[sivu
2004]
RISTIINNAULITSEMINEN
KUN molemmat rosvot oli saatu valmiiksi, sotilaat lähtivät sadanpäämiehen johdolla kohti ristiinnaulitsemisen näyttämöä. Sadanpäämies, jonka vastuulla nämä kaksitoista sotilasta olivat, oli sama kapteeni, joka oli edellisenä yönä johtanut roomalaissotilaat pidättämään Jeesuksen Getsemanesta. Roomalainen tapa oli, että kustakin ristiinnaulittavasta henkilöstä määrättiin vastaamaan neljä sotilasta. Kumpikin rosvo ruoskittiin perusteellisesti ennen kuin heidät vietiin ristiinnaulittaviksi, mutta Jeesukselle ei enää annettu fyysistä kuritusta; kapteeni epäilemättä ajatteli tätä ruoskitun jo tarpeeksi, ja kaiken lisäksi ennen kuin tätä oli edes tuomittu.
Jeesuksen kanssa ristiinnaulitut kaksi varasta olivat Barabbaan tovereita, ja heiltä olisi riistetty henki myöhemmin yhdessä johtajansa kanssa, ellei tätä Pilatuksen pääsiäisarmahduksen nojalla olisi laskettu vapaaksi. Näin Jeesus siis ristiinnaulittiin Barabbaan sijasta.
Mitä Jeesus on kohta tekevä -- alistuu kuolemaan
ristillä -- hän tekee omasta vapaasta tahdostaan. Ennakolta tästä kokemuksesta
kertoessaan hän sanoi: "Isä rakastaa ja tukee minua, sillä olen valmis
antamaan pois elämäni. Mutta minä otan sen taas haltuuni. Kukaan ei riistä
minulta elämääni -- annan sen pois omasta halustani. Minulla on valta antaa se pois ja
minulla on valta ottaa se takaisin. Sellaisen käskyn olen saanut
Isältäni."
Kello oli tänä
aamuna vähän vaille yhdeksän, kun sotilaat johdattivat Jeesuksen praetoriumista
Golgatan-matkalle. Heidän perässään tuli monia, jotka tunsivat salaisesti
myötätuntoa Jeesusta kohtaan, mutta useimmat tästä runsaan kahdensadan ihmisen
ryhmästä kuuluivat joko hänen vihamiehiinsä tai sitten uteliaaseen joutoväkeen,
joka vain halusi nauttia ristiinnaulitsemisten näkemisen tuottamasta shokista.
Vain muutamat juutalaisjohtajat menivät paikan päälle nähdäkseen Jeesuksen
ristinkuoleman. Tietäessään, että Pilatus oli luovuttanut hänet
roomalaissotilaiden huostaan ja että hänet oli tuomittu kuolemaan, he kiiruhtivat
taas pitämään kokoustaan temppelissä, ja kokouksessaan he keskustelivat siitä,
miten hänen seuraajiensa suhteen pitäisi menetellä.
Ennen kuin
lähdettiin praetoriumin pihalta, sotilaat asettivat ristin poikkipuun Jeesuksen
harteille. Tapana oli, että tuomittu pakotettiin kantamaan poikkipuu
ristiinnaulitsemispaikalle. Tuomittu ei kantanut koko ristiä, vaan ainoastaan
tämän lyhyemmän poikkihirren. Kolmen ristin pitemmät, pystyyn asetettavat
hirret oli jo kuljetettu Golgatalle, ja siihen hetkeen, kun sotilaat ja heidän
vankinsa saapuivat paikalle, ne oli jo lyöty lujasti maahan.
Vakiintuneen
tavan mukaisesti kapteeni asteli kulkueen edellä kantaen pieniä valkoisia
puutauluja, joihin oli hiilellä kirjoitettu rikollisten nimet sekä minkälaatuisista
rikoksista nämä oli
[sivu 2005]
tuomittu. Kahta
varasta varten sadanpäämiehellä oli taulut, joissa mainittiin näiden nimi, ja
sen alle oli kirjoitettu yksi ainoa sana: "Rosvo". Sen jälkeen kun
uhri oli naulittu poikkipuuhun ja nostettu paikalleen ristin pystysuoraan
puuhun, tapana oli naulata tämä taulu ristin yläosaan, heti rikollisen pään
yläpuolelle, jotta kaikki silminnäkijät tietäisivät, mistä rikoksesta tuomittu
oli ristille pantu. Pilatus oli itse kirjoittanut latinaksi, kreikaksi ja
arameaksi tekstin siihen sadanpäämiehen kantamaan tauluun, joka oli tarkoitettu
kiinnitettäväksi Jeesuksen ristiin, ja se kuului: "Jeesus Nasaretilainen
-- juutalaisten kuningas."
