[sivu
1094]
USKONTO
IHMISEN KOKEMUKSESSA
KOKEMUS siitä, että elää dynaamista uskonnollista elämää, muuttaa keskinkertaisenkin yksilön persoonallisuudeksi, jolla on ihanteellista kyvykkyyttä. Jokaisen yksilön edistymistä vaalimalla uskonto auttaa kaikkien edistymistä, ja kunkin yksilön edistymistä lisää se, mitä kaikki saavuttavat.
Läheinen
kanssakäyminen muiden uskonnonharjoittajain kanssa antaa hengelliselle kasvulle
keskinäisiä virikkeitä. Rakkaus tarjoaa maaperän uskonnolliselle kasvulle --
objektiivisen mielenkiinnon kohteen subjektiivisen mielihyväntavoittelun
sijalle -- ja silti se tuottaa ylivertaista subjektiivista tyydytystä. Ja
uskonto ylevöittää jokapäiväisen elämän arkisen raadannan.
Vaikka uskonto saakin aikaan merkitysten kasvua ja arvojen korottumista, on siitä kuitenkin aina seurauksena pahaa, milloin puhtaasti henkilökohtaiset arvioinnit korotetaan ehdottomuuksien tasoille. Lapsi arvioi kokemusta sen sisältämän mielihyvän määrän mukaan. Kypsyyden mittana on se, missä määrin korkeammat merkitykset korvaavat henkilökohtaisen mielihyvän ja jopa lojaalisuusasenteet mitä moninaisimmista elämäntilanteista ja kosmisista suhteista omaksuttuja korkeimpia käsityksiä kohtaan.
Jotkut ihmiset ovat liian kiireisiä ehtiäkseen kasvaa, ja heitä uhkaa sen vuoksi vakava hengellisen jähmettymisen vaara. Eri ikäkausina, toinen toistaan seuraavien kulttuurien piirissä ja edistyvän sivilisaation vaihtuvissa vaiheissa tulee huolehtia siitä, että merkitykset kasvavat. Merkittävimmät kasvua estävät tekijät ovat ennakkoluuloisuus ja tietämättömyys.
Antakaa jokaiselle kehittyvälle lapselle tilaisuus kasvattaa oma uskonnollinen kokemuksensa. Älkää väkisin pakottako hänelle valmista aikuisen kokemusta. Muistakaa, ettei vakiintuneen opetusjärjestelmän kautta vuosi vuodelta tapahtuva edistyminen välttämättä merkitse älyllistä edistymistä, saati hengellistä kasvua. Sanavaraston laajeneminen ei ole merkki luonteen kehittymisestä. Totuudenmukaisina kasvun osoittimina eivät ole pelkät tulokset, vaan sitä osoittaa mieluumminkin eteneminen. Todellista kasvatuksellista kasvua osoittavat ihanteiden korottuminen, entistäkin suurempi arvojen arvostaminen, arvojen uudet merkitykset ja lisääntynyt lojaalisuus korkeimpia arvoja kohtaan.
Lapsiin tekevät kestävän vaikutuksen vain
heidän aikuisikäisten läheistensä osoittamat lojaalisuudet. Säännöllä sen
paremmin kuin esimerkilläkään ei ole pysyvää vaikutusta. Lojaalit ihmiset ovat
kasvavia ihmisiä, ja kasvu on vaikuttava ja innoittava realiteetti. Elä tänä
päivänä lojaalisuutta osoittaen eli kasva, ja huominen pitää huolen itsestään.
Nopein tapa sammakonpoikasen tulla sammakoksi on elää jokainen hetki
uskollisesti sammakonpoikasena.
Uskonnolliselle kasvulle välttämätön maaperä
edellyttää, että elämä eletään yhä enemmän itseään toteuttaen, että luontaiset
ominaisuudet koordinoidaan, että harjoitetaan tietojen selvilleottamista ja
omataan kohtuullisessa määrin uskallusta, että koetaan tyytyväisyyden tunteita,
että pelko toimii asioihin huomion kiinnittämisen ja asioista tietoisena
olemisen kannustimena, että ihmettä kohtaan tunnetaan mielenkiintoa ja että
ollaan normaalilla tavalla tietoisia omasta pienuudesta -- ollaan nöyriä. Kasvu
perustuu myös
[sivu 1095]
minuuden löytämiseen, johon liittyy
itsekritiikki -- omatunto, sillä omatunto on todellisuudessa itsensä
arvioimista sen mukaan, mitä on tottunut pitämään arvossa, eli
henkilökohtaisten ihanteidensa mukaan.
Fyysinen terveys, peritty temperamentti ja sosiaalinen ympäristö vaikuttavat uskonnolliseen kokemukseen merkittävästi. Mutta nämä ajalliset olosuhteet eivät estä sisimmässä tapahtuvaa sellaisen sielun hengellistä edistymistä, joka on omistautunut taivaassa olevan Isän tahdon täyttämiseen. Kaikissa normaaleissa kuolevaisissa on tiettyjä synnynnäisiä kasvuun ja itsensä todellistamiseen pakottavia tarpeita, jotka vaikuttavat, ellei niitä nimenomaisesti estetä vaikuttamasta. Varma keino tämän hengellisen kasvupotentiaalin ja ihmiseen rakenteellisesti kuuluvan kyvyn vahvistamiseksi on korkeimmille arvoille omistautumista merkitsevän varauksettoman asenteen ylläpitäminen.
Uskontoa ei voi
lahjoittaa, saada, lainata, oppia eikä kadottaa. Se on henkilökohtainen
kokemus, joka kasvaa suhteessa lopullisten arvojen kaipuuseen. Kosminen kasvu
on näin ollen seuraus merkitysten kertymisestä ja alati laajenevasta arvojen
kohoamisesta. Mutta jalous sinänsä on aina tiedostamatonta kasvua.
