[sivu
1858]
TAIVAAN VALTAKUNTA
LAUANTAI-ILTAPÄIVÄNÄ, maaliskuun 11 päivänä, Jeesus piti viimeisen saarnansa Pellassa. Se oli hänen julkisen toimintansa aikaisista saarnoista merkittävimpiä, sillä siihen sisältyi täysimääräinen ja tyhjentävä selonteko taivaan valtakunnasta. Hän oli tietoinen sekasorrosta, joka vallitsi hänen apostoliensa ja opetuslastensa mielessä sellaisten termien kuin "taivaan valtakunta" ja "Jumalan valtakunta" merkityksestä ja tarkoituksesta, termien, joita hän vaihdellen käytti oman lahjoittautumistehtävänsä määritteinä. Vaikka jo termin "taivaan valtakunta" olisi pitänyt riittää estämään edustamansa ajatuksen kaikenlaisen yhdistämisen maallisiin valtakuntiin ja ajallisiin hallituksiin, se ei sitä kuitenkaan tehnyt. Idea ajallisesta kuninkaasta oli juurtunut niin syvälle juutalaiseen ajatusmaailmaan, ettei sitä tällä tavoin yhden ainoan sukupolven mittaan käynyt sieltä häätäminen. Sen vuoksi Jeesus ei ensi alkuun avoimesti vastustanutkaan tätä kauan hellittyä valtakuntakäsitystä.
Tuona
sapatti-iltapäivänä Mestari koetti selventää opetusta taivaan valtakunnasta.
Hän käsitteli aihetta jokaisesta näkökulmasta ja yritti selvittää ne monet
merkitykset, joissa tätä termiä oli käytetty. Käsillä olevassa kertomuksessa
lavennamme tuota esitystä tuomalla siihen mukaan monia Jeesuksen aikaisemmissa
yhteyksissä esittämiä lausuntoja ja liittämällä sen oheen joitakin huomioita,
jotka hän saman päivän iltakeskustelujen aikana lausui vain apostoleille.
Esitämme niin ikään muutaman toteamuksen, jotka koskevat valtakunta-ajatuksen
sittemmin tapahtunutta kehittelyä siinä mielessä, miten se liittyy myöhempien
aikojen kristilliseen kirkkoon.
1. KÄSITYKSIÄ TAIVAAN
VALTAKUNNASTA
Samassa
yhteydessä, jossa kerrotaan Jeesuksen saarnasta, olisi huomattava, että
heprealaiskirjoituksissa esiintyi kauttaaltaan kaksi käsitystä taivaan
valtakunnasta. Profeetat esittivät Jumalan valtakunnan:
1. Vallitsevana
realiteettina; ja
2.
Tulevaisuuteen liittyvänä toiveena -- sitten, kun valtakunta Messiaan
ilmaantumisen jälkeen muuttuisi täysimääräiseksi todellisuudeksi. Tätä
valtakuntakäsitystä Johannes Kastaja opetti.
Jeesus ja
apostolit opettivat alusta lähtien näitä molempia käsityksiä. Oli kaksi
muutakin mielessä pidettävää valtakuntakäsitystä:
3. Myöhempi
juutalainen käsitys maailmanlaajuisesta ja transsendenttisesta valtakunnasta,
jonka alkuperä olisi yliluonnollinen ja jonka voimaansaattaminen tapahtuisi
ihmeiden kautta.
4. Persialaiset
opetukset, jotka esittävät jumalallisen valtakunnan perustamisen seuraukseksi
siitä, että hyvä saa maailman lopulla voiton pahasta.
Juuri ennen
Jeesuksen ilmaantumista maan päälle juutalaiset yhdistivät ja sekoittivat nämä
kaikki valtakuntaideat omaan apokalyptiseen käsitykseensä siitä, että Messias
[sivu 1859]
tulisi
pystyttämään juutalaisten voittokulun aikakauden; ikuisen aikakauden, jolloin
Jumala hallitsisi maan päällä korkeimpana; uuden maailman; aikakauden, jolloin
koko ihmiskunta palvoisi Jahvea. Päättäessään käyttää tätä käsitystä taivaan
valtakunnasta Jeesus valitsi samalla käyttöönsä sekä juutalaisen että
persialaisen uskonnon elinvoimaisimman ja kulminoituvimman perinnön.
Siihen muotoon,
jossa taivaan valtakunta on kautta kristillisen ajan vuosisatojen ymmärretty ja
väärinymmärretty, sisältyi neljä selvästi erottuvaa idearyhmää:
1. Juutalaisten
käsitys.
2. Persialaisten
käsitys.
3. Jeesuksen
esittämä henkilökohtainen kokemus -käsitys -- "taivaan valtakunta teidän
sisimmässänne".
4. Ne
monikoosteiset ja sekavat käsitykset, joita kristinuskon perustajat ja
levittäjät ovat koettaneet saada maailman omaksumaan.
Näyttää siltä,
että Jeesus eri aikoina ja eri olosuhteissa saattoi julkisissa opetuksissaan
esittää moniakin eri käsityksiä "valtakunnasta", mutta apostoleilleen
hän opetti aina, että valtakunta käsittää sen, minkä ihminen henkilökohtaisesti
kokee suhteessaan kanssaihmisiinsä maan päällä ja Isään taivaassa.
