[sivu 685]
URANTIA MAAELIÖSTÖN
VARHAISKAUDELLA
YKSINOMAAN merellistä elollisuutta edustanut kausi on päättynyt. Maan kohoaminen, jäähtyvä maankuori ja viilenevät valtameret, meren rajoittuminen ja siitä johtunut syveneminen sekä maa-alan suuri kasvu pohjoisilla leveysasteilla vaikuttivat kaikki yhdessä siihen, että maailman ilmastossa tapahtui suuria muutoksia kaikilla kaukana päiväntasaajavyöhykkeestä olevilla seuduilla.
Edellisen
kauden päättäneet vaiheet olivat kiistatta sammakoiden aikakausi, mutta nämä
maalla elävien selkärankaisten kantamuodot eivät olleet enää hallitsevassa
asemassa, sillä niitä oli säilynyt tälle kaudelle vain huomattavasti supistunut
määrä. Hyvin
harvat lajit selviytyivät edellisen, biologisten koettelemusten aikakauden
ankarista koetuksista. Itiökasvienkin täydellinen
häviäminen oli ollut lähellä.
Eroosion myötä syntyneet tämän ajanjakson kerrostumat olivat etupäässä konglomeraatteja, savikiveä ja hiekkakiveä. Kaikkialla näissä sedimenttikerrostumissa, sekä Amerikassa että Euroopassa, esiintyvät kipsi- ja punakerrokset osoittavat, että näiden mantereiden ilmasto oli kuivaa. Ympäröivillä ylängöillä esiintyneet rajut ja jaksottaiset kaatosateet saivat näillä kuivilla alueilla aikaan varsin laajaa eroosiota.
Näistä kerroksista on löydettävissä vain muutamia fossiileja, mutta hiekkakivessä voidaan erottaa lukuisia maalla eläneiden matelijoiden jalanjälkiä. Monilla seuduin tämän ajanjakson yli kolmensadan metrin vahvuisessa, punaisessa hiekkakivikerrostumassa ei ole ainoatakaan fossiilia. Maaeläinten olemassaolo jatkui yhtäjaksoisena vain eräissä osin Afrikkaa.
Näiden kerrostumien paksuus vaihtelee 1000:sta 3000:een metriin, Tyynenmeren rannikolla se on jopa 5400 metriä. Laava tunkeutui myöhemmin monienkin tällaisten kerrosten väliin. Hudsonjoen Palisadit muodosti basalttilaavan purkaus näiden triaskauden kerrosten väliin. Vulkaanista toimintaa esiintyi laajalti maailman eri puolilla.
Euroopasta, eritoten Saksasta ja Venäjältä, on sieltä täältä löydettävissä tämän
ajanjakson kerrostumia. Englannin "uusi punainen
hiekkakivi" on tältä kaudelta. Kalkkikiveä
muodostui etelä-Alpeilla meren tunkeuduttua noille seuduille. Nykyisin
tätä kalkkikiveä on nähtävissä noiden alueiden omalaatuisina dolomiittikalkkikivisinä
seinäminä, vuortenhuippuina ja pilareina. Tätä
kerrostumaa esiintyy kaikkialla Afrikassa ja
Australiassa. Carraran marmori on tällaista muuntunutta
kalkkikiveä. Etelä-Amerikan eteläisiltä alueilta ei ole löydettävissä
mitään, joka olisi peräisin tältä kaudelta, sillä tuo mantereen osa pysyi upoksissa, ja siellä esiintyy näin ollen vain
aiemmilta kausilta seuraaviin kausiin jatkuva vedessä tai meressä muodostunut
kerrostuma.
[sivu 686]
150.000.000 vuotta sitten alkoivat maailman historian varhaiset maaeliöstön ajanjaksot. Elollisuus ei yleensä ottaen voinut hyvin, mutta se voi toki paremmin kuin merellisen elollisuuden valtakauden päättymistä luonnehtineissa ankarissa ja vihamielisissä oloissa.
Tämän aikakauden alkaessa Pohjois-Amerikan itä- ja keskiosat, Etelä-Amerikan pohjoinen puolisko, suurin osa Eurooppaa ja Aasia kokonaisuudessaan olivat selvästi vedenpinnan yläpuolella. Pohjois-Amerikka on ensimmäistä kertaa maantieteellisessä mielessä eristyksissä, mutta ei kauan, sillä Beringinsalmen kannas nousee taas merestä yhdistämään Amerikan mantereen Aasiaan.
Pohjois-Amerikkaan muodostui suuria painanteita, jotka olivat Atlantin ja Tyynenmeren rannikoiden suuntaisia. Itä-Connecticutin suuri murtuma ilmaantui, ja lopulta sen toinen sivusta vajosi yli kolme kilometriä. Myöhemmin monet näistä Pohjois-Amerikan painanteista täyttyivät eroosion tuottamien ainesten kerrostumista samoin kuin täyttyivät monet vuoristoseutujen makeavetisten ja suolajärvien altaista. Maanalaiset laavavirtaukset nostivat nämä täyttyneet maanpainumat myöhemmin huomattavan korkealle. Monilla alueilla tavattavat kivettyneet metsät ovat tältä kaudelta.