Uskonnolliset
ajattelu- ja toimintatottumukset myötävaikuttavat hengellisen kasvun
tuloksellisuuteen. Uskonnollisia taipumuksiaan voi kehittää niin, että ne
alkavat reagoida hengellisiin ärsykkeisiin myönteisesti, eli niin, että niistä
tulee eräänlainen ehdollinen hengellinen refleksi. Uskonnollista kasvua
suosiviin tapoihin kuuluvat kultivoitunut herkkyys jumalallisia arvoja kohtaan,
uskonnollisen elämän havaitseminen muissa ihmisissä, kosmisten merkitysten
syvällinen mietiskely, hartaudella suoritettu ongelmien ratkaiseminen, oman
hengellisen elämänsä jakaminen lähimmäistensä kanssa, itsekkyyden välttäminen, kieltäytyminen
jumalallisen armon selviönä pitämisestä, elämänsä eläminen niin kuin olisi
Jumalan kasvojen edessä. Uskonnolliseen kasvuun vaikuttavat tekijät saattavat
olla tarkoituksellisia, mutta kasvu itsessään on poikkeuksetta tiedostamatonta.
Se, että uskonnollinen kasvu on luonteeltaan
tiedostamatonta, ei kuitenkaan merkitse, että se olisi otaksutuilla ihmisälyn
alitajuisilla alueilla tapahtuvaa toimintaa. Mieluumminkin se tarkoittaa luovia
toimintoja kuolevaisen olennon mielen ylitajuisilla tasoilla. Kokemus
tiedostamattoman uskonnollisen kasvun todellisuuden tajuamisesta on ainoa
positiivinen todiste ylitajunnan toiminnallisesta olemassaolosta.
Hengellinen
kehittyminen riippuu ensinnäkin siitä, että ihminen ylläpitää elävää
hengellistä yhteyttä todellisiin hengellisiin voimiin, ja toiseksi siitä, että
hän tuottaa jatkuvasti hengellisiä hedelmiä eli että hän antaa apua
kanssaihmisilleen siitä, mitä hän on saanut omilta hengellisiltä
hyväntekijöiltään. Hengellinen edistyminen perustuu hengellisen köyhyyden
älylliseen tunnustamiseen, mihin liittyy omakohtainen tietoisuus
täydellisyydenkaipuusta, halu tuntea Jumala ja olla hänen kaltaisensa,
varaukseton aikomus täyttää taivaassa olevan Isän tahto.
Hengellinen
kasvu on ensiksi tarpeiden tiedostamista, seuraavaksi merkitysten näkemistä ja
sitten arvojen löytämistä. Todiste aidosta hengellisestä kehityksestä on siinä,
että esille tulee ihmispersoonallisuus, jonka vaikuttimena on rakkaus, jota
aktivoi epäitsekäs palvelumieli ja jota hallitsee jumalallisuudesta kertovien
täydellisyysihanteiden varaukseton palvonta. Ja tämä kokemus kaikkineen on
uskonnon todellisuus -- eivät suinkaan pelkät teologiset uskonkäsitykset.
Uskonto voi
edetä sille kokemustasolle, jossa siitä tulee valistunut ja viisas keino
reagoida universumiin hengellisesti. Sellainen ylevä uskonto voi toimia
kolmella ihmispersoonallisuuden tasolla, nimittäin älyllisellä,
[sivu 1096]
morontiaalisella
ja hengellisellä; mieleen kohdistuen, kehittyvässä sielussa ja sisäisen hengen
kanssa.
Hengellisyydestä
tulee oitis se osoitin, joka ilmoittaa, miten lähellä Jumalaa ihminen on ja
miten hyödyllinen hän on kanssaihmisilleen. Hengellisyys lisää ihmisen kykyä
nähdä kauneutta aineellisissa olevaisissa, tunnistaa totuutta merkityksissä ja
havaita hyvyyttä arvoissa. Hengellisen kehittymisen määrää sen kapasiteetti, ja
se on suoraan verrannollinen siihen, missä määrin rakkauden itsekkäät piirteet
on eliminoitu.
Asianomaisen
hengellinen status on mitta, joka osoittaa, miten pitkälle hän on saavuttanut
Jumaluutta, miten hyvin hän on virittäytynyt Suuntaajaan. Hengellisyyden
lopullisuuteen pääseminen merkitsee samaa kuin suurimman mahdollisen
todellisuuden, suurimman mahdollisen jumalankaltaisuuden, saavuttaminen.
Ikuinen elämä on loputonta infiniittisten arvojen tavoittelua.
Ihmisen
itsensätoteuttamisen päämäärän tulisi olla hengellinen, ei aineellinen. Ainoat
tavoittelemisen arvoiset realiteetit ovat jumalallisia, hengellisiä ja ikuisia.
Kuolevaisella ihmisellä on oikeus nauttia fyysisestä mielihyvästä ja tyydyttää
inhimilliset mieltymyksensä; hän hyötyy siitä, että hän on uskollinen
ihmisyhteisöjä ja ajallisia instituutioita kohtaan. Mutta nämä eivät ole niitä
ikuisia perustuksia, joille kuolematon persoonallisuus rakennetaan,
persoonallisuus, jonka on ylitettävä avaruus, kukistettava ajallisuus ja
saavutettava jumalallista täydellisyyttä ja finaliittina suoritettavaa palvelua
merkitsevä ikuinen määränpää.
Jeesus toi julki
Jumalaa tuntevan kuolevaisen kokeman perinpohjaisen varmuuden, kun hän sanoi:
"Mitä se Jumalan tuntevaa valtakuntaan uskovaa liikuttaa, jos kaikki
maallinen luhistuu?" Ajalliset turvajärjestelyt ovat haavoittuvia, mutta
hengelliset vakuusjärjestelyt ovat järkähtämättömiä. Kun inhimillisen nurjamielisyyden,
itsekkyyden, julmuuden, vihan, häijyyden ja kateuden vuoksiaallot takovat
kuolevaisen ihmisen sielun ympärillä, voit olla levollisin mielin ja luottaa
siihen, että yksi sellainen sisäinen vallitus on olemassa, jonka kimppuun
ehdottomasti kukaan ei voi käydä, nimittäin hengen linnoitus; näin voidaan
sanoa ainakin jokaisesta sellaisesta ihmisestä, joka on jättänyt huolenpidon
sielustaan omassa sisimmässään asuvan hengen, ikuisen Jumalan hengen, haltuun.