Valtakunnasta puhuessaan hänen loppusanansa kuuluivat aina: "Valtakunta on
teidän sisimmässänne."
Vuosisatoja
jatkunut epäselvyys termin "taivaan valtakunta" merkityksestä, on
johtunut seuraavista kolmesta tekijästä:
1. Epäselvyys,
jonka aiheutti huomioiden teko "valtakunta" -idean eri
kehitysvaiheissa tapahtuneesta muuttumisesta Jeesuksen ja hänen apostoliensa
antaessa sille uuden hahmon.
2.
Varhaiskristillisyyden siirtymiseen juutalaiselta maaperältä ei-juutalaiselle
maaperälle väistämättä yhdistynyt epäselvyys.
3. Epäselvyys,
joka kuului myötäsyntyisesti siihen seikkaan, että kristinuskosta tuli
Jeesuksen persoonan keskeisen idean ympärille organisoitu uskonto; valtakunnan
evankeliumista tuli yhä enemmän uskonto Jeesuksesta.
2. JEESUKSEN KÄSITYS
VALTAKUNNASTA
Mestari teki
selväksi, että taivaan valtakunnan lähtökohtana ja keskipisteenä täytyy olla
kaksiosainen käsitys siitä, että Jumalan isyys on totuus ja että ihmisten
veljeys on edelliseen korreloituva fakta. Jeesus julisti tällaisen opetuksen
hyväksymisen vapauttavan ihmisen aikakausia jatkuneesta eläimellisen pelon
orjuudesta ja samalla rikastuttavan ihmiselämää seuraavilla antimilla, jotka
ilmentävät hengellistä kahleettomuutta edustavaa uutta elämää:
1. Uuden rohkeuden ja kasvaneen hengellisen voiman omaaminen. Valtakunnan evankeliumin oli määrä vapauttaa ihminen ja kannustaa häntä uskaltamaan toivoa ikuista elämää.
2. Evankeliumi sisälsi viestin uudesta luottamuksesta ja todellisesta lohdutuksesta kaikille ihmisille, köyhiä unohtamatta.
3. Se oli itsessään uusi moraalisten arvojen normi, uusi eettinen mittakeppi ihmisen käyttäytymisen arvioimiseksi. Se loi kuvan valtakunnan seurauksena olevan uudenlaisen ihmisyhteiskunnan ihanteesta.
4. Se opetti hengellisen ylivoimaisuutta
aineelliseen verrattuna; se nosti hengelliset realiteetit kunniaan ja ylisti
ihmisyyden ylittäviä ihanteita.
[sivu 1860]
5. Tämä uusi evankeliumi nosti hengellisten tulosten saavuttamisen elämän ainoaksi oikeaksi päämääräksi. Ihmiselämä sai uutta moraalista arvoa ja jumalallista arvokkuutta.
6. Jeesus opetti ikuisten realiteettien olevan tulos (palkinto) vanhurskaasta ponnistelusta maan päällä. Ihmisen kuolevaishahmoinen olo maan päällä sai jalon päämäärän tiedostamisen jälkeen uusia merkityksiä.
7. Uusi evankeliumi vahvisti ihmisen
pelastumisen olevan ilmoitus kauaskantoisesta jumalallisesta tarkoituksesta,
jonka on määrä täyttyä ja todellistua pelastettujen Jumalan poikien
loputtomasta palvelusta koostuvan tulevan kohtalon myötä.
Edellä luetellut opetukset kattavat Jeesuksen opettaman laajemman idean valtakunnasta. Tämä suurenmoinen käsitys tuskin sisältyi Johannes Kastajan alkeellisiin ja sekaviin valtakuntaopetuksiin.
Apostolit eivät kyenneet käsittämään Mestarin valtakuntaa koskeneiden lausuntojen todellista merkitystä. Tästä seurannut Jeesuksen opetusten vääristyminen muotoon, jossa ne on kirjattu Uuteen testamenttiin, johtuu evankeliuminkirjoittajien käsitysmaailmaa värittäneestä uskomuksesta, että Jeesus oli tuolloin poissa maailmasta vain vähän aikaa, että hän tulisi kohta takaisin perustaakseen valtakunnan voimassa ja kunniassa -- eli kysymys on täsmälleen samanlaisesta ideasta, jonka vallassa he olivat, kun Jeesus vielä oli lihallisessa hahmossa heidän kanssaan. Mutta Jeesus ei yhdistänyt valtakunnan perustamista siihen ideaan, että hän vielä palaa tähän maailmaan. Vuosisatojen vieriminen merkinkään näkymättä "uuden aikakauden" koittamisesta ei millään muotoa ole epäharmoniassa Jeesuksen opetuksen kanssa.
Tähän saarnaan sisältynyt suuri voimainponnistus oli siinä, että hän koetti muuntaa taivaan valtakunta -käsitteen Jumalan tahdon täyttämisidean sisältäväksi ihanteeksi. Mestari oli jo pitkään opettanut seuraajiaan rukoilemaan: "Tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi"; ja tällä kertaa hän pyrki toden teolla saamaan heidät luopumaan Jumalan valtakunta -termin käyttämisestä ja korvaamaan sen sitä käytännöllisemmällä vastineella Jumalan tahto. Mutta hän ei tässä onnistunut.
