[sivu
944]
PALVONNAN ALKUJUURET
ELLEI alku-uskonnon yhteyttä moraaliin oteta lukuun ja jos sivuutetaan kaikki hengellisesti vaikuttavat tekijät, niin alkeellisella uskonnolla oli biologinen alkuperä ja luonnollinen, evoluution mukainen kehityskulku. Korkeammilla eläimillä on kyllä pelkoja, mutta niillä ei ole kuvitelmia, niinpä niillä ei ole myöskään uskontoa. Ihminen luo alkeelliset uskontonsa peloistaan, ja hän luo ne kuvitelmiensa välityksellä.
Alkeellisissa ilmenemismuodoissaan palvontaa esiintyy ihmislajin kehityksen kuluessa jo paljon ennen kuin ihmismieli kykenee muodostamaan sellaisia monimutkaisempia käsityksiä nyt elettävästä ja tämän jälkeen seuraavasta elämästä, joita voitaisiin pitää uskontona. Alkuaikojen uskonto oli luonteeltaan täysin älyperäistä, ja se perustui kokonaan mielleyhtymiä herättäviin olosuhteisiin. Palvonnan kohteet olivat täysin mieleenjohtumien varaisia, ja niihin kuului sellaisia luonnon kohteita, jotka olivat lähistöllä tai jotka nousivat ajatusmaailmaltaan yksinkertaisten, alkukantaisten urantialaisten arkipäivän kokemuspiirissä etualalle.
Heti kun uskonto kehittyi luonnonpalvontaa pitemmälle, se hankki henkiperäisiä lähtökohtia, mutta silti se oli aina sosiaalisen ympäristön ehdollistamaa. Sitä mukaa kun luonnonpalvonta kehittyi, ihmisen ajatuksissa hahmottui kuva kuolevaisen yläpuolella olevassa maailmassa noudatettavasta työnjaosta, ja niin järvet, puut, kosket, sade ja sadat muut tuiki tavalliset maapallolla esiintyvät ilmiöt saivat kukin oman luonnonhenkensä.
Milloin tätä,
milloin tuota palvomalla ihminen on palvonut kaikkea maan päällä olevaa,
itsensäpalvomistakaan unohtamatta. Hän on palvonut niin ikään melkein kaikkea,
mitä mielikuvitus voi keksiä taivaalta tai maanpinnan alapuolelta.
Alkukantainen ihminen pelkäsi kaikkia voiman ilmenemismuotoja, niinpä hän
palvoi jokaista luonnonilmiötä, jota ei kyennyt käsittämään. Myrskyjen,
tulvien, maanjäristysten, maanvyörymien, tulivuorten, tulen, lämmön ja
kylmyyden kaltaisten väkevien luonnonvoimien tarkkailu teki syvän vaikutuksen
ihmisen avartuvaan mieleen. Elämän selittämättömiä asioita nimitetään yhä
"Jumalan teoiksi" ja "kaitselmuksen salaperäisiksi
johdatuksiksi".
Kivi oli kehittyvän ihmisen ensimmäinen palvontakohde. Etelä-intialainen kateri-kansa palvoo vielä nykyäänkin kiveä, samoin kuin tekevät lukuisat pohjois-intialaiset heimot. Jaakob nukkui kivi pään alla, koska hän kunnioitti sitä. Hän jopa voiteli sen öljyllä. Raakel kätki joukon pyhiä kiviä telttaansa.
Ajatus, että kivet olisivat jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, juolahti alkuaikojen ihmisen mieleen hänen
huomatessaan, miten ne saattoivat yht'äkkiä ilmaantua pellon tai laidunniityn
pintaan. Ihmiset eivät ottaneet huomioon eroosiota eivätkä maankääntämisen seurauksia.