Muutamat niistä
juutalaisviranomaisista, jotka olivat paikalla vielä silloin, kun Pilatus
kirjoitti tämän tekstin, protestoivat voimakkaasti sitä vastaan, että Jeesusta
kutsuttiin "juutalaisten kuninkaaksi". Mutta Pilatus muistutti heitä,
että tällainen syytöshän sisältyi kanteeseen, joka johti hänen tuomitsemiseensa.
Huomatessaan, etteivät saisi Pilatusta muuttamaan mieltään, juutalaiset
anoivat, että tekstiä ainakin muutettaisiin sen verran, että se kuuluisi:
"Hän sanoi: 'Minä olen juutalaisten kuningas.'" Mutta Pilatus oli
taipumaton; hän ei suostuisi muuttamaan kirjoitusta. Kaikkiin vielä
esitettyihin hartaisiin pyyntöihin hän vastasi ainoastaan: "Minkä olen
kirjoittanut, sen olen kirjoittanut."
Tavallisissa
oloissa oli käytäntönä, että Golgatalle mentiin pisintä tietä, jotta
mahdollisimman suuri määrä ihmisiä saisi nähdä tuomitun rikollisen, mutta
puheena olevana päivänä he menivät suorinta reittiä Damaskoksenportille, joka
johti kaupungista pohjoiseen, ja tätä tietä kulkien he saapuivat kohta
Golgatalle, Jerusalemin viralliselle ristiinnaulitsemispaikalle. Golgatan takana
olivat rikkaiden villat, ja tien toisella puolella sijaitsivat monien
varakkaiden juutalaisten haudat.
Ristiinnaulitseminen
ei ollut juutalainen rangaistusmuoto. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset
oppivat tämän teloitusmenetelmän foinikialaisilta. Edes Herodes kaikessa
julmuudessaan ei käyttänyt ristiinnaulitsemista. Roomalaiset eivät koskaan
ristiinnaulinneet Rooman kansalaista; tätä kunniatonta hengiltäottotapaa
sovellettiin vain orjiin ja alamaiskansoihin. Jerusalemin piirityksen aikana,
vain neljäkymmentä vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, Golgata
peittyi tuhansista ja taas tuhansista risteistä, joilla päivä päivän jälkeen
menehtyi juutalaisrodun kukkein nuoriso. Se oli toden totta kaamea sato käsillä
olevan päivän kylvöksestä.
Kuolemankulkueen
edetessä pitkin Jerusalemin kapeita katuja monet helläsydämisistä
juutalaisnaisista, jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen lausumia rohkaisun ja
myötätunnon sanoja ja jotka tiesivät hänen eläneen elämänsä rakastavasti
palvellen, eivät kyenneet pidättämään itkuaan nähdessään häntä vietävän
tällaiseen kunniattomaan kuolemaan. Kun hän kulki ohi, monet näistä naisista
valittivat ja vaikeroivat. Ja kun jotkut heistä rohkenivat jopa kulkea hänen
rinnallaan, Mestari käänsi päänsä heihin päin ja sanoi: "Jerusalemin
tyttäret, älkää minun takiani itkekö, vaan itkekää paremminkin itsenne ja
lastenne puolesta. Minun työni on lähes tehty -- menen kohta Isäni tykö --,
mutta Jerusalemille ovat kauhistavan vaivan ajat vasta alkamassa. Katso, ne
päivät ovat kohta, jolloin te sanotte: Siunattuja ovat hedelmättömät ja ne,
joiden rinnat eivät ole koskaan lasta imettäneet. Niinä päivinä rukoilette,
että vuorten kivenjärkäleet lankeaisivat päällenne, jotta välttyisitte
vaivojenne kauheuksilta."
Nämä
jerusalemilaisnaiset olivat totisesti rohkeita osoittaessaan myötätuntoa
Jeesukselle, sillä ystävällisten tunteiden osoittaminen ristiinnaulittavaksi
talutettua kohtaan oli laissa ankarasti kielletty. Roskaväki sai vapaasti
herjata, pilkata ja irvailla tuomittua, mutta minkäänlaisen myötätunnon
julkituominen ei ollut sallittua.
[sivu 2006]
Vaikka Jeesus
arvosti hänelle osoitettua myötätuntoa tänä synkkänä hetkenä, jolloin hänen
ystävänsä piileskelivät, hän ei halunnut näiden hyväsydämisten naisten joutuvan
viranomaisten tyytymättömyyden kohteiksi siksi, että he uskalsivat osoittaa
hänelle myötätuntoa. Edes tällaisena hetkenä Jeesus ei juurikaan ajatellut
itseään vaan vain niitä kauheita murhenäytelmän päiviä, jotka olivat
Jerusalemin ja koko juutalaiskansakunnan edessä.