Jeesus halusi korvata idean valtakunnasta, kuninkaasta ja alamaisista käsityksellä taivaallisesta perheestä. Siihen kuuluisivat taivaallinen Isä ja Jumalan vapautetut pojat, jotka ovat antautuneet riemumieliseen ja vapaaehtoiseen kanssaihmistensä palvelemiseen ja Jumala Isän ylevään ja älylliseen palvomiseen.
Apostoleille oli tähän mennessä muotoutunut
kaksijakoinen näkemys valtakunnasta, sillä he pitivät sitä:
1. Henkilökohtaiseen kokemukseen kuuluvana
asiana, joka jo tuolloin oli olemassa oikeiden uskovien sydämessä.
2. Rotukohtaisiin tai maailmanlaajuisiin
ilmiöihin liittyvänä kysymyksenä, niin että valtakunta kuului tulevaisuuteen;
että se oli jotakin, jota odottaa.
He katsoivat ihmissydämissä tapahtuvan valtakunnan tulemisen olevan vähittäistä kehittymistä, samaan tapaan kuin hapate nostattaa taikinan tai niin kuin sinapinsiemen kasvaa puuksi. He uskoivat, että rotukohtaisessa tai maailmanlaajuisessa merkityksessä tapahtuva valtakunnan tuleminen olisi sekä äkillinen että näyttävä. Uupumatta Jeesus kertoi heille taivaan valtakunnan olevan heidän henkilökohtainen kokemuksensa siitä, että he tajusivat hengellisen elämisen korkeammat ominaisuudet; että nämä henkikokemukseen kuuluvat realiteetit nousevat aste asteelta uusille ja korkeammille jumalallisen varmuuden ja ikuisen suurenmoisuuden tasoille.
Tuona iltapäivänä Mestari opetti selvästikin uuden käsityksen valtakunnan kaksinaisesta luonteesta sikäli, että hän toi esille seuraavat kaksi osakysymystä:
"Ensiksi. Jumalan valtakunta tässä
maailmassa: ylimpänä oleva halu tehdä sitä, mikä on Jumalan tahto; ihmisen
epäitsekäs rakkaus, jonka tuottamia hyviä hedelmiä ovat kohentunut eettinen ja
moraalinen käyttäytyminen.
[sivu 1861]
"Toiseksi. Jumalan valtakunta taivaassa: kuolevaisten uskovien päämäärä; tila, jossa Jumalan rakastaminen täydellistyy ja jossa Jumalan tahtoa toteutetaan entistä jumalallisemmin."
Jeesus opetti, että uskova astuu uskon kautta
jo nyt sisälle valtakuntaan. Monissa keskusteluissa hän opetti, että
uskon kautta tapahtuvassa valtakuntaan astumisessa on kahdella seikalla
olennaisen tärkeä osa:
1. Luottamus, vilpittömyys. Se, että
tulee pienen lapsen tavoin ottaa lahjana vastaan itselleen myönnetty pojan
asema; että alistuu kyselemättä ja Isän viisauteen täysin luottaen sekä aitoa
luottavaisuutta osoittaen noudattamaan Isän tahtoa; että tulee valtakuntaan
vapaana ennakkoluuloisuudesta ja ennakkokäsityksistä; että on turmeltumattoman
lapsen tavoin avomielinen ja opetettavissa oleva.
2. Totuudennälkä. Vanhurskauden
janoaminen; mielen muutos; itsensä motivoiminen niin, että haluaa olla Jumalan
kaltainen ja haluaa löytää Jumalan.
Jeesus opetti, ettei synti johdu olemuksen puutteellisuudesta, vaan että se mieluumminkin on alistumattoman tahdon hallitseman tietoisen mielen aikaansaannos. Synnin osalta hän opetti, että Jumala on antanut anteeksi; että me teemme tällaisen anteeksiantamuksen omalla kohdallamme mahdolliseksi antaessamme anteeksi kanssaihmisillemme. Antaessasi anteeksi lihallishahmoiselle veljellesi luot sillä keinoin omaan sieluusi kyvyn ottaa vastaan se realiteetti, että Jumalan anteeksi antamus kohdistuu omiin rikkomuksiisi.
Aikoihin, jolloin apostoli Johannes ryhtyi
kirjoittamaan kertomusta Jeesuksen elämästä ja opetuksista, alkukristityillä
oli jo ollut niin paljon harmia Jumalan valtakunta -ideasta vainojen
aiheuttajana, että he olivat laajalti luopuneet tämän termin käytöstä. Johannes
puhuu paljon "ikuisesta elämästä". Jeesus kutsui sitä usein
"elämän valtakunnaksi". Tavan takaa hän myös puhui "Jumalan
valtakunnasta teidän sisimmässänne". Kerran hän puhui tällaisesta
kokemuksesta käyttäen sanontaa "perheyhteisyys Jumala Isän kanssa". Jeesus koetti tuoda
"valtakunta"-sanan sijalle moniakin muita ilmaisuja, mutta aina
tuloksetta. Muiden ohessa hän käytti termejä "Jumalan perhe",
"Isän tahto", "Jumalan ystävät", "uskovien
yhteisö", "ihmisten veljeskunta", "Isän katras",
"Jumalan lapset", "uskollisten yhteisö", "Isän
palvelu" ja "Jumalan vapautetut pojat".
