[sivu
958]
AAVEKULTIT
AAVEKULTTI kehittyi vastapainoksi huonoa onnea merkitseville epävarmuustekijöille. Sen alkeelliset uskonnolliset menot olivat huonoa onnea kohtaan tunnetun pelon ja hillittömän kuolleidenkammon lieveilmiö. Millään näistä alkuaikojen uskonnoista ei ollut paljonkaan tekemistä Jumaluuden tunnustamisen tai ihmisen yläpuolella olevalle osoitettavan kunnioituksen kanssa. Niiden riitit olivat enimmäkseen negatiivisia, sillä niiden tarkoituksena oli aaveiden karttaminen, karkottaminen tai pakottaminen. Aavekultti ei ollut sen kummempaa kuin vakuutus onnettomuutta vastaan. Sillä ei ollut mitään tekemistä sellaisen sijoituksen kanssa, joka tehdään tulevaisuudessa saatavien korkeampien voittojen toivossa.
Ihminen on
painiskellut aavekultin kanssa pitkään ja katkerasti. Mikään ei ihmisen
historiassa ole omiaan herättämään enemmän sääliä kuin tämä kuva ihmisestä
viheliäisen aavehenkipelon orjuudessa. Tämän samaisen pelon syntymisen myötä
ihmiskunta alkoi nousta uskonnollisen kehityksen ylämäkeä. Ihmisen mielikuvitus
nosti ankkurin itseyden rannoilta ja tulee löytämään uuden ankkuripaikan vasta
päätyessään käsitykseen oikeasta Jumaluudesta, todellisesta Jumalasta.
Kuolemaa pelättiin siksi, että kuolema merkitsi taas uuden vainajahengen vapautumista fyysisestä ruumiistaan. Entisaikojen ihmiset tekivät parhaansa estääkseen kuoleman, välttyäkseen siltä vaivalta, jota kamppailu uuden aaveen kanssa merkitsi. Heillä oli aina tavaton huoli saada aave lähtemään kuolinpaikalta, aloittamaan matkansa manan majoille. Aavetta pelättiin ennen kaikkea silloin, kun se oli oletetussa siirtymävaiheessa kuolinhetkellä tapahtuvan ilmaantumisensa ja myöhemmin seuraavan aaveiden kotimaahan lähdön välillä. Aaveiden kotimaa oli epämääräisen ja alkeellisen käsityksen mukaan jokin taivaantapainen.
Vaikka villi-ihminen uskoi, että aaveilla oli yliluonnollisia kykyjä, hän ei silti kuvitellut, että niillä oli yliluonnollista älykkyyttä. Monia kikkoja ja salajuonia käytettiin pyrittäessä hämäämään ja petkuttamaan aaveita. Sivistynytkin ihminen luottaa vielä kovasti sellaiseen toivoon, että hurskauden ulkonainen osoittaminen onnistuisi jollakin tavoin pettämään jopa kaikkitietävää Jumaluutta.
Alkukantaiset ihmiset pelkäsivät sairautta, sillä he huomasivat sen toimivan usein kuoleman airuena. Ellei heimon poppamies onnistunut parantamaan sairauden kourissa taistelevaa yksilöä, sairas siirrettiin tavallisesti pois perheen majasta ja vietiin pienempään majaan tai jätettiin taivasalle tekemään kuolemaa omissa oloissaan. Talo, jossa kuolema oli vieraillut, tavallisesti hävitettiin. Ellei näin tehty, sitä joka tapauksessa aina karteltiin. Ja tämä pelko esti alkuaikojen ihmistä rakentamasta lujia asumuksia. Se soti myös pysyvien kylien ja kaupunkien perustamista vastaan.
Villi-ihmiset istuivat koko yön valveilla
juttelemassa aina, kun joku suvun jäsen oli kuollut. He pelkäsivät itsekin
kuolevansa, jos vaipuisivat uneen ruumiin läheisyydessä. Ruumiista saatu
tartunta teki vainajienpelon oikeutetuksi, ja kaikki kansanheimot ovat jonain
aikana harjoittaneet mutkikkaita puhdistautumismenoja, joiden tarkoituksena oli
puhdistaa kuolleen kanssa kosketuksiin
[sivu 959]
joutunut henkilö. Entisajan ihmiset uskoivat, että ruumiin ympärillä piti olla valoa, ruumista ei koskaan saanut jättää pimeään. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla poltetaan yhä kynttilöitä kuolinhuoneissa, ja ihmiset istuvat edelleenkin valvojaisia. Niin kutsuttu sivistynyt ihminen on tuskin vieläkään täysin poistanut ruumiidenpelkoa elämänfilosofiastaan.
Mutta kaikesta
tästä pelosta huolimatta ihmiset koettivat edelleenkin petkuttaa vainajahenkeä.
Ellei kuolinmajaa hävitetty, niin ruumis vietiin pois seinään tehdystä aukosta,
ei koskaan oven kautta. Tällaiset toimenpiteet suoritettiin aaveen
hämäämiseksi, sen paikallaviipyilemisen estämiseksi ja sen poissapysymisen
varmistamiseksi. Saattoväki palasi hautajaisista myös eri tietä, jottei
vainajahenki seuraisi mukana. Kulkusuunnan vaihtamista ja kymmeniä muita
metkuja käytettiin varmistamaan, ettei aave enää nousisi haudasta. Aavetta
petkuttaakseen sukupuolet vaihtoivat usein keskenään vaatteita. Surupukujen
tarkoituksena oli jälkeenjääneiden tekeminen tunnistamattomiksi. Myöhemmin
niiden tarkoituksena oli kunnioituksen osoittaminen vainajalle ja aaveiden
lepyttäminen sillä keinoin.
