[sivu
718]
EVOLUTIONAARISET
VÄRILLISET RODUT
TÄMÄ on kertomus Urantian evolutionaarisista roduista alkaen Andonin ja Fontan ajoista lähes vuosimiljoona sitten aina Planeettaprinssin aikaan asti ja siitä eteenpäin jääkauden päättymiseen asti.
Ihmisten
sukukunta on lähes miljoonan vuoden ikäinen, ja tästä sukukunnasta kertovan
tarinan ensimmäinen puolisko kattaa suurin piirtein ennen Planeettaprinssiä
Urantialla vallinneen ajan. Ihmiskunnan historian jälkimmäinen puolisko alkaa
Planeettaprinssin saapumisajankohdasta ja kuuden värillisen rodun
ilmaantumisesta, ja se vastaa osapuilleen ajanjaksoa, jota yleisesti pidetään
vanhempana paleoliittisena kivikautena.
1. ANDONILAISET KANTA-ASUKKAAT
Alkukantainen ihminen suoritti evoluution kautta tapahtuneen ilmestymisensä maan päälle vähän vaille miljoona vuotta sitten, ja hänen kokemuksensa siitä oli väkevä. Vaistomaisesti hän pyrki välttämään vaaraa sekoittua oman tasonsa alapuolella oleviin ihmisapinaheimoihin. Mutta hän ei voinut vaeltaa itään, sillä sen estivät kuivat Tiibetin ylämaat, jotka nousivat 9000 metriä merenpinnan yläpuolelle; etelään sen kummemmin kuin länteenkään hän ei päässyt, sillä esteenä oli laajentunut Välimeri, joka tuolloin ulottui idän suunnalla Intian valtamereen saakka. Ja kun hän meni pohjoiseen, hän kohtasi siellä eteenpäin työntyvän jäätikön. Mutta vaikka jää esti vaelluksen kauemmas ja vaikka hajaantuvat heimot kävivät toisiaan kohtaan yhä vihamielisemmiksi, älykkäämmät ryhmät eivät milloinkaan edes harkinneet sellaista ajatusta, että ne olisivat lähteneet etelään elääkseen siellä älyllisesti alemmantasoisten, karvaisten ja puissa asuvien serkkujensa parissa.
Monet ihmisen ensimmäisistä uskonnollisista tunnoista saivat alkunsa siitä, että hän tunsi avuttomuutta tämän maantieteellisen tilanteen luomassa suljetussa ympäristössä: vuoret oikealla puolella, vesi vasemmalla ja jäätikkö suoraan edessä. Mutta nämä edistyvät andoniitit eivät suostuneet kääntymään takaisin etelässä asuvien, heitä alemmalla tasolla olevien ja puissa majailevien sukulaistensa luo.
Vastoin ei-inhimillisten sukulaistensa tapoja
nämä andoniitit karttoivat metsiä. Metsissä asuessaan ihminen on aina
taantunut. Ihmisen kehitys on kulkenut eteenpäin vain aukeilla mailla ja
korkeammilla leveysasteilla. Aukeilla mailla kohdattavat kylmyys ja nälkä
kannustavat toimintaan, kekseliäisyyteen ja neuvokkuuteen. Kun nämä
andonilaiset heimot karujen pohjoisten seutujen vaikeuksien ja puutteiden
keskellä kehittivät itsestään nykyisen ihmisrodun tienraivaajia, samaan aikaan
heidän takapajuiset serkkunsa elivät yltäkylläisyydessä kummallekin ryhmälle
yhteisen vanhan synnyinmaan eteläisissä, trooppisissa metsissä.
Seuraavat tapahtumat sattuivat kolmannen jääkauden aikana, joka geologien laskelmien mukaan olisi ensimmäinen. Kaksi ensimmäistä jäätikköä eivät pohjois-Euroopassa levinneet laajalle alalle.
Englannilla oli suurimman osan jääkautta
maayhteys Ranskaan, kun taas Sisilian maakannas myöhemmin yhdisti Afrikan
Eurooppaan. Andonilaisvaellusten aikana
[sivu 719]
oli olemassa katkeamaton maayhteys, joka
alkoi Englannista lännessä ja jatkui Euroopan ja Aasian kautta Jaavalle idässä;
mutta Australia oli jälleen eristyksissä, mikä entisestään voimisti sen
eläimistön kehityksen omintakeisuutta.
950.000 vuotta sitten Andonin ja Fontan jälkeläiset olivat jo vaeltaneet kauas itään ja länteen. Lännen suunnalla he kulkivat Euroopan kautta Ranskaan ja Englantiin. Myöhempinä aikoina he tunkeutuivat idässä aina Jaavalle asti, josta heidän luitaan on aivan äskettäin löydetty -- kysymyksessä on niin kutsuttu Jaavan ihminen -- ja josta he sitten jatkoivat matkaansa Tasmaniaan.
Länteen siirtyneet ryhmät saastuttivat itseään yhteisestä kantamuodosta peräisin olevalla takapajuisella sukuperimällä vähemmän kuin itään vaeltaneet, jotka kovin auliisti menivät takapajuisten eläinserkkujensa pariin. Nämä yksilöt, joissa ei tapahtunut mitään edistystä, ajautuivat etelää kohti, eikä kulunut kauankaan, kun he pariutuivat alemmantasoisten heimojen jäsenten kanssa. Sittemmin heidän sekarotuisia jälkeläisiään palasi yhä laajemmin joukoin taas pohjoiseen, jossa he pariutuivat nopeasti levinneiden andonilaiskansojen jäsenten kanssa, ja korkeampaa rotuainesta tällaiset valitettavat yhteenliittymät väistämättä huononsivat. Primitiivisistä asutuskeskuksista yhä harvemmat pitivät yllä Henkäyksen Antajan palvontaa. Tätä alkuaikojen kantasivilisaatiota uhkasi sammuminen.
Ja näin on
Urantialla ollut aina. Erittäin lupaavat sivilisaatiot ovat toinen toisensa
jälkeen rappeutuneet ja lopulta sammuneet siihen mielettömyyteen, että on
sallittu korkeammantasoisten esteettä tuottaa jälkeläisiä alemmantasoisten
kanssa.
900.000 vuotta sitten Andonin ja Fontan kehittämät taidot ja Onagarin kehittämä kulttuuri olivat häviämäisillään maan päältä; kulttuuri, uskonto ja jo yksistään piikivenkäsittelytaitokin olivat heikommalla tolalla kuin koskaan.
Ja juuri näihin aikoihin Englantiin saapui etelä-Ranskasta runsain määrin alemmantasoisia sekarotuisia ryhmiä. Nämä heimot olivat niin pahasti sekoittuneet apinankaltaisiin metsän eläimiin, että ne olivat tuskin enää ihmisiä. Niillä ei ollut uskontoa, mutta ne osasivat karkealla tavalla käsitellä piikiveä, ja niillä oli älyä sen verran, että ne saivat tulen syttymään.
