[sivu 664]
ELÄMÄN JUURRUTTAMINEN URANTIALLE
KOKO Sataniassa on vain kuusikymmentäyksi
Urantian kaltaista maailmaa, planeettaa, joilla elämä on muuntelujen kohteena. Asutut maailmat on valtaosaltaan kansoitettu vakiintuneita menetelmiä noudattaen; Elämänkantajille ei sellaisilla sfääreillä suoda paljonkaan liikkumavaraa heidän suunnitellessaan elämän juurruttamista. Mutta suunnilleen yksi maailma kymmenestä määrätään desimaaliplaneetaksi ja merkitään
Elämänkantajien erityisrekisteriin.
Ja kun pyrimme
muuntelemaan tai mahdollisuuksien
mukaan kohentamaan elävien olentojen universumikohtaisia vakiotyyppejä,
meillä on sellaisilla planeetoilla lupa suorittaa tiettyjä elollisuuteen kohdistuvia kokeiluja.
1. FYYSISEN ELÄMÄN PERUSEDELLYTYKSET
600.000.000 vuotta sitten
Jerusemista lähetetty Elämänkantajain komissio saapui Urantialle, ja valmistellakseen
elämän juurruttamista Satanian järjestelmän maailmaan numero 606 se ryhtyi tutkimaan Urantian fyysisiä olosuhteita. Tämä tuli olemaan kuudessadaskuudes
kokemuksemme Nebadonin kaavioiden mukaisen elämän alkuunsaattamisesta Sataniassa ja
kuudeskymmenes tilaisuutemme
tehdä muutoksia paikallisuniversumin elollisuuden
perus- ja standardikaavoihin ja tuottaa niistä muunnelmia.
On mainittava, etteivät Elämänkantajat voi panna elämää alulle, ennen kuin sfääri on valmis evolutionaarisen kehityskulun alkuunsaattamiseen. Emme myöskään voi järjestää elollisuuden kehittymistä nopeammaksi kuin, minkä planeetan fyysinen edistyminen suo ja minkä se kykenee ylläpitämään.
Satanian Elämänkantajat olivat suunnitelleet elollisuudelle natriumkloridiin perustuvan rakennemallin. Mihinkään toimenpiteisiin elämän juurruttamiseksi ei sen vuoksi voitu ryhtyä ennen kuin valtamerten vedet olivat muuttuneet riittävän suolaisiksi. Urantian protoplasmatyyppi voi toimia vain sopivassa suolaliuoksessa. Kaikki alkuasteinen elollisuus -- kasvit ja eläimet -- kehittyi suolaliuoksesta koostuvassa elinympäristössä. Myöskään monimutkaisemmat maaeläimet eivät voisi säilyä hengissä, ellei tämä samainen elintärkeä suolaliuos kiertäisi niiden ruumiissa sen verivirran muodossa, joka yhtämittaisesti huuhtelee jokaista pikkuruista elävää solua tässä "suolameressä", meressä, johon solu kirjaimellisesti uppoaa.
Primitiiviset
esivaiheenne kiertelivät vapaasti suolaisessa valtameressä. Nykyisin tämä sama
merenkaltainen suolaliuos kiertää vapaasti ruumiissanne huuhtoen kutakin
yksittäistä solua kemiallisella nesteellä, joka kaikilta pääominaisuuksiltaan
on verrattavissa siihen suolaveteen, joka planeetallanne pani ensimmäisten
elävien solujen ensimmäiset protoplasmalle ominaiset reaktiot liikkeelle.
Mutta nyt
puheena olevan kauden alkaessa Urantia on kehittymässä kaikin tavoin kohti
tilaa, joka on suotuisa merellisen elollisuuden alkumuotojen ylläpitämiseen.
Maan päällä ja lähiavaruudessa tapahtuva fyysinen kehitys on hitaasti mutta
varmasti valmistamassa näyttämöä myöhemmille yrityksille sellaisten
elollisuuden muotojen alkuunsaattamiseksi, joiden olimme päätelleet soveltuvan
parhaiten siihen fyysiseen ympäristöön -- sekä maa- että avaruusympäristöön --,
joka tuolloin oli kehkeytymässä.
[sivu 665]
Satanian
Elämänkantajien komissio palasi tämän jälkeen Jerusemiin, sillä se katsoi
parhaaksi, ennen kuin elämän juurruttamiseen varsinaisesti ryhdyttäisiin,
odottaa mantereisen maamassan jakautumisen edistymistä, jolloin käytettävissä
olisi vieläkin enemmän sisämeriä ja suojaisia lahtia.