Tyynenmeren rannikko, joka
mantereenlaajuisten mereenvaipumisten aikana tavallisesti pysyi vedenpinnan
yläpuolella, painui tällä kertaa aaltojen alle Kalifornian eteläosaa ja sitä suurta saarta lukuun ottamatta, joka silloin
sijaitsi siinä, missä nyt lainehtii Tyyni valtameri. Tämä muinainen
Kalifornianmeri, jossa oli runsaasti merieliöstöä, levittäytyi itään ja yhdistyi vanhaan merialtaaseen keskilännen alueella.
140.000.000 vuotta sitten ilmestyivät matelijat yht'äkkisesti ja täysin kehittyneessä muodossa ainoana etukäteisaavistuksenaan ne kaksi esimatelijoiden ennakkomuotoa, jotka olivat edellisen kauden aikana kehittyneet Afrikassa. Ne kehittyivät nopeasti ja tuottivat pian krokotiilejä, suomupintaisia matelijoita ja lopulta sekä merikäärmeitä että lentäviä matelijoita. Niiden siirtymävaihetta edustaneet ennakkomuodot hävisivät näyttämöltä nopeasti.
Näistä nopeasti kehittyneistä dinosaurusmatelijoista tuli kohta tämän aikakauden valtiaita. Niiden poikaset syntyivät munista, ja kaikista muista eläimistä ne eroavat aivojensa pienikokoisuuden perusteella. Myöhäisemmässä vaiheessa jopa neljäkymmentä tonnia painaneen ruhonsa hallitsemiseen niillä oli aivot, jotka painoivat alle 450 grammaa. Mutta varhaisemmat matelijat olivat pienempiä, lihansyöjiä, ja ne kulkivat kengurujen tavoin takaraajojensa varassa. Niillä oli linnuille ominaiset ontot luut. Sittemmin niiden takaraajat kehittyivät vain kolmivarpaisiksi, ja monia niiden kivettyneitä jalanjälkiä on erheellisesti luultu jättiläislintujen jäljiksi. Myöhemmin kehittyi kasvissyöjädinosauruksia. Ne kulkivat kaikilla neljällä jalalla, ja yksi tämän ryhmän alalaji kehitti itselleen suojapanssarin.
Useita miljoonia vuosia
myöhemmin ilmestyivät ensimmäiset nisäkkäät. Ne olivat istukattomia, ja varsin pian osoittautui, että
ne olivat epäonnistunut yritys. Yksikään niistä ei säilynyt elollisten
joukossa. Kysymyksessä oli kokeiluluontoinen yritys saada aikaan parannuksia
nisäkästyypeissä, mutta se ei Urantialla onnistunut.
Puheena olevan
kauden merieliöstöä oli niukalti, mutta tilanne parani nopeasti meren uuden
maallenousun myötä, joka toi tullessaan taas matalavetisiä, laajalle ulottuvia
rantavesiä. Koska Euroopan ja Aasian ympärillä oli enemmän matalikkoa,
rikkaimmat fossiilikerrostumat ovat löydettävissä juuri näiden mantereiden
ympäriltä. Mikäli nykyään haluaisitte tutkia tämän kauden elämää, tutkikaa
silloin Himalajan, Siperian ja Välimeren alueita sekä Intiaa ja eteläisen
Tyynenmeren altaassa olevia saaria. Eräs merieliöstössä esiintynyt huomiota
herättävä piirre oli niiden kauniiden ammoniittien joukkoesiintyminen, joiden
fossiilisia jäännöksiä tavataan kaikkialla maailmassa.
130.000.000 vuotta sitten meret
olivat muuttuneet hyvin vähän entisestään. Siperian ja Pohjois-Amerikan välillä
oli yhteys Beringinsalmen maakannaksen kautta. Rikasta ja ainutlaatuista
merieliöstöä esiintyi Kalifornian puoleisella Tyynenmeren rannikolla, jossa
korkeammantyyppisistä pääjalkaisista kehittyi yli tuhat ammoniittilajia.
Eliöstössä tänä ajanjaksona
[sivu 687]
tapahtuneet
muutokset olivat varsin mullistavia siitä huolimatta, että ne olivat ohimeneviä
ja asteittaisia.
Käsitelty ajanjakso kesti yli kaksikymmentäviisi
miljoonaa vuotta, ja tunnetaan triaskautena.
2. MYÖHEMPI MATELIJOIDEN
AIKAKAUSI
120.000.000 vuotta sitten alkoi
matelijoiden kauden uusi vaihe. Tämän ajanjakson suurtapahtuma oli
dinosaurusten evoluutio ja taantuminen. Maaeläimistö kehittyi kokonsa puolesta
suurimpaan mahdolliseen mittaansa, ja kyseinen elollismuoto oli tämän kauden
loppuun tultaessa jo käytännöllisesti katsoen hävinnyt maan päältä.