Niiden jalanjäljissä Eurooppaan saapui jonkin verran korkeammantasoinen ja hyvin sikiävä kansa, jonka jälkeläiset levisivät kohta koko mantereen ylitse pohjoisessa sijainneen jäätikön reunalta aina Alpeille ja Välimerelle asti etelässä. Nämä heimot ovat niin kutsuttu Heidelbergin rotu.
Tämän pitkään jatkuneen kulttuurin
rappeutumiskauden aikana Englannin Foxhallin kansat ja Intian luoteispuoliset
Badonanin heimot pitivät joitakin Andonin traditioita ja eräitä Onagarin
kulttuurin rippeitä jatkuvasti elossa.
Foxhallin kansat asuivat kauimpana lännessä, ja niiden onnistui säilyttää andonilaista kulttuuria melko laajasti; niillä säilyi niin ikään piikivenkäsittelytaito, jonka ne siirsivät jälkeläisilleen, eskimoiden muinaisille esivanhemmille.
Vaikka Foxhallin kansojen jäämistö löydettiin
Englannista viimeisenä, nämä andoniitit olivat tosiasiassa ensimmäiset näillä
seuduin asuneet ihmiset. Maakannas yhdisti tuohon aikaan vielä Ranskan ja
Englannin. Ja koska useimmat Andonin jälkeläisten vanhimmista asuinpaikoista
sijaitsivat noiden varhaisten aikojen jokivarsilla ja meren rantamilla, ne ovat
nykyisin Englanninkanaalin tai Pohjanmeren aaltojen alla; kolme, neljä niistä
on yhä vedenpinnan yläpuolella Englannin rannikolla.
[sivu 720]
Monet
kyvykkäämmistä ja hengellisemmistä Foxhallin kansoista pitivät yllä rodullista
paremmuuttaan ja jatkoivat keskeytyksettä alkeellisia uskonnollisia tapojaan.
Ja kun nämä ihmiset olivat sekoittuneet myöhemmin saapuneisiin rotuaineksiin,
he kulkeutuivat myöhemmän jääkauden koettelemusten jälkeen Englannista edelleen
länteen ja ovat säilyneet eskimojen hahmossa nykyaikaan asti.
Lännessä asuvien Foxhallin kansojen ohella säilyi toinenkin eteenpäin ponnisteleva sivistyksen keskus idän suunnalla. Tämän ryhmän sijaintipaikka oli luoteis-Intian ylämaiden eduskukkuloilla, Badonanin, Andonin pojanpojan pojanpojan, heimojen keskuudessa. Nämä olivat Andonin jälkeläisten joukossa ainoat, jotka eivät koskaan harrastaneet ihmisuhreja.
Nämä ylämaan badoniitit pitivät hallussaan metsien ympäröimää laajaa tasankoa, jota joet halkoivat ja jossa riistaa riitti yltäkyllin. Muutamien Tiibetissä elävien serkkujensa tavoin he asuivat karkeatekoisissa kivimajoissa, mäenrinteen luolissa ja puolittain maanalaisissa käytävissä.
Kun pelko jäätä kohtaan kasvamistaan kasvoi pohjoisen heimojen keskuudessa, alkuperäisen kotimaansa lähellä eläneet heimot puolestaan suhtautuivat aina vain pelokkaammin veteen. Ne panivat merkille, miten Mesopotamian niemimaa vajosi vähitellen mereen, ja vaikka se useaan kertaan nousikin merestä, niin näiden primitiivisten heimojen perimätieto karttui meren muodostaman vaaran ja aika ajoin tapahtuvan syvyyteen vaipumisen herättämän pelon ympärille. Ja tämä pelko yhdistyneenä niihin kokemuksiin, jotka niillä oli jokien tulvimisesta, selittää, miksi ne turvallista asuinpaikkaa etsiessään hakeutuivat ylängölle.
Badonanin kansojen asuinpaikkojen
itäpuolelta, pohjois-Intian Siwalik-kukkuloilta, on löydettävissä fossiileja,
jotka ovat lähempänä ihmisen ja erilaisten ihmistä edeltäneiden eläinryhmien
siirtymätyyppejä kuin mitkään muut maasta löydettävät kivettymät.
850.000 vuotta sitten korkeatasoisemmat Badonanin heimot
aloittivat hävityssodan alemmantasoisia ja eläimenkaltaisia naapureita vastaan.
Vajaan vuosituhannen kuluttua useimmat eläimellisyyden rajoilla olleista näiden
seutujen ryhmistä oli joko hävitetty tai ajettu takaisin etelän metsiin. Tämä
alemmantasoisten hävittämiskampanja sai tuonaikaisissa kukkulaheimoissa aikaan
jonkinasteista rodullista kohentumista. Ja tämän kohentuneen badonanilaisen
sukuhaaran jälkeläiset ilmestyivät toiminnan näyttämölle näennäisesti uutena
kansanheimona: Neandertalin rotuna.
Neandertaalit olivat erinomaisia
taistelijoita, ja he kiersivät maita ja mantuja laajalla alueella.
Luoteis-Intian ylämaiden keskuksista he levittäytyivät vähitellen Ranskaan
lännessä, Kiinaan idässä ja jopa pohjois-Afrikkaan asti. He olivat miltei
puolen vuosimiljoonan ajan, aina värillisten evolutionaaristen rotujen
vaelluksiin asti, maailman valtiaita.
800.000 vuotta sitten riistaa oli yltäkylläisesti; useita hirvieläinlajeja
samoin kuin elefantteja ja virtahepoja vaelteli kaikkialla Euroopassa. Nautoja
oli suurin määrin, hevosia ja susia oli kaikkialla. Neandertaalit olivat
mainioita metsästäjiä, ja Ranskassa asuneet heimot omaksuivat ensimmäisinä
tavan antaa menestyksekkäimpien metsämiesten valita vaimokseen naisten joukosta
paras.
[sivu 721]
Poro oli näille Neandertalin kansoille
erittäin monikäyttöinen: sitä käytettiin ravinnoksi, siitä tehtiin vaatteita ja
työkaluja, ja poron sarvia ja luita käytettiin moniin tarkoituksiin. Kulttuuria
neandertalilaisilla ei sanottavasti ollut, mutta piikiventyöstön alalla he
saivat aikaan merkittäviä parannuksia, kunnes saavutettiin miltei Andonin
aikainen taso. Puuvarteen kiinnitetyt suuret piikivet tulivat taas käyttöön, ja
ne soveltuivat kirveiksi ja hakuiksi.