Kivet tekivät alkuaikojen kansanheimoihin suuren vaikutuksen myös sen vuoksi,
että monet niistä muistuttivat eläimiä. Sivistyksen piirissä elävän ihmisen
huomio kiinnittyy vuoristossa esiintyviin lukuisiin kivimuodostumiin, jotka
muistuttavat kovasti eläinten ja jopa ihmisten kasvoja. Mutta syvimmän
vaikutuksen tekivät meteorikivet, joita primitiiviset ihmiset tarkkailivat, kun
ne komeasti liekehtien kiisivät ilmakehän läpi. Tähdenlento kauhistutti
alkuaikojen ihmistä, ja hänen oli helppo
[sivu 945]
uskoa tällaisen säkenöivän juovan osoittavan hengen kulkureittiä tämän ollessa matkalla maahan. Ei siis ole mikään ihme, että ihmiset päätyivät palvomaan tällaisia ilmiöitä, etenkin kun he myöhemmin löysivät nämä meteorit. Ja tämä johti suurempaan kunnioitukseen kaikkia muitakin kiviä kohtaan. Bengalissa monet palvovat meteoria, joka putosi maahan vuonna 1880 jKr.
Kaikilla muinaisilla sukukunnilla ja heimoilla oli pyhät kivensä, ja useimmat nykyajan kansat osoittavat jonkinasteista kunnioitusta tietyntyyppisille kiville: jalokivilleen. Viiden kiven muodostama ryhmä oli kunnioituksen kohteena Intiassa, Kreikassa se oli kolmenkymmenen kiven sikermä, punaisten ihmisten keskuudessa se tavallisesti oli kivistä muodostettu kehä. Roomalaiset viskasivat aina kiven ilmaan Jupiteria avuksi huutaessaan. Intiassa voidaan tänäkin päivänä käyttää kiveä todistajana. Joillakin seuduin kiveä saatetaan käyttää lain talismanina, ja sen nauttiman arvovallan nojalla lainrikkoja saadaan viedyksi tuomarin eteen. Mutta yksinkertaiset kuolevaiset eivät aina pidä Jumaluutta ja kunnioittavan palvontamenon kohdetta samana. Tällaiset fetissit ovat monasti pelkästään todellisen palvontakohteen eduskuvia.
Muinaisuuden ihmiset tunsivat omalaatuista kunnioitusta kivissä esiintyviä reikiä kohtaan. Tällaisten huokoisten kivien otaksuttiin olevan tavattoman tehokkaita sairauksien parantamisessa. Korvalehtiin ei tehty reikiä kivien riiputtamiseksi, vaan korvaan pantiin kivi pitämään korvan reikä avoimena. Vielä nykyaikanakin taikauskoiset henkilöt tekevät reikiä lantteihin. Afrikassa alkuasukkaat pitävät paljon melua fetissikivistään. Edelleenkin kiviä pidetään itse asiassa kaikkien takapajuisten heimojen ja kansojen keskuudessa taikauskoisen kunnioituksen kohteina. Kivienpalvonta on vielä nykyäänkin laajalle levinnyttä kaikkialla maailmassa. Hautakivi on nykyaikaan asti säilynyt niiden kuvapatsaiden ja epäjumalien symboli, joita kaiverrettiin kiveen silloin, kun uskottiin aaveisiin ja edesmenneiden lähimmäisten vainajahenkiin.
Vuorenpalvonta
seurasi kivienpalvontaa, ja ensimmäiset palvotut kukkulat olivat suuria
kivimuodostumia. Ennen pitkää tavaksi tuli uskoa vuorten olevan jumalten
asuinsijoja, ja niin korkeita maastokohoumia palvottiin vielä tästäkin syystä.
Ajan mittaan yhdistettiin tietyt vuoret tiettyihin jumaliin, ja niistä tuli sen
vuoksi pyhiä. Tietämättömät ja taikauskoiset alkuasukkaat uskoivat luolien
johtavan manalaan pahoine henkineen ja demoneineen, toisin kuin vuoret, jotka
samastuivat myöhemmin kehittyneisiin käsityksiin hyvistä hengistä ja
jumaluuksista.
Ensin kasveja pelättiin ja sitten niitä niistä saatavien päihdyttävien juomien takia palvottiin. Alkuaikojen ihminen uskoi päihtymyksen tekevän ihmisestä jumalallisen. Sellaiseen kokemukseen uskottiin liittyvän jotakin epätavallista ja pyhää. Alkoholi tunnetaan vielä nykyäänkin "spirituksena"*.
Alkuaikojen ihminen suhtautui jyvän itämiseen pelolla ja taikauskoisella kunnioituksella. Apostoli Paavali ei ollut ensimmäinen, joka itävästä jyvästä johdatteli syvällisiä hengellisiä opetuksia ja sai siitä uskonnollisille vakaumuksille perustan.