Kun Mestari
laahusti eteenpäin matkalla kohti ristiinnaulitsemista, hän oli hyvin väsynyt;
hän oli lähes näännyksissä. Elia Markuksen kodissa nautitun viimeisen
ehtoollisen jälkeen hän ei ollut saanut ruokaa eikä vettä; eikä hänelle liioin
ollut suotu hetkeäkään unta. Tämän lisäksi häntä oli hänen tuomitsemiseensa
saakka käytetty kuulustelussa kuulustelun perään, puhumattakaan
pahoinpitelytarkoituksessa suoritetuista ruoskimisista ja niihin liittyvistä
fyysisestä kivusta ja verenhukasta. Kaiken tämän lisäksi tilannetta pahensivat
vielä hänen äärimmäinen mentaalinen ahdistuksensa, hänen ankara hengellinen
jännittyneisyytensä ja hirvittävä inhimillisen yksinäisyyden tunne.
Kohta sen
jälkeen kun matkalla kaupungin ulkopuolelle oli kuljettu portin läpi Jeesuksen
huojuessa poikkihirren painon alla, hänen fyysiset voimansa hetkeksi pettivät,
ja hän kaatui raskaan taakkansa alle. Sotilaat huusivat hänelle ja potkivat
häntä, mutta hän ei kyennyt nousemaan. Tämän nähdessään kapteeni tietoisena
siitä, mitä Jeesus jo oli kestänyt, käski sotilaiden lopettaa. Sitten hän
määräsi yhden ohikulkijan, Simon Kyreneläisen, ottamaan poikkihirren Jeesuksen
harteilta ja pakotti tämän kantamaan sitä loppumatkan Golgatalle.
Tämä mies,
Simon, oli tullut aina pohjois-Afrikan Kyrenestä asti ollakseen mukana
pääsiäisjuhlilla. Hän oli muutamien muiden kyreneläisten kanssa majoittunut
heti kaupunginmuurien ulkopuolelle, ja hän oli matkalla kaupungissa pidettäviin
temppelipalveluksiin, kun roomalaiskapteeni komensi hänet kantamaan Jeesuksen
ristin poikkipuuta. Simon viipyi paikalla kaikki ne tunnit, jotka Mestari teki
kuolemaa ristillä, ja hän keskusteli monien tämän ystävien ja vihollisten
kanssa. Kuolleistaheräämisen jälkeen ja ennen Jerusalemista-lähtöään hänestä
tuli urhea valtakunnan evankeliumiin uskova, ja kotiin palattuaan hän johdatti
perheensä taivaan valtakuntaan. Hänen molemmista pojistaan, Alexanderista ja
Rufuksesta, tuli erittäin aikaansaavia uuden evankeliumin opettajia Afrikassa.
Mutta Simon ei koskaan tullut tietämään, että Jeesus, jonka taakkaa hän kantoi,
ja se juutalainen opettaja, joka oli aikanaan osoittanut ystävällisyyttä hänen
vahingoittuneelle pojalleen, olivat sama henkilö.
Kello oli vähän
yli yhdeksän, kun tämä kuolemankulkue saapui Golgatalle, ja roomalaissotilaat
kävivät käsiksi tehtäväänsä naulata kumpikin ryöväri ja Ihmisen Poika kukin
omalle ristilleen.
Sotilaat
sitoivat Mestarin käsivarret ensiksi köysillä poikkihirteen, ja sitten he
naulasivat hänen kätensä kiinni puuhun. Nostettuaan tämän poikkihirren
paikalleen ja naulattuaan sen lujasti ristin pystyhirteen he sitoivat ja
naulasivat hänen jalkansa kiinni puuhun yhtä pitkää naulaa käyttäen, joka
lävisti molemmat jalkaterät. Pystypuussa oli sopivalle korkeudelle kiinnitetty
iso vaarna, joka toimi jonkinlaisena ruumiinpainoa kannattelevana satulana.
Risti ei ollut korkea, sillä Mestarin jalat olivat vain vajaan metrin
korkeudella maasta. Hän pystyi näin ollen kuulemaan kaiken, mitä hänestä
ilkeillen sanottiin, ja hän kykeni näkemään selvästi kaikkien niiden
kasvojenilmeet, jotka niin ajattelemattomasti häntä pilkkasivat. Ja läsnä
olevat kykenivät myös helposti kuulemaan kaiken, mitä Jeesus näinä pitkällisen
piinan ja hitaan kuoleman tunteina lausui.
[sivu 2007]
Tapana oli, että
ristiinnaulittavilta riisuttiin kaikki vaatteet, mutta koska juutalaiset
voimakkaasti vastustivat alastoman ihmishahmon julkista näytteilläpitämistä,
roomalaiset järjestivät soveliaan lannevaatteen aina kaikille Jerusalemissa
ristiinnaulituille henkilöille. Niinpä kun Jeesuksen vaatteet oli riisuttu,
hänetkin verhottiin sanotulla tavoin ennen kuin hänet pantiin ristille.
Ristiinnaulitsemiseen
turvauduttiin haluttaessa panna toimeen julma ja pitkällinen rangaistus; uhri
nimittäin kuoli usein vasta monen päivän päästä. Jerusalemissa esiintyi melko
voimakasta ristiinnaulitsemisen vastaista mielialaa, ja kaupungissa toimi
juutalaisnaisten yhdistys, joka lähetti ristiinnaulitsemisiin aina edustajansa.