750.000 vuotta sitten neljäs jäätikkö oli jo pitkällä etelässä. Entistä paremmilla työkaluillaan neandertaalit hakkasivat avantoja pohjoisen jokia peittävään jäähän, ja niin he pystyivät keihästämään kaloja, joita tuli näille henkirei'ille. Kyseiset heimot joutuivat jatkuvasti perääntymään etenevän jäätikön tieltä, joka tuolloin oli Euroopassa laajimmillaan.
Tähän aikaan myös Siperian jäätikkö oli
työntymässä kaikkein kauimmaksi etelään pakottaen samalla alkuihmisen
siirtymään etelämmäksi, takaisin synnyinseutujaan kohti. Mutta ihmislaji oli jo
siinä määrin eriytynyt, että vaara sen enemmästä sekoittumisesta rodullisessa
mielessä kehittymättömiin ihmisapinasukulaisiin oli huomattavasti vähentynyt.
700.000 vuotta sitten neljäs jäätikkö, Euroopan alueella kaikista jäätiköistä laajin, oli vetäytymässä; ihmiset ja eläimet palailivat pohjoiseen. Ilmasto oli viileä ja kostea, ja alkuihminen tuli taas mainiosti toimeen Euroopassa ja länsi-Aasiassa. Metsät levisivät vähitellen pohjoiseen, maalle, jota vasta äsken oli peittänyt jää.
Suuri jäätikkö ei ollut aiheuttanut mitään
muutoksia nisäkäseläimistöön. Nämä eläimet säilyivät elossa kapealla
maakaistaleella, joka sijaitsi jäätikön ja Alppien välissä, ja jäätikön
vetäydyttyä ne levisivät taas nopeasti koko Euroopan alueelle. Sisilian
maakannaksen kautta Afrikasta saapui suoratorahampaisia elefantteja,
leveäkuonoisia sarvikuonoja, hyeenoja ja afrikkalaisia leijonia, ja nämä uudet
eläimet hävittivät sapelihammastiikerit ja virtahevot käytännöllisesti katsoen
sukupuuttoon.
650.000 vuotta sitten oli
lauhkea ilmasto jatkuvasti vallitsevana. Jääkausien välisen jakson puoliväliin
tultaessa ilmasto oli muuttunut niin lämpimäksi, että Alpit loivat jää- ja
lumipeitteensä miltei kokonaan.
600.000 vuotta sitten jää oli
saavuttanut silloisen pohjoisimman vetäytymispisteensä, ja muutaman tuhannen
vuoden tauon jälkeen se alkoi taas -- nyt viidennen kerran -- valua etelään.
Mutta ilmastossa ei viiteenkymmeneentuhanteen vuoteen tapahtunut suurtakaan
muutosta. Euroopan ihminen ja eläimet eivät paljonkaan muuttuneet. Edellisen
jakson vähäinen kuivuus helpotti, ja alppijäätiköt valuivat pitkälle alas
jokilaaksoihin.
550.000 vuotta sitten etenevä
jäätikkö pakotti ihmisen ja eläimet etelään. Mutta tällä kertaa ihmisellä oli
runsaasti tilaa sillä leveällä maakaistalla, joka koillisessa ulottui Aasiaan
ja joka sijaitsi jäätikön ja Välimeren lisäkkeenä olleen, suuresti laajentuneen
Mustanmeren välissä.
Näiden neljännen
ja viidennen jääkauden kuluessa Neandertalin rotujen hienostumaton kulttuuri
levisi laajemmalle. Mutta edistystä ilmeni niin vähän, että tosiaankin näytti
siltä kuin yritys saada aikaan Urantialle uusi ja muunneltu älyllisen
elollisuuden tyyppi olisi ollut epäonnistumaisillaan. Lähes neljännesmiljoona
vuotta sitten nämä alkukantaiset kansat ajelehtivat sinne tänne, metsästelivät
ja tappelivat ja osoittivat eräillä aloilla puuskittaisia edistymisen merkkejä,
mutta kokonaisuutena ottaen ne oivallisiin andonilaisiin esi-isiinsä
verrattuina taantuivat tasaisesti koko ajan.
Näinä
hengellisessä mielessä pimeinä aikoina taikauskoisen ihmiskunnan kulttuuri
painui alimmalle tasolleen. Neandertaaleilla ei tosiasiassa ollut muuta
uskontoa kuin
[sivu 722]
hävettävä
taikausko. He pelkäsivät kuollakseen pilviä, aivan erityisesti usvaa ja sumua.
Luonnonvoimia kohtaan tunnetun pelon pohjalta kehittyi vähitellen alkeellinen
uskonto, kun eläintenpalvonta sen sijaan taantui, koska työkalujen paraneminen
ja riistan runsaus antoi näille ihmisille mahdollisuuden elää tarvitsematta
kantaa suurta huolta ravinnonhankinnasta. Riistanpyyntimenestyksen
palkitseminen seksuaalisesti oli omiaan merkittävästi kohentamaan
metsästystaitoja. Tämä uusi, pelkoon perustuva uskonto johti yrityksiin
lepyttää mainittujen luonnonilmiöiden takana olevia näkymättömiä voimia, ja
huipentui sittemmin ihmisuhreihin näiden näkymättömien ja tuntemattomien
fyysisten voimien tyynnyttämiseksi. Ja Urantian takapajuisemmat kansat ovat
säilyttäneet tämän kauhistuttavan ihmisuhrikäytännön aina
kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti.
Näitä alkuaikojen neandertaaleja voidaan tuskin kutsua
auringonpalvojiksi. Pikemminkin he elivät pimeänpelossa; he pelkäsivät
kuollakseen pimeäntuloa. Niin kauan kuin kuu vähänkin paistoi, he tulivat joten
kuten toimeen, mutta kuuttomassa pimeydessä he joutuivat pakokauhun valtaan ja
ryhtyivät uhraamaan miestensä ja naistensa parhaita yksilöitä yrittäessään
houkutella kuuta taas loistamaan. Jo aikaisessa vaiheessa he oppivat, että
aurinko kyllä palasi säännöllisesti taivaalle, mutta kuun he otaksuivat
palaavan radalleen vain siksi, että he uhrasivat heimotovereitaan. Rodun
edistyessä uhraamisen kohde ja tarkoitus vähitellen muuttuivat, mutta
ihmisuhrin toimittaminen pysyi uskonnollisten menojen osana kauan aikaa.
500.000 vuotta sitten Intian
luoteisylängön badonalaisheimot joutuivat taas uuteen suureen rotutaisteluun.
Yli sadan vuoden ajan riehui tämä säälimätön sota, ja kun pitkään jatkunut
taistelu päättyi, heimosta oli jäljellä enää satakunta perhettä. Mutta nämä
eloonjääneet olivat kaikista Andonin ja Fontan tuolloin eläneistä jälkeläisistä
älykkäimmät ja toivottavimmat.