Aaveiden lepyttelyyn tähtäävä kielteinen
toimintaohjelma esiintyi uskonnon piirissä jo kauan ennen henkien pakottamista
ja henkien puoleen kääntymistä merkitsevää myönteistä toimintaohjelmaa. Ihmisen
ensimmäiset palvontatoimet kuuluivat ilmiöinä puolustautumisen, eivät
kunnioittamisen piiriin. Nykyajan ihminen katsoo viisaaksi ottaa
palovakuutuksen. Villi-ihminen piti samalla tavoin viisauden osoituksena sitä,
että hän hankki vakuutuksen vainajahenkien aiheuttamaa huonoa onnea vastaan.
Tämän suojan varmistamistoimista muodostuivat aavekultin menettelytavat ja
rituaalit.
Yhteen aikaan ajateltiin, että vainajahengen suuri toive oli tulla pikaisesti "pois manatuksi", niin että se voisi kenenkään häiritsemättä jatkaa matkaansa manan majoille. Jokainen aaveen poismanaamisrituaalin suorituksessa sattunut virhe tai elävien toimissa tapahtunut laiminlyönti viivytti auttamattomasti vainajahengen kulkua aaveiden maahan. Sellaisen uskottiin olevan vainajahengestä epämieluisaa, ja suuttuneen aaveen oletettiin olevan onnettomuuden, huonon onnen ja epäonnen alkulähde.
Hautajaismenot saivat alkunsa siitä, että ihminen koetti suostutella aavesielua lähtemään tulevaan kotiinsa, ja ruumissaarnan alkuperäisenä tarkoituksena oli antaa uudelle vainajahengelle neuvoja siitä, miten sinne pääsee. Tapana oli varustaa ruokaa ja vaatteita aaveen matkaa varten, ja nämä tavarat pantiin hautaan tai sen lähelle. Villi-ihminen uskoi, että "aaveen poismanaaminen" -- sen saaminen pois haudan läheisyydestä -- kesti kolmesta päivästä yhteen vuoteen. Eskimot uskovat vieläkin, että sielu viipyy ruumiin vaiheilla kolme päivää.
Kuolemantapauksen jälkeen noudatettiin hiljaisuutta eli suruaikaa, jottei aave houkuttautuisi palaamaan taas kotiin. Itsensäkiduttaminen, viiltely, oli yleinen suremismuoto. Monet edistyneet opettajat yrittivät lopettaa sellaisen, mutta he eivät siinä onnistuneet. Paastoamisen ja muiden kieltäymysmuotojen oletettiin olevan aaveiden mieleen, nämä kun nauttivat elävien vaivoista väijyessään elävien lähellä siirtymävaiheen aikana, ennen varsinaista manalaanlähtöään.
Pitkät ja tavan takaa toistuneet suruajan toimettomuusjaksot olivat eräs sivilisaation edistymisen tiellä olleista suurista esteistä. Joka vuosi kirjaimellisesti tuhlattiin viikkoja ja jopa kuukausia tähän tuottamattomaan ja hyödyttömään suremiseen. Ammattimaisten surijoiden palkkaaminen hautajaistilaisuuksiin osoittaa, että sureminen oli rituaali, ei surun osoittamista. Nykyihmiset saattavat surra vainajia tuntemansa kunnioituksen ja kokemansa menetyksen johdosta, mutta muinaisajan ihmiset tekivät sen pelosta.
Vainajien nimiä ei koskaan lausuttu ääneen. Itse asiassa ne usein
poistettiin puhekielestä. Tällaisista nimistä tuli tabu, ja näin kielet kaiken
aikaa
[sivu 960]
köyhtyivät.
Käytäntö johti lopulta symbolisen puhetavan ja kielikuvia viljelevän
ilmaisutavan yleistymiseen: käytettiin sellaisia kiertoilmaisuja kuin
"nimi tai päivä, jota ei koskaan mainita".
Muinaiset ihmiset
olivat niin innokkaita pääsemään eroon aaveesta, että he tarjosivat sille
kaikkea, mitä se olisi saattanut eläessään haluta. Vainajahenget halusivat
vaimoja ja palvelijoita. Varakas villimies odotti, että ainakin yksi orjavaimo
haudattaisiin elävältä hänen kuollessaan. Myöhemmin tuli tavaksi, että leski
teki itsemurhan aviomiehensä haudalla. Kun lapsi kuoli, kuristettiin usein
äiti, täti tai isoäiti kuoliaaksi, jotta aikuinen vainajahenki tekisi seuraa
lapsiaaveelle ja huolehtisi siitä. Ja ne, jotka näin luopuivat elämästään,
tekivät sen yleensä auliisti. Oli pikemminkin niin, että jos he olisivat
tapojen vastaisesti jääneet elämään, heidän tuntemansa pelko vainajahengen
vihaa kohtaan olisi riistänyt heidän elämältään nekin harvat ilonaiheet, joista
alkuaikojen ihmiset saivat nauttia.
Oli
tavanomaista, että kuolleen päällikön seuraksi surmattiin suuri joukko
alamaisia. Orjat surmattiin heidän isäntänsä kuollessa, jotta he saattaisivat
palvella tätä aaveiden maassa. Borneolaiset järjestävät vieläkin matkaopasseuralaisen:
orja keihästetään kuoliaaksi, jotta hän kulkisi aaveena suoritettavan matkan
kuolleen isäntänsä seurassa. Murhattujen henkilöiden aaveiden uskottiin
ilahtuvan saadessaan murhaajiensa henget orjikseen. Tämä käsitys antoi
ihmisille aiheen pääkallonmetsästykseen.
