, tulisi päästä läheiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen sen
henkilön kanssa, jonka puolesta hän rukoilee.
Rukoilu on se
menetelmä, jonka myötä jokainen uskonto ennemmin tai myöhemmin
institutionaalistuu. Ja aikanaan rukoilu tulee kytketyksi lukuisiin
toissijaisiin tekijöihin, joista toiset ovat hyödyllisiä, toiset, kuten papit,
pyhät kirjat, palvontamenot ja seremonianormit, taas ehdottomasti
vahingollisia.
Mutta niiden ihmisten, joiden mieli omaa enemmän
hengellistä valistuneisuutta, tulisi suhtautua kärsivällisesti ja suvaitsevasti
niihin älyllisiin ihmisiin, joiden kyvykkyys on vähäisempää ja jotka kaipaavat
symboliikkaa saadakseen heiveröisen hengellisen ymmärryksensä liikkeelle.
Voimakkaiden ei tule suhtautua halveksuen heikkoihin. Ne, jotka
symboliikattakin ovat jumalatietoisia, eivät saa evätä symbolin armopalvelusta
niiltä, joiden on vaikea palvoa Jumaluutta ja kunnioittaa totuutta, kauneutta
ja hyvyyttä ulkonaisiin muotoihin ja rituaaleihin turvautumatta. Rukoilevassa
palvonnassa useimmat kuolevaiset muodostavat mielessään jonkin symbolin
hartaudenharjoitustensa kohteesta ja päämäärästä.
Rukouksella ei
voi olla mitään suoranaista vaikutusta ihmisen fyysiseen ympäristöön, paitsi
milloin se käy yksiin tuossa maailmassa vaikuttavien persoonallisuuden omaavien
hengellisten voimien ja aineellisten valvojien tahdon ja toimenpiteiden kanssa.
Vaikka rukoukseen sisältyvien vetoomusten vaikutuspiiriä koskeekin selvä
rajoitus, tällaiset rajoitukset eivät samalla lailla koske rukoilevien uskoa.
Rukous ei ole
todellisten ja elimellisten sairauksien parannuskeino, mutta se on
myötävaikuttanut valtavasti siihen, että ihmiset ovat saaneet nauttia vankasta
terveydestä, sekä siihen, että he ovat parantuneet lukuisista mentaalisista,
emotionaalisista ja hermostollisista vaivoista. Ja varsinaisten
bakteeriperäistenkin tautien kohdalla rukous on monasti lisännyt muiden
lääkinnällisten toimenpiteiden tehoa. Rukoilu on tehnyt monesta ärtyisästä ja
valittavasta sairaasta kärsivällisyyden perikuvan ja tehnyt hänestä innostavan
esimerkin kaikille muille vaivatuille ihmisille.
Kokonaan siitä
riippumatta, miten vaikeata saattaa olla sovittaa yhteen toisaalta tieteellisiä
epäilyjä rukouksen tuloksellisuudesta ja toisaalta koko ajan tuntuvaa halua
etsiä apua ja ohjausta jumalallisista lähteistä, älkää silti milloinkaan
unohtako, että vilpitön, uskosta kumpuava rukous on mahtava voima, joka edistää
henkilökohtaista onnellisuutta, yksilökohtaista itsehillintää, sosiaalista
sopusointua, moraalista edistymistä ja hengellistä tuloksiin pääsemistä.
Rukoileminen jo
puhtaasti inhimillisenä toimintana, dialogina ihmisen toisen minän kanssa,
muodostaa kaikkein tehokkainta lähestymistapaa edustavan menetelmän panna
liikkeelle ne ihmisluontoon sisältyvät varavoimat, jotka ovat varastossa ja
säilössä ihmismielen tiedostamattomilla alueilla. Rukoilun uskonnollisten
seurausvaikutusten ja hengellisen merkityksen lisäksi se on myös psykologisessa
merkityksessä terve toimintatapa. On inhimilliseen kokemukseen kuuluva
tosiseikka, että useimmat ihmiset tarpeeksi lujilla ollessaan tavalla taikka
toisella kääntyvät rukouksin jonkin avunlähteen puoleen.