Ja silloin
näiden ylämaan badoniittien keskuudessa sattui uusi ja outo tapahtuma. Siihen
aikaan asutuksen piirissä olleen ylänköalueen koillisosassa asuneet mies ja
nainen alkoivat yht'äkkiä tuottaa perhettä, jonka lapset olivat
epätavallisen älykkäitä. Kysymyksessä oli sangik-perhe, Urantian
kaikkien kuuden värillisen rodun kantamuoto.
Nämä
sangik-lapset, yhdeksäntoista kaikkiaan, erottuivat heimotovereistaan paitsi
suuremman älykkyytensä puolesta myös sikäli, että heidän ihossaan ilmeni ainutlaatuinen
taipumus, joka ilmeni niin, että iho auringonvalolle altistuessaan muuttui
eriväriseksi. Näiden yhdeksäntoista lapsen joukossa oli viisi punaista, kaksi
oranssinväristä, neljä keltaista, kaksi vihreää, neljä sinistä ja kaksi
indigonväristä. Nämä värit korostuivat entisestään sitä mukaa, kun lapset
varttuivat, ja kun nämä nuoret myöhemmin pariutuivat heimotoveriensa kanssa,
esiintyi heidän kaikkien jälkeläistensä keskuudessa taipumus saada
sangik-vanhempansa ihonväri.
Ja nyt keskeytän aikajärjestyksessä etenevän kertomuksen
hetkeksi tähän ja siirrymme -- kiinnitettyäni ensin huomionne siihen, että
Planeettaprinssi saapui Urantialle suunnilleen tähän aikaan --, tarkastelemaan
erikseen Urantian kuutta sangik-rotua.
6. URANTIAN KUUSI SANGIK-ROTUA
Keskimääräisellä
evolutionaarisella planeetalla kuusi värillistä rotua ilmaantuvat yksi
kerrallaan. Punainen ihminen kehittyy ensimmäisenä, ja hän samoilee maailmaa
iät ja ajat ennen kuin järjestyksessä seuraavat värilliset rodut ilmaantuvat.
Kaikkien kuuden rodun samanaikainen ilmestyminen Urantialle ja vielä samaan
perheeseen oli mitä epätavallisinta.
[sivu 723]
Aiemmin
ilmestyneiden andoniittien ilmaantuminen Urantialle oli Sataniassa niin ikään
jotakin uutta. Missään muussa tämän paikallisjärjestelmän maailmassa ei
tällaista tahdollisten luotujen rotua ole kehittynyt ennen evolutionaarisia
värillisrotuja.
1. Punainen
ihminen. Nämä kansanheimot olivat erinomaisia ihmiskunnan edustajia, monin
tavoin Andonia ja Fontaa etevämpiä. He olivat varsin älykäs ryhmä, ja he
kehittivät ensimmäisinä sangikien lapsista heimokulttuurin ja -hallinnon. He
olivat aina yksiavioisia; edes heidän muihin rotuihin sekoittuneet
jälkeläisensä eivät useinkaan harrastaneet monenkeskistä pariutumista.
Myöhempinä aikoina
heillä oli Aasiassa vakavaa ja pitkään jatkunutta kahnausta keltaisten
veljiensä kanssa. Heille oli suurta etua siitä, että he jo varhaisessa
vaiheessa keksivät jousen ja nuolen, mutta ikävä kyllä he olivat perineet
paljon esivanhempiensa alttiudesta keskinäiseen taisteluun, ja se heikensi
heitä siinä määrin, että keltaiset heimot pystyivät ajamaan heidät pois Aasian
mantereelta.
Noin
kahdeksankymmentäviisituhatta vuotta sitten punaisen rodun verrattain
puhdasrotuiset rippeet siirtyivät joukolla Pohjois-Amerikkaan, ja pian sen
jälkeen Beringin maakannas vajosi mereen jättäen heidät eristyksiin. Yksikään
punaihoinen ihminen ei koskaan palannut Aasiaan. Mutta kaikkialle Siperiaan,
Kiinaan, keski-Aasiaan, Intiaan ja Eurooppaan he jättivät jälkeensä paljon omaa
rotuainestaan, joka sekoittui muihin värillisiin rotuihin.
Kun punainen
ihminen siirtyi Amerikkaan, hän vei mukanaan paljon varhaisen alkulähteensä
opetuksista ja perinteistä. Hänen välittömät esivanhempansa olivat olleet
kosketuksissa Planeettaprinssin maailmanpäämajan myöhempien aikojen
toimintoihin. Mutta pian Amerikkoihin-saapumisensa jälkeen nämä opetukset
alkoivat punaiselta ihmiseltä unohtua, ja sekä älyllisessä että hengellisessä
kulttuurissa ilmeni melkoista taantumista. Hyvin pian nämä ihmiset sortuivat
taas niin raivokkaisiin keskinäisiin taisteluihin, että näytti siltä, että nämä
heimosodat johtavat nopeasti tämän suhteellisen puhtaan punaisen rodun rippeen
täydelliseen tuhoutumiseen.
Tästä suuresta
taantumisesta johtuen näytti ilmeiseltä, että punaiset ihmiset olisivat olleet
tuhoon tuomittuja, kunnes Onamonalonton noin kuusikymmentäviisituhatta vuotta
sitten ilmaantui heidän johtajakseen ja hengelliseksi pelastajakseen. Hän toi
väliaikaisen rauhan Amerikan punaisten ihmisten keskuuteen ja elvytti heidän
"Suuren Hengen" palvontansa. Onamonalonton eli yhdeksänkymmenenkuuden
vuoden ikäiseksi, ja hän piti päämajaansa Kalifornian suurten punapuiden
siimeksessä. Monien hänen myöhempien jälkeläistensä sukuhaarat johtavat
nykyisten mustajalkaintiaanien keskuuteen.
Ajan kuluessa
Onamonalontonin opetukset muuttuivat hämäriksi traditioiksi. Hävityssodat
alkoivat uudelleen, eikä tämän suuren opettajan aikojen jälkeen kukaan muu
johtaja koskaan onnistunut saamaan aikaan yleistä rauhaa heidän keskuuteensa.
Näissä heimotaisteluissa tuhoutui yhä enemmän älykkäämpää rotuainesta. Ellei
niin olisi käynyt, nämä kyvykkäät ja älykkäät punaiset ihmiset olisivat
pystyttäneet Pohjois-Amerikan mantereelle suurenmoisen sivilisaation.