Aaveiden
oletettiin pitävän ruoantuoksusta, niinpä hautajaisjuhlien ruokauhrit olivat
yhteen aikaan yleismaailmallisia. Tapa, jolla alkuaikoina esitettiin
pöytärukous, oli sellainen, että henkien lepyttämiseksi heitettiin ruoanmurunen
ennen ruokailua tuleen ja samalla mutistiin maaginen loitsu.
Vainajien oletettiin käyttävän elinaikaisten työkalujensa
ja aseidensa henkiä. Esineen rikkominen oli sen "tappamista", ja
sillä keinoin vapautettiin esineen henki, jotta se siirtyisi palvelemaan
aaveiden maassa. Omaisuusuhreja toimitettiin myös polttamalla tai hautaamalla.
Muinaisaikainen hautajaistuhlailu oli suunnatonta. Myöhemmät rodut valmistivat
paperista pienoismalleja ja korvasivat todelliset esineet ja henkilöt
piirroksin näissä vainajalle osoitetuissa uhreissa. Sivilisaatio eteni
suuresti, kun omaisuuden polttamisen ja hautaamisen sijalle tuli sukulaisten
perimysoikeus. Irokeesi-intiaanit tekivät monia uudistuksia hautaustuhlauksen
vähentämiseksi. Ja tämä omaisuuden säilyttäminen mahdollisti sen, että heistä
tuli kaikkein mahtavimpia pohjoisen punaisten ihmisten keskuudessa. Nykyajan
ihmisen ei enää oleteta pelkäävän vainajahenkiä, mutta käytäntö on voimakas, ja
paljon maallista mammonaa kulutetaan yhä hautajaisrituaaleihin ja maahanpanijaismenoihin.
Aavekultin
edelleenkehittyminen johti väistämättä esivanhempien palvontaan, sillä siitä
tuli se ketjun rengas, joka yhdisti tavalliset aaveet ja korkeammat henget,
kehkeytymässä olleet jumalat. Alkuaikojen jumalat olivat yksinkertaisesti vain
manan majoille siirtyneitä, kunniaan nostettuja ihmisiä.
Esi-isienpalvonta
oli alussa paremminkin pelkoa kuin palvontaa, mutta tällaiset uskomukset
myötävaikuttivat kuitenkin ratkaisevasti aaveidenpelon ja -palvonnan edelleenleviämiseen.
Alkuaikojen esi-isä-aavekulttien kannattajat pelkäsivät jopa haukotella, jottei
vain pahansuopa henki olisi tällöin asettunut heidän ruumiiseensa.
Lapseksiottokäytännön
oli määrä varmistaa, että olisi joku toimittamassa kuolemanjälkeiset uhrit
sielun rauhan ja etenemisen hyväksi. Villi-ihminen eli kanssaihmistensä aaveita
peläten ja käytti vapaa-aikansa suunnittelemalla oman henkensä turvallista
kulkua kuoleman jälkeen.
Useimmat heimot
järjestivät ainakin kerran vuodessa vainajien muistopäivän eli kaikkien
sielujen juhlan. Roomalaisilla oli joka vuosi kaksitoista vainajahenkien juhlaa
niihin liittyvine menoineen. Puolet vuoden päivistä
[Sivu 961]
oli omistettu
jonkinlaisille juhlamenoille, jotka liittyivät näihin muinaisiin kultteihin.
Muuan Rooman keisari yritti uudistaa tätä käytäntöä vähentämällä vuotuisten
juhlapäivien lukumäärän 135:een.
Aavekultin
kehittyminen jatkui kaiken aikaa. Kun aaveiden kuviteltiin siirtyvän
olemassaolon epätäydellisestä vaiheesta sen korkeimpaan vaiheeseen, samalla
tavoin eteni myös kultti itse päätyen lopulta henkien- ja jopa
jumaltenpalvontaan. Mutta vaikka korkeimmista hengistä esitetyissä uskomuksissa
ilmenikin erilaisuutta, kaikki heimot ja rodut ovat johonkin aikaan uskoneet
aaveisiin.
Aaveidenpelko oli maailman kaiken uskonnon alkulähde. Ja aikakaudesta toiseen monet heimot pysyttelivät vanhassa uskossa yhteen aaveiden luokkaan. Ne opettivat, että ihmisellä oli hyvä onni, kun aave oli hyvillään; hänellä oli huono onni, kun se oli vihoissaan.
Kun aaveidenpelkoon pohjautuva kultti saavutti uusia ulottuvuuksia, tapahtui samalla korkeammantyyppisten henkien olemassaolon tunnustaminen, henkien, jotka eivät olleet suoralta kädeltä kehenkään yksittäiseen ihmiseen samastettavissa. Ne olivat jo valmistuneita tai kunniaan nostettuja vainajahenkiä, jotka olivat edenneet aaveiden maan rajojen tuolle puolen, korkeammalla oleviin henkien maan valtakuntiin.
Käsitys kahdenlaisista henkiaaveista levisi hitaasti mutta varmasti maailman joka kolkkaan. Tämän uuden kaksijakoisen henkikäsityksen ei tarvinnut levitä heimolta heimolle, vaan se ilmaantui kaikkialla maailmassa omaehtoisesti. Avartuvaan evolutionaariseen mieleen vaikuttaessaan aatteen vaikutusvoima ei piile sen reaalisuudessa tai järkevyydessä, vaan pikemminkin sen elävyydessä sekä sen nopean ja yksinkertaisen käytäntöönsoveltamisen yleisyydessä.