Puunpalvontakultit kuuluvat vanhimpien uskonnollisten ilmiöiden ryhmään. Kaikki muinaiset häät järjestettiin puun alla, ja kun naiset halusivat lapsia, nähtiin heidän toisinaan metsän siimeksessä hellästi syleilevän rotevaa tammea. Monia kasveja ja puita kunnioitettiin niiden todellisten tai kuviteltujen lääkinnällisten ominaisuuksien johdosta. Villi-ihmiset uskoivat, että kaikki kemialliset vaikutukset johtuivat suoraan yliluonnollisten voimien toiminnasta.
Käsitykset puiden hengistä vaihtelivat
suuresti siitä riippuen, mistä heimosta ja rodusta kulloinkin oli kysymys.
Joissakin puissa asusti ystävällisiä henkiä, toiset taas olivat petollisten ja
julmien henkien hallussa. Suomalaiset uskoivat, että useimmissa puissa asui
ystävällisiä henkiä. Sveitsiläisten suhtautuminen puihin oli kauan aikaa
epäluuloista, sillä he uskoivat, että niissä lymysi viekkaita henkiä. Intian ja
itä-Venäjän
[sivu 946]
asukkaat pitivät puiden henkiä julmina. Patagonialaiset palvovat yhä puita, samoin kuin tekivät muinaiset seemiläiset. Vielä kauan puunpalvonnasta luopumisensa jälkeenkin heprealaiset kunnioittivat eri jumaluuksiaan edelleen lehdoissa. Kiinaa lukuun ottamatta oli yhteen aikaan vallalla yleismaailmallinen elämänpuun kultti.
Usko siihen, että maanpinnan alla oleva vesi tai siellä olevat arvometallit ovat löydettävissä puisen taikavarvun avulla, on jäänne muinaisista puukulteista. Juhannussalko, joulukuusi ja taikauskoinen tapa koputtaa puuta ovat jatkoa tietyille puidenpalvontaan ja myöhempien aikojen puukultteihin liittyneille ikivanhoille tavoille.
Monet näistä
luonnon kunnioittamisen varhaisimmista muodoista sekoittuivat myöhempinä
aikoina kehittyneisiin palvontamenetelmiin, mutta varhaisimmat mielenauttajien
aktivoimaa tyyppiä edustavat palvonnan muodot olivat käytössä paljon ennen kuin
ihmiskunnan vasta heräämässä oleva uskonnollisuus alkoi täydessä mitassaan
reagoida hengellisten vaikuttajien antamiin virikkeisiin.
Primitiivinen ihminen asennoitui korkeampiin eläimiin erikoisella tavalla ja näitä ikään kuin kaltaisinaan pitäen; olivathan hänen esi-isänsä eläneet ja jopa paritelleet niiden kanssa. Etelä-Aasiassa uskottiin jo ammoin, että ihmisten sielut palaisivat eläimen hahmossa takaisin maan päälle. Tämä uskomus oli perua vielä varhaisemmasta eläintenpalvomisen tavasta.
Alkuaikojen ihmiset kunnioittivat eläimiä niiden voiman ja oveluuden takia. He luulivat, että joidenkin luontokappaleiden tarkka vainu ja terävä näkö osoittivat niiden olevan hengen ohjauksessa. Jokaista eläintä on jonakin aikana palvonut jokin rotu. Näiden palvontakohteiden joukossa oli kentaurien ja merenneitojen kaltaisia puoliksi ihmisinä, puoliksi eläiminä pidettyjä luontokappaleita.
Heprealaiset palvoivat käärmeitä aina kuningas Hiskian aikoihin asti, ja hindut ylläpitävät edelleenkin ystävällisiä suhteita kotikäärmeisiinsä. Kiinalaisten harjoittama lohikäärmeenpalvonta on käärmekulttien jäänne. Käärmeen viisaus oli kreikkalaisen lääketieteen symboli, ja käärme on yhä nykyajan lääkärien käyttämä tunnuskuva. Käärmeenlumonnan taito on peräisin niiden käärmerakkauden kulttia edustaneiden naisshamaanien ajoilta, jotka päivittäisten käärmeenpuremien johdosta muuttuivat käärmeenmyrkyn suhteen immuuneiksi, itse asiassa heistä tuli auttamattomia tämän myrkyn orjia, jotka eivät ilman sitä enää kyenneet tulemaan toimeen.