Dinosauruksia kehittyi kaikenkokoisia, alle kuudenkymmenen senttimetrin
pituisesta lajista aina valtaviin ei-lihansyöjähirmuliskoihin, jotka olivat
lähes kahdenkymmenenkolmen metrin mittaisia. Sellaista ruumiinkokoa ei yksikään
elävä olento ole sen jälkeen saavuttanut.
Suurimmat
dinosaurukset olivat lähtöisin läntisestä Pohjois-Amerikasta. Näitä hirmuisen
kokoisia matelijoita on maahan hautautuneina kaikkialla Kalliovuorten alueella,
pitkin Pohjois-Amerikan koko atlantinpuoleista rannikkoa, länsi-Euroopassa,
etelä-Afrikassa ja Intiassa, mutta ei Australiassa.
Nämä massiiviset
eläimet kävivät sitä laiskemmiksi ja heikommiksi mitä isommiksi ne kasvoivat;
mutta ne tarvitsivat niin suunnattomat määrät ravintoa ja ne tallasivat maan
niin jalkoihinsa, että ne kirjaimellisesti nääntyivät nälkään ja kuolivat
sukupuuttoon -- niiltä puuttui älykkyys, jota olisi tarvittu tilanteesta
selviytymiseen.
Suurin osa
Pohjois-Amerikan itäisestä osasta, joka oli jo kauan ollut korkealla, oli tähän
aikaan mennessä tasoittunut ja huuhtoutunut Atlantin valtamereen niin, että
rannikko ulottui useita satoja kilometrejä kauemmaksi kuin nyt. Mantereen
läntinen osa oli yhä ylhäällä, mutta näillekin alueille tunkeutuivat myöhemmin
sekä pohjoinen meri että Tyynimeri, joka ulottui idän suunnalla Dakotan Black
Hillsin seudulle.
Tämä oli
makeanveden kausi, jolle olivat ominaisia monet sisämaan järvet, kuten ilmenee
runsaista makeanveden eliöstön fossiileista Coloradon, Montanan ja Wyomingin
niin kutsutuissa Morrison-kerrostumissa. Näiden kerrostumien paksuus, olivatpa
ne suolaisessa tai makeassa vedessä muodostuneita, vaihtelee 600:sta 1500:aan
metriin; mutta näissä kerroksissa esiintyy varsin vähän kalkkikiveä.
Sama napaseudun
meri, joka ulottui näin kauas Pohjois-Amerikkaan, peitti pian ilmaantuvaa
Andien vuoristoa lukuun ottamatta myös koko Etelä-Amerikan. Kiina ja Venäjä
olivat enimmältään veden alla, mutta veden maalletunkeutuminen oli kuitenkin
laajinta Euroopassa. Juuri tämän upoksissaolon aikana muodostui etelä-Saksan
kaunis litografikivi, kerrostumat, joissa sellaisetkin fossiilit kuin muinaisaikaisten
hyönteisten tavattoman hauraat siivet ovat säilyneet kuin eilisestä.
Tämän aikakauden
kasvisto oli paljolti edellisen kauden kasviston kaltaista. Saniaiset
säilyttivät asemansa samalla, kun taas havupuut ja pinjat muuttuivat yhä
enemmän nykyisten lajien kaltaisiksi. Välimeren pohjoisrannoilla muodostui
vielä jonkin verran kivihiiltä.
Sää parani
siitä, että meret taas palasivat peittämään maata. Korallit levisivät Euroopan
vesiin, mikä todistaa ilmanalan edelleen jatkuneesta lauhkeudesta ja tasaisuudesta,
mutta korallit eivät koskaan enää palanneet vähitellen viileneviin napaseutujen
meriin. Näiden aikojen merieliöstö koheni ja kehittyi suuresti, varsinkin
Euroopan vesissä. Sekä koralleja että merililjoja esiintyi ohimenevästi entistä
runsaammin, mutta ammoniitit olivat vallitsevina valtamerten selkärangattomien
eliöiden keskuudessa. Niiden keskimääräinen koko vaihteli seitsemän ja kymmenen
senttimetrin välillä, vaikka eräs laji kehittyikin läpimitaltaan kaksi- ja
puoli metriseksi. Sienieläimiä oli kaikkialla, ja sekä mustekalat että osterit
kehittyivät edelleen.
[sivu 688]
110.000.000 vuotta sitten muuttuivat
merieliöstöön sisältyneet potentiaalit yksi toisensa jälkeen todellisuudeksi.
Merisiili oli eräs tämän kauden merkittävistä mutaatioista. Taskuravut,
hummerit ja nykyisentyyppiset äyriäiset kehittyivät tämänhetkiseen hahmoonsa.