Mutta hän ei
kyennyt välttämään valtakuntaidean käyttämistä. Vasta yli viisikymmentä vuotta
myöhemmin, Rooman armeijoiden hävitettyä Jerusalemin, tämä valtakuntakäsite
alkoi muuttua ikuisen elämän kultiksi sitä mukaa, kun nopeasti laajeneva ja
muotojaan hakeva kristillinen kirkko omaksui käsitteen sosiaaliset ja
institutionaaliset aspektit.
Jeesus teki aina
parhaansa juurruttaakseen apostoliensa ja opetuslastensa mieleen, että heidän
oli uskon kautta hankittava sellainen vanhurskaus, että se ylittäisi
orjamaisista teoista koostuvan vanhurskauden, jolla kirjanoppineet ja
fariseukset maailman edessä pöyhkeillen ylvästelivät.
Vaikka Jeesus
opetti, että usko, yksinkertainen lapsenomainen usko, oli avain valtakunnan
oveen, hän opetti myös, että ovesta sisälleastumisen jälkeen odottivat
vanhurskauden askelma askelmalta nousevat portaat, joita jokaisen uskovan
lapsen on noustava kasvaakseen vankkojen Jumalan poikien täyteen mittaan.
Juuri siinä, kun
tarkastellaan menetelmää, jolla Jumalan anteeksianto otetaan vastaan,
paljastuu, miten valtakunnan vanhurskaus saavutetaan. Usko on hinta, jonka maksat päästäksesi Jumalan
perheeseen; mutta anteeksianto on se Jumalan teko,
[sivu 1862]
jolla uskosi hyväksytään sisäänpääsymaksuksi.
Ja kun valtakuntauskova ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon, siinä on kysymys
tarkalleen määrätystä ja tosiasiallisesta kokemuksesta, ja siihen kuuluvat
seuraavat neljä askelmaa, sisäisen vanhurskauden valtakunta-askelmat:
1. Jumalan anteeksiantamus tuodaan
aktuaalisesti saataville, ja ihminen kokee sen omakohtaisesti vain siinä
laajuudessa, jossa hän antaa kanssaihmisilleen anteeksi.
2. Ihminen ei tosissaan anna anteeksi
kanssaihmisilleen, ellei hän rakasta heitä niin kuin itseään.
3. Se, että tällä tavoin rakastaa
lähimmäistään niin kuin itseään, on korkeinta etiikkaa.
4. Moraalisesta käyttäytymisestä,
todellisesta vanhurskaudesta, tulee näin ollen tällaisen rakkauden luonnollinen
seuraus.
On siis ilmeistä, että oikealla ja sisäisellä valtakunnan uskonnolla on taipumus tulla joka tilanteessa ja aina vain laajemmin esille sosiaalisen palvelemisen käytännön toimissa. Jeesus opetti elävää uskontoa, joka pakotti uskovansa ryhtymään rakastavaan palvelutoimintaan. Mutta Jeesus ei asettanut etiikkaa uskonnon tilalle. Hänen opetuksensa mukaan uskonto on syy ja etiikka on seuraus.
Jokaisen teon
vanhurskautta on mitattava motiivin mukaan. Hyvyyden korkeimmat muodot ovat sen
vuoksi tiedostamattomia. Jeesus ei koskaan kantanut huolta moraalista tai
etiikasta sinänsä. Hänen koko mielenkiintonsa kohdistui siihen sisäiseen ja
hengelliseen yhteisyyteen Jumala Isän kanssa, joka niin varmasti ja suoraan
ilmenee näkyvänä ja rakastavana ihmisen palvelemisena. Hän opetti, että
valtakunnan evankeliumi on sellainen aito omakohtainen kokemus, jota kukaan ei
voi pidättää sisällään; että tietoisuus uskovien perheen jäsenenä olemisesta
johtaa vääjäämättä tämän perheen käyttäytymissääntöjen noudattamiseen,
veljiensä ja sisariensa palvelemiseen veljeyden lisäämiseksi ja
laajentamiseksi.
Valtakunnan
uskonto on henkilökohtaista, yksilökohtaista; sen hedelmät, tulokset, ovat
perheeseen, yhteisöön, kohdistuvia. Jeesus ei milloinkaan laiminlyönyt yksilön
pyhyyden kunniaan nostamista yhteisön vastakohtana. Mutta hän tiedosti myös,
että ihminen kehittää luonnettaan epäitsekkäällä palvelemisella, että hän tuo
moraalisen olemuksensa julki rakastavissa suhteissa kanssaihmisiinsä.