Kiinasta
Amerikkaan siirryttyään pohjoisen punainen ihminen ei enää koskaan tullut
kosketuksiin muiden maailmassa vaikuttavien tekijöiden kanssa (eskimoita lukuun
ottamatta) ennen kuin valkoinen ihminen hänet myöhemmin löysi. Oli mitä
valitettavinta, että punainen ihminen jäi lähes kokonaan vaille tilaisuutta
päästä osalliseksi siitä rodullisesta kohenemisesta, joka olisi ollut
seurauksena Aatamin rotuainekseen sekoittumisesta. Punainen ihminen ei tässä
tilanteessa pystynyt hallitsemaan valkoista ihmistä, eikä hän mieluusti
asettunut tätä palvelemaankaan. Elleivät kaksi rotua tällaisessa tilanteessa
sekoitu, on jompikumpi niistä tuhoon tuomittu.
2.
Oranssinvärinen ihminen. Tämän rodun huomattavin ominaispiirre oli sen
erikoinen innostus rakentamiseen. Se rakensi mitä tahansa ja kaikkea
mahdollista, jopa kasasi suunnattoman
[sivu 724]
suuria
hiidenkiukaita vain sen vuoksi, että nähtäisiin, mikä heimo pystyi rakentamaan
suurimman kivikasan. Vaikkeivät he olleetkaan kovin edistyvää väkeä, oli
Prinssin kouluista heille kuitenkin suurta hyötyä, ja he lähettivät niihin
edustajiaan opetusta saamaan.
Oranssi rotu oli
ensimmäinen, joka kulki rantaviivaa noudatellen etelään Afrikkaa kohti sitä
mukaa, kun Välimeri väistyi länteen. Mutta rotu ei koskaan saanut lujaa
jalansijaa Afrikasta, ja myöhemmin saapunut vihreä rotu pyyhkäisi sen
olemattomiin.
Ennen kuin loppu
tuli, tämä kansa astui sivistyksen ja hengellisyyden alalla pitkiä askeleita
taaksepäin. Mutta Porshuntan, tämän kovaonnisen rodun hengenjättiläisen,
viisaan johtajantaidon ansiosta tapahtui korkeamman elämäntavan merkittävää
elpymistä, johtajan, joka piti tästä rodusta huolta, kun sen keskuspaikka oli
Harmageddonissa, noin kolmesataatuhatta vuotta sitten.
Viimeinen suuri
taistelu oranssin ja vihreän ihmissuvun välillä käytiin Egyptissä alisen
Niilinlaakson seutuvilla. Tätä pitkällistä sotaa käytiin melkein sata vuotta,
eikä oranssista rodusta sen päättyessä jäänyt montakaan eloon. Näiden
kansanheimojen hajalle lyödyt rippeet sulautuivat vihreisiin ja myöhemmin
saapuneisiin indigonvärisiin ihmisiin. Mutta rotuna oranssin ihmisen
olemassaolo päättyi noin satatuhatta vuotta sitten.
3. Keltainen
ihminen. Alkukantaiset keltaiset heimot luopuivat ensimmäisinä
riistanpyynnistä, perustivat ensimmäisinä vakinaisia asuinyhdyskuntia ja
kehittivät maanviljelyyn perustuvan kotielämän. Älyllisyydessä he olivat
aavistuksen verran punaisen ihmisen alapuolella, mutta sosiaalisessa ja
kollektiivisessa mielessä he osoittivat olevansa kaikkia sangik-kansoja
korkeammalla, erityisesti rodullisen sivilisaation vaalimisessa. Koska heissä
kehittyi veljeshenki eri heimojen opittua elämään verrattain rauhanomaisesti
yhdessä, he pystyivät ajamaan punaista rotua edellään levittäytyessään
vähitellen Aasiaan.
He vaelsivat
kauas maailman hengellisen päämajan vaikutuspiiristä ja joutuivat suureen
pimeyteen Caligastian luopumuksen jälkeen. Mutta tämän kansan keskuudessa
elettiin yksi loistava aikakausi, kun Singlangton noin satatuhatta vuotta
sitten nousi näiden heimokuntien johtajaksi ja julisti "Ainoan Totuuden"
palvomista.
Keltaisen rodun
säilyminen verrattain suurilukuisena nykyaikaan asti johtuu sen heimojen
välillä vallitsevasta sopuisuudesta. Aina Singlangtonin päivistä nykyisen
Kiinan aikoihin asti keltainen rotu on luettu Urantian rauhanomaisimpiin kansakuntiin.
Tämä rotu sai pienen mutta sitäkin väkevämmän perintöosan myöhemmin Aasiaan
tuodusta Aatamin rotuaineksesta.
4. Vihreä
ihminen. Vihreä rotu oli yksi alkukantaisten ihmisten vähemmän kyvykkäistä
ryhmistä, ja sen keskuudessa tapahtui eri suuntiin ja suurin joukoin tehtyjen
vaellusten johdosta merkittävää heikkenemistä. Ennen hajaantumistaan nämä
heimot kokivat merkittävän kulttuurisen elpymisen, kun Fantad oli niiden
johtajana noin kolmesataaviisikymmentätuhatta vuotta sitten.
Vihreä rotu jakaantui kolmeksi suureksi ryhmäksi. Keltainen ja sininen rotu kukistivat, orjuuttivat ja sulauttivat itseensä sen pohjoiset heimot. Itäinen ryhmä yhdistyi tuolloisiin Intian kansoihin, ja sen rippeitä elää edelleenkin niiden seassa. Eteläinen kansanheimo meni Afrikkaan, jossa se hävitti lähes yhtä alhaisella tasolla olleet oranssinväriset serkkunsa.
Kumpikin ryhmä oli tässä taistelussa
monessakin mielessä tasaväkinen, sillä kummankin rotuperimässä esiintyi
jättiläiskasvuisuutta, olivathan monet heidän johtajistaan yli kaksi ja
[sivu 725]
puolimetrisiä. Nämä vihreässä rodussa ilmenneet jättiläiskasvuisuuden rotupiirteet rajoittuivat pääasiassa tähän eteläiseen eli egyptiläiseen kansanheimoon.
Taistelusta voittajana selvinneen vihreän
rodun rippeet sulatti myöhemmin itseensä indigonvärinen rotu, joka kehittyi
viimeisenä ja myös muutti viimeisenä pois alkuperäisestä sangik-rotujen
levittäytymiskeskuksesta.
5. Sininen ihminen. Siniset ihmiset olivat suurenmoinen kansakunta. Jo varhain he keksivät keihään ja kehittivät myöhemmin monien nykyajan sivilisaation taitojen alkeet. Sininen ihminen omasi punaisen ihmisen älynlahjat, mihin yhdistyi keltaisen ihmisen sielukkuus ja tunneherkkyys. Aatamin jälkeläiset asettivat sinisen rodun kaikkien muiden myöhemmin vielä elossa olleiden värillisten rotujen edelle.