Vielä myöhemmin ihmisen mielikuvitus loi
käsityksen sekä hyvistä että pahoista yliluonnollisista vaikuttajista, ja
jotkut aaveet eivät kehittyneet koskaan hyvien henkien tasolle. Alkuaikojen
aaveidenpelon yksihenkisyys kehittyi asteittain kaksihenkisyydeksi, uudeksi
käsitykseksi maallisten asioiden näkymättömästä valvonnasta. Lopultakin sekä
hyvä onni että huono onni nähtiin siten, että kummallakin oli omat
säätelijänsä. Ja näistä kahdesta luokasta uskottiin, että huonoa onnea tuova
ryhmä oli aktiivisempi ja lukuisampi.
Kun oppi hyvistä ja pahoista hengistä lopulta kypsyi, siitä tuli kaikista uskonnollisista käsityksistä laajimmalle levinnyt ja sitkeähenkisin. Tämä dualismi merkitsi suurta uskonnollis-filosofista edistysaskelta, sillä se antoi ihmiselle mahdollisuuden selittää sekä hyvä onni että huono onni, ja samalla se antoi uskoa kuolevaisen yläpuolella oleviin olentoihin, jotka tiettyyn määrään saakka olivat käyttäytymisessään johdonmukaisia. Voitiin luottaa henkien olevan joko hyviä tai pahoja; niiden ei enää ajateltu olevan kokonaan kulloisestakin mielialastaan riippuvaisia, jollaisiksi kaikkein alkeellisimpien uskontojen yksihenkisyyden aikaiset vanhimmat aaveet kuviteltiin. Ihminen kykeni lopultakin muodostamaan käsityksen kuolevaisen yläpuolella olevista voimista, jotka olivat käytökseltään johdonmukaisia, ja tämän totuuden valkeneminen oli eräs kaikkein suurimerkityksisimpiä tapahtumia koko uskonnon kehityshistoriassa ja ihmisperäisen filosofian avartumisessa.
Kehitysuskonto on maksanut kaksihenkisyyden
käsityksestä silti hirvittävän hinnan. Ihmisen vanhin filosofia pystyi
ratkaisemaan muuttumattomuuden ja ajallisuudessa koettavan onnen vaihtelujen
välisen ristiriidan vain olettamalla, että oli kahdenlaisia henkiä: toiset
hyviä ja toiset pahoja. Ja vaikka tämä usko mahdollistikin sen, että ihminen
kykeni saattamaan keskinäiseen sopusointuun sattuman vaihtelut ja käsityksen
kuolevaisen yläpuolella olevista muuttumattomista voimista, on tämä oppi aina
siitä lähtien tehnyt uskonnonharjoittajille vaikeaksi käsittää kosmista
yhtenäisyyttä. Pimeyden voimat ovat yleensä vastustaneet kehitysuskonnon
jumalia.
[sivu 962]
Tähän kaikkeen
sisältyvä traagisuus piilee siinä, että kun nämä ideat olivat juurtumassa
ihmisen alkukantaiseen mieleen, tilanne oli todellisuudessa sellainen, ettei
koko maailmassa ollut pahoja eikä riitasointuisia henkiä. Tällainen valitettava
tilanne kehittyi vasta Caligastian kapinan jälkeen, ja se jatkui vain
Helluntaihin asti. Käsitys hyvästä ja pahasta kosmisina rinnasteina on ihmisten
filosofiassa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla hyvinkin voimissaan,
sillä useimmat maailman uskonnoista kantavat yhä tätä kulttuurin syntymämerkkiä
kauan sitten taakse jääneiltä aavekulttien ilmaantumisen ajoilta.
Alkukantainen ihminen näki asian niin, että hengillä ja aaveilla oli miltei rajattomat oikeudet muttei mitään velvollisuuksia. Henkien ajateltiin olevan ihmisestä sitä mieltä, että tällä oli moninaisia velvollisuuksia muttei mitään oikeuksia. Henkien uskottiin halveksivan ihmistä, koska tämän hengellisten velvollisuuksien täyttämiset jäivät alituiseen vajavaisiksi. Ihmiskunnan piirissä oli vallalla yleinen uskomus, että vainajahenget kantoivat pysyvää, palveluna maksettavaa veroa hintana siitä, etteivät ne puuttuneet ihmisten asioihin, ja vähäisinkin onnen pettäminen luettiin vainajahenkien toiminnan syyksi. Alkuaikojen ihmiset pelkäsivät niin kovasti sitä, että heiltä saattaisi epähuomiossa jäädä suorittamatta jokin jumalille kuuluva kunnianosoitus, että he kaikille tuntemilleen hengille uhrattuaan toimittivat täyteen varmuuteen päästäkseen vielä yhden kierroksen "tuntemattomille jumalille".
Ja nyt yksinkertaisen aavekultin jälkeen seuraavat edistyneempään ja verrattain monimutkaiseen henkiaavekulttiin kuuluvat tavat, korkeampien henkien palvelu ja palvonta, sitä mukaa kun ne kehittyivät ihmisen alkukantaisessa mielikuvituksessa. Uskonnollisen seremoniakäytännön on pysyttävä henkien kehityksen ja edistymisen tasalla. Laajentuneessa kultissa ei ollut kysymys muusta kuin itsesäilytyskeinosta, jota harjoitettiin siinä mielessä, että uskottiin yliluonnollisiin olentoihin: sovittautumisesta henkiympäristöön. Teolliset ja sotilaalliset organisaatiot olivat sovittautumista luonnon- ja sosiaaliseen ympäristöön. Ja niin kuin avioliitto ilmaantui täyttämään kaksisukuisuudesta johtuvat tarpeet, niin kehittyi uskonnollinen organisaatio reaktiona siihen, että uskottiin korkeampiin henkivoimiin ja hengellisiin olentoihin. Uskonto edustaa ihmisen sovittautumista hänen omiin harhakäsityksiinsä sattuman mysteeristä. Henkienpelko ja myöhempi henkienpalvonta otettiin vakuutukseksi epäonnea vastaan, menestymisen vakuuskirjaksi.