Merkittäviä muutoksia tapahtui kalojen lahkossa. Ensimmäinen sammen tyyppinen
kala ilmestyi, mutta kaikissa merissä oli suurin määrin matelijoista polveutuvia
saaliinhimoisia merikäärmeitä, ja ne uhkasivat hävittää koko kalojen heimon.
Tämä oli
edelleen ennen muuta dinosaurusten aikakautta. Kuivalla maalla niitä esiintyi
niin runsaasti, että toimeen tullakseen kaksi lajia oli meren edellisen
tulvehtimisen aikana paennut veteen. Nämä merikäärmeet edustavat takaperoista
evoluutiota. Kun jotkin uudet lajit kulkevat kehityksessään eteenpäin, toiset
kannat polkevat paikallaan, ja toiset taas taantuvat ja palaavat aiempaan
tilaan. Juuri näin kävi, kun mainitut kaksi matelijoiden tyyppiä hylkäsivät
kuivan maan elinympäristönään.
Merikäärmeet
kasvoivat ajan myötä niin kookkaiksi, että niistä tuli varsin hidasliikkeisiä,
ja lopulta ne tuhoutuivat, sillä niiden aivot eivät olleet riittävän suuret,
jotta ne olisivat löytäneet keinot valtavan ruumiinsa suojelemiseksi. Näiden
valtavien kalaliskojen aivot painoivat vajaat kuusikymmentä grammaa, vaikka ne
toisinaan kasvoivat yli viidentoista metrin mittaisiksi, valtaosakin yli
kymmenmetrisiksi. Merikrokotiilit olivat toinen taantuma maalla eläneistä
matelijatyypeistä, mutta toisin kuin merikäärmeet nämä eläimet palasivat aina
maalle munimaan.
Kohta sen
jälkeen kun kaksi dinosauruslajia turhassa itsesäilytysyrityksessään oli
siirtynyt veteen, maalla käyty katkera olemassaolotaistelu pakotti kaksi muuta
tyyppiä etsimään turvaa ilmasta. Mutta nämä ilmassa liikkuneet lintuliskot
eivät olleet myöhempien aikojen varsinaisten lintujen kantamuotoja. Ne
kehittyivät onttoluisista hyppivistä dinosauruksista, ja niiden siivet olivat
muodostukseltaan lepakon siipien kaltaisia kärkivälin ollessa kuudesta yli
seitsemään metriä. Nämä muinaiset lentävät matelijat kasvoivat yli kolmen
metrin pituisiksi, ja niiden leuat olivat erilliset ja muistuttivat paljon
nykyisten käärmeiden leukoja. Jonkin aikaa näytti siltä, että nämä lentävät
matelijat olisivat olleet onnistunut kehitystulos, mutta ne eivät sittenkään
kehittyneet sellaiseen suuntaan, että ne olisivat kyenneet säilymään elollisten
joukossa ilmassapurjehtijoina. Ne edustavat niitä lintujen edeltäjiä, jotka
eivät selviytyneet tätä pitemmälle.
Tämän kauden
aikana runsastuivat kilpikonnat, jotka olivat ilmaantuneet ensinnä
Pohjois-Amerikkaan. Niiden esivanhemmat tulivat pohjoisen maakannaksen kautta
Aasiasta.
Sata miljoonaa
vuotta sitten matelijoiden aikakausi oli lähestymässä loppuaan. Dinosaurukset
olivat valtaisasta massastaan huolimatta lähes aivottomia eläimiä, jotka eivät
olleet kyllin älykkäitä kyetäkseen hankkimaan riittävästi ravintoa valtavan
ruhonsa ravitsemiseen. Ja niinpä näitä hidasliikkeisiä maamatelijoita menehtyi
yhä suuremmin joukoin. Tästä lähtien evoluutio tulee seuraamaan aivojen eikä
fyysisen massan kasvua, ja aivojen kehitys on oleva tunnusomaista kullekin
tämän jälkeen seuraavalle eläinten evoluution ja planeetan edistymisen
aikakaudelle.
Tämä ajanjakso, joka kattaa matelijoiden heimon
loistokauden ja alkavan taantumisen, kesti lähes kaksikymmentäviisi miljoonaa
vuotta, ja se tunnetaan jurakautena.
KUKKAKASVIEN AJANJAKSO
LINTUJEN AIKAKAUSI
Suuri liitukausi
saa nimensä siitä, että maailman merissä olivat vallitsevana ja runsaasti
esiintyvänä lajina liitua tuottavat huokoseläimet. Kyseisen ajanjakson kuluessa
Urantia lähestyy matelijoiden pitkän valtakauden loppua ja näkee kukkakasvien
ja linnuston ilmaantuvan kuivalle maalle. Nämä ovat myös aikoja, jolloin
mantereiden länteen
[sivu 689]
ja etelään
suuntautunut liikkuminen päättyi, minkä myötä ilmaantuivat suunnattomat
maankuoren vääristymät ja siinä yhteydessä esiintyneet laajalle levinneet
laavavirtaukset ja voimakas vulkaaninen toiminta.