Tällaisen hengellisen tavoitteeseenpääsyn jälkeen --
saavutettiinpa se vähittäisen kasvun tai erityisen kriisin kautta -- tapahtuu,
että persoonallisuus valitsee uuden suunnan, samoin kuin, että kehittyy uusi
arvojen mittapuu. Tällaisten hengestä syntyneiden yksilöiden elämään ovat
astuneet siinä määrin uudet liikkeelle panevat virikkeet, että he voivat
tyynesti katsella vierestä, kun heidän rakkaimpina hellimänsä kunnianhimoiset
tavoitteet sortuvat ja heidän kiihkeimmät toiveensa murskautuvat. He tietävät
vuorenvarmaksi, että tällaiset katastrofit ovat vain kohti uusia tavoitteita
ohjaavia mullistuksia, jotka romuttavat ihmisen ajalliset luomukset ja
edeltävät universumissa tapahtuvan tavoitteiden saavuttamisen uudelle ja
entistä ylevämmälle tasolle kuuluvien jalompien ja kestävämpien realiteettien
rakentamista.
3. KÄSITYKSET KORKEIMMASTA
ARVOSTA
Uskonto ei ole
menetelmä, jolla päästään paikalleen pysähtyneeseen ja autuaaseen
mielenrauhaan, vaan se on heräte, joka panee asianomaisen valjastamaan sielunsa
dynaamiseen palveluun. Se on koko minuuden pestautumista uskolliseen rakastavan
Jumalan palvelukseen ja ihmisen palvelemiseen. Uskonto maksaa minkä tahansa
hinnan, joka on välttämätön korkeimman päämäärän, ikuisen palkinnon,
saavuttamiseksi. Uskonnollisessa lojaalisuudessa on jotakin sellaista pyhittyneisyyden
täysimääräisyyttä, joka on suurenmoisen ylevää. Ja nämä uskollisuudentunteet
ovat sosiaalisesti tehokkaita ja hengellisesti edistäviä.
Sanasta 'Jumala'
tulee uskonnonharjoittajalle symboli, joka merkitsee pääsyä yhä lähemmäksi
korkeinta todellisuutta ja jumalallisen arvon tiedostamista. Sitä, mikä on hyvä
ja mikä on paha, ei määrää se, mistä ihminen pitää tai on pitämättä. Moraaliset
arvot eivät verso toiveiden täyttymisestä eivät liioin emotionaalisesta
turhautumisesta.
Arvoja
pohdiskellessanne teidän on erotettava toisistaan se, mikä on arvo, ja
se, millä on arvoa. Teidän on tiedostettava se suhde,
[sivu 1097]
joka vallitsee
yhtäältä mielihyvää tuottavien toimintojen ja toisaalta niiden mielekkään
integroitumisen ja niiden yhä laajemman todeksitulemisen välillä yhä
korkeammalle yltävillä inhimillisen kokemuksen tasoilla.
Merkitys on jotakin, jonka kokemus lisää
arvoon; se on arvottavaa tietoisuutta arvoista. Erillinen ja puhtaasti itsekäs
nautinto saattaa merkitä tosiasiallista merkitysten arvon alennusta,
tarkoituksetonta nautiskelua, joka jo alkaa lähestyä suhteellista pahaa. Arvot
ovat kokemuspohjaisia, kun realiteetit ovat merkityksellisiä ja mentaalisesti
assosioituja eli kun mieli tiedostaa ja arvottaa nämä suhteet.
Arvot eivät voi koskaan olla staattisia; todellisuus merkitsee muuttumista, kasvamista. Muuttuminen, josta puuttuu kasvu, merkityksen laajeneminen ja arvon korottuminen, on arvotonta -- se on potentiaalista pahaa. Mitä suurempaa kosmisen sovittautumisen laadukkuutta jokin kokemus ilmentää, sitä enemmän merkitystä siihen sisältyy. Arvot eivät ole käsitteellisiä harhoja, vaan ne ovat todellisia, mutta ne ovat aina riippuvaisia suhteiden tosiasiasta. Arvot ovat aina sekä aktuaalisia että potentiaalisia -- eivät sitä, mikä oli, vaan sitä, mikä on ja on oleva.
Aktuaalien ja potentiaalien yhdistyminen on samaa kuin kasvu, kokemuksellista arvojen todellistumista. Mutta kasvu ei ole pelkkää edistymistä. Edistyminen on aina merkityksellistä, mutta ilman kasvua se on verrattain arvotonta. Ihmiselämän korkein arvo koostuu arvojen kasvusta, edistymisestä merkityksissä sekä näiden molempien kokemusten kosmisen keskinäisriippuvuuden oivaltamisesta. Ja tällainen kokemus on yhtä kuin jumalatietoisuus. Vaikkei tällainen kuolevainen yliluonnollinen olekaan, hänestä on kuitenkin tosiasiallisesti tulossa yli-inhimillinen; kuolematon sielu on kehkeytymässä.
Ihminen ei voi
aiheuttaa kasvua, mutta hän voi tarjota sille suotuisat olosuhteet. Kasvu on aina
tiedostamatonta, olipa se fyysistä, älyllistä tai hengellistä. Rakkaus siis
kasvaa. Sitä ei voi luoda, valmistaa tai ostaa, vaan sen pitää kasvaa.
Evoluutio on kosminen kasvumenetelmä. Sosiaalista kasvua ei voi saada aikaan
lainsäädännöllä, eikä moraalista kasvua ole aikaansaatavissa hallintoa
parantamalla. Ihminen voi valmistaa koneen, mutta sen todellinen arvo pitää
juontaa ihmisen kulttuurista ja henkilökohtaisesta arvostuksesta. Ainoa ihmisen
antama panos kasvun hyväksi on hänen persoonallisuuteensa sisältyvien kaikkien
kykyjen liikkeellepano -- elävä usko.
Uskonnollinen
elintapa on pyhittäytyvää elämistä, ja pyhittäytyvä elintapa on luovaa
elämistä, omintakeista ja spontaania. Uudet uskonnolliset oivallukset
ilmaantuvat ristiriidoista, jotka antavat aiheen uusien ja parempien
suhtautumistapojen valitsemiseen entisten ja huonompien reagointimallien
tilalle. Uusia merkityksiä nousee esille vain konfliktin keskellä, ja konflikti
jatkuu vain, kun kieltäydytään omaksumasta niitä korkeampia arvoja, jotka
sisältyvät korkeampiin merkityksiin.