Villi-ihmisellä on hyvistä hengistä sellainen mielikuva, että nämä vain toimittelevat omia asioitaan eivätkä edellytä ihmisiltä juuri mitään. Pahat aaveet ja henget on sen sijaan pidettävä hyvällä tuulella. Niinpä primitiiviset kansanheimot kiinnittivät enemmän huomiota pahansuopiin aaveisiinsa kuin hyväntahtoisiin henkiinsä.
Ihmisen menestymisen oletettiin herättävän pahoissa hengissä aivan erityisesti kateutta, ja kostaessaan ne käyttivät sellaista menetelmää, että ne iskivät takaisin jonkin inhimillisen välikäden kautta ja turvautumalla pahaan silmään. Tämä henkien välttämiseen liittynyt kultin vaihe kiinnitti paljon huomiota vehkeilyihin, joissa paha silmä oli mukana. Pahaa silmää kohtaan tunnettu pelko levisi lähes koko maailmaan. Kauniit naiset hunnutettiin, jotta heitä olisi varjeltu pahalta silmältä. Monet naiset, jotka halusivat, että heitä pidettäisiin kauniina, omaksuivat sittemmin saman tavan. Tämän pahoja henkiä kohtaan tunnetun pelon johdosta lasten sallittiin harvoin mennä ulos enää pimeäntulon jälkeen, ja alkuaikojen rukouksiin sisältyi aina pyyntö "säästä meidät pahalta silmältä."
Koraanissa on yksi kokonainen luku, joka on
omistettu pahalle silmälle ja maagisille loitsuille, ja juutalaiset uskoivat
niihin täysin. Koko falloskultti ilmaantui puolustuskeinoksi pahaa silmää
vastaan. Sukupuolielinten nimittäin ajateltiin olevan ainoa fetissi, joka voisi
tehdä sen voimattomaksi. Pahan silmän käsitteestä saivat alkunsa ensimmäiset
taikauskoiset käsitykset ennen syntymää tapahtuvasta lasten merkitsemisestä,
äidin jättämistä jäljistä, ja tämä kultti oli aikoinaan lähes
yleismaailmallinen.
[sivu 963]
Kateus on syvällä istuva inhimillinen ominaisuus. Siksi alkuaikojen ihminen luki sen varhaisten jumaliensa syyksi. Ja koska ihminen oli aikanaan harrastanut aaveiden petkuttamista, hän ryhtyi pian pettämään henkiäkin. Hän sanoi: "Jos henget ovat kateellisia kauneudestamme ja menestyksestämme, niin pilaamme ulkonäkömme ja puhumme väheksyvästi menestyksestämme." Entisaikain nöyryys ei sen vuoksi ollut mitään itsensäalentamista vaan paremminkin yritys hämätä ja pettää kateellisia henkiä.
Solvauksien syytäminen jonkin onnea tuovan
tai suuresti rakastetun esineen tai henkilön päälle oli menetelmä, joka
otettiin käyttöön haluttaessa estää henkiä tuntemasta kateutta ihmisen
menestymistä kohtaan. Tapa väheksyä itseään tai perhettään koskevia
mairittelevia huomioita sai alkunsa tällä tavoin, ja lopulta siitä kehittyivät
sivistynyt vaatimattomuus, pidättyvyys ja kohteliaisuus. Samaisen tarkoituksen
mukaisesti alkoi olla hyvän tavan mukaista näyttää rumalta. Kauneus herätti
henkien kateuden. Se oli merkki, joka kavalsi ihmisessä piileväksi synnillistä
ylpeyttä. Villi-ihminen halusi itselleen ruman nimen. Kultin tämä piirre haittasi
suuresti taiteen edistymistä, ja maailma pysyi sen johdosta kauan aikaa
synkkänä ja rumana.
Henkikultin vallalla ollessa elämä oli parhaassakin tapauksessa uhkapeliä, tulos siitä, että henget hallitsivat. Yksilön tulevaisuus ei määräytynyt ponnistelun, uutteruuden eikä lahjakkuuden tuloksena, ellei oteta lukuun sitä, miten niitä voitiin käyttää vaikutettaessa henkiin. Henkienlepyttelyseremonioista muodostui raskas taakka. Ne tekivät elämästä ikävän, itse asiassa sietämättömän. Aikakaudesta toiseen, sukupolvesta sukupolveen rotu toisensa perään on yrittänyt parannella tätä yliaaveoppia, mutta mikään sukupolvi ei ole vielä koskaan rohjennut sitä kokonaan hylätä.
Henkien aikeista ja tahdosta pyrittiin pääsemään selville enteiden, oraakkeleiden ja ennusmerkkien avulla. Ja näitä henkien viestejä tulkittiin ennustamisen, povaamisen, magian, tulikokeiden ja astrologian keinoin. Kultti oli kaikkinensa järjestelmä, jonka tarkoituksena oli lepyttää ja hyvitellä henkiä ja ostaa ne tämän naamioidun lahjonnan avulla suosiollisiksi.
Ja näin kehittyi uusi ja laajempi
maailmankatsomus, johon kuului seuraavia asioita:
1. Velvollisuus -- se, mitä oli
tehtävä henkien pitämiseksi suosiollisina tai ainakin puolueettomina.
2. Se, mikä on oikein -- oikea käyttäytyminen
ja oikeat seremoniat, joiden tarkoituksena oli saada henget ajamaan
aktiivisesti yksilön etuja.
3. Totuus -- henkien oikea
ymmärtäminen ja oikea asenne niitä ja niin muodoin myös elämää ja kuolemaa
kohtaan.