Älä ole niin
veltto, että pyydät Jumalaa ratkaisemaan ongelmasi, mutta älä toisaalta
milloinkaan epäröi pyytää häneltä viisautta ja hengellistä voimaa opastamaan ja
tukemaan itseäsi samalla, kun itse päättäväisesti ja rohkeasti käyt käsillä
olevien pulmien kimppuun.
Rukous on ollut
korvaamaton tekijä uskonnollisen sivilisaation edistymisessä ja säilymisessä,
ja sillä on edelleenkin annettavanaan suunnattomat antimet yhteiskunnan
kohenemisen ja hengellistymisen hyväksi, kunhan vain ne, jotka rukoilevat,
tekevät sen tieteellisten tosiasioiden, filosofisen viisauden, älyllisen
vilpittömyyden ja hengellisen uskon valossa. Rukoilkaa niin kuin Jeesus opetti
opetuslapsiaan rukoilemaan: vilpittömästi, epäitsekkäästi, rehellisesti ja
ilman epäilystä.
[sivu 1000]
Mutta rukoilijan henkilökohtaisessa hengellisessä
kokemuksessa rukouksen tuloksellisuus ei ole millään muotoa riippuvainen tämän
palvojan älyllisestä ymmärryksestä, filosofisesta terävyydestä, sosiaalisesta
tasosta, sivistyneisyydestä eikä muistakaan kuolevaisen ominaisuuksista.
Uskosta kumpuavan rukouksen psyykkiset ja hengelliset seurausilmiöt ovat
välittömiä, henkilökohtaisia ja kokemuksellisia. Ei ole olemassa mitään muuta
menetelmää, jonka avulla jokainen ihminen kaikista muista kuolevaisen kyvyistä
riippumatta voi näin tuloksellisesti ja näin välittömästi lähestyä sen maailman
kynnystä, jossa hän voi olla yhteydessä Tekijäänsä -- jossa luotu saa
kosketuksen Luojan todellisuuteen, ihmisessä itsessään asuvaan
Ajatuksensuuntaajaan.
7. MYSTIIKKA, HURMIO JA
HENKEYTYMINEN
Mystiikka
ollessaan keino vaalia tietoisuutta Jumalan läsnäolosta on täysin
kunnioitettavaa, mutta kun tällaiset harrastukset johtavat sosiaaliseen
eristäytymiseen ja vievät lopulta uskonnolliseen fanaattisuuteen, se on täysin
tuomittavaa. Aivan liian usein se, minkä kiihkeä mystikko arvioi jumalalliseksi
henkeytykseksi, onkin hänen oman mielensä syvyyksistä pinnalle nousevaa
ainesta. Vaikka harras mietiskely usein edistääkin kuolevaisen mielen yhteyttä
siellä asuvaan Suuntaajaan, vielä useammin sitä helpottaa täydestä sydämestä
lähtevä ja rakastava palvelu kaltaistensa hyväksi suoritetussa hoivassa.
Suuret
uskonnolliset opettajat ja menneiden aikojen profeetat eivät olleet
äärimystikkoja. He olivat Jumalaa tuntevia miehiä ja naisia, jotka palvelivat
Jumalaansa parhaiten sillä, että he auttoivat epäitsekkäästi
kuolevaistovereitaan. Jeesus vei apostolinsa usein lyhyiksi ajoiksi pois muiden
seurasta syventymään mietiskelyyn ja rukoukseen, mutta enimmän aikaa hän kuitenkin
piti heidät palvelevassa yhteydessä kansanjoukkoihin. Ihmisen sielu tarvitsee
hengellistä harjoitusta siinä kuin hengellistä ravintoakin.