Edellisen
geologisen kauden loppuvaiheessa suuri osa mantereiden maa-alasta oli korkealla
vedenpinnan yläpuolella, jos kohta vuorenhuiput vielä puuttuivatkin. Mutta kun
mantereisen maamassan liukuminen jatkui, se kohtasi ensimmäisen suuren esteen
Tyynenmeren syvyyksien pohjalla. Tämä geologisten voimien kamppailu antoi
sysäyksen koko sen laajan, pohjois--eteläsuuntaisen vuorijonon muodostumiselle,
joka ulottuu Alaskasta Meksikon kautta Kap Horniin.
Näin tästä
kaudesta tulee maan geologisen historian nykyisten vuorten muodostumiskausi.
Ennen tätä aikaa olemassa oli vain muutamia vuorenhuippuja, enemmän sen sijaan
oli pelkkiä hyvin leveitä harjanteita. Nyt alkoi Tyynenmeren rannikon vuorijono
nousta, mutta se sijaitsi yli 1100 kilometriä nykyistä rantaviivaa lännempänä.
Sierrat alkoivat muodostua, ja niiden kultaa sisältävät kvartsikerrokset ovat
tämän kauden laavavirtojen tuotteita. Atlantin valtameren paine oli
vaikuttamassa siihen, että maa kohosi myös Pohjois-Amerikan itäosissa.
100.000.000 vuotta sitten
Pohjois-Amerikan manner ja osa Eurooppaa olivat kokolailla vedenpinnan
yläpuolella. Amerikan mantereiden vääntyminen jatkui, minkä tuloksena oli
Etelä-Amerikan Andien muodonmuutos ja Pohjois-Amerikan läntisten tasankojen
asteittainen kohoaminen. Meksiko vajosi enimmältään mereen, ja etelä-Atlantti
työntyi Etelä-Amerikan itärannikon yli ja saavutti lopulta nykyisen
rantaviivan. Atlantti ja Intian valtameri olivat silloin hahmoltaan suunnilleen
nykyisten kaltaisia.
95.000.000 vuotta sitten Amerikan ja Euroopan maamassat alkoivat taas vajota. Eteläiset meret aloittivat levittäytymisensä Pohjois-Amerikkaan, ja ne ulottuivat asteittain pohjoisen suunnalla aina arktiseen valtamereen eli nykyiseen Jäämereen asti aiheuttaen mantereen toiseksi laajimman veteenvajoamisen. Tämän meren lopulta vetäytyessä manner oli sen jäljiltä suunnilleen sellainen kuin se on nykyisin. Ennen kuin tämä suuri uppoaminen alkoi, idässä sijainneet Appalakkien ylänkömaat olivat jo lähes kauttaaltaan kuluneet vedenpinnan tasolle. Ne monet värilliset, puhdasta savea olevat kerrokset, joita nyt käytetään keramiikan valmistamiseen, muodostuivat puheena olevan kauden aikana Atlantin rannikkoseuduilla, ja ne ovat paksuudeltaan noin 600 metriä.
Alppien eteläpuolella ja
pitkin nykyisen Kalifornian rannikkoharjanteen vuoristoketjua esiintyi mahtavaa
vulkaanista toimintaa. Miljooniin vuosiin suurimmat
maankuoren vääristymiset sattuivat Meksikossa. Suuria muutoksia tapahtui
myös Euroopassa, Venäjällä, Japanissa ja
Etelä-Amerikan eteläosissa. Ilmasto muuttui entistä
moninaisemmaksi.
90.000.000 vuotta sitten ilmaantuivat koppisiemeniset kasvit
näistä varhaisista liitukauden meristä, ja ne
levisivät pian kaikille mantereille. Nämä maakasvit ilmaantuivat yht'äkkiä
viikunapuiden, magnolioiden ja tulppaanipuiden myötä.
Pian tämän jälkeen viikunapuut, leipäpuut ja palmut
levisivät yli Euroopan ja Pohjois-Amerikan läntisten tasankojen. Mitään uusia maaeläimiä ei ilmaantunut.
85.000.000 vuotta sitten Beringinsalmi sulkeutui ja eristi taakseen pohjoisten merien viilenevät vedet. Siihen saakka toisaalta Atlantin ja Meksikonlahden vesien merieliöstö ja toisaalta Tyynenmeren eliöstö olivat näiden kahden vesimassan lämpötilaeroista johtuen poikenneet suuresti toisistaan, mutta nyt lämpötila yhdenmukaistui.
Tämä kausi saa nimensä liitu- ja merkkelihiekkakerrostumien mukaan. Näiden aikojen
sedimenteissä vaihtelevat eriväriset juovat, jotka koostuvat liidusta,
savikivestä, hiekkakivestä
[sivu 690]
ja vähäisestä määrästä kalkkikiveä samoin kuin heikkolaatuisesta kivihiilestä eli ruskohiilestä, ja monin seuduin nämä kerrokset sisältävät öljyä. Näiden kerrosten paksuus vaihtelee 60 metristä paikoin jopa 3000 metriin läntisessä Pohjois-Amerikassa ja lukuisissa esiintymissä Euroopassa. Kalliovuorten alueen itärajoilla näitä kerrostumia on havaittavissa ylöspäin kääntyneissä, vuoriston juurella sijaitsevissa kukkuloissa.