Muinaisajan
ihmiset eivät pelkkää uteliaisuuttaan pyrkineet saamaan tietoa tulevaisuudesta,
vaan he halusivat myös välttyä huonolta onnelta. Ennustaminen oli
yksinkertaisesti vain yritys välttyä harmilta. Unia pidettiin tuohon aikaan
ennustuksellisina, samalla kun kaikkea epätavallista pidettiin enteenä. Ja
vielä nykyäänkin ovat sivistyneiden rotujen vitsauksena uskomukset
ennusmerkkeihin, enteisiin ja muihin entisaikain kehittyvän aavekultin
jäänteisiin. Hitaasti, perin hitaasti on ihminen luopuva niistä menetelmistä,
joiden avulla hän vähitellen ja tuskallisesti nousi elämän evoluution portaita
ylöspäin.
6. PAKOTTAMINEN JA POISMANAAMINEN
Kun ihmiset uskoivat vain aaveisiin,
uskonnollinen rituaali oli henkilökohtaisempaa, ei kovinkaan organisoitua,
mutta korkeampien henkien olemassaolon tunnustaminen teki välttämättömäksi
"korkeampien hengellisten menettelytapojen" käyttämisen, kun oltiin
tekemisissä niiden kanssa. Tämä pyrkimys henkienlepytysmenetelmän
parantamiseksi ja kehittämiseksi johti suoraa tietä henkiä vastaan suunnattujen
puolustusjärjestelmien luomiseen. Ihminen tunsi itsensä tosiaankin avuttomaksi
niiden voimien edessä, jotka vaikuttivat maiseen elämään, ja se, että hän tunsi
alemmuutta, ajoi hänet koettamaan,
[sivu 964]
löytyisikö jokin hyvitystä tarjoava järjestely, jokin menetelmä, joka tasoittaisi lähtökohtien erilaisuutta ihmisen yksipuolisessa taistelussa kosmosta vastaan.
Kultin alkuaikoina ihmisen ponnistelut aaveiden toimintaan vaikuttamiseksi rajoittuivat lepyttelyyn, yrityksiin lahjuksia antamalla ostaa itsensä vapaaksi huonosta onnesta. Aavekultin kehityksen edettyä niin pitkälle, että muodostui käsitykset hyvistä ja pahoista hengistä, nämä seremoniat muuttuivat luonteeltaan myönteisemmiksi, pyrkimyksiksi saada osakseen hyvää onnea. Ihmisen uskonto ei enää ollut pelkästään negativistista, eikä hän tyytynyt pelkästään yritykseen päästä osalliseksi hyvästä onnesta, vaan hän alkoi ennen pitkää laatia suunnitelmia, joilla hän voisi pakottaa henget yhteistyöhön kanssaan. Uskonnonharjoittaja ei enää seissyt puolustuskyvyttömänä itse hahmottelemiensa henkihaamujen loputtomien vaatimusten edessä. Villi-ihminen alkaa keksiä aseita, joilla hän voi pakottaa henget toimimaan ja painostaa henget avuliaiksi.
Ihmisen ensimmäiset puolustusponnistelut
kohdistuivat aaveita vastaan. Elävät alkoivat aikojen kuluessa hahmotella
menetelmiä, joilla vastustettaisiin kuolleita. Aaveiden peljättämiseksi ja
karkottamiseksi kehiteltiin monia menetelmiä, joista mainittakoon seuraavat:
1. Pään irtileikkaaminen ja ruumiin sitominen hautaan.
2. Kuolintalon kivittäminen.
3. Kalmon kastroiminen tai sen säärien katkaiseminen.
4. Hautaaminen kivien alle, eräs nykyisen hautakivikäytännön alkulähteistä.
5. Polttohautaus, myöhempien aikojen keksintö aaveiden muodostaman harmin estämiseksi.
6. Ruumiin viskaaminen mereen.
7. Ruumiin jättäminen villieläinten
syötäväksi.
Arveltiin, että meteli häiritsisi ja pelottaisi aaveita, että kiljuminen, kellojensoitto ja rumpujenpäristys ajaisivat ne pois elävien ilmoilta. Ja tällaiset ikivanhat tavat ovat vieläkin käytäntönä vainajille pidettävissä "valvojaisissa". Pahanhajuisia keitoksia käytettiin epämieluisten henkien karkottamiseen. Vainajahengistä tehtiin hirveitä kuvapatsaita, jotta ne itsensä nähdessään pötkisivät kiireesti pakoon. Uskottiin, että koirat kykenivät havaitsemaan aaveiden lähestymisen ja että ne ulvomalla varoittivat sellaisesta. Uskottiin myös, että kukot kiekuisivat, milloin vainajahenkiä oli lähellä. Kukonkuvan käyttäminen tuuliviirinä on tämän taikauskoisen käsityksen perua.
Vettä pidettiin
parhaana suojana aaveita vastaan. Pyhä vesi oli kaikkea muuta vettä parempaa.
Se oli vettä, jossa papit olivat pesseet jalkansa. Sekä tulesta että vedestä
uskottiin, että ne olivat vainajahengille ylittämätön este. Roomalaiset kantoivat
vettä kolme kertaa ruumiin ympäri. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
ruumiin päälle pirskotetaan yhä pyhää vettä, ja hautausmaalla suoritettava
käsienpesu on edelleenkin juutalainen rituaali. Kaste oli eräs myöhempien
aikojen vesirituaalin ilmentymä, ja kylpeminen oli alkuaikoina uskonnollinen
seremonia. Vasta viime aikoina kylpemisestä on tullut hygieeninen toimitus.