Uskonnolliset
pulmatilanteet ovat väistämättömiä, sillä mitään kasvua ei voi tapahtua ilman
psyykkistä ristiriitatilannetta ja hengellistä kuohuntaa. Filosofisen
elämännormin organisoiminen tekee välttämättömäksi melkoisen sekamelskan mielen
filosofisissa maailmoissa. Lojaalisuuksia suuren, hyvän, toden ja jalon
puolesta ei harjoiteta ponnistelutta. Hengellisen näköalan kirkastuminen ja
kosmisen ymmärryksen laajeneminen edellyttävät ponnistelua. Ja ihmisjärki
nousee vastarintaan, kun sitä vieroitetaan rinnoilta, joista se on imenyt
ravinnokseen ajallisen olemassaolon ei-hengellisiä energioita. Veltto,
eläimeltä periytyvä mieli kapinoi sitä ponnistusta vastaan, joka tarvitaan
painiskeltaessa kosmisen ongelmienselvittelyn kanssa.
Mutta
uskonnollisen elämäntavan suurena ongelmana on velvollisuus yhdistää
persoonallisuuden sisältämät sielunvoimat rakkauden herruuden avulla. Terveys,
mentaalinen suorituskyky ja onnellisuus seuraavat fyysisten järjestelmien,
mielen järjestelmien ja henkisten
[sivu 1098]
järjestelmien
yhdistämisestä. Terveydestä ja mielenterveydestä ihmisellä on paljon
ymmärrystä, mutta onnellisuudesta hän ei ole itse asiassa oivaltanut
paljonkaan. Syvin onnellisuus kytkeytyy erottamattomasti hengelliseen
edistymiseen. Hengellinen kasvu tuottaa kestävää iloa; rauhaa, joka käy kaiken
ymmärryksen yli.
Fyysisen elämän
osalta aistit kertovat aineellisten kappaleiden olemassaolosta, mieli havaitsee
merkitysten todellisuuden, mutta hengellinen kokemus paljastaa yksilölle elämän
todelliset arvot. Nämä ihmiselon korkeat tasot saavutetaan rakastettaessa
Jumalaa yli kaiken ja rakastettaessa epäitsekkäästi ihmistä. Jos rakastat
kanssaihmisiäsi, sinun on täytynyt havaita heidän arvonsa. Jeesus rakasti
ihmisiä niin tavattoman paljon siksi, että hän antoi heille niin tavattoman
suuren arvon. Lähimmäisistäsi voit löytää arvoja parhaiten, kun otat selville
heidän vaikuttimensa. Jos joku ärsyttää sinua, aiheuttaa mielipahan tunteita,
niin sinun tulisi myötäeläen pyrkiä löytämään hänen näkökulmansa, ne syyt,
jotka aiheuttavat hänen moitittavan käyttäytymisensä. Heti, kun ymmärrät
lähimmäistäsi, sinusta tulee suvaitsevainen, ja tämä suvaitsevaisuus kasvaa
ystävyydeksi ja kypsyy rakkaudeksi.
Loihdi
ajatuksissasi kuva jostakusta alkeellisesta esivanhemmastanne ajalta, jolloin
asuttiin luolissa: lyhyt, muodoton, törkyinen ja mörisevä miehenköriläs, joka
seisoo hajareisin, nuija kädessä, puhkuu inhoa ja vihaa ja tuijottaa tuimasti
suoraan eteensä. Moinen kuva ei suuriakaan kerro ihmisen jumalallisesta
arvokkuudesta. Mutta tehkäämme kuvasta vähän laajempi. Tämän henkiin
puhaltamamme ihmisen edessä kyyristeleekin sapelihammastiikeri. Hänen takanaan
on nainen ja kaksi lasta. Tiedostat oitis, että tässä kuvassa näkyy alku
paljolle sellaiselle, mikä ihmisrodussa on hienoa ja jaloa, mutta mies on silti
kummassakin kuvassa sama. Toisessa hahmotelmassa vain on laajempi näkökulma
sinua helpottamassa. Siitä nimittäin voit nähdä, mikä on tämän kehittyvän
kuolevaisen motivaatio. Hänen suhtautumisestaan tulee kunnioitettava siksi,
että sinä ymmärrät häntä. Jospa vain voisit luodata lähimmäistesi vaikuttimia,
miten paljon paremmin pystyisitkään silloin heitä ymmärtämään. Jospa vain
voisit tuntea kanssaihmisiäsi, alkaisit ennen pitkää rakastaa heitä.
Pelkkä tahdonponnistus ei riitä siihen, että aidosti
rakastaisit kanssaihmisiäsi. Rakkaus syntyy vain lähimmäisesi vaikuttimien ja
näkemysten perinpohjaisesta ymmärtämisestä. Yhtä tärkeää ei ole, että rakastat
tänään kaikkia ihmisiä kuin että joka päivä opit rakastamaan taas yhtä ihmistä
lisää. Jos joka päivä tai joka viikko yllät ymmärtämään taas yhtä uutta
lähimmäistäsi, ja jos tämä on se, mihin joka tapauksessa kykenet, silloin olet
eittämättä sosiaalistamassa ja kiistämättä hengellistämässä persoonallisuuttasi.
Rakkaus on tarttuvaa, ja kun inhimillinen kiintymys on järkevää ja viisasta,
rakkaus on tarttuvampaa kuin viha. Mutta vain aito ja epäitsekäs rakkaus on
kiistattoman tarttuvaa. Jospa vain jokaisesta kuolevaisesta voisi tulla
dynaamisen kiintymyksen keskus, niin tämä hyvänlaatuinen rakkauden virus
ottaisi kohta kokonaan valtaansa ihmiskunnan tunnekylläisten emootioiden virran
sellaisessa laajuudessa, että rakkaus sulkisi sisäänsä koko sivilisaation, ja
se merkitsisi, että ihmisten veljeys on toteutunut.
Maailma on täynnä kadoksiin joutuneita sieluja, ei teologisessa mielessä kadotettuja, vaan suunnastaan eksyneitä, jotka turhautuneen filosofisen aikakauden ismien ja kulttien keskellä kulkevat hämmennyksissään sinne tänne. Vain harvat ovat oppineet, miten elämänfilosofia asetetaan uskonnollisen arvovallan paikalle. (Sosiaalistetun uskonnon symboleita ei tule kasvun kanavina halveksia, vaikkei toisaalta joen uoma olekaan joki.)