Planeetalla,
jossa elollisuudella on merellinen alkuperä, lukuisat sisämeret, pitkän
rannikon matalat vedet ja suojaisat poukamat tarjoavat ihanteelliset olosuhteet
elämän juurruttamiselle. Ja nimenomaan tällainen maapallon vesien jakautuminen
oli tuolloin hyvää vauhtia kehittymässä. Nämä entisaikojen sisämeret olivat
harvoin sataaviittäkymmentä tai sataakahdeksaakymmentä metriä syvempiä, ja
auringonvalo kykenee tunkeutumaan merivedessä yli sadankahdeksankymmenen metrin
syvyyteen.
Ja juuri tällaisilta myöhempien aikakausien leudon ja
tasaisen ilmaston omanneilta rannikoilta alkukantainen kasvisto hakeutui
kuivalle maalle. Ilmakehän korkea hiilipitoisuus tarjosi siellä elollisuuden
uusille, maalla kasvaville muunnoksille mahdollisuuden nopeaan ja rehevään
kasvuun. Vaikka tämä silloinen ilmakehä oli kasvullisuudelle ihanteellinen, sen
hiilidioksidipitoisuus oli niin suuri, ettei mikään eläinlaji, ihmisestä
puhumattakaan, olisi voinut elää maan kamaralla.
Planeetan
ilmakehä suodattaa maahan noin kaksi miljardisosaa auringon koko
valosäteilystä. Mikäli Pohjois-Amerikan ylle lankeavasta valosta
veloitettaisiin kymmenen penniä kilowattitunnilta, nousisi vuotuinen valolasku
yli neljääntriljoonaan markkaan. Chicagolle lankeava auringonpaistelasku
nousisi hyvän matkaa yli 500 miljoonaan markkaan päivältä. Eikä tulisi unohtaa,
että saatte auringosta muunkinlaista energiaa -- valo ei ole ainoa ilmakehänne
tavoittava auringon anti. Urantialle virtaa valtavia aurinkoenergioita, joista
joidenkin aaltopituudet ovat ihmisen näköaistin erotuskyvyn yläpuolella, toiset
sen alapuolella.
Maan ilmakehä on
miltei läpipääsemätön suurelle osalle siitä auringon säteilystä, joka kuuluu
spektrin äärimmäiseen, ultraviolettiin päähän. Useimmat näistä lyhyistä
aaltopituuksista imeytyvät otsonikerrokseen, joka ympäröi maapalloa noin
kuudentoista kilometrin korkeudella ja ulottuu avaruuteen toiset kuusitoista
kilometriä. Ilmakehän tämän alueen kyllästävä otsoni muodostaisi maanpinnan
olosuhteissa vain kaksi ja puoli millimetriä paksun kerroksen. Silti tämä
suhteellisen pieni ja näennäisen merkityksetön otsonimäärä suojelee Urantian
asukkaita edellä mainittujen, auringonvalossa esiintyvien vaarallisten ja
tuhoisien ultraviolettisäteilyjen liikamäärältä. Jos toisaalta tämä
otsonikerros olisi hiukankin paksumpi, jäisitte vaille niitä erittäin tärkeitä
ja terveellisiä ultraviolettisäteitä, jotka nyt pääsevät maan pinnalle asti ja
ovat erään välttämättömimmän vitamiininne esivaihe.
Ja tästäkin
huolimatta jotkut mielikuvituksettomimmista kuolevaisista mekanisteistanne
pitävät aineellista luomistulosta ja ihmisen kehitystä itsepintaisesti
sattumana. Urantian keskiväliolennot ovat keränneet yli viisikymmentätuhatta
fysiikan ja kemian alan tosiasiaa, joista he ovat sitä mieltä, että ne eivät
käy yksiin umpimähkäisen sattuman lakien kanssa, ja joiden he väittävät
erehtymättömästi osoittavan, että aineellisessa luomistuloksessa on mukana
älyperäinen tarkoituksenmukaisuus. Eikä kaikessa tässä oteta lainkaan huomioon
heidän luetteloaan niistä yli sadastatuhannesta havainnosta fysiikan ja kemian
alueen ulkopuolelta, joiden he väittävät todistavan mielen läsnäolon
aineellisen kosmoksen suunnittelussa, luomisessa ja ylläpidossa.
[sivu 666]
Auringostanne
purkautuu todellinen kuolettavien säteiden tulva, ja se, että elämänne
Urantialla on miellyttävää, johtuu yli neljänkymmenen sellaisen
sattumanvaraiselta näyttävän suojelutoimenpiteen "satunnaisesta"
vaikutuksesta, joiden toimintatapa on samanlaista kuin on tämän ainutlaatuisen
otsonikerroksen vaikutus.
Ellei ilmakehä
"käärisi maapalloa peittoonsa", katoaisi lämpöä säteilyn muodossa
joka yö niin nopeasti, että elämän säilyminen kävisi mahdottomaksi muutoin kuin
keinotekoisesti.