Nämä kerrokset ovat kaikkialla maailmassa
liidun kyllästämiä, ja nämä huokoista, puoliksi
kovettunutta kiveä olevat kerrokset imevät vettä maanpinnalle nousevissa
esiintymissä ja johtavat sen alaspäin huolehtien näin vedensaannista suurella
osalla maailman nykyisistä kuivista alueista.
80.000.000 vuotta sitten
maankuoressa ilmeni suurta rauhattomuutta. Mannerten länteen suuntautunut
liukuminen oli pysähtymässä, ja ensiksi pysähtyneen läntisen rantaviivan
takamaastossa olleen mantereenlaajuisen maamassan edelleen jatkuneeseen
hitaaseen etenemiseen sisältyneen liikevoiman suunnaton energiamäärä rypytti
Tyynenmeren rantakaistaleen sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa ja pani
jälkivaikutuksenaan alulle perinpohjaisia muutoksia Aasian Tyynenmeren
puoleisella rannikolla. Tämä Tyynenmeren ympärillä tapahtunut maan kohoaminen,
jonka huipentumana ovat nykyiset vuorijonot, on pituudeltaan yli
neljäkymmentätuhatta kilometriä, ja sen syntyyn liittyneet mullistukset olivat
suurimmat niistä maanpinnan vääntymisistä, jotka ovat tapahtuneet elollisuuden
Urantialle ilmaantumisen jälkeen. Laavavirtaukset sekä maan alla että sen
päällä olivat laaja-alaisia ja yleisiä.
75.000.000 vuotta sitten
mantereiden liukuminen päättyi. Alaskasta aina Kap Horniin saakka pitkät
Tyynenmeren rannikon vuorijonot olivat jo muodostuneet, vaikka vuorenhuippuja
olikin toistaiseksi vain muutamia.
Mantereen
liukumisen seisahtumisesta aiheutunut takaisinkimmahdus nosti Pohjois-Amerikan
läntisiä tasankoja entistä korkeammalle, kun taas Atlantin rannikkokaistan
juuriaan myöten kuluneet Appalakkien vuoret työntyivät suoraan ylös tuloksena
vain vähäinen tai olematon kallistuma.
70.000.000 vuotta sitten tapahtui
maankuoren vääristymisiä, jotka liittyivät suurimmat mittasuhteet
saavuttaneeseen Kalliovuorten kohoamiseen. Brittiläisen Kolumbian
pintakerroksissa tapahtui laajan kallioalan työntyminen toisten kerrosten
päälle noin kahdenkymmenenneljän kilometrin matkan; täällä kambrikauden kivet
ovat työntyneet kaltevana siirroksena liitukauden kerrosten ylle. Kalliovuorten
itärinteellä, lähellä Kanadan rajaa, tapahtui toinen merkittävä siirros; täältä
on löydettävissä elollisuutta edeltävän kauden kivikerroksia, jotka ovat
työntyneet tuolloin vielä tuoreiden liitukauden kerrostumien päälle.
Tämä oli
kaikkialla maailmassa kausi, jolloin tulivuoret olivat toiminnassa ja saivat
aikaan lukuisia pieniä ja erillisiä tulivuorten keiloja. Vedenalaiset
tulivuoret purkautuivat upoksissa olleen Himalajan alueella. Suuri osa
muustakin Aasiasta -- Siperia mukaan luettuna -- oli yhä veden vallassa.
65.000.000 vuotta sitten sattui
eräs kaikkien aikojen suurimmista laavavirtauksista. Näiden ja aikaisempien
laavavirtausten muodostamia kerrostumia on tavattavissa kaikkialta Amerikoista,
pohjois- ja etelä-Afrikasta, Australiasta ja osista Eurooppaa.
Maaeläimistön
kohdalla ei tapahtunut suuria muutoksia, mutta merestä kohoavan mantereen
käytyä yhä laajemmaksi -- eritoten Pohjois-Amerikassa -- se runsastui nopeasti.
Pohjois-Amerikka oli näiden aikojen maaeläimistön suuri kehityskenttä, sillä
Eurooppa oli enimmältään veden alla.
Ilmasto oli
edelleen lämmin ja yhtenäinen. Arktiset seudut saivat nauttia säästä, joka
muistutti suuresti nykyään Pohjois-Amerikan keski- ja eteläosissa vallitsevaa
ilmanalaa.