Uskonnollisen kasvun eteneminen johtaa
lamaannuksesta konfliktin kautta koordinoitumiseen, epävarmuudesta
epäilemättömään uskoon, kosmisen tietoisuuden piirissä vallitsevasta
[sivu 1099]
hämmingistä persoonallisuuden eheytymiseen,
ajallisesta tavoitteesta ikuiseen, pelon orjuudesta Jumalan poikauden
vapauteen.
Olisi tehtävä selväksi, että lojaalisuudentunnustukset korkeimpia ihanteita kohtaan -- psyykkinen, emotionaalinen ja hengellinen selvilläolo jumalatietoisuudesta -- saattavat olla joko luonnollisen ja vähittäisen kasvun tulos tai toisinaan ne saatetaan kokea tietyissä elämän käännekohdissa, kuten kriisitilanteessa. Apostoli Paavali koki tuona ikimuistettavana päivänä Damaskoksentiellä juuri tällaisen äkillisen ja dramaattisen kääntymyksen. Gautama Siddharthalla oli samankaltainen kokemus sinä yönä, kun hän istui yksinäisyydessä ja yritti päästä selvyyteen lopullisen totuuden mysteeristä. Monilla muilla on ollut samankaltaisia kokemuksia, ja toisaalta monet vilpittömät uskovat ovat edistyneet hengessä ilman äkillistä kääntymystä.
Useimmat niin kutsuttuihin uskonnollisiin kääntymyksiin yhdistetyt dramaattiset ilmiöt ovat luonteeltaan täysin psykologisia, mutta aina silloin tällöin ilmenee toki kokemuksia, jotka ovat alkuperältään myös hengellisiä. Kun mentaalinen liikkeellepano on ehdottoman totaalista millä tahansa tasolla, joka merkitsee psyykkistä kurottautumista kohti hengen saavuttamista, kun ihmisen jumalallista ideaa kohtaan tuntemien lojaalisuuksien motivaatio on täydellistä, silloin hyvin usein sattuu, että sisimmässä asuva henki kurottautuu äkkiä alaspäin synkronoituakseen uskovan kuolevaisen ylitajuisen mielen keskitetyn ja pyhitetyn tavoitteen kanssa. Ja juuri tällaisista kokemuksista, joissa älylliset ja hengelliset ilmiöt yhdistyvät, muodostuu kääntymys. Ja tällaiseen kääntymykseen kuuluu tekijöitä, jotka toimivat puhtaasti psykologisen tapahtumaan vaikuttamisen lisäksi ja sen yläpuolella.
Mutta tunnelataus yksinään on valheellista
kääntymystä; ihmisellä pitää olla uskoa siinä kuin tunnettakin. Siinä määrin
kuin tällainen psyykkinen liikekannallepano on osittaista, ja sikäli kuin
tällainen ihmisen lojaalisuuden motivaatio on epätäydellistä, samassa määrin on
kääntymyskokemus sekoittunut älyllinen, emotionaalinen ja hengellinen
realiteetti.
Jos ollaan taipuvaisia katsomaan teorian
mukainen alitajuinen mieli käytännölliseksi työhypoteesiksi muutoin yhtenäisen
älyllisen elämän piirissä, niin johdonmukaisuuden nimessä tulisi pitää myös
selviönä, että on olemassa samanlainen ja vastaava ylöspäin nousevan älyllisen
toiminnan alue, joka muodostaa ylitajuisuuden tason, vyöhykkeen, jolla ollaan
välittömässä yhteydessä sisäiseen henkientiteettiin eli Ajatuksensuuntaajaan.
Kaikkiin näihin psyykkisiin spekulaatioihin sisältyvä suuri vaara on siinä,
että näkyjä ja muita niin kutsuttuja mystisiä kokemuksia samoin kuin
epätavallisia unia saatetaan pitää jumalallisina viesteinä ihmismielelle.
Jumalalliset olennot ovat menneinä aikoina ilmaisseet itsensä tietyille Jumalaa
tunteville henkilöille, ei heidän mystisten transsiensa tai sairaalloisten
näkyjensä vuoksi, vaan kaikista näistä ilmiöistä huolimatta.
Kääntymyksentavoittelun vastakohtana olisi elävä usko ja vilpitön palvonta, täydestä sydämestä lähtevä ja epäitsekäs rukoilu, parempi tie päästä morontiavyöhykkeille mahdollisine yhteyksineen Ajatuksensuuntaajaan. Aivan liian monia ihmismielen tiedostamattomilta tasoilta äkillisesti esiintulvahtavia muistumia on erehdytty pitämään jumalallisina ilmoituksina ja hengen johdatuksina.
Tavaksi muuttuvaan uskonnollisten valveunien näkemiseen liittyy suuri vaara; mystiikasta voi tulla menetelmä, jolla vältellään todellisuutta olkoonkin, että se on joskus ollut keino päästä aitoon hengelliseen kanssakäymiseen. Lyhytaikaiset vetäytymiset elämän touhukkailta näyttämöiltä eivät liene vakavalla tavalla vaaraksi, mutta persoonallisuuden pitempiaikainen eristäytyminen ei missään mielessä ole toivottavaa. Missään olosuhteissa ei näkyjen vallassa olevan tajunnan transsinkaltaista tilaa pidä harjoittaa uskonnollisena kokemuksena.
Mystisen tilan tunnusmerkkeinä ovat tajunnan
pirstoutuneisuus verrattain passiivisen älyllisen toiminnan puitteissa
toimivine, keskittyneen huomion osakseen saavine eloisine saarekkeineen.
[sivu 1100]
Tämä kaikki vie tajuntaa pikemminkin kohti alitajuista kuin ylitajuisuuden, hengellisen kontaktivyöhykkeen, suuntaan. Monet mystikot ovat vieneet mielensä pirstoutumisen epänormaalien mielenilmiöiden tasolle.
Terveellisempi hengellisen mietiskelyn harjoittamistapa on löydettävissä mietiskelevästä palvonnasta ja kiitosrukouksesta. Suoraa yhteydenpitoa oman Ajatuksensuuntaajansa kanssa -- senkaltaista, jota ilmeni Jeesuksen lihallisen elämän jälkivuosina -- ei tule sekoittaa näihin niin kutsuttuihin mystisiin kokemuksiin. Mystisen yhteydenpidon alkamiseen myötävaikuttavat tekijät osoittavat tällaisten psyykkisten tilojen vaarallisuuden. Mystistä tilaa suosivat sellaiset tekijät kuin fyysinen uupumus, paastoaminen, psyykkinen pirstoutuneisuus, syvälliset esteettiset kokemukset, eloisat seksuaaliset impulssit, pelko, huoli, raivo ja villi tanssiminen. Suuri osa tällaisen esivalmistelun jälkeen esille nousevasta aineksesta on peräisin alitajuisesta mielestä.