Maan ilmakehän
alemmat kahdeksan tai yhdeksän ja puoli kilometriä ovat troposfääri. Se on
sääilmiöt aiheuttavien tuulien ja ilmavirtausten alue. Tämän alueen yläpuolella
on sisempi ionosfääri, ja sen jälkeen seuraa stratosfääri. Maan pinnalta
ylöspäin mentäessä lämpötila laskee tasaisesti yhdeksän ja puolen tai
kolmentoista kilometrin matkalla, jossa korkeudessa se on noin 57 astetta (C)
nollan alapuolella. Tämä lämpötilan vaihtelualue 54 ja 57 pakkasasteen (C)
välillä pysyy muuttumattomana, kun noustaan seuraavat kuusikymmentäneljä
kilometriä ylöspäin. Tämä vakaan lämpötilan alue on stratosfääri.
Seitsemänkymmenenkahden tai kahdeksankymmenen kilometrin korkeudessa lämpötila
alkaa kohota, ja tätä nousua jatkuu kunnes revontulten esiintymiskorkeudessa
saavutetaan 650o C lämpötila, ja juuri tämä voimakas lämpö ionisoi
hapen. Mutta tällaisessa ohentuneessa ilmakehässä vallitsevaa lämpötilaa ei
oikeastaan voi verrata lämpötilalukemiin maan pinnan tasolla. Älkää unohtako,
että ilmakehänne koko massasta kohdataan yli puolet jo ensimmäisten viiden
kilometrin matkalla. Maan ilmakehän ulottuvuuden äärialueen osoittavat
revontulten korkeimmat liekit -- noin kuusisataaneljäkymmentä kilometriä.
Revontuli-ilmiöillä
on suora yhteys auringonpilkkuihin, niihin auringon sykloneihin, jotka pyörivät
vastakkaisiin suuntiin auringon päiväntasaajan ylä- ja alapuolella samaan
tapaan kuin maan trooppiset pyörremyrskyt. Mainitut ilmakehän häiriöt pyörivät
vastakkaisiin suuntiin riippuen siitä, esiintyvätkö ne päiväntasaajan ylä- vai
alapuolella.
Auringonpilkkujen
kyky muuttaa valon jaksolukuja osoittaa näiden auringon myrskykeskusten
toimivan suunnattoman suurina magneetteina. Tällaiset magneettikentät kykenevät
sinkoamaan varautuneita hiukkasia auringonpilkkusyövereistä avaruuden läpi maan
ulompaan ilmakehään, jossa niiden ionisoiva vaikutus saa aikaan tällaisia
näyttäviä revontuli-ilmiöitä. Niinpä suurimmat revontuli-ilmiöt ovat nähtävillänne
auringonpilkkujen esiintymistiheyden ollessa suurimmillaan -- tai vähän sen
jälkeen --, jolloin pilkut yleisimmin sijaitsevat ekvatoriaalisesti.
Jopa kompassin
neula reagoi tähän auringon vaikutukseen, sillä se kääntyy hieman itään
auringon noustessa ja hieman länteen auringonlaskun lähestyessä. Näin tapahtuu
joka päivä, mutta auringonpilkkujakson ollessa suurimmillaan tämä kompassin
poikkeama on kaksinkertainen. Nämä kompassineulan päivittäiset vaeltelut ovat
reaktioita auringonvalon aiheuttamaan ylemmän ilmakehän lisääntyneeseen
ionisoitumiseen.
Se seikka, että ylimmässä stratosfäärissä on kaksi
erillistä sähköä johtavaa aluetta, selittää, kuinka voitte lähettää kauaksi
kuuluvia radiolähetyksiä sekä pitkillä että lyhyillä aaltopituuksilla. Radiotoimintaanne
häiritsevät toisinaan hirvittävät myrskyt, joita näiden ulompien ionosfäärien
alueilla ajoittain riehuu.
Universumin
aineellistumisen varhaisempina aikoina näissä avaruuden lohkoissa esiintyy
siellä täällä laajoja vetypilviä, juuri sellaisia astronomisia pölykertymiä,
jotka ovat nyt ominaisia monille alueille kautta kaukaisen avaruuden. Suuri osa
siitä organisoidusta
[sivu 667]
aineesta, jonka
liekehtivät auringot hajottavat ja levittävät säteilyenergiana, rakentui
alunperin näissä varhain ilmaantuneissa avaruuden vetypilvissä. Tietyissä
epätavallisissa olosuhteissa atomien halkeamista tapahtuu myös suurempien
vetymassojen ytimissä. Ja kaikkiin näihin atomien rakentumis- ja
hajoamisilmiöihin, joita tapahtuu esimerkiksi korkean lämpötilan omaavissa
tähtisumuissa, liittyy säteilyenergian lyhyiden avaruussäteiden vuoksiaaltojen
ilmaantuminen. Näiden erilaisten säteilyjen ohessa esiintyy tietynlaatuista
avaruusenergiaa, jota Urantialla ei tunneta.