Opettamalla
valtakunnan olevan ihmisen sisimmässä, nostamalla yksilön kunniaan Jeesus antoi
vanhalle yhteiskunnalle kuoliniskun ja aloitti uuden tuomiokauden, jolloin
vallitsee väärentämätön sosiaalinen vanhurskaus. Maailma ei ole suuremmin
nähnyt tätä uutta yhteiskuntajärjestystä, sillä se on kieltäytynyt noudattamasta
taivaan valtakunnan evankeliumin periaatteita. Ja kun tämä hengellisen
ylivoimaisuutta edustava valtakunta todellakin tulee maan päälle, se ei ilmene
pelkästään kohentuneina sosiaalisina ja aineellisina oloina vaan pikemminkin
sille lähestymässä olevalle aikakaudelle ominaisissa, enentyneiden ja
rikastuneiden hengellisten arvojen luomissa autuuksissa, jolloin ihmissuhteet
paranevat ja hengellisyyden saavuttamisessa päästään yhä pitemmälle.
4. JEESUKSEN OPETUS VALTAKUNNASTA
Jeesus ei koskaan
esittänyt täsmällistä valtakunnan määritelmää. Toisella kertaa hän saattoi
käsitellä yhtä valtakunnan vaihetta ja toisella kertaa taas keskustella
jostakin muusta Jumalan valtaan ihmissydämissä perustuvan veljesyhteisön
aspektista. Tuona sapatti-iltapäivänä pitämässään saarnassa Jeesus mainitsi
kokonaista viisi valtakunnan vaihetta tai aikakautta, ja nämä olivat:
1. Hengelliseen
elämään kuuluva omakohtainen ja sisäinen kokemus uskovan yksilön kumppanuudesta
Jumala Isän kanssa.
[sivu 1863]
2. Evankeliumiin
uskovien laajeneva veljeskunta; kohonneen moraalin ja elpyneen etiikan
sosiaaliset aspektit, jotka ovat tuloksena siitä, että Jumalan henki hallitsee
yksittäisten uskovien sydämessä.
3. Kuolevaisten
yläpuolella oleva näkymättömien hengellisten olentojen veljesyhteisö, joka
vallitsee maan päällä ja taivaassa, se Jumalan valtakunta, joka on ihmistä
korkeammalla tasolla.
4. Sellainen
näköala, että Jumalan tahto täyttyy yhä täydellisemmin; edistyminen kohti uuden
yhteiskuntajärjestyksen sarastusta kohentuneen hengellisen elintavan myötä --
ihmisen seuraava aikakausi.
5. Täyteytensä
saavuttanut valtakunta, tuleva valon ja elämän hengellinen aikakausi maan
päällä.
Edellä
mainitusta syystä meidän on aina tarkasteltava Mestarin opetusta saadaksemme
selvyyden siitä, mihin näistä viidestä vaiheesta hän ilmaisua "taivaan
valtakunta" käyttäessään kulloinkin viittaa. Tämän prosessin kautta, jolla
Mikael ja hänen työtoverinsa vähitellen muuttavat ihmisen tahtoa ja sillä
keinoin vaikuttavat ihmisen päätöksiin, he niin ikään hitaasti mutta varmasti
muuttavat koko ihmiskunnan -- sosiaalisen ja muunlaisen -- kehityksen kulun.
Tässä
tilaisuudessa Mestari painotti seuraavaa viittä kohtaa siinä mielessä, että ne
edustavat valtakunnan evankeliumin kaikkein tärkeimpiä piirteitä:
1. Yksilön
ensisijaisuus.
2. Tahto
ratkaisevana tekijänä ihmisen kokemuksessa.
3. Hengellinen
kumppanuus Jumala Isän kanssa.
4. Ihmiseen
kohdistuvasta rakastavasta palvelemisesta saadut ylevimmät tyydytykset.
5. Ihmisen
persoonallisuudessa ilmenevä hengellisen transsendenssi aineelliseen nähden.
Tämä maailma ei
ole koskaan vakavissaan tai vilpittömästi taikka rehellisesti kokeillut näitä
Jeesuksen oppiin taivaan valtakunnasta sisältyviä dynaamisia ideoita ja jumalallisia
ihanteita. Mutta teidän ei tulisi masentua siitä, että valtakuntaidea näyttää
Urantialla edistyvän hitaasti. Muistakaa, että asteittaisen evoluution
järjestelmä on altis periodeittain tapahtuville äkillisille ja odottamattomille
muutoksille niin aineellisella kuin hengelliselläkin alueella. Jeesuksen
lahjoittautuminen inkarnoituneena Poikana oli juuri tällainen outo ja
odottamaton tapahtuma tämän maailman hengellisessä elämässä. Älkää valtakunnan
aikakautista julkitulemista odottaessanne myöskään tehkö sitä kohtalokasta
erehdystä, että jätätte toteuttamatta sen pystyttämisen oman sielunne
sisimpään.
Vaikka Jeesus
sijoitti yhden valtakunnan vaiheista tulevaisuuteen, ja vaikka hän tosiaan
lukuisissa yhteyksissä antoi ymmärtää, että sellainen tapahtuma saattaisi
ilmaantua osana maailmanlaajuista kriisiä, ja vaikka hän niin ikään useissa
yhteyksissä selkeäsanaisesti lupasi jonakin hetkenä palata Urantialle, olisi
silti pantava merkille, ettei hän koskaan positiivisesti liittänyt näitä kahta
ideaa yhteen. Hän lupasi, että jonakin tulevana ajankohtana maan päällä
esitettäisiin uusi ilmoitus valtakunnasta; niin ikään hän lupasi jonakin
hetkenä tulla omassa persoonassaan takaisin tähän maailmaan; mutta hän ei
sanonut, että nämä kaksi tapahtumaa merkitsisivät samaa. Kaiken tietämämme
perusteella on sanottava, että nämä kaksi lupausta saattavat viitata samaan
tapahtumaan tai olla viittaamatta.