Hyönteisten ja muiden eläinten palvomista edisti myöhemmin tehty väärä tulkinta kultaisesta säännöstä, jonka mukaan olisi tehtävä toisille (elämän jokaiselle ilmenemismuodolle) niin kuin haluaisi tehtävän itselleen. Muinaiset ihmiset uskoivat yhteen aikaan, että lintujen siivet saivat aikaan kaikki tuulet, ja siksi he sekä pelkäsivät että kunnioittivat kaikkia siivekkäitä luontokappaleita. Entisaikojen pohjoismaalaiset ajattelivat pimennysten johtuvan siitä, että susi ahmaisi osan auringosta tai kuusta. Hindut kuvaavat Vishnun usein hevosenpäisenä. Monissa tapauksissa eläinsymboli edustaa unohtunutta jumalaa tai kadonnutta kulttia. Kehitysuskonnon piirissä lampaasta tuli jo varhaisessa vaiheessa tyypillinen uhrieläin, ja kyyhkysestä tuli rauhan ja rakkauden eduskuva.
Symboliikka voi
uskonnossa olla joko hyväksi tai pahasta, aivan sen mukaan, missä määrin
eduskuva syrjäyttää alkuperäisen palvontaidean tai on sitä tekemättä. Eikä
symboliikkaa tule sekoittaa suoranaiseen epäjumalan palvontaan, jossa palvonnan
välittömänä ja nimenomaisena kohteena on aineellinen kappale.
4. LUONNONELEMENTTIEN PALVONTA
Ihmiskunta on
palvonut maata, ilmaa, vettä ja tulta. Alkurodut kunnioittivat lähteitä ja
palvoivat jokia. Mongoliassa on vielä nykyäänkin vallalla voimakas jokikultti.
[sivu 947]
Kasteesta tuli
uskonnollinen seremonia Babyloniassa, ja kreikkalaiset harrastivat vuotuista
rituaalikylpyä. Muinaisajan ihmisten oli helppo kuvitella henkien asuvan
pulppuavissa lähteissä, ryöppyävissä vesisuihkuissa, virtaavissa joissa ja
kuohuvissa koskissa. Virtaavat vedet tekivät elävän vaikutuksen näihin yksinkertaisiin
mieliin ja saivat ne uskomaan, että henki teki luonnon kohteet eläviksi ja että
oli olemassa yliluonnollista voimaa. Joskus saattoi käydä niinkin, että
kieltäydyttiin pelastamasta hukkuvaa ihmistä jonkin jokijumalan loukkaamisen
pelosta.
Monet asiat ja
lukuisat tapahtumat ovat toimineet eri aikoina eri kansanheimojen
uskonnollisten virikkeiden antajina. Monet Intian kukkulaheimoista palvovat yhä
sateenkaarta. Sekä Intiassa että Afrikassa sateenkaarta pidetään
jättiläismäisenä taivaallisena käärmeenä, heprealaiset ja kristityt pitävät
sitä "lupauksen kaarena". Samoin saatetaan jossakin maailmankolkassa
siunauksellisina pidettyjä voimia pitää toisella seudulla onnettomuutta
tuovina. Etelä-Amerikassa itätuuli on jumala, sillä se tuo mukanaan sadetta;
Intiassa se on paholainen, koska se tuo tomua ja aiheuttaa kuivuutta. Muinaiset
beduiinit uskoivat, että hiekkamyrskyjen aiheuttaja oli luonnonhenki, ja
Mooseksenkin aikana usko luonnonhenkiin oli vielä niin lujaa, että se varmisti
niiden säilymisen heprealaisten teologiassa tulen, veden ja ilman enkeleinä.
Pilvet, vesi- ja
raesade ovat kaikki olleet lukuisten alkeellisten heimojen ja monien varhaisten
luontokulttien pelon aiheita ja palvonnan kohteita. Rajuilmat
ukkosenjyrinöineen ja salamointeineen kauhistuttivat alkuaikojen ihmistä. Nämä
luonnonvoimien temmellykset tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen, että
ukkosenjylinää pidettiin vihaisen jumalan äänenä. Tulenpalvonta ja salamointia
kohtaan tunnettu pelko kytkeytyivät yhteen, ja ne levisivät laajasti monien
varhaisten ihmisryhmien keskuuteen.