Tämä universumiin
kuuluvassa avaruudessa esiintyvän lyhytsäteisen energian varaus on neljäsataa
kertaa suurempi kuin on säteilynä ilmenevän energian kaikkien muiden,
organisoidun avaruuden lohkoilla esiintyvien muotojen energiavaraus. Lyhyiden
avaruussäteiden tuotantoa, olivatpa ne peräisin liekehtivistä tähtisumuista,
jännitteisistä sähkökentistä, ulkoavaruudesta tai valtavista vety-pölypilvistä,
modifioivat ominaisuuksien ja määrän puolesta lämpötilassa, gravitaatiossa ja
elektronisissa paineissa esiintyvät vaihtelut ja äkilliset jännitemuutokset.
Nämä
avaruussäteiden alkuperän suhteen esiintyvät monet mahdollisuudet määräytyvät
useista kosmisista tapahtumista samoin kuin avaruudessa kiertävän materian
radoista, ne kun vaihtelevat erilaisista ympyrämäisistä muodoista aina
äärimmilleen venytettyyn ellipsiin saakka. Fyysiset olosuhteet saattavat niin
ikään muuttua suuresti, sillä elektroni kiertää toisinaan päinvastaiseen
suuntaan kuin karkeajakoisempi aine, jopa samassa fyysisessä vyöhykkeessä.
Suuret
vetypilvet ovat todellisia kosmisia kemian laboratorioita, joissa esiintyy
kehittyvän energian ja muotoaan muuttavan materian kaikkia vaiheita. Melkoisia
energiaalisia toimintoja tapahtuu myös suurten kaksoistähtien välisellä
raja-alueella olevissa kaasuissa, nämä kun ovat yhtenään limittäin ja sen
vuoksi sekoittuvat laajassa mitassa toisiinsa. Mutta mikään näistä avaruuden
suunnattomista ja kauas ulottuvista energiatoiminnoista ei vähääkään vaikuta
organisoituneen elollisuuden ilmiöihin -- elävien olioiden ja olentojen ituplasmaan.
Nämä avaruuden energiaolosuhteet kuuluvat elämän juurruttamisen kannalta
välttämättömään ympäristöön, mutta ne eivät vaikuta ituplasman
perintötekijöiden myöhempään modifioitumiseen, kuten vaikuttavat
säteilyenergian jotkin pitemmät säteet. Elämänkantajien juurruttama elollisuus
on täysin vastustuskykyistä koko tätä universumienergian lyhyiden
avaruussäteiden ällistyttävää tulvaa kohtaan.
Kaikkien näiden oleellisten kosmisten olosuhteiden oli
kehityttävä suotuisiksi ennen kuin Elämänkantajat saattoivat ryhtyä
varsinaiseen elämän juurruttamiseen Urantialle.
4. ELÄMÄN AAMUNKOITON AIKAKAUSI
Sen, että meitä
kutsutaan Elämänkantajiksi, ei tulisi hämmentää teitä. Me voimme tuoda elämän
planeetoille, ja joskus me niin teemmekin, mutta Urantialle me emme mitään
elämää tuoneet. Urantian elämä on ainutlaatuista, peräisin tältä planeetalta.
Tämä sfääri on maailma, jossa elämästä tehdään muunnoksia. Kaiken täällä
ilmenevän elämän kehittelimme tällä samaisella planeetalla, eikä koko
Sataniassa, ei edes koko Nebadonissa, ole toista maailmaa, jonka elollisuus
olisi täysin Urantian elollisuuden kaltaista.
550.000.000 vuotta sitten edellä
mainittu Elämänkantajien ryhmä palasi Urantialle. Yhdessä hengellisten voimien
ja fyysistä tasoa korkeammalla olevien joukkojen kanssa organisoimme ja panimme
alulle tämän maailman elollisuuden alkuperäiset peruskaavat ja istutimme ne
tämän maailman vieraanvaraisiin vesiin. Kaikki planeetalla esiintynyt
elollisuus (planeetan ulkopuolisia persoonallisuuksia lukuun ottamatta) aina
Planeettaprinssi Caligastian päiviin saakka oli peräisin kolmesta
alkuperäisestä, identtisestä ja samanaikaisesta merellisen elämänmuodon
juurrutuksestamme. Nämä kolme elämän juurrutusta on yksilöity seuraavasti: keskimmäinen
eli euraasialais-afrikkalainen, itäinen eli australialais-aasialainen ja
läntinen, johon kuuluvat Grönlanti ja Amerikat.