Ei ole
vähäisintäkään epäilystä siitä, että hänen apostolinsa ja opetuslapsensa
liittivät nämä kaksi opetusta toisiinsa. Kun valtakunta ei toteutunutkaan
heidän odotustensa mukaisesti, he Mestarin opetuksen tulevasta valtakunnasta
muistaessaan ja hänen paluulupauksensa mieleen palauttaessaan tekivät sen
hätiköidyn johtopäätöksen, että nuo lupaukset viittaisivat samaan tapahtumaan;
ja sen vuoksi he elivät siinä toivossa, että hänen toinen tulemisensa
tapahtuisi välittömästi, ja että hän tällöin perustaisi valtakunnan
täyteydessään ja voimalla ja kunnialla. Ja
[sivu 1864]
niin ovat maan
päällä eläneet uskovien sukupolvet toinen toisensa perään elätelleet tätä samaa
innoittavaa, mutta pettymyksen tuottavaa toivoa.
5. MYÖHEMPIÄ IDEOITA
VALTAKUNNASTA
Suoritettuamme
yhteenvedon taivaan valtakuntaa koskevista Jeesuksen opetuksista meillä on lupa
kertoa muutamista myöhemmistä valtakuntakäsitteeseen liitetyistä ideoista ja
esittää profeetallinen ennustus siitä, millaiseksi valtakunta voi tulevana
aikana kehittyä.
Kristinuskon
levitystyön ensimmäisinä vuosisatoina tuolloin nopeasti levinneet kreikkalaisen
idealismin käsitykset, idea luontoperäisestä hengellisen varjona -- ajallisesta
ikuisen ajallisena varjona -- vaikuttivat valtavasti ideaan taivaan
valtakunnasta.
Mutta se suuri
askel, joka merkitsi Jeesuksen opetusten siirtämistä juutalaiselta maaperältä
ei-juutalaiselle maaperälle, otettiin silloin, kun valtakunnan Messiaasta tuli
sen kirkon Lunastaja, joka oli Paavalin ja hänen seuraajiensa toiminnasta esiin
kasvanut uskonnollinen ja sosiaalinen organisaatio ja joka perustui Jeesuksen
opetuksiin sellaisina kuin niitä oli täydennetty Filonin ideoilla ja
persialaisilla opinkappaleilla hyvästä ja pahasta.
Opetukseen
valtakunnan evankeliumista sisältyneet Jeesuksen ideat ja ihanteet olivat jäädä
ymmärtämättä, kun hänen seuraajansa yhä laajemmin vääristelivät hänen lausumiaan.
Mestarin valtakuntakäsitettä muunsivat merkittävästi seuraavat kaksi
suuntausta:
1. Juutalaiset
uskovat pitivät häntä itsepintaisesti Messiaana. He uskoivat Jeesuksen
varsin pian tulevan takaisin aktuaalisesti perustamaan maailmanlaajuisen ja
enemmän tai vähemmän aineellisen valtakunnan.
2.
Ei-juutalaiset kristityt alkoivat varsin varhaisessa vaiheessa omaksua Paavalin
oppeja, mikä yhä laajemmin johti siihen yleiseen uskomukseen, että Jeesus oli
kirkon lasten Lunastaja, kirkon, joka oli valtakunnan aiemman, puhtaasti
hengellisen, veljesyhteisökäsitteen uusi ja institutionaalinen seuraaja.
Valtakunnan
sosiaalisena seurannaisilmiönä kirkko olisi ollut täysin luonnollinen ja jopa
toivottava. Mikä kirkossa oli väärin, ei ollut sen olemassaolo, vaan
mieluumminkin se, että se lähes kokonaan syrjäytti Jeesuksen esittämän
valtakuntakäsityksen. Paavalin institutionalisoituneesta kirkosta tuli
tosiasiassa Jeesuksen julistaman taivaan valtakunnan korvike.
Mutta älkää
epäilkökään, etteikö tätä taivaan valtakuntaa, jonka Mestari opetti olevan
uskovan sydämen sisimmässä, vielä julisteta tälle kristilliselle kirkolle,
kuten kaikille muillekin uskonnoille, roduille ja kansakunnille maan päällä --
jopa jokaiselle yksilölle.
Jeesuksen
opetukseen sisältyvä valtakunta, hengellinen ihanne yksilökohtaisesta
vanhurskaudesta ja käsitys ihmisen jumalallisesta kumppanuudesta Jumalan
kanssa, hautautui vähitellen mystiseen käsiterakennelmaan Jeesuksen persoonasta
Lunastaja-Luojana ja sosiaalistetun uskonnollisen yhteisön hengellisenä
päämiehenä. Muodollisesta ja instituutioksi muuttuneesta kirkosta tuli näin
valtakunnan yksilöittäin hengen johdattaman veljesyhteisön korvike.