Mutta ihminen ei
jättänyt asiaa pelkästään aaveiden poiskarkottamisen asteelle, vaan
uskonnollisen rituaalin ja muiden menetelmien avulla hän oli kohta yrittämässä
henkien pakottamista toimintaan. Henkien poismanaaminen oli toisen hengen
käyttämistä toisen hallitsemiseen tai karkottamiseen, ja tällaista taktiikkaa
käytettiin myös aaveiden ja henkien pelotteluun. Kaksihenkisyyden mukainen
käsitys hyvistä ja pahoista voimista tarjosi ihmiselle laajat mahdollisuudet
yrittää yhden vaikuttajan usuttamista toista vaikuttajaa vastaan, sillä jos
kerran väkevä mies kykeni kukistamaan heikomman, varmasti silloin myös väkevä
henki pystyisi hallitsemaan vähäisempää aavetta. Alkuaikojen kiroileminen oli
eräs pakottamismenetelmä, jonka tarkoituksena oli herättää vähäisemmissä
hengissä suurta kauhua. Myöhemmin tämä tapa laajeni käytöltään niin, että
kirouksia alettiin syytää myös vihamiesten päälle.
[sivu 965]
Pitkän aikaa
uskottiin, että palaamalla aikaisempien tapasääntöjen mukaisiin käytäntöihin
voitiin henget ja puolijumalat pakottaa toivottuun toimintaan. Nykyihminen
syyllistyy samaan menettelyyn. Puhuttelette toisianne tavallista, arkipäivän
puheenpartta käyttäen, mutta kun asetutte rukoilemaan, turvaudutte menneen
sukupolven käyttämään vanhempaan puhetyyliin, niin kutsuttuun juhlatyyliin.
Tämä oppi
selittää myös monet seksuaalisluontoiset palaumat uskonnollisen rituaalin
alalla, kuten esimerkiksi temppeliprostituution. Näitä palaumia alkukantaisiin
tapoihin pidettiin varmoina varokeinoina moniaita onnettomuuksia vastaan. Ja
kysymyksen ollessa näistä ajatusmaailmaltaan yksinkertaisista kansanheimoista
kaikki tällainen käyttäytyminen oli täysin vapaata sellaisesta, mitä nykyajan
ihminen sanoisi sukupuoliseksi hurjasteluksi.
Seuraavaksi
tulivat käyttöön rituaaliset lupaukset, joita kohta seurasivat uskonnolliset
sitoumukset ja pyhät valat. Useimpiin tämänkaltaisiin valoihin liittyi
itsekidutusta ja itsensäsilpomista. Myöhemmin niihin kuului paastoamista ja
rukoilemista. Kieltäymystä pidettiin sittemmin varmatehoisena pakottimena. Näin
ajateltiin erityisesti olevan silloin, kun kysymyksessä oli sukupuolivietin
tukahduttaminen. Ja näin alkuaikojen ihminen kehitti jo varhaisessa vaiheessa
uskonnollisiin käytäntöihinsä selväpiirteisen ankaruuden ainesosan, uskon
itsensäkiduttamisen ja itsensäkieltämisen tehokkuuteen rituaaleina, jotka
kykenisivät pakottamaan vastahakoiset henget reagoimaan suopeasti kaikkiin
tällaisiin kärsimyksiin ja menetyksiin.
Nykyajan ihminen ei enää avoimesti yritä pakottaa henkiä,
vaikka hän yhä osoittaakin taipumusta kaupanhierontaan Jumaluuden kanssa. Ja
vieläkin hän kiroilee, koputtaa puuta, ristii sormensa ja lausuu aivastuksen
jälkeen jonkin kuluneen lauseparren, joka aikanaan oli maaginen loitsu.
Kultintyyppinen
sosiaalinen organisaatio säilyi, koska se tarjosi tarpeellisen symboliikan,
joka oli omiaan säilyttämään ja virittämään moraalisia tuntemuksia ja
uskonnollisia uskollisuudentunteita. Kultti versoi "vanhojen sukujen"
noudattamista perinteistä, ja se säilyi vakiintuneena instituutiona. Kaikilla
suvuilla on jonkinlainen kultti. Jokainen innoittava ihanne tavoittelee
jonkinlaista pysyväistävää symboliikkaa -- etsii jotakin sellaista menetelmää,
jolla se tulisi esille kulttuurin piirissä ja joka takaisi sen
voimassapysymisen ja lisäisi sen todeksimuuttumista -- ja kultti saavuttaa
tämän tavoitteen ruokkiessaan tunne-elämää ja tarjotessaan sille tyydytystä.
Sivilisaation
aamuhämäristä lähtien jokainen sosiaalisen kulttuurin ja uskonnollisen
edistymisen piirissä ilmennyt puoleensa vetävä virtaus on kehittänyt rituaalin,
symbolisen seremoniakäytännön. Mitä enemmän tämä rituaali on ollut tiedostamaton
kehitystulos, sitä voimakkaamman otteen se on saanut kannattajistaan. Kultti
ylläpiti tunnepitoista asennoitumista ja tyydytti tunneperäistä suhtautumista.
Mutta se on aina ollut suurimpana esteenä yhteiskunnallisen uudistustoiminnan
ja hengellisen edistyksen tiellä.
Jos kohta kultti
onkin aina viivyttänyt sosiaalista edistymistä, on silti valitettavaa, että
niin monilta niiltä, jotka nykyään uskovat moraalisiin normeihin ja
hengellisiin ihanteisiin, puuttuu tarkoituksenmukainen symboliikka -- heillä ei
ole mitään keskinäistä tukea tarjoavaa kulttia -- ei mitään mihin kuulua.
Mutta uskonnollista kulttia ei voi tekemällä tehdä, vaan sen pitää kehkeytyä.
Eivätkä minkään kahden ryhmän kultit ole identtisiä, ellei niiden rituaaleja
jonkin vallanpitäjän toimesta mielivaltaisesti yhdenmukaisteta.