[sivu 668]
500.000.000 vuotta sitten
alkukantainen merikasvisto oli jo saanut lujan jalansijan Urantialla. Grönlanti
ja arktinen maamassa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka olivat alkamassa pitkää ja
hidasta liukumistaan kohti länttä. Afrikka siirtyi hieman etelämmäksi jättäen
jälkeensä itä--länsisuuntaisen notkelman, Välimeren altaan, itsensä ja
emämantereen väliin. Antarktis, Australia sekä maa-alue, jota osoittavat
Tyynenmeren saaret, murtautuivat irti emämantereen etelä- ja itälaidasta ja
ovat tuon ajankohdan jälkeen ajautuneet pitkän matkan päähän.
Alkukantaisen merellisen elollisuuden olimme
juurruttaneet murtuvan mannerlaatan itä--länsisuuntaisen halkeaman keskellä
sijanneiden merien suojaisiin, trooppisiin lahtiin. Merellisen elollisuuden
kolmeen eri paikkaan istuttamisen tarkoituksena oli varmistua siitä, että kukin
suurista mannerlaatoista kuljettaisi lämminvetisissä merissään tätä elollisuutta,
kun maa sittemmin ajautuisi erilleen. Tiesimme ennakolta, että kun maalla elävä
elollisuus myöhemmin ilmaantuisi, laajat valtameret olisivat erottamassa näitä
liukuvia mannerlaattoja toisistaan.
Mannerten liukuminen jatkui. Maan ytimestä oli tullut yhtä tiheä ja jäykkä kuin teräs. Siihen kohdistui lähes 3800 tonnin paine neliösenttimetriä kohden, ja suunnattomasta gravitaatiopaineesta johtuen syvällä maapallon sisuksissa oli ja on edelleen hyvin kuumaa. Lämpötila kohoaa pinnalta sisäänpäin mentäessä, kunnes se keskustassa on hieman auringon pintalämpötilaa korkeampi.
Maan massan ulommat tuhat kuusisataa kilometriä koostuvat pääasiassa eri kivilajeista. Alapuolella ovat tiheämmät ja raskaammat metallialkuaineet. Maailma oli kaikki varhaiset ja ilmakehää edeltäneet kautensa sulassa ja suuresti kuumentuneessa olotilassa ja niin lähellä nestemäisyyttä, että raskaammat metallit painuivat syvälle maan sisuksiin. Läheltä pintaa nykyisin tavattavat raskaammat metallit ovat muinaisten tulivuorten purkausjätteitä, myöhempiä ja laaja-alaisia laavavirtauksia ja uudempia meteoriperäisiä kerrostumia.
Ulompi kuorikerros
oli noin kuusikymmentäneljä kilometriä paksu. Tätä ulkokuorta tuki
paksuudeltaan vaihteleva sula basalttimeri, jonka pinnalla se kellui. Kyseessä
oli liikkuva sulan laavan kerros, johon kohdistui korkea paine, mutta joka aina
pyrki virtailemaan sinne tänne tällä tavoin siirtyviä planetaarisia paineita
tasaten ja maankuorta vakauttaen.
Mantereet
kelluvat vielä nytkin tällä kiteytymättömällä, sulasta basalttimerestä
koostuvalla pehmusteella. Voimakkaammat maanjäristykset tärisyttäisivät
maailman kirjaimellisesti kappaleiksi, ellei tällaista suojelevaa järjestelyä
olisi. Maanjäristykset aiheutuvat kiinteän ulkokuoren liukumisesta ja
siirtyilemisestä, eivät tulivuorista.
Maankuoren
laavakerrokset muodostavat jäähtyessään graniittia. Urantian keskimääräinen
tiheys on vähän yli viisi ja puoli kertaa veden tiheys, graniitin vajaat kolme
kertaa veden tiheys. Maan sisimmän ytimen tiheys on kaksitoista kertaa veden
tiheys.
Merien pohja on
tiheämpää kuin mannerlaatat, ja juuri se pitää mantereet veden pinnan
yläpuolella. Kun merien pohja työntyy meren pinnan yläpuolelle, pohjien
havaitaan koostuvan suurelta osin basaltista, eräästä laavan muodosta, joka on
mannerlaattojen sisältämää graniittia huomattavasti raskaampaa. Jos mantereet
eivät siis olisi keveämpiä kuin valtamerten pohja, gravitaatio vetäisi
valtamerten reunat ylös maalle, mutta tällaisia ilmiöitä ei ole havaittavissa.
Myös valtamerten
paino on merenpohjaan kohdistuvan paineen kasvamiseen vaikuttava tekijä.