Alkeellisten, pelon vallassa olevien kuolevaisten
mielessä tuli sekoittui magiaan. Innokas magian kannattaja muistaa kyllä
yhdenkin sattumalta onnistuneen taikamenojensa tuloksen, vaikka hän
huolettomasti unohtaakin kymmenet negatiiviset tulokset, tavan takaa sattuneet
epäonnistumiset. Tulen kunnioittaminen saavutti huippunsa Persiassa, jossa se
oli vallalla pitkään. Toiset heimot palvoivat tulta itse jumaluutena, toiset
kunnioittivat sitä palvomiensa jumaluuksien puhdistavan ja sovittavan hengen
liekehtivänä eduskuvana. Vestan neitsyille oli annettu tehtäväksi pyhien tulien
vaaliminen, ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kynttilät palavat yhä
osana monien uskonnollisten toimitusten rituaalia.
5. TAIVAANKAPPALEIDEN PALVONTA
Kivien-,
vuorten-, puiden- ja eläintenpalvonta kehittyi luonnollisella tavalla
luonnonvoimien pelontäyteisen kunnioittamisen kautta auringon, kuun ja tähtien
jumalallistamiseksi. Intiassa ja muualla tähtiä pidettiin lihallisesta elämästä
erkaantuneiden suurmiesten kunniankruununsa saaneina sieluina. Kaldealaiset
tähtikultinharjoittajat pitivät itseään taivasisän ja maaäidin lapsina.
Kuunpalvonta
edelsi auringonpalvontaa. Kuun kunnioittaminen oli korkeimmillaan metsästyksen
aikakaudella, kun auringonpalvonnasta taas tuli myöhemmin seuranneiden
maanviljelyn aikakausien tärkein uskonnollinen seremonia. Auringonpalvonta
saavutti laajaa suosiota ensin Intiassa, ja siellä se myös säilyi kauimmin.
Persiassa auringon kunnioitus johti myöhempään Mitra-kulttiin. Useiden kansojen
keskuudessa aurinkoa pidettiin asianomaisen kansan kuninkaiden esi-isänä.
Kaldealaiset sijoittivat auringon "maailmankaikkeuden seitsemän
kehän" keskustaan. Myöhemmät sivilisaatiot kunnioittivat aurinkoa antamalla
viikon ensimmäiselle päivälle auringon nimen.
Auringonjumalan
arveltiin olevan niiden neitseestä syntyneiden kohtalon poikien salaperäinen
isä, joita oletettiin aina välillä lahjoitettavan pelastajiksi suosiota
nauttivien rotujen keskuuteen. Tällaiset yliluonnolliset lapset pantiin aina
ajelehtimaan jollekin pyhälle joelle, jolta heidät
[sivu 948]
sitten epätavallisella tavalla pelastettiin. Tämän
jälkeen he kasvoivat aikuisiksi muuttuakseen sitten ihmeitä tekeviksi
persoonallisuuksiksi ja kansansa vapahtajiksi.
Kaikkea muuta
maan päällä ja ylhäällä taivaissa palvottuaan ihminen ei epäröinyt kunnioittaa
samanlaisella palvonnalla myös itseään. Ajatusmaailmaltaan yksinkertainen
villi-ihminen ei tee selvää eroa eläinten, ihmisten ja jumalten välillä.
Alkuaikojen
ihminen piti kaikkia epätavallisia henkilöitä yli-inhimillisinä, ja hän pelkäsi
tällaisia olentoja niin paljon, että tunsi kunnioittavaa kauhua heitä kohtaan.
Tiettyyn määrään asti hän kirjaimellisesti palvoi heitä. Jos joku sai kaksoset,
sitäkin pidettiin joko erittäin onnekkaana tai sitten erittäin epäonnekkaana
tapahtumana. Hullut, kaatumatautiset ja heikkomieliset olivat monasti
normaalimielisten kanssaihmistensä palvonnan kohteita, sillä nämä uskoivat,
että jumalat olivat asettuneet asumaan tällaisiin epänormaaleihin olentoihin.