Hänen tehtävänään oli uhrin kärsimysten lievittämiseksi tarjota tälle
huumaavilla aineilla terästettyä viiniä. Mutta kun Jeesus maistoi tätä
narkoottisilla aineilla vahvistettua viiniä, hän kieltäytyi juomasta sitä, niin
janoinen kuin olikin. Mestari päätti säilyttää ihmisen tietoisuutensa hamaan
loppuun asti. Hän halusi kohdata kuoleman, vaikka se tuli tässä julmassa ja
epäinhimillisessä muodossa, ja voittaa sen vapaaehtoisesti ihmisen kokemukseen
alistumalla, mitään siitä pois jättämättä.
Ennen kuin
Jeesus pantiin ristilleen, molemmat ryövärit oli jo asetettu omille risteilleen
näiden kaiken aikaa kiroillessa ja sylkiessä telottajiensa päälle. Kun Jeesusta
naulattiin poikkipuuhun, hän lausui ainoina sanoinaan: "Isä, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Hän ei olisi voinut näin
armeliaasti ja rakastavasti puhua telottajiensa puolesta, elleivät tällaiset
kiintymyksellisestä omistautumisesta kertovat ajatukset olisi olleet koko hänen
epäitsekkäästä palvelemisesta koostuneen elämänsä päävaikuttimina. Elinikäiset
ideat, vaikuttimet ja kaipaukset tulevat kriisitilanteessa esille
verhoamattomina.
Kun Mestari oli
nostettu ristille, kapteeni naulasi hänen päänsä yläpuolelle
päällekirjoituksen, jossa kolmella kielellä luki: "Jeesus Nasaretilainen
-- juutalaisten kuningas." Juutalaisia tämä loukkaukseksi uskottu
kirjoitus raivostutti. Mutta heidän epäkunnioittava käytöksensä ärsytti
Pilatusta, tunsihan hän, että häntä oli peloteltu ja nöyryytetty, ja niin hän
pikkusieluista hyvitystä saadakseen turvautui tähän menettelyyn. Hän olisi voinut
kirjoittaa: "Jeesus, kapinallinen". Mutta hän oli mainiosti perillä
siitä, kuinka jo pelkkä Nasaretin nimi sai nämä Jerusalemin juutalaiset inhon
valtaan, ja hän oli päättänyt tällä keinoin nöyryyttää heitä. Sen hän myös
tiesi osuvan arkaan kohtaan, että he näkisivät tätä teloitettua galilealaista
kutsuttavan "juutalaisten kuninkaaksi".
Kun
juutalaisjohtajat saivat tietää, kuinka Pilatus tämän päällekirjoituksen
Jeesuksen ristiin kiinnityttämällä oli koettanut saattaa heidät
naurunalaisiksi, monet heistä kiiruhtivat Golgatalle, mutta heillä ei ollut
rohkeutta yrittää ottaa sitä pois, sillä roomalaissotilaat seisoivat paikalla
vartiossa. Kykenemättä saamaan päällekirjoitusta pois nämä juutalaisten
johtomiehet kiertelivät väkijoukon seassa ja yrittivät parhaansa tehdäkseen
koko asiasta irvailun ja naurun kohteen, jottei kukaan vain olisi suhtautunut
kirjoitukseen vakavasti.
Apostoli
Johannes saapui näyttämölle Jeesuksen äidin Marian, Ruutin ja Juudan mukana
juuri, kun Jeesus oli nostettu paikalleen ristillä ja juuri, kun kapteeni oli
naulaamassa päällekirjoitusta Mestarin pään yläpuolelle. Johannes oli
yhdestätoista apostolista ainoa, joka oli todistamassa ristilläoloa, eikä
hänkään ollut läsnä koko aikaa, sillä hän juoksi Jerusalemiin hakeakseen
paikalle oman äitinsä ja tämän ystäviä kohta Jeesuksen äidin paikalle tuotuaan.
Nähdessään
äitinsä, joka oli Johanneksen ja hänen oman veljensä ja sisarensa seurassa,
Jeesus hymyili, muttei sanonut mitään. Sillä aikaa ne neljä sotilasta, joille
oli annettu tehtäväksi Mestarin ristiinnaulitseminen, olivat tavan mukaan
jakaneet keskenään hänen vaatteensa niin, että yksi otti sandaalit, yksi
turbaanin, yksi vyön, ja neljäs otti viitan. Näin jäljelle jäi vielä neljään
palaseen jaettavaksi lähes polviin ylettyvä tunika eli saumaton vaatekappale,
mutta nähdessään, millainen epätavallinen vaatekappale se oli, sotilaat
päättivät heittää siitä arpaa. Jeesus katseli heitä, kun he jakoivat hänen
vaatteitaan, ja ajattelematon väkijoukko ilkkui häntä.