Alempana sijaitseva mutta suhteellisesti raskaampi merenpohja sekä sen päällä
lepäävän veden paino ovat suunnilleen yhtä paljon kuin korkeampien mutta paljon
kevyempien mannerten
[sivu 669]
paino. Mutta
kaikki mantereet pyrkivät liukumaan mereen. Mannerpaine on merenpohjan tasoilla
noin 1300 kilogrammaa neliösenttimetriä kohti. Toisin sanoen se olisi noin
4.500 metriä merenpohjan yläpuolelle kohoavan mannermassan paine. Merenpohjaan
kohdistuva veden paine on vain noin 350 kilogrammaa neliösenttimetriä kohden.
Nämä toisistaan poikkeavat paineet ovat omiaan liu'uttamaan mantereita kohti
valtamerten pohjaa.
Elollisuutta edeltäneinä kausina tapahtunut merenpohjan
painuminen oli työntänyt erillisen mantereisen maamassan niin korkealle, että
sen lateraalipaine pyrki aiheuttamaan itäisen, läntisen ja eteläisen reunaman
liukumisen alamäkeä alla olevien, puolittain jähmettyneiden laavapetien yli
ympäröivän Tyynen valtameren vesiin. Se tasautti mannerpaineen niin täysin,
että tämän muinaisen Aasian mantereen itärannikolla ei tapahtunut laajaa
murtumista. Mutta tämä itärannikko on siitä lähtien häilynyt siihen
rajoittuvien valtameren syvyyksien partaalla ja uhannut suistua vetiseen
hautaan.
450.000.000 vuotta sitten tapahtui siirtyminen
kasvikunnasta eläinkuntaan. Tämä muodonmuutos tapahtui toisistaan
irtautuvien mantereiden pitkillä rannikkokaistaleilla sijainneiden suojaisten
trooppisten merenlahtien ja laguunien matalissa vesissä. Ja tämä kehityskulku,
joka kokonaisuudessaan sisältyi alkuperäisiin elollisuuden rakennekaavoihin,
toteutui vähitellen. Kasvikunnalle ominaisten varhaisten ja alkukantaisten
elollismuotojen ja myöhempien selvästi eläinorganismeiksi määriteltävien
muotojen välillä oli monia siirtymävaiheita. Vielä nykyäänkin elää
siirtymävaiheeseen kuuluvia limasieniä, joita on vaikea luokitella sen paremmin
kasveiksi kuin eläimiksikään.
Vaikka
kasvikunnan evoluution voidaankin nähdä johtavan eläinkuntaan, ja vaikka on
löydetty kasvien ja eläinten asteittain muuttuvia sarjoja, jotka vähin erin
johtavat mitä yksinkertaisimmista organismeista mitä monimutkaisimpiin ja
edistyneimpiin, ette kuitenkaan kykene löytämään tällaisia yhdistäviä renkaita
eläinkunnan suurten lahkojen väliltä ettekä ihmistä edeltäneiden korkeimpien
eläintyyppien ja ihmisrotuja edustavien alkuihmisten väliltä. Nämä niin
kutsutut "puuttuvat renkaat" jäävät iäksi puuttumaan siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.
Aikakausi
toisensa perään näkee täysin uusien eläinlajien astuvan näyttämölle. Ne eivät
kehity vähäisten muuntumien asteittaisen kasautumisen seurauksena, vaan ne
ilmestyvät täysin kehittyneinä ja uusina elollisuuden luokkina, ja ne ilmestyvät
yht'äkkisesti.
Elävien
organismien uusien lajien ja erilaistuneiden luokkien yht'äkkinen
ilmaantuminen on täysin biologista, tiukasti luonnonmukaista. Näihin
geneettisiin mutaatioihin ei liity mitään yliluonnollista.
Eläinkunta
kehittyi valtamerten suolapitoisuuden ollessa sopiva, ja oli verrattain
yksinkertaista antaa suolaveden kiertää merieliöstön eläinruumiissa. Mutta kun
meret kutistuivat ja suolapitoisuus kohosi suureksi, nämä samat eläimet
kehittivät kyvyn alentaa ruumiinnesteidensä suolapitoisuutta, aivan kuten ne
organismit, jotka oppivat elämään makeassa vedessä, hankkivat kyvyn pitää
ruumiinnesteissään yllä oikeaa natriumkloridipitoisuutta kekseliäillä suolan
säilytysmenetelmillä.
Kallioiden
sisältämien merieliöstön fossiilien tutkimus paljastaa näiden alkukantaisten
organismien alkuaikaisia mukautumisponnisteluja. Kasvit ja eläimet eivät
milloinkaan lakkaa tekemästä tällaisia mukautumiskokeiluja. Ympäristö muuttuu
alati, ja elävät organismit pyrkivät aina mukautumaan näihin koskaan päättymättömiin
muutoksiin.