Pappeja, kuninkaita ja profeettoja palvottiin, ja entisaikojen pyhien miesten
katsottiin olevan jumaluuksien henkeyttämiä.
Heimopäälliköt
kuolivat ja heidät korotettiin jumaliksi. Jalojen sielujen siirtyessä
rajan taa heidät myöhempinä aikoina julistettiin pyhimyksiksi. Ilman
ulkopuolista apua kehitys ei olisi koskaan luonut jumalia, jotka olisivat
olleet korkeampia kuin edesmenneiden ihmisten kunnialla kruunatut, kunniaan
nostetut ja korkealle kehittyneet henget. Varhaiskehityksen aikana uskonto luo
omat jumalansa. Ilmoituksen myötä Jumalat muovaavat uskontoa. Kehitysuskonto
luo jumalansa kuolevaisen ihmisen kuvaksi ja kaltaiseksi, ilmoitususkonto
pyrkii kehittämään ja muovaamaan kuolevaisen ihmisen Jumalan kuvaksi ja
kaltaiseksi.
Syntyperänsä
puolesta inhimillisiksi oletetut vainajahenkijumalat tulisi pitää erillään
luonnonjumalista, sillä luonnonpalvonta kehitti yleisen jumalaperheen, johon
kuului jumalien asemaan ylennettyjä luonnonhenkiä. Luontokulttien kehittyminen
jatkui myöhemmin ilmaantuneiden aavekulttien rinnalla, ja molemmat vaikuttivat
toisiinsa. Moniin uskonnollisiin käsitejärjestelmiin sisältyi kaksinainen
käsitys jumaluudesta: luonnonjumalat ja vainajahenkijumalat. Joissakin teologioissa
nämä käsitteet ovat kietoutuneet hämmentävästi toisiinsa, mistä on valaisevana
esimerkkinä Thor, aaveena palvottu sankari, joka oli myös salamoinnin herra.
Mutta ihmisen harjoittama ihmisenpalvonta saavutti
huippunsa silloin, kun maalliset hallitsijat vaativat alamaisiltaan
tämänkaltaista kunnioitusta ja kun he moisten vaatimusten perusteluksi
väittivät polveutuvansa jumaluudesta.
7. PALVONNAN JA VIISAUDEN
AUTTAJAT
Saattaa näyttää
siltä ikään kuin luonnonpalvonta olisi alkukantaisten miesten ja naisten
mielessä syntynyt luonnostaan ja omaehtoisesti, ja niin se syntyikin. Mutta
koko tämän ajan näissä samoissa alkeellisissa mielissä vaikutti kuudes
auttajahenki, joka oli annettu näiden kansanheimojen pariin nimenomaan ihmisen
tätä evoluution vaihetta ohjaavaksi voimaksi. Ja jatkuvasti tämä henki lietsoi
ihmislajin palvonnantarvetta, miten alkeellisia sen ensimmäiset ilmenemismuodot
olivatkin. Palvonnan henki antoi peruuttamattoman alkusysäyksen ihmisen
palvonnantarpeelle, olkoonkin että palvonnanhalun vaikuttimena sitten, kun se
sai näkyvät ilmenemismuodot, oli eläimellinen pelko, ja vaikka sen varhaisin
harjoittaminen keskittyikin luonnonkohteisiin.
Täytyy muistaa, että tunne, ei ajattelu, oli koko evolutionaarista kehitystä ohjaava ja hallitseva tekijä. Primitiivinen mieli ei tee suurtakaan eroa pelkäämisen, karttamisen, kunnioittamisen ja palvomisen välillä.
Kun palvonnantarvetta ohjaa ja opastaa
viisaus, mietiskelevä ja kokemusperäinen ajattelu, siitä alkaa kehittyä
todelliseksi uskonnoksi katsottava ilmiö. Kun seitsemäs auttajahenki,
viisaudenhenki, pääsee vaikuttamaan täydellä voimallaan,
[sivu 949]
silloin ihminen alkaa palvonnassaan kääntää
selkäänsä luonnolle ja luonnon esineille ja kääntyä luonnon Jumalan ja kaikkien
luonnonolioiden ikuisen Luojan puoleen.
[Esittänyt eräs
Nebadonin Loistava Iltatähti.]
--------------
*) 'Spiritus' (lat.) merkitsee 'henki'. [Kääntäjän huomautus]