Olisi selkeästi
ymmärrettävä, että vaikka olosuhteet olisivat olleet mystisille ilmiöille
hyvinkin suotuisat, Nasaretin Jeesus ei milloinkaan turvautunut moisiin
keinoihin saadakseen yhteyden Paratiisin-Isään. Jeesuksella ei ollut mitään
alitajuisia harhoja eikä ylitajuisia illuusioita.
6. USKONNOLLISEN ELÄMÄN TUNNUSMERKIT
Kehitysperäiset uskonnot ja ilmoitususkonnot saattavat metodiensa puolesta erota toisistaan merkittävästi, mutta vaikuttimien kohdalla vallitsee suuri yhtäläisyys. Uskonto ei ole mikään elämän erityisfunktio, vaan se on paremminkin elämäntapa. Aito uskonto on varauksetonta omistautumista jollekin sellaiselle todellisuuteen kuuluvalle asialle, jolla uskova arvioi olevan korkeinta arvoa hänelle itselleen ja koko ihmiskunnalle. Ja kaikkien uskontojen merkittävimmät tunnusmerkit ovat: kyselemätön uskollisuus ja varaukseton omistautuminen korkeimmille arvoille. Tällainen uskonnollinen omistautuminen korkeimmille arvoille näkyy uskonnottomana pidetyn äidin suhtautumisessa lapseensa samoin kuin ei-uskovien kiihkeässä uskollisuudessa jotakin omaksumaansa asiaa kohtaan.
Uskonnonharjoittajan omaksuma korkein arvo saattaa olla ala-arvoinen tai jopa valheellinen, mutta se on siitä huolimatta uskonnollinen. Uskonto on aitoa täsmälleen siihen määrään saakka kuin korkeimpana pidetty arvo todellakin on aitoa hengellistä arvoa omaava kosminen realiteetti.
Merkkeinä siitä, että ihminen reagoi uskonnolliseen herätteeseen, ovat jalouden ja suuruuden ominaispiirteet. Vilpitön uskonnonharjoittaja on tietoinen siitä, että hän on universumin kansalainen, ja hän on selvillä yhteyden saamisesta ihmisen yläpuolella olevan voiman lähteisiin. Häntä sykähdyttää ja hänelle antaa tarmoa vakuutus siitä, että hän kuuluu Jumalan poikien verrattomaan ja aateloituun veljeskuntaan. Tietoisuutta oman minuutensa arvosta on laajentanut korkeimpien universumitavoitteiden -- korkeimpien päämäärien -- etsimiseen kannustava yllyke.
Minuus on antautunut sellaiseen kaiken kattavan ja kiinnostusta herättävän motivoinnin ohjailuun, joka pakottaa suurempaan itsekuriin, vähentää tunne-elämän ristiriitaisuutta ja tekee kuolevaisen elämästä todella elämisen arvoista. Alakuloiseksi tekevä inhimillisten rajoittuneisuuksien tunnustaminen vaihtuu luonnolliseksi tietoisuudeksi kuolevaisille ominaisista puutteista, mihin liittyy moraalinen päättäväisyys ja hengellinen pyrkimys saavuttaa universumin ja superuniversumin korkeimmat päämäärät. Ja kärsivällisyyden, pitkämielisyyden, mielenlujuuden ja suvaitsevaisuuden enentyminen on aina luonteenomaista tälle kiihkeälle pyrkimykselle kuolevaisen yläpuolella olevien ihanteiden saavuttamiseen.
Mutta todellinen
uskonto on elävää rakkautta, palvelevaa elämää. Uskonnonharjoittajan
irtautuminen paljosta sellaisesta, mikä on pelkästään ajallista ja joutavaa, ei
johda koskaan sosiaaliseen eristäytymiseen eikä sen tulisi hävittää
huumorintajuakaan. Mitään ei aito uskonto
[sivu 1101]
inhimillisestä
olemassaolosta ota pois, mutta elämään kaikkinensa se kylläkin tuo uusia
merkityksiä. Se kehittää uudenlaista innostusta, intoa ja rohkeutta. Se saattaa
jopa synnyttää ristiretkeläishenkeä, mikä on enemmän kuin vaarallista, elleivät
sitä valvo hengellinen ymmärrys ja lojaali omistautuminen inhimillisistä
lojaalisuudentunteista johtuville sosiaalisille velvollisuuksille.
Eräs suurinta
hämmästystä herättävistä uskonnollisen elämäntavan tunnusmerkeistä on
tuntemamme dynaaminen ja ylevä rauha, se rauha, joka käy kaiken inhimillisen
ymmärryksen yli, se kosminen tasapainoisuus, joka osoittaa kaiken epäilyn ja
kuohunnan olevan poissa. Tällaiset hengellisen tasapainoisuuden tasot ovat
pettymyksen tavoittamattomissa. Tämänkaltaiset uskonnonharjoittajat ovat kuin
apostoli Paavali, joka sanoi: "Olen vakuuttunut siitä, ettei kuolema eikä
elämä, eivät enkelit eivätkä ruhtinaskunnat, eivät vallat, eivät mitkään, jotka
nyt ovat tai vasta tulevat, ei korkeus, ei syvyys eikä mikään muukaan kykene meitä
Jumalan rakkaudesta erottamaan."
Turvallisuudentunne,
johon liittyy tajuisuus voitolle pääsevästä autuudesta, asustaa sellaisen
uskonharjoittajan tietoisuudessa, joka on tajunnut Korkeimman todellisuuden ja
joka tavoittelee Perimmäisen määränpäätä.
Kaikkea tätä on
myös kehitysperäinen uskonto lojaalisuuden ja suuruuden osalta, sillä se on
aito kokemus. Mutta ilmoitususkonto on sekä verratonta että aitoa.