[sivu 670]
Kaikkien uusien
elollisluokkien fysiologinen varustus ja anatominen rakenne ovat vastaus
fysikaalisen lain vaikutukseen, mutta niiden jälkeen tuleva mielellisyys on
mielenauttajahenkien antama lahja, joka annetaan aivojen synnynnäistä
kapasiteettia vastaavasti. Vaikka mieli ei olekaan fyysisen evoluution
kehitelmä, se on kuitenkin täysin riippuvainen puhtaasti fyysisen ja
evolutionaarisen kehityksen tuottamasta aivojen kapasiteetista.
Menestyksistä ja menetyksistä, mukautumisista ja
uudelleenmukautumisista koostuvien miltei loputtomien vaiheiden kautta kaikki
elävät organismit heittelehtivät edestakaisin aikakaudesta toiseen. Jotka
pääsevät kosmiseen ykseyteen, jäävät olemaan; jotka eivät tätä päämäärää
saavuta, lakkaavat olemasta.
Se
kalliomuodostumien valtava rakennelma, josta maailman ulkokuori elämän
aamunkoitteessa eli proterotsooisena maailmankautena koostui, ei ole nykyisin
näkyvillä monessakaan paikassa maan pinnalla. Ja missä se nousee esille
kaikkien myöhempien aikojen mukanaan tuomien aineskertymien alta, siitä on
löydettävissä vain kasvien ja alkuaikojen primitiivisen eläineliöstön
fossiilisia jäännöksiä. Jotkin näistä veteen kerrostuneista vanhemmista
kallioista ovat sekoittuneet myöhempiin kerroksiin, ja toisinaan niistä
tavataan joidenkin varhaisempien kasvikunnan muotojen fossiileja, kun taas
ylimmistä kerrostumista voidaan löytää sieltä täältä joitakin merieliöstöön
kuuluneiden organismien alkeellisempia muotoja. Näitä vanhimpia kerrostumalla
syntyneitä kalliomuodostumia, joissa esiintyy varhaisen merieliöstön -- sekä
eläinten että kasvien -- fossiileja, on monin paikoin löydettävissä suoraan
vanhemman, erilaistumattoman kivilajin päällä olevista kertymistä.
Tältä kaudelta
olevien fossiilien joukossa on leviä, korallimaisia kasveja, alkukantaisia
alkueläimiä sekä sienimäisiä siirtymävaiheen organismeja. Mutta tällaisten
fossiilien puuttuminen varhaisista kalliokerroksista ei välttämättä todista,
ettei eläviä olioita olisi noiden kerrostumien muodostumisaikana ollut muualla.
Elollisuus oli koko tämän varhaiskauden ajan niukkaa, ja vain hitaasti se
raivasi itselleen tien maan pinnan joka puolelle.
Tämän muinaisen
aikakauden kalliot ovat nykyisin maan pinnalla tai hyvin lähellä pintaa noin
kahdeksasosassa meidän päiviemme maa-alueesta. Tämän siirtymävaiheen kiven,
vanhimpien kerrostumalla syntyneiden kalliomuodostumien, keskimääräinen paksuus
on noin kaksi ja puoli kilometriä. Paikoin nämä ikivanhat kalliomuodostumat ovat
jopa kuusi ja puoli kilometriä paksuja, mutta monet kerrokset, joiden on
katsottu olevan tältä kaudelta, kuuluvat todellisuudessa myöhempiin
ajanjaksoihin.
Pohjois-Amerikassa
tämä ikivanha ja primitiivinen fossiileja sisältävä kivikerros nousee pintaan siellä
täällä pitkin Kanadan itä-, keski- ja pohjoisosia. On olemassa niin ikään tästä
kivestä koostuva katkonainen itä--länsisuuntainen harjanne, joka ulottuu
Pennsylvaniasta ja ikivanhoilta Adirondackvuorilta länteen, läpi Michiganin,
Wisconsinin aina Minnesotaan asti. Muut harjanteet kulkevat Newfoundlandista
Alabamaan ja Alaskasta Meksikoon.
Tämän aikakauden
kallioita on näkyvillä siellä täällä koko maailmassa, mutta mitkään näistä
esiintymistä eivät ole yhtä helposti tulkittavissa kuin ovat ne, jotka sijaitsevat
Yläjärven ympäristössä ja Coloradojoen Suuressa kanjonissa. Kummassakin
paikassa nämä primitiivisiä fossiileja sisältävät kalliot, jotka esiintyvät
useina kerroksina, kertovat noiden kaukaisten aikojen mullistuksista ja pinnan
muutoksista.