Uskonnollinen
hurmioituminen on sallittua siinä tapauksessa, että se on seurauksena edellä
käyvistä tervettä mieltä osoittavista ilmiöistä, mutta tällaiset kokemukset
ovat paljon useammin puhtaasti tunneperäisten tekijöiden jälkivaikutuksia kuin
syvästi hengellisluonteisia ilmiöitä. Uskonnollisten henkilöiden ei tule pitää
jokaista elävästi koettua psykologista ennakkoaavistusta eikä jokaista väkevää
tunne-elämystä jumalallisena ilmoituksena tai hengellisenä yhteydenottona. Aito
hengellinen hurmio liittyy tavallisesti suurenmoiseen ulkonaiseen tyyneyteen ja
miltei täydelliseen tunteiden hallintaan. Mutta aito profeetallinen visio on
psykologiaa ylittävä. Sellaiset tapahtumat eivät ole valehallusinaatioita, ne
eivät myöskään ole transsinkaltaisia hurmostiloja.
Ihmismieli on
avoin niin kutsutulle henkeytykselle ollessaan vastaanottavainen joko
alitajunnasta nouseville asioille tai ylitajunnasta tulevalle virikkeelle.
Kummassakin tapauksessa yksilöstä tuntuu, että nämä tajunnan sisällön
laajenemiset ovat peräisin enemmän tai vähemmän hänen ulkopuoleltaan. Hillitön
mystinen haltioituminen ja valtoimenaan vellova uskonnollinen hurmio eivät ole
henkeytymisen todisteina, ne eivät ole sellaisia jumalallisia todisteita,
jollaisiksi niitä saatetaan väittää.
Kaikkien näiden
outojen -- mystisyydestä, hurmioitumisesta ja henkeytymisestä kielivien --
uskonnollisten kokemusten järjellisyyden koetteena on hyvä tarkkailla, saavatko
nämä ilmiöt yksilön:
1. Nauttimaan
paremmasta ja täysimääräisemmästä terveydestä.
2. Toimimaan
entistä tehokkaammin ja käytännöllisemmin mentaalisessa elämässään.
3. Jakamaan
entistä täydellisemmin ja riemullisemmin uskonnollista kokemustaan muille.
4. Entistä
täysimääräisemmin hengellistämään sitä tapaa, jolla hän elää jokapäiväistä
elämäänsä samalla, kun hän uskollisesti suorittaa kuolevaisen olemassaolon
rutiiniin kuuluvat arkipäiväiset velvollisuudet.
[sivu 1001]
5. Lisäämään
rakkauttaan ja arvonantoaan totuutta, kauneutta ja hyvyyttä kohtaan.
6. Säilyttämään
kulloinkin tunnustetut sosiaaliset, moraaliset, eettiset ja hengelliset arvot.
7. Lisäämään
hengellistä viisauttaan -- jumalatietoisuuttaan.
Mutta rukoilemisella ei ole mitään varsinaista yhteyttä
näihin poikkeuksellisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Kun rukoilu muuttuu liian
esteettiseksi, kun sen sisältönä alkaa olla lähes pelkästään paratiisillisen
jumalallisuuden kaunis ja autuaallinen mietiskely, se menettää suuren osan
sosiaalistavasta vaikutuksestaan ja kallistuu kohti mystiikkaa ja siihen
vihkiytyneiden eristäytymistä. Liialliseen yksikseen suoritettuun rukoiluun
liittyy tietty vaara, jonka korjaa ja estää ryhmässä tapahtuva rukoileminen,
yhteiset hartaudenharjoitukset.
HENKILÖKOHTAISENA KOKEMUKSENA
Rukoilemiseen
kuuluu tietty spontaanisuuden aspekti, sillä alkuihminen löysi itsensä
rukoilemasta jo kauan ennen kuin hänellä oli mitään selkeää käsitystä mistään
Jumalasta. Alkuaikojen ihmisellä oli tapana rukoilla kahdessa toisistaan
eroavassa tilanteessa: Kun hän oli äärimmäisessä hädässä, hänessä heräsi tarve
kurottautua kohti apua; ja kun hän oli riemuissaan, hän päästi valloilleen
impulsiivisen ilon ilmaisun.