Laajentunutta hengellistä näkemystä edustavat uudet lojaalisuussuhteet luovat
uusia rakkauden ja omistautumisen tasoja, uusia palvelun ja lähimmäisyyden
tasoja; ja koko tämä avartunut sosiaalinen suhtautumistapa saa aikaan laajemman
tietoisuuden Jumalan Isyydestä ja ihmisen veljeydestä.
Tunnusomainen ero toisaalta kehitykseen ja toisaalta
ilmoitukseen perustuvan uskonnon välillä on se uusi jumalallista viisautta
edustava ominaispiirre, joka lisätään puhtaasti kokemusperäiseen
ihmisviisauteen. Mutta juuri ihmisperäisistä uskonnoista saatu ja niiden
piirissä karttunut kokemus kehittää kyvyn vastaanottaa myöhemmin, kerta
kerralta yhä runsaampina lahjoina annettavaa jumalallista viisautta ja kosmista
ymmärrystä.
KORKEIN ILMENEMÄ
Vaikkei Urantian
keskitason kuolevainen voikaan toivoa saavuttavansa sellaista korkeaa luonteen
täydellisyyttä, jollaisen Jeesus Nasaretilainen lihallisen elämänvaiheensa
aikana saavutti, jokaisen kuolevaisuskovan on silti täysin mahdollista kehittää
vahva ja eheä persoonallisuus niiden täydellisyyteen kehittyneiden
suuntaviivojen mukaan, jotka Jeesuksen persoonallisuus antaa. Mestarin
persoonallisuuden ainutlaatuinen piirre ei niinkään ollut sen täydellisyys kuin
sen sopusuhtaisuus, sen erinomainen ja tasapainoinen eheys. Vaikuttavin tapa
kuvata Jeesusta on seurata sen henkilön esimerkkiä, joka syyttäjiensä edessä
seisovaa Mestaria osoittaessaan sanoi: "Katso ihmistä!"
Jeesuksen
pettämätön lempeys kosketti ihmisten sydäntä, mutta hänen järkkymätön
luonteenlujuutensa ällistytti hänen seuraajiaan. Hän oli eittämättömän
vilpitön; hänessä ei ollut minkään vertaa ulkokultaisuutta. Hän oli vapaa
teennäisyydestä; hän oli aina virkistävän aito. Hän ei milloinkaan alentunut
mahtailuun eikä hän koskaan turvautunut huijaukseen. Hän eli totuutta
täsmälleen niin kuin hän sitä opetti. Hän oli totuus. Hän tunsi, että hänen oli
pakko opettaa vapahtavaa totuutta omalle sukupolvelleen siitäkin huolimatta,
että tällainen vilpittömyys toisinaan tuotti tuskaa. Hän oli kaikkea totuutta
kohtaan empimättömän uskollinen.
Mutta Mestari
oli niin peräti helppo hyväksyä, häntä oli niin perin helppo lähestyä. Kaikessa
hoivassaan hän oli peräti käytännöllinen samalla, kun kaikille hänen
suunnitelmilleen oli tunnusomaista asialle pyhittäytynyt terve järkevyys.
Hänessä ei vähimmässäkään määrin ilmennyt oikullisia, arvaamattomia eikä
eriskummallisia taipumuksia. Hän ei konsanaan toiminut oikukkaasti,
päähänpistojen mukaan eikä hysteerisesti. Kaikessa opetustyössään ja kaikessa,
mitä hän teki, yhdistyi aina erinomainen arvostelukyky oivalliseen
sopivaisuudentajuun.
[sivu 1102]
Ihmisen Poika oli aina ryhdikäs persoonallisuus. Jopa hänen vihollisensa tunsivat tervettä kunnioitusta häntä kohtaan. He pelkäsivät yksinpä hänen läsnäoloaankin. Jeesus oli peloton. Hän oli enemmän kuin täynnä jumalallista innostusta, mutta hänestä ei silti koskaan tullut fanaattista. Hän oli tunne-elämältään aktiivinen, muttei koskaan häilyväinen. Hänellä oli runsas mielikuvitus, mutta hän oli silti aina käytännöllinen. Hän kohtasi elämän realiteetit avoimesti, muttei hän koskaan ollut yksivakainen eikä proosallinen. Hän oli rohkea, muttei koskaan huimapäinen; varovainen, muttei koskaan pelkurimaisesti. Hän oli myötätuntoinen, muttei koskaan hempeilevä; ainutlaatuinen, muttei eriskummallinen. Hän oli hurskas, muttei hurskasteleva. Hän oli niin perin ryhdikäs siksi, että hän oli täydellisen eheä.
Jeesuksen omintakeisuus oli tukahduttamatonta. Perinteet eivät häntä sitoneet, eikä ahtaan sovinnaisuuden orjuus häntä rampauttanut. Hänen puheessaan kuului kiistaton vakuuttuneisuus ja hänen opetuksessaan tuntui ehdoton arvovalta. Mutta hänen ylivertainen omintakeisuutensa ei johtanut häntä ylenkatsomaan edeltäjiensä ja aikalaistensa opetuksiin sisältyneitä totuuden helmiä. Ja se, mikä hänen opetuksissaan oli omintakeisinta, oli rakkauden ja armon korostaminen pelon ja uhraamisen sijasta.
Jeesuksen elämännäkemys oli varsin laaja. Hän kehotti seuraajiaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Hän oli vapaa kaikesta ahdasmielisyydestä. Hänen myötätuntoinen sydämensä sulki sisäänsä koko ihmiskunnan, jopa universumin. Aina hänen kutsunsa kuului: "Kuka ikinä haluaa, sallikaa hänen tulla."
Jeesuksesta sanottiin totuudenmukaisesti: "Hän luotti Jumalaan." Ihmisenä ihmisten joukossa hän luotti mitä ylevimmin Isään, joka on taivaassa. Hän luotti Isäänsä niin kuin pieni lapsi luottaa maiseen vanhempaansa. Hänen uskonsa oli täydellistä, muttei koskaan mahtailevaa. Näyttäytyipä luonto ihmisen maanpäällistä hyvinvointia kohtaan miten julmana tai miten välinpitämättömänä hyvänsä, Jeesus ei koskaan uskossaan horjunut. Pettymys ei saanut hänestä otetta, eikä vaino häneen tehonnut. Ilmeinenkään epäonnistuminen ei häneen koskenut.