Muinaiset siniset ihmiset olivat vastaanottavaisia Prinssi Caligastian esikuntaan kuuluneiden opettajien suostutteleville opetuksille, ja näiden petollisten johtajien myöhemmät vääristyneet opetukset ajoivat nämä suureen sekasortoon. Muiden alkukantaisten rotujen tavoin hekään eivät koskaan täysin toipuneet Caligastian petoksen aiheuttamasta mullistuksesta, eivätkä he myöskään koskaan täysin päässeet alttiudestaan keskinäiseen taisteluun.
Noin viisi vuosisataa Caligastian lankeamisen jälkeen koitti tosin primitiivisen mutta siitä huolimatta todellisen ja hyödyllisen oppineisuuden ja uskonnon laaja elpyminen. Orlandofin persoonassa sininen rotu sai suuren opettajan, joka johdatti monet heimot takaisin "Korkeimmaksi Päälliköksi" kutsutun todellisen Jumalan palvontaan. Tämä oli sinisen ihmisrodun suurin edistysaskel aina niihin myöhempiin aikoihin saakka, jolloin tähän rotuun sekoittunut Aatamin rotuperimä varsin suuressa määrin sitä kohensi.
Euroopassa suoritetut vanhan kivikauden
tutkimukset ja selvitykset ovat kohdistuneet enimmäkseen näiden
muinaisaikaisten sinisten ihmisten työkalujen, luiden ja taiteellisten
aikaansaannosten esillekaivamiseen, sillä Euroopassa heidän olemassaolonsa
jatkui aina viime aikoihin asti. Urantian niin kutsutut valkoiset rodut ovat
näiden sinisten ihmisten jälkeläisiä rotumuodoista, joiksi sininen rotu
muuntui, kun siihen ensin sekoittui vähän keltaista ja punaista, ja kun se
sittemmin kohentui merkittävästi sulauttamalla itseensä valtaosan violetista
rodusta.
6. Indigonvärinen rotu. Samalla kun punaiset ihmiset olivat kaikista sangik-kansanheimoista edistyneimmät, niin mustat ihmiset olivat heistä vähiten eteenpäinpyrkiviä. He muuttivat viimeisinä pois ylämaan alkukodistaan. He vaelsivat Afrikkaan, ottivat tämän mantereen haltuunsa eivätkä ole sieltä sen koommin poistuneet, paitsi milloin heitä on sieltä aika ajoin väkipakolla viety orjiksi.
Afrikkaan eristäytyneinä indigonväriset kansanheimot saivat punaisen ihmisen tavoin osalleen vain vähän tai ei ollenkaan sitä rodunkohennusta, joka olisi seurannut Aatamin rotuperimän lisäyksestä. Omissa oloissaan Afrikassa elänyt indigorotu edistyi hyvin vähän ennen Orvononin aikaa, jolloin se koki suuren hengellisen heräämisen. Vaikka nämä ihmiset myöhemmin lähes täysin unohtivatkin Orvononin julistaman "Jumalten Jumalan", he eivät silti kokonaan kadottaneet haluaan palvoa Tuntematonta; he ylläpitivät ainakin jonkinlaista palvonnan muotoa aina muutamia tuhansia vuosia sitten päättyneeseen aikaan asti.
Takapajuisuudestaan huolimatta näillä
indigonvärisillä kansoilla on taivaallisten voimien edessä täsmälleen sama
asema kuin jokaisella maan rodulla.
Nämä olivat aikakausia, jolloin eri rotujen
välillä esiintyi kiivaita taisteluja, mutta Planeettaprinssin päämajan
lähistössä vallitsi valistuneempien ja aivan vähän aikaa sitten opetusta
saaneiden ryhmien välillä verrattain sopuisat suhteet. Mitään suurta
sivistyksellistä läpimurtoa ei maailman rotujen keskuudessa silti ollut
tapahtunut siihen mennessä, kun tämä järjestelmä Luciferin kapinan myötä
vakavin seurauksin hajosi.
[sivu 726]
Ajoittain nämä kaikki kansanheimot kokivat
sivistyksellisiä ja hengellisiä elpymiskausia. Mansant oli muuan
Planeettaprinssin jälkeisten aikojen suuri opettaja. Mutta mainitsemme vain
sellaiset huomattavat johtajat ja opettajat, joiden vaikutus ja herätystyö
tuntuivat merkittävinä kokonaisen rodun keskuudessa. Aikojen kuluessa eri
seuduilla ilmestyi useita vähäisempiä opettajia, jotka yhdessä tarkasteltuina
kaikki antoivat suuren panoksen niiden pelastavien tekijöiden kokonaisuuteen,
jotka estivät hengenviljelyyn perustuvan sivistyksen kertakaikkisen
luhistumisen, erityisesti Caligastian kapinan ja Aatamin saapumisen välisinä
pitkinä ja pimeinä aikakausina.
On monta hyvää ja pätevää syytä siihen, miksi
avaruuden maailmoihin on tapana kehittää joko kolme tai kuusi värillistä rotua.
Vaikka Urantian kuolevaisilla ei lienekään edellytyksiä osata täysin arvostaa
kaikkia näitä syitä, tahtoisimme silti kiinnittää huomiota seuraaviin
näkökohtiin:
1. Moninaisuus on välttämätöntä, jotta
luonnollinen valinta -- korkeampien perintöainesten erillinen selviytyminen --
pääsee vaikuttamaan mahdollisimman laajalti.
2. Toisistaan eroavien kansojen risteytymisestä
on saatavissa voimakkaampia ja oivallisempia rotuja silloin, kun nämä eri rodut
kantavat korkeammantasoisia perintötekijöitä. Ja Urantian rodut olisivat
hyötyneet tällaisesta alkuvaiheessa tapahtuneesta yhteensulautumisesta
edellyttäen, että tätä yhteensulautunutta kansakuntaa olisi voitu tehokkaalla
tavalla myöhemmin kohentaa sen perinpohjaisella sekoittumisella Aatamin
verrattomaan sukuhaaraa. Nykyisten rotuolosuhteiden vallitessa tällaisen
kokeilun yrittäminen Urantialla olisi sangen tuhoisaa.
3. Rotujen erilaistuminen kannustaa terveellä
tavalla kilpailua.
4. Rotujen väliset samoin kuin kunkin rodun
sisäisten ryhmien väliset statuserot ovat inhimillisen suvaitsevaisuuden ja
altruismin kehittymiselle välttämättömiä.
5. Ihmisrodun
homogeenisuus ei ole toivottavaa ennen kuin kehittyvän maailman kansanheimot
saavuttavat verrattain korkeat hengellisen kehityksen tasot.