Rukoilu ei ole
magian kehittelemä, vaan kumpikin sai alkunsa toisesta riippumatta. Magia oli
yritys sovittaa Jumaluus vallitseviin olosuhteisiin, rukous on yritys sovittaa
persoonallisuus Jumaluuden tahtoon. Oikea rukoilu on sekä moraalista että
uskonnollista. Magia ei ole kumpaakaan.
Rukoilemisesta voi tulla vakiintunut tapa. On monia, jotka rukoilevat, koska muutkin sen tekevät. Toiset taas rukoilevat pelätessään, että voi tapahtua jotakin kauheaa, elleivät he esitä säännöllisiä anelujaan.
Joillekuille yksilöille rukous on tyyntä kiitollisuuden ilmaisemista; toisille se on ryhmässä esitettyä ylistyksen julkituomista, sosiaalista hartaudenharjoitusta; toisinaan se on jonkun toisen harjoittaman uskonnon jäljittelyä, kun aidossa rukoilemisessa sen sijaan on kysymys luodun olennon hengellisen olemuksen vilpittömästä ja luottavaisesta yhteydenpidosta Luojan hengen kaikkialla tavattavan läsnäolon kanssa.
Rukous voi olla jumalatietoisuuden spontaania julkituontia tai teologisten kaavojen tarkoituksetonta latelemista. Se voi olla Jumalaa tuntevan sielun esittämää hurmioitunutta ylistystä tai pelkojen vallassa olevan kuolevaisen esittämää orjamaista nöyristelyä. Toisinaan se on hengellisen kaipauksen julkituontia tavalla, joka herättää syvää myötätuntoa, ja toisinaan taas suuriäänistä hurskaiden fraasien kiljumista. Rukous voi olla riemullista ylistystä tai nöyrä anteeksipyyntö.
Rukous voi olla lapsellinen pyyntö saada sellaista, mikä on mahdotonta, tai se voi olla kypsä, moraalisen kasvun ja hengellisen voiman saamiseksi esitetty vetoomus. Anomus saattaa koskea jokapäiväistä leipää tai ilmentää täydestä sydämestä lähtevää kaipausta Jumalan löytämiseksi ja hänen tahtonsa täyttämiseksi. Se voi olla täysin itsekäs vaatimus tai aito ja suurenmoinen ele epäitsekkään veljeyden toteutumisen suuntaan.
Rukous voi olla vihainen kostonhuuto tai armelias esirukous
rukoilijan omien vihollisten puolesta. Se voi olla ilmaus toiveesta muuttaa Jumalaa tai voimallinen
menetelmä muuttaa itseään. Se voi olla harhaan joutuneen syntisen liehakoivaa puolustuspuhetta ankaraksi oletetun Tuomarin edessä, tai se voi
olla elävän ja armeliaan taivaallisen Isän vapautuneen pojan riemuisa ilmaus.
Nykyajan ihmistä hämmentää ajatus keskustella täysin yksityisluontoisesti asioistaan Jumalan kanssa. Monet ovat
luopuneet säännöllisestä rukoilemisesta. He rukoilevat
vain
[sivu
1002]
ollessaan epätavallisen paineen alaisina -- hätätilanteessa. Ihmisen ei tulisi pelätä
puhua Jumalalle, mutta hengellisesti lapsen asteella oleva vain voi ryhtyä suostuttelemaan Jumalaa tai edes
ajatella voivansa muuttaa häntä.
Mutta aito
rukoileminen tavoittaa kyllä todellisuuden. Edes ilmavirtojen suuntautuessa
ylöspäin yksikään lintu ei kykene liitelemään muutoin kuin levittämällä siipensä.