[sivu 2008]
Oli mainiota,
että roomalaissotilaat omivat Mestarin vaatekerran. Jos näin ei olisi käynyt,
ja hänen seuraajansa olisivat saaneet nämä vaatekappaleet haltuunsa, heillä
olisi ollut kiusaus ryhtyä taikauskoiseen pyhäinjäännösten palvomiseen.
Mestarin tahto oli, ettei hänen seuraajillaan olisi mitään aineellista, joka
liittyisi hänen elämäänsä maan päällä. Hän halusi jättää ihmiskunnalle vain
muiston sellaisesta ihmiselämästä, joka antautui kokonaan sille korkealle
hengelliselle ihanteelle, että se oli pyhitetty Isän tahdon täyttämiseen.
Kello puoli
kymmenen tienoissa tuona perjantaiaamuna Jeesus pantiin riippumaan ristille.
Ennen yhtätoista yli tuhat henkilöä oli kerääntynyt todistamaan tätä Ihmisen
Pojan ristilläolospektaakkelia. Kaikkien näiden kammottavien tuntien ajan
universumin näkymättömät olentoarmeijat seisoivat hiljaa ja katselivat tätä
eriskummallista ilmiötä eli sitä, että Luoja teki luodun kuolemaa, ja sitä
paitsi tuomitun rikollisen mitä kunniattominta kuolemaa.
Ristilläolon aikana
ristin lähellä seisoivat jossakin vaiheessa Maria, Ruut, Juuda, Johannes,
Salome (Johanneksen äiti) sekä ryhmä hartaita naisuskovia, joihin kuuluivat
muiden muassa Klopaksen vaimo ja Jeesuksen äidin sisar Maria, Maria
Magdalalainen ja Rebekka, entinen sepforilainen. Nämä ja muut Jeesuksen ystävät
pysyivät rauhallisina, kun he näkivät hänen suuren kärsivällisyytensä ja
urheutensa ja katselivat hänen ankaria kärsimyksiään.
Monet ohikulkijat pudistivat päätään ja sättivät häntä sanoen: "Sinä, joka hävittäisit temppelin ja panisit sen kolmessa päivässä taas pystyyn, pelastapa nyt itsesi. Jos olet Jumalan Poika, mikset tule alas ristiltäsi?" Samaan tapaan häntä pilkkasivat muutamat juutalaisten vallanpitäjät sanoessaan: "Muita hän kyllä pelasti, mutta itseäänpä ei pelastamaan pystykään." Toiset sanoivat: "Jos olet juutalaisten kuningas, tule alas ristiltä, ja uskomme sinuun." Ja myöhemmin he pilkkasivat häntä sitäkin enemmän sanoen: "Hän luotti siihen, että Jumala hänet vapahtaa. Hän jopa väitti olevansa Jumalan Poika -- katsokaa häntä nyt -- kahden varkaan väliin ristille naulittuna." Molemmat varkaat sättivät hekin häntä ja syytivät soimauksia hänen päälleen.
Koska Jeesus ei suostunut vastaamaan heidän irvailuihinsa ja koska oltiin lähestymässä tämän erityisen valmistuspäivän keskipäivän hetkeä, puoli kahteentoista mennessä suurin osa tästä pilapuheita laskettelevasta ja irvailevasta väkijoukosta oli jo mennyt matkoihinsa; tapahtumapaikalle jäi vajaat viisikymmentä henkilöä. Sotilaat valmistautuivat nyt syömään puolista ja juomaan halpaa, hapanta viiniään varustautuessaan viettämään pitkiä kuolinvalvojaisia. Viiniään juodessaan he piloillaan kohottivat maljan Jeesukselle sanoen: "Terveyttä ja hyvää onnea juutalaisten kuninkaalle!" Ja heitä hämmästytti Mestarin kärsivällinen suhtautuminen heidän pilkantekoonsa ja ivapuheisiinsa.
Kun Jeesus näki heidän syövän ja juovan, hän katseli heitä ja sanoi: "Minun on jano." Kuullessaan Jeesuksen sanovan "Minun on jano", vartiokapteeni otti pullostaan tilkan viiniä, asetti viinillä kostutetun pullonsulkijasienen keihään kärkeen ja nosti sen Jeesukselle niin, että tämä saattoi kostuttaa rohtuneet huulensa.
Jeesuksen tarkoituksena oli ollut elää
turvautumatta yliluonnolliseen voimaansa, ja samoin hän päätti kuolla ristillä
niin kuin tavallinen kuolevainen. Hän oli elänyt ihmisenä, ja hän kuolisi
ihmisenä -- täyttäen sen, mikä on Isän tahto.