LEVITTÄYTYMINEN
Kun sangik-perheen värillisten jälkeläisten lukumäärä alkoi moninkertaistua ja kun he etsivät sopivaa tilaisuutta levittäytyä naapurialueille, viides -- geologisten laskelmien mukaan kolmas -- jäätikkö oli edennyt Euroopassa ja Aasiassa hyvin pitkälle etelään. Värillisten rotujen ilmaantumisen aikana vallinneen jääkauden ankaruus ja siitä johtuneet vaikeudet koettelivat näitä rotuja tavattomasti. Tämä jäätikkö levittäytyi Aasiassa niin laajalle, että vaellus itä-Aasiaan estyi tuhansien vuosien ajaksi. Ja vasta, kun Välimeri Arabian kohoamisen seurauksena myöhemmin väistyi, näiden rotujen oli mahdollista päästä Afrikkaan.
Siksi nämä sangik-kansat levittäytyivät lähes sadaksituhanneksi vuodeksi vuoriston eduskukkuloiden ympärille, ja ne joutuivat toistensa kanssa enemmän tai vähemmän kosketuksiin siitäkin huolimatta, että eri rotujen välillä ilmeni jo varhain omalaatuista mutta luonnollista antipatiaa.
Planeettaprinssin ja Aatamin aikojen välillä
Intiasta tuli kosmopoliittisimman maan päällä koskaan eläneen väestön kotimaa.
Mutta oli valitettavaa, että tämä sekoitus tuli sisältäneeksi niin paljon
vihreää, oranssia ja indigonväristä rotua. Näistä toissijaisista
sangik-kansanheimoista elämä oli etelämaissa helpompaa ja miellyttävämpää, ja
myöhemmin monet niistä vaelsivatkin Afrikkaan. Ensisijaiset sangik-kansat,
etevämmät rodut,
[sivu 727]
karttoivat tropiikkia. Niinpä punainen ihminen siirtyi koillisen suuntaan eli Aasiaan, ja keltainen ihminen seurasi tiiviisti hänen kannoillaan, kun siniset ihmiset puolestaan siirtyivät luoteeseen eli Eurooppaan.
Punaiset ihmiset alkoivat jo varhain vaeltaa koillista kohti, heti perääntyvän jäätikön kannoilla. He kiersivät Intian ylämaat ja ottivat haltuunsa koko koillis-Aasian. Keltaiset heimokunnat, jotka sittemmin ajoivat heidät Pohjois-Amerikkaan pois Aasiasta, seurasivat tiiviisti heidän perässään.
Kun punaisen rodun suhteellisen puhdassukuiset jäänteet jättivät Aasian, niitä oli yksitoista heimoa, joihin kuului vähän yli seitsemäntuhatta miestä, naista ja lasta. Näiden heimojen mukana kulki kolme pientä sekoittunutta alkuperää ollutta ryhmää, joista suurin edusti oranssin ja sinisen rodun sekoitusta. Nämä kolme ryhmää eivät koskaan täysin ystävystyneet punaisen ihmisen kanssa, ja jo varhain ne matkasivat etelään -- Meksikoon ja Väli-Amerikkaan --, jossa niihin myöhemmin liittyi pieni keskenään sekoittuneiden keltaisten ja punaisten ryhmä. Kaikki nämä kansat solmivat parisuhteita yli roturajojen ja perustivat uuden, monikoosteisen rodun, joka ei ollut läheskään yhtä sotaisa kuin puhdasrotuiset punaiset ihmiset. Viidentuhannen vuoden kuluessa tämä yhteensulautunut rotu jakautui kolmeksi ryhmäksi, jotka perustivat vastaavasti Meksikon, Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan sivilisaatiot. Etelä-amerikkalainen haara sai aavistuksen verran Aatamin verenperintöä.
Aasiassa tapahtui punaisen ja keltaisen alkurodun sekoittumista tiettyyn määrään asti, ja tästä yhdistymisestä tuloksena ollut jälkeläistö vaelsi kauemmas itään ja pitkin eteläistä merenrannikkoa, ja nopeasti runsastunut keltainen rotu ajoi sen lopulta niemimaille ja läheisille meren saarille. He ovat nykyajan ruskeita ihmisiä.
Keltainen rotu on pitänyt yhtäjaksoisesti hallussaan itä-Aasian keskiosia. Kaikista kuudesta värillisestä rodusta juuri tätä rotua on säilynyt nykyaikaan asti eniten. Vaikka keltaiset ihmiset silloin tällöin ryhtyivätkin rotusotaan, he eivät kuitenkaan käyneet niin loputtomia ja säälimättömiä hävityssotia kuin punaiset, vihreät ja oranssinväriset ihmiset. Nämä kolme rotua käytännöllisesti katsoen tuhosivat itsensä ennen kuin niiden toisrotuiset viholliset ne lopulta lähes kokonaan hävittivät.
Kun viides jäätikkö ei Euroopassa ulottunut kovin kauas etelään, tie oli osittain avoinna näiden sangik-kansanheimojen siirtyä luoteeseen, ja jään vetäydyttyä siniset ihmiset vaelsivat muutamien muiden pienten roturyhmien seurassa Andonin heimokunnan muinaisia jalanjälkiä länteen. He tunkeutuivat Eurooppaan toinen toistaan seuranneina aaltoina ja ottivat haltuunsa suurimman osan tästä mantereesta.
Pian he kohtasivat Euroopassa varhaisen ja yhteisen esi-isänsä, Andonin, neandertaalijälkeläiset. Jäätikkö oli ajanut nämä vanhemmat Euroopan neandertaalit etelään ja itään, ja näin he saattoivat nopeasti käydä alueelle tunkeutuneita sangik-heimoihin kuuluvia serkkujaan vastaan ja sulattaa ne omaan kansaansa.
Sangik-heimot olivat yleensä ja etupäässä älykkäämpiä ja useimmissa suhteissa paljon korkeammalla kuin varhaisten andonilais-tasankolaisten heikentyneet jälkeläiset; ja näiden sangik-heimojen sekoittuminen neandertaalilais-kansoihin johti vanhemman rodun välittömään kohenemiseen. Juuri tämä sangik-rotuperimän -- aivan erityisesti sinisen perintöaineksen -- muodossa saatu verenlisäys tuotti tuloksena sen huomattavan kohenemisen Neandertalin kansoissa, joka tuli esille idästä tulleiden, yhä älykkäämpien heimojen vyörymisenä peräkkäisinä aaltoina Euroopan yli.
Seuraavan jääkausien välisen jakson aikana
tämä uusi neandertaalirotu levisi Englannin ja Intian väliselle alueelle.