Rukoilu kohottaa ihmistä, sillä se on menetelmä, jonka avulla mennään eteenpäin
käyttämällä hyväksi universumin nousevia hengellisiä virtoja.
Aito
rukoileminen tuo hengelliseen kasvuun omat antimensa. Se muokkaa asenteita ja
tuo muassaan sellaista tyydytystä, joka juontuu yhteydenpidosta jumalallisuuden
kanssa. Se on jumalatietoisuuden spontaani purkaus.
Jumala vastaa
ihmisen rukoukseen paljastamalla hänelle entistä enemmän totuutta, antamalla
hänelle entistä enemmän kauneuden arvostamisen kykyä ja laajentamalla hänen
käsitystään hyvyydestä. Rukous on subjektiivinen ele, mutta se luo yhteyden
mahtaviin objektiivisiin realiteetteihin inhimillisen kokemisen hengellisillä
tasoilla. Se on ihmisen mielekäs yritys tavoittaa ihmisen yläpuolella olevia arvoja.
Se on voimallisin hengellisen kasvun kiihoke.
Sanat ovat
rukouksen kannalta epäoleellisia. Ne ovat pelkästään se älyllinen kanava, jossa
hengellisten rukouspyyntöjen vuo sattumoisin virtaa. Rukouksen
sanoiksipukemisen arvo on yksityisissä hartaudenharjoituksissa yksinomaan
itsesuggestiivinen, ja kun hartautta harjoitetaan ryhmässä, se on
ryhmäsuggestiivinen. Jumala vastaa siihen, miten sielu suhtautuu, ei sanoihin,
jotka lausutaan.
Rukous ei ole menetelmä, jolla vältytään
ristiriitatilanteesta, vaan pikemminkin se kiihottaa kasvuun, kun ollaan
kasvokkain ristiriidan kanssa. Rukoilkaa itsellenne vain arvoja, älkää
aineellisia asioita; rukoilkaa kasvua, älkää mielihalujen tyydyttämistä.
9. TULOKSELLISEN RUKOILUN EHDOT
Jos mielit
ryhtyä rukoilemaan tuloksellisesti, sinun olisi pidettävä mielessäsi
vetoomuksen menestyksellisyyttä koskevat lait:
1. Sinun on
hankittava vakuuttavan rukoilijan pätevyys kohtaamalla vilpittömästi ja
rohkeasti universumitodellisuuden ongelmat. Sinulla täytyy olla kosmista sisua.
2. Sinun on
täytynyt ammentaa tyhjiin ihmisen oma kyky sovittautua ihmistä ympäröivään
todellisuuteen. Sinun on täytynyt olla uuttera.
3. Sinun pitää luopua jokaisesta mielen hellimästä toiveesta ja jokaisesta sielun tuntemasta kaipauksesta hengellisen kasvun kaikenmuuttavan syleilyn hyväksi. Sinun on täytynyt kokea merkitysten laajenemista ja arvojen kohoamista.
4. Sinun täytyy tehdä varaukseton valinta jumalallisen tahdon hyväksi. Sinun on hävitettävä se keskus, josta päättämättömyyden kuolio leviää.
5. Sen lisäksi että tunnet Isän tahdon ja haluat noudattaa sitä, olet myös varauksettomasti vihkiytynyt ja dynaamisesti omistautunut todellisuudessa täyttämään Isän tahdon.
6. Kohdistat rukouksesi vain siihen, että saat jumalallista viisautta ratkaistaksesi ne erityiset inhimilliset ongelmat, jotka kohdataan noustaessa kohti Paratiisia -- matkalla kohti jumalallisen täydellisyyden saavuttamista.
7. Ja sinulla
täytyy olla uskoa -- elävää uskoa.
[Esittänyt
Urantian keskiväliolentojen päällikkö.]
--------------
*) 'Maana' tarkoittaa käsitystä persoonattomasta, yliluonnollisesta voimasta. [Kääntäjän huomautus]