Kasvisto
kehittyi suurenmoisella tavalla. Maakasvien joukossa vallitsevana tyyppinä
olivat koppisiemeniset kasvit, ja monien nykyajan puulajien ensimmäiset yksilöt
ilmestyivät. Niihin
[sivu 691]
kuuluivat muiden
muassa pyökki, koivu, tammi, pähkinäpuu, sykomori, vaahtera ja nykyiset palmut.
Hedelmä-, ruoho- ja viljalajeja oli runsaasti, ja nämä siemeniä tuottavat
ruohot ja puut merkitsivät kasvikunnalle samaa, mitä ihmisen esivaiheet
merkitsivät eläinkunnalle -- ne olivat evolutionaarisessa tärkeysjärjestyksessä
toisella sijalla heti ihmisen itsensä ilmaantumisen jälkeen. Yht'äkkisesti
ja ilman edeltäviä välivaiheita ilmaantui mutaation kautta kukkakasvien suuri
lahko. Ja tämä uusi kasvimuoto levisi pian koko maailmaan.
60.000.000 vuotta sitten -- vaikka
maalla eläneet matelijat olivatkin jo taantumaan päin -- olivat dinosaurukset
edelleenkin maan valtiaita siten, että johtoaseman olivat nyt ottaneet
lihansyöjädinosaurusten pienten, hyppivien, kengurun kaltaisten lajien
ketterämmät ja aktiivisemmat tyypit. Mutta vähän aikaisemmin oli ilmaantunut
uusia kasvissyöjädinosaurusten tyyppejä, joiden nopea runsastuminen johtui
maakasvistoon kuuluvien ruohokasvien ilmaantumisesta. Yksi näistä uusista
ruohonsyöjädinosauruksista oli aito nelijalkainen, jolla oli kaksi sarvea ja
viittamainen hartiakilpi. Maalla elävä kilpikonnatyyppi ilmaantui; se oli
läpimitaltaan noin kuusi metriä. Samoin ilmaantuivat nykyinen krokotiili ja
nykyisentyyppiset varsinaiset käärmeet. Suuria muutoksia oli tapahtumassa niin
ikään kalalajien keskuudessa ja muun merieliöstön piirissä.
Aikaisempien
kausien kahlaavat ja uivat esilinnut eivät olleet menestyneet ilmassa. Samaa on
sanottava lentävistä dinosauruksista. Ne olivat lyhytaikaisia lajeja, jotka
kuolivat ennen pitkää sukupuuttoon. Nekin joutuivat kokemaan dinosaurusten
kohtalon eli tuhoutumaan, sillä niillä oli aivoainesta ruumiinkokoon verrattuna
aivan liian vähän. Tämä toinen yritys tuottaa ilmassa purjehtivia eläimiä
epäonnistui, niin kuin kävi myös turhaksi osoittautuneelle yritykselle tuottaa
nisäkkäitä tällä ja edellisellä kaudella.
55.000.000 vuotta sitten evoluution kulkuun painoi jälkensä
ensimmäisten varsinaisten lintujen yht'äkkinen ilmestyminen.
Kysymyksessä oli pieni, kyyhkysen kaltainen luontokappale, josta tuli koko
linnuston kantamuoto. Tämä oli kolmas maan päälle ilmestynyt lentävän eläimen
tyyppi, ja se ilmaantui suoraan matelijoiden ryhmästä, ei samaan aikaan
eläneistä lentävistä dinosauruksista eikä varhaisemmista, hampaallisten
maalintujen tyypeistä. Ja niin tämä kausi tulee tunnetuksi lintujen
aikakautena samoin kuin matelijoiden taantumisen kautena.
Suuri liitukausi
on lähestymässä loppuaan, ja sen päättyminen merkitsee mantereille tunkeutuvien
suurten meritulvien loppumista. Tämä pitää paikkansa erityisesti
Pohjois-Amerikan kohdalla, joka oli kokenut täsmälleen kaksikymmentäneljä
laajamittaista mereenvajoamista. Ja vaikka tämän jälkeenkin esiintyi
vähäisempiä mereenvajoamisia, ei niistä yksikään ollut verrattavissa tämän ja
edellisten aikakausien laaja-alaisiin ja pitkäaikaisiin meren hyökkäyksiin.
Nämä vuorottelevat maan ja veden valtakaudet ovat tapahtuneet vuosimiljoonan
pituisina jaksoina. Tämä valtameren pohjan nousu ja lasku sekä mantereen pinnan
korkeuden vaihtelut ovat noudattaneet aikakausien pituista rytmiä. Ja nämä
samat rytmiset maankuoren liikkeet tulevat jatkumaan tästä ajasta eteenkinpäin,
koko maapallon historian ajan, mutta niiden esiintymistiheys ja -laajuus
vähenee.