Kirkko oli
väistämätön ja hyödyllinen sosiaalinen seuraamus Jeesuksen elämästä ja
opetuksista; tragedia on siinä tosiasiassa, että tämä sosiaalinen reaktio
valtakuntaa koskeviin opetuksiin näin täydelleen syrjäytti todellisen
valtakunnan hengellisen käsityksen, sellaisena kuin Jeesus sitä opetti ja eli.
[sivu 1865]
Juutalaisille
valtakunta oli Israelin yhteisö; ei-juutalaisille siitä tuli
kristillinen kirkko. Jeesukselle valtakunta oli niiden yksilöiden
summa, jotka olivat tunnustaneet uskonsa Jumalan isyyteen ja sen myötä
julistaneet omistautuvansa täydestä sydämestään Jumalan tahdon täyttämiseen
niin, että heistä näin tuli ihmisten välisen hengellisen veljesyhteisön
jäseniä.
Mestari tajusi
täysin, että maailmaan ilmaantuisi tiettyjä sosiaalisia seuraamuksia
valtakunnan evankeliumin leviämisen myötä, mutta hänen tarkoituksenaan oli,
että kaikki tällaiset toivottavat sosiaaliset ilmentymät tulisivat esiin
tiedostamattomina ja väistämättöminä seurannaisilmiöinä eli luonnonmukaisina
tuloksina tästä yksittäisten uskovien sisäisestä omakohtaisesta kokemuksesta,
tästä puhtaasti hengellisestä kumppanuussuhteesta ja kanssakäymisestä sen
jumalallisen hengen kanssa, joka on tällaisten uskovien sisimmässä ja joka
panee heidät toimimaan.
Jeesus aavisti,
että aidon hengellisen valtakunnan etenemisen seurauksena olisi jokin
sosiaalinen organisaatio tai kirkko, ja juuri sen vuoksi hän ei milloinkaan
vastustanut sitä, että apostolit harjoittivat Johanneksen kasteriittiä. Hän
opetti, että totuutta rakastava sielu, joka isoaa ja janoaa vanhurskautta,
Jumalaa, pääsee uskon kautta hengelliseen valtakuntaan; apostolit opettivat
samaan aikaan, että tällainen uskova pääsee opetuslasten sosiaaliseen
organisaatioon ulkonaisen kasteriitin välityksellä.
Kun Jeesuksen
jälkeen välittömästi toimineet seuraajat tiedostivat osittaisen
epäonnistumisensa sen hänen ihanteensa toteuttamisessa, jonka mukaan valtakunta
perustettaisiin ihmisten sydämeen sitä tietä, että henki hallitsee ja opastaa
yksittäistä uskovaa, he ryhtyivät pelastamaan hänen opetustaan täydelliseltä
hukkaanjoutumiselta korvaamalla Mestarin valtakuntaihanteen vähitellen
tapahtuvalla näkyvän sosiaalisen organisaation, kristillisen kirkon,
luomisella. Ja tämän korvaavan ohjelman toteutettuaan he ryhtyivät
johdonmukaisuutta noudattaakseen ja Mestarin valtakunnan tosiasiasta esittämän
opetuksen tunnustamisesta huolta pitääkseen siirtämään valtakuntaa kauas
tulevaisuuteen. Täsmälleen niin pian kuin kirkko oli saanut asemansa
varmistetuksi, se ryhtyi opettamaan, että valtakunnan oli todellisuudessa määrä
ilmestyä sitten, kun kristillinen aikakausi olisi lakikorkeudessaan, eli
Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä.
Tällä tavoin
valtakunnasta tuli yhtä aikakautta koskeva käsitys, idea tulevaisuudessa
tapahtuvasta vierailusta ja ihanne Kaikkein Korkeimpien pyhien lopullisesta
lunastuksesta. Varhaiskristityt (ja myöhemmistäkin aivan liian monet) yleensä
kadottivat näköpiiristään sen Isä ja poika -idean, joka sisältyi Jeesuksen
opetukseen valtakunnasta, samalla kun he asettivat sen tilalle hyvin
organisoidun sosiaalisen kirkkoyhteisön. Näin kirkosta tuli pääasiallisesti sosiaalinen
veljeskunta, joka tehokkaasti syrjäytti Jeesuksen käsityksen ja ihanteen hengellisestä
veljeskunnasta.
Jeesuksen
ihanteellinen käsitys jäi suurelta osin toteutumatta, mutta Mestarin
henkilökohtaisen elämän ja opetusten perustalta, sitten kun niitä oli
täydennetty kreikkalaisin ja persialaisin ikuisen elämän käsityksin ja
laajennettu Filonin opilla ajallisesta hengellisen vastakohtana, Paavali lähti
rakentamaan yhtä edistyksellisimmistä koskaan Urantialla esiintyneistä
ihmisyhteisöistä.