Tämä kivikerros,
maankuoren vanhin fossiileja sisältävä kerrostuma, on maanjäristysten ja
muinaisten tulivuorenpurkausten aiheuttamien mullistusten seurauksena
rypyttynyt, poimuttunut ja vääntynyt irvokkaalla tavalla. Tuon aikakauden
laavavirrat toivat muassaan runsaasti rautaa, kuparia ja lyijyä lähelle
planeetan pintaa.
Maan päällä on
harvoja paikkoja, joissa tällaiset toiminnot olisivat havainnollisemmin
nähtävillä kuin Wisconsinin St. Croix -laaksossa. Tällä seudulla sattui
satakaksikymmentäseitsemän
[sivu 671]
perättäistä
maanpäällistä laavavirtausta, joita seurasi veden alle peittyminen ja siitä
johtuva laskeumakivilajien kerrostuminen. Vaikka suuri osa ylemmistä
sedimenttikivikerroksista ja niiden välissä sattuneista laavavirtaamista
nykyään puuttuu ja vaikka tämän kokonaisuuden alaosa on hautautuneena syvälle
maahan, on kuitenkin noin kuusikymmentäviisi tai seitsemänkymmentä näistä
menneiden aikojen kerroksista yhä aikakirjoina nähtävissä.
Noina varhaisina
kausina, jolloin maasta suuri osa oli lähellä merenpinnan korkeutta, sattui
lukuisia peräkkäisiä vajoamisia ja kohoamisia. Maapallon maankuori oli juuri
pääsemässä myöhempään jaksoonsa, jota luonnehti suhteellinen vakiintuneisuus.
Aikaisempaan mannerten liukumiseen liittyneet aaltoilut, kohoamiset ja
vajoamiset, vaikuttivat suurten maamassojen ajoittaisten vajoamisten
esiintymistiheyteen.
Näinä
primitiivisen merieliöstön aikoina laajoja alueita vajosi mantereiden
rannikkoseudulla meren alle metristä lähes kilometrin syvyyteen. Suuri osa vanhemmasta
hiekkakivestä ja konglomeraateista on näiden muinaisten rannikoiden
sedimenttikertymiä. Tähän varhaiseen kerrostumaan kuuluvat sedimenttikalliot
lepäävät suoraan niiden kerrosten päällä, jotka ajoittuvat kauas elämää
edeltävään aikaan, siihen varhaiseen aikaan, jolloin maailmanlaajuinen
valtameri ilmaantui.
Jotkin näiden siirtymäkauden
kivikerrostumien ylemmistä osista sisältävät pieniä määriä tummaa
savikiveä tai tummaa saviliusketta, mikä on merkki orgaanisen hiilen läsnäolosta ja todistaa niiden kasvikunnan muotojen esivaiheiden olleen olemassa, jotka peittivät koko maan järjestyksessä seuraavana olevan karboni- eli kivihiilikauden
aikana. Suuri osa näissä
kivikerroksissa esiintyvästä
kuparista on tulosta sen veteen saostumisesta.
Vähäisessä
määrin kuparia tavataan vanhempien kallioiden halkeamista, jolloin se on jonkin ikivanhan suojaisan rannikkoseudun hidasjuoksuisen suoveden väkevöitymää. Pohjois-Amerikan ja
Euroopan rautakaivokset sijaitsevat laskeumakerrostumissa
ja purkaumissa, jotka ovat osaksi
vanhemmissa kerrostumattomissa
kallioissa ja osaksi näissä elollisuuden
muotoutumisen aikaisen siirtymävaiheen myöhemmin kerrostuneissa kallioissa.
Tänä aikakautena
elämä leviää kaikkiin maailman vesiin. Merellinen elollisuus on saanut Urantialla lujan jalansijan. Runsas ja rehevä
kasvillisuus peittää vähitellen matalien ja laajojen sisämerten
pohjan, kun rantavedet puolestaan kuhisevat eläinmaailman yksinkertaisia muotoja.
Koko tämä
kertomus on havainnollisesti
esitettynä luettavissa maailman tarinan sisältävän, valtavan "kivikirjan" fossiilisivuilta. Ja
tämän jättiläiskokoisen biogeologisen aikakirjan sivut kertovat erehtymättä totuuden, jos vain hankitte taidon näiden sivujen
tulkitsemiseen. Monet näistä
muinaisista merenpohjista ovat nyt ylhäällä
maan pinnalla, ja niiden
aikakaudelta aikakauden perään olevat kerrostumat
kertovat tarinan noiden varhaisten aikojen elollisuuden käymästä kamppailusta. On kirjaimellisesti totta, mitä eräs runoilijanne
sanoi: "Tomu, jota jalkamme polkevat, oli kerran elävää."
[Esittänyt eräs Urantian Elämänkantajien Ryhmän jäsen, joka nyt asuu tällä planeetalla.]