Tämän ajanjakson
kokemuksiin kuului myös mannerten liukumisen päättyminen ja Urantian nykyisten
vuorten muodostuminen. Mutta mannermassojen paine ja niiden aikakausia
jatkuneeseen liukumiseen sisältyneen liikevoiman estyminen eivät olleet ainoat
vuoristojen muodostumiseen vaikuttaneet tekijät. Tärkein ja pohjimmainen
tekijä, joka määrää vuorijonon sijainnin, on se, että entuudestaan on olemassa
alanko tai painuma, ja että se on täyttynyt suhteellisesti kevyemmistä
kerrostumista, jotka ovat muodostuneet edellisten kausien aikana eroosion
[sivu 692]
kuluttamasta
maasta tai meren kinostamasta aineksesta. Nämä kevyemmät maa-alat ovat joskus
paksuudeltaan 4500:sta 6000:een metriä. Niinpä kun maankuoreen jostakin syystä
kohdistuu painetta, nämä keveämmät alueet ovat ensimmäisinä poimuttumassa,
taipumassa ja nousemassa ylöspäin, jotteivät ne olisi estämässä niiden
keskenään kilpailevien ja eri tahoille vetävien voimien ja paineiden toisiaan
vastaan tapahtuvaa kumoutumista, jotka vaikuttavat maankuoressa tai sen alla.
Joskus tällaiset kohosiirrokset tapahtuvat ilman poimuttumista, mutta
Kalliovuorten kohoamisen yhteydessä ilmeni runsasta poimuuntumista ja
kallistumista, mihin liittyi suunnattoman suurten kerroslaattojen siirtymistä
toistensa päälle sekä maan alla että sen pinnalla.
Maailman
vanhimmat vuoret sijaitsevat Aasiassa, Grönlannissa sekä pohjois-Euroopassa
vanhemmissa itä--länsisuuntaisissa vuorijonoissa. Keski-ikäiset vuoret ovat
Tyyntämerta ympäröivässä ryhmässä sekä Euroopan toisessa itä--länsisuuntaisessa
vuorijonossa, joka syntyi suunnilleen samaan aikaan. Tämä jättiläismäinen
maankohouma on miltei kuusitoistatuhatta kilometriä pitkä, ja se ulottuu
Euroopasta Länsi-Intian saariston maankohoumiin saakka. Nuorimmat vuoret ovat
Kalliovuorten järjestelmässä, jossa maa oli iät ja ajat kohoillut vain
joutuakseen kerran toisensa jälkeen meren alle, jos kohta jotkut korkeammalla
olleista maa-alueista säilyivätkin saarina veden yläpuolella. Keski-ikäisten
vuorten muodostumisen jälkeen kohosi todellinen vuorinen ylämaa, josta
luonnonvoimat sitten taiteelliset ponnistuksensa yhdistämällä muovailivat
nykyiset Kalliovuoret.
Nykyinen
Pohjois-Amerikan Kalliovuorten alue ei ole seudun alkuperäinen maankohouma,
sillä eroosio oli sen kauan sitten tasoittanut, ja sen jälkeen se oli kohonnut
uudelleen. Nykyisten Kalliovuorten juurella kulkeva vuorijono on kaikki, mitä
on jäljellä alkuperäisestä vuorijonosta -- siitä, joka kohosi uudelleen. Pikes
Peak ja Longs Peak ovat huomiota herättäviä esimerkkejä tästä
vuortenmuodostuksesta, joka jatkui kahden tai useammankin vuorisukupolven
elinajan. Mainitut kaksi vuorenhuippua pitivät useiden aiempien tulvien aikana
lakensa vedenpinnan yläpuolella.
Käsitelty kausi oli niin kuivalla maalla kuin
veden allakin sekä biologisessa että geologisessa mielessä vaiheikas ja aktiivinen. Merisiilit runsastuivat, korallit ja merililjat sen sijaan harvinaistuivat. Myös
ammoniitit, jotka olivat olleet hallitseva tekijä edellisen kauden aikana,
taantuivat nopeasti. Maalla taas pinja ja muut
nykyajan puut -- jättiläiskokoiset punapuut mukaan luettuina -- suurelta osin
syrjäyttivät saniaismetsät. Tämän jakson loppuun mennessä, vaikka istukallista
nisäkästä ei vielä ollut kehittynyt, biologinen näyttämö oli kuitenkin jo täysin valmiina tulevien aikojen nisäkästyyppien
varhaisten kantamuotojen ilmaantumiselle myöhemmin seuranneen kauden kuluessa.
Ja näin päättyy muuan pitkä maailman evoluution kausi,
joka alkaa maalla elävän elollisuuden kauan sitten tapahtuneesta
ilmaantumisesta ja päättyy lähempänä nykypäivää oleviin, ihmiskunnan ja sen
rinnakkaissukujen lähimpien kantaisien aikoihin. Tämä liitukausi kattaa
viisikymmentä miljoonaa vuotta, ja se päättää
nisäkkäitä edeltävän maaeliöstön kauden, joka kesti yli sata miljoonaa vuotta
ja joka tunnetaan mesotsooisena maailmankautena.
[Esittänyt muuan Sataniaan osoitettu nebadonilainen Elämänkantaja, joka toimii nykyään Urantialla.]