Jeesuksen käsitys
elää edelleenkin maailman edistyneissä uskonnoissa. Paavalin kristillinen
kirkko on sosiaalistettu ja humanisoitu varjo siitä, mitä Jeesus tarkoitti
taivaan valtakunnan olevan -- ja mitä siitä ehdottoman varmasti kerran vielä
tulee. Paavali ja hänen seuraajansa siirsivät ikuisen elämän kysymykset
osittain yksilöltä kirkolle. Kristuksesta tuli tällä tavoin kirkon päämies
paremminkin kuin jokaisen uskovan yksilön vanhempi veli Isän valtakunnan
perheessä. Paavali ja hänen aikalaisensa sovelsivat kaikki Jeesuksen häntä
itseään ja yksittäistä uskovaa koskeneet hengelliset johtopäätökset koskemaan
uskovien ryhmäksi käsitettyä kirkkoa; ja näin tehdessään he antoivat
kuoliniskun Jeesuksen käsitykselle jumalallisesta valtakunnasta yksittäisen
uskovan sydämessä.
[sivu 1866]
Ja näin on
kristillinen kirkko vuosisatojen ajan ponnistellut suuren hämmennyksen vallassa
siksi, että se rohkeni vaatia itselleen ne valtakunnan salaperäiset voimat ja
etuoikeudet, jotka ovat käytettävissä ja koettavissa vain Jeesuksen ja hänen
hengellisten uskovaisveljiensä välillä. Ja näin käy ilmeiseksi, ettei kirkon
jäsenyys välttämättä merkitse valtakunnan yhteyttä, sillä toinen on hengellinen
ja toinen on etupäässä sosiaalinen.
Ennemmin tai myöhemmin on taas uuden ja edellistä suuremman Johannes Kastajan määrä nousta julistamaan: "Jumalan valtakunta on lähellä" -- tarkoittaen paluuta Jeesuksen korkeaan hengelliseen käsitykseen; hänhän julisti, että valtakunta on hänen taivaallisen Isänsä tahto, joka ilmenee hallitsevana ja transsendenttinä uskovan sydämessä -- ja tekemällä tämän kaiken millään tavoin viittaamatta sen kummemmin maan päällä vaikuttavaan näkyvään kirkkoon kuin odotettuun Kristuksen toiseen tulemiseenkaan. Täytyy tapahtua Jeesuksen aktuaalisten opetusten henkiinherääminen, niiden sellainen uudelleen esiintuonti, että se mitätöi hänen varhaisten seuraajiensa työn, seuraajien, jotka ryhtyivät luomaan sosio-filosofista uskomusjärjestelmää siitä tosiasiasta, että Mikael oleskeli maan päällä. Lyhyessä ajassa tämän Jeesuksesta kertovan tarinan opettaminen kutakuinkin syrjäytti Jeesuksen valtakuntaevankeliumin saarnaamisen. Historiaan pohjautuva uskonto työnsi tällä tavoin tieltään opetuksen, jossa Jeesus oli yhdistänyt ihmisen korkeimmat moraaliset ideat ja hengelliset ihanteet ihmisen ylevimmän tulevaisuudentoivon, ikuisen elämän toivon, kanssa. Ja se juuri oli valtakunnan evankeliumi.
Tästä Jeesuksen evankeliumin monitahoisuudesta nimenomaan johtui, että hänen opetuksistaan tehtyjen muistiinmerkintöjen tutkijat jo muutaman vuosisadan kuluessa jakautuivat varsin moniksi kulteiksi ja lahkoiksi. Tämä kristittyjen uskovien säälittävä jakautuminen ryhmäkuntiin johtuu siitä, ettei Mestarin moninaisissa opetuksissa onnistuttu näkemään hänen verrattoman elämänsä jumalallista ykseyttä. Mutta jonakin päivänä aidot Jeesukseen uskovat eivät enää ole kannanotoissaan samassa määrin hengellisesti jakautuneita epäuskoisten edessä. Meillä saa aina olla älyllisen ymmärtämisen ja tulkinnan alalla esiintyvää moninaisuutta, jopa sosiaalistamisessa ilmenevää eriasteisuutta, mutta hengellisen veljeyden puuttuminen on sekä anteeksiantamatonta että moitittavaa.
Älkää erehtykö! Sillä Jeesuksen opetuksiin sisältyy sellainen ikuinen olemus, joka estää niiden jäämisen ajattelevien ihmisten sydämessä iäisesti hedelmättömiksi. Sellaisena kuin Jeesus valtakunnan mielessään näki, se on suurelta osin jäänyt maan päällä toteutumatta, sillä ulkokohtainen kirkko on toistaiseksi ottanut sen paikan. Mutta teidän tulisi käsittää, että tämä kirkko on vain syrjään työnnetyn hengellisen valtakunnan toukkavaihe, joka vie sen tämän aineellisen aikakauden läpi ja yli seuraavaan ja hengellisempään tuomiokauteen, jolloin Mestarin opetuksilla saattaa olla parempi tilaisuus kehittymiseen. Näin ajateltuna niin kutsutusta kristillisestä kirkosta tuleekin se toukkakotelo, jonka sisällä Jeesuksen käsityksen mukainen valtakunta nyt uinuu. Jumalalliseen veljeyteen perustuva valtakunta on edelleenkin elossa, ja lopulta ja minkään estämättä se tulee esille tästä pitkäaikaisesta kätköstään, aivan yhtä ehdottomasti kuin perhonen lopulta ilmaantuu kauniina lopputuloksena sen vähemmän viehättävästä metamorfiseen kehitykseen kuuluvasta oliosta.