Hän rakasti ihmisiä veljinään, samalla kun hän tiedosti, miten nämä olivat synnynnäisten kykyjensä ja hankittujen ominaisuuksiensa puolesta erilaisia. "Hän kulki ympäriinsä ja teki hyvää."
Jeesus oli harvinaisen hyväntuulinen ihminen, muttei hän silti ollut mikään sokea eikä mieletön optimisti. Hänen alinomainen kehotuksensa kuului: "Olkaa hyvällä mielin." Hän pystyi säilyttämään tämän luottavaisen suhtautumisensa siksi, että hän horjumatta luotti Jumalaan ja järkähtämättä uskoi ihmiseen. Hän oli kaikkia ihmisiä kohtaan liikuttavan huomaavainen, sillä hän rakasti heitä ja uskoi heihin. Hän oli aina uskollinen vakaumuksilleen ja suurenmoisen luja omistautumisessaan Isän tahdon täyttämiselle.
Mestari oli aina antelias. Hän ei koskaan väsynyt sanomaan: "On autuaampaa antaa kuin ottaa." Hän sanoi: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." Kaikessa rajattomassa anteliaisuudessaan hän ei kuitenkaan koskaan ollut tuhlaavainen eikä kohtuuton. Hän opetti, että pelastuksen saadaksesi sinun pitää uskoa. "Sillä jokainen saa, joka etsii."
Hän oli suorapuheinen, mutta aina hyväntahtoinen. Hän sanoi: "Ellei näin olisi, olisin sen teille kertonut." Hän oli avoin, mutta aina ystävällinen. Hän ei peitellyt rakkauttaan synnintekijää kohtaan eikä vihaansa syntiä kohtaan. Mutta kaikessa tässä hämmästyttävässä suoruudessaan hän oli erehtymättömän oikeudenmukainen.
Jeesus oli tasaisen hyväntuulinen siitä
huolimatta, että hän toisinaan joi syvältäkin inhimillisen surun maljasta.
Pelotta hän kohtasi olemassaolon realiteetit, mutta hän oli kuitenkin täynnä
innostusta taivaan valtakunnan evankeliumia kohtaan. Mutta innostus oli aina
hänen hallinnassaan; se ei koskaan hallinnut häntä. Hän oli varauksettoman
omistautunut "Isän asialle". Tämä jumalallinen innostus pani hänen
epähengelliset veljensä luulemaan, että hän oli järjiltään, mutta tilannetta
seurannut universumi arvioi hänet tervejärkisyyden esikuvaksi ja malliksi siitä,
miten kuolevainen voi korkeimmalla mahdollisella tavalla omistautua hengellisen
elämäntavan
[sivu 1103]
korkeiden vaatimusten täyttämiseen. Ja hänen hallittu innostuksensa oli tarttuvaa; hänen kumppaninsa olivat pakotettuja jakamaan hänen jumalallisen optimisminsa.
Tämä Galilean mies ei ollut surujen mies, vaan hän oli iloinen sielu. Vähän väliä hän sanoi: "Riemuitkaa ja olkaa ylen määrin iloisia." Mutta kun velvollisuus vaati, hän oli valmis kulkemaan rohkeasti "kuoleman varjon laakson" läpi. Hän oli iloinen, mutta samalla nöyrä.
Hänen rohkeudelleen veti vertoja vain hänen kärsivällisyytensä. Kun häntä painostettiin ennenaikaiseen toimintaan, hänellä oli tapana vastata vain: "Hetkeni ei ole vielä tullut." Hänellä ei koskaan ollut kiire, hänen tyyneytensä oli suurenmoista. Mutta hän tunsi useinkin suuttumusta pahaa kohtaan, suvaitsemattomuutta syntiä kohtaan. Usein sattui, että jokin asia sai hänet vastustamaan lujasti sellaista, mikä oli vahingollista hänen maan päällä elävien lastensa hyvinvoinnille. Mutta hänen suuttumuksensa syntiä kohtaan ei koskaan johtanut vihaan syntistä kohtaan.
Hänen rohkeutensa oli suurenmoista, mutta hän ei milloinkaan ollut tyhmänrohkea. Hänen tunnussanansa oli: "Älkää pelätkö." Hänen urheutensa oli jaloa ja hänen rohkeutensa usein sankarillista. Mutta hänen rohkeutensa liittyi arvostelukykyyn, ja sitä hallitsi järki. Se oli luottamuksesta syntynyttä rohkeutta, ei sokeasta itsevarmuudesta syntyvää uhkarohkeutta. Hän oli kiistattoman rohkea, muttei koskaan röyhkeän uskalias.
Mestari oli esikuva pyhänäpitämisestä. Jo hänen nuoruudenaikainen rukouksensa alkoi sanoilla "Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi." Hän kunnioitti lähimmäistensä harjoittamaa erheellistäkin palvontaa. Mutta tämä ei estänyt häntä käymästä hyökkäykseen uskonnollisia perinnäistapoja vastaan eikä hyökkäämästä ihmisperäiseen uskoon sisältyvien virheiden kimppuun. Hän piti kunniassa aitoa pyhyyttä, ja silti hän voi aiheellisesti vedota lähimmäisiinsä ja sanoa: "Kuka teidän joukostanne tuomitsee minut synnistä?"
Jeesus oli suuri siksi, että hän oli hyvä, ja silti hän seurusteli pikkulasten kanssa. Hän oli henkilökohtaisessa elämässään lempeä ja vaatimaton, ja kuitenkin hän oli universumin täydelliseksi tullut ihminen. Hänen työtoverinsa kutsuivat häntä kehotuksetta Mestariksi.
Jeesus oli täydellisen ehjä
ihmispersoonallisuus. Ja tänäkin päivänä -- aivan kuten aikanaan Galileassa --
jatkuu hänen työnsä kuolevaiskokemuksen yhdistämiseksi ja inhimillisten
pyrkimysten yhteensovittamiseksi. Hän eheyttää elämän, jalontaa luonteen ja
yksinkertaistaa kokemuksen. Hän astuu ihmisen mieleen sitä kohottaakseen, sen
muuntaakseen ja kirkastaakseen. On kirjaimellisesti totta, kun sanotaan:
"Jos jollakulla on sisimmässään Kristus Jeesus, hän on uusi luomus; vanha
on katoamassa; katso, kaikki tulee uudeksi."
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]