Alkukristillinen
kultti oli kaikista koskaan rakennetuista tai hahmotelluista kulteista
tehokkain, vetoavin ja kestävin, mutta melkoinen osa sen arvosta on tieteen
aikakaudella tuhottu hävittämällä niin monet sen alkuperäisistä, pohjimmaisista
opinkappaleista. Monien perusajatusten menetys on vähentänyt kristillisen
kultin elinvoimaisuutta.
Totuus on
menneinä aikoina laajentunut nopeasti ja levinnyt esteettä, kun kultti on ollut
joustava, symboliikka laajenevaa. Yltäkylläinen totuus ja uusiin vaatimuksiin
sopeutettavissa
[sivu 966]
oleva kultti
ovat suosineet sosiaalisen edistymisen ripeyttä. Mitäänsanomaton kultti
turmelee uskonnon pyrkimällä syrjäyttämään filosofian ja orjuuttamaan
ajattelun. Oikea kultti kasvaa.
Jokainen uusi
ilmoitus on vastustettavista piirteistä ja puutteista huolimatta synnyttänyt
uuden kultin, ja Jeesuksen uskonnon uudelleenesityksenkin on kehitettävä uusi
ja tarkoituksenmukainen symboliikka. Nykyihmisen on löydettävä jokin tarkoitustaan
vastaava symboliikka uusille ja avartuville käsityksilleen, ihanteilleen ja
uskollisuudentunteilleen. Tämän korotetun symbolin tulee nousta esiin
uskonnollisesta elämäntavasta, hengellisestä kokemusmaailmasta. Ja tämän
korkeampaa sivilisaatiota edustavan korkeamman symboliikan täytyy perustua
käsitykseen Jumalan Isyydestä ja olla ihmisten välisen veljeyden suurenmoisella
ihanteella kyllästetty.
Vanhat kultit
olivat liian itsekeskeisiä, uuden kultin on oltava käytännössä harjoitetun
rakkauden seuraus. Vanhan kultin tavoin uudenkin kultin tulee suosia
tunneperäistä asennoitumista, tyydyttää tunne-elämää ja edistää lojaalisuutta,
mutta sen on tehtävä vielä jotakin enemmän: sen on helpotettava hengellistä
edistymistä, kohotettava kosmisia merkityksiä, lisättävä moraalisia arvoja,
rohkaistava sosiaalista kehitystä ja kannustettava korkealaatuista
henkilökohtaista uskonelämää. Uuden kultin on tarjottava korkeammat elämän
päämäärät, jotka ovat sekä ajallisia että ikuisia -- sekä sosiaalisia että hengellisiä.
Mikään kultti ei
voi jatkua pitkään ja myötävaikuttaa sosiaalisen sivilisaation edistymiseen ja
yksilön hengelliseen tavoitteiden saavuttamiseen, ellei sen pohjana ole kodin
biologinen, sosiologinen ja uskonnollinen merkityksellisyys. Kestävän kultin
pitää symboloida sitä, mikä loputtoman muutoksen keskellä on pysyvää; sen
täytyy nostaa kunniaan se, mikä yhdistää alati muuttuvan sosiaalisen
muodonmuutoksen virran. Sen on tunnettava todelliset merkitykset, ylevöitettävä
kauniit suhteet ja nostettava kunniaan aidon jalouden hyvät arvot.
Mutta uuden ja tyydyttävän symboliikan löytämisen suuri vaikeus on siinä, että ryhmänä nykyajan ihmiset pitävät kiinni tieteellisestä asennoitumisesta, karttavat taikauskoa ja kammoavat tietämättömyyttä, vaikka he yksilöinä kaikki kaipaavatkin mysteeriä ja kunnioittavat tuntematonta. Mikään kultti ei voi säilyä pidempään, ellei siihen sisälly jokin mestarillinen mysteeri ja ellei siihen kätkeydy jokin tavoittelemisen arvoinen saavuttamaton. Toisaalta uusi symboliikka ei saa olla merkityksellinen vain ryhmän kannalta, vaan sen tulee olla mielekäs myös yksilölle. Minkä hyvänsä käyttökelpoisen symboliikan muotokielen tulee olla sellaisia, että yksilö voi sen edellyttämät toimenpiteet suorittaa oma-aloitteisesti ja että hän voi niistä nauttia myös yhdessä tovereidensa kanssa. Jospa vain uusi kultti voisi vielä olla dynaaminen, sen sijaan että staattinen, se saattaisi todellakin antaa jotakin, jolla olisi arvoa ihmiskunnan edistymisen kannalta sekä ajallista että hengellistä edistymistä ajatellen.
Mutta kultti -- rituaaleista, tunnuslauseista
ja tavoitteista koostuva symboliikka -- ei toimi, jos se on liian
monimutkainen. Ja siihen täytyy sisältyä omistautumisen vaatimus,
uskollisuudentunteesta nousevaa suhtautumista. Jokainen tuloksekas uskonto
kehittää pettämättömän varmasti arvoisensa symboliikan, ja sen kannattajat
tekisivät viisaasti, jos he estäisivät tällaisen rituaalin jähmettymisen
rajoittaviksi, vääristäviksi, tukahduttaviksi ja kaavamaisiksi seremonioiksi,
jotka voivat vain rampauttaa ja viivyttää kaikkea sosiaalista, moraalista ja
hengellistä edistymistä. Mikään kultti ei voi säilyä kauan, jos se viivyttää
moraalista kasvua ja jättää hengellisen edistymisen vaalimatta. Kultti on se
tukiranka, jonka ympärille kasvaa henkilökohtaisen hengellisen kokemisen --
oikean uskonnon -- elävä ja dynaaminen ruumis.
[Esittänyt eräs
Nebadonin Loistava Iltatähti.]