Muinaiselle Persian niemimaalle jäänyt sinisen rodun sirpale sulautui myöhemmin
muutamiin muihin, pääasiassa keltaisiin rotuaineksiin, ja tämän tuloksena ollut
sekoitus, jota Aatamin violetti rotu myöhemmin jossain määrin kohensi, on
säilynyt nykyisten arabien tummaihoisena nomadiheimona.
[sivu 728]
Kaikissa yrityksissä nykyajan kansojen
sangik-syntyperän tunnistamiseksi on otettava huomioon se rotukantojen
koheneminen, joka oli tuloksena siitä, että niihin sekoittui myöhemmin Aatamin
verenperintöä.
Korkeammalla tasolla olleet rodut hakeutuivat pohjoiseen eli lauhkeaan ilmanalaan, kun sen sijaan oranssit, vihreät ja indigonväriset rodut toinen toisensa perään hankkiutuivat Afrikkaan sen merestä äskettäin kohonneen kannaksen kautta, joka erotti länteen vetäytymässä olleen Välimeren Intian valtamerestä.
Indigonvärinen ihminen muutti sangik-kansoista viimeisenä pois rotunsa alkukeskuksesta. Jokseenkin niihin aikoihin, kun vihreä rotu oli hävittämässä oranssia rotua Egyptistä ja niin tehdessään suuresti heikensi itseään, alkoi mustien suuri exodus Palestiinan kautta merenrannikkoa pitkin etelään. Ja myöhemmin, kun nämä fyysisesti väkivahvat indigokansat tulivat Egyptiin, ne pelkän lukumääränsä voimalla pyyhkäisivät vihreän ihmisrodun olemattomiin. Nämä indigonväriset rodut sulattivat itseensä sen, mitä oranssista rodusta oli jäljellä, sekä suuren osan vihreästä rotuaineksesta, ja tietyt indigoheimot kohenivat tämän rotujen yhteensulautumisen kautta melkoisesti.
Ja näin käy selville, että Egyptiä hallitsi ensin oranssi ihminen, sitten vihreä, jota seurasi indigo (musta) ihminen ja vieläkin myöhemmin indigosta, sinisestä ja muuntuneesta vihreästä aineksesta koostunut sekarotu. Mutta jo kauan ennen Aatamin saapumista Euroopan siniset ihmiset ja Arabian sekoittuneet rodut olivat ajaneet indigonvärisen rodun pois Egyptistä pitkälle etelään, Afrikan mantereen sisäosiin.
Sangikien vaellusten lähetessä loppuaan
vihreä ja oranssi rotu ovat sammuneet, punainen ihminen pitää hallussaan
Pohjois-Amerikkaa, keltainen ihminen itä-Aasiaa, sininen ihminen Eurooppaa, ja
indigonvärinen rotu on ajautunut Afrikkaan. Intia on toissijaisten sangik-rotujen
sekoituksen tyyssija, ja ruskean ihmisen, joka on punaisen ja keltaisen
sekoitus, hallussa ovat Aasian rannikolla olevat saaret. Kokolailla oivalliset
potentiaalit omaava sulautumarotu pitää hallussaan Etelä-Amerikan ylämaita.
Vähemmän sekoittuneet andoniitit elävät Euroopan pohjoisilla äärialueilla sekä
Islannissa, Grönlannissa ja koillisessa Pohjois-Amerikassa.
Niiden jaksojen aikana, jolloin jäätiköt etenivät kauimmaksi, läntisimmät Andonin heimot olivat vähällä ajautua mereen. Vuosikausia ne elivät nykyisen Englannin saaren kapealla eteläkaistaleella. Ja nimenomaan näistä toistuvista jäätikön etenemisistä kertova perimätieto kannusti heitä etsimään turvaa mereltä, kun kuudes ja viimeinen jäätikkö lopulta ilmaantui. He olivat ensimmäiset merten tutkimusretkeilijät. He rakensivat veneitä ja lähtivät etsimään uusia maita, joista he toivoivat, että kauhistuttavat jäiset hyökkäykset eivät niihin ulottuisi. Ja toiset heistä pääsivätkin Islantiin, toiset Grönlantiin, mutta valtava enemmistö menehtyi valtameren ulapalla nälkään ja janoon.
Vähän yli kahdeksankymmentätuhatta vuotta sitten, pian punaisen ihmisen Pohjois-Amerikan luoteisosaan saapumisen jälkeen, pohjoisten merenselkien jäätyminen ja Grönlannissa tapahtunut paikallisten jääkenttien eteenpäintyöntyminen ajoivat nämä Urantian kanta-asukkaiden eskimojälkeläiset etsimään parempia maita, uusia kotikontuja; ja tässä he onnistuivatkin ylitettyään turvallisesti kapeat salmet, jotka tuohon aikaan erottivat Grönlannin Pohjois-Amerikan koillisista maamassoista. He tulivat tälle mantereelle noin kaksituhattasata vuotta sen jälkeen, kun punainen ihminen oli saapunut Alaskaan. Sittemmin jotkut sinisen rodun sekoittuneen sukuhaaran jäsenet matkasivat länteen ja sulautuivat myöhempien aikojen eskimoihin, ja tämä yhdistymä koitui jonkinmääräiseksi hyödyksi eskimoheimoille.
Noin viisituhatta vuotta sitten muuan
intiaaniheimo ja yksikseen elellyt eskimoryhmä kohtasivat sattumalta toisensa
Hudsoninlahden kaakkoisrannalla.
[sivu 729]
Kumpikin heimokunta havaitsi keskinäisen
ajatustenvaihdon vaikeaksi, mutta varsin pian syntyi kuitenkin rotujen välisiä
parisuhteita, mikä johti siihen, että nämä eskimot lopulta sulautuivat
luvultaan suurempaan punaiseen rotuun. Ja kysymyksessä oli se ainoa kosketus, joka
Pohjois-Amerikan punaisella ihmisellä oli mihinkään muuhun ihmisen sukuhaaraan
aina siihen asti, kun valkoinen ihminen noin tuhat vuotta sitten ensimmäistä
kertaa nousi sattumalta maihin Atlantin rannikolla.
Näiden varhaisten aikakausien kamppailuille
oli ominaista rohkeus, urheus ja jopa sankaruus. Ja me kaikki pahoittelemme
sitä, että myöhempien aikojen rotunne ovat kadottaneet niin monia noista
varhaisten esi-isienne väärentämättömistä ja karuista ominaispiirteistä. Vaikka
annammekin arvoa monille edistyvän sivilisaation hienouksille, kaipaamme silti
sitä varhaisten esi-isienne suurenmoista kestävyyttä ja verratonta
uhrautuvaisuutta, jotka monet kerrat lähenivät jaloutta ja ylevyyttä.
[Esittänyt muuan Urantialla asuva Elämänkantaja.]