Toinen ryöväreistä sätti Jeesusta sanoen:
"Jos olet Jumalan Poika, mikset pelasta itseäsi ja meitä?" Mutta
tämän soimattua Jeesusta
[sivu 2009]
toinen varas, joka oli monta kertaa ollut kuulemassa Mestarin opetusta, sanoi: "Etkö sinä pelkää edes Jumalaa? Etkö näe, että me kärsimme oikeuden ja tekojemme mukaan, mutta tämä mies kärsii oikeudettomasti? Parempi olisi meidän pyytää syntejämme anteeksi ja sielullemme pelastusta." Kuullessaan, mitä varas sanoi, Jeesus käänsi kasvonsa tätä kohti ja hymyili hyväksyvästi. Nähdessään itseään kohti kääntyneet Jeesuksen kasvot pahantekijä keräsi rohkeutensa, lietsoi uskonsa lepattavaa liekkiä ja sanoi: "Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Ja silloin Jeesus sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle tänä päivänä, että tulet joskus olemaan kanssani Paratiisissa."
Mestarilla oli kuoleman tuskien keskelläkin
aikaa kuunnella uskovan ryövärin uskontunnustusta. Kun tämä varas kurottautui
kohti pelastusta, hän löysi vapahduksen. Hän oli monta kertaa aikaisemmin
tuntenut pakottavaa tarvetta uskoa Jeesukseen, mutta näinä viimeisinä
tajuissaanolon hetkinä hän kuitenkin vasta täydestä sydämestään kääntyi
Mestarin opetuksen puoleen. Kun tämä varas näki, millä tavoin Jeesus kohtasi
ristinkuoleman, hän ei enää pitempään kyennyt vastustamaan vakaumusta, että
tämä Ihmisen Poika todellakin oli Jumalan Poika.
Tämän välinäytöksen ajan, jolloin varas teki kääntymyksen ja Jeesus otti hänet valtakuntaan, apostoli Johannes oli muualla, sillä hän oli mennyt kaupunkiin tuodakseen äitinsä ja tämän ystävät ristiinnaulitsemisen näyttämölle. Luukas kuuli myöhemmin tämän tarinan kääntymyksen tehneeltä roomalaiselta vartiokapteenilta.
Apostoli Johannes kertoi
ristiinnaulitsemisesta siten kuin hän tämän tapahtuman yli kuusikymmentäviisi
vuotta myöhemmin muisti. Muut tapahtuman kirjaukset perustuivat sen
palvelusvuorossa olleen roomalaisen sadanpäämiehen kertomukseen, joka näkemänsä
ja kuulemansa perusteella sittemmin uskoi Jeesukseen ja astui maan päällä
toimivan taivaan valtakunnan täyteen jäsenyyteen.
Tämä nuori mies, tämä katuvainen ryöväri, oli tullut johdatetuksi väkivallan ja rikosten maailmaan niiden toimesta, jotka ylistivät tällaista rosvoilemiseen omistautuvaa elämänuraa tehokkaana isänmaallisena protestina poliittista sortoa ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja seikkailunhaluun yhdistyessään tämänlaatuinen opetus sai monet muutoin hyvää tarkoittavat nuorukaiset lähtemään mukaan näille uskaliaille ryöstöretkille. Tämä nuori mies oli pitänyt Barabbasta sankarina. Nyt hän ymmärsi erehtyneensä. Täällä hän näki vierellään ristillä riippumassa todellakin suurmiehen, oikean sankarin. Täällä oli sankari, joka sytytti hänen intonsa ja herätti hänen korkeimmat käsityksensä moraalisesta itsekunnioituksesta ja pani liikkeelle kaikki hänen ihanteensa rohkeudesta, miehuudesta ja uljuudesta. Jeesusta katsellessaan hänen sydämessään syttyi ylitsevuotava rakkauden, lojaalisuuden ja aidon suuruuden tunne.
Ja jos joku muu ihminen, olkoon hän kuka
tahansa, virnuilevan väenpaljouden joukosta olisi sielussaan kokenut uskon
syntymisen ja olisi vedonnut Jeesuksen armeliaisuuteen, hänet olisi otettu
vastaan samalla rakastavalla hienotunteisuudella, jota osoitettiin uskovaa
ryöväriä kohtaan.
Hetkeä sen jälkeen, kun katuvainen varas
kuuli Mestarin lupauksen siitä, että he joskus tapaisivat Paratiisissa,
Johannes palasi kaupungista mukanaan oma äitinsä ja toistakymmentä naisuskovaa.
Johannes asettui paikalleen lähelle Jeesuksen äitiä Mariaa ja oli tälle tukena.
Marian poika Juuda seisoi tämän toisella puolella. Kun Jeesus katseli tätä
näyttämöä, oli keskipäivä, ja hän sanoi äidilleen: "Vaimo, katso
poikaasi!" Ja Johannekselle sanansa osoittaen hän sanoi: "Poikani,
katso äitiäsi!" Ja sitten hän puhutteli heitä molempia sanoen:
"Haluan, että lähdette tältä paikalta." Ja niin Johannes ja Juuda
taluttivat Marian pois
[sivu 2010]
Golgatalta. Johannes vei Jeesuksen äidin paikkaan, jossa hän itse Jerusalemissa oleskeli, ja sitten hän kiiruhti takaisin ristiinnaulitsemisen näyttämölle. Pääsiäisen jälkeen Maria palasi Beetsaidaan, jossa hän asui Johanneksen kodissa luonnollisen elämänsä loppuun asti. Maria ei elänyt vuottakaan Jeesuksen kuoleman jälkeen.
Kun Maria oli poistunut paikalta, muut naiset
vetäytyivät vähän matkan päähän ja jäivät sinne siksi, kunnes Jeesus menehtyi
ristillä, ja he olivat yhä paikalla, kun Mestarin ruumis otettiin hautaamista
varten alas ristiltä.
Vaikka sellainen ilmiö vuodenaikaan nähden olikin varhainen, kohta kello kahdentoista jälkeen taivas tummeni siksi, että ilmassa oli hienoa hiekkaa. Jerusalemilaiset tiesivät sen merkitsevän, että Arabian autiomaasta oli taas tulossa kuuman tuulen pieksämä hiekkamyrsky. Ennen kello yhtä taivas oli jo niin synkkä, ettei aurinkoa näkynyt, ja loputkin väkijoukosta kiiruhtivat takaisin kaupunkiin. Kun Mestari kohta tämän tunnin jälkeen heitti henkensä, paikalla oli enää vajaat kolmekymmentä henkilöä: vain mainitut kolmetoista roomalaissotilasta ja viitisentoista henkilöä käsittävä uskovien ryhmä. Nämä uskovat olivat kaikki naisia kahta lukuun ottamatta, nimittäin Jeesuksen veljeä Juudaa ja Johannes Sebedeusta, joka palasi paikalle hetkeä ennen kuin Mestari menehtyi.
Vähän kello yhden jälkeen, raivokkaan
hiekkamyrskyn aiheuttaman tihenevän pimeyden keskellä, Jeesuksen ihmisyyteen
kuulunut tajunta alkoi heiketä. Hänen viimeiset armon, anteeksiantamuksen ja
kehotuksen sanansa oli lausuttu. Hänen viimeinen toivomuksensa -- joka koski
huolenpitoa hänen äidistään -- oli tuotu julki. Tänä lähestyvän kuoleman
tuntina Jeesuksen ihmismieli ryhtyi toistamaan monia heprealaiskirjoitusten
kohtia ja eritoten psalmeja. Ihmishahmoisen Jeesuksen viimeinen tajuinen ajatus
liittyi siihen, että hän toisti mielessään psalmien kirjan jaksoa, joka
tunnetaan nykyisin 20:ntenä, 21:ntenä ja 22:ntenä psalmina. Vaikka hänen
huulensa usein liikkuivatkin, hän oli kuitenkin liian heikko lausuakseen varsin
hyvin ulkoa osaamiaan sanoja, kun nämä tekstikohdat kulkivat hänen mielensä
läpi. Lähellä seisovat onnistuivat vain muutaman kerran tavoittamaan jonkin
lauseen, sellaiset kuin "Minä tiedän, että Herra pelastaa voideltunsa",
"Sinun kätesi saavuttaa kaikki minun viholliseni" ja "Jumalani,
Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Jeesus ei hetkenkään aikaa
vähäisimmässäkään määrin epäillyt, etteikö hän ollut elänyt Isän tahdon
mukaisesti; eikä hän milloinkaan epäillyt, etteikö hän nyt luopunut
lihallisesta elämästään Isänsä tahdon mukaan. Hän ei tuntenut, että Isä olisi
hänet hylännyt, vaan hämärtyvässä tietoisuudessaan hän vain lausui monia
kirjoitusten kohtia, ja niihin kuului muiden muassa tämä kahdeskymmeneskahdes
psalmi, joka alkaa sanoilla "Jumalani, Jumalani, miksi minut
hylkäsit?" Ja tämä sattui olemaan yksi niistä kolmesta katkelmasta, jotka
hän lausui sen verran selvästi, että paikalla olleet ne kuulivat.
Viimeinen pyyntö, jonka kuolevainen Jeesus
lähimmilleen esitti, kuultiin kello puoli kahdelta, kun hän toistamiseen sanoi:
"Minun on jano", ja sama vartiokapteeni kostutti taas hänen huulensa
samalla happamaan viiniin kastetulla sienellä; tällaista viiniä kutsuttiin
tuohon aikaan yleisesti viinietikaksi.
Hiekkamyrsky yltyi rajummaksi, ja taivas kävi
yhä pimeämmäksi. Sotilaat ja pieni uskovien ryhmä pysyivät silti paikallaan.
Sotilaat kyyristyivät lähelle ristiä ja painautuivat toisiaan vasten
suojautuakseen purevalta hiekalta. Johanneksen äiti ja muut katselivat tilannetta
etäämpää, paikasta, jossa kallionkieleke tarjosi heille jonkin verran suojaa.
Kun Mestari lopulta veti viimeisen
[sivu 2011]
henkäyksensä, hänen ristinsä juurella olivat Johannes Sebedeus, hänen veljensä Juuda, hänen sisarensa Ruut, Maria Magdalalainen ja entinen sepforilainen Rebekka.
Kello oli hetkeä vaille kolme, kun Jeesus
lujalla äänellä huusi: "Se on täytetty! Isä, sinun käsiisi minä annan
henkeni." Ja näin sanottuaan hän painoi päänsä ja luopui
elämänkamppailusta. Nähdessään, miten Jeesus kuoli, roomalainen sadanpäämies
löi rintaansa ja sanoi: "Siinä oli toden totta vanhurskas mies; totisesti
on pakko, että hän oli Jumalan Poika." Ja hän alkoi siitä hetkestä alkaen
uskoa Jeesukseen.
Jeesus kuoli kuninkaallisesti -- niin kuin
oli elänytkin. Hän myönsi auliisti kuninkuutensa, ja hän pysyi tilanteen
herrana tämän traagisen päivän loppuun saakka. Hän meni auliisti häpeälliseen
kuolemaansa sen jälkeen, kun oli huolehtinut siitä, että hänen valitut
apostolinsa olivat turvassa. Viisaasti hän suitsi Pietarin vaikeuksia
aiheuttavan rajuuden ja järjesti niin, että Johannes oli hänen lähellään siihen
saakka kunnes hänen kuolevaisen olemassaolonsa päättyi. Hän paljasti
murhanhimoiselle sanhedrinille todellisen olemuksensa ja muistutti Pilatusta
siitä, mikä oli hänen täysivaltaisen herruutensa lähde Jumalan Poikana. Hän
lähti Golgatalle omaa ristin puutaan kantaen ja päätti rakastaen suoritetun
lahjoittautumisensa luovuttamalla kuolevaisena saamansa hengen Paratiisin Isän
haltuun. Tällaisen elämän jälkeen -- ja tällaisen kuoleman hetkellä -- Mestari
saattoi toden mukaisesti sanoa: "Se on täytetty."
Koska parhaillaan oli sekä pääsiäisen että sapatin valmistuspäivä, juutalaiset eivät halunneet näitä ruumiita jätettäviksi näytteille Golgatalla. He menivät sen vuoksi Pilatuksen luokse pyytämään, että näiden kolmen miehen sääret rikottaisiin; että heidät toimitettaisiin pois päiviltä, jotta ruumiit voitaisiin ennen auringonlaskua ottaa ristiltään ja heittää rikollisille tarkoitettuihin hautakuoppiin. Tämän pyynnön kuullessaan Pilatus lähetti oitis kolme sotilasta rikkomaan Jeesuksen ja kahden ryövärin sääret ja toimittamaan heidät pois päiviltä.
Kun nämä sotilaat saapuivat Golgatalle, he
tekivät kahdelle varkaalle kuten oli määrätty, mutta suureksi yllätyksekseen he
huomasivat Jeesuksen jo kuolleeksi. Hänen kuolemastaan varmistuakseen yksi
sotilaista puhkaisi kuitenkin keihäällään hänen vasemman kylkensä. Vaikka oli
tavallista, että ristiinnaulinnan uhrit kituivat ristillä jopa kaksi tai kolme
päivää, Jeesuksen kohdalla kuitenkin suunnaton emotionaalinen tuska ja ankara
hengellinen ahdistus veivät hänen lihallisen elämänsä kuolevaisen hahmossa
päätökseen vajaassa viidessä ja puolessa tunnissa.
Hiekkamyrskyn aikaansaaman pimeyden keskellä, noin kello puoli neljä, Daavid Sebedeus lähetti matkaan viimeiset sanansaattajat viemään tietoa Mestarin kuolemasta. Viimeisen juoksulähettinsä hän lähetti Martan ja Marian kotiin Betaniaan, jonne hän luuli Jeesuksen äidin perheensä muiden jäsenten keralla majoittuneen.
Mestarin kuoleman jälkeen Johannes lähetti naiset Juudan vastuulla Elia Markuksen kotiin, jossa nämä oleskelivat sapatinpäivän yli. Johannes itse, joka oli tähän mennessä käynyt roomalaiselle sadanpäämiehelle jo varsin tutuksi, jäi Golgatalle, kunnes Joosef ja Nikodemus saapuivat paikalle mukanaan Pilatuksen antama määräys, joka valtuutti heidät ottamaan Jeesuksen ruumiin huostaansa.
Näin päättyi päivä, joka merkitsi valtavalle universumille tragediaa ja surua, universumille, jonka myriadit älylliset olennot olivat olleet puistatuksen vallassa katsellessaan tätä järkyttävää näytöstä: heidän rakastetun Hallitsijansa ihmishahmoisen ruumiillistuman ristiinnaulitsemista; tämä kuolevaisten tunteettomuuden ja ihmisten turmeltuneisuuden paljastava näytteillepano